Groteski 1/2016

LUP AU S Helsingin yliopiston viestinn채n opiskelijoiden lehti

GROTESKI 001

Origos Oy I Sinim채entie 10 A I 02630 Espoo I p. 010 526 3850 I myynti@origos.fi

Ota rennosti ja anna meid채n painaa.

www.origos.fi Validation Print Creation | 29987

instagram.com/origos.fi

facebook.com/origosfi

Origos Oy

1/4 MAALISKUU 2016

PARVIAINEN 10 KANTOLA 20 OBAMA 27 HUHTASAARI 29 STRANIUS & MÖRTTINEN 38 PÖHINÄN TAKANA 44 SATUMAAN DINGO 53 Groteski Röyhkeää, rietasta ja relevanttia Julkaisija: Media Ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat Yhteystiedot: groteski.lehti@gmail.com Twitter: @groteski Instagram: @groteskilehti

Päätoimitus: Adile Sevimli twitter: @ida–adile Elisa Kitunen twitter: @elisakitunen Juho Valta twitter: @JuhoValta Oona Pohjolainen ig: @oonapohjolainen Tuomas Heikkilä twitter: @tuohmas AD Jaakko Suomalainen twitter: @jsuomalainen Kirjoittajat: Adile Sevimli, Aino Vähälä, Anna Jaakonaho, Anni Taskinen, Antti-Juhani Piirainen,

Pää pyörällä Isosta Pyörästä. 7 Adile Sevimli puolustaa polyamoriaa. 42 Juho Härkönen vuoti verta vuoksemme. 48 Antti-Juhani Piirainen kysyy, onko internet rikki. 49 Anni Taskinen hyvästelee David Bowien. 58

Elisa Kitunen, Emma Lehikoinen, Erik Räsänen, Johannes Koponen, Juho Härkönen, Juho Valta, Mari Liukkonen, Oona Pohjolainen, Ripsa Niemi, Roosa Kontiokari, Roosa Savo, Sara Gyldén, Tuomas Heikkilä Ulkoasu: Jaakko Suomalainen & Tuomas Kortteinen Paino: Origos Oy, Sinimäentie 10 A, 02630 Espoo Paperi: 250 g Edixion, 100 g Scandia 2000 natural Groteski saa HYY:n järjestötukea vuonna 2016.

Viesti ry on viestinnän asiantuntijoiden ammattijärjestö. Järjestämme koulutuksia, CV-klinikoita, vierailuja ja verkostoitumistilaisuuksia. Meiltä saat myös lakipalvelut ja ansiosidonnaisen tyttömyysturvan. Tavoitteemme on tuoda onnistumisia urallesi. Kaikki viestivät, harva on ammattilainen! viesti.fi

Eväät opiskeluun tarjoaa

ONNENONKIJA

PÄÄKIRJOITUS

Elisa Kitunen

E

Hayao Miyazaki on kyllästynyt ihmisen pyrkimykseen olla onnellinen. Hänestä se on yksinkertaisesti outoa. Häntä ahdistaa. Minua myös.

Onnellisuuden tavoittelu on tällä vuosituhannella yksi eniten ihmisiä yhdistäviä asioita. Pienet hedonistipiirit ovat vaihtuneet suuriin massoihin, joiden elämän päätavoite on saavuttaa autuas, kokonainen onnellisuus. Pelkään, että keinot sen saavuttamiseksi ovat liian vaikeita, vaatimukset liian korkeita ja toisinajattelijoita liian vähän.

Jokaisella on onnellisuudelle oma mielikuvansa. Minulle onni oli kaloja. Ahvenia ja muikkuja, joita ajatuksissani ongin elämän virrasta. Saadessani saaliin varjelin sitä Eino Leinon neuvoin: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / kell’ aarre on, se aarteen peittäköön”. En välittänyt, vaikka olisi ollut huono ilma tai yksinäistä. Tärkeintä oli saada kala ja pitää siitä kaikin voimin kiinni, jottei se sätkisi pois. Jatkoin tätä ryppyotsaista selviytymiskamppailua kunnes aloin ymmärtää itse kalastamisen olevan saalista arvokkaampaa.

Antiikin filosofi Demokritoksen näkemyksen mukaan ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä, mitä hänellä on. Niin mutkatonta ja äärimmäisen helppoa! Mutta maailmankuvamme on muuttunut antiikin auvoisista ajoista ja nykyään monet lupaavat itselleen onnellisuutta vasta kovia vaatimuksia vastaan.

Suomessa resepti onneen kumpuaa punainen tupa ja perunamaa -idyllistä. Mutta miksi tyytyä enää vain omaan tupaan, kun voi saada kaiken. Tämän päivän onnireseptiin tarvitaan ainakin toimiva parisuhde, tasapainoinen mieli, hyvä kunto, mielekäs koulutus, antoisa työ ja riittävästi pääomaa. Yhteiskunnan asettamat onniehdot eivät ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö: legendaarinen American Dream syntyi jo 1700-luvulla ja myös se kasvattaa yhä vaatimuksiaan. Ihmiselämästä yritetään kovaa vauhtia tehdä palapeliä, jossa onnellisuus on kokonaista vasta kaikkien elämänalueiden palasten ollessa paikoillaan. Eli tuskin koskaan.

Markkinat ovat ihmiskunnan törkeimpiä lupausten rikkojia. Kyllä, voittavat jopa poliitikot. (vrt. Obaman lunastamattomat lupaukset s. 27) Promootioyhteiskunnassa onni on nopeasti vaihtuvaa materiaa, jonka perässä on juostava. On karmivaa, että me usein kiihkeästi uskomme täydellisen kansikuvaonnellisuuden olevan saavutettavissa. Todellisuudessa perässä ei pysy edes Niken uusimmilla lenkkitossuilla.

Jos ihmisen epäonnesta kirjoitetaan lehtien palstoilla, tarina päättyy kiusallisen usein onnelliseen loppuun ja päähenkilö ristitään sankariksi, vaikeuksien voittajaksi. Sinkku on löytänyt parisuhteen tai sohvaperuna liikunnan. Epäonnesta puhutaan harvoin kietomatta sitä tähän onnellisuushöttöön. Groteskille avautuneen Jussi Parviaisen tarina rikkoo sankaritarinakaavan. (s. 10) Hän teki normien vastaisia valintoja, jonka myötä on joutunut kärsimään katsoessaan sivusta, kun muut tekevät puolivaloilla sitä, mitä hän rakastaa. Parviainen oli lupaus, joka ei koskaan saavuttanut sitä menestystä, jota hänelle povattiin.

Mitä jos onni vaatiikin epäonnea ja kumpuaa onnettomista päivistä? Kun makasin influenssan kourissa jaksaen katsoa ainoastaan 90-luvun päällenaurettuja sarjoja, ensimmäinen terve päivä oli euforinen. Päivän kohottavin hetki oli aamubussiin nouseminen.

Voimme saada täydellisiä hetkiä, emme täydellistä elämää. Perfektionisteille suosittelen ensiavuksi Demokritosta!

Enää en kalastele onnea. Turhauttavien onkireissujen jälkeen ymmärsin, että onni ei ole ulkopuolellani, ei aina edes pidetyissä lupauksissa. Se on minussa ja pirskahtelee ulos, kun teen asioita, jotka tuntuvat hyviltä. Uskon, että jokaisella on täysin samanlainen potentiaali olla onnellinen. Toisilla sää kalaonnelle on vain suotuisampi kuin toisilla.

Painotuore Groteski saa meidät päätoimittajat hykertelemään onnesta. Se on lunastettu lupaus, monikiloinen kalasaalis. Muste paperilla on kuitenkin vain hiven siitä onnesta, jota saimme tuntea puurtaessamme lehden parissa. Työskentely mahtavan opiskelijayhteisön kanssa lukeutuu yhdeksi parhaimmista kalareissuistamme. G LOKUVAOHJAAJA

5 001

NORMITALKOOT

SANAHELINÄÄ

Anna Jaakonaho

Talkoot eli talkootyö merkitsee naapuriavun muotoa, jossa olennaista on vapaaehtoisuus ja yhteisöllisyyden tunne.

Politiikan kielestä tutulla käsitteellä ”normitalkoot” tarkoitetaan normien ja byrokratian keventämistä. Sitä ei siis tule ymmärtää samoin kuin puhekielen ilmausta ”normipäivä”. Näin ymmärrettynä tunnisteella ”# normitalkoot” merkitty kuva voisi olla otettu pihatalkoilta, joissa tarjoillaan normaalista poiketen samppanjaa.

6 001

MIKÄ IHMEEN ISO PYÖRÄ?

ISO PYÖRÄ

Anna Jaakonaho

Yliopistossa jyllää kömpelösti nimetty koulutusuudistus. Sen opintosuunnat, moduulit ja koulutusohjelmat herättävät yhä enemmän kysymyksiä kuin mihin kellään on vastauksia.

ISO PYÖRÄ on

jo vakiintunut osaksi käytäväpuheita. Puhetta aiheesta riittää, mutta kaikille opiskelijoille ei silti ole selvää, miksi koulutusta uudistetaan, ja mitä siitä oikeastaan seuraa.

Koulutusuudistuksen nimi herättää myös huvitusta, ja aluksi on selvitettävä sen alkuperä.

Yliopiston opintoasioiden päällikön, Päivi Pakkasen, mukaan uudistuksen valmistelu aloitettiin Iso Pyörä -työnimellä, ja tämä on myös sille sovittu kirjoitusmuoto. ”Helsingin yliopiston kokoisessa organisaatiossa koulutuksen uudistaminen on iso operaatio, jonka hahmottaminen vaati useita keskusteluita vararehtorin ja muiden toimijoiden kanssa. Näitä valmistelevia keskusteluja kuvasi hyvin sanonta: on laitettava iso pyörä pyörimään”, Pakkanen perustelee. Projektinimi on vakiintunut yleiseen käyttöön, mutta virallisena terminä suositaan koulutusuudistusta.

Iso Pyörä saa herkästi aikaan negatiivisia mielleyhtymiä. Kun iso vaihde on päällä, herää pelko rankasta tehostamisesta, jossa tieltä raivataan pienempiä tieteenaloja. Jos pyörä lähtee vyörymään, on reitin oltava hyvin suunniteltu, jottei se saa aikaan isoa tuhoa. Koko projekti vaikuttaa uhkarohkealta.

Pakkasen mukaan yliopisto on saanut palautetta eri tahoilta, myös opiskelijoilta. Parannusta on perätty opetustarjontaan ja ohjaukseen opintojen suunnittelussa. Yliopiston on myös tarjottava yhä houkuttelevampia tutkintoja pärjätäkseen edelleen kansainvälisessä kilpailussa. Aloitettuaan toimessa vuonna 2014 vararehtori Keijo Hämäläinen näki, että kasvaviin paineisiin olisi vastattava mahdollisimman pian.

Hämäläinen lähti luotsaamaan uudistusta, ja pyörä otti ensi metrinsä vuoden 2015 alussa. Opintoasiainneuvostossa projektin tärkeimmiksi tavoitteiksi linjattiin itsenäisemmät kandi- ja maisteriohjelmat, toimivammat siirtymät niiden välillä ja mahdollisuus helpompaan opintoalan vaihtoon. Koulutuksen sisältöjä pyritään myös hiomaan paremmin työelämään valmistaviksi, ja tutkinnoille tulee jatkossa asettaa nykyistä selkeämmät osaamistavoitteet.

Groteski seuraa vuoden ajan Ison Pyörän pyörimistä.

Ensimmäisenä aiheeseen pureutuu Median opintovastaava.

U UDISTUS ei tietenkään olisi viimeistelty ilman pränikkää termistöä. Pää- ja sivuaineet saavat väistyä, kun tutkintokoulutus toteutetaan jatkossa koulutusohjelmina. Koulutusohjelmat koostuvat yhdestä tai useammasta tieteenalasta tai tieteenaloja yhdistelevistä sisältökokonaisuuksista. Suuri osa uusista koulutusohjelmista pitää sisällään useampia erikoistumismahdollisuuksia, opintosuuntia. Sivuaineiden sijasta oman suuntauksensa lisäksi voi napata valinnaisia opintoja ja pienempiä opintokokonaisuuksia, moduuleita.

Uusien kandiohjelmien on tarkoitus antaa osaamisperusteet useampaan vaihtehtoiseen maisteriohjelmaan. Koulutusohjelmat ovat laajoja, mikä tarkoittaa, että oppiaineita tullaan yhdistelemään. Tästä seuraa se, että yliopiston hakukohteet myös selvästi vähenevät. Jatkossa jokaista kandiohjelmaa vastaa yksi hakukohde ja yksi pääsykoe. Toistaiseksi tuntemattomalla tavalla opiskelijoiden olisi tarkoitus erikoistua valitsemiinsa opintosuuntiin. Vanhat oppiaineet eivät ole kuitenkaan katoamassa – näin henkilökunnan suunnalta ainakin vakuutellaan.

7 001

8 001

Opiskelijoiden näkökulmasta opintosuuntien valinta vaikuttaa pulmalliselta. Jos suuntauksiin hyväksytään vain rajallinen määrä opiskelijoita, eivät kaikki voi valita haluamaansa suuntaa.

Entä miten käy tapauksessa, jossa opiskelija haluaa opiskelemaan juuri tiettyä alaa, mutta koulutusohjelma ei koko laajuudessaan kerta kaikkiaan kiinnosta? Valtsikan opintoasiainpäällikkö Mikko Vanhanen toivoo tilanteeseen vielä malttia, mutta rohkaisee näkemään asian uudessa valossa: ”On vielä epäselvää, mitä opintosuuntien valinta konkreettisesti tarkoittaa. Tavoitteena on kuitenkin nykyistä laajempien kanditutkintojen suorittaminen.” Vanhanen vihjaa, etteivät opiskelijoiden polut välttämättä erkane kandiohjelmien sisällä kovin suuresti suuntausvaihtoehdoista huolimatta.

Uudet kandiohjelmat synnyttävät kokonaisen ketjun kysymyksiä, joihin on tässä vaiheessa harmillisen vähän vastauksia. Mikään ei takaa, että opintosuunnat olisivat vastineita nykyisille oppiaineille – on todennäköistä, että uudet koulutusohjelmat pitäisivät sisällään myös kokonaisuuksia, joissa on paloja sieltä täältä. Pelko on, ettei oppiaineiden sisältöjä saada koko nykyisessä laajuudessaan mahtumaan uusiin ohjelmiin.

Suurimmat ratkaisemattomat kysymykset koskevat kandiohjelmien sisältöjä ja toteutusta. Niiden kohdalla muutos on rajumpi, sillä uudet opiskelijat tulevat sisään opintoihin, joissa heille avautuu vielä useita opintopolkuvaihtoehtoja. Maisteriohjelmien tarkempi suunnittelu on vielä kauempana edessäpäin, ja pulmia on vielä ratkaistavana ennen kuin niiden sisältöjä päästään laatimaan. Aika on kortilla, sillä koulutusohjelmien olisi tultava voimaan syksyllä 2017.

Valtsikan suojissa aloittaa neljä kokonaista kandiohjelmaa: sosiaalitieteiden, politiikan ja viestinnän, taloustieteen sekä yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen ja kehityksen kandiohjelma. Käytännöllisen filosofian oppiaine jatkaa osana humanistisen tiedekunnan kanssa yhdessä järjestettävää filosofian kandiohjelmaa, ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan kanssa tullaan tekemään yhteistyötä matemaattisten tieteiden kandiohjelman merkeissä.

Valtsikassa on jo parin viime vuoden aikana kokeiltu kaikille yhteisiä perusopintoja. Ne ovat tarjonneet lähinnä pintaraapaisun käsittelemiinsä aiheisiin, ja kurssien osallistujamäärät ovat olleet valtavia. Tarkoittaako opiskelu uusissa, laajoissa koulutusohjelmissa sitten lähinnä massaluentoja? Kukaan sitä paitsi tuskin toivoo entistä suurempaa johdantokurssikavalkadia opintojen alkuun. Vanhasen mukaan tämä ei kuitenkaan ole tavoitteena, ja spesifiyttä pyritään vaalimaan myös uudistuksen jälkeen.

Vaikka valtsika ei säästy suurilta muutoksilta, tuo uudistus mukanaan myös tiedekunnalle edullisia lieveilmiöitä. Hakukohteiden yhdistäminen voi olla keino pelastaa pieniä tieteenaloja lakkautusuhalta. Tällaista pelastussuunnitelmaa ei kuitenkaan varsinaisesti oltu laadittu, kun Iso Pyörä lähti liikkeelle – koulutusohjelmat loivat vain mukavana lisänä mahdollisuuden niputtaa uhanalaisia oppiaineita osaksi suurempia kokonaisuuksia.

Viestinnän osalta uudistus näyttää varsin hyvältä. Osana Politiikan ja viestinnän koulutusohjelmaa vanhan oppiaineen aloituspaikkoja ei vähennetä, ja se saa kumppanikseen valtio-opin, medialaisten suosiman sivuaineen.

Oppiaineemme hienoimpia ominaisuuksia on monipuolisuus. Mielenkiintoista kyllä, uuden koulutusohjelman nimi antaa kuitenkin vihjettä erityisesti poliittisen viestinnän suuntaan. Yhteiskunnallinen painotus on toki aina ollut vahvasti läsnä, mutta myös organisaatioviestinnän suuntaus on ollut sitkeässä suosiossa. Merkitseekö uudistus myös viestinnän opetuksen keventämistä? ”Viestinnän opetusta ei tulevaisuudessa todennäköisesti järjestetä yhtä laajasti kuin nykyään”, myöntää viestinnän oppiainevastaava Mervi Pantti. Hän uskoo uudistuksen silti olevan muutosta parempaan. ”Iso Pyörä -uudistus kuitenkin merkitsee, että tarjonta tulee olemaan monipuolista ja kiinnostavaa. Kysymys on ennen kaikkea hyvästä suunnittelusta.

Opetuksen supistamista ei kuitenkaan ole tarkoitus tehdä jonkin alueen, kuten organisaatioviestinnän, kustannuksella.”

Tänä vuonna 45 vuotta täyttävän Median vuosijuhlat tulevat varmasti olemaan erityiset, kun puolipyöreiden vuosien lisäksi juhlitaan mahdollisesti myös Median viimeistä omaa vuottaan. Uudessa kandiohjelmassa aloittavat eivät ainakaan aluksi ole valinneet minkäänlaista suuntausta, eikä jakoa viestinnän ja valtio-opin opiskelijoihin voida tehdä.

Nykyiseen ainejärjestötoimintaan on siis mitä todennäköisimmin tulossa muutoksia, mutta

9 001

tässä asiassa päätöksentekovalta on opiskelijoiden käsissä. Muutos ei kuitenkaan tarkoita medialaisuudesta luopumista, sillä ihmiset ympärillä pysyvät. Uusiin koulutusohjelmiin tulevat opiskelijat taas omaksuvat erilaisen identiteetin, joka voi rakentua koulutusohjelmien sisäisen suuntautumisen perusteella.

Ison Pyörän lisäksi opinahjoamme nykyaikaistaa liuta muitakin uudistuksia. UPO- eli ”Uusi palveluorganisaatio” -projektin päämääränä on organisoida yliopiston hallinto uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka palvelut ovat käyttäjälähtöisiä ja toiminta tehokasta.

UPO:n eteneminen sovittuu ajallisesti yhteen Ison Pyörän kanssa, mikä tuottaa arvatenkin ylimääräistä haastetta myös koulutusuudistuksen edistämiselle.

Tiedekuntien rakenneuudistus ja kaavailut keskustakampuksen yhdestä tai kahdesta suuresta tiedekunnasta kirvoittavat myös kaikenlaista spekulointia. Tällainen uudistus on kuitenkin niin suuri askel, että siihen palataan vasta myöhemmin.

Myös leikkaukset tulee nähdä Isosta Pyörästä erillään, sillä niistä alettiin puhua vasta pyörän käynnistämisen jälkeen. Ilmapiiri ole juuri nyt kovin suotuisa koulutusuudistuksen edistämiselle, kun irtisanomiset luovat ankean varjon kaiken pöhinän ylle. Työmäärä paikkansa säilyttävien pöydillä kasvaa entistä suuremmaksi. Pakkanen myöntää, että tilanne on haastava: ”Jäljelle jäävien ihmisten on entistä tärkeämpää olla sijoittuneina niin, että mitään koulutusohjelmaa ei pyöritettäisi selvästi niukemmilla resursseilla suhteessa muihin. Kaikilla tulee olemaan niukat ajat, joten niukkuus on jaettava tasapuolisesti.” on aiheellista olla huolissaan siitä, kantaako opiskelijoiden ääni päätöksistä vastaavien tahojen kuuluville. ”Uudistusta valmistelevassa työryhmässä on meillä valtsikassa opiskelijaedustaja, joka tuo opiskelijoiden ääntä esiin”, kertoo Kannun opintosihteeri Riikka Tähkävuori. Ainejärjestöjen opintovastaavat huomaavat kuitenkin usein tulevansa kokouksissa valmiiseen pöytään. Päätökset on jo tehty tai esityksiä valmisteltu suljettujen ovien takana. ”Niinhän se kuitenkin on, että näitä koko yliopiston laajuisia päätöksiä tehdään lähinnä opintoasiainneuvostossa, eikä siellä edes ole opiskelijaedustusta”, Tähkävuori myöntää.

Opiskelijoiden näkemys on kuitenkin suunnittelussa tarpeen, ja sitä henkilökunnan puolelta myös toivotaan. Kuinka sitten saada isomman joukon ääni kuuluviin? ”Opiskelijoiden oma aktiivisuus olisi nyt juuri tärkeää. Meidän tulisi aktiivisesti etsiä vaikuttamisen paikkoja eikä odottaa, että niitä tuodaan eteen lautasella. Pitäisi itse lähteä vaikuttamaan”, Tähkävuori painottaa.

Vaikuttamisen paikkoja on kuitenkin tulossa lisää. Opintoasiainneuvosto on nimennyt jokaiselle uudelle koulutusohjelmalle johtoryhmän, joihin kaikkiin saadaan kaksi opiskelijajäsentä. Näissä ryhmissä aloitetaan koulutusohjelmien sisältöjen konkreettinen suunnittelu, ja siinä opiskelijat saavat olla mukana. Ovatko opiskelijat sitten kiinnostuneita? ”Sellaista käytäväpuhetta on kyllä paljon. Sitten kun pitäisi oikeasti tulla vaikka johonkin työryhmään keskustelemaan, aihe ei ehkä kiinnostakaan enää samalla tavalla”. Käytäväpuheista olisi aika siirtyä toimintaan nyt, kun johtoryhmät alkavat työstää koulutusohjelmakohtaisia suunnitelmia.

