Laulava naapuri by Yrkeshögskolan Novia / Fotolinjen

laulava naapuri Linda Maria Varoma 2011

Opinnäytetyö, 2011 Yrkeshögskolan Novia © Linda Maria Varoma

Kuinka tutustuin laulavaan naapuriin

Alkuperä Omat lähtökohdat

5 6

Viron laulujuhlien lyhyt oppimäärä Metodi Laulava Naapuri kuvissa

7 10 13

Virossa kaukanakin on lähellä Kohteiden löytäminen Reitit Budjetti Valokuvaaminen

14 16 19 20

Opinnäyte Kuvavalinta Valokuvakirja vai kuvateos?

Jälkipuhe Svensk summering English summary Lähteet

23 24 27 28 29 30

kuinka tutustuin laulavaan naapuriin

iro-kiinnostukseni juontaa juurensa parin vuoden taakse, aikaan ennen nykyisiä opintojani, jolloin mietin mitä oikein haluan elämässäni tehdä. Muutaman epätoivoisen ja väkinäisen taideyliopiston hakuprosessin läpikäyneenä tiesin, että haluan työskennellä kuvien parissa mutta ehkä en Suomessa. Valitsin Viron sen käytännöllisyyden takia; maa sijaitsee lähellä ja siellä puhuttu kieli on suomalaiselle täysin mahdollinen lyhyessäkin ajassa oppia. Näin päädyin Viron taideakatemian pääsykokeisiin parina vuotena peräkkäin, pääsemättä kummallakaan kerralla haastattelua pidemmälle. Kipinä Viroa kohtaan oli kuitenkin syttynyt ja kun nykyisessä oppilaitoksessani tarjoutui mahdollisuus lähteä ulkomaille vaihto-oppilaaksi, oli Viron valitseminen omaksi kohdemaakseni itsestään selvää.

lavoja. Olin nähnyt Tartossa tuon suuren stadionin ja tiesin myös Tallinnassa olevan samantyylinen, laululle rakennettu massiivinen kehto. Minusta oli mielenkiintoista miten tällaisia suuria rakennelmia rakennettiin vain laulamista varten ja miten itsestään selvää se virolaisille oli. Tiesin myös virolaisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta, että näitä laululavoja on ympäri Viroa, pieniä ja suuria, puusta ja kivestä, pyöreitä, neliskulmaisia, kolmionmuotoisia, värikkäitä, harmaita ja kaikkea näiden välimaastosta. Miksi ja miten? Ei meillä Suomessa ole tällaisia. Pyrkimykseni on näyttää, että nämä ovat olemassa. En halua tehdä lavoista luetteloa, tietokirjaa tai raporttia. Valokuvan tehtävä on kautta historian ollut näyttää katsojille jotain, mitä he eivät ole aikaisemmin nähneet. Tähän minäkin pyrin. Siihen mitä jokainen katsoja tulkitsee kuvista tai mihin kontekstiin kukin sen asettaa, on minun mahdoton vaikuttaa. Jos joku saa kimmokkeen ottaa näistä rakennelmista enemmän selvää ja kirjoittaa tuloksistaan oman kirjansa, koen että minun työni on onnistunut.

Aloitin opiskelun Tartu Kõrgem Kunstikoolissa syyskuussa 2009. Valitsin joukon minua kiinnostavia kursseja eri vuosikursseilta, joista yksi oli nimeltään Maastik (Creative Landscape). Tämä luovan maisemakuvauksen kurssi alkoi vasta marraskuussa ja minulla oli jo hyvissä ajoin syksyllä ajatus siitä, mitä lähtisin kurssin puitteissa työstämään, laulu-

Alkuperä

irolaiset ovat tunnetusti laulavaa kansaa ja Tallinnassa joka viides vuosi järjestettävät laulujuhlat ovat yltäneet jo UNESCON maailmanperintöluetteloon. Lähes kaikissa kaupungeissa ja kyläpahasissa on laululava, joka on rakennettu suurempia tai pienempiä laulujuhlia varten enimmäkseen viime vuosisadan puolivälissä. Ensimmäinen yleinen laulujuhla järjestettiin Tartossa vuonna 1869 Sitä ennen pienempiä laulujuhlia oli järjestetty mm. Põlvassa jo 1850-luvulla. Laulaminen syntyi tarpeesta tuntea kansallista yhteenkuuluvuutta ja vieraan vallan alla laulujuhlat olivat kansan tilaisuus tuntea itsensä virolaisiksi. Tarve ja laulujuhlat eivät kadonneet ensimmäisen itsenäistymisen myötä eivätkä myöskään Neuvostoliiton miehityksen aikana, vaan johtivat laulavaan vallankumoukseen, joka kulminoitui Tallinnan laululavalla vuonna 1988 järjestettyyn laulujuhlaan, johon osallistui 30 000 laulajaa.

niillä järjestetään soittoiltamia, tansseja, juhannusjuhlia sekä erilaisia lastenseuroja ja urheilutapahtumia. Mutta monet ovat myös jouduttu purkamaan lahoamisen ja nuorison harjoittaman sabotoinnin seurauksena. Ylläpito vaatii resursseja joita kunnilla ei ole eikä talkoohenki aina riitä kun on muitakin kohteita jotka vaativat huolenpitoa.

Tänään useat laululavat seisovat vielä paikallaan. Tallinnan ja Tarton suuret lavat toimivat konserttiareenoina sekä myös perinteisten laulujuhlien tapahtumapaikkoina. Pienemmät lavat ovat kesäisin ahkerasti kaupunkilaisten ja kyläläisten käytössä,

Omat lähtökohdat

ähdin tähän projektiin puhtaasta uteliaisuudesta. Mitä ovat nämä rakennelmat, jotka suurimman osan vuodesta seisovat tyhjillään? Ihmiset tulivat minulle hymyillen kertomaan, että heidänkin kotikylästään löytyy laululava. Niitä on satoja ympäri Viroa! Matkani kohti Viron laulavaa kulttuurihistoriaa alkaa.