MU UTOSTEN PYÖRTEESSÄ

”KIIRE TÄSSÄ K YLLÄ TULEE ”, huokaa Vanhanen. Koulutusohjelmien sisällöistä tulisi saada mustaa valkoiselle pian. Syksyyn mennessä kandiohjelmien pitäisi olla jo niin pitkälle valmisteltuja, että niistä voidaan kertoa tarvittavat tiedot ensi kevään hakijoille. Ajankohta on erityisen hankala – samanaikaiset muut uudistukset ja leikkaukset luovat hankalan ilmaston työskentelylle. Kun yt-prosessi on vielä vaiheessa, ei voida myöskään tietää, ovatko nyt uudistusta valmistelevat ihmiset töissä enää ensi syksynä.

Pakkanen niin ikään pitää huolta aiheellisena. ”Haukattava pala on iso ja merkittävä.

Uudistuksen läpivieminen vaatii työtuntien suuntaamista koulutusohjelmien valmisteluun niin opettajilta kuin opetuksen tukihenkilöstöltä vuoden 2016 aikana. Se on poissa jostain muusta.”

Tulevaan kannattaa kuitenkin asennoitua toiveikkaasti. Vanhanen uskoo, että hyvään vauhtiin päästään, kunhan koulutusohjelmien tarkempi suunnittelu pääsee keväällä alkuun. ”Aikataulu on tiivis, mutta mahdollinen”, toteaa myös Pakkanen. ”Tässä onnistuminen on tavoittelemisen arvoista.” G

10 001

11 001

ERÄÄN

MAAN ARMOILLA

”When I fall into the abyss, I go straight into it, head down and heels up, and I’m even pleased that I’m falling in such a humiliating position. I find it beautiful.”

Fjodor Dostojevski, Karamazovin veljekset (1880)

TEKSTI Juho Valta

KUVAT Jaakko Suomalainen

12 001

I

STUN CAFE ENGE-

tunkkaisessa nurkkapöydässä.

Hypistelen lievästi tutisevissa käsissäni ruttuista paperia, jolle olen edellisillan hermokaljojen aiheuttamassa tokkurassa kömpelösti muotoillut toistakymmentä kysymystä. Määräni on hetken päästä esittää ne kotimaan taidetaivaan ehkä pahamaineisimmalle henkilölle – Jussi Parviaiselle. Miehelle, jonka nimen mainitsemista seuraa aina hetki, jolloin monitaiteilijan mediaesiintymisistä pöyristynyt henkilö resitoi rykelmän niitä kunnianimikkeitä, joita Parviainen on vaiherikkaiden vuosikymmenten kuluessa itselleen kerännyt. ”Narsisti”, ”hullu”, ”kusipää”, ”naistenvihaaja”, ”paskanheittäjä”. Lista on pitkä ja sisällöltään karski.

Ehdin odotellessani arvuuttelemaan hyvän tovin sitä, millaisen Parviaisen saan pian kuulusteltavakseni.

Mediaperformansseilta haiskahtavista muodonmuutoksistaan tunnettu Parviainen on esiintynyt näkemissäni haastatteluissa niin panojutuilla kerskailevana keikarina, poissaolevasti rahahuolistaan mumisevana hampuusina kuin vangitsevasti maailmankatsomustaan avaavana älykkönä. Urbaanilegendojen mukaan kaltaiseni kimittävät kukkakeppitoimittajat eivät ole aina selviytyneet herran grillaamisesta naarmuitta. Toivon siis hartaasti kohtaavani edellä mainitsemistani Jusseista viimeisimmän.

Kauhuskenaarioiden kehittelyni keskeytyy, kun siisteihin, mutta varsin huomiota herättämättömiin kuteisiin sonnustautunut Parviainen pamahtaa kantakuppilaansa prikulleen sovittuun aikaan. Ehdimme hädin tuskin sanoa edes käsipäivää, kun Parviainen jo ehdottaa siirtymistä hänen vakiopöytäänsä, josta voi ihastella Senaatintorilla loistavaa Tuomiokirkkoa. Yritys vaikuttaa toivottomalta, sillä kahvila on aivan täynnä. Hipsin kuitenkin kaulahuiviini kompuroiden jo päättäväisesti peremmälle tarpovan Parviaisen perässä.

Ja kappas kummaa! Leveäharteisen Parviaisen ei tarvitse tähystellä ympärilleen minuuttia kauemmin, kunnes pankinjohtajalta näyttävä herrasmies LIN

on kurlannut konjakkilasinsa tyhjäksi ja koikkelehtinut kumarrellen pois kuppilan paraatipaikalta. Parviainen on ottanut tilan haltuunsa pelkällä läsnäolollaan.

Istumme alas ja saan takellellen kysytyksi korkeintaan puolet ensimmäisestä kysymyksestäni, kun Parviainen on jo yltynyt luovan vimman vallassa intohimoiseen ja anekdoottien täyttämään monologiin. Kymmenen minuutin kuluessa olen saanut tietoiskun kohtaamispaikkamme karusta esihistoriasta, syväanalyysin Senaatintorilla pönöttävän Tsaari Aleksanteri II :n elekielestä ja pikaluennon siitä, miten filosofien siirtymä strukturalismista poststrukturalismiin vaikutti tarinankertojien tapaan suhtautua henkilöhahmoihinsa.

Helvetti! Tästähän taitaa tulla jotain.

VAPAAMUOTOISESTI soljuvan rupatte-

lun lomassa muistan, että haastattelukin olisi tehtävä. Alamme ranskalaisia naturalisteja ylistettyämme viimein käsitellä Parviaisen uraa ja etenkin hänen läpimurtoaan. ”Mä olin aina kokenut olevani jotain muuta”, tunnustaa läpi teiniikänsä Kuhmon kirjastossa klassikoita kuluttanut Parviainen. Taiteilijasieluille ominaisella tavalla Parviaisella oli riipivä tarve tulla joksikin. Siinä missä monet muut teatterikorkeakoululaiset suhtautuivat kouluun turvallisena harjoitusvaiheena ennen näyttämölle nousemista, alkoi suorituskeskeinen Parviainen miltei välittömästi työstää ensimmäisiä teoksiaan. ”Mä en kokenu teatterikorkeakoulua minään yritysvaiheena, jonka jälkeen vasta tehtäisiin.

Koulu oli hyvä paikka, jossa tehdä”, hän muistelee. Huvittuneena hän myöntää suorastaan valmistautuneensa läpimurtoon mielensä sopukoissa.

Alter egojen kautta sielunelämäänsä kuvanneiden kirjailijoiden inspiroimana parikymppinen Parviainen ryhtyi rakentamaan omaa sivupersoonaansa ja kirjoittamaan itselleen ”fiktiivistä historiaa”. Omien kokemusten kollaasina syntyi Juska Paarma – mitättömyyden tunteen kanssa tuskaileva hurskas maalaispoika, jolla oli pakkomielle bodata itsensä Michelangelon Daavid-patsaan ruumiillistumaksi.

Läpimurrosta haaveileminen ei osoittautunut turhaksi. ”Diletantti”, ”Jumalan rakastaja” ja ”Valtakunta” näytelmien muodostama Juska Paarma –trilogia valloitti kasariyleisöjen sydämet, jotka olivat vielä sopeutumassa vuosikymmenen vaihteessa Suomeen rantautuneeseen ”joksikin tulemisen” –kulttuuriin. Alter egonsa tuhoisaa narsismia kritisoivilla teoksillaan Parviainen lunasti parissa vuodessa paikkansa kotimaisen teatteritaiteen suurimpana lupauksena.

Juska Paarma -buumi ei rajoittunut kotimaahan: ulkomaalaiset kriitikot puhuivat Parviaisesta milloin Dostojevskin toisena tulemisena, milloin Rainer Werner Fassbinderin manttelinperijänä. Kaavoihin kangistuneen kotimaisen teatterin täysremontin tehtäväkseen ottanut Jouko Turkka vakuuttui Parviaisen potentiaalista niin vahvasti, että kutsui hänet tutkaparikseen Teatterikorkeakouluun.

Menestystarinan sinetöi Seuralehden äänestys, jossa suosituimpia suomalaisia pantiin järjestykseen.

Keke Rosberg sai tyytyä palkintopallin nurkkapaikkaan ja Mauno Koivisto myöntymään vaalitappioon Parviaisen kavutessa katajaisen kansamme kukkulan kuninkaaksi. Jehovan todistajien raamattupiirien entisestä vakiokasvosta oli hetkessä tullut koko kansan Juska, joka köllötti Burt Reynoldsin ikonisten nakukuvien hengessä valtakuntansa lehtien kansissa luksusmersun nokkapellillä.

Parviainen kuitenkin muistuttaa, ettei tähteys ollut koskaan hänen ensisijainen tavoitteensa. ”Joksikin tuleminen on vain yksi dimensio elämässä. Asioiden ymmärtäminen on aivan toinen asia.” Hän ei missään nimessä vähättele ensimmäisiä teoksiaan, mutta toteaa, kuinka ”jokainen joksikin tullut pitää tärkeinä aivan muita töitä kuin niitä, joilla läpimurto on tehty.” Läpimurtoteoksissa piilee se vaara, että taiteilija jää toimittajien tekaiseman huuman vangiksi, eikä koskaan toivu siitä, kun mediamania lakkaa. se lakkasi.

Herkuleellista voittoputkea muistuttanut onnistumisten sarja oli liian JA PARVIAISEN TAPAUKSESSAHAN

13 001

hyvää ollakseen totta, ja Parviainen syöksyi hetkessä pollasta nollaan.

Tammikuun 17. vuonna 1987 Parviaisen oppilaista koostuva nelikko otti pikajunan pohjoiseen, mukanaan muutama litra aamukakkaa ja jokunen vaahtosammutin. Matkatavarat pantiin jo samaisena iltana kovaan käyttöön, kun Jumalan teatteriksi itsensä tituleerannut avantgardistien kvartetti vaahtokylvetti ja lingotti paskaa pahaa-aavistamattoman oululaisyleisön niskaan.

Seurasi valtava kansallinen ajojahti, jossa Parviaisen opetuslapset julistettiin valtakunnan ykkösvihollisiksi. Peräti ministeritasolla kuulutettiin näyttämötaiteiden ”normalisaation” ja Teatterikorkeakoulun ”erään linjan” eliminoimisen perään. Ikekanervamaisilla kiertoilmaisuilla viitattiin Teatterikorkean konventioita karttavan aisaparin kiistanalaisiin opetusmetodeihin. Keltainen lehdistö spekuloi Turkan ja Parviaisen osallisuudesta operaatioon ja vaati heitä tuomitsemaan seuraajiensa rötökset.

Mutta siihen ei Kallion kohukaksikko suostunut. Kyse ei ollut siitä, että Parviainen olisi pitänyt pojankoltiaisten erite-estetiikkaa erityisen vaikuttavana, vaan siitä, kenen joukoissa Turkka ja Parviainen halusivat julkisesti seistä. ”Kenen puolelle me oltaisiin silloin menty? Niiden, joita me oltiin koko ajan vastustettu”, selittelee hän päätöstään pysyä oppilaidensa tukena.

Päätös olla siirtymättä teatterimaailman pimeälle puolelle osoittautui Parviaisen uran merkittävimmäksi.

Kouluun kohdistuva julkinen paine kävi niin kovaksi, että jatkaminen Turkan kanssa raivatulla polulla oli mahdotonta. Kapinahengessä itsepintainen Parviainen jätti dramaturgian lehtorin viran ja loikkasi pois kansakunnan suurnäyttämöiden parrasvaloista.

Lohdutuspalkinnoksi koulu tarjosi epämääräistä kokeilulaitosta, mutta mainstreamin mullistamiseen pyrkinyttä miestä ei kiinnostanut marginaalissa tuhertaminen. ”Mikään ei ole niin masentavaa kuin kokeilu ja sen tarjoaminen vaihtoehtona. Mua ei kiinnostanut jäädä vanhan isännän taloon uuden emännän pehtooriksi.”

Kun aiemmin kotimaan halutuimpiin dramaturgeihin kuulunut Parviainen alkoi paskapölyn laskeuduttua

JOKAINEN HALUAA

KASVAA

ALUSTANSA YLÄPUOLELLE SEN RUOKITTUA NIITÄ RIITTÄVÄSTI.

15 001

koputella jälleen tuttujen teatterilavojen ovia, vaadittiin häneltä dialoginäytteitä. Vaatimus oli hämmentävä, mutta Parviainen toimitti kiltisti otteita uusista töistään teatterijohtajille. Näytteet eivät kuitenkaan täyttäneet maamme taidepohattojen korkeita laatukriteereitä, ja Parviainen sai kerta toisensa jälkeen käännytyspäätöksen entisen territorionsa rajatarkastuksissa.

Koko kansan Parviaisesta oli tullut kotimaan teatteritalojen persona non grata – taidepiirien hiekkalaatikon hylkiö. hän saa kantaa vielä tänäkin päivänä.

Jumalan teatterin synnyttämän mediamylläkän jälkeen Parviainen on onnistunut toteuttamaan vain kourallisen kirjoittamiaan näytelmiä, sekä kaksi kulttimaineen saanutta elokuvaa – Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin kaksi (2011) – jotka nähdäkseen kotimaan filmihullut ovat valmiita reissaamaan vaikka puoli Suomea. Töitä on kyllä löytynyt, erityisesti television puolelta.

Lienee kuitenkin turvallista sanoa, ettei kyseinen tuotanto tavoittele samanlaista klassikkostatusta kuin Parviaisen teatteri- ja elokuvatyö. ”Kyllä se silloin aika paljon sattui.

Oli niin paljon tehnyt ja kaikki ovet olivat olleet auki. Kaikki halusivat keskustella siitä, mitä mä tekisin. Mutta sitten kun teki sen ison valinnan, sen aatteellisen valinnan, että mitä piti hyvänä, niin siinä oli sitten vain lähdettävä. Mutta kyllä se koski siis pitkään. Se harjoittelun määrä ja työn määrä ja se töiden laatu. Ja sitten siitä seuraa tämä. Kyllähän se katkaisi jollain tavalla elämän. Jokin itsessä oleva tendenssi siinä suljettiin”, kuvailee Parviainen tunteitaan hetkenä, jolloin ovet teatterimaailmaan lämähtivät kiinni.

Vaikka kovalla työllä ansaitun aseman menettäminen vaivasikin pitkään, ei Parviainen halunnut typistyä kultaista menneisyyttään märehtivän edellispäivän taiteilijan karikatyyriksi. Takaiskusta palautumisen mahdollisti sen ymmärtäminen, ettei oman työn laatu ollut laskenut, vaikka työnteko olikin hankaloitunut. ”Ihmiset haavoittuvat siitä, ettei niiden elämä jatkunutkaan niin, miten heistä kirjoitettiin. Mutta se mitä heistä JA TÄTÄ TITTELIÄ

kirjoitettiin olikin vain toimittajien tarvetta kirjoittaa jostakin. Ei se koske ihmisen persoonaa laisinkaan. Ihmiset kuitenkin tekevät tästä identiteettikriisiin ja katsovat peiliin ajatellen, että: ‘Herranjumala näytän ihan samalta, mutta en olekaan enää se sama.’ Sitten he sortuvat alkoholismiin ja käyvät taiteilijaravintoloissa valittamassa epäoikeudenmukaisesta elämästään”, parodisoi Parviainen hetkellisen valokeilansa vangeiksi jääneitä kohtalotovereitaan.

Nykyään Parviaisesta puhutaan julkisuudessa usein lunastamattomana lupauksena. Taiteellisten ansioiden sijaan Parviainen on nuorelle sukupolvelle usein tutumpi kohutusta avioliiton tyngästään Saana Uimoseen tai talvimajailustaan autiossa Lapinlahden mielisairaalassa. Uran on voivoteltu kaatuneen milloin juorulehdissa puituihin parisuhdekriiseihin, milloin poltettuihin siltoihin, milloin mielenterveysongelmiin.

Parviainen on kuitenkin oppinut minimoimaan moisen suruvalittelun vaikutuksen minäkäsitykseensä ja jatkanut luomistyötä lakkaamatta. Lehdistö ei hänen lahjakkuuttaan tule koskaan viemään.

Parviaisen menneisyyttä vatvottuamme alamme vähitellen siirtyä nykypäivään ja suuntaamaan katseemme tulevaisuuteen. Haastattelutilanne alkaa asteittain muistuttaa enemmänkin uusien kapakkakaverien päämäärättömästi soljuvaa keskustelua: välillä kehutaan kilpaa taidehistorian suurmiehiä, välillä räkätetään silmät vetisinä Nathalie Cardonen musiikkivideolle, jolla mudassa möyrivä latinokaunotar kiljuu orgastisesti Che Guevaran nimeä.

Aluksi uskoin, että Jussin tapa viedä keskustelua sivuraiteille oli puolustuskeino henkilökohtaisia kysymyksiäni vastaan. Nyt se alkaa kuitenkin saada silmissäni aivan uuden merkityksen.

Historiallisten henkilöiden elämänkäänteitä ruotiessaan Jussi tuntuu paljastavan tuntemuksistaan jopa enemmän kuin suoraan kysymyksiin vastatessaan.

Murehtiessaan elokuvataiteen mullistaneen Orson Wellesin lähtöpasseja Hollywoodista tai parhaiden ystävien hylkäämäksi tulleen surrealistikirjailija Antonin Artaudin kohtaloa NOIN TUNNIN

Jussi vaikuttaa epäsuorasti ilmaisevan, ettei hänen elämänkokemuksensa ole erityisen poikkeuksellinen. Hän tuntuu tietävän, että lukemattomat ihmiset tulevat läpikäymään samanlaisia vaiheita ja tuskailemaan samojen tunteiden kanssa.

Ehkä hänen tarinansa on vain yksi ihmisluonteen voimien kohtaamisen loputtomasti toistuvista ilmentymistä.

Haluttomuus ilmaista jotain ajatonta onkin Jussista yksi kotimaisen teatterin perisynneistä tänä päivänä.

Teatteritaide asettuu nykyään hänestä liikaa luokattoman alas vajonneen julkisen keskustelun asettamiin raameihin.

Keskustelunjohtajan roolin mediassa ovat kaapanneet Jussin mielestä heikosti sivistyneet toimittajat, jotka älykkäämpien ihmisten ajatuksia nasevasti referoimalla laulavat kaanonissa kapeakatseisia mielipiteitään.

Hänestä taiteilijoiden tulisi pyrkiä nousemaan median rakentamien rintamalinjojen yläpuolelle, ja etsiä kohtaamiimme ongelmiin uusia näkökulmia. ”Täytyy olla ihan pöljä, että menee median luomiin olosuhteisiin. Älyäminenhän tarkoittaisi juuri sitä, että ymmärtäisi tilanteesta jotain uutta. Eihän tässä kenelläkään ole mitään omaa havaintomaailmaa. Taiteilija syntyy vasta löydettyään oman havaintomaailmansa”, hän summaa.

Jussista teatterintekijät ovat unohtaneet Turkan kultaisen kehotuksen olla asettumatta kenenkään puolelle.

Taiteen tulisi toimia hänestä sen sijaan keskustelun ”kolmantena tekijänä.” ”Ei keskitysleireilläkään kirjoitettu natseja vastaan, vaan elämän puolesta”, hän muistuttaa. Nykyään palvelutalossa asuvassa Turkassa piileekin Jussista yhä Suomen suurin taiteellinen lupaus.

Jonkun on vain sisäistettävä hänen oppinsa ja jatkettava hänen jalanjäljissään. ”Siinä 73-vuotiaassa on tulevaisuus.

Muuta ei näy.”

Erityisen vastenmielisenä Jussi pitää sitä, kun ajattomat klassikot typistetään aikamme puoluepoliittisen vastakkainasettelun pelinappuloiksi. ”Kun ajattomuus aikalaistetaan, tapahtuu suuri virhe”, hän julistaa.

Vasta äskettäin Aku Hirviniemen tähdittämä produktio Aleksis Kiven Nummisuutareista sai hänen verensä kiehumaan. Kiven yksinkertaisesta,

16 001

KUKAAN EI PYSTY PUHUMAAN MISTÄÄN PROJEKTIOISTA. KAHDEKSANKYMMENTÄLUVULLA OLI VIELÄ TU-

LEVAISUUS

OLEMASSA

17 001

mutta herkästä ja kauniista Eskosta oli tehty suomileijona-korua kaulassaan roikuttava sketsihahmo, jolla voitiin naljailla Perussuomalaisille. ”Ja silti Kansallisteatterissa osoitetaan suosiota jalat tömistäen ja huudetaan, että ’Hyvä Aku!’ Voi ku kiva! Nyt on klassikot saatavilla Putous-versioina!”, ironisoi kotimaan teatterin rappiota hämmästelevä Parviainen.

Kun kysyn Jussilta onko hänestä kevyen olemassaolon ihanne riivannut nykyihmisen, vastaa hän myöntävästi. ”Arto af Hällström sanoi joskus, että: ‘En viihdy tässä ajassa’. Se oli varmaan ihan oikein sanottu … Onhan tämä heikko aika. Kahdeksankymmentäluvunkin näkökulmasta tämä näyttää ihan naurettavalta. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisten elämä menisi näin pieneksi. Henkinen köyhyys on ihan älytöntä.”

Jussista ”pintarekisterissä” elävät ihmiset ovat unohtaneet Leninin käskyn haaveilla ja Freudin ihmiselle asettaman tehtävän luoda aikaisempaa parempaa olemassaoloa. Ihmisestä on kitketty usko vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen muun kuin itsensä kohdalla. Hänestä se kertoo paljon, että filosofian aatelia edustaa itseriittoinen self help –jupina, joka muistuttaa lähinnä yleisaikakauslehtien elämänohjeita. ”Vielä parikymmentä vuotta sitten oli filosofiassa vallalla ajattelu, ettei asioita voi sanoa yksinkertaisesti, koska asiat eivät ole yksinkertaisia. Nyt asioiden täytyy olla yksinkertaisia, koska muuten asian esittäjällä ei ole kompetenssia. Se on teoreettinen, eikä sillä ole käytännön kompetenssia”, hän murehtii. Jyrkän näkökantansa ihmispsyykeen nykytilasta Parviainen tiivistää toteamukseen: ”Ihmiset eivät näe maailmaa, vaan pelkän oman etunsa”.

mittasuhteet saanutta sankarimyyttiä.

Paikoittain Jussi on peräti sortunut juoruilemaan Suomen seurapiireistä.

Vasta äskettäin ”Jengi vetää käteen, vaikka Teemu olisi jäähyllä” –tyylisiä törkeyksiä laukonut Jussi kuitenkin vakavoituu yllättäen ja tuo pyytämättä pari tuntia sitten käsittelyssä olleen alku-uransa jälleen esille. ”Ilman Jumalan teatteria mä olisin varmaan tehnyt sitä samaa mitä aiemminkin”, lausuu hän mietteliäänä. Hän vaikuttaa tietävän kuoppaisen uran ja nöyryyttävien mediaryöppyjen olleen avain monipuoliseen luomistyöhön. ”Ei se ole menestystä, että pääsee vaan tekemään duunia. Sekö olisi ollut menestystä, että oltaisiin Turkan kanssa alettu tekemään just sitä, mitä vastaan oltiin taisteltu?”, modernia menestyskäsitystä vieroksuva Parviainen toteaa.

Ennen lähtöäni en malta olla kysymättä sitä, minkä lupauksen äskettäin 60 vuotta täyttänyt Jussi Parviainen haluaisi vielä lunastaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Jussi toteaa yksiselitteisesti haluavansa ilmaista sen, mitä on oppinut.

Lapin yliopistoon on valmistumassa Jeesuksen menestystarina niminen taiteen väitöskirja, jossa hän korostaa muun muassa taiteen kykyä ulottua transsendenssiin ja dialogin roolia viisauden lähteenä. ”Dialogi on kaiken edellytys.

Dialogissa kaksi on yksi. Siinä syntyy se kolmas tekijä; se meidän yhteinen jaettava”, hän filosofoi.

Ensisijaisena projektina on kuitenkin vielä lopullista esitysmuotoaan hakeva Armo-näytelmä, joka on ollut työn alla pitkään. Teoksen pyrkimys on kunnianhimoinen: saada yleisö tuntemaan armon kokemus. Siinä ei Jussin mielestä ole vielä kukaan taidehistoriassa täysin onnistunut.

SULKEMISAIKA lähestyy ja Café En-

HAIKEAMIELISEEN

gelin empiretyylinen sali alkaa kaikua tyhjyyttään. Nauhurini ajastimen ylittäessä kolmen tunnin rajapyykin tunnen saaneeni sen, mitä tulin hakemaankin: avoimen, machoilusta ja roolileikeistä vapaan oloisen Jussin. Vakavahenkiseen tuumailuun väsyneinä olemme viimeisen parinkymmenen minuutin aikana siirtyneet aavistukseen kevyempiin aiheisiin. Olemme muun muassa kummastelleet Teemu Selänteen absurdit

huohotukseemme lopullisesti kyllästynyt nuori tarjoilijatar marssii luoksemme hampaitaan pureskellen ja ilmoittaa kahvilan menneen juuri kiinni. Olen jo ehtinyt keräämään tavarani ja kiittämään keskustelukumppaniani antoisasta kohtaamisesta.

Jussi ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään. Kaihoisalla äänenpainolla hän pyytää tarjoilijalta lupaa jäädä kahvilaan katsomaan kirkkoa vielä siksi aikaa, kun henkilökunta siivoaa

paikkoja. Näin hänellä oli tapana tehdä aina silloin, kun uusi näytelmä oli valmistumassa. Epäuskoisesti silmiään pyöräyttävä palvelusneitomme ei vaikuta liikuttuvan taiteilijan muisteloista, mutta sallii Jussille hetken palata menneisyyteensä.

Naulakolle käveltyäni vaihdan vielä kertaalleen hymyileviä katseita pöytään jääneen Parviaisen kanssa.

Vähitellen hän osoittaa katseensa ulos ikkunasta, johon Tuomiokirkon hehku on piirtänyt himmeän valokeilan. Jätän taiteilijan autioon ateljeehensa ja häviän Helsingin yöhön itselleni yhtä kysymystä toistaen: ”Miten ihminen kykenee välittämään armon, jos ei ole sitä koskaan kokenut?” G

KOLUMNI

OLI IHAN KIVAA, MUTTA...

viimeisimmiltä tinder-treffeiltäni; kämppikseni istuttavat minut alas ja aloittavat perinteisen kyselyrumban. Vastaukseni taitaa olla täysin sama, kuin viimeksi: ”Oli tosi kivaa, mutta...”. Olin lähtenyt treffeille vailla minkäänlaisia odotuksia, ajatellen että tästäkään ei varmasti tule yhtään mitään; siellä on taas joku ruma ja kamala juha88. Mutta hei: ei tässä ole mitään menetettävääkään. Jaksoin juuri ja juuri laittaa vähän meikkiä. Matkatessa tapaamispaikalle en jännittänyt tippaakaan, olin pelottavan tyyni ja välinpitämätön. Sporassa pohdiskelin seuraavan päivän kauppalistaa. Ehkä parsakaalia?

Muistan elävästi ne ajat, kun treffeille meneminen oli valtava juttu, ja valmistauduin usean tunnin ajan valitsemalla vaatteita, meikkaamalla, suoristamalla hiuksia ja ajatellen mahdollisia kauhuskenaarioita. Entä jos kompastun ja tarraan häntä haaravälistä? Niinä aikoina ensitreffit olivat jännittäviä ja lumoavia, niissä oli jotain merkittävää. Nyt tunnen olevani luovuttanut jo ennen kuin tapaan toisen osapuolen. Koska olen monen ystäväni privaatti parisuhdeterapeutti, minulle on raportoitu samanlaisista tunnelmista. Miksi edes yrittää? Ei tästä paskasta kuitenkaan mitään tule.

Mutta on deittailun kirosana, joka estää tehokkaasti suhteiden muodostumisen. Sana koostuu miesten ja naisten, nuorien ja aikuisten, valtavista odotuksista ja kyynisestä katkeruudesta, jotka sekoittuvat, kun etsitään sitä täydellistä kumppania. ”Mutta se asuu vielä porukoilla”, ”mutta se on Turusta”, ”mutta se ei edes tiennyt kuka on Paavo Väyrynen”.

Lupaus on sana, joka on aina liitetty ihmissuhteisiin, mutta nykyään niihin osuvampi sana olisi lupaamattomuus. Tinder täyttyy ikisinkuista ja uusia treffejä sovitaan niin tiuhaan tahtiin, ettei välttämättä edes pysähdytä miettimään miksi. Vanhoina hyvinä aikoina elämänkumppani tavattiin lavatansseissa, naapurin bileissä tai treeneissä. Tavattiinpa tosielämässä sitten ystäväpiirin, yhteisen ympäristön tai aktiviteetin kautta, loi fyysinen läsnäolo aidon yhteyden ihmisten välille. Tinder mahdollistaa täysin yhteydettömän, helpon ja nopean tavan deittailla ventovieraita. Ihmisiä on helppo poimia ja pudottaa matkasta; poistetaan vain yhteystiedoista ”tinder-jätkä”, ja aletaan kalastella uusia matcheja. Helppoa kuin heinänteko. Koska valikoima on suuri ja vaivattomasti esillä, on helppo ajatella, että kyllä täältä vielä paremmankin löytää.

Treffien luonne tuntuu myös muuttuneen. Sanaa ”treffit” ei tunnu enää edes löytyvän ihmisten sanavarastosta. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen sovitaan lisää kahvitteluja, käydään siellä sun täällä, mutta tunteita ei saa tulla. Kumpikaan osapuoli ei lupaa mitään, koska sehän tarkoittaisi, että jutusta voisi tulla suhde - sitoumus. Ajatuskin sitoutumisesta tuo mieleen itse kunkin traumatisoivat ensisuhteet, joihin on menneisyydessä ladattu niin paljon toivoa ja energiaa, mutta jotka ovat palaneet laukaisualustalleen kuin Apollo 1.

Monien mielissä lupaus yhdistyykin johonkin maailmaa mullistavaan, ja epäonnistumisen riski on liian suuri.

Ei siis luvata mitää. Nähään, kattellaa, käydää baaris, juodaan kahvia, pannaan, käydää yöllisii keskustelui, matkustellaa. Eihän täs mitää vaimomatskuu olla hakemas. Aina voi feidata, jos ei tunnukkaa oikeelt.

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä, ettei kannata luvata mitään, jos ei pysty pitämään lupaustaan. Älä lupaa ehtiväsi tapaamiseen, jos et oikeasti ehdi. Älä lupaa, että asiat kyllä järjestyvät, jos et ole varma. Lupaamattomuus on joskus kultaa. Se voi kuitenkin johtaa siihen, ettei edes yritä saada asioita tapahtumaan, vaan menee virran mukana mussuttaen suklaata tinderin ääressä.

Niin kauan kuin uskottelee itselleen, että ei etsi mitään vakavaa, voi rullata eteenpäin tunteitta ja deittailla ketä tahansa. Vapaus tuntuu hyvältä, koska ei tarvitse pelätä omien tunteiden puolesta. Ne eivät tule rikkoutumaan, eikä kukaan voi satuttaa, kunhan pitää tunteensa kurissa. Kun on vastuussa vain ja ainoastaan omasta itsestään, ei tarvitse mukautua tai muuttaa elämänsä suuntaa toisen ihmisen vuoksi.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että yleisesti ottaen ihmiset janoavat läheisyyttä, jännitystä ja yllätyksiä, joita myllertävät tunteet tuovat tullessaan. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista; vaihtelevaa yksitoikkoisen sijaan. Lukuisten pettymysten ja rikottujen lupauksien jälkeen on kuitenkin vaikea luottaa enää kehenkään, ja monet pohtivat koko parisuhteen käsitettä kriittisessä valossa. Yhteiskunnan asettamien paineiden viidakossa, jännityksen kaipuussa, yksinäisyyden pelossa mietimme, kannattaako enää yrittää. Jostain käsittämättömästä syystä vastaus on kyllä, mutta rationaalista selitystä ei ole. Vastauksia täytyy etsiä lajimme loputtomasta ja mystisestä tunnemaailmasta, jossa ihminen janoaa toista ihmistä, aina ja ikuisesti. G OLEN JU URI SAAPUNUT KOTIIN

Roosa Savo

18 001

VALLAN UUSJAKO

KOMMENTTI

Johannes Koponen

on nyrkkisääntö, jonka mukaan kaksi peräkkäistä epäonnistujaa samassa työtehtävässä tarkoittaa että vika ei ole tekijässä, vaan työssä. Suomessa ei ole ollut onnistunutta pääministeriä 15 vuoteen. Poliitikot ovat siirtyneet vallankäytön marginaaliin. Virkamiehillä on vielä väärinkäyttövaltaa, mutta pääosa vallasta on valunut suomalaisen politiikan ulkopuolelle. Isoilla yrityksillä taas ei Suomessa ole valtaa vaikuttaa edes omaan kohtaloonsa. Mediafirmat ovat eksyksissä, puhelinfirmat poissa.

Tämä yhdessä keksitty Kaiken Kriisi tarkoittaa myös vallan uusjakoa. Sanotaan, että vallan määrä on vakio. Mihin se on mennyt?

Demos Helsingin sisällä pohditaan paljon firman omaa vaikuttavuutta. Meidän kertomuksemme siitä, kuinka muutos tapahtuu, perustuu Frank Geelsin MLP-muutosmalliin.

Siinä muutosta kuvataan megatrendien, regiimin ja niche-toiminnan tasoilla.

Megatrendien tasolla suuret, maailmaa muovaavat kehityskulut kuten väestön muutokset ja digitalisaatio vievät vääjäämättä kaikkia yhteiskunnan piirteitä tiettyyn suuntaan.

Regiimitasolla valtiot, lainsäädäntö ja markkinat yrittävät neuvotella muotoaan näiden suurten muutosten ja alimmalla tasolla tapahtumien ilmiöiden väliin. Niche-tasolla pienet ilmiöt, startupit, oudot aloitteet ja kaikenlainen härvääminen skaalautuu osaksi yhteiskuntaa.

Regiimitasolla megatrendeihin on otettava kantaa heti. Pienet käytännöt vaikuttavat regiimitasoon vasta tietyn viiveen jälkeen. Lopulta regiimitaso saattaa muovata megatrendejä.

ORGANISAATIOTUTKIMUKSESSA

Kirjoittaja puhuu työkseen tulevaisuuksista

- suoraan sanoen - asettuu näiden tasojen väliin. Se on kykyä selittää maailman suuria muutoksia niin, että politiikka ja markkinat osaavat hyötyä siitä. Ja se on kykyä selittää pienet niche-ilmiöt siten, että ne voidaan hyväksyä ja skaalata osaksi politiikkaa ja markkinoita.

Viime vuosina on esitetty, että valta on valunut konsulteille, viestintätoimistoille ja ajatushautomoille. Tähän päätelmään tulevat Reetta Rädyn ja Ville Blåfieldin ”Kuka hullu haluaa poliitikoksi?” ja Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen ”Konsulttidemokratia”. Väite pitää paikkansa vain osittain.

McKinsey tekee tuloksia tilauksesta ja varmistaa tilaajilta, etteivät tulokset yllätä.

Milttonia kiinnostanee enemmän kannattavuus ja maine ja tilauksesta vaikuttaminen kuin omien ajatusten edistäminen. Ja meillä Demos Helsingissäkin ne hetket ovat harvassa, jolloin havaitsee jonkin oman ajatuksen tarttuneen jollekin toiselle.

Konsulttitaloilla, viestintätoimistoilla ja ehkä joskus ajatushautomoillakin on valtaa, mutta se on ohjaavaa, tulkkaavaa valtaa. Nämä toimijat selittävät suuria muutoksia, joskus toki omalta kannalta parhain päin. Muutosvalta taas, niin hurjalta kuin se kuulostaakin, on start-upeilla.

VALTA

jakaa lehtijuttuja, jotka on luettu hyvin. Selvä peli, eikö? Mutta meidän teknologiajohtajamme päättää, mitä tarkoittaa ”lukea hyvin”, ”lukea kokonaan” tai ”selailla”. Minä valitsen ne lehdet, joita ylipäätään jaetaan. Nämä valinnat eivät ole arvovapaita. Ne ovat vallankäyttöä.

Tykkäsi siitä tai ei, Mark Zuckerbergillä on valta määrittää mitä tarkoittaa ystävyys. Über taas on tärkeä kotouttamisen kanava ja työn tulevaisuuden rakentaja. Wolt valitsee kohta sen mitä syöt. Se ei ole pelkästään huono asia: elämä helpottuu ja ajatteluun jää enemmän aikaa. Mutta vallanjaosta pitää silti neuvotella.

Toisin kuin esimerkiksi mediataloissa halutaan uskoa, digitalisaatiokehitys ei ole lopussa, vaan vasta alussa. Pian energiariippumattomat, halvat sensorit ovat kaikkialla: ensin kaikissa sähkölaitteissa, sitten kaikissa ihmisten tekemissä esineissä. Mitä pidemmälle digitalisaatio etenee, sitä suurempi osa vallasta valuu algoritmien ohjelmoijille ja data-analysoijille.

Valtiotieteilijöiden on pikaisesti ymmärrettävä tämä ja ryhdyttävä keskustelemaan insinöörien päätöksistä. Keskustelu ja reilu vallanjako ei onnistu ilman suurten muutosten ymmärtämistä ja pienten positiivisten muutosten tekemistä ruohonjuuritasolla. G SCOOPINION - STARTUPPINI

19 001

20 001

TEKSTI Tuomas Heikkil채

KUVAT Jaakko Suomalainen

21 001

22 001

P

ja profeetalla on yhteinen etymologia, on siis julistettava omaa oppituoliaan”, sanoo viestinnän professori Anu Kantola viestinnän oppiainekäytävällä Snellmaniassa. ”Minun sanomani on, että viestintä on elimellinen osa kaikkien organisaatioiden ja yhteiskunnan toimintaa.”

Oppituoli kuten ympäröivä käytäväkin on ollut vuoden mittaan remontissa. Kantola valittiin loppuvuodesta 2015 ensimmäiseen sanatarkasti viestinnän professorin tehtävään. Samalla organisaatioviestinnän professuuri jäi historiaan.

Helmikuussa taas vietettiin uudistuneen oppiainekäytävän avajaisia.

Muuttolaatikoiden seasta pilkistää kotoisan näköisiä avokonttoreita. Niiden lasiseiniin on kaiverrettu henkeviä ajatuksia antiikin sofisteilta ja John Deweyltä.

Kantola lainaa mieluummin popkulttuurista. Käytävän vanhalla pätkällä professorin työhuoneen ovenpieltä koristaa Dilbert-sarjakuva, jossa tietotekniikkayrityksen viestinnänharjoittelija on paremman puutteessa laitettu toimittamaan tuulettimen virkaa. Se on osuva ilmaus nauravaisen Kantolan huumorintajusta. ”Törmään koko ajan käsitykseen, että viestintä on jotain teknistä, laastariratkaisu irrallaan organisaation arjesta.

Olisi tärkeää, että täällä ei kouluteta kapea-alaisia tiedotteentekijöitä, vaan ihmisiä, joilla on laaja-alainen näkemys yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Ja siinä ollaan mielestäni hyvässä iskupaikassa.”

Kantola viittaa journalismikoulutukseen, joihin suuret mediat ovat tartuttaneet ahdinkonsa. Viestinnän on jatkossakin tarjottava valmiudet toimittajaksikin, mutta näköalan on oltava avarampi: jokaisen henkilökohtainen ja organisaatiokohtainen julkinen toiminta. ”Siihen tarvitaan ammattilaisia, joita täällä sitten koulutettaisiin mahdollisimman monipuolisesti eri lohkoille.”

Tieteenalan arvostuksesta osana valtiotieteellistä Kantola ei ole huolissaan. On ymmärrettävä, että vasta viime vuosisadalla joukkoviestinnän varaan syntynyt viestinnäntutkimus ei ROFESSORILLA

ole vielä samankokoinen ja yhtä hyvin resursoitu kuin 1800-luvun modernin yhteiskunnan tuotteet sosiologia ja politologia.

Eikä häntä hetkauta oppiaineen hiljattain julkistettu yhdistyminen valtio-opinkaan kanssa. Mutta: ”Nämä leikkaukset ovat kurjia”, Kantola huokaa. Tulevana vuonna tuntiopetusbudjetista – siis kontaktiopetuksesta – sulaa puolet. Se on paljon. ”Yritämme paikata uusilla toimintamuodoilla, ottamalla opiskelijat mukaan tutorointiin ja tutkivaan oppimiseen. Itse puolustaisin hyvää luentoakin. Täällä on nastaa porukkaa ja sen kesken syntyy hyvää keskustelua.” on itsekin viestinnän kasvatteja. Pääsykoepäivänä 1983 junantuoma tuore abi löysi itsensä Porthaniasta. Oli päästävä Helsinkiin, ja viestintä oli hyvä valinta nuorelle, joka ei halunnut sulkea ovia perässään. ”Viestintä oli monipuolista ja silloinkin tosi suosittua. Sillähän se kerääkin ihmisiä, että moni nuori ei vielä tiedä mitä haluaa.”

Useampi fuksipolvi sen sijaan tietää, että Kantola toimi Median puheenjohtajana ja että opiskelijaelämä maistui, kuten monelle Helsingissä uuden elämän aloittaneelle. Noilta ajoilta hän muistaa fuksiaisissa kärähtäneen ennustajanteltan ja päärakennuksen kuppikunnassa junaillun täydellisen rikoksen.

Muistikuvat ainejärjestön laitamyötäisistä bussimatkoista Kööpenhaminaan ja Berliiniin ovatkin sitten suurpiirteisempiä.

Työelämä vei kuitenkin pian mennessään. Aamulehden syntymäpäivähaastattelut ja Radio Cityn opiskelijatoimitus vaihtui ensin kokopäiväiseen kiinnitykseen Saska Saarikosken ja Heikki Tunkkarin Ylioppilaslehdessä. Sen jälkeen ura urkeni MTV3:n kymmenen uutisiin ja HS :n Kuukausiliitteeseen. Vasta vuosien tauon jälkeen Kantola palasi opintojen pariin ja teki gradunsa Osmo A. Wiiolle.

Ministeriön teettämässä projektissa kaksikko matkusti Imatran ja Lappeenrannan väliä ja haastatteli viestintäteknologioiden asiantuntijoita tulevaisuuden mahdollisuuksista.

ANU KANTOLA

Kuumimmat uutuudet olivat käytössä niin kutsutuissa teknologiakeskuksissa.

Kantola kuuli myöhemmin, että ajan hermoilla tehty gradu on yksi valtsikan ylivoimaisesti luetuimmista. ”Se ei välttämättä ole ihan hyvä uutinen”, hän naurahtaa. ”Muistan siitä kaksi tulosta. Yksi teknologia tulee leviämään kulovalkean lailla, ja se on kuvapuhelin. Ja yksi tulee sitten kompastumaan omaan mahdottomuuteensa – nimittäin sähköposti.”

Opintojen jälkeen Kantola oli kuitenkin valmis unohtamaan epämääräiset yhteiskuntatieteet ja luki stipendin avulla Manchesterissa ympäristönsuojelun Master’s-tutkinnon. Yllätys oli suuri, kun luonnontieteissä vastaan tulivat tutut ongelmat otannan ja menetelmien kanssa. Tulevaisuus oli jälleen auki.

90-luvun alkuvuosia, ja Helsinkiin palatessaan Kantola löysi mediatalot syvän laman kourista. Entiset työnantajat löivät nousukiidossa olleelle tähtitoimittajalle luuria korvaan. Hän teki hanttihommia ja opetti muille työttömille viestintää Avoimessa yliopistossa. ”Ihmisen elämä on sattumista kiinni. Olen itsekin kortiston kautta käynyt”, Kantola sanoo. ”Hapuilu kuuluu asiaan ja olin välillä tosi pettynyt viestintään. Tässä sitä silti istutaan.”