Laululavoissa minua kiinnostaa sekä niiden mielenkiintoinen ja poikkeava arkkitehtuuri että historiallinen tausta. Mielestäni on erikoista, että Viro ei ole painottanut näiden rakennelmien kulttuuriarvoa. Laulutraditio on Baltian maille aivan erityinen piirre, ja näistä lavoista saisi oivia kohteita esitellä ulkomaisille delegaatioille sekä muille vieraille. Euroopan Unioni on jo tukenut monen pienemmän lavan kunnostustyötä, mutta aloite näille hankkeille on yleensä tullut kunnilta itseltään, ei valtiolta. Minun työtäni on hankaloittanut se, että lavoista ei ole minkäänlaista rekisteriä eikä järjestelmällistä dokumentaatiota ole tästä aiheesta koskaan tehty. Olen saanut tehdä salapoliisityötä paikantaakseni lavat. Minulla ei ole ollut luotettavaa tietolähdettä siitä, mihin minun tulisi mennä. Tämä matka on ollut paitsi kuvausmatka myös matka siihen oikeaan Viroon, johon ei suomalaisporo törmää Tallinnan vanhankaupungin terasseilla. Perinteiden säilyttäminen ja kulttuurihistorian tunteminen on tärkeää, ja toivon omalta osaltani tällä työllä vaikuttavani myönteisesti asenteisiin sekä Virossa että Suomessa.

viron laulujuhlien lyhyt oppimäärä

irolaisten maineella laulavana kansana on pitkät juuret, jotka ylettyvät maaorjuuden aikakauteen. Yhteiskunnallinen tilanne – vallan siirtyminen Ruotsin kuningaskunnalta Venäjän suurruhtinaskunnalle – oli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa johtanut siihen, ettei virolaisilla maaorjatalonpojilla ollut enää omistusoikeutta maahansa ja kartanonherra saattoi milloin tahansa liittää alustalaisen tilan oman kartanonsa maihin. Talonpojilta oli viety lain suoja eikä kartanonherran vaatimuksia heitä kohtaan rajoittanut mikään. (Zetterberg, 1996, 64) Vaikka maaorjuus oli Viron kansalle raskasta aikaa, voidaan tuota ajanjaksoa pitää laulun syntymä- ja kukoistuskautena; talonpojat kokoontuivat ja lauloivat yhdessä koska muutakaan hengenravintoa ei ollut. Laulut syntyivät yksin ja yhdessä tehdyistä töistä. Laulu toimi työn vastapainona ja yhteishengenkohottajana. (Virtanen, 1996, 169)

ja saksalaiset kirjakaupat, kustantamot ja teatterit levittäytyivät kaupunkeihin. (Zetterberg, 2007, 324-329) Saksalaiset ja venäläiset yrittivät vuoroin saksalaistaa tai venäläistää virolaiset. Vuosisadan puoliväliin tultaessa ja erityisesti talonpoikien aseman parannus merkitsi kuitenkin virolaisten kansallisen liikkeen ja identiteetin muodostumisen lähtölaukausta. Virolaisesta laulujuhlaperinteestä ei voi kirjoittaa mainitsematta erästä yhteiskunnallisesti valveutunutta Vändralaista lukkaria, opettajaa ja lehtimiestä Johann Voldemar Jannsenia. Jannsen aloitti historiankirjoihin myöhemmin johtavan uransa vuonna 1857 toimittamalla Pärnussa ilmestyvää viikkolehteä, jossa hän jo ensimmäisessä numerossa teki tärkeän avauksen tervehtimällä lukijoita uudella ilmaisulla ”Tere, armas Eesti rahvas”. Siihen asti virolaisista oli käytetty – ja virolaiset käyttivät sitä myös itse itsestään – termiä maakansa (maarahvas). Jannsen sisällytti vironkieleen uuden käsitteen eesti rahvas, josta muodostui eestlane (virolainen), ja joka jo seuraavalla vuosikymmenellä vakiinnutti asemansa. ”Jannsen päätti paitsi ryhtyä julkisesti virolaiseksi myös alkaa markkinoida virolaisuutta lukijoilleen” (Zetterberg, 2007, 420).

Virossa oli 1800-luvulla vielä keskiajalta peräisin oleva suuri saksalainen väestöryhmä joka hallitsi sivistyneistöä. Tarton yliopisto oli vuonna 1802 avattu uudestaan saksalaisena valtakunnanyliopistona. Tallinnaan ja Tarttoon, jotka olivat suurimpia saksalaiskeskuksia muodostui ns. ”valistusyhteisöjä”

Vuonna 1865 siirrettyään toimintansa Tarttoon ja perustettuaan siellä aivan oman viikkolehtensä perusti hän myös eräitten tarttolaisten käsityöläisten, kauppiaankisällien ja palvelijoiden kanssa Vanemuinenimisen laulu ja soittoseuran (Zetterberg, 2007, 422). Ajatuksen laulujuhlista Jannsen sai baltiansaksalaisten laulupäivistä Tallinnassa 1857, Riiassa 1861 ja jälleen Tallinnassa 1866, jossa viimeisessä esiintyi ensimmäisen kerran täysin virolainen kuoro. Jannsen näki laulujuhlissa piilevän mahdollisuus saada vauhtia virolaisten orastavaan kansalliseen heräämiseen. Pienempiä laulujuhlia järjestettiinkin eri puolilla Viroa jo 1850-luvulla, mutta Jannsen haaveili suuresta, yleisvirolaisesta laulujuhlasta. (Zetterberg, 2007, 425-427) Keväällä 1867 lähetetty hakemus Liivinmaan kuvernöörille saada järjestää virolaiset ”riemu- ja kiitosjuhlat” maaorjuudesta vapautumisen viisikymmenvuotismuistoksi hyväksyttiin ja kesäkuussa 1869 järjestettiin Tartossa ensimmäiset yleiset laulujuhlat. Ohjelmistossa oli myös kaksi suomalaista sävellystä joista toinen oli Fredrik Paciuksen Maamme, johon Jannsen oli kirjoittanut vironkieliset sanat. Laulusta tuli myöhemmin Viron tasavallan kansallishymni. (Zetterberg, 2007, 425-427)

Isänmaallinen innostus levisi nopeasti Tarton laulujuhlissa olleiden talonpoikien mukana koko Viroon ja uusia lauluseuroja ja kuoroja syntyi tiheään (Zetterberg, 2007, 427). Vuosisadan lopulla venäläistäminen vauhdittui mutta se ei hidastanut virolaisseurojen syntyä ja uusista seuroista tulikin eräänlaisia keisariuskollisuuden tukikohtia; keisarihymniä veisattiin protestina saksalaisille ja kiitollisuudenosoituksena keisarille siitä että virolaisten oli mahdollista perustaa omia seurojaan. Virolaiset olivat ymmärtäneet keisariin vetoamisen ja hänen kiittelemisen toimivan hankkeiden henkivakuutuksena. (Zetterberg, 2007,431)

Viisikymmenluvun lopun ja kuusikymmenluvun alun hetkellinen vapaamielisyys heijastui lauluperinteeseenkin, ja Tallinnan suuri laululava valmistui 1960 ja Tarton vastaava muutamaa vuotta myöhemmin 1969, juhlistamaan laulujuhlien satavuotista taivalta.