Pelastavaksi projektiksi saapui Maailmankuva ja Suomi (1999), josta tutkimusryhmää vetänyt Kantola pokkasi suureksi yllätyksekseen Tieto-Finlandian. Väitöskirjalle löytyi yhtäkkiä rahoitusta, ja Markkinakuri ja managerivalta (2002) syntyi hetkessä. Siinä piirtyi mairittelematon kuva Suomen talousvaikuttajista, ja siitä, miten nämä ymmärsivät ja hallitsivat lähimuistissa kummittelevaa talouskriisiä.

Tutkimus keräsi kiitosta, mutta ekonomistit vastasivat täyslaidallisella. ”Siitä tuli kyllä pöllytystä, Kansantaloudellisessa aikakausikirjassa muistaakseni kahden aukeaman verran”, Kantola sanoo. ”Mutta se kuuluu asiaan. Oli kuitenkin tärkeä tuoda esille, kuinka Suomessa taloustieteilijät olivat tärkeässä roolissa laskemassa lukuja, joiden taakse poliitikot kätkeytyivät.”

Kantola on huomannut, että taloustiede on jälleen herkillä. Varsinkin ELETTIIN

23 001

TÄNNE ON PESIYTYNYT YRITYSMÄISEMPI JOHTAMISTAPA. ON MIELENKIINTOISTA KATSOA, KUINKA KAUAN IHMISET USKALTAVAT PUHUA ÄÄNEEN

jotkin ajatuspajat ovat alituiseen niskassa, kun kansantaloudesta käydään keskustelua ilman ekonomistin pätevyyksiä. ”Olen vastannut, että jos kerran tiedätte niin hyvin miten täällä pitäisi toimia, niin miksette tule kertomaan, kun tässä jälleen ollaan valtavissa finanssikriiseissä”. varmistettuaan Kantolan tutkimusaiheet ovat tulleet ja menneet, mutta sävy on pysynyt painavana: vallan medioituminen, skandaalit, konsultokratia, kollektiiviset traumat… Hän ei peittele uteliaisuuttaan tai sitä, että samojen asioiden toistamiseen kyllästyy nopeasti. Digitaalinen julkaiseminen on ollut käänteentekevää. ”Nykyään on niin helppoa ajaa itsensä nopeasti sisään uudelle alueelle. Pelkällä hakusanalla pääsee sisään keskusteluun”.

Viimeisimmät projektit ovat VIESTINNÄN LEHTORAATIN

24 001

syntyneet median, politiikan ja johtamiskulttuurien risteyksessä. Vuoden 2008 vaalirahakohun jälkipuintina syntyi Hetken hallitsijat (2011). Tutkijaryhmän keskeisiä löydöksiä oli, että Suomen politiikan ja talouselämän skandaalit olivat kaksinkertaistuneet joka vuosikymmen 1970-luvulta lähtien.

Salailun ja julkisuuden välillä käytävä keskustelu näkyy myös yhä enemmän julkishallinnon strategisessa viestinnässä – sekä yliopistossa. ”Tänne on pesiytynyt yritysmäisempi johtamistapa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan ihmiset uskaltavat puhua ääneen”, Kantola sanoo.

Politiikantutkijana Kantola on pyrkinyt viimeiseen asti välttelemään ryppyotsaisuutta, ihmisten syyllistämistä mukaan vakavoituneeseen keskusteluun. Kun politiikka tuntui vielä hetki sitten jämähtäneen paikalleen, hän lähti metsästämään yhteiskunnan dynaamisempaa valtakeskittymää jostain muualta. Matala valta (2014) kuvaa, kuinka yrityselämä hiljalleen otti johdon yhteiskunnan uusiutumisessa ja innostamisessa.

Kantola on käyttänyt itse tutkimuskohteestaan lasi-materiaalin metaforaa. Matala valta kuvastaa hallittaviaan ja on läpinäkyvää, mutta ei tarjoaa pintaa, johon nojata. Lasikuoristen pääkonttoreiden huipulla on tuulista kun toimitusjohtajakausia vertaa entisajan vuorineuvoksiin.

Lasi ja vuori. Entä mikä olisi professorin oman vaikutusvallan vertauskuva? ”Varmaankin hirsimökki Venäjän rajan pinnassa”, Kantola naurahtaa. ”Hirttä, eikä mitään eristeitä, sellainen selkeä ja kaunis”. edustaa itsekin yhteiskunnan eliittiä, mikä ei ole ongelma, sillä eliittejä tarvitaan. ”Mutta eliittien pitäisi olla hyviä eliittejä. Sellaisia, joilla on laajat suhteet ympäröivään yhteiskuntaan ja halua kehittää sitä”. Kantola pelkää, että globalisaation seurauksena eliitit ovat irtoamassa Suomesta. Tämä on tulevan promilletutkimusprojektin asetelma. Tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat Suomen rikkaimman kourallisen sympatiat Suomelle, esimerkiksi arvostus suomenkieliseen koulutukseen.

PROFESSORI KANTOLA

Niin, Suomi. Toistaiseksi Kantolalla on ollut työnsarkaa suomalaisen yhteiskunnan vivahteissa, ja jopa mahdollisuus yllättää itsensä tutkimustuloksillaan. Onkin sitten toinen kysymys, säilyykö kotimaa kiinnostavana yhteiskuntana vielä tulevaisuudessa. Vaarana on pienen kulttuurialueen hiipuminen pohjoisen periferiaksi.

Kantola ehdottaa keskustelunavaukseksi vanhaa kunnon fennomaniaa. ”Kansallisaate on paradoksaalinen juttu. Se ajatellaan usein pysyväksi, mutta onkin oikeastaan maailman kansainvälisin ja joustavin ideologia. Kun nyt katsoo, miltä Kanadan uusi hallitus näyttää, olisi hyvä saada meilläkin suomalaisuus päivitettyä tähän aikaan. Ja käyttää sitä fiksulla tavalla.”

Nyt projektin on kaapannut porukka, joka katsoo kaiholla taaksepäin.

Tämän kansallisaateen nimissä valtiot rakentavat kilpaa raja-aitoja ja ovat hyvää vauhtia kaatamassa EU :ta.

Kantola on kuitenkin vakuuttunut, ettei tulevaisuus tuo mukanaan pelkkää hajoamista. ”Ihmiset tarvitsevat kuvitteellisia yhteisöjä, sen takia Benedict Andersonia täällä jauhetaankin. Mutta kuvitteellisten yhteisöjen pitäisi olla hyviä yhteisöjä, täynnä toivoa ja tarmoa rakentaa uutta maailmaa. Se työ on teidän sukupolvenne tehtävä”.

Millainen rooli tulevilla viestinnän ammattilaisilla sitten on tässä projektissa? Kantola palauttaa takaisin viestinnän johdatuskurssille, tenttilukemiston sivuille 1-176. ”Vallankäyttö demokratiassa perustuu sananvaltaan ja kuvanvaltaan, siis yhä enemmän viestinnälliseen valtaan, Manuel Castellsin Communication poweriin. Siinä viestinnän ihmiset ovat avainasemassa. He rakentavat viestejä ja järjestelmiä ja kertovat miksi ihmisten kannattaa osallistua. Itse pidän sitä ratkaisevan tärkeänä”. G

25 001

ORGANISAATIOVIESTINNÄN TOINEN MAHDOLLISUUS Keväällä 2014 Leif Åbergin jäädessä eläkkeelle odotettiin viestinnän oppiaineessa hakua uuden organisaatioviestinnän professorin tehtävään.

Edustihan tuolloinen professorikunta kukin omia oppialojaan: Esa Väliverronen joukkoviestintää, Hannu Nieminen viestintäpolitiikkaa ja Pekka Aula verkkoviestintää.

Oppituolin historiaan perehtynyt osasi ehkä hillitä odotuksiaan. Åbergin hoitama ja Osmo A. Wiion jälkeensä jättämä professuuri oli vuosina 1990-1993 tuloksetta haussa kolme vuotta, kunnes sen opetusalaa lopulta rukattiin löyhemmäksi.

Tällä kertaa professuurialan muutos ei ollut yhtä hienovarainen, vaan yliopiston linjauksella haku kohdennettiin yleisesti viestinnän professorin tehtävään. Se herätti vastalauseryöpyn. Oppiainekokouksista tihkui hämmennystä ja keskustelu heräsi myös ProCom – Viestinnän ammattilaissa. Åberg itse totesi blogikirjoituksessa lakonisesti, että organisaatioviestinnältä vietiin oppituoli alta.

Aula veti organisaatioviestinnän jatko-opiskelijaohjausta virkaatekevänä professorina kevääseen 2015 asti. Seuraavalla syyslukukaudella hän aloitti professorina Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa.

Kuluvana lukuvuonna organisaatioviestinnän opetus on toteutettu tieteenalan tutkimusta sivunneen henkilökunnan, sekä laajan dosenttiverkoston voimin. Graduseminaareja ovat vetäneet emeritaprofessori Elisa Juholin ja yliopistonlehtori Mikko Villi. Aalto yliopiston organisaatioviestinnän käytännön professorin Nando Malmelinin syventäville kursseilla on

syntynyt tunkua jonoksi asti. Professori Anu Kantola ja yliopistonlehtori Salli Hakala taas toteuttavat vielä loppukeväästä kurssin promootioviestinnästä.

Kandivaiheen opetuksessa varsinkin Avoin yliopisto on tasoittanut tilannetta laajalla kesäkurssitarjonnallaan. Esimerkiksi kriisiviestintään on voinut perehtyä niin teoriakuin käytäntöpainoisesti Hakalan, tohtorikoulutettava Minttu Tikkan ja tutkija Maarit Pedakin johdolla.

Yhteistyökursseja on kokeiltu myös suoraan työelämän kanssa, toistaiseksi matalalla kynnyksellä yliopiston Viestintä ja yhteiskuntasuhteiden yksikön kanssa.

Organisaatioviestinnän alakynsi ei ehkä olisi yhtä ilmeinen ilman samaan aikaan koko oppiaineeseen tehtäviä leikkauksia ja henkilöstövajetta. Yt-neuvotteluiden vaikutukset ovat yhä hämärän peitossa.

Rekrytointikiellon vuoksi professori Kantolan entinen lehtoraatti on jäänyt täyttämättä.

Villi taas aloittaa syksyllä journalistiikan professorina Jyväskylässä, jossa laitokset ovat niin ikään liikkeessä vuodenvaihteessa lakkautettavasta yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta johtuen. Kielten laitosten kanssa yhdistyvässä viestintätieteissä jatkaa journalistiikka ja puheviestintä, mutta yhteisöviestintä siirtyy rehtorin päätöksellä Jyväskylän kauppakoreakoulun yhteyteen.

Lopulta Hannu Niemisen siirryttyä tiedekunnan dekaaniksi oppiaineen professorit vähenivät käytännössä kahteen. Professorien määrä opiskelijavuosikurssia kohden on symbolinen, vaikkei suinkaan

yksiselitteinen opetustehokkuuden mittari. Kiistattomampi ongelma on, että henkilöstötyövuodet ylipäänsä ovat selvässä laskussa. Tutkimusta ja opetusta järjestetään enää murtoosalla verrattuna esimerkiksi niihin pohjoismaisiin yliopistoihin, jotka johtavat viestintää kansainvälisessä vertailussa.

Oppiaineen ja työelämän yhteisenä toimenpiteenä organisaatioviestintään on nyt alettu kerätä lahjoituksena työelämäprofessuuria.

Helmikuussa ProCom tiedotti perustaneensa yliopistolle tarkoitukseen nimeään kantavan rahaston, ja avanneensa 30 000 eurolla kolmivuotisen 360 000 euron varainhankintatavoitteen.

Groteskin mennessä painoon rahasto oli kerännyt jo ensimmäiset lahjoituksena. ProComin toimitusjohtaja Elina Melgin kertoo olleensa tyytyväinen lanseerauksen saamasta huomiosta. Nyt alkavassa kampanjan ensivaiheessa lähestytään kohdennetusti muun muassa viestintätoimistoja.

Myös Wiion professuuri saatiin aikanaan lahjoituksena. Sen avulla tiedotusoppi itsenäistyi Yleisestä valtio-opista vuonna 1978.

Lahjoitusprofessuureja on valtiotieteellisessä tiedekunnassa yhteensä kuusi kappaletta kansantaloustieteen, sosiaalityön, tilastotieteen ja yhteiskuntapolitiikan oppiaineissa. G Lisätietoa työelämäprofessuurista osoitteessa https://www.helsinki.fi/ fi/rahastot/procom

26 001

PIIKKI LIHASSA

Ripsa Niemi

PURKIN &KANNEN

VÄLISSÄ OLIN LÄHDÖSSÄ kotikodista

opiskelijakämppääni. Ajatuksenani oli ottaa hiukan muonaa mukaani. Pakkasin pastakastikkeen tunnollisesti ilmatiiviiseen Tupperware-purnukkaan.

Tilanne vaikutti harmittomalta. Todellisuudessa en kuitenkaan vielä tajunnut, kuinka suurta virhettä olinkaan tekemässä. kaappitilan ovat vallanneet muoviset purnukat, purkit ja kipot – kaiken maailman Tupperwaret. Värikkäin kansin varustettujen säilytysastioiden oli tarkoitus tehdä elämästäni helpompaa ja kätevämpää. Toista on ollut todellisuus, sillä muovipaholaiset ovat vieneet sietokykyni äärirajoilleen.

NYT KEITTIÖNI

on mahdotonta säilyttää kolmen ihmisen jakamassa ahtaassa keittiössä järkevästi. Kummallisiin kolkkiin pesiytyvät erimalliset purkit eivät sovi päällekkäin ja valitessa sopivaa tilavuutta joutuu purkamaan koko arsenaalin ja sitten kokoamaan sen uudelleen.

Kun ruoka on lopulta saatu oikeanlaiseen purnukkaan, huomaakin, että siihen sopiva kansi on kadonnut keittiön laatikoihin. Siitä sitten vain sama ruljanssi uusiksi. Hohhoijaa!

KIPPOJA

LUHISTUN ,

jos kotona odottaa väsyttävän koulupäivän jälkeen tiskipöytä täynnä käytettyä ja rasvaista Tupperwarea. Jos et ole koskaan yrittänyt jynssätä valkoiseen muoviin pinttynyttä tomaattikastiketta, olet säästynyt suurelta epäonnistumisen tuskalta.

OLEN ALKANUT PELÄTÄ ,

että kipposet tulevat hiertämään ystävyyssuhteita kämppisteni kanssa sitten kun muutamme eri osoitteisiin. Purkkimme ovat yhteiselon keskellä menneet sekaisin, ja tiedän, että muuttokuormaa pakatessamme tulemme riitelemään siitä, kenelle mikäkin purnukka kuuluu. Kuka meistä joutuu raahaamaan tähteistä värjääntyneet kapistukset uusiin kaappeihinsa?

Palstalla murehditaan arjen pienten haasteiden suuria seurauksia.

jotkut vielä oikein järjestävät Tupperware-kestejä. Ajatuskin etoo. Yäk! Minut on parempi jättää kutsumatta. G JA SITTEN

BARACK BAMA – PETKUTTAVA PELKURI VAI LUPAUKSIEN LUNASTAJA? Maailman vaikutusvaltaisimman miehen kenkiin astuessaan Barack Obama oli täynnä intoa. Vuoden 2009 alussa hänestä oli tullut Yhdysvaltojen ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti, joka huudatti yleisöään kuin rocktähti ja lumosi kansan puhetaidoillaan. Vaaleissa hän lupasi laajoja uudistuksia.

Mitä Obaman lupauksille kuuluu, kun presidenttikautta on alle vuosi jäljellä?

YHDYSVALLAT VETÄYTYY IRAKISTA JA AFGANISTANISTA

Yksi Obaman keskeisimpiä lupauksia oli saattaa Irakin ja Afganistanin sodat loppuun ja saada Yhdysvaltojen sotilaat vetäytymään pois maiden alueilta.

Yhdysvaltain sotatoimet päättyivät Irakissa virallisesti elokuussa 2010, ja 2011 viimeisetkin maan sotilaat kotiutettiin.

Afganistanin tilanne on toinen: vuoden 2015 lopussa Obama ilmoitti, että maassa oleva 9800 sotilaan joukko pysyy alueella vielä ainakin vuoden 2016.

Obaman strategian on arveltu perustuneen pitkälti hänen edeltäjänsä George W. Bushin sotapolitiikan arvosteluun. Obaman tavoitteena on ollut, että Yhdysvaltojen tuella kriisimaat pystyisivät vakauttamaan tilanteensa ja saavuttamaan järjestyksen, jonka ylläpitoon Yhdysvaltoja ei enää tarvittaisi.

Toistaiseksi tavoitteessa ei ole onnistuttu, sillä äärijärjestöt ovat nostaneet päätään: Taleban on vahvistunut Afganistanissa, Irakissa taas Isis on vallannut jopa suurkaupunkeja. Obaman kriitikoiden mukaan juuri liian nopea vetäytyminen on luonut äärijärjestöille otollisen valtatyhjiön.

Obaman lupausten voidaan katsoa toteutuneen vain puoliksi. Toisaalta Irakistakaan Yhdysvallat ei ole täysin

TEKSTI Erik Räsänen

KUVAT Jaakko Suomalainen

kadonnut: Isisiä on pommitettu ilmaiskuilla ja maahan on lähetetty pieni määrä erikoisjoukkoja.

kanssa. Menettely vaarantaa monista oikeusvaltion periaatteen.

OBAMACARE

GUANTANAMO BAYN VANKILEIRI SULJETAAN

Ihmisoikeusjärjestöjen kritisoima, Kuuban alueella sijaitseva Guantanamo Bayn vankileiri on surullisenkuuluisan historiansa aikana saanut syytöksiä ihmisoikeuksien polkemisesta. Vankeja – joista osa on myöhemmin osoittautunut syyttömiksi – on kohdeltu nöyryyttävästi ja kidutettu. Muutamia vankeja on peräti kuollut epäselvissä olosuhteissa.

Vaalikampanjassaan Obama vannoi sulkevansa arvostellun leirin. Vuonna 2016 vankileiri on kuitenkin yhä olemassa, sillä vankeja ei ole onnistuttu siirtämään Yhdysvaltain maaperälle pääasiassa republikaanien vastustuksen vuoksi.

Vankileirin sulkemista valmistellaan, mutta leiriä tuskin ehditään lopettaa Obaman kauden loppuun mennessä.

On myös perusteltua kysyä tekisikö vankien siirtäminen Yhdysvaltain maaperälle vankeudesta lainkaan oikeutetumpaa. Ihmisten – myös potentiaalisten terroristien – tuomitseminen määrittelemättömän pituiseen vankeuteen ilman oikeudenkäyntiä on vahvasti ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain

Obaman merkittävimpiä saavutuksia on ollut median Obamacareksi nimeämä lakimuutos, jolla on pyritty parantamaan amerikkalaisten mahdollisuuksia terveydenhoitoon. Terveydenhuollon uudistuksella on pyritty lisäämään sairausvakuutusten piirissä olevien määrää siten, ettei vakuutusta voi evätä ihmisiltä, joilla on jo terveysongelma, eikä sairastuneiden vakuutusturvaa voi lopettaa. Obamacaren on ennen kaikkea ollut tarkoitus helpottaa sairasvakuutusten saamista vähävaraisille.

Terveydenhuoltouudistuksen myötä vakuuttamattomien amerikkalaisten määrä on pudonnut noin kolmanneksella, ja luvun arvioidaan laskevan tulevaisuudessa entisestään. Kriitikoiden mukaan laissa on tosin porsaanreikiä, joiden vuoksi kaikki eivät välttämättä vieläkään saa vakuutusta. Vakuutusmaksut ovat myös Obaman väitteiden vastaisesti nousseet.

ASEPOLITIIKKA

Obaman keskeisiin lupauksiin on kuulunut aselakien kiristäminen. Monista yrityksistä huolimatta muutokset eivät

27 001

28 001

ole saaneet kongressin hyväksyntää republikaanien vastustuksen ja valtavan aseteollisuuden lobbauksen vuoksi.

Muutama vuosi sitten lakimuutokset kaatuivat, mutta tammikuussa 2016 Obama ilmoitti yrittävänsä vielä viimeisen kerran kiristää jo olemassa olevien lakien noudattamista presidentin valtuuksillaan. Taistelu jatkuu, mutta toistaiseksi tuloksia ei ole seitsemässä presidenttivuodessa saatu aikaan. Obama on kertonut pitävänsä aselakien tiukennuksessa epäonnistumista turhauttavimpina asiana presidenttinä ollessaan.

TALOUS

Obama astui virkaan vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin ollessa pahimmillaan. Obaman presidenttikauden alkaessa työttömien määrä oli 7,8 prosenttia, mutta vuoden 2016 alussa työttömyys on pudonnut jo alle viiden prosentin. Monilla mittareilla maan taloudella menee hyvin.

Toisaalta useat Obaman kannattajat ovat olleet pettyneitä siihen, ettei Obama ole aktiivisesti pyrkinyt lisäämään maailman finanssikeskuksena pidetyn Wall Streetin sääntelyä. Pankkiirien oikeutta keinotella ja uhkapelata kansalaisten rahoilla ei ole Obaman toimesta rajoitettu. Tämän seurauksena Bernie Sanders on kerännyt suosiota esivaalikampanjallaan vaatimalla pankkitoiminnan reformointia ja kaupallisien pankkien toimintaa säädelleen GlassSteagall-lain palauttamista.

Obama ei myöskään kautensa alkuvaiheilla järjestänyt rikostutkintaa Wall Streetin toiminnasta, jonka avulla olisi voitu selvittää, johtiko pankkiirien rikollinen toiminta osittain finanssikriisin syntyyn. Sen sijaan Obaman hallinnon tukipaketit pelastivat pankit ja lukuisat merkittävät pankkiirit hyötyivät kriisistä peräti kymmenien miljoonien bonuksien muodossa. Moni pelkää, ettei Obaman kevyt linja ole saanut Wall Streetia oppimaan virheistään ja että uuden finanssikriisin syntyminen on tämän vuoksi vain ajan kysymys.

YMPÄRISTÖ

Kestävä kehitys oli Obaman keskeisimpiä tavoitteita hänen astuessaan virkaan.

Obama lupaili valtavia panostuksia esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoimaan.

Nämä tavoitteet ovat toteutuneet: molempien kapasiteetti on nykyisin moninkertainen. Obama on myös suojellut ympäristöä enemmän kuin kukaan presidentti aiemmin.

Mutkia on kuitenkin mahtunut matkaan. Esimerkiksi energiateollisuuden päästöjen leikkaukset ovat toistaiseksi jäissä republikaanijohtoisten osavaltioiden vietyä päätöksen oikeuteen.

Obama lupasi myös Yhdysvaltojen pääsevän omavaraiseksi energian suhteen. Toistaiseksi öljyä kuitenkin tuodaan edelleen Lähi-idästä, joskin omavaraisuus on lisääntynyt esimerkiksi vesisärötystekniikalla tuotettavan liuskeöljyn ansiosta. Frackingista eli vesisärötystekniikasta on tullut Obaman kauden aikana yksi merkittävimpiä öljyn hankkimistapoja, vaikka tekniikkaa pidetään ympäristölle äärimmäisen haitallisena.

PÄÄTÖKSENTEKOKYVYTTÖMYYS ON YLEINEN VAIVA

Tutustuminen Yhdysvaltojen poliittiseen järjestelmään ja Obaman presidenttikauteen auttaa ymmärtämään, että suurilla mailla on myös eri lailla suuret ongelmat.

Vaaleja demokratian ihmemaassa on jatkuvasti. Edustajainhuoneen kausi on kaksivuotinen, presidentti valitaan neljän vuoden välein. Senaatin kaudet ovat kuusivuotisia, mutta joka toinen vuosi kolmasosa senaattorien paikoista on äänestettävissä: seuraavan kahden vuoden kuluttua on toisen ja sitten kolmannen kolmanneksen vuoro, minkä jälkeen kierros alkaa alusta. Kun maassa on vaalit käynnissä käytännössä koko ajan, tehokas päätöksenteko voi menettää sijaa äänestäjien mielistelyltä.

Sekametelisoppaa ei selkeytä sekään, että lobbaus on maassa aivan omaa kokoluokkaansa. Myös oikeudenkäynnit voivat synnyttää lakeja ja täten vaikuttaa uusien lakien valmisteluun; itse asiassa ne voivat jopa estää muutoksia, kuten Obaman päästövähennysten kävi niiden päädyttyä oikeuden käsiteltäväksi.

Astuessaan presidentiksi Obamalla oli monia visioita ja tavoitteita. Valitettavasti vain pieni osa niistä toteutui, sillä demokraatit menettivät enemmistön kongressissa republikaaneille vuoden

2010 vaaleissa. Monet suurimmat uudistuksensa Obama saikin aikaan ensimmäisinä kahtena presidenttivuotenaan, siinä missä viime vuosina yhä useammat hänen ehdotuksensa ovat päättäneet päivänsä kongressin kylmissä käsissä. Viime vuosien aloitteet ovat yhä useammin olleet kompromisseja, mikä on valitettavan usein tarkoittanut laihempia tuloksia.

Toisaalta on pantava merkille, että Obama on paikoittain tehnyt vaalikampanjansa teemojen vastaisia valintoja aivan omasta päätöksestään. Jemenin ja Pakistanin useimmiten siviiliuhreja vaativat ilmaiskut tai terroristilistalle joutuneiden Yhdysvaltain kansalaisten eliminoiminen ilman oikeudenkäyntiä oli tuskin sitä, mitä valtaosa Obaman kannattajista äänensä vastineeksi odotti.

Sama pätee NSA :n kiistanalaisiin tietomurtoihin tai Wall Streetin toimintakulttuuriin ennallaan säilyttämiseen.

Obaman kauden alku herättää kysymyksiä: olisiko tuoreen presidentin ollut järkevämpää toteuttaa ensivuosinaan vielä aggressiivisemmin politiikkaansa? Olisiko joitakin päätöksiä voinut tehdä toisin?

Jälkiviisastelu voi olla turhaa ja jopa tekopyhää, mutta ehkä katsaus Obaman presidenttikauteen opettaa kaksi asiaa. Yksi: valtaa kannattaa käyttää silloin, kun sitä on. Kaksi: emme ole yksin päätöksentekokyvyttömyyden kanssa. Oikeastaan ongelmamme ovat paljon, paljon pienempiä kuin Atlantin toisella puolella. G

29 001

KUKA LUULET OLEVASI, LAURA HUHTASAARI

TEKSTI Adile Sevimli

30 001

K

uka luulet olevasi?

–Äiti, opettaja, kansanedustaja.

Erityisopettajakoulutus avasi silmäni. Koen ymmärtäväni koulutukseni kautta paremmin yhteiskuntaa, itseäni ja muita ihmisiä. Poliittinen heräämiseni tapahtui vuonna 2010, kun ymmärsin että menemme väärään suuntaan, mitä tulee maahanmuuttoon, Euroopan Unioniin ja eurokriittisyyteen. Koin nimenomaan Perussuomalaisten olevan se puolue, jossa edellä mainittuihin asioihin pystyy vaikuttamaan. Kyseessä oli Suomen tulevaisuuden lisäksi oma ja erityisesti lapsieni tulevaisuus – jos en itse olisi päättämässä, niin joku päättäisi minun puolestani.

dostumia, on hieno asia. Asioiden tulee antaa edetä luonnollisesti ja hyväksyä se, että tytöt ja pojat ovat erilaisia.

Psykologiystäväni kertoi, että lukioikäisten nuorten keskuudessa sukupuolen kyseenalaistaminen ja omasta sukupuolesta hämmentyminen on lisääntynyt. Ainahan on ollut pieni osa ihmisiä, jotka miettivät näitä asioita omalla kohdallaan, mutta on huolestuttavaa, että aikuisten puheet sukupuolineutraaliudesta ovat hämmentäneet nuoria lisääntyvässä määrin. Kyllähän sen nyt niin sanotusti tietää, kun katsoo housuihin, että onko ihminen tyttö vai poika.

Mielestäni vastakampanja on hieno asia, sillä itse en kannata sukupuolineutraalia yhteiskuntaa. On naisia ja on miehiä. Mielestäni se on hieno asia ja sitä voi korostaa.

Sanoit: ”Katupartioita ei voi kieltää

toisen puolesta. Olin tapahtumassa vieraana, en vastuussa ohjelmasta tai muista vieraista. Itsenäinen Suomi –tapahtumassa oli puhujana myös ystäväni, muslimi Maryan Abdulkarim, josta tehtiin sankari paikan päällä.

Maryan Abdulkarimin puheen aikana yleisöstä kuului seuraavanlaisia huutoja : ”muslimihuora kuole”, ”painu takaisin sinne mistä tulitkin”, ”sä olet muslimi eli ihmissaasta”. Mitä sanoisit poliitikkona näille kanssasi samaan tapahtumaan osallistuneille huutelijoille?

–Äärimmäisen asiatonta käytöstä, itsensähän tuossa nolaa, joutavat käytöskouluun. Olen erittäin ylpeä Maryanista, hänen osallistumisensa oli loistava juttu. Olemme monista asioista samaa mieltä, osittain myös maahanmuuttokysymyksistä. Vaikka erimielisyyksiäkin löytyy, hänkin on sitä mieltä, että mihin tahansa muutetaankin, niin siellä käyttäydytään fiksusti.

Sanoit, että on tilanteita, joissa

tai rajoittaa, ellei toimintaan liity

vauva syntyy ilman selkeää suku-

rikollisia tekoja.” Lisäksi osallistuit

puolta. Koit vanhempien velvolli-

Itsenäinen Suomi tapahtumaan

suudeksi päättää, kumpaan perin-

itsenäisyyspäivänä, jossa tehtiin

teisistä sukupuolimuoteista lapsi

natsitervehdyksiä lavalla. Olet

Opiskelijoilta uhataan vähentää 25

ahdetaan - myönsit siis sukupuolen

myös sanonut, etteivät ihmisoikeu-

prosentin suuruinen lohko opintotu-

olevan konstruoitu järjestelmä.

det kuulu kaikille. Miten vastaat

esta. Ollaanko Suomessa siirtymäs-

Mitä vastaisit perussuomalais-

väitteeseen siitä, että normalisoit

sä leikkausten myötä lähemmäs

nuorille, jotka haluavat moisen

rasismia?

luokkayhteiskuntaa ja voivatko

väitteen takia heittää feminismin

–Katupartiot ovat lisääntyneet turvattomuuden tunteen lisääntymisen myötä. Emme voi kiistää kenenkään perustuslaillisia oikeuksia, kokoontumis- ja liikkumisvapautta. Emme voi rajoittaa tai kieltää katupartioita, se on väärä lähtökohta puuttua asiaan, mutta voimme miettiä miksi katupartioita syntyy. Niin kauan kuin toisin todistetaan, ihmiset saavat kulkea vapaasti kaduilla.

En nähnyt Itsenäinen Suomi – tapahtuman natsitervehdystä, mutta kuulin jälkeenpäin jonkun tehneen tervehdyksen ”huumorilla”. Mielestäni se, että 6 miljoonaa juutalaista on tapettu, ei ole huumorin asia. En hyväksy natsitervehdystä, se oli asiatonta. En voi myöskään pyytää anteeksi kenenkään

leikkaukset vaikuttaa esimerkiksi

ja sukupuolentutkimuksen romukoppaan?

–En halua luetella ohjeita perussuomalaisnuorten toiminnalle, mutta minunkin mielestäni sukupuolineutraaliudessa on menty liian pitkälle.

Esimerkiksi Ruotsissa päiväkodeissa käytetään pronominia hen sanojen hon ja han tilalta, koska ”eihän sitä vielä tiedetä kumpi se on”. On selvää, että on olemassa kaksi sukupuolta. Mielestäni on vakava asia, mikäli lapsi syntyy esimerkiksi molemmilla sukuelimillä.

Tällaiseen tilanteeseen tulee suhtautua hyväksynnällä ja rauhallisuudella, eikä siitä tarvitse tehdä numeroa. Se, että lääketieteellä voidaan korjata epämuo-

opiskelijoiden mielenterveyteen stressitason noustessa ja paineiden kasautuessa?

–Emme todellakaan ole lähelläkään luokkayhteiskuntaa. Koulutus ja opetus on meillä ilmaista, vaikka tukea vähän leikataankin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ollessani näin läheltä, mitä luokanopettajakoulutus siellä olisi maksanut – 25 000 dollaria vuodessa. Totta kai leikkaukset tuntuvat, mutta meidän täytyy saada opiskelijat valmistumaan nopeammin. Ei kolmekymppiseen asti voi olla opiskelemassa.

En ymmärrä miten oletus siitä, että opiskelija valmistuu tavoiteajassa lisäisi stressiä. Eikö stressiä lisää

31 001

pikemminkin jatkuva opiskelu? Tein itsekin opintojeni ohella töitä ja lisäksi ylimääräisiä opintoja, ei se kenellekään stressiä tai masennusta aiheuta. Uskon paineiden kasautumiseen ja ahdistuneisuuteen vaikuttavan muun elämänhallinnan, sen miten opiskelija hoitaa terveyttään ja ihmissuhteitaan. Jos pääset yliopistoon – mikä Suomessa on hankalaa – eli olet ns. yliopistokelpoinen, niin kyllä pystyt opintosi suorittamaan.

Tilastoihin merkittyinä Suomessa seksuaaliseen ahdisteluun syyllistyy useammin ulkomaalaistaustainen kuin kantasuomalainen mies.

Onko seksuaalinen ahdistelu Suo-

–Niin monta mieltä kuin miestä, mutta minun mielestäni on. Naisten ja miesten välinen tasa-arvo, vapaus ja suvaitsevaisuus on sivistystä. Mutta suvaitsevaisuudenkin tulee olla oikeaa suvaitsevaisuutta – sellaista, joka suvaitsee myös esimerkiksi kristillisen maailmankatsomuksen. Mutta myös sellaista, joka ei riko ihmisoikeuksia, esimerkiksi polje naisten oikeuksia.

Puuttumatta jättäminen suvaitsevaisuuden verukkeella esimerkiksi uskontoon tai kulttuuriin, joka alistaa naisia, ei ole suvaitsevaisuutta. Humanistinen ajatus autonomisesta ja arvokkaasta ihmisestä, on sivistyksen korkein muoto ja länsimainen ihanne.

messa mielestäsi uusi ilmiö?

malainen ihminen?

–Maailmassa on satoja miljoonia, ellei miljardi ihmistä, jotka elävät sellaisissa oloissa, missä kenenkään ei pitäisi joutua elämään. Realistisesti ajateltuna emme voi ottaa heitä kaikkia Suomeen. Olen velvollinen puolustamaan suomalaista hyvinvointivaltiota ja oman kansani hyvinvointia. Mikäli en suorita velvollisuuksiani, niin muun maailman lisäksi myös meillä on kohta asiat huonosti.

Kannatan esimerkiksi automaattikarkoitusta ulkomaalaisille raiskaajille.

Edistätkö poliittista päätöksentekoa niin, että se edesauttaa kaikkien ihmisten hyvinvointia, vai ovatko hyvinvoinnin ansainneet

–Valitettavasti Suomessa seksuaalinen ahdistelu ei ole koskaan ollut nollatasolla. Nollatasoon tulee kuitenkin pyrkiä. Joukkoraiskaukset ja –ahdistelut eivät ole Suomessa tyypillinen ilmiö, kuten esimerkiksi The Guardianin mukaan Etelä-Afrikassa, jossa joka 4. mies on syyllistynyt raiskaukseen.

Se on ihan järjetön prosentti, josta voidaan päätellä syyn olevan kulttuurissa.

Kulttuurilla voidaan vaikuttaa naisten kohteluun, arvostukseen ja itsemääräämisoikeuteen.

Tiettyjen ryhmien yliedustus raiskaustilastoissa on huolestuttavaa.

Yliedustukseen tulee puuttua samalla tavoin, kuin muihinkin samanhenkiseen rikokseen syyllistyneisiin. Emme ole vielä keksineet viisasten kiveä integroimiseen ja ihmisten länsimaalaistamiseen. On yritetty mennä muualle länsimaistamaan, ja on yritetty länsimaalaistaa tänne tulleita. Molemmissa tilanteissa on epäonnistuttu. Jos ajatellaan Eurooppaa tänä päivänä, niin islamistinen, humanitaarinen maahanmuutto ei ole onnistunut missään Euroopan maassa. Ihmiset haluavat mieluiten itse päättää, miten ovat ja elävät.

Politiikan valtapeliä verrataan

ensisijaisesti suomalaiset?

usein pihapiirin hiekkalaatikko-

–Tietenkin ensisijalla ovat suomalaiset. Olen Suomen kansanedustaja, eikä ole olemassa sellaista kuin kansainvälinen edustaja. Jos en minä aja suomalaisten etuja, niin sitten ei aja kukaan.

Onko länsimaisuus sivistyksen kor-

mahdollisuutta Suomen maaperäl-

kein muoto?

lä samalla tavoin, kuin kantasuo-

leikkeihin. Olet sanonut seuraavaa : ”Koska muissa EU-maissa ei noudatettu sopimuksia turvapaikanhakijoiden suhteen, ei Suomessakaan tarvitse noudattaa EUsopimusta.” Ratkaisetko koulussa

Olisitko valmis luopumaan tie-

lasten väliset kiistat samalla logii-

tynlaisesta elintasosta, mikäli se

kalla, vai mitä tarkoitit sillä, ettei

vaikuttaisi useamman ihmisen

sopimuksia tarvitse noudattaa?

hyvinvointiin?

–Jos sopimusoikeudellista sopimusta ei noudateta, niin kuinka kauan sopimus on validi? Mikäli tuota sopimusta oltaisiin yleisesti noudatettu, niin yksikään ihminen ei olisi tullut Suomen rajalle Ruotsin kautta. Suomessa tulee miettiä, mikä lakien ja sopimusten henki on ollut ja mitä niillä on ajettu takaa. Tuskin kukaan on ajatellut, että jos meille tulee 10 miljoonaa ihmistä rajan taakse ja sanovat sanan turvapaikka, niin heidät on kaikki tänne otettava.

Kun teemme sopimuksia, tarkoituksena ei ole kääntää sopimuksia itseämme vastaan ja romuttaa hyvinvointivaltio.

–Toisten rahoilla on helppo olla höveli. Ei ole hyväntekeväisyyttä viedä resursseja Suomen köyhiltä pois. Se ei ratkaise maailman köyhyyttä, vaan sillä tavalla tulee köyhyyttä lisää. Annan kriisiapua ja olen surullinen muun maailman tilasta, mutta vastuussa Suomen kansalaisista. Olen toiminut kehitysmaassa vapaaehtoistyöntekijänä, maksanut lentolippuni itse ja antanut rahaa pois. Tällä tavalla voin henkilökohtaisesti auttaa, mutta Suomen köyhiltä en vie pois, koska heistä olen vastuussa. G

Miksi maahan sotaa tai vainoa paennut ihminen ei ansaitse toista

32 001

ELÄMÄÄ HESAS

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

33 001

ADILE SEVIMLI

Kevät on hypen kulta-aikaa. Kun ilmassa tuoksuu lupaus kesästä, katseet suuntautuvat loskasta lajitoveriin ja kommunikaatio luistaa liukkaasti. Josafatinkallioilla vietin ensimmäisen piknikkini helsinkiläistyneenä, ja nyttemmin kotikallioinani toimivat kivet tutustuttavat minut päivittäin uuteen auringonpalvojaan, piknikkiläiseen, kallioille kuseskelevaan kulkijaan tai koiraan.

Jos kylmä ilma(piiri) vielä kyynistyttää, kannattaa muistaa Olavin sanat: ”Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa!”

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

Tälle paikalle nousee Helsingin uusi Keskustakirjasto vuonna 2017.

Jos minulta kysytään, kirjasto on ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä.

Ala-asteella ollessani Kuopion Leväsen pölyinen pieni kirjasto inspiroi minua kirjoittamaan ja myöhemmin Helsingin Kaisa-kirjaston ilmapiiri kannusti pääsykokeisiin lukiessani.

Missä tahansa kuljenkin, kun tulen kirjastoon, tuntuu siltä kuin tulisin kotiin.

34 001

OONA POHJOLAINEN

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

35 001

Koffin puisto edusti yläasteen äänenmurrosta odottavalle absolutisti Juholle vähintäänkin Belsassarin pitojen veroista syntien leikkikenttää. Sinne kokoonnuttiin viikoittain kauhistelemaan, kun yksi toistaan lahjakkaampi nuori ajelehti mallasvirran mukana kohti horisontitonta tulevaisuutta. Kiitos kuivilla pysymisestäni näinä katalien kiusausten aikoina kuuluu Dr Pepper Snapple Groupille. Ilman heidän nimikkonektarinsa pettämättömän kodeiinista makua en olisi koskaan saavuttanut tätäkään pestiä.

JUHO VALTA

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

36 001

ELISA KITUNEN Steissi on minulle tunnealuetta ja junamatkat arjesta irrottavia luovuushetkiä. Juna vie molempiin koteihini ja sen liike liikuttaa ajatuksia.

Lähdön ja paluun hetkillä ihmiset kohtaavat rakastaen – silloin steissi täyttyy kauniista sanoista, kyyneleistä ja kaihosta.

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

Yliopistolle on rakennettu ensimmäisen fuksivuoteni jälkeen milloin mitäkin, Kaisa-kirjastoa ja Domus Gaudeamusta. Kun opintotukijärjestelmä sulaa kelmeän talviauringon alla ja oppiaineita rampautetaan leikkauksilla, herkkä mieli suuntaa Yliopistonkadun raksalle, missä lukemattomat katuporat jauhavat ilmoille uudistuksen liverrystä. Oranssista huomioliivistään tunnistettavan työnjohtajan bongaaminen katukuvassa on takuuvarma kevään merkki.

37 001

TUOMAS HEIKKILÄ

GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA

38 001

TEKSTI Oona Pohjolainen AVUSTA JA Emma Lehikoinen

KUVAT Jaakko Suomalainen

39 001

Ihminen ratkaisee ilmastokysymyksen, lupaavat Leo Stranius ja Leena Mörttinen.

Siihen tarvitaan kuitenkin ripaus scifiä.

EDESSÄMME ovat elämän ja kuoleman

kysymykset”, Leo Stranius toteaa.

Ympäristöaktivisti Stranius ja taloustieteilijä Mörttinen tulevat eri maailmoista. Mörttinen toimii parhaillaan Perheyritysten liiton toimitusjohtajana ja lentää kokouksesta toiseen ympäri Eurooppaa; Suomen Luonnonsuojelu­liiton toiminnanjohtaja Stranius taas tunnetaan askeetikkona, joka noudattaa vegaanista ruokavaliota ja ottaa kylmiä suihkuja pitääkseen hiilijalanjälkensä minimissä.

Kun he istuvat samaan pöytään puhumaan ilmastokriisistä, ovat he kuitenkin samaa mieltä lähes kaikesta. Molempia yhdistää vankka usko siihen, että ihmiskunnalla on tulevaisuus. ”Toivosta luopuminen olisi moraalitonta”, Leena Mörttinen väittää. ”Jos koetaan, että huominen ei ole parempi, ajaudutaan valtapeliin, jossa kaikki yrittävät pitää hupenevista resursseistaan kiinni. Silloin muutosta ei ainakaan tapahdu.” yksi asia heti selväksi: opti­ mismistaan huolimatta Mörttinen ja Stranius eivät kumpikaan vähättele ympäristökriisin aiheuttamaa uhkaa.

Straniuksesta on selvää, että ilmaston lämpeneminen on karkaamassa käsistä.

Olemme muuttaneet ekosysteemiä pysyvästi ja tällä hetkellä on käynnissä lajien sukupuuttoaalto, jonka nopeus on lähes tuhatkertainen luonnolliseen tahtiin verrattuna.

Mekään emme ole siltä turvassa.

Jo neljän asteen nousu maapallon keskilämpötilassa voisi merkitä sitä, että planeetalle mahtuisikin kuuden miljardin sijasta vain noin miljardi ihmistä.

Silti kaiken aikaa kehittyvät teknologiset resurssit takaavat sen, että toivoa löytyy vielä. Keinoja katastrofin torjumiseen on olemassa, nyt ne pitää vain ottaa käyttöön.