Jannsenin aloittamaa kuoromusiikin perinnettä, laulujuhlia, vietettiin epäsäännöllisesti muutamien vuosien välein Tartossa ja vuodesta 1896 alkaen juhlat siirrettiin Tallinnaan. Vuodesta 1923 juhlat vaakintui joka viides vuosi järjestettäväksi tapahtumaksi, ja tätä aikaväliä noudatetaan edelleen. Vaikka kansanmusiikki oli Neuvostoliiton aikana virallisesti hyväksytty musiikkilaji oli ensimmäiset neuvostoliittovuosikymmenet kulttuurisen taantumisen aikaa ( Jyrhämä, 1996, 308).

metodi

lusta asti oli selvää, että tulisin ennen kaikkea tekemään visuaalisen työn. En halunnut lähteä Eve Kasken ja Signe Kiven linjalle ja panostaa määrään vaan minun kriteerini työn jokaisessa vaiheessa on ollut esteettisyys (Kaski & Kivi, 2008). Tiesin myös alusta asti, että menetelmäni, metodini, olisi valokuvata kaikki lavat muuttamatta kuvakulmaa tai perspektiiviä. Käytin poikkeuksetta keskisommittelua, ja tärkein tekijä myös sommittelun luomisessa oli estetiikka ja visuaalinen toimivuus. Suunnitellessani kuvaustyötä olin tutustunut saksalaisen taiteilijapariskunnan Bernd ja Hilla Becherin tuotantoon ja löysinkin paljon yhtymäkohtia mutta myös eroavaisuuksia menetelmissämme. Becherit ovat tehneet elämäntyönsä teollisen arkkitehtuurin dokumentoijina siinä mittakaavassa, että he ovat onnistuneet luomaan itselleen henkilökohtaisen kuvatypologian, joka on tunnettu maailmanlaajuisesti. Becherit ovat kertoneet kuvausmetodistaan ja miten heidän kohdallaan olosuhteet usein määräsivät perspektiivin. (Lange, 2007, 33)

be photographed from a hill opposite without any distortion, altough the same hill is to be found on the other side of the building, so that half the background is green woods and even using a green filter we cannot therefore set the reddish brown winding tower off from the background.” (Lange, 2007, 33) Tässä kohtaa menetelmämme eroavat suuresti. Minun työssäni olosuhteet eivät vaikuttaneet kuvauskulman valintaan, vaan metodini määräsi minun pysyvän keskisommitellussa esteistä huolimatta. Tämä johti siihen, että joissakin kuvissa kohde, lava, on puiden takana piilossa, osittain tai kokonaan. Minua tämä ilmiö ei haittaa, vaan pidän sitä jopa tietyssä määrin toivottuna variaationa. Pidättäydyttyäni alusta asti samassa menetelmässä pystyin hyvin yhdistelemään eri aikoina kuvattuja kuvia toisiinsa ilman että kokonaisuus kärsi. Sen takia pystyin valitsemaan kirjaan mukaan myös yhden aivan ensimmäisistä kuvistani syksyltä 2009 (Sindi). Mutta Bernd ja Hilla Becher eivät vain valokuvaa tätä teollista arkkitehtuuria vaan he myös keräävät laajasti tietoa kuvauskohteistaan ja tutkivat jokaisen kohteensa ulkoa ja sisältä, jotta he oppisivat

“We noticed a very beautiful winding tower, from around the turn of the century, with delicate struts and rounded arches and a double iron roof – it can

Bernd & Hilla Becher Cooling towers, Germany 1964–1993 (Lange, 2007, 165)

Candida Höfer Ca’ Dolfin Venezia I 2003 (Architecture of Absence, 2004, 91)

tuntemaan ne täydellisesti ennen itse laukaisimen painamista. Heidän arkistoistaan löytyy muutaman tietosanakirjan edestä materiaalia Saksan ja KeskiEuroopan teollistumisesta ja sen ajan arkkitehtuurista. He ovat ilmaisseet syyn tähän verbaaliseen tiedonnälkään olevan se, että mitä enemmän he onnistuvat keräämään tietoa kuvaamistaan kohteista sitä suurempi on takuu siitä, ettei heidän kuviaan tulla enimmäkseen käyttämään erikoisjulkaisujen kuvituksina (Lange, 2007, 30). Ts. heidän tuotantonsa taiteellinen arvo säilyy. Minä koen omalla kohdallani tilanteen päinvastaisena. Olen valinnut olla ottamatta selvää erikseen jokaisen laululavan historiasta ja siitä, kuka sen on suunnitellut. En halua tietää rakennusvuotta, mistä käytetty materiaali on peräisin tai onko ehkä kyläläiset osallistuneet rakennustalkoihin. Koen että työni taiteellinen arvo painottuu enemmän, kun en tiedä kaikkea tätä aihetta ympäröivää faktaa. Voin keskittyä esittämään puhtaasti visuaalisen työn.

kuvissa kiinnostunut ainoastaan muodoista ja väreistä. Jos olisin tehnyt dokumentin, olisin ollut velvollinen näyttämään lavat myös toisesta näkökulmasta ja olisin silloin kuvannut lavoja tanssien ja laulujuhlien aikaan ja eri kuvakulmista saadakseni lavojen koko spektrin kuviini. Toisaalta tämä menetelmä olisi antanut minulle enemmän vapautta tuoda erilaista sisältöä kuviin, mutta en usko, että se olisi tehnyt työstä kiinnostavamman, enneminkin päinvastoin. Haluan lainata Bechereiden käyttämää käsitettä anonyymi veistos, joskin minun työssäni laululavat todella pysyvät anonyymeinä, ainoastaan ympäristö joissa ne sijaitsevat on nimetty. Ihmisen läsnäolon puute on myös olennainen osa Candida Höferin tuotantoa, josta olen lähemmin tutustunut Architecture of Absence nimiseen kokonaisuuteen, josta on julkaistu kirja ja samanniminen näyttely on kiertänyt maailmaa vuosina 2005-2007 (Architecure of Absence, 2004). Candida Höfer ei koe kuvaavansa arkkitehtuuria ja maisemia vaan tilaa, joka ei hänen mukaansa ole laisinkaan tyhjä, vaikka niissä ei ihmisiä esiinnykään. Kuvat ovat täsmällisesti sommiteltu, valo, muoto ja kuviot luovat kuvan ja ihmisten läsnäolo on tunnettavissa vaikkakaan ei

Tähän liittyy myös menetelmääni olennaisena kuuluva ihmisen läsnäolon puute. Erottaakseni työn dokumentaarisesta valokuvauksesta puhtaasti taiteelliseksi teoskokonaisuudeksi, valitsin olevani

nähtävissä. (Glenn, 2004, 17) Minun kuvani ovat muotokuvia, eivät maisema- tai arkkitehtuurikuvia. Ihminen on jollakin tapaa aina läsnä, kun kuvataan ihmisen luomaa todellisuutta mutta fyysiset ihmiset kuvissa tuovat aina mukanaan aikakontekstin. Kuvatessani laululavoja olen halunnut luoda oman mystisen maailman, joka on irrallinen kaikista aikakäsityksistä ja tähän konseptiin ei ihminen sovi.

Candida Höfer käyttää sommitteluissaan paljon valkoista, jonka väriteoria määrittelee kaiken värin puuttumisena. Hän on antanut usein sommittelunsa olla valkoisen hallittavissa. (Glenn, 2004, 19) Minä huomasin omassa työssäni, että löyhät sommitelmat toimivat usein visuaalisesti paremmin ja etenkin löyhät, valkoiset (lumiset), sommitelmat tuntuivat miellyttäviltä. Minun kuvissani suuret valkoiset pinnat tekevät lavasta pienen, yksinäisen ja hylätyn, ja menetelmäni velvoittaa minut käyttämään tätä esteettisyyttä – illuusiota – hyväksi. Kuvien dokumentaarisen arvon tietenkin kärsiessä. Oli myös alusta asti selvää, että valokuvaisin värifilmille. Valokuvaan värejä samasta syystä kuin mustavalkointoilijat eivät ikinä koskisi värifilmiin; koska värit ovat yksi elementti lisää. Minulle ne eivät ole häiritsevä elementti vaan ennemminkin yksi työkalu lisää minun pakkiini. Värit synnyttävät aivan omanlaisena kontrastin, johon pelkät muodot eivät pysty. Vaikka työni lepää pitkälti muotojen varassa, on myös värien läsnäolo tai niiden puute haettu lisäarvo kuville.

Laulava naapuri kuvissa

uten olen aikaisemmin todennut, on kuvieni ensisijainen laatuvaatimus esteettisyys. Lähtökohtani aiheen käsittelylle oli lavojen ja lauluperinteen historia, mutta en määrittele nyt valmista työtä dokumentaariseksi valokuvaukseksi, vaan työmenetelmäni ja ajatusprosessi, jonka olen läpikäynyt on muokannut kuvat täyttämään taiteen parametrit. Samasta syystä en halunnut Bechereiden tapaan luoda kattavaa typologiaa virolaisista laululavoista – eikä se olisi ollut edes mahdollista – vaan pääpaino on jokaisessa yksittäisessä kuvassa. En ole pyrkinyt kuvakulman tai kuvausajankohdan valinnan myötä saamaan tieteellistä lisäarvoa kuville, päinvastoin kartan kaikkia tieteellisiä näkökohtia, joita työni herättää. Erotan toisistaan yksittäisen kuvan ja sen esittämän kohteen, ja kuva on minulle tärkeämpi. Olen halunnut tuoda osaan kuvista myös jonkin itse kohteesta irrallisen elementin joka yhdessä kohteen kanssa kannattelisi kuvaa, esim. pilvet, varjot, värit ja objektit. Yhdessä sommitelman kanssa ovat nämä subjektiiviset valinnat minun taiteellinen kannanottoni.

virossa kaukanakin on lähellä Kohteiden löytäminen

ohteistani, lavoista, ei ole tehty minkäänlaista kartoitusta, rekisteröintiä tai luettelointia. Asia ei sinänsä ole merkillinen, sillä lavoihin suhtaudutaan kuten mihin tahansa julkisiin rakennuksiin. Aloitin lavojen metsästämisen internetistä, hakemalla hakusanoilla ja surffailemalla sivulta toiselle pienten vihjeiden perässä. Useat sijainnit löysin lukemalla vanhoja uutisartikkeleita sanomalehtien verkkosivuilta, jotka joko kertoivat lavasta, suunnitteilla olevasta korjausprojektista tai lavaa kohdanneesta tulipalosta tai muusta turmiosta. Joskus uutinen saattoi käsittää jotakin aivan muuta, jolloin lava mainittiin vain sivulauseessa, mutta tämäkin auttoi. Näin sain varmuuden että ko. kaupungissa on lava ja saatoin myös saada pienen vihjeen missä se sijaitsi.

Kaikki kuvaamani lavat eivät suinkaan olleet näin helppoja paikantaa. Osasta minulla oli ainoastaan nimi, joka saattoi olla aukion, kylän, kaupungin, kunnan tai järven nimi. Joskus samasta lavasta käytettiin useampaa eri nimeä. Tämän tyylisissä tilanteissa minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa kylän keskustaan tai lähimmän kylän keskustaan ja mennä kysymään paikallisilta onko lähistöllä laululavaa. Kylien keskustassa oli usein pieni kauppa, josta sain aina tarvitsemani tiedon. Ihmiset suhtautuivat minun aina ystävällisesti. Kerran kävi myös niin että löydettyäni pitkän etsimisen jälkeen oikean paikan, pienen metsätien päässä, suon korvalla sijaitsevan Mart Saaren kotitalomuseon, sain kuulla että lava oli mädäntyneenä purettu puoli vuotta aikaisemmin. Onneksi tällaisia ikäviä hetkiä en kokenut matkani aikana kuin muutaman kerran.

Kesällä lavojen paikantamiseen auttoi verkossa olevat erilaiset minne mennä - tyyppiset palstat sekä tapahtumaportaalit. Kesäaikaan lavoilla järjestetään usein erilaisia tapahtumia ja näistä tapahtumista löytyi usein informaatiota, aivan yksityiskohtaisiin yhteystietoihin asti. Tapahtumasivustot olivat apuna myös aikataulua tehdessä, koska halusin kuvata lavat tyhjinä osasin sivustojen avulla välttää tapahtumapäivät ja suunnistaa lavalle vasta tanssien ollessa ohitse.

Talvi 2011 oli poikkeuksellisen luminen ja lavojen löytäminen runsaan lumen takia oli haastavampaa. Rakennelmien tunnistettavat piirteet jäivät paksun lumivaipan alle eivätkä erottuneet metsiköistä. Pienille teille ei myöskään uskaltanut niin vain ajaa katsomaan, vaan auton kanssa täytyi ottaa hyvin varman

päälle ettei vaan jäisi lumeen kiinni. Yksikään lava ei kuitenkaan jäänyt löytämättä talvellakaan, kiitos avuliaiden paikallisten. Projektin alussa olin suunnitellut reiteilleni ainoastaan n. 30 lavaa. Ajattelin, että löydän loput matkan varrelta ajaessani kylien läpi sekä juttelemalla paikallisten kanssa. Onneksi ymmärsin kuitenkin jo ennen ensimmäistä matkaa elokuussa 2010, että tällainen lähtöasetelma on järjetön. Lavat eivät suinkaan komeile kylien läpimenoteiden varsilla, ohiajavien suomalaisten bongattavina. Alussa minulla oli myös kunnianhimoinen suunnitelma ikuistaa kaikki Viron laululavat mutta tulin siihen tulokseen, että se olisi yhdelle valokuvataiteilijalle liian suuri hanke toteuttaa käytettävissä olevan aikataulun raameissa. En ole tilastotieteilijä enkä virkamies, päämääräni ei ole tehdä luetteloa Viron laululavoista vaan valokuvataiteen keinoin tuoda osa kulttuuriperintöä tavan kansalaisten keskuuteen ja esittää unohdetut temppelit arvoisissaan kuvissa. Luopuessani vihdoin ajatuksesta kiertää kaikki lavat, sain rutkasti lisää matkalla korvaamattomaksi voimavaraksi osoittautunutta motivaatiota ja intoa.