TEHDÄÄN

sitten kiikastaa? Jos ratkaisuja kerran on olemassa vain odottamassa, MISTÄ

että joku tarttuisi niihin, miten ilmastonmuutoksen torjuminen voi olla niin vaikeaa? Leena Mörttinen syyttää yhteiskunnassa vallitsevaa vastuun pakoilun kehää. ”Ei ole minun ongelmani” -ajattelutapa on hänen mukaansa tämänkin kriisin taustalla vaikuttavista tekijöistä hankalin.

Yksittäiset ihmiset ajattelevat, ettei vastuu ongelman ratkaisusta kuulu heille ja kokevat sen yhteiskunnan tehtäväksi. Hallinto taas näkee, että vapaassa yhteiskunnassa kiellot ja rajoitukset ovat demokratian vastaisia ja kulutuskäyttäytymisen sääntely kuuluu markkinataloudelle. Yritykset kuitenkin tuottavat sitä, mikä menee kaupaksi, ja tällä hetkellä suuret kuluttajajoukot eivät ole valmiita maksamaan vastuullisemmin tuotetuista hyödykkeistä. Näin kehä on valmis.

Stranius suhtautuu hallinnon, markkinoiden ja yksilön suhteeseen hiukan positiivisemmin. Hän nostaa esimerkiksi energian tuotantorakenteessa tapahtuneet vähittäiset muutokset.

Suomessa on välttämätöntä lämmittää oma talous talvisin, vaikka kuinka yrittäisi elää ekologisesti. Kaukolämmöstä syntyy Straniuksenkin hiilijalanjäljen suurin osa. Jos hallinto kuitenkin ohjaa yrityksiä kehittämään energiantuotantoaan ekologisempaan suuntaan, tarjoutuu myös kuluttajille enemmän mahdollisuuksia ostaa energiaa vastuullisesti.

Kehän voi siis kääntää pyörimään myös positiiviseen suuntaan. ”Tämähän on sitä parasta propagandaa, kun Suomessa ei enää ole muita vuodenaikoja kuin syksy ja kevät”, Mörttinen heittää. Ulkona sade putoaa helmikuiselta taivaalta; lumesta ja pakkasesta ei ole tietoakaan. tuulivoimaloiden pystyttäminen ei pelasta maailmaa. Sekä Stranius että Mörttinen ovat yhtä mieltä siitä, että luonnonvarojen ja talouskasvun välillä on tapahduttava täydellinen irtikytkentä.

PELKKÄ

Vain näin voidaan varmistaa ihmisten hyvinvointi – ympäristön ehdoilla.

Kuulostaa hurjalta. Miltä näyttäisi maailma, jossa talouskasvu ei enää tarkoittaisi luonnonvarojen riistoa?

Se olisi maailma, jossa vähemmällä tehdään enemmän ja jossa aineettomat hyödykkeet muodostuvat materiaa tärkeämmiksi. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi paperittomia toimistoja, joissa kaikki data on varastoitu pilveen tai jakamistaloutta, jossa työmatkat kuljetaan kollegoiden kanssa yhteisellä autolla.

Tuotteiden elinkaaret pidentyisivät ja informaatiosta tulisi valuuttaa.

Yksityisyyden suojan puute verkossa kuitenkin jarruttaa informaation siirtymistä pilveen, ja näin ollen myös kuormittaa luonnonvaroja. ”Suurin este kehitykselle ei ole enää yritysten kyky innovoida teknologiaa, vaan tietoturvan heikkous”, Leena Mörttinen sanoo. ”Minun täytyisi pystyä hallinnoimaan omaa virtuaalista identiteettiäni ja informaatiotani samaan tapaan kuin rahaa. Tällä hetkellä informaatiota ei voi lain mukaan omistaa.

Datan omistajuuden selkeyttäminen olisi suuri ekoteko.” uhkatekijän muodostavat myös globaalin politiikan liikkeet.

Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa päättäjät asettavat monia asioita tärkeysjärjestyksessä ilmastokriisin edelle. ”Maailmanlaajuisen mittakaavan taantumat ja muut shokit ovat pelottavia, sillä ne horjuttavat koko systeemiä ja johtavat populismiin ja sisäänpäin kääntymiseen”, Mörttinen sanoo. ”Poliittinen ilmapiiri muuttuu aggressiiviseksi.”

Leo Stranius on huolissaan ilmastopakolaisten aalloista, jotka tulevaisuudessa lähtevät liikkeelle lämpenemisen myötä elinkelvottomiksi muuttuvilta alueilta. Viime vuosina näkemämme pakolaiskriisi on hänen mukaansa pientä verrattuna siihen, millainen virta ilmastopakolaisista voi syntyä.

MERKITTÄVÄN

40 001

”Kannattaisi alkaa sopeutumaan, ennemmin kuin vetää rajoja kiinni”, Stranius toteaa, viitaten Suomessakin kiivaana käyvään keskusteluun turvapaikanhakijoista.

Poliittisesti epävarmassa tilanteessa kansainvälisillä sopimuksilla on tärkeä vakauttava rooli. Stranius ja Mörttinen iloitsevat Pariisin ilmastosopimuksen synnystä ja uskovat, että se johtaa myös todellisiin tekoihin. Historiallinen sopimus solmittiin vuoden 2015 joulukuussa ja sen ratifioivat kaikki YK :n jäsenmaat tämän vuoden aikana. kansainvälisen yhteisön paine takaa sen, että jäsenvaltiot eivät hevillä pääse lipsumaan sopimuksesta, sen sisältö jättää toivomisen varaa. Ongelmallista on, että sopimus perustuu maiden antamaan vapaaehtoiseen lupaukseen hillitä päästöjä, joka ei kuitenkaan ole riittävä.

Tähän asti sovituilla toimilla maapallon lämpeneminen ei pysähdy tavoitteeksi asetettuun 1,5 asteeseen eikä luultavasti rajoitu edes kriittiseen 2 asteeseen.

Stranius antaa luvuista konkreettisen esimerkin: ”Ekotehostamista pitäisi tapahtua 6,2 prosenttia joka vuosi vuoteen 2050 saakka. Tällä hetkellä tehostamista on tapahtunut koko 2000- luvun aikana yhteensä 0,9 prosenttia.”

Stranius kuitenkin väittää, että päästöt tulevat kiihtyvällä tahdilla vähenemään. ”EU :n sisäisesti ollaan jo nyt saavutettu vuodelle 2020 asetettu päästötavoite, vaikka laskelmissa onkin otettava huomioon päästöjen ulkoistaminen muille alueille”, hän sanoo.

Myös Mörttinen on sitä mieltä, että porukan paine ja muuttuvat asenteet saavat aikaan päästöjen suunniteltua nopeamman vähenemisen. Muutokset alkavat aina hitaasti, mutta tapahtuvat sitten nopeammalla tahdilla kuin mitä aluksi kuviteltiin. ”Ihmiset yliarvioivat muutoksen nopeuden lyhyellä tähtäimellä ja aliarvioivat sen pitkällä tähtäimellä”, hän sanoo.

Suomi on maailman suurvaltoihin verrattuna pieni. Jos täällä tehdään ekotekoja, onko niillä globaalissa mittakaavassa mitään merkitystä?

Stranius ja Mörttinen haluavat VAIKK A

kyseenalaistaa ajatuksen, että pintaalaltaan ja väestöltään pienikokoinen valtio ei voisi saada aikaan muutoksia.

Molemmat lataavat toivoa suomalaisiin.

Siitä ei ole kauan, kun tulimme metsistä ja kaupungistuimme. Täällä on totuttu tekemään käsillä. ”Maalla näkee jatkuvasti, miten luovia ihmiset ovat, vaikka eivät välttämättä ole saaneet yliopistotutkintoa”, Leena Mörttinen sanoo. ”Maalla on pakko tehdä lumityöt ja ratkaista ongelmia päivittäin.” ”Kokeilukulttuuria pitäisi ruokkia”, Leo Stranius jatkaa.” Tekeminen on sanomisen korkein muoto.”

Tarvitaan vain ripaus rohkeutta ja uskallusta epäonnistua. Ollaan palattu yksilön roolin tärkeyteen maapallon mittakaavan ongelmissa; pienikin voi olla kokoaan suurempi. ”Rosa Parkskin oli vain yksi ihminen, joka ei suostunut bussissa luopumaan istumapaikastaan”, Stranius toteaa.

ILMASTOK YSYMYKSET ovat nyt politii-

kan kovassa ytimessä, sillä tosiasioita ei voi enää kiistää. Keskustelu ympäristön ongelmista on siirtynyt parissa kymmenessä vuodessa marginaaleista keskiöön.

Silti Stranius ja Mörttinen ovat yhtä mieltä, että poliitikot eivät ole vielä tarpeeksi aktiivisia. Ehkäpä ilmastoratkaisun avainpelaajat löytyvätkin jostain muualta. ”Muutama jätkä läppäreiden kanssa voi saada ihmeitä aikaan”, Leena Mörttinen maalailee. syntyvät Mörttisen mukaan nykyään eri tavoin kuin ennen.

Enää ei olla yhtä kiinni jäykissä organisaatiorakenteissa, joissa ideat kypsyvät hitaasti ja kaavamaisesti. Ajattelu keskittyy ongelmanratkaisuun. Leo Stranius näyttää mallia: hän saapuu haastatteluunkiin selässään reppu, johon on kiinnitetty minikokoinen aurinkopaneeli. Sen varastoiman energian avulla hän lataa matkapuhelimensa. ”Me olemme digimaahanmuuttajia, jotka ovat onnistuneet kotoutumaan uudenlaiseen ympäristöön”, Stranius kuvailee itseään ja Mörttistä. ”Uusi sukupolvi, diginatiivit, hahmottaa maailman kuitenkin aivan eri tavoin. Puolitoistavuotias INNOVAATIOT

lapsenikin osaa jo selailla virtuaalista sanomalehteä tabletin ruudulta.”

Mörttisen mielestä teknologisen kehityksen avaamia mahdollisuuksia ei ole vielä täysin huomioitu. Ilmastokriisin ratkaisu ei ole mahdollista, ellei uuden teknologian koko potentiaalia saada käyttöön.

Meiltä yksinkertaisesti puuttuu kunnianhimoa. Mörttinen kertoo eräällä luennolla kuulemansa anekdootin siitä, että iPhoneen verrattavissa oleva koneiden laskentakapasiteetti riitti aikoinaan viemään ihmisen Kuuhun, mutta me tyydymme tuijottamaan älypuhelimiemme ruuduilta vihaisia lintuja.

Ajatus teknologisesta singulariteetista; yli-inhimillisestä tekoälystä, kiehtoo Mörttistä. Hän uskoo, että tekoälyn kehittäminen on seuraava luonnollinen vaihe ihmisen evoluutiossa. Mörttinen haaveilee tilanteesta, jossa koneet ja ihmiset voisivat työskennellä joustavasti rinnakkain. Koneet hoitaisivat eksponentiaaliset laskelmat ja ennusteet, joissa ihmiset usein epäonnistuvat. Ihmiset taas voisivat keskittyä intuitiiviseen päätöksentekoon. ”Pohdin, tuleeko ihminen ensin laajentamaan elintilaansa muille planeetoille vai kartoittamaan kyberavaruutta”, Leo Stranius sanoo. ”Ennemmin tai myöhemmin tämä aurinko tulee sammumaan.” mitä tapahtuu sitten, kun saavutetaan teknologinen singulariteetti ja koneista tulee meitä älykkäämpiä? Saatamme hyvinkin onnistua kehittämään koneen, joka voisi pelastaa meidät.

Kysymys kuuluu, haluaako se.

Leo Stranius ei näe ihmislajilla muuta itseisarvoa kuin Telluksen luonnon monimuotoisuuden osana olemisen. Jos meidän toimintamme uhkaa maapallon lajikirjoa, olemassaolomme oikeutus on kyseenalainen. Vain elämällä itsellään on Straniukselle itseisarvoa, sillä se on tuntemassamme maailmankaikkeudessa harvinainen ilmiö.

Leena Mörttinen taas ajattelee, että ihmislaji todistaa oman arvonsa sillä, selviämmekö vai emme. Joko olemme planeetallamme tulevaisuudessakin tai sitten tuhoamme itse itsemme.

Mielikuvitus ja kyky innovoida tekee ihmisistä vastaisuudessakin koneisiin verrattuna ainutlaatuisia. Ja kauniita. G MUTTA

41 001

BIOLOG POLYAMO YHTEISKUNN YKSIAVIO 42 001

KOLUMNI

Adile Sevimli

SEKSI , RAKK AUS, SITOUTUMINEN. Nämä

kolme käsitettä liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Mutta miksei yhtä ilman toista?

Aivokuvissa rakkauden tunteet kumppania kohtaan näyttävät samalta kuin vastasynnyttäneen äidin riemu ja hoivavietti, kun taas seksuaalisuus on meissä syntymästämme lähtien läsnä. Tunnemme elämämme aikana vetoa useampaan kuin yhteen lajitoveriimme, mutta sitoutuminen yhteen ihmiseen on ideaali, joka toistovoimin on iskostettu alitajuntaamme elämän vaelluksista pyhimpänä. Ystävyyssuhteissakaan ei lasketa yhden ihmisen varaan, vaan yliannostus yhdestä hoidetaan hengaamalla hetki toisen kanssa. Miksei siis heilastelukin? Ja kuka keksi yhdistää ainiaaksi nuo kiehtovat kolme käsitettä?

Yhden ihmisen vaaliminen, mielitiettyily, mielletään usein ihmislähtöiseksi. Voisiko olla, ettei yksiavioisuus kumpuakaan autenttisesti sisältämme?

Länsimaissa yksiavioisuus on institutionalisoitu, metsästäjä-keräilijäkulttuurin myötä kehittynyt traditio, jota Hollywood-elokuvat edelleen värittävät romanttisilla roosan sävyillään. Sitoutuminen tarkoittaa uhrautumista, kompromissia, kieltäytymistä maailman mysteereistä. Mutta sitoutumisen traagisuudessa piilee myös sen romanttisuus – mikä olisikaan kauniimpaa, kuin tietää toisen ihmisen luopuvan kaikista maailman tarjoamista arvoituksista ja haluavan vain Sinut. ”Il n’y a rien de plus précieux en ce monde que le sentiment d’exister pour quelq’un.” –Victor Hugo *

Olemme itsekeskeisiä otuksia, ja jopa kyynikoista kylmimmän korvia kihelmöi kuumasti kuulla olevansa jonkun toisen Ainoa. Rakastumisen aivokemia on serotoniinitasojen nousua, heteronormatiivisesti tarkastellen naisen ja miehen testosteronitasojen lähenemistä ja mantelitumakkeen toiminnan väliaikaista hiipumista – arkikielellä

GISESTI ORINEN, NALLISESTI IOINEN? pelottomuutta, varmuutta hypätä suin päin juuri tähän euforian ekstensioon. Romantiikalla on kuitenkin tapana rapistua yhteiselon arkistuessa: on alkuhuuma ja on arki, joista ensimmäinen ei kestä ainiaan. Vaaleanpunaisiin rakkauslinsseihin alkaa arkielämässä rapatessa roiskua tahroja, joiden läpi illuusio kumppanin täydellisyydestä ja samankaltaisuudesta samenee.

Ihminen alkaa ajan myötä punnita, josko tuolla jossain olisi sittenkin joku vielä sopivampi, minulle tarkoitettu alkuhuuma, mysteeri, valloitus lisää. Oma empiirinen kokemukseni ympäröivästä tsemppikulttuurista kiteytyy tunteeseen siitä, ettei mikään riitä. Slogan kuuluu: ”Älä ikinä tyydy!” ja siinä sivussa unohtaa vaalia monia tärkeitä asioita. Vasta parisuhteen päättymisen jälkeen huumevieroitukseen verrattavia fyysisiä ja henkisiä kipuja kärsiessään havahtuu miettimään, mitä menetti.

Kuinka onnetonta onkaan luopua tärkeäksi kasvaneesta ihmisestä. Lähtekäämme siis ajatusleikkiin: Kuvittele maailma, jossa emme koe tarvetta omistaa toista ihmistä. Jossa jokainen ihmissuhde on itsessään erityinen, eikä täten vaikuta muihin ihmissuhteisiin. Maailma, jossa emme koe kateutta, vaan riitämme omanlaisina itsellemme. Jossa itsetuntomme on terveellä tavalla korkea ja kykenemme olemaan onnellisia tietäen, että meille tärkeät ihmiset – mukaan lukien minä itse – saavat oppia uutta ja jakaa maailmansa usean tärkeän ihmisen kanssa. Kokemusmaailmaa ei jaeta vain yhden ihmisen kanssa, minkä vuoksi emme joudu myöskään luopumaan toisistamme.

Tällaisen vaihtoehtoisen polyamorian voisi luulla kuuluvan liberaalissa lännessä nuoruuden kokeiluihin yhtä lailla kuin kotileikkien ja seurusteluharjoituksien. Näin ainakin verrattuna paikkoihin, joissa seksuaalisuus on tabu ja kokeilemisen kulttuuri jopa lailla kiellettyä. Polyamoria on kuitenkin edelleen paheksuttua yhtä rakkautta ihannoivassa maailmassa, jossa miehen on hyväksyttävämpää

43 001

harjoitella ja naiset leimaantuvat ”jakorasioiksi”.

Miksi tällainen rakastaminen koetaan moraalittomana? Pinttynyt patriarkaalisuus ja perinteiset perhearvot kuuluvat konservatiiviseen, menneeseen maailmaan. Suhtautuminen seksuaalisuuteen on tänä päivänä vapaampaa ja seksistä puhutaan enemmän kuin ennen.

Jos haluamme välttää erilaisten rakastamisen muotojen tabuistumisen, eikö ihmisiä pitäisi kannustaa tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan monien ihmissuhteiden avulla? Eikö olisi kaunista rakastaa enemmän ja antaa muidenkin rakastaa?

Polygamian hyväksyvissä maissa mies on käytännössä aina haaremin vähemmän edustettu sukupuoli, mikä on johtanut syvään sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, väkivaltaan, rikollisuuteen ja köyhyyteen.

Yksiavioiset kulttuurit ovat siis moniavioisia kehityksessä edellä. Yhteiskunta hyötyy yksiavioisuudesta. Heteronormatiivinen monogamia, jossa ydinperhe takaa uutta työvoimaa ja tulevaisuuden kuluttajia lapsien muodossa minimoi ”hukkaan menevien ihmisten” määrän ja antaa elämälle selkeän suunnan – perheen etu kulkee oman edellä ja saa ihmisen toimimaan tehokkaasti. Vaikka yleistän ihmisen ihastuvan elämässään useampaan kuin yhteen henkilöön, en kiistä, etteikö toista ihmistä voisi aina rakastaa, etteikö toiseen ihmiseen kiintyisi.

Avioliitot kuitenkin päättyvät useammin avioeroon kuin ainaiseen yhteiseloon.

Yksiavioisuus hyödyttää myös yksilöä yhteiskunnallisesti sekä luo turvan, merkityksellisyyden ja jatkuvuuden tuntua elämään. Onko utilitaristinen perhepolitiikka looginen valinta vanhemmiten vai pelkästään yhteiskunnan tietoisuutemme taakse kätkemä kehotus, jolla taataan taloudellinen hyöty? Tämä oli vain kyyninen katsaus rakkauteen. Ehkä Hugo tiesi paremmin. *”Maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa, kuin tunne siitä että on olemassa jollekulle.” –Victor Hugo

G

44 001

PÖHINÄN TAKANA Pitchausta, pivotointia ja pöhinää, yksisarvisia ja enkeleitä.

Monille startup-yrittäjyys ja sitä ympäröivä kulttuuri saattavat näyttäytyä ilmiönä, jossa puhutaan paljon hassuilla sanoilla, mutta tehdään vähän. Istutaan siistissä toimistossa, juodaan perjantaiskumpat ja käydään kerran vuodessa Slushissa näyttäytymässä ja ottamassa selfieitä laput kaulassa.

Milloin yrittäjyydestä tuli coolia?

TEKSTI Aino Vähälä, Mari Liukkonen

ei ole uusi ilmiö – sen mediaseksikkyys on. Kansainvälisen GEM -tutkimuksen mukaan joka viides alle 25-vuotias suomalainen uskoo perustavansa yrityksen seuraavan kolmen vuoden sisään, eikä ihme. Mieluisan työn saaminen tuntuu lähes mahdottomalta ja suuret yritykset näyttäytyvät nuorille lupauksille kaavoihinsa kangistuneilta.

Siiri Hakulinen, 3. vuoden medialainen, Aaltoes:n jäsen ja Startup Lifen projektimanageri, on huomannut saman ilmiön. Uudenlainen työympäristö on houkutteleva: ”Startupeihin kuuluu todella nuorekas, chilli meininki. Töihin pukeudutaan huppareihin ja tennareihin, toimistossa on office dogeja, ping pong -pöytä ja kaikki käyttää Applen tuotteita.” Äkkiseltään työskentely nuoressa, nopeaan kasvuun tähtäävässä startupyrityksessä vaikuttaa unelmalta, sillä työtä voi tehdä kivassa ympäristössä rakastamansa asian parissa. Mikä tahansa on mahdollista ja kaikki on mahtavaa. Voiko YRITTÄJYYS

KUVITUS Jaakko Suomalainen

maailmaa kuitenkaan pelastaa hypetyksellä tai uudella yrityskulttuurilla? ”Kyllä maailman pelastamiseen tarvitaan muutakin kuin startuppeja, mutta ne saatetaan nähdä nopeana ratkaisuina esimerkiksi taloudelliseen kriisiin”, Hakulinen pohtii.

Hakulinen korostaa, että vaikka Nokiaa rakennettiin yrityksenä vuosikymmeniä, ei sellaiseen ole enää aikaa.

Uudet tulevaisuuden Nokiat, taloutemme veturit, tulevat olemaan nopeasti kasvavia startupeja. Nämä kasvuyritykset tulevat toivottavasti työllistämään valtavia määriä ihmisiä niin Suomessa kuin ulkomailla ja lisäämään kotimaan verotuloja.

Maailman muuttamisesta puhuu myös Helsingin yliopiston alaisuudessa toimivan yrittäjyysyhteisö Helsinki Think Companyn toimitusjohtaja Matti Petteri Pöntiö. Think Company haluaa viedä akateemisuutta käytäntöön tarjoamalla opiskelijoille yhteistyöskentelytilat, matalan kynnyksen tapahtumia sekä sparrausta yrittämisen

alkuvaiheisiin. Tärkeintä on kuitenkin löytää oman intohimonsa mukainen tapa vaikuttaa omalla akateemisella osaamisellaan – yrittäminen on siihen yksi vaihtoehto. ”Nykyinen yhteiskunta tarjoaa makeen tilaisuuden viedä omaa tuotettaan nopeasti eteenpäin, mutta kyllähän osa tästä draivista tulee myös siitä, että jengi haluaa muuttaa maailmaa”, Pöntiö arvioi.