Reitit

lin etukäteen suunnitellut ainoastaan reitin jonka mukaan ajaisin. Tein kaiken kaikkiaan kolme matkaa Viroon jotka kestivät 2 viikkoa kukin. Ensimmäiselle matkalle lähdin elokuussa 2010 (valkoinen) ja reitti kulki seuraavanlaisesti:

– Põlva – Vanaküla – Räpina – Värska – Orava – Veriora – Peri – Tilsi – Põlgaste – Kanepi – Parksepa –Tsolgo – Kääpa – Võru – Antsla – Ahja – Kurepalu –Luunja –Palamuse –Vaiatu –Kasepää –Põltsamaa. Toisella reitillä lavoja oli sen verran tiheään, että pariin otteeseen näin tieltä uusia lavoja, joita minulla ei ollut merkattuna reitilleni. Yhden näistä kuvasin, Kurepalu, muut jätin kuvaamatta. Tällä matkalla kuvasin myös yhden lavan uudestaan (Põltsamaa), koska en ollut kesällä kuvattuun tyytyväinen. Suislepan, Mustlan ja Helmen lavat jätin puolestaan, suunnitelmista huolimatta, kuvaamatta uudestaan. Laajensin tälläkin kertaa reittiä, nyt hieman pohjoiseen Palamuseen, Vaiatuun ja Kasepäähän ja näihin palasin sunnitelusti kolmannella reitillä.

Tallinn – Keila – Rapla – Märjamaa – Haapsalu – Kärdla – Kihelkonna – Kuressaare – Tõhela – Sindi – Kilingi-Nõmme – Kõpu – Viljandi – Vändra – Suure-Jaani – Kabala – Esku – Põltsamaa – Türi – Paide – Kose – Aruküla. Olin päättänyt olla varaamatta majoitusta etukäteen jotta minulla säilyisi vapaus liikkua tarpeen mukaan. Laajensin reittiä kesken matkaa hieman itään, käsittäen myös lavat Suislepassa, Mustlassa ja Helmessä, koska ajattelin olevan järkevää saada muutamasta lavasta kuvat eri vuodenaikaan. Näihin kolmeen saatoin tarvittaessa palata seuraavalla matkalla joka suuntautuisi koillis Viroon.

Kolmas matka ajoittui tammikuulle 2011 (keltainen) ja kulki seuraavien kohteiden läpi: Märjamaa – Paide -–Viisu – Peetri – Koeru – Rakke – Väike-Maarja – Tamsalu – Moe – Rakvere – Kadrina – Kandle – Uhtna – Toila – Jõhvi – Tudu – Oonurme – Kasepää – Palamuse – Vaiatu – Avinurme - Venevere – Roela.

Toiselle matkalle lähdin suunnitelmien mukaan marraskuussa 2010 (ruskea) ja reitti kulki seuraavasti: Tartu – Elva – Otepää – Valgjärve – Krootuse

Elokuu 2010 (valkoinen) Marraskuu 2010 (ruskea) Tammikuu 2011 (keltainen) valokuvatut kohteet jotka eiv채t esiinny kirjassa (harmaa)

Tammikuussa 2011 Virossa oli Suomen tapaan runsaasti lunta ja olin jo ennakkoon varautunut siihen, että kaikkien lavojen luo ei ole pääsyä. Tämä pelko osoittautui kuitenkin melko turhaksi, ainoastaan kaksi kohdetta minun oli jätettävä kuvaamatta sen takia etten päässyt niiden luo. Toisen näistä näin siintävän suuren pellon toisella puolella ja kesällä sinne olisi varmasti voinut pellon reunaa pitkin kävellä. Nyt päädyin kuitenkin siihen, että rämpiminen umpihangessa niin pitkän matkaa ei ole tarkoituksenmukaista.

Toista lumen takia kuvaamatta jäänyttä lavaa en nähnyt ja se olikin suurin syy miksen lähtenyt sitä jalkaisin hakemaan. Tiesin suurin piirtein sijainnin, mutta en etäisyyttä. Jälkeenpäin kaikkia kuvia katsellessa voi vetää seuraavat johtopäätökset; parhaiten toimivat ne kuvat, jotka paikan päällä tuntuivat mitäänsanomattomilta. Ne kuvat, joissa kuvanottohetkellä tunsin iskeneeni häränsilmään, osoittautuivat myöhemmin usein tylsiksi, punktum puuttui. Kuvat eivät saa olla liian täydellisiä eikä kohde saa olla liian täydellinen. Huomasin myös, että hyvin tiiviit rajaukset eivät toimineet. Kuvan teki mielenkiintoiseksi lavan suhde ympäristöön, ympäristön värit ja sommittelu. Lähikuva lavasta ei ole mielestäni mielenkiintoinen. Onneksi vaihdoin kuvaushetkellä usein polttoväliä ja sommittelua, sikäli kuin se keskisommittelussa pysymisen myötä oli mahdollista, joten minulla oli suuri materiaali, josta löysin hyvin tarvitsemani ruudut. Näiden kolmen matkan aikana kuvasin kaikkiaan 67 laululavaa, ajokilometrejä kertyi runsaat 6000.

Budjetti

n ollut suunnitellut aikataulua tarkemmin kuin viikkomääräisesti. Ensimmäisen reitin kiertämiseen olin varannut 3 viikkoa, kahden muun 2 viikkoa. Budjetin olin alustavasti laskenut seuraavasti:

Alustavasti laadittu budjetti ylittyi heti ensimmäisellä matkalla. Suurin tekijä siinä oli se, että meitä oli lopulta matkalla kaksi yhden sijasta eikä ylläpidossa säästelty niin paljon kuin mitä olin alun perin suunnitellut. Filmiä kului myös kolmanneksen enemmän kuin mitä olin ennakoinut. Ajokilometrejäkin tuli enemmän kuvaustahdin selkiintyessä vasta paikanpäällä. Lopullinen laskelma toteutuneista kuluista on seuraava:

Matkakulut: 550€ Polttoaine (1€/l, n.2500km) = 250€ Laivamatkat = 250€ (3 x Helsinki – Tallinna - Helsinki)

Lautat = 50€

Matkakulut: 1140€ Polttoaine (n. 6000km) = 540€ Laivamatkat = 600€

(Rohuküla - Heltermaa, Sõru - Triigi, Kuivastu - Virtsu)

Materiaalikulut: 450€ Filmi (60rl 120mm) = 300€ Kehitys = 150€

(3 x Helsinki – Tallinna - Helsinki)

Ylläpito (sis. majoitus ja ruokailu): 2000€ 40€/päivä yht. 50pv.

Materiaalikulut: 600€ Filmi (91rl 120mm) = 370€ Kehitys = 230€

Lautat = 50€ (Rohuküla - Heltermaa, Sõru - Triigi, Kuivastu - Virtsu)

Yht. 3000€ Ylläpito (sis. majoitus ja ruokailu): 3000€ 83€/päivä, yht. 36pv. Yht. 4140€

Valokuvaaminen

ngelmaksi muodostui heti alussa, odotetusti, valo. Tai pikemminkin sen puute. Olin alun perin kuvitellut voivani vain systemaattisesti kiertää reittini ja kuvata lavoja siinä järjestyksessä kuin ne tulevat vastaan. Oikeastaan jo heti alussa ymmärsin, ettei lopputulos olisi tällä tavalla toteutettuna odotetunlainen. Ostin kompassin ja viereisen kaavion mukaan rupesin seuraamaan auringon liikkeitä, ollakseni oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tämä työskentelytapa edellytti, että kävin ensin paikanpäällä ja merkitsin muistiin lavan avautumiskulman sekä katselin ympäristöä. Otin huomioon kasvillisuuden ja rakennukset, jotka saattoivat tulla auringon eteen. Matkanteko hidastui huomattavasti tämän metodin sisäistämisen jälkeen, mutta lopputulos parani merkittävästi.

tuli hämärää jo klo. 14 aikaan, joten päivät lyheni merkittävästi. Mutta tämä olikin syy miksi halusin alun perin matkustaa Viroon kuvamaan eri vuodenaikoina, jotta saisin eri valoja ja eri tunnelmia kuviini. Pelkät aurinkokuvat eivät olisi niin mielenkiintoisia.

Auringon mukaan kulkeminen ja valon suunnitteleminen oli hyvä työskentelytapa elokuun kuvausmatkalla, mutta marraskuussa huomasin, ettei se toiminut aukottomasti. Marraskuussa ei ollut aurinkoisia päiviä ollenkaan joten piti löytää eri näkökulma. Matkanteko nopeutui taas hieman, koska ei ollut niin suurta merkitystä mihin aikaan paikanpäällä oli, koska aurinko ei kuitenkaan paistanut. Toisaalta

Itse valokuvaustyö muodostui siten että ensin saatoin ajaa muutaman lavan kautta ja merkitsin muistiin faktat, kuvauskulmat, puut, rakennukset jne. Mikäli satuin paikanpäälle juuri sopivaan aikaan kuvasin mutta jos aika ei ollut oikea merkitsin muistiin mihin aikaan siellä tulisi olla. Tällä tavalla systemaattisesti lavoja kierrellen sain aikaan aikataulun, jota pyrin noudattamaan.

Tammikuussa aikataulu määräytyi myös päivän pituuden mukaan. Lumi hallitsi maisemaa jokaisessa kohteessa ja vaikka pidinkin siitä, miten pelkistetty kuvasta lumen myötä tuli sain myös vahvistuksen sille, etten olisi voinut valokuvata ainoastaan yhtenä vuodenaikana. Se ei olisi ollut reilua lavoja kohtaan. Vaikka olen koko prosessin ajan painottanut työni olevan ensisijassa visuaalinen, en halua esittää omia ajatuksiani ja mielipiteitäni yleisinä totuuksina. Haluan säilyttää tietynlaisen puolueettomuuden.

Joihinkin paikkoihin jouduin palaamaan useaan kertaan, joko sään tai paikalla olleiden tapahtumien takia. Joskus odotin tuntikausia lavan luona, koska auringon täsmällinen ennustaminen oli hankalaa enkä halunnut ottaa riskiä ja lähteä pois juuri ennen h-hetkeä. Opin nopeasti, että varsinkin viikonloppuisin (elokuussa) lavoilla oli usein ihmisiä ja kuvaus siten mahdotonta, joten saatoin pitää yhden vapaapäivän viikonloppuna tai ajoittaa työ niin että viikonloppuisin kiersin katselemassa uusia lavoja, joita sitten viikolla kuvaisin.

keskikoon värifilmille, jonka kehitin itse. Koska värinegatiivikuvaaminen ei enää nauti suuren kuluttajakansan suosiota oli kemioiden saaminen Suomesta haastavaa. Päädyin tilaamaan tuotteet ulkomailta ja toimitus sujuikin pääasiassa hyvin. Kehitin 12 rullan päivävauhtia yhteispimiössä Helsingissä muutamien viikkojen aikana kaikki filmit. Pinnakkaisten tekoa varten olin itse kehittänyt menetelmän jossa ensin rakensin tarvittavan kokoisen, 30cm x 35cm valopöydän, jolta digikameralla kuvasin negatiivitaskut muistikortille. Siirrettyäni kuvat koneelle muunsin ne Photoshop-ohjelmistolla positiiveiksi kehittelemäni systeemin avulla.

Syksyllä ja talvella auringon sijainnin seuraaminen ei ollut niin tärkeää, hädin tuskin edes mahdollista. Kuvaukset täytyi suorittaa valoisan ajan asettamien rajojen mukaan, eli klo 9 ja 14 välisenä aikana. Tämän jälkeen oli turhaa edes yrittää kuvata joten päädyin rytmiin jossa kävin uudet kohteet läpi kello 14 jälkeen, jotta seuraavana päivänä ei menisi aikaa lavojen etsimiseen.

Pinnakkaisten teko oli välttämätöntä, jotta säästäisin mahdollisimman paljon aikaa skannausvaiheessa. Tein ensin pinnakkaisiin alustavat merkinnät mistä kohteista olin erityisen kiinnostunut. Tämän jälkeen suurensin pinnakkaisista muutaman eri ruudun jokaisesta kohteesta ja tulostin niistä kutakuinkin lopullisen koon kaltaiset koekuvat. Näitä koekuvia tarkastellen ja toisiinsa vertaillen valitsin 30 kirjaan tulevaa kuvaa. Tehtyäni tunnollisesti tämän valmistelevan työn tiesin tarkalleen, mitkä ruudut halusin skannata ja työ nopeutui.

Kuvaamisessa, laukaisimen alas painamisessa, ei ollut ongelmia. Kamera ja muut varusteet toimivat moitteettomasti. Teknisiä ongelmia ilmeni vasta kotona, kun oli aika kehittää filmit. Kuvasin

opinnäyte Kuvavalinta

uvavalinnat perustuvat täysin esteettisyyteen. En halunnut lähteä esittelemään lavoja maantieteellisessä enkä ajallisessa valossa ja järjestyksessä. Vaikka kuvausmenetelmäni edellytti saman kuvakulman käyttämistä, pyrin kuvavalinnassa ottamaan eri keskisommitelmalliset variaatiot mahdollisimman hyvin huomioon. Olin jo aikaisessa vaiheessa päätynyt esittelemään 30 kuvaa, koska koen sen riittävän luomaan mielikuva aiheen laajuudesta. Järjestelemällä tulostamiani koekuvia toistensa viereen ja perään, päädyin kuvajärjestykseen, joka on mielestäni dynaaminen ja yllättävä.