Vaikka nopeatempoinen innovointi, rento ilmapiiri ja mukaansatempaava yrityskulttuuri kuulostavat houkuttelevalta tavalta muuttaa maailmaa, startup-yritysten vetovoimana on myös ajatus oman työn merkityksellisyydestä.

Juuri se onkin tärkeää Think Companyn toiminnassa, mikä erottaa sen muista samantyyppisistä toimijoista. ”On olemassa monia tapoja muuttaa maailmaa, joissa sä itse voit olla osallisena siihen muutokseen. Se on todella käsinkosketeltavaa ja siistiä”, Pöntiö kuvailee.

Raha ja menestys voivat

45 001

motivoida monia perustamaan yrityksen, mutta palo omaan tekemiseen kumpuaa kuitenkin usein sisäisestä motivaatiosta. ”Loppujen lopuksi sä teet suuressa yrityksessä töitä hirveesti, jotta joku muu rikastuu, kun taas startupeissa sä teet tosi tosi paljon töitä tuotteen kanssa, josta sä pidät, ja jonka olet synnyttänyt”, Hakulinen summaa.

Houkuttelevien uramahdollisuuksien ja mullistavien ideoiden lisäksi skeneen kuuluu ainutlaatuinen yhteisö. Samankaltaiset ihmiset, uudet innovaatiot ja tuore kahvi muodostavat kotoisan ilmapiirin.

Yhteisöltä saa myös laajan verkoston eri alojen ammattilaisia sekä tukea silloin, kun oma idea ei lähdekään lentoon.

Kulttuuriin kuuluvatkin vahvasti ”fail fast” ja ”rapatessa roiskuu” - ideologiat. ”Tämän skenen makeimpia valtavirtajuttuja on epäonnistumisen vaaliminen ja idea siitä, että nimenomaan pitää epäonnistua, jotta osaa jatkossa välttää karikoita”, Pöntiö selittää.

Suomalaisen mentaliteetin näkökulmasta epäonnistumista pelkäämätön ilmapiiri tuntuu utopistiselta.

Ajatusmaailmassa, jossa pessimisti ei pety, saattaa jatkuvaan hypetykseen mukaan pääseminen tuntua työläältä tai jopa teeskentelyltä. Ehkä kyseessä on kuitenkin ajatusmalli, jonka voisi oppia.

Jos tarpeeksi kehuu itseään katsoessaan peiliin, alkaa pikkuhiljaa uskoa sanomaansa. ”Suomalaisten tulisi oppia sanomaan, että me ollaan oikeesti maailman parhaita joissain asioissa!” Hakulinen kiteyttää usein toistetun ajatuksen.

Moni opiskelija uskoo edelleen, että ilman kokemusta on turha haaveilla startupin perustamisesta. Hakulinen paljastaa totuuden myytin takaa: ”Ei ne muutkaan tiedä, vaan kaikki opettelevat kaiken alusta asti. Startupeissa ihmiset, jotka eivät ole ikinä tehneet jotain asiaa – vaikka perustaneet yritystä – perustavat yrityksen.”

Pöntiö on samaa mieltä ja harmittelee, että opiskelijat eivät aina välttämättä ymmärrä omaa potentiaaliaan: ”Yliopistolaiset ovat älyllisesti vilpittömiä ja todella paljon harrastavaa porukkaa. Pääainekaan ei välttämättä kerro sitä, mitä ihminen oikeesti osaa.”

Nyt on siis löytynyt ala, jossa kokemattomuus ei ole kirosana, vaan siitä saattaa olla jopa hyötyä. ”Startupeissa on mahdollisuudet päästä todella pitkälle, todella nopeasti, siinä missä isommassa firmassa voi mennä monta vuotta, että pääset johtajan pallille”, Hakulinen kertoo.

Monille startupit näyttäytyvät ilmiönä, jonka synnyttämät trendisanat aiheuttavat lähinnä pahoinvointia.

Harvan medialaisen lapsuuden tai vielä fuksivuodenkaan unelmiin kuuluu ura startupissa, vaikka viestinnän ammattilaisten rooli onkin niissä usein avainasemassa.

Startupien perustajat eivät ole kuitenkaan vielä täysin käsittäneet viestinnän suurta roolia ja viestintäalan ihmiset palkataankin yleensä viimeisenä. Kovassa vauhdissa tarvitaan osaajia, jotka ymmärtävät, miltä asiat näyttävät ulospäin. ”Jos startupeissa ei tehdä hyvää viestintää tai jos mennään liian kovaa eteenpäin, voidaan menettää jopa kokonainen asiakasryhmä”, kiteyttää Hakulinen.

Viestinnän opiskelijat viihtyvät hyvin keskustakampuksen uumenissa, minkä takia startupin perustaminen voi olla haasteellista. Menestyvään startupiin tarvittavaa osaamisen poikkitieteellisyyden yhteentörmäyksiä ei tapahdu.

Medialainen kykenee kyllä perustamaan firman, mutta tie on huomattavasti kevyempi, jos viestinnän osaaja firmaa perustaessaan kohtaa vaikkapa yhden kauppatieteilijän, yhden koodarin sekä yhden innovoivan tieteentekijän.

Jos keskustakampukselta ei kuitenkaan tee mieli poistua, ei hätää. ”Pystyy tästäkin joukosta yliopistolaisista tekemään lähestulkoon kaikenlaisia kombinaatioita”, huomauttaa Pöntiö, mutta korostaa myös, että monitieteisyys on avain todellisen potentiaalin löytymiseen.

Startup -kulttuurille, kuten kaikille nopeasti trendaaville ilmiöille, on syntymässä vastaliike. Kyllästytään ärsyttäviin sanoihin ja jatkuvaan pöhinään. Leimataan koko touhu päälle liimatuksi innovointi-shitiksi. Kun joka kanavasta tulee täysillä ilosanomaa yrittäjyyden hienoudesta, innostus alkaa puuduttaa. Vaikka omassa

kuplassa on onnellista elää, on siinä myös vaaransa. ”Olisi todella surullista, jos se kupla puhkeaisi. Suomessa startupmeininki ei ole vielä edes alkanut, sillä vaikka hyviä startupeja on, niitä ei ole vielä tarpeeksi. Jos miettii, että yksi kymmenestä startupista onnistuu, niin meillä on niitä vielä liian vähän.” Hakulinen selventää.

Vaikka startup-ilmiöstä ärsyynnytään, on kolikolla toinenkin puoli. Toisinaan yrittäjyys ja etenkin startupit saavat osakseen ansaittua suitsutusta, erityisesti marraskuussa Slushin aikaan. Jotta uuden sukupolven Ilkka Paanasia syntyy, tulee Hakulisen mielestä into koko skeneä kohtaan säilyttää tasaisena ympäri vuoden: ”Otettaisiin ohjat omasta taloudellisesta onnesta kansallisellakin tasolla, että saataisiin joku sellainen yritys, josta voitaisiin olla ylpeitä sekä Suomessa että maailmalla.”

Aina ei tarvitse kuitenkaan tavoitella tähtiin – ei edes uuden Nokian synnyttämiseen. Yrittäjyys voi olla vain tapa ymmärtää omat taitonsa ja tehdä niillä jotain oikeasti merkittävää. ”Meidän unelma Think Companylla on se, että kaikki yliopistolaiset tietäisivät mahdollisuutensa viedä osaamistaan käytäntöön”, visioi Pöntiö. ”Tärkeintä on tunnistaa mahdollisuutensa ja oppia suhteuttamaan niiden vieminen käytäntöön, relevantin kokoisena.”

Kaiken pöhinän takaa löytyy siis uskallus ajatella isosti ja ymmärrys siitä, mihin kaikkeen pystyy ja kuinka pitkälle oma osaaminen voi viedä. Pöhinää voisikin kuvata startup-yhteisön synnyttämäksi positiiviseksi energiaksi; on lupa innostua, hehkuttaa – ja välillä myös epäonnistua.

Hypetyksen takana voi olla lupaus jostain suuremmasta, mutta pelkkään pöhinään ei Hakulisenkaan mielestä tule tuudittautua: ”Voisihan sitä hypeä vähän laskea ja tekemisen volyymia nostaa niin, että ne olisivat tasapainossa.” G

HYÖKKÄÄMÄTTÖMYYSSOPIMUKSIA JA HERVOTTOMIA VAALIVÄITTEITÄ – HISTORIAN SURKEIMPIA LUPAUKSIA TEKSTI Erik Räsänen

3 5 E KR .

40 0 0 E KR .

Ei kannata vaatia lupauksia, joiden lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuutisen tuhatta vuotta sitten Jumalan kerrotaan kehottaneen Aatamia ja Eevaa olemaan hedelmällisiä ja täyttämään maa. Esivanhempamme tekivät työtä käskettyä, ja nykyään Telluksen kantokyky alkaa olla koetteilla koko seitsemän miljardin konkkaronkkaa ylläpitäessä.

Sen sijaan luojamme jälkeläinen ei ole osoittautunut erityisen kummoiseksi lupauksen lunastajaksi: parituhatta vuotta sitten isänsä luokse visiitille lähtenyt hemmo vakuutti palaavansa pian, vaan eipä ole näkynyt.

19 9 4 Kaikkiin lupauksiin ei kannata luottaa liian sinisilmäisesti. Tämän sai karvaasti kokea Ukraina, joka taivuteltiin luovuttamaan Venäjälle vastikään hajonneen Neuvostoliiton ydinkärjet. Jos Ukraina luopuisi alueilleen jääneistä ydinaseista, maa saisi pitää Krimin. Noh, se ei ole tyhmä, joka lupaa, vaan se, joka uskoo.

Vähänpä tiesi Marcus Antonius nimittäessään Kleopatran kuningattarien kuningattareksi ja luvatessaan tälle Kyproksen ja alueita Lähi-idästä.

Maken mahtailevat tarjoukset saivat nimittäin triumviri Octavianuksen mustasukkaiseksi ja julistamaan sodan.

Kyproksen-loma ja matkat itään vaihtuivat kummankin rakastavaisen osalta hävittyyn sotaan ja itsemurhaan. Ei siis kannata lupailla liikoja tai voi päästä hengestään!

19 9 7 Yhdysvaltalainen pappi Glenn Wolfe solmi elämänsä aikana eri naisten kanssa yhteensä 29 avioliittoa, lupausta yhteisestä elämästä kuolemaan saakka.

Suhteista kuitenkin 24 päättyi eroon.

Jotkut vain osaavat vetää paremmin kuin Elisabeth Taylor ja Frendien Ross yhteensä.

19 3 0 LU K U Menestystä, maailmanherruutta ja tuhatvuotinen valtakunta. Vaikka poliitikkojen vaalilupaukset ovat kautta aikain olleet liioittelevaa unelmahuttua, Adolf Hitlerin ja natsien vaaliteemat eivät olisi voineet mennä enempää mönkään.

Liittoutuneet voittivat saksalaisten kansallislajin uusintaottelun 40-luvun puoliväliin mennessä ja natsi-Saksan taival jäi kaksitoistavuotiseksi.

Lupaamisen taitoa ei muutenkaan osattu toista maailmansotaa edeltäneessä Euroopassa. Saksan ja Neuvostoliiton välinen Molotov-Ribbentropin hyökkäämättömyyssopimus oli alusta asti suunniteltu rikottavaksi. Vai uskoiko joku oikeasti, että Stalinin ja Hitlerin kaltaiset sotahullut eivät olisi halunneet mitellä lopuksi toisiaan vastaan?

2 0 1 5 2 0 0 0 LU K U Alkanut vuosituhat on ollut maailmanloppujen aikaa: uusia päätöspäivämääriä satelee kuukausittain. Perusteina uskomuksille ovat milloin terroristit, paahtoleipään ilmestynyt Neitsyt Maria, ufojen hyökkäys, maya-kansan kalenterin epämääräisyydet tai Raamatun jakeiden määrä tietyllä umpimähkäisesti valitulla luvulla. Kummallista kyllä, yksikään ennustus ei ole toistaiseksi osunut oikeaan.

Valtaan liittyy myös vastuuta. Vaalilupaukset eivät ole kuin vessapaperia, jota voidaan vetää tuosta vain pöntöstä alas.

Kiitos vain koulutuslupauksesta Sipilä ja kumppanit! G

46 001

TORSTAISIN JA KESKIVIIKKOISIN VAPAA PÄÄSY OPISKELIJAKORTILLA. (EI VOIMASSA ARKIPYHÄPÄIVINÄ, TAI MIKÄLI TOISIN ILMOITETAAN.)

48 001

HEALING HÄRKÖNEN

Juho Härkönen

Kontulassa. Pieni krapula. Nuo sanaparit yhdessä aiheuttavat kylmiä väreitä; mielikuvia elinkaupasta ja hämäristä sivukujista, jotka lupailevat turmiota varomattomalle kulkijalle. Olen saapunut selvittämään onko vanhassa kansanperinteessä perua vai kelpaanko kokemuksen jälkeen vain statistiksi Romeron zombie-elokuviin.

Hoitomuotona kuppauksessa asetetaan iholle kuppaussarvia, eräänlaisia imukuppeja, joiden tarkoituksena on saada iho koholle. Tämän jälkeen kohoumiin tehdään pieniä viiltoja, joista valuvan veren tulisi perimätiedon mukaan parantaa lihas- ja nivelsärkyjä ynnä muita maallisia murheita.

Proseduurin aluksi saan kertoa mahdollisista kipupisteistä, joihin toivon parannusta.

Niitä ei sen hetkisen mielentilan lisäksi juurikaan ole. Tämän jälkeen minut komennetaan saunaan rentouttamaan kehoa ja mieltä. Pää polvien välissä yritän muistella isieni ja katajaisen kansamme suurtekoja, Mannerheimia, Simo Häyhää ja Lallia, sekä kuulla Väinämöisen kanteleen soivan. Uskon vakaasti mentaliteetin ratkaisevan tässä tapauksessa.

Siirtyessäni kuppauspöydälle alkaa oikeasti tulla suru puseroon. Asiaa ei auta yhtäaikaisesti tiukan ja lempeän oloinen kupparini, jonka työtehtävänä on valuttaa minusta paha veri pois. Ja sitähän riittää. Ettei vaan nauttisi tilanteesta. Ensimmäiseksi saan mainittavan mukavan hieronnan ja lämpimän suihkun. Auttavat löytämään lihassolmuja kuulemma.

Päässäni miellän tämän kuitenkin viimeiseksi voiteluksi.

Viimeisten Isä meidän -rukousten jälkeen imukupit yksi toisensa jälkeen painautuvat ihooni. Ne kattavat komean kokoisen alueen hartioista ristiselkään. Tuntuma ei ole paha, vain miedohkoa alipainetta havaittavissa. Aprikoin, että mikäli tulisi Länsi-Intian laitesukellusmatkallaan keskikokoisen tursaan lempimäksi, olisi tunnelma luultavasti vastaava.

Lihani on ilmeisesti valmiiksi kypsää, sillä välittömästi ja äkkiarvaamatta nahkaani tehdään äärimmäisen pieniä viiltoja. Kipua ei sadomasokistisista kauhukuvistani huolimatta ole juurikaan. Sarvet siirretään näiden kipupisteiden päälle. Kuppari pelaa selälläni shakkia siirrellen työvälineitään pitkin näennäisen tyyntä olemustani aina uusien viiltojen päälle. Tuijotellessani kämmenteni känsiä tunnen, kuinka lämpimät norot elämännestettä alkavat koristaa kylkiäni. Ruosteisen aromin täyttäessä huoneen mietin lihakaupan avaamista. Härkösen Halal, siinä vasta liikeidea.

Olemme valmiita. Noustessani pöydältä ottaa hiukan päästä. Ryhdistäydyn ja siirryn takaisin peseytymään ja saunaan. Olo ei ole niinkään raukea, enemmänkin hämmentynyt.

Herää alkukantainen pelko: tuleeko paitani näyttämään kirvessurman uhrin käärinliinalta?

Verenvuoto kuitenkin lakkaa miltei välittömästi ja olokin alkaa parantua. Kokemus vastaa klassista saunaa vastanpieksennän säestämänä. Kuin itsestään aiempi huonoista elämänvalinnoista seurannut päänsärky on tiessään, kiitän ja poistun saaden tehtäväkseni pitää nesteytystä yllä.

Seuraavana aamuna selkäni muistuttaa teini-ikäisen hurmurin kaulaa imurinputkikäsittelyn jälkeen. Olo on edelleen hyvä hapen kulkiessa ja lihasten kiittäessä kuin hyvästäkin työstä. Kuppaususkovaista minusta ei tullut, ensi kerralla luovutan vereni SPR:lle kuin kunnon suoraselkäinen kansalainen ikään. Kokemus olisi varmasti ollut ainutlaatuisempi, mikäli olisin ollut vaivaisempi, vaikka olo aurinkoinen olikin ja myös kankkunen jätti maallisen tomumajani. Ikimuistoisia tosin olivat ne jäljet, jotka säilyivät seuraavaan lauantaihin. G KUPPAUSTA

Palstalla Median oma yllytyshullu etsii kehon ja mielen hyvinvointia mitä kiistanalaisimmista hoitomuodoista.

NETTIPOLITIIKAN PUUTTUVAT PULLIAISET

KOLUMNI

Antti-Juhani Piirainen

Internet on rikki, joskus kuulee sanottavan. Mutta se ei ole totta, luulemme netistä vain liikoja.

keksittiin 90-luvun alkupuolella, lupaukset sen maailmaa demokratisoivasta vaikutuksesta olivat valtavia. Tilanne ei ole juuri muuttunut. Sosiaalisen median menestystarina on puhaltanut lisää tuulta purjeisiin. Siellä viimeistään kaikki saavat tarvittaessa äänensä kuuluviin ja epäoikeudenmukaisuudet paljastuvat.

Arkipuheessa elää ajatus, että netin avulla on mahdollista saavuttaa oikeasti demokraattinen – siis kansanvaltaan perustuva – globaali yhteiskunta tai maailmankylä.

Matthew Hindman kuitenkin väittää onnistuneesti juuri päinvastaista kirjassaan The Myth of Digital Democracy. Hindmanin mukaan kyse ei ole siitä, etteikö omaa ääntään saisi kuuluviin, vaan siitä, kuunteleeko sitä kukaan.

Niin, miksi ketään kiinnostaisi?

Ensinnäkin, demokratian mahdollistava politiikka itsessään ei juurikaan kiinnosta ihmisiä. Valtaosa internetin liikenteestä suuntautuu pornosivuille. Niiden jälkeen merkittävän osuuden saavat vain sähköpostipalvelimet, hakukoneet sekä uutis- ja mediasivustot.

Siinä missä aikuisviihdesivut keräävät noin kymmenen prosenttia netin liikennemäärästä, poliittiset sivustot vain vähän päälle 0,1 prosenttia.

Porno kiinnostaa siis sata kertaa enemmän kuin politiikka.

Toisekseen, vaikka suosiossa ovat myös poliittisiakin aiheita käsittelevät uutissivustot, niin demokratialle keskeinen moniäänisyys ei niiden keskuudessa juurikaan juhli. Hindman osoittaa, että uutta digitaalista verkkomaailmaa näyttävät ohjaavan samat voimasuhteet kuin vanhaa kivi-paperi-Bilderberg-maailmaakin. 20 prosenttia määrää lopun 80 prosentin menoa, kuten Vilfredo Pareto asian ilmaisi jo vuonna 1897.

Tämän potenssilakiin perustuvan ajatuksen, jossa toisen muuttujan arvo vaihtelee toisen muuttujan potenssiin, on osoitettu pätevän varsin hyvin paitsi luonnontieteellisissä ilmiöissä, myös maailmanlaajuisissa sosiopoliittistaloudellisissa kysymyksissä.

Esimerkkinä käy vaurauden jakautumista havainnollistava spektri, jonka toisessa päässä on yksi miljoonan euron arvoinen ihminen, kymmenen 100 000 euron arvoista, sata 10 000 euron arvoista, tuhat 1 000 euron arvoista ihmistä ja niin edelleen. Toisessa päässä taas on miljoona yhden euron arvoista ihmistä.

Kuulostaako tutulta?

Isot mediat ovat siis isoja myös netissä, eikä kymmenen suurimman jälkeen muille jää kuin kävijöiden rippeet. ”Winners-take-all”, jäljittelee Hindman Abbaa. Itse asiassa verkkoon siirtyminen on todennäköisesti vain kaventanut journalismin kenttää entisestään, kun paikallismediat on sulautettu osaksi isompia konglomeraatteja, jotka voivat kätevästi kierrättää samoja juttuja lehdistä ja verkkosivuista toisiin. Samalla niiden yksilölliset poliittiset näkökulmat ja mielipiteet ovat hiljentyneet.

Tällainen keskittymiskehitys on luonnollista muullekin internetille sen linkkirakenteen vuoksi, ja linkkeihin perustuva nykyinen hakukoneiden toiminta vain ruokkii keskittymistä entisestään. Mitä enemmän tietyllä sivulla on linkkejä ja mitä enemmän siihen linkataan, sitä arvokkaampi sivu on hakuroboteille. Tätä Hindman nimittää Googlearchyksi.

Tutkimusten perusteella Googlearchylla todellakin on vaikutusvaltaa: 90 prosenttia nimittäin klikkaa linkkiä hakutulosten ensimmäiseltä sivulta ja 74 prosenttia viiden ensimmäisen tuloksen joukosta. Jopa 42 prosenttia tyytyy heti ensimmäiseen tulokseen. Vaikka Google siis kertoisikin löytäneensä miljoonia osumia, valtaosalla niistä ei tee mitään.

Kolmanneksi kirjassa havainnollistetaan, kuinka sananvapauden ja kollektiivisuuden KUN INTERNET

49 001

50 001

airuena pidetty sosiaalinen media blogeineen pettää myöskin lupauksensa demokratian puolesta.

Esimerkiksi blogit ovat Hindmanin tutkimuksiin perustuvien näkemysten mukaan vain uudenlainen eliittimedia. Kuka tahansa pystyy perustamaan blogin, mutta ongelma on sama kuin muillakin sivustoilla: ketä kiinnostaa? Mikäli olet tavallinen pyjamissa bloggaava sohvaperuna, vastaus on: ei juuri ketään.

Vaikka blogit keskittyvät verrattain paljon poliittisiin aiheisiin, niiden näkemysten kirjo kohtaa samat keskittymisen ongelmat. Suosituimmat blogit keräävät leijonanosan lukijoista, ja niiden pitäjissä ovat yliedustettuina korkean koulutuksen saaneet valkoiset miehet. Siinä missä journalistien demografia koostuu vielä melko heterogeenisesti myös naisista ja matalammin koulutetuista henkilöistä, poliittisen blogimaailman kuninkaita ovat lakimiehet, maisterit ja tohtorit, jotka ovat jo aiemmissa työsuhteissaan konsultoineet, kirjoittaneet tai kommentoineet enemmän tai vähemmän julkisesti.

Hindman niputtaakin internetin ongelmat demokratian suhteen sanapariin ”missing middle”, jonka vapaa suomennos voisi olla vaikkapa ”puuttuvat pulliaiset”.

Jotain toivoa kuitenkin annetaan. Esimerkiksi sosiaalinen media ja blogit toimivat Hindmanin mukaan melko hyvin eräänlaisina palohälyttiminä, jotka reagoivat kun kansaa kustaan huolella linssiin. Valitettavasti pelkkä reagointi ei aina johda toimintaan.

Vaikka kirja on vuodelta 2009 ja tutkimusaineisto ja esimerkit lähinnä vain Yhdysvalloista, Hindmanin väitteiden voi helposti ajatella pätevän myös nykyaikana ja skaalautuvan muuallekin maailmaan. Ei edes tarvita kirjassa esiteltyä mittavaa aineistoa tai tilastollisia menetelmiä. Empiirinen katsaus tämän päivän internetiin ja sen sisältöihin riittää.

Tai kenties pelkkä vilkaisu omaan käytökseen. G

VIESTINNÄN VAIKUTTAJAT, MITÄ LUPAATTE?

PUHEKUPLA

Ripsa Niemi

”Lupaan dekaanina pyrkiä vaikuttamaan aktiivisesti siihen, että koulutusuudistus Iso Pyörä toteutuu tavalla, joka parantaa ja monipuolistaa tiedekunnan opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia. Lupaan myös vaikuttaa siihen, että tiedekunnan opettajien ja tutkijoiden tutkimusedellytykset paranevat.”

Hannu Nieminen, Valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani

”Lupaan uutistyössäni joka päivä tavoitella totuutta, vaikka sitä en saavutakaan, ja vaikka se ei ole kaikille mieleen.”

Matti Rönkä,

Ylen uutisankkuri

”Lupaukset on käsitteenä aina hankalia. Uskon, että Media on tänäkin vuonna upea.

Haluan olla mukana rakentamassa toimintaa, joka vastaa tarpeitamme ja antaa enemmän kuin odotamme. Lupaan antaa Medialle täyden panokseni.”

Alli Alho, Media ry:n puheenjohtaja

”Lupaan toimillani vahvistaa viestinnän avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.”

Taina Pieski, ProComin puheenjohtaja

”En voi luvata, että Helsingin yliopiston maine esimerkiksi varmana työpaikkana säilyisi entisellään, kun hallitus leikkaa yliopiston budjetista tänä vuonna jo 50 miljoonaa euroa. Maine syntyy teoista, eikä viestintä voi sitä muuksi muuttaa.”

Hannamaija Helander, Helsingin yliopiston viestintäpäällikkö

”Lupaan viestintätoimiston tarjoavan tulevaisuuden tekijöille paremmat työkalut rajoja ravistelevaan ajatteluun. Strategiamme ytimessä on hyvä työ, mikä tarkoittaa yhdessä tekemistä, järkeviä käytäntöjä, liikkuvaa työtä ja työntekijän hyvinvointiin panostamista. Tästä ei luovuta jatkossakaan.”

Taru Tujunen, viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja

Palstalla viestinnän vaikuttajat kommentoivat lehden teemaa.

”Lupaan, että Yle kaikessa toiminnassaan pyrkii suomalaisten keskelle ja palvelemaan heitä niin, että Suomi on yhä parempi paikka elää.

Lupaan myös pitää huolen siitä, että Yle on mukana rakentamassa monimuotoista ja rikasta mediamaisemaa, jossa on tilaa erilaisille ajatuksille.”

Lauri Kivinen, Ylen toimitusjohtaja

51 001

52 001

53 001

SATUMAAN SATUMAAN DINGO DINGO Australia on maa, jonka kaukaisuus kiehtoi parikymppistä Petra Lummetta. Sinne oli päästävä. Lentolippu poltteli taskussa.

Tarkoituksena oli viettää välivuosi Australian rannikoita kierrellen ja palata Suomeen yhteishakuihin mennessä. Paluulento varattiin maaliskuulle 2015, seitsemän kuukauden päähän. Se jäi käyttämättä.

TEKSTI Sara Gyldén KUVAT Sara Gyldén

54 001

PINTOPISTEET ,

Kelan kryptiset korvaushakemuspaperit ja töissä käyminen muodostavat monelle nuorelle elämän peruspilarit, joilta loikkaamisesta saattaa haaveilla kulkiessaan autopilotilla lähimarketin hyllyjen välissä. On vaikeaa olla tekemättä toimintasuunnitelmia tai irtisanoutua työstä, joka tuo avokadopastan pöytään. Vaikeaa, muttei mahdotonta. Yhä useampi suomalainen nuori löytää itsensä kiertelemästä kaukomaita, ja Australiasta onkin miltei huomaamatta muodostunut välivuoden viettäjien luvattu maa.

Kaukaisuus oli Petralle tärkein kriteeri. Mielikuvissa siinsi maa niin etäällä Suomesta, että sen kuvittelee päässään irralliseksi muusta maailmasta.

Ennakko-odotuksia ei liiemmin ollut. ”Koko reissu tuli niin puskista, että aloin vasta lähdön hetkellä googlettamaan, että mikäs paikka tää nyt on”, hän nauraa. Myös Anniina Perätalolle, 21, Australia tuli puskista. Hän oli lopettelemassa vaihtojaksoaan Balilla, eikä Suomeen palaaminen ollut vaihtoehto.

Kaksi viikkoa lääkärintarkastuksia ja paperisotaa, töistä irtisanoutuminen ja tradenomiopintojen jäädyttäminen, ja postiluukusta tipahti vuoden Working Holiday-viisumi Australiaan.

Molemmat naiset kiertelivät rannikoita ennen kuin asettuivat Melbourneen. Yksin asuminen on kallista, joten kimppakämpät ovat nuorten tavallisin asumismuoto. Petran ensimmäinen koti, motelli punkrock-baarin yläpuolella, vaihtuikin pian asuntoon kahden nuoren aussimiehen ja parin WC :n ikkunalaudalla majailevan vessahämähäkin kanssa. Anniina taas asuu nyt pienellä paikkakunnalla maaseudulla, paikallisen perheen luona. Hän suorittaa 88 päivän farmijaksoa, jotta saa jatkettua viisumiaan vielä toisella vuodella. Kylällä on

yksi kauppa, joka toimii sekä postina, pubina että ravintolana. ”Täällä on enemmän lampaita kuin ihmisiä, mutta perheen kanssa asuminen on avannut oven paikalliseen yhteisöön, joka on tyypilliseen tapaan ystävällinen, tiivis ja aktiivinen”, Anniina kertoo.

Stereotyyppinen päivä Australiassa alkaa surffaamisella ja päättyy tappavien hämähäkkien väistelyyn flip flopeissa.

Kaikki australialaiset eivät kuitenkaan ole Krokotiilimiehiä tai lammasfarmareita, eivätkä kengurut ja koalat hypi silmille. Kesähelteet tuntuvat Anniinan mukaan siltä kuin istuisi uunissa, mutta talvella Melbournessa on oikeasti kylmä, vain 3-7 astetta, ja talojen surkeat eristeet tekevät sisätiloista hyisiä. Melbournessa on ihmisiä miltei Suomen väkiluvun verran, mutta massat levittäytyvät niin laajalle alueelle, ettei kuhinaa Petran mukaan edes huomaa. Töiden saaminenkin on helppoa, kunhan on kielitaitoinen eikä liian nirso. Reppureissaajille suunnattuja töitä voi löytää vaikkapa Facebookista, ja matkailijoita on niin runsaasti, ettei ketään katsota kieroon hassun aksentin vuoksi. Petran oma suosikki oli tarjoilijan työ. Anniinan listaan ajalta ennen farmia kuuluvat ainakin keittiöapulainen ja siivoaja, varainkerääjä, kahvila-apulainen sekä promoottori. Tosin osaa töistä hän myöntää kokeilleensa vain päivän tai pari.

Anniinan mukaan arjen päälaelleen heittäminen on tehty vaivattomaksi.

Palkka ja vuokra maksetaan usein viikottain ja hanttihommille tarvitaan aina tekijöitä, joten pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät ole tarpeen. Uskomaton luonto, elinikäiset ystävät ja spontaanit kutsut veneretkille ovat vakio. Reppureissaaminen tai pienellä palkalla eläminen ei kuitenkaan ole jatkuvaa autuutta.

Huoli seuraavan viikon asuinpaikasta tai keinosta elättää itsensä on toisinaan kova, mutta Anniinan mukaan osa seikkailua. ”Eikä kukaan pakota hyppäämään tuntemattomaan ilman säästöjä!”

Molemmat naiset toteavat, että lopulta

kaikki on kiinni asenteesta. On varauduttava siihen, että aina ei ole kivaa. ”Vaikka kyllä kaikki täällä loiskaisen Kouvolan voittaa”, Anniina toteaa. ”Ja jos ei mitään muuta hyvää, niin ainakin Instagram-tili näyttää paremmalta.”

Anniinan matkavinkki kuulostaa hassulta: kannattaa ostaa oma auto. Julkinen liikenne kulkee kyllä kaupungeissa, mutta roadtripit ovat paras tapa nähdä paikkoja, joihin ei muuten eksyisi. Ja pienet eksymiset tekevät reissusta ainoastaan mielenkiintoisemman.

On vaikea keksiä hetkeä, jolloin olisi pelottanut. Petra muistaa yhden tilanteen: ”Kävelin yksin illalla takaisin hostellille ja aloin miettiä, että jos jotain tapahtuisi nyt, mitä ihmettä tekisin. Ei ole ketään kelle soittaa, en tiedä mihin suuntaan mennä tai kuinka kaukana hostelli on. Sielläkään kukaan ei osaisia kaivata minua.” Kummankin kokemusten mukaan Australiassa on kuitenkin turvallista matkustaa, eikä yksin liikkuminen tai rikoksen uhriksi joutuminen ole liiemmin pelottanut. Paljon enemmän on saanut jännittää rahojen loppumista.

Liian moni vain puhuu, kuinka ihanaa olisi lähteä. Kun Petran kuukaudet Australiassa tulivat joulukuussa täyteen, hän muutti Lontooseen. Siellä hän aikoo tehdä töitä ja ehkä opiskella, tai sitten ei. Petran mukaan on aivan sama, missä on tai mihin menossa, kunhan vain lähtee. ”Osta se lippu ja mene!

Saattaa olla, että se ei ole sun paikka, tai sitten se on juuri se sun paikka. Mene ja katso!” Anniina taas toivoisi tienneensä etukäteen, kuinka koukuttavaa matkailu on. Paluu Suomeen tuntuu välillä liian vaikealta ajatukselta, vaikka se kriittinen päivämäärä häämöttääkin vasta runsaan vuoden päässä. Tosin Australiassa Anniina on tuntenut ensimmäisen kerran myös koti-ikävää. Sen tunteen, kun on niin kova ikävä, että itkettää. ”Kaipaan yli vuoden ulkomailla olon jälkeen ystäviä ja perhettä. Australia on vaan niin uskomattoman kaukana.” G

55 001

3 X TULEVAISUUS GALLUP

Groteskin toimitus jalkautui yhteen Helsingin vastaanottokeskuksista kysymään turvapaikanhakijoilta heidän toiveistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan.

MILLAISIA HA AVEITA SINULLA OLI

MITÄ UNELMOIT TEKEVÄSI VIIDEN TAI

MIKÄ ON SU URIN TOIVEESI?

LAPSENA?

K YMMENEN VUODEN PÄÄSTÄ?

Äitini kävi yliopistoa Kabulissa, kun olin pieni. Kotona hän luki minulle ääneen luonnontieteen oppikirjojaan. Hänen ansiostaan kiinnostuin lääketieteestä ja halusin tulla isona lääkäriksi. Tahdon yhä opiskella lääketiedettä tulevaisuudessa.

(Hamid, 19, Afganistan)

Kiinnostuin jo nuorena erilaisista taiteista. Erityisesti design-vaatteista, jotka mielestäni myös ovat taidetta.

Haluaisin päästä tulevaisuudessa kouluun, jossa voisin opiskella ompelua.

(Hani, 27, Somalia)

Se, että kaikilla maailmassa olisi mahdollisuus opiskeluun. Toivon, että tyttäreni pääsee tulevaisuudessa kunnolliseen kouluun. Tahtoisin auttaa kaikkia maailman köyhiä pääsemään kouluun, sillä tiedän, kuinka tärkeää sinne pääseminen on.

(Mariam, 25, Gambia)

56 001

&

57 001

BEES & HONEY

Anna Jaakonaho, Ripsa Niemi

KANNATTAAKO TYÖNHAKIJAN BRÄNDÄTÄ ITSEÄ ÄN VERKOSSA? DIGITALISTI JA KONSULTTI VILLE TOLVANEN:

”Ehdottomasti! Brändääminen tarkoittaa relevantilla ja aidolla tavalla erottautumista.

Brändi on mielikuva, joka syntyy kaiken tekemisen ja tekemättä jättämisen tuloksena. Mielikuvaa voi vahvistaa löytämällä omat vahvuutensa ja viestimällä aktiivisesti ja johdonmukaisesti eri kanavissa. Parhaat henkilöbrändit ovat usein ammattikunnassaan erottuvia hahmoja. Esimerkiksi Tuomas Enbuske ja Saska Saarikoski ovat molemmat loistavia journalisteja, mutta erottuvat ja brändäytyvät toisiinsa nähden lähes päinvastaisilla tavoilla. Brändi ei kasva eikä erotu ilman vastavoimia – siksi parhaat brändit ovatkin usein ristiriitaisia.”

MONIA VIESTINNÄN OPISKELIJOITA VAIVA A VÄLILLÄ SOMESTRESSI . KUINK A TÄRKEÄ Ä ON, ETTÄ OPISKELIJAT HALLITSEVAT USEITA SOSIA ALISEN MEDIAN K ANAVIA JA PÄIVITTÄVÄT NIITÄ AKTIIVISESTI?

VIESTINTÄTOIMISTO VAPA MEDIAN TOIMITUSJOHTAJA IDA HAKOLA:

”Aito mielenkiinto uusimpia viestintävälineitä kohtaan on jossain määrin välttämätöntä, jos työskentely erityisesti markkinointi- ja viestintätoimistoissa kiinnostaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaisella tulee olla jatkuvasti päivittyvä profiili kaikissa olemassaolevissa somekanavissa. Omista suosikkikanavistaan tulee silti osata kertoa. Näkemys eri kanavissa trendaavista aiheista ja sisällöistä ei ole työllistymisen näkökulmasta koskaan hullumpi valttikortti. Sitä kannattaa tuoda esiin työhaastatteluissa.”

MITKÄ OVAT TÄLLÄ HETKELLÄ VIESTINNÄN KU UMIMPIA TUTKIMUSAIHEITA? VIESTINNÄN PROFESSORI ESA VÄLIVERRONEN:

Palstalla asiantuntijat vastaavat viestinnässä ja sen opiskelussa mietityttäviin kysymyksiin.

Onko sinulla jokin askarruttava kysymys, johon haluaisit saada vastauksen? Lähetä kysymyksesi G:n sähköpostiin groteski. lehti@gmail.com

”Vastaus on väistämättä aika subjektiivinen. Jos katsotaan, mitä juuri alkaneessa graduseminaarissani kiinnostaa, niin some on yhä pinnalla. Melkein kaikki tutkivat sitä jostain kulmasta: henkilöbrändäystä, yrityksen organisaatioidentiteettiä, toimittajien some-työkaluja tai suremisen mediarituaaleja. Nykyään Odensessa mediatutkimuksen professorina vaikuttava Inka Salovaara taas on sitä mieltä, että tekstintutkimuksen ylivalta alkaa väistyä – kiinnostavimmat jutut liittyvät nyt materiaalisuuteen eli käyttöliittymiin, vuorovaikutuksen teknologisiin ympäristöihin ja big datan hyödyntämiseen. Yhteiskunta ja ihmisten väliset suhteet rakentuvat muutenkin kuin kielen kautta.” G

KIRJA NIMELTÄ POPULAARIKULTTUURIN KAIKKIEN AIKOJEN URANUURTAJAT

58 001

DAVID BOWIELLE

Anni Taskinen

olin vasta alkanut sulatella David Bowien tammikuussa ilmestyneen 25. albumin, Blackstarin, synkkiä lyriikoita ja jylhähköjä säveliä, kun media oli jo parin päivän päästä täyttynyt uusista Bowie-otsikoista.

Uutiset olivat tällä kertaa kaikkea muuta kuin iloisia: David Robert Jones oli nukkunut pois pitkän syöpätaistelun väsyttämänä. Iman Abdulmajidin puolison sekä Duncanin ja Alexandrian isän mukana sammui myös kulttuuritaivaan kirkas kestotähti, edelläkävijän aseman itselleen vakiinnuttanut rock-dandy.

Ullakolta löydetty pölyttynyt vinyyli, kannessa oranssitukkainen siro mies salama kasvoillaan. Heroes ja voittamattomuuden tunne. Nuoruuden uhma ja melankolia, Rebel Rebel ja Ashes to Ashes. Lähikirjaston levynurkkauksen B-kirjain, moneen kertaan läpi nuohottu. Ne lukemattomat tilanteet, tunteet, elämänvaiheet – säestyksenä sävelet aina Space Odditylta Blackstariin.

Kaikki tämä vilisi filminauhana silmissäni, kun epäuskoisena tavailin lehtien Bowiemuistokirjoituksia. Samankaltaisia flashbackeja saivat varmasti lukemattomat muut: ikäiseni, nuoremmat, vanhemmat ja paljon vanhemmat. Harva muu artisti on koskettanut niin monista ikäpolvista koostuvaa maailmanlaajuista ihmisjoukkoa. Tämä androgyyni avantgardisti jos kuka ansaitsee oman suuren, tähtipölyisen sivunsa kirjasta nimeltä Populaarikulttuurin Kaikkien Aikojen Uranuurtajat.

VUODEN ALUSSA

tunnetaan varmasti Ziggy Stardustina. Moni samaistui nuoruusiän kehitysvaiheissa artistin röyhkeydessään kiehtovaan sivupersoonaan ja Bowien identiteettisirkukseen ylipäätäänsä. Oli oivaltavaa huomata, että joskus on ihan ok tuntea olevansa eksyksissä itsensä kanssa. Olla kuin kuunkamaralta palloa tallaamaan pudonnut kalpea muukalainen.

On sallittua paukutella itsensä ja ympäristönsä sietorajoja, provosoida auktoriteetteja, kokeilla eri rooleja, olla ottamatta kaikkea niin vakavasti. Bowien artistiuran alkuaikojen lateksilta tuoksuva kapina puhuttelee nuoria. Vanhemmille se on puolestaan suloisen nostalgian lähde. Artistin kulttuurinen nerokkuus ei kuitenkaan rajoitu ainoastaan 70- ja 80-lukujen teinien anomisten tunteiden tulkintaan. Bowie on enemmän kuin Ziggyn, Aladdin Sanen ja Thin White Duken summa: hänen tuotantonsa tarjoaa elämyksiä huimasti laajemmalta skaalalta.

IKONISIMMILLAAN BOWIE

identiteettikirjoakin ihmeellisempää on nimittäin hänen musiikillinen diversiteettinsä – genrejen rajat venyvät kapellimestarin heilautuksesta suuntaan jos toiseen, välittämättä yleisistä musiikkibisneksen lainalaisuuksista. Mitä sitten, jos poolopaita vaihtuu kokovartalohopeaan tai rempseä glam rock svengaavaan souliin? Bowielle ei myöskään ollut mikään ongelma siirtyä kaupallisen tanssittavan pop-musiikin kautta takaisin sointujen sulatusuuniin.

On makuasia, minkä artistin uran vaiheista tai albumeista mieltää parhaaksi, mutta se on varmaa, että valinnanvarasta ei ole pulaa. Bowie oli uskollinen omille musiikillisille intresseilleen aina loppuun asti, uskaltaen hypätä uudestaan ja uudestaan epämukavuusalueelle – kaiken kukkuraksi aina yleisönsä yllättävällä tavalla.

Artistin kokeellisuus ulottui muihinkin taiteenlajeihin: hän levitteli uskaliaasti siipiään myös elokuvarooleissa ja Broadwaylla, vieläpä varsin uskottavin suorituksin. Kuitenkin niin yleisönsä kuin kollegoidensakin silmissä Bowie oli ennen kaikkea virtuoosimainen muusikko ja erilaisuuden puolestapuhuja; hän ei sovittanut itseään muotteihin, vaan veisti ne itse.

BOWIEN HÄMMENTÄVÄÄ

DAVID BOWIE ,

elit 69 ihmisen vuotta, antaen ajallasi korvaamattoman lahjan vielä vuosiksi eteenpäin. Musiikki on ikuista – hengentuotoksesi ovat kaikkialla, kuolemattomina.

Perintösi elää lukuisten artistien tuotannossa vuosikausia. Legendaarisen Berliinin kotisi edustalle Hauptstrasselle on syntynyt pyhiinvaelluskohde – paikka, johon surun, muistot ja kunnioituksen voi konkretisoida. Viimeiseksi lepopaikaksesi toivoit Indonesiaa, mutta kuten joskus itsekin sanoit: ”I don't know where I'm going from here, but I promise it won't be boring”.

Kiittäen, minä ja maailma. G

59 001