Työn tässä vaiheessa minua neuvottiin usein valitsemaan kirjaan useampia kuvia, koska oli sääli, että tehtyäni näin suuren työn esittelisin ainoastaan puolet materiaalistani. En kuitenkaan ole tehnyt tätä työtä osoittaakseni sisukkuuteni eikä minulla ole tarvetta esittää massiivista materiaalia, vaan haluan ennen kaikkea tehdä mielenkiintoisen, toimivan ja kauniin kokonaisuuden. Olin valmis ottamaan riskin, että näkemykseni ei toimisi. En voinut seurata muuta kuin omaa intuitiotani.

Ne kolme kuvaa, joista valitsin tehdä suuret näyttelyvedokset, valitsin myös esteettisin perustein. Halusin myös jatkaa jo aiheessa itsessään ja etenkin kuvissa olevaa hieman mystistä linjaa ja valita sellaiset kuvat, joista ei kauempaa katsottuna heti näe mitä ne esittävät. Kuten kirjassa pakotan lukijan katsomaan jokaisen kuvan erikseen piilottamalla sen sivun alle, pakotan myös näyttelytilassa katsojan astumaan kuvan luo. Koska näyttelyvedoksia on ainoastaan kolme, oli tietenkin myös kiinnitettävä huomiota siihen, miten ne sopivat yhteen.

Valokuvakirja vai Kuvateos?

aneli Eskola käyttää kirjassaan Valon aakkoset: Valokuvakirja Suomessa termiä kuvateos ja se kuvastaakin paremmin mistä minun työssäni on kyse kuin valokuvakirja, jolla on mielestäni hieman pinnallinen sointi. Kuvateos on harkittu kokonaisuus, jossa jokainen elementti tuo jotain lisää myös teoksessa esiintyville kuville. Useat valokuvataiteilijat julkaisevat nykyään kirjoja ja kirja on yksi taiteilijan luovuuden kanavista. Näyttelyistä poiketen kirja jää tähän maailmaan fyysisenä artefaktina ja saavuttaa pidemmällä tähtäimellä suuremman yleisön kuin näyttely (Eskola, 2009, 17). Minua kiinnostaa kirjan formaatti ja sen synnyttämät mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Aikaamme hallitseva digitaalinen tekniikka on jo esitellyt meille uuden ajan digitaalisen kirjan, mutta uskon ettei perinteisenkään kirjan kaikkia kortteja ole vielä käännetty. Perinteisen kirjan on päivitettävä käyttöliittymänsä pysyäkseen hengissä, ja uskon sen työn jäävän luovien tekijöiden harteille.

kuvateoksen kanssa. Halusin luoda kuvajärjestyksellä jännitystilan, jossa katsoja ei arvaa minne tulen hänet seuraavalla aukeamalla viemään.

Kuvateoksessa kuvan dynamiikka ei pysähdy kuvan reunoihin vaan jatkaa matkaansa yli valkeiden sivujen aina seuraavalle aukeamalle asti (Eskola, 2009, 32). Se vie katsojan matkalle ja synnyttää tämän mielessä uusia kuvia, jotka sitten toimivat vuoropuhelussa

Kirjan hieman erikoinen ulkoasu tuottikin tekovaiheessa suurimmat ongelmat. Hyvin aikaisessa vaiheessa tiesin joutuvani käsityöhön saadakseni teoksesta juuri sellaisen kuin haluan. Otin selvää useista eri tavoista ja yrityksistä, jotka voisivat auttaa minua

Halusin tehdä kuvateoksen, joka toimii kokonaisuutena, ei vain kuvien välittäjänä. Minua kiinnostaa miten pitkälle perinteisen kirjan rajoja voi vetää. Valitsin opinnäytteeni arvioitavaksi muodoksi kuvateoksen sen tarjoaman intiimin lähestymistavan takia. Aiheelle sopii, että kuvia saa tarkastella läheltä ja omaan tahtiin. Kirjan fyysinen muoto ja selaustapa myös korostavat aiheen historiallista taustaa ja symboliikkaa. Kirjassani laululavat ovat nopealla vilkaisulla piilossa katsojalta ja halusin herättää tunteen siitä, että katsojan on löydettävä jokainen lava erikseen, niin kuin minäkin matkallani tein. Halusin myös antaa tilaa laululle, sekä kuvassa avaran sommitelman myötä että kuvien ulkopuolella, suurten valkoisten sivujen ympäröiden jokaista kuvaa.

mutta kaikki kaupalliset palvelut osoittautuivat aivan liian kalliiksi tai jopa mahdottomiksi. Lopulta päädyin ratkaisuun, jossa tulostin itse mustesuihkutulostimella kaikki arkit päällystämättömälle offsetpaperille ja annoin sitoa ne kirjansitojalla koviin kluuttipäällysteisiin kansiin. Lopputuloksesta tuli näyttävä ja kestävä. En halunnut sekoittaa kuvateosta ja kirjallista osuutta toisiinsa ja siksi päätin tehdä kaksi erillistä kirjaa, jotka sopisivat hyvin yhteen, ikään kuin olisivat sisarukset. Kuvateoksen löyhä taitto toistuu myös kirjallisessa osuudessa tekstikenttien ollessa kuvateoksen kuvien kanssa samankokoiset. Halusin myös kirjallisen osuuden olevan kutsuva enkä halunnut täyttää sivuja liialla tekstimäärällä. Laulavan Naapurin ei ole tarkoitus jäädä vain näiden nyt käsintehdyn kolmen kirjan kansien väliin vaan jatkaa matkaansa tulla julkaistuksi ja suurempaan levitykseen. Tätä silmälläpitäen pidin itsepintaisesti kiinni näkemyksestäni ja tein kuvateoksen, josta saa mahdollisimman tarkan käsityksen siitä, minkälainen lopullinen teos tulee olemaan.

jälkipuhe

Kuvissani esiintyy yksinäinen laululava. Se seisoo omalla näyttämöllään valmiina esiintymään tyhjälle yleisölle. Olen vihjannut että esittelisin laulavan naapurin, mutta missä on laulu? Koko työtäni hallitseva paradoksi syntyy juuri siitä. Aloittaessani Laulavan Naapurin parissa työskentelyn syksyllä 2009 tiesin aloittaneeni projektin, joka tulisi kestää pidempään kuin yksikään aikaisempi työni siihen asti. Asennoituminen tähän jo aivan alkuvaiheessa auttoi minua säilyttämään kärsivällisyyteni työn edetessä. Turhautuminen, kyllästyminen ja uskon menetys olivat kuitenkin tunteita, jotka tuon tuosta nousivat pinnalle, kuten aina pitkiä projekteja työstäessä. Kuvausaikatauluni varmistuessa sain mahdollisuuden työstää samanaikaisesti myös muita töitä, jotka toimivatkin ikään kuin terapiaistuntoina; kun sain ajatella hetken muuta löytyi mielen syövereistä jälleen uutta aivokapasiteettiä myös Laulavalle Naapurille. Kannustava palaute kaikilta työn eri vaiheissa kohtaamiltani ihmisiltä on auttanut minua pysymään motivoituneena ja tekemään työn kunnialla loppuun. Nyt pitäessäni Laulava Naapuri kuvateoksen ensimmäistä versiota käsissäni voin vain todeta, että siitä tuli juuri sellainen kuin pitikin. Tahdon käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kiittää isääni, joka taittoi tämän matkan kanssani ja jota ilman tätä työtä ei olisi. Kuten kuvaustyön hän jätti myös kaiken valittamisen minulle.

svensk summering Esterna är ett sjungande folk och sångfestivalen som ordnas i Tallinn vart femte år har nått UNESCOS lista över världsarv. I så gott som alla städer och byar finns en sångscen som är byggd för större eller mindre sångfester, för det mesta i mitten av förra decenniet. Sjungandet föddes av behovet att känna nationell sammanhörighet och under främmande herravälden var sångfesterna folkets tillfälle att få känna sig som ester. Behovet och sångfesterna försvann inte när Estland först blev självständigt och inte heller under Sovjetunionens ockupation. Det här ledde till den sjungande revolutionen som kulminerade i sångfestivalen på Tallinns sångscen år 1988 med 30 000 deltagande sångare. Tanken för mitt examensarbete, Den Sjungande Grannen, föddes under min utbytesperiod vid Tartu Art College hösten 2009. Jag hade sett den stora stadionen i Tartu och jag visste att det låg en liknande i Tallinn. Jag lärde mig fort att det fanns tiotals av dem runt om i Estland, stora och små, av trä och av sten, runda, fyrkantiga, trekantiga, färggranna, gråa och allting där emellan. Mina bilder är porträtt, inte landskapsbilder eller dokumentation av en viss sorts arkitektur. Jag anser att jag med de här bilderna på ett sätt ritar konturerna för en nation. En lika omfattande skildring av det här temat har inte gjorts tidigare. Fastän många scener används aktivt ännu i dag är det sorgligt att det årligen är många som måste rivas, totalt förfallna. Att förvara traditioner och känna till sitt kulturarv är viktigt och jag hoppas att jag med hjälp av det här arbetet kan påverka attityder positivt både i Estland och här i Finland. Mitt primära syfte är att visa att de här vaggorna byggda för sång existerar. Jag vill inte göra ett uppslagsverk, en katalog eller en rapport om estniska sångscener. Mitt arbete har från första början styrts av visuella kriterier och de tolkningar var och en gör kan jag inte påverka. Blir någon intresserad av att göra sin egen resa för att få reda på mer, känner jag att mitt arbete har lyckats. Jag har valt att presentera arbetet som en bok eftersom det intima upplevningssättet passar temat bra. Bilderna kommer till sin rätta när man kan betrakta dem i lugn och ro, i en stillsam omgivning. Bokens fysiska form understryker temats historiska bakgrund och symbolik; scenerna ligger gömda för betraktaren att hitta en för en, som jag gjorde på min resa. Sången har fått utrymme, både i bilderna och utanför. Jag har gjort ett verk som fungerar som en helhet, inte bara som en förmedlare av bilder. Att töja på formatet på den traditionella boken är något som intresserar mig och som jag kommer att arbeta vidare med också i fortsättningen.

english summary The Estonians are singing people and the song festival held in Tallinn every fifth year has been added to the UNESCO list of world heritage. In almost every city and village there is a song stage, which was built mostly during the middle of the last century. The singing was born from the need to feel national solidarity, especially during foreign rule. The singing was the peopleâ&#x20AC;&#x2122;s chance to feel like Estonians. The need and the song festivals didnâ&#x20AC;&#x2122;t disappear when Estonia first declared independence, nor did it during the Soviet occupation. This led to the singing revolution that culminated in the song festival in Tallinn 1988 with 30 000 participating singers. The idea for my final work, The Singing Neighbour, came to me during my exchange period at the Tartu Art College in autumn 2009. I had seen this big stadium in Tartu and I knew that there was a similar in Tallinn also. I learnt that there are tens of them all over Estonia, big and small, made of wood and stone, round, quadrangular, triangular, colourful, gray and everything in between. My pictures are portraits. They are not landscapes nor are they a documentation of a certain kind of architecture. I feel that these pictures draw an outline for a whole nation. No description of this theme this wide has been done before. Even if many of the stages are alive and well and still in use today, it is a sad truth that many are being demolished every year, due to lack of maintenance. To preserve traditions and to know you own cultural heritage is of high importance, and with this project I hope to influence the attitudes positively both in Estonia and in Finland. My primary intention is to show that these cradles built for singing exist. I am not interested in presenting an encyclopaedia, a catalogue or a report on Estonian song stages. My work has been driven by aesthetical criteria from the very beginning. The interpretations that everyone makes by their own are something I canâ&#x20AC;&#x2122;t influence. If someone gets interested in making his own journey and to learn more, I think that my work is accomplished. I have chosen to present my final work as a book because of the intimate approach the book offers. The physical working out of the book emphasizes the historical background and symbolism; the stages are hidden for the viewer to find one by one, like I did during my journey. The song has been given space in and outside the frames of the picture. I have made a piece of work that serves as a whole rather than being just an interface for pictures. I am interested in bending the format of the traditional book, and that is something I will continue working on in the future, too.

lähteet

Eskola, T. (2009). Valon aakkoset: Valokuvakirja Suomessa. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museo Glenn, C. W. (2004). Absence in context. Teoksessa: Candida Höfer: Architecture of Absence. (15-21). New York: Aperture Jyrhämä, O. (1996). Viron musiikinhistorian rakennetekijöistä. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Viro: historia, kansa, kulttuuri. (300-309). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Kask E., Kivi S. (2008). Eesti bussiputkade peaaegu täielik teejuht (A Complete Guide to Estonian Bus Stops). Tallinn: Tänapäev Lange,S. (2007) Bernd and Hilla Becher: Life and Work. London: Massachusetts Institute of Technology Tartu Laulupeomuuseum (e.p) http://laulupidu.tartu.ee/muuseum/ (haettu:13.2.2011) Virtanen, L. (1996). Kansanrunous. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Viro: historia, kansa, kulttuuri. (164-177). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Zetterberg, S. (2007). Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura