Groteski 4/2016

GROTESKI 004

G 004 2016

KEHON JA MIELEN RIITASOINTUJA 8 DIAGNOOSIPAKKO 14 KUKA PELKÄÄ MIESASIAMIESTÄ 26 TRUMP MUISTUTTAA ENEMMÄN ISMO LAITELAA KUIN ADOLF HITLERIÄ 40

TEORIASSA SUN PUOLELLA 4 VALLAN KAHTIAJAKO 6 VAHTIKOIRAA KESYTETTÄESSÄ 22 NYT MENI METSÄÄN 34 PARISUHTEEN ONNELLISUUSPANOMETRI 38 VIESTINNÄN VAIKUTTAJAT, LUNASTITTEKO LUPAUKSENNE? 47 MILLOIN KOIT SUKUPUOLTA? 48 GROTESKI 50 Groteski Röyhkeää, rietasta ja relevanttia

Päätoimitus:

Julkaisija:

Elisa Kitunen twitter: @elisakitunen

Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

Yhteystiedot:

Adile Sevimli twitter: @ida–adile

Juho Valta twitter: @JuhoValta Oona Pohjolainen ig: @oonapohjolainen

groteski.lehti@gmail.com Twitter: @groteski Instagram: @groteskilehti

Tuomas Heikkilä twitter: @tuohmas

Kirjoittajat:

AD Jaakko Suomalainen twitter: @jsuomalainen

Adile Sevimli Alli Alho Anni Taskinen Elisa Husu Elisa Kitunen Heidi Puomisto Juho Valta Oona Pohjolainen Ripsa Niemi Roosa Savo Tuomas Heikkilä Vilma Ikola

Valokuvat: Oona Pohjolainen Piirrokset/maalaukset: Iida Pohjolainen

4 / 004

TEORIASSA SUN PUOLELLA TUNNISTATKO sinä oman lokerosi? Oletko rakentanut sen itse, vai onko joku muu

työntänyt sinut siihen?

Lokero määritellään Wikipediassa seuraavalla tavalla: “Lokero on pieni ja yleensä kapea säilytystila. Niitä löytyy yleensä monilta julkisilta paikoilta, kuten työpaikoilta, yläasteilta ja lukioista. Ne vaihtelevat kooltaan, tarkoitukseltaan, rakennukseltaan ja turvallisuudeltaan.”

Määritelmää voisi jatkaa keksimällä lokerolle synonyymeja: ikä, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskuntaluokka tai vaikkapa ammatti. Lokero voi olla tukahduttava, mutta toisaalta oman tilansa löytäminen saattaa olla voimaannuttavaa. Olennaista on se, kenen ehdoilla lokeroiminen tapahtuu.

Esimerkiksi verkkoon luodut safe spacet tarjoavat syrjinnästä vapaita alueita: muun muassa Facebookin Feministiryhmän tarkoituksena on toimia sensitiivisenä keskustelualustana, jossa arkikieleen pinttyneitä oletuksia ja yleistyksiä ei toisteta ja jossa jäsenet eivät joudu jatkuvasti perustelemaan oikeuksiaan. Kaikkien ryhmien ei tarvitse olla avoimia kaikille. Niin kauan kuin ryhmän toimintaan ei liity toisen sortamista, se voi toimia rakentavana itsensä toteuttamisen alueena. Yhtä tärkeää voi olla toisaalta huomata, mihin lokeroon ei itse koe kuuluvansa: Anni Taskinen kysyy kolumnissaan sivulla 38, miksi yhdyntä on parisuhteen onnellisuuden mittari.

Journalistin tehtävä on aukoa lokeroita, jotka on totuttu pitämään tiukasti suljettuina. Median velvollisuus on nostaa meteliä siellä, missä on hiljaista – varsinkin silloin, kun meidät yritetään vaientaa. Kuluneena vuonna Ylen ja Juha Sipilän välinen viestien vaihto koskien pääministerin jääviyttä Terrafame-asiassa todisti, ettei sananvapaus ole Suomessakaan itsestäänselvyys, vaan sen toteutumista tulee vaatia ja valvoa. Asiaa pohtii Elisa Husu sivulla 22.

Vuosi 2016 oli lokeroiden vuosi. Populismi ja ääriliikkeet vahvistuivat Suomessa ja ympäri maailmaa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalit marraskuussa osoittivat, että myös media on edelleen räikeästi polarisoitunut. Lännen liberaalit joukkoviestimet olivat sokeita oman lokeronsa ulkopuolella olevien ihmisryhmien todellisuuden kokemukselle, joka trivialisoitiin tekemällä Trumpista pelle. Trump-ilmiötä pui Juho Valta sivulla 40. Toinen yllättävä kansanäänestyksen tulos oli Brexit: sosiaalisen median kuplien annettiin määritellä keskustelun kulku ja tabloidit tarjosivat helppoja ratkaisuja muuttoliikekriisin kaltaisiin vaikeisiin kysymyksiin. Kuten Jaakko Hämeen-Anttila Helsingin Sanomissa 5.12. julkaistussa kolumnissaan kuitenkin toteaa, vain populistin ratkaisu on ongelmaton.

Mikäli ainoastaan millenium-sukupolvi olisi äänestänyt, Yhdysvaltojen vaalikartta olisi värjäytynyt siniseksi, kertovat kyselytutkimukset. Brexit oli toinen osoitus sukupolvikuilusta äänestyskäyttäytymisessä: reilut 70 prosenttia uurnille saapuneista

5 / 004

nuorista äänesti Euroopan unioniin jäämisen puolesta, mutta joutuvat elämään päinvastaisen vaalituloksen kanssa vanhempaa sukupolvea pidempään. Me päätämme nyt, mihin meidän aikamme historian kirjoissa lokeroidaan. Olemmeko se sukupolvi, jonka aikana äärioikeisto nousi uuteen kultakauteensa vai sukupolvi, joka onnistui avaamaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoittavia lokeroita? Suomessa on kuluneena vuonna herätelty keskustelua esimerkiksi sukupuoliluokittelusta alakouluopetuksessa sekä translaista, kuten Elisa Kitusen jutussa sivulla 8.

Yksi yhteiskunnan hyvinvoinnin mittareista on suhtautumisemme niihin lokeroihin, joissa emme itse ole. Kynnys lähteä kotisohvalta kaduille on korkea, kun osoitetaan mieltä asian puolesta, joka ei suoraan kosketa omaa elämää. Tasa-arvoinen avioliittolaki-, Peli poikki- ja Helsinki ilman natseja -mielenilmaukset kuitenkin osoittivat joukkovoiman potentiaalin. Sillä, kuka yhteiskunnan turvaverkkoja tarvitsee ei ole väliä vaan sillä, miten turvaverkot toimivat.

Niin kauan kuin omat etuoikeudet eivät ole uhattuna, on varaa puolustaa toisten ryhmien oikeuksia vain passiivisesti. Kun mielenosoituksessa joskus taistellaan omien oikeuksien puolesta, jokainen toivoo, että myös muihin lokeroihin kuuluvat ihmiset aktivoituisivat. G

6 / 004

VALLAN KAHTIAJAKO NAISEN JA MIEHEN kahtiajako alkaa biologiasta.

Nainen on naaras, jolla on XX sukupuolikromosomipari, ja jolla on emättimen, kohdun ja munasarjojen avulla mahdollisuus suvunjatkamiseen. Nainen on tyttö, äiti, neiti, täti, rouva. Suomessa syntyy keskimäärin enemmän poikia kuin tyttöjä, mutta koska naiset elävät pidempään, on heitä Suomessa enemmän kuin miehiä.

Mies on uros, jonka sukupuolikromosomipari on XY, ja jonka siittiöiden mukana kulkeutuva geneettinen perimä kulkee yhdynnässä naisen kohtuun hedelmöittäen munasolun. Miehellä on siitin, kivekset, siemenjohdin ja eturauhanen. Mies on naista keskimäärin 12-15cm pidempi. Mies on poika, isä, jätkä, herra, johtaja.

Eroja kahden sukupuolen välillä esiintyy, mutta suhteellisen vähän ja lähinnä rakenteellisesti. Älykkyysosamäärää mittaavalla WAIS-testillä sukupuolten välillä ei ole löydetty suuria eroja. Kognitiiviset kyvyt ovat yhtäläiset. Tutkijat ovat löytäneet viitteitä siitä, että miehet olisivat luonnostaan aggressiivisempia ja naiset käyttäisivät enemmän passiivista aggressiivisuutta. Naisilla on keskimäärin 2/3 miesten fyysisestä voimasta.

Miksi naisen asema on sitten ollut alistettu läpi historian ja milloin vallanjako tehtiin?

Simone de Beauvoir kertoo kirjassaan Toinen Sukupuoli kahden sukupuolen välisestä jaottelusta läpi historian. Maatalouskulttuurin alkuajoilta on löytynyt viitteitä matriarkaalisista yhteiskunnista, joissa naiset olivat kaupankävijöitä, pienviljelijöitä, lasten kasvattajia ja maagisia hedelmällisyyden jumalia. Miehen rooli oli metsästää ja kalastaa, ja hän omaksui kunnioitusta mystistä naisolentoa kohtaan, joka toi uutta elämää maailmaan. Nainen oli perheen pää ja omisti maan, joka periytyi klaanille.

Vähitellen kehitettiin uusia työkaluja ja peltoviljely vaati aiempaa enemmän voimaa.

Siirryttiin patriarkaaliseen yhteisöön, jossa omistus kuului miehelle. Mies alkoi ymmärtää valtaansa, hankkia uusia maita ja orjuuttaa muita miehiä ja naisia. ”Virallinen tai vain yhteiskunnallinen auktoriteetti on aina kuulunut miehille”, sanoo ranskalainen antropologi Claude Levi-Strauss. Jo matriarkaalisten yhteiskuntien aikaan miehet pitivät hallussaan yhteisön poliittista päätöksentekoa, vaikka he kunnioittivatkin maagista naishahmoa. Naisten asema on ollut vaihtelevan heikko 1400-luvulta 1800-luvulle. Kuitenkin korkeammissa yhteiskuntaluokissa nainen on saattanut nousta jopa koko kansan symboliksi, kuten kuningatar Elisabeth Englannissa.

1700-1800-luvuilla teollistuvat yhteiskunnat tarvitsivat lisää työvoimaa, ja naisten asema nousi työllistymisen myötä. Tunnetut naiskirjailijat, kuten englantilainen Virginia Woolf ja Suomen Minna Canth, olivat käänteentekeviä hahmoja, jotka toivat naiset aiempaa voimakkaammin mukaan kulttuurimaisemaan. Naisasialiike syntyi 1800-luvulla tavoitteenaan miehen ja naisen tasa-arvoiset oikeudet. ”Kun kaksi kategoriaa ihmisiä on läsnä, molemmat haluavat alistaa toisen valtaansa”, väittää Beauvoir. Olipa kyseessä sitten eliitti ja keskiluokka, hallitus ja oppositio tai vangit ja vartijat, ei ole kahta, jotka pystyisivät elämään tasapainossa ilman, että yrittäisivät jollain tavalla päästä toisesta yliotteeseen. On loogista, että jossain kohtaa historiaa toinen sukupuoli on ottanut toisesta vallan. Vastausta kysymykseen, miksi juuri miessukupuoli, ei löydy fyysisistä eikä psykososiaalisista tekijöistä. Kenties kyse oli vain hyvästä ajoituksesta?

7 / 004

Kummankaan sukupuolen historiaa ei ole kirjoitettu puolueettomasti. Edustamme kaikki jotakin sukupuolta. Kuka on viime kädessä oikeutettu ottamaan kantaa sukupuolten väliseen erotteluun? Kahtiajako on niin vanha, että osa sukupuolten välisistä eroista tuntuu nykypäivän oikeudenmukaisuuskäsityksen näkökulmasta absurdilta.

Jos miehen valta-asema hiipuisi, tarkoittaisiko se naisen nousevaa valtaa? Vai olemmeko menossa kohti aikaa, jossa sukupuoli käsitteenä hämärtyy täysin ja kysymys vallasta on turhaa?

Sukupuoli vaikuttaa aina siihen, kuinka henkilöä kohdellaan. Sukupuolirooleilla on edelleen merkitystä, ja Beuvoirin kahden kategorian teoria herättää kysymyksen siitä, onko vallan kahtiajako lopullinen. Onko tuhannen vuoden päästä miehen vuoro taistella oikeuksistaan poliittisena auktoriteettina? G

8 / 004

TEKSTI Elisa Kitunen Valokuvat Oona Pohjolainen

9 / 004 SALISSA soi Gaudeamus igitur, Leo pitää kädes-

sään valkolakkia ja hymyilee kilpaa kevätauringon kanssa. Eletään Leon tähänastisen elämän onnellisinta päivää. Hän on saapunut lakitusharjoituksiin hoitokokouksesta, jossa sai hartaasti odottamansa diagnoosin transsukupuolisesta sukupuoli-identiteetistä.

Leo on yksi 200 henkilöstä, jotka hakeutuivat sukupuolenkorjausprosessiin viime vuonna.

Hän esiintyy jutussa pelkällä etunimellään. ”En halua, että ihmiset ajattelevat ’Aa se Leo, se on se trans’, vaan jotain muuta.” Jotain muuta olisi esimerkiksi taitava kitaristi, terävä vitsiniekka tai tv-sarjaguru. ”En myöskään halua, että minut leimataan aktivistiksi. Haluan vaikuttaa transihmisten oikeuksiin omalla tavallani.”

Omaksi tavaksi on muodostunut avoimuus.

Leo kertoo suorasanaisesti transsukupuolisuudestaan ihmisille, joiden kanssa tietää näkevänsä useammin kuin kerran. Leo arvioi kuitenkin jokaisen tilanteen erikseen. ”Jos koen, että saisin kuulla siitä jotain ikävää tai tulisi kiusallinen ilmapiiri, jätän kertomatta.”

Avoimuudella on aina myös rajat ja Leollakin on oma mustien kysymysten lista. Yleisimpiä ja kiusaannuttavimpia ovat utelut entisestä nimestä. Sitä Leo ei kertoisi enää välttämättä edes parhaalle ystävälleen. ”Ne, jotka tietävät entisen nimen ja kertovat sitä eteenpäin, osoittavat suurta epäkunnioitusta transihmistä kohtaan.”

Toinen epäsovinnainen kysymys liittyy housujen sisältöön: kukapa haluaisi kuvailla sukuelimiään?

Kirurgiset toimenpiteet ovat myös arka aihe. ”Jos tuntee ihmisen hyvin niin voi toki varovasti kysyä, onko hän miettinyt muita kuin hormonihoitoja.” ”Ihmiset ovat tosi tietämättömiä ja siksi tulee välillä hassuja kysymyksiä”, Leo tiedostaa. Monet tahattomat loukkaukset liittyvät kieleen. Seksuaalinen suuntautuminen ja transseksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään. ”Mielestäni Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut ”, Leo sanoo. Väärinkäyttö juontuu epäilemättä englannin kielen termistä transsexual, joka on sittemmin muuntunut muotoon transgender.

Koulukirjoissa esitellään sukuelinten sijaan, vaikkeivat ne määritäkään sukupuolta. Leo ei pidä myöskään pidä sananparresta ” ”. ”En ole itse ikinä kokenut, että olen väärässä kehossa. Siinä on vain juttuja, joista en pidä.” Leo muistuttaa myös, että hän on läpikäymässä sukupuolenkorjausprosessia, ei , hän ei ole myöskään

menossa . Feminiinisten ja maskuliinisten persoonapronominien puuttuminen suomen kielessä on Leolle helpotus.

Englantia käyttävät trans- ja intersukupuoliset haluavat usein itseään kutsuttavan persoonapronominilla they.

Lapsena Leolla oli aina hattu päässään ja yllään kaikkea muuta paitsi vaaleanpunaista. ”Olin se tosi stereotyyppinen poikatyttö. Lempileluni olivat Star Wars -legot ja Turtlesit.” Poikamaista pukeutumista tai lelukokoelmaa ei säännöstelty, vaan Leolle annettiin valinnanvapaus. Ala-asteella monet alkoivat kiusallaan kysellä, onko Leo tyttö vai poika. ”Halusin aina olla poika.

Kun pojat tulivat siihen ikään, etteivät he halua enää leikkiä tyttöjen kanssa niin leikin tyttöjen kanssa aina miesrooleja.”

Leo ihaili poikakavereitaan: ”Ihailin niiden vartaloita, halusin samanlaiset vaatteet ja hiukset ja halusin olla yhtä pitkiä kuin ne. Olen pienestä pitäen pukeutunut poikamaisesti ja pitänyt lyhyttä tukkaa. Yläasteella kaikki vaatteeni olivat jo miesten puolelta.”

Sitten alkoi naisellisten muotojen kehittyminen. Muutos ahdisti Leoa suunnattomasti ja laukaisi laihduttamisen ja syömishäiriöiden kierteen. Leo käytti tunteja seisten peilin edessä ja litistäen rintakehäänsä. Vaatteet näyttäisivät niin paljon paremmilta, jos rintoja ei olisi. ”Tuli myös ajatuksia, että olisi tehnyt mieli saksilla leikata kaikki pois.” Leo alkoi käyttäytyä maanisesti: urheili ja luki kokeisiin burnoutiin asti. ”Olin ihan hullu.”

Jo nuorena alkaneet ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Myöhemmin Leo löysi niille nimen: kyse oli dysforiasta, joka on euforian täydellinen vastakohta. Sukupuoli-dysforia kuuluu melkein jokaisen transihmisen elämään jossain vaiheessa.

Leolle se tuottaa voimakasta ahdistusta omasta kehostaan sekä siitä, että yhteiskunta näkee hänet väärän sukupuolen edustajana. Ahdistuksella on siis kaksi selvää tasoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Dysforiaa pahensi se, ettei Leo tahtonut löytää yläasteella omalta tuntuvaa seuraa. Tytöt ajattelivat hänen olevan liian poikamainen, eivätkä pojat halunneet olla tyttöjen kanssa. Leo alkoi käydä psykiatrilla kaksi kertaa viikossa jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. ”En olisi ikinä pystynyt tappamaan itseäni, mutta koko ajan saatoin miettiä eri tapoja sen toteuttamiseen.” ”Ajattelin pitkään, että olen vain tosi

10 / 004 poikamainen tyttö, koska en tuntenut yhtäkään transmiestä”, Leo kertoo. Lukioikäisenä hän sattui törmäämään elämänsä tärkeimpään videoon Youtubessa. Siinä jenkkitubettaja Tyler Turner oli käyttänyt vuoden testosteronia ja esitteli äänensä ja fyysisen olemuksensa muutosta. ”Silloin tajusin, että jos noin voi tehdä niin se on se, mitä haluan. Silloin tajusin, että olen trans.” ”Se ei ollut mikään lamppu syttyy -kokemus”, Leo selventää. Aluksi hän ahdistui ja alkoi pohtia, saako moisesta edes unelmoida. Hän kuitenkin ahmi heti kaikki kyseisen tubettajan videot ja alkoi etsiä lisää tietoa.

Nyt Leo miettii, että jos koulukirjat tai lehtijutut olisivat käsitelleen transsukupuolisuutta aiemmin, olisi hän säästynyt paljolta ahdistukselta. Mutta missään hän ei ollut törmännyt hoitomahdollisuuksiin tai ihmisten omiin kokemuksiin, joihin olisi voinut samaistua. Internet on vihdoin tuonut roolimalleja: Transnäyttelijä Laverne Cox tunnetussa Netflix-sarjassa Orange Is the New Black. Miljoonayleisöä keräävät tubettajat. Malli Ben Melzer, ensimmäinen transmies Men’s Health -lehden kannessa.

Abivuoden kesällä Leo paljasti tiedon transsukupuolisuudestaan omalla somekanavallaan.

Kommentit olivat ainoastaan kannustavia. ”Äiti sanoi, että kyllä se on aina tiennyt. Iskä ei kauheasti puhu asiasta, mutta sanoi, että treenataan sitten salilla yhdessä.” Nyt myös pikkusisarukset ovat lakanneet kutsumasta Leoa isosiskoksi.

Kaapista tulon jälkeen Leo varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysi lähetettä HYKS:iin, toiseen Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoista. Siellä asioivat pääkaupunkiseutulaiset, muut suomalaiset ohjataan Tampereelle.

Leo tiesi prosessiin kuuluvan paljon odotusta ja sai heti kokea sen nahoissaan. Kahden viikon odotusajan sijasta hän odotti 50 pitkää päivää poliklinikan yhteydenottoa.

Leon tutkimusjakso kesti syyskuusta kesäkuuhun. Se koostui kolmesta käynnistä psykologilla, jossa tehtiin muun muassa musteläikkätesti ja piirrettiin omakuva. Sen jälkeen sairaanhoitaja teki hänelle elämänkaaren kartoituksen, jossa käytiin läpi lapsuus, sosiaaliset verkostot ja sukupuolisuusidentiteetin osaset. Leon kartoitukseen tarvittiin 21 käyntiä. Leo oli vastaanotoilla puhelias ja halusi kertoa elämäntarinansa pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Arvio muodostettiin kuitenkin vain sanomisteni perusteella, joten totta kai annoin kaikkeni.”

”Mitä stereotyyppisempi olet, sitä helpommin saat diagnoosin”, Leo toteaa. Leon kokemusten mukaan diagnoosin saamista vaikeuttaa, jos henkilö on masentunut, jos hänellä on hankaluuksia koulunkäynnin kanssa tai jos hänellä ei ole sosiaalista elämää tai harrastuksia. Leo on käsittänyt, että useampi edellä mainittu syy johtaa diagnoosin hylkäämiseen. Hän ymmärtää tiukan seulan: prosessi on raskas ja muut elämän osa-alueet on hyvä saada kuntoon ennen sitä.

Toisaalta taas monet edellä mainituista ovat seurausta juuri sukupuoli-identiteettiongelmista.

Tutkimusjaksoon kuului myös hormonipolin terveystarkastus ja verikoe. Diagnoosi annettiin kesäkuun alussa hoitokokouksessa ylioppilasjuhlien kynnyksellä. Sihteeri oli lomalla, joten maistraattiin tarvittavaa nimenmuutospaperia Leo joutui odottamaan vielä muutaman viikon.

Nimenmuutos oli suuri helpotus, mutta Leo on edelleen virallisesti nainen. Henkilötunnuksen hän saa muuttaa vasta kun hänet todetaan riittävän testosteronin käytön tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena lisääntymiskyvyttömäksi. Suomessa ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan ilman hormonihoitoja, vaan muutoksen on aina oltava kehollinen. Lain määrittämää sterilisaatiopakkoa on kritisoinut viimeksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija. ”Toivon, että pakko otetaan pois. Ehkä ne ei halua, että mies voi olla raskaana”, Leo sanoo.

Lisääntymiskyvyttömyyden lisäksi juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”, elettävä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava täysi-ikäinen. Näiden toteutuessa henkilö on oikeutettu kirurgiaan julkisella puolella. Tutkimusjaksoon ja hormonihoitoihin Suomessa pääse kuitenkin jo alaikäisenä.

Eduskunta hyväksyi talvella 2016 sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä esityksen, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista. Transmies tai -nainen saa siis vapaasti solmia ja ylläpitää solmitun avioliiton, kun laki astuu voimaan maaliskuussa 2017. Pieniä askelia kohti inhimillisempää translakia on otettu, mutta Suomella on vielä tovi ihmisoikeudellista matkaa käytävänä yltääkseen monien muiden Euroopan maiden tasolle.

Leo levittää joka päivä pussillisen testosteronigeeliä iholleen. Hän on ”ollut testoilla” nyt neljä kuukautta. Geeli on luvattu vaihtaa

11 / 004

12 / 004 pistoksiin parin kuukauden kuluttua. ”Äänenmurros on käynnissä”, Leo virnistää. Hormoni vaikuttaa äänihuuliin, joten ääni on muuttunut jo selvästi matalammaksi. Musikaalinen Leo joutuu nyt opettelemaan laulamisen uudelleen. ”Jos yritän korottaa ääntä, se menee kiminäksi. En voi enää laulaa niitä biisejä, mitä olen tykännyt hoilata.” Leo ei kuitenkaan murehdi sitä, vaan iloitsee, että matalat äänet onnistuvat nyt paljon helpommin rintakehän resonoidessa enemmän.

Leo käyttää testosteronia koko loppuelämänsä. Kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli iso helpotus. Myös karvat ilahduttavat Leoa.

Kulmakarvat ovat tuuheutuneet, vatsan seudulle on ilmestynyt karvoitusta ja ensimmäiset viiksikarvat kasvaneet. ”Olen ilmaissut lääkärille, että haluan rintojenpoistoleikkaukseen”, Leo kertoo avoimesti.

Sinne hän pääseekin noin kahden vuoden testosteronikäytön jälkeen. Sukuelinten leikkauksissa ilmenee vielä paljon riskejä ja Leo uskookin leikkauksen haittojen olevan hyötyjä suuremmat. ”Vaikka minulla ei olisi penistä, en koe, että olisin vähemmän mies kuin joku toinen.” Kohdun ja munasarjat Leo joutuu kuitenkin käydä leikkauttamassa pois syöpäriskin takia. ”Kun menee polille ensi kertaa, olisi ihana saada joku kurssiohjelma”, hän huokaisee. Seuraavaa hoitovaihetta on saanut usein arvailla ja odotella.

Käytännöt vaihtelevat paljon tapauskohtaisesti ja kahden poliklinikan välillä. Leo tietää ihmisiä, joille ei ole tehty lainkaan psykologisia testejä tai diagnoosin saaneita, jotka eivät ole täysin varmoja sukupuolisuudestaan. Jotkut taas joutuvat hakemaan diagnoosia toistuvasti hylkäyspäätösten takia.

Musiikki sekä pitkä ja vakaa seurustelusuhde ovat olleet Leon suurimmat voimanlähteet. Hän on soittanut kuusi vuotta kitaraa ja haaveilee bändissä soittamisesta. Kun Leo kertoi tyttöystävälleen päätöksestään, tuleva nimen ja ulkonäön muutos vaati hetken sulattelua. Sen jälkeen hän on tukenut Leoa vankkumattomasti.

Netin keskusteluryhmissä Leo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi. Ainoa yhdistävä tekijä on transsukupuolisuus. ”Hyvä kaveri pystyy tukemaan samalla tavalla kuin toinen transihminen.”

Prosessin kustannukset muodostuvat säännöllisistä hormonipolin käynneistä ja testosteroneista. Hormoneista Leo pulittaa 40 euroa kuukaudessa. Leikkausten kulut pysyvät julkisella puolella kohtuullisina. Leosta on

perusteltua, että kustannukset maksaa valtio: ”En usko, että kukaan transsukupuolinen henkilö haluaa olla transsukupuolinen.” Korjausprosessin “mainetta” on hieman kolhinut se, että julkisuuteen on tullut joitakin tapauksia, joissa prosessin aloittaneet ovat muuttaneet mielensä.

Leo kokee dysforiaa yhä aaltomaisesti. ”Saattaa olla, että cis-mies tulee siihen ja tulee hetki, jolloin pysähdyt hetkeksi ja ajattelet, että vitsi kun voisi olla samanlainen. Tai sitten on vaan huono kehopäivä ja huomaa kehossa ne kaikki asiat, joista ei pidä ja ahdistaa suunnattomasti.” ”En tosiaan tiedä mitä ihmiset ajattelevat, kun menen vessaan: olenko tosi poikamainen tyttö vai näytänkö pojalta?” Leo on oppinut käymään miesten vessassa, mutta kuntosalin pukuhuoneet eivät vielä houkuttele. ”Talvisin minun on mentävä autolla salille. Olen pukeutunut valmiiksi treenivaatteisiin, jätän auton parkkihalliin ja heitän sinne talvitakin ja kengät. En koe, että olisin vielä tarpeeksi pojan näköinen, että voisin mennä poikien pukkariin. Enkä halua mennä naisten puolelle, koska en halua niiden kelaavan minun olevan tyttö. Nämä tilanteet ovat tosi ahdistavia.”

Dysforiaa helpottaa se, että Leo pukee päälleen binderin. Binderi on topin kaltainen vaate, jonka tarkoitus on saada rintakehä näyttämään litteältä. Sitä saa pitää vain kahdeksan tuntia kerrallaan, koska se voi aiheuttaa pistäviä hengitysvaikeuksia. Sen kanssa ei ole suositeltavaa urheilla, joten salilla Leo käyttää urheilurintaliivejä. Leon valtaa voittajafiilis joka kerta, kun hän uskaltaa lähteä kotoaan ilman binderiä. ”Uinti oli asia, jota rakastin”, Leo kertoo intohimoisesti. Hän lopetti uimisen kymmenvuotiaana, koska ei pystynyt enää olemaan uimapuvussa kehoahdistuksensa takia. Hän miettii itseään pikkuveljensä ikäisenä; pikkulapsena, joka vihaa syvästi omaa kehoaan. ”Se saa minut tosi järkyttyneeksi.”

Transpolilla kysyttiin, missä Leo näkee itsensä 10 vuoden kuluttua. ”Toivottavasti olisin jossakin töissä tai opiskelemassa, soittaisin bändissä ja pääsisin uimaan”, hän vastasi.

Leosta huokuu vahva usko tulevaan. On vaikea uskoa, että sama mies on ollut ahdistunut identiteetistään koko ikänsä. ”En usko, että tämä prosessi on koskaan täysin valmis. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä mieli ja keho eivät enää olisi ristiriidassa. Toivon hartaasti, että ne sulautuisivat yhteen.” G

13 / 004

14 / 004

DIAGNOOSIPAKKO

DIAGNOOSIPAKKO Teksti & KUVAT Roosa Savo

15 / 004

K ATRI tajusi yhtenä päivänä, ettei hän yksinker-

taisesti pysy enää arjen tahdissa. Mielessä pyörivät entisen parisuhteen ongelmat ja yliopistoelämän kiireen keskellä kokonaisuus tuntui liian rankalta. Ystävä kehotti häntä hakemaan apua, jolloin Katri soitti YTHS:lle ja pääsi puhumaan terveydenhoitajan kanssa. Avun saaminen ei kuitenkaan sujunut heti niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. ”Minun piti kertoa juurta jaksaen ongelmistani, ennen kuin läpäisin seulan ja sain soittoajan mielenterveyspuolelta”, Katri kertoo. Kun hän sai terveydenhoitajan langan päähän, tämä ensin naureskeli Katrin ongelmille. Seuraavaksi Katri sai kuitenkin soittoajan psykiatrille, jonka soitto oli neutraali ja asiantunteva.

“Silloin koin, että minun ongelmani ovat sellaisia, joihin hekin halusivat etsiä vastauksia”, Katri toteaa puhelustaan psykiatrin kanssa. Katrilla ei oltu diagnosoitu varsinaista mielenterveyden häiriötä, vaan hän kaipasi ammattilaista, jonka kanssa hän voisi työstää ongelmiaan.

Kun Jenni otti yhteyttä YTHS:ään, hänellä oli jo diagnosoitu mielenterveyden häiriö.

Ennen opintoja Jennillä todettiin masennus ja paniikkihäiriö, ja hänellä oli hoitosuhde HUS:in erikoissairaanhoidossa. Hoitosuhteen loputtua hän päätti kääntyä YTHS:n puoleen.

Yleislääkärin vastaanotolla Jenni kertoi ongelmistaan, mutta hänen pettymyksekseen lääkäri ei tuntunut ottavan häntä vakavasti. Lopulta Jenni ohjattiin psykologille, jonka kanssa tämä tuli toimeen todella hyvin ja koki saavansa apua.

Miksi alku on apua hakiessa niin kivikkoinen? Oletetaanko opiskelijoiden liioittelevan pahaa oloaan, kun he tulevat vastaanotolle, vai mistä epäluulo oikein johtuu?

YTHS:n mielenterveyden ylilääkäri Marja Leena Hauhia kertoo, että opiskelija ohjataan ensin yleisterveydenhuoltoon sillä oletuksella, ettei hänellä ole mielenterveyden häiriötä, vaan kyseessä on normaali reaktio ympäristöön.

Kaikki reagoivat joskus ympäristön ärsykkeisiin stressaantumalla tai ahdistumalla, mutta toisille kehittyy mielenterveyden häiriö: pitkäaikainen mielenterveyden poikkeavuus, johon liittyy henkistä kärsimystä ja toimintakyvyn heikkenemistä.

Miten voi tietää, onko kyseessä häiriö vai tavallinen väsymys? “Tutkimusjakson alussa on vaikeaa tietää, kumpi on kyseessä. Alussa on pakko luottaa ammattilaisen valistuneeseen arvaukseen, kun vasta myöhemmin saadaan perinpohjaisempaa tietoa”, kertoo Hauhia.

“YTHS:llä kaikki tekevät mielenterveystyötä, eli opiskelijat ohjataan aina ensin terveydenhoitajalle tai yleislääkärille, joka tarvittaessa ohjaa

16 / 004 eteenpäin psykologille tai psykiatrille. Sitten lähdetään selvittämään diagnoosia.”

“Psykiatrian ammattilaiset ottavat ohjeet tautiluokitusjärjestelmistä, joihin kannattaa perehtyä, jos haluaa tietää enemmän mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnista”, Hauhia lisää. Nämä mystiset tautiluokitukset ovat esimerkiksi Helsingin Yliopiston kirjastossa kaikkien lainattavissa.

Tautiluokitukset kertovat oireista Häiriöiden luokittelu sai alkunsa, kun psykiatrian alkuvaiheessa erilaisia oireita alettiin niputtaa yhteen oirekuviksi, joita alettiin hyödyntää diagnosoinnissa. Tautiluokitusten avulla psykiatrit osaavat yhdistää oireet, kuten väsymyksen, vetäytymisen ihmissuhteista ja unihäiriöt masennuksen oireiksi. Nykyään maailmalla laajassa käytössä on kaksi erilaista tautiluokitusopasta, Maailman terveysjärjestön (WHO) kehittämä ICD-tautiluokitusjärjestelmä ja Amerikan Psykiatrisen yhdistyksen (APA) kehittämä DSM-järjestelmä.

Suomessa käytetään molempia, mutta pääpaino on ICD-järjestelmässä, joka listaa 100 eri mielenterveyden häiriön alaluokkaa, jotka jakautuvat vielä tarkempiin häiriökuvauksiin. Esimerkkejä alaluokista ovat “F20–F29 skitsofrenia, skitsotyyppinen häiriö ja harhaluuloisuushäiriöt” ja ”F30–F39 mielialahäiriöt”. Alaluokkien alta löytyy tarkempia kuvauksia ja yksityiskohtia esimerkiksi skitsofrenian eri muodoista ja oireista.

Viimeinen luokitus mielenterveyden häiriöissä on nimeltään ”F99: Tarkemmin määrittämätön mielenterveyden häiriö”, joka auttaa diagnosoimaan henkilön, jonka oireet eivät ole selkeästi mihinkään tiettyyn häiriöön sopivia.

Oirekuvat ovat laajoja, ja monet niistä pitävät sisällään monia tavallisiltakin vaikuttavia oireita, kuten väsymyksen, ahdistuksen, alakuloisuuden tai narsismin. Tautiluokitusjärjestelmät ovat kuin keittokirjoja, jotka tarjoavat suuntaviivat diagnoosin tekemiseen. Mielenterveyden häiriö todetaan kuitenkin vain silloin, kun oireet ovat pitkäaikaiset ja aiheuttavat todellisia ongelmia arkielämässä.

Yksinkertaistuksena tautiluokitukset kertovat, mitä oireita tiettyyn mielenterveyden häiriöön liittyy, ja psykiatrit käyttävät niitä pohjana työssään. Jos tautiluokitusjärjestelmät ovat mielenterveyden häiriöiden luokittelun perusta, kuka ne on oikeastaan suunnitellut ja miksi?

Onko yhä useampi mieleltään sairas?

Emil Kreapelin kirjoitti ensimmäisen psykiatrian oppikirjan vuonna 1883, jolloin psykiatrian kehittäminen erilliseksi lääketieteen haaraksi alkoi. Psykiatria oli aluksi hyvin hajautunut tieteenala; selkeää peruskoulutusta ei ollut ja diagnosointi tapahtui enemmän tai vähemmän jokaisen harjoittajan mielen mukaan. Vähitellen mielenterveyden häiriöille alettiin kehitellä yhtenäisiä sääntöjä, joiden mukaan ihmisiä alettiin diagnosoida ja hoitaa. Psykiatriasta tuli oma arvostettu alansa, ja 1900-luvulla uudet hoitomuodot alkoivat kehittyä ja mielenterveyden ongelmia alettiin tiedostaa paremmin.

50-luvulla psyykelääkkeiden kehittyminen toi valtavan muutoksen hoitokäsityksiin, minkä näemme tänäkin päivänä siinä, että lääkkeiden käyttö hoitomuotona on yleistynyt. Kelan tietojen mukaan lääkkeiden kokonaismyynti on viime vuosina noussut Suomessa 2-3 prosenttia vuosittain. Vuonna 2014 masennuslääkkeitä söi lähes 430 000, psykoosilääkkeitä 180 000 ja neuroosilääkkeitä 170 000 suomalaista (Kela & Fimea, Suomen lääketilasto, 2014).

Psykiatria on kohdannut monia mullistuksia pienen ikänsä aikana ja asenteet mielenterveyden häiriöitä kohtaan ovat muuttuneet koko ajan positiivisemmiksi. Mielenterveys nähdään yhä enemmän kokonaisvaltaisena terveydellisenä ongelmana, mistä kertoo esimerkiksi se, että Suomessa vuonna 1990 entinen mielisairaslaki korvattiin uudella mielenterveyslailla. Lisäksi mielenterveyden sairauden käsite kattoi ennen kaikki mielenterveyden häiriöt, kun taas nykypäivänä vain psykoosityyppisistä häiriöstä, eli vakavista häiriöistä, puhutaan sanalla “sairaus”.

Mielenterveyden häiriö on neutraalimpi ilmaisu ja tällä pienellä käsitteen muutoksella on muutettu koko mielenterveyden diskurssia positiivisempaan suuntaan.

Myös hoito on kehittynyt enemmän ehkäisevään suuntaan ja psykiatrisista osastoista on pyritty siirtymään avohoitoon ja ennakointiin. Nuoresta iästä lähtien meidät opetetaan tarkkailemaan oloamme: onko minulla hyvä olo?

Mitä tunnen? Onko normaalia ajatella näin?

Koulujen terveydenhoitajat, kuntien terveysasemat, HUS:in erikoissairaanhoito ja yksityiset tahot ovat aktiivisia mielenterveyden ylläpitäjiä.

Apu on ainakin näennäisesti hyvin lähellä ja ihmisten mielenterveys on Suomessa nostettu

17 / 004 prioriteettilistalla korkealle. Mitä enemmän ennakoidaan, tiedostetaan ja levitetään tietoa, sitä terveempiä ihmiset ovat mieleltään – tai näin ainakin järkeillään. Vaikka Suomessa mielenterveystyötä tehdään laajasti, olemme itsemurhatilastoissa kummallisen korkealla kansainvälisissä mittauksissa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2014 Suomessa tehtiin 789 itsemurhaa.

Muutokset asenteissa ja hoidossa ovat vaikuttaneet siihen, miten mielenterveys ylipäätään koetaan. Kuuluisa psykiatri Karl Menninger kirjoitti jo vuonna 1930 kirjassaan The Human Mind, että ihmiset ovat kaikki omalla tavallaan epänormaaleja ja sen kieltäminen on yksi ihmismielen suurimpia heikkouksia. Mielenterveyden häiriöiden erottamista ihmisen normaalista toiminnasta on kritisoitu moneen otteeseen.

Aiheen on nostanut esille esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti Maaret Kallio blogissaan. ”Mielen puolen ongelmilla on edelleen kummallinen katku. Ajatellaan, että ne koskevat muita tai että ne koskevat vain meitä. Vaikka uskaltaisin väittää, että joka ikisellä meistä on mieli välillä vinossa kuin Pisan kalteva torni”, Maaret kirjoittaa (HS 17.9.2014).

Mielenterveyden häiriöt ovatkin tietyllä tavalla tulleet osaksi jokapäiväistä elämää 2000-luvulla. Modernin yhteiskunnan hektisyys ja työkeskeisyys ovat tehneet elämästä suorittamista, jossa psyykkinen kuormitus on päivittäin läsnä. Kuormitukseen jopa pyritään, ja omasta kestokyvystä on tullut henkisen vahvuuden merkki. Tutkimusten mukaan mielenterveyden häiriöt eivät kuitenkaan ole varsinaisesti lisääntyneet, vaan lisääntynyt on ainoastaan tietoisuus niistä: yhä useampi hakeutuu hoitoon ja saa diagnoosin. Mutta tarkoittaako se, että yhä useampi on mieleltään sairas? Vai tarkoittaako se juuri sitä, että ihmiset saavat apua ongelmiinsa ja yhä useamman mieli voi hyvin? Jos häiriöt eivät ole lisääntyneet, niin onko tosiaan tietoisuuden lisääntyminen luonut mielenterveyspalveluiden tarpeen nousun?

Ylidiagnosoinnin riski Masennus on suomalainen kansantauti. Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana siitä kärsi 6,5 prosenttia väestöstä.

Hyvänä kakkosena seurasi ahdistuneisuushäiriö 4,2 prosentin tuloksella. Vuonna 2011 tehdyssä uusintatutkimuksessa kysymykset muotoiltiin

hieman eri tavalla. Oletko kokenut merkittävää psyykkistä kuormitusta viimeisen kuukauden aikana? 17 prosenttia naisista ja 14 prosenttia miehistä vastasi kysymykseen myöntävästi.

Kysymysmuodon muuttuminen on mielenkiintoista, koska nyt selvitetäänkin niitä, joilla ei ole diagnoosia, mutta jotka tuntevat olonsa kuormittuneeksi. Vastaus yllättää ainakin opiskelijapiireissä, missä stressi on läsnä lähes päivittäin.

Keitä nämä vastaajat oikein ovat? Kuka ei olisi viimeisen kuukauden aikana tuntenut merkittävää psyykkistä kuormitusta? Toisaalta psyykkisen kuormituksen termi on monitulkintainen, ja vielä vaikeampi on määritellä “merkittävä psyykkinen kuormitus”.

Mielenterveyden häiriöt ovat tarkasti rajattuja mielen sairauksia, joita hoidetaan maailmalla ”diagnoosi edellä” -periaatteella. Kun opiskelija tulee YTHS:n mielenterveyden ammattilaisen vastaanotolle, tarkoitus on ensin todeta ettei vikaa ole, vaan opiskelija reagoi normaalisti elämän muutoksiin. Jos merkkejä häiriöstä löydetään, seuraava askel on ohjata opiskelija psykologille tai psykiatrille, joka alkaa etsiä diagnoosia.

Mielenterveydelle on piirretty tarkat rajat, joiden toisella puolella on terve ja toisella puolella sairas. Harmaata aluetta ei juuri ole, tai ainakaan kahden puolen eroa ei pohdita avoimesti.

Vaikka häiriöt ovatkin jonkun toisen määrittämiä, ei se tee niistä vääriä tai viallisia.

Mielenterveyden häiriöt ovat monimutkainen kategoria, koska niissä yhdistyvät aivojen toiminta ja jonkinlainen ”mieli”, tuntemattomassa osassa kehoa sijaitseva ihmisen tietoisuuden keskus, joka jostain syystä voi sairastua.

Mielenterveyden hoitamisen taustalla on mielen määrittely ja ikuinen kiista siitä, onko mieli kuin aivot lasikulhossa, vastaanottavainen ärsykkeille, vai onko se enemmänkin jokin spirituaalinen kokonaisuus, jota ei voi biologialla selittää.

Medikalisaation aikakausi on vaikuttanut mielenterveyden häiriöiden hoitoon siten, että pääasiallinen hoitomuoto on lääkitys. Määrätäkseen lääkityksen psykiatrian ammattilaisen on pakko asettaa potilaalleen diagnoosi.

Suomessa Kelan kuntoutustukeen täytyy saada psykiatrilta lausunto, jossa määritellään tarkasti, mikä mielenterveyden häiriö henkilöllä on. Tukijärjestelmä luo omalta osaltaan paineita psykiatrin työhön, koska diagnoosi täytyy asettaa, jotta Kela kustantaisi terapian. Diagnoosin taustalla on siis myös täysin käytännön asioihin liittyviä syitä.

18 / 004

19 / 004

20 / 004 Mielenterveys on haluttu lokeroida, jotta ihmisten auttaminen onnistuisi parhaiten, mutta diagnoosikeskeisyys ei ole täysin välttynyt kritiikiltä. Yksi DSM-tautiluokitusjärjestelmän suunnittelijoista, psykiatri Allen J. Frances toteaa, että DSM sortuu ihmisten ylidiagnosointiin. ”Halusimme auttaa ihmisiä, mutta ehkä menimme liian pitkälle”, hän sanoo eräällä luennollaan.

Tautiluokitusta laajennetaan, koska se jättää ulkopuolelle ihmisiä, jotka hyötyisivät hoidosta.

Toisaalta jatkuva laajentaminen johtaa siihen, että yhä useampi ihminen saadaan mahtumaan jonkin tautiluokituksen alle, psykiatrian asiakkaaksi. Vaikka psykiatrian tarkoitus on auttaa, emme voi unohtaa sen olevan joillekin ihmisille toimeentulon lähde. Ala ei toimisi, jollei kukaan tuntisi mielenterveytensä horjuvan.

Ovatko tautiluokitukset ristiriitaisia ja johtavatko ne siihen, että ihmisiä suljetaan liian nopeasti ”lokeroihin”? Hauhia pohtii tätä tarkasti ja vastaa: ”Medikalisaatio voi olla vaarallista, jos oireet tulkitaan masennukseksi, vaikka oikeasti kyseessä on tavallista väsymystä.” ”Keittokirjaa (tautiluokitusjärjestelmää) ei ole tarkoitettu aseeksi. Ammattilaisten täytyy varoa ylidiagnosointia”, hän sanoo vielä hetken mietittyään. Tautiluokituksiin kohdistuva kritiikki ylidiagnosoinnista pakottaa miettimään diagnoosin pohjimmaista tarkoitusta. Onko diagnoosi välttämätön vai onko se olemassa vain luokittelun apuvälineenä? Mitä jos ihmisiä hoidettaisiin vain heidän oireidensa mukaan?

Toisaalta sopivan hoitomuodon löytäminen olisi vaikeaa, jos yhteisiä suuntaviivoja ei olisi olemassa. Vakavien mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarvitaan tarkka diagnoosi, koska esimerkiksi psykoosityyppinen häiriö vaikuttaa suuresti ihmisen elämänlaatuun ja kykyyn toimia yhteiskunnassa. Lievempien häiriöiden diagnosoiminen on osittain vaikeampaa, koska oireet eivät ole yhtä selkeitä ja ihmisellä on jonkinlainen toimintakyky tallessa. Diagnoosit helpottavat hoidon määrittelyä, mutta samalla ne toimivat rajoittavasti niiden kohdalla, joilla selkeää oirekuvaa ei ole.

Diagnoosi voi helpottaa elämää 20 prosenttia opiskelijoista käyttää opintojensa aikana jonkinlaisia mielenterveyspalveluja.

Silti mielenterveys ei ole puheenaiheena kovin yleinen, ja harva on kuullut kaveriporukassaan

puhuttavan mielenterveyspalveluiden käytöstä. ”Ei kertominen ole mikään pikkujuttu, jonka tutulle heittää. Pitää olla selvästi parempi ystävä kyseessä”, pohtii Katri.

Mielenterveys on aiheena herkkäluontoinen, vaikka viime aikoina esimerkiksi Ylen Sekaisin-kampanjassa kerrottiin tavallisten teini-ikäisten elämästä psykiatrisen suljetulla osastolla. Aiheen arkaluonteisuutta ovat vähentäneet myös julkisuuden henkilöiden kannanotot, esimerkiksi Cheekin lokakuussa tekemä paljastus siitä, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mielenterveys ei välttämättä silti ole sellainen aihe, josta puolitutun kanssa keskustellaan. Jokainen tuntee joskus olonsa epäonnistuneeksi tavalla tai toisella, mutta missä vaiheessa siitä pitäisi kertoa? Kulttuuriimme kuuluu kyllä stressistä ja väsymyksestä valittaminen, mutta varsinaista ongelmaa on vaikea myöntää tai tunnustaa. ”Vitutus” kuuluu jokaisen sanavarastoon, mutta harvempi käyttää sanoja ”ahdistus” tai ”masennus”.

Opiskelijan pitää tasapainoilla ympäristön odotusten, järjestötoiminnan, työn ja opiskelun välillä. Mahdollisuuksia on loputtomiin ja nyt on se aika, kun niihin pitäisi tarttua. Kun tenttipäivä lähenee, työelämän paineet kasautuvat niskaan ja muutetaan omilleen, muutokset ovat jokapäiväisiä. Usein ainoa asia, mitä tarvitaan, on tila puhua ja tulla kuulluksi. Joskus diagnoosin saaminen voi omalla kohdalla muuttaa paljon, kun ei tarvitse syyttää itseään omasta pahasta olosta. Diagnoosit palvelevat ihmisiä, koska moni tuntee olonsa helpottuneeksi, kun kaikkeen löytyy selitys.

Syyllinen kaikkeen on mielenterveyden häiriö, diagnosoitu ja korjattavissa oleva pahis.

Ongelmat liittyvät kuitenkin elämään kokonaisuutena, eikä pelkkä diagnoosin tuijottaminen tuo helpotusta. Jennille YTHS:n psykologin kanssa juttelu toi valtavasti apua. ”Psykologi ei mennyt pelkästään diagnoosi edellä. Hän ei keskittynyt vain paniikkioireiden vähentämiseen vaan puhuimme kaikesta mahdollisesta.”

Jenni kertoo.

Kenelle tahansa voi kehittyä mielenterveyden häiriö, mutta sen määritelmä ei ole yksiselitteinen. Mielenterveyden häiriö ei ole ainoa syy siihen, että ihminen voi tarvita apua, vaan taustalla voi olla aivan tavallisia toimintakykyä haittaavia ongelmia. Opiskelijat tulevat usein YTHS:n vastaanotolle valittaen väsymystä ja stressiä. Vaikka ne eivät ole häiriöitä

21 / 004 tautiluokituksissa, ovat ne silti olemassa. Opiskelijoiden hyvinvoinnille voisi olla eduksi, että heidät otettaisiin heti vakavasti, vaikkei varsinaista diagnoosia pystyttäisikään tekemään.

Mielenterveys ei ole koskaan ollut helposti määriteltävissä. Kukaan ei voi tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, eikä mielen toimintaa pystytä täysin selittämään. Onneksi ammatinharjoittajilla on tervettä itsekritiikkiä ja psykiatria pyrkii tunnistamaan omia ongelmiaan ja korjaamaan niitä. Hauhia toteaakin haastattelun lopussa: ”Sairausajattelussa on omat ongelmansa. Mikä on normatiivista ja missä vaiheessa se muuttuu sairaudeksi? Vaikea sanoa.” G

Juttuun on haastateltu kahta Helsingin yliopiston opiskelijaa, joiden nimet on muutettu.

22 / 004

VAHTIKOIRAA KESYTETTÄESSÄ TAPAUS SIPILÄ saattoi tuntua monelle jälleen yhdeltä kohulta, jolta olisi voitu välttyä

paremmalla harkintakyvyllä. Päiviä jatkunut uutisointi Ylen journalistisista käytännöistä ja mediayhtiön poliittisesta puolueettomuudesta oli kuitenkin kuin kylmä suihku: kuumaksi käynyt ilmapiiri vaati herätyksen, joka varmasti herättää.

Suomen korkea-asteisesta sananvapaudesta puhutaan niin kotimaassa kuin maailmalla. Journalismi on itsenäisenä instituutiona kehittänyt itseään ja toimittajat omaa ammatti-identiteettiään Journalistin ohjeiden puitteissa. Ohjeet toimivat kuten liberaalin demokratian lait: ne jättävät ihmisille mahdollisimman suuren vapauden toteuttaa itseään niiden asettamien rajojen sisällä. Journalistin ohjeet ovat toimittajalle niin kuin Raamattu Sipilälle – omantunnon perusta.

Ei siis tule yllätyksenä, että kun Sipilän jääviydestä ja hänen sukulaistensa taloudellisista intresseistä kaivosyhtiö Terrafameen uutisoitiin Ylellä marraskuun loppupuolella, niin toimittajat kuin pääministerikin vetosivat juuri Journalistin ohjeisiin.

Juttua kirjoittaneiden toimittajien mukaan aihe oli nimenomaan tärkeä julkaistavaksi, sillä kansalaisilla on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sipilä todella oli päättämässä lisärahoituksesta Terrafamelle, josta oli poikinut urakkatyö Katera Steel -yhtiölle, jonka Sipilän sukulaiset omistavat. Journalisteille vallan vahtikoiran tehtäviin kuuluu juurikin valtaapitävien talouskytköksien selvittäminen ja paljastaminen.

Sipilä kuitenkin vetosi Journalistin ohjeiden kohtaan, jossa kielteiseen julkisuuteen asetetulle henkilölle tulee sallia oikeus esittää näkemyksensä asiasta jo samassa yhteydessä. Puolitoista tuntia kommenttiaikaa ja sähköpostilla lähestyminen ei pääministerille sopinut eikä hän suostunut kommentoimaan asiaa jälkikäteen.

Samaisen illan tapahtumat jatkuivat pääministerin lähetellessä Ylen toimitukseen viestejä, joista suurin osa oli Sipilälle osoitettuja henkilökohtaisia kansalaispalautteita. Viimeinen viesti tuli perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sipilä kiukutteli siis perjantai-illan pommittaen toimittajia viesteillä, joita ei ole sopivaa levittää, ja syytti epäsuorasti Ylen juttuja kansalaisten kiihottamisesta itseään vastaan. Kaikki oli Sipilän mukaan ”likaista peliä”. Sipilälle asia voi näyttäytyä tältä kannalta, sillä tunnistavathan pelaajat yleensä toisensa.

Pääministeri ehti epäillä Ylen puolueettomuutta ja teroitti näkemystään sanomalla arvostuksensa Yleen olevan ”täysi nolla”. Miten Yle sitten reagoi? Päätoimittaja Atte Jääskeläinen ilmoitti toimittajille jatkojuttujen hyllyttämisestä ja maanantai-illan A-studion aiheen vaihdosta. Samalla hän tuli asettuneeksi poikkiteloin Journalistin ohjeita vastaan: journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä. Jääskeläinen otti Sipilän puolen rajoittamalla toimittajien autonomiaa eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Jo keväällä pääministerin vakuutuskuoreen liittyvää uutisointia hillittiin pääministerin kritiikin seurauksena.

Asiasta järjestettiin vielä tiedotustilaisuus, jossa pääministeri pyrki julkisesti ottamaan kantaa siihen, mistä ja kenestä journalistit saavat viestiä. Pääministerin harkitsemattomuus nousi kuulemma perheeseen kohdistetusta paineesta, vaikka perhettä ei syytetty mistään. Kyseessä oli normaali tutkinta Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

23 / 004

Myös tutkijat ottivat kantaa asiaan. Mediatutkija Anu Koivunen ihmetteli Suomen Kuvalehdessä, tunteeko pääministeri median toimintatapaa länsimaisessa demokratiassa. Viestinnän professori Esa Väliverronen puolestaan pitää Sipilän toimintaa harkitsemattomana. Professorin mukaan Sipilä ei ymmärrä nykyisiä julkisuuden vaatimuksia avoimuudesta. Kyse on ennen kaikkea siitä, miltä asiat näyttävät. Sipilän viestit näyttävät painostukselta.

Sipilä ei ole vieläkään tottunut vastaanottamaan julkista kritiikkiä, joka kuuluu hänen asemaansa. Ehkä siksi, että vielä ennen vaaleja toimittajien suhtautuminen Sipilään oli verrattain myötämielistä. Risto Uimonen luonnehti uuden puoluejohtajan matkaa pääministeriksi peräti ”suomalaiseksi versioksi amerikkalaisesta unelmasta”.

Toimittajat itse siis kehittävät juonta siihen suuntaan, että kertomuksen sankarit ja konnat vaihtavat roolejaan. Väliverrosen mukaan tämä on tyypillistä toimittajien toimintatavoille: uusi henkilö nostetaan jalustalle ja pudotetaan myöhemmin. Journalistit eivät ole Sipilän tapauksessa kuitenkaan alittaneet rimaa ammattietiikan kannalta, vaikka Sipilä väittää toisin.

Journalisteistakin on moneksi. Ylen entinen erikoistoimittaja Pekka Ervasti kritisoi Sipilää muun muassa poliittisesta osaamattomuudesta, taloudellisista kytköksistä ja terveyden tilasta. Ervastin mukaan etenkin nykyisen hallituksen aikana paine ja itsesensuuri ovat kasvaneet toimittajien keskuudessa poliitikoista kirjoittaessa. Syyt Ervastin lähtöön Yleltä ovat jääneet tuntemattomiksi. Huhut kertovat kiristyneistä toimituskäytännöistä. Jos toimittajat menettävät kriittisen äänensä, journalismin olemassaolon tärkeyden voi kyseenalaistaa.

Sipilä ei ole ainoa uhriutuja, joka väittää vetoavansa kansaan aidoilla tarkoitusperillään, mutta jota ”pelejä pelaileva” media muka pyrkii mustamaalaamaan. Asemaansa kohdistuvaa kritiikkiä huonosti sietävät poliitikot eivät aiheuta jännitteitä vain yksittäisten toimittajien töihin, vaan myös uutistoimitusten sisälle. Pakkaa sekoittaa, kun päätoimittajat eivät yksiselitteisesti asetu omiensa puolelle.

Valtaapitävien myötäilyä voidaan selittää esimerkiksi vaivannäön puutteella tai ideologisilla syillä. Tapaus Sipilä osoittaa, että jutussa mukana olleet toimittajat eivät ainakaan syyllistyneet edelliseen, mutta jälkimmäisen painoarvosta toimituksen päätöksiin ei tullut selkeyttä. Poliitikot käyttävät hyväkseen epävarmuuden ilmapiiriä.

Ylen johdon luulisi tämän tiedostavan. G

24 / 004

KUKA PELKÄÄ MIESASIAMIESTÄ

KUKA PELKÄÄ MIESASIAMIESTÄ

25 / 004

KUKA PELKÄÄ MIESASIAMIESTÄ

26 / 004

KUKA PELKÄÄ MIESASIAMIESTÄ Kirjoittaja: Vilma Ikola Avustaja: Heidi Puomisto

27 / 004

Taru Anttosta Bert Bjarlandia Juuso Ernoa

” LU ULEN , että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”

Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.

Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.

Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen

väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.

Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin.

Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan

28 / 004 tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.

Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn.

Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.

Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen “naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook-fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.

MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat-feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa.

Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.

Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä

on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.

Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu. ”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä — nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.

Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on?

Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”.

Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.

Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä

29 / 004 — miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.

Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.

Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.

Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.

Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään. ”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu

Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”

Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi — tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia.

Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.

Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?

Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja. ”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää.

Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.

Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai

30 / 004

31 / 004

32 / 004 tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.

Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa.

Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.

Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen.

Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.

Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset.

Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.

Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.

Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen

mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.

Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasiasivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.

Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.

Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?

Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.

Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”

Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?

Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa - ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että

33 / 004 järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin — ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.

Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute — maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”

Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.

Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä.

Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.

Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?

Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.

Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi

kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan — tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien — ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä - esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi. G

34 / 004

NYT MENI METSÄÄN! NYT- LIITE kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja

journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta.

Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma?

Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatusja hoitoalan töitä ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite

35 / 004

haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa. G

y

ViestiR

k.com/

o facebo

Uudistettu Steam Coffee Kaisaniemen sydämessä! opiskelija-alennus 10% Kaisaniemenkatu 3 & Fredrikinkatu 65 (Tennispalatsi 2. krs)

38 / 004

PARISUHTEEN ONNELLISUUSPANOMETRI ” MITEN jotkut parit voi harrastaa seksiä tosi harvoin? Eikö teillä ole himoja vai missä vika? On epänormaalia sekstailla harvoin. Meillä tapahtuu joka päivä.”, miettii nimimerkki Vierailija vauva.fi –sivustolla. Provosoiva lausahdus tuntuu tiivistävän kaiken ihmettelemäni parisuhdekeskustelun ilmapiiristä.

Vuosikymmenen trendi keskustelussa tuntuu olevan kansakunnan kuiva kausi – suomalaisten vällyjen välistä näyttäisi puuttuvan vipinä. Väestöliiton Finnsex-tutkimuksen ja Perhebarometrin tulokset korostavat suomalaispariskuntien seksin määrän vähentymisen hälyttävyyttä – tai ainakin media tulkitsee tuloksia näin. Ylen lisääntymisillassa (12.9) asiaa lähestyttiin lähes ainoastaan perheenlisäyksen kautta. Keskustelussa keskityttiin puimaan kuinka suomalaiset saadaan harrastamaan enemmän heteronormatiivista seksiä, jotta eläköityvään pohjolaan saataisiin lisää lapsia kasvamaan uusiksi veronmaksajiksi jo valmiiksi ylikansoitettuun maailmaan.

Helsingin Sanomien jutussa Suomalaiset ovat yhä onnettomampia parisuhteissaan – Professori on huolissaan: ”Rakastelulle löytyy aikaa harvemmin” (1.11.) Väestöliitto puolestaan kiinnittää huomion parisuhteiden onnellisuuteen ja ilmoittaa halustaan nostaa asia poliittiseen keskusteluun. Kärkkäimmin jutussa esille nostetaan heti otsikossa suomalaisten parisuhteiden hiipunut seksielämä.

Totta kai media ratsastaa aina ihmisten tirkistelytarpeella. Oli kyse sitten veroista tai seksielämästä, ”tässä kaikki mitä olet halunnut tietää asiasta” –otsikot eivät ole lainkaan harvinaisia. Ihmettelen, mistä innokkuus juuri seksin ja onnellisuuden yhdessä mittaamiseen oikein kumpuaa. Mihin jäävät muut muuttujat? Nimenomaan yhdyntämäärien lisääminen näyttäisi edellä mainittujen tutkimusten perusteella olevan mystinen onnen avain parisuhteen kaikkiin ongelmiin.

Ainakin professori Osmo Kontulan muotoilemassa Finnsex-tutkimuksen vuoden 2015 lomakkeessa sekä tutkimustulosten yhteenvedoissa sanan ”yhdyntä” frekvenssi on hengästyttävän suuri. Muut tavat tuottaa seksuaalista mielihyvää kumppanille kuitataan nopeilla kysymyspattereilla, mikäli parin kysymyksen rykelmästä nyt voi patterina puhua. Tuntuu siltä, että kyselyä tehdessään täytyisi olla heteroseksuaali, avio- tai avoliiton satamaan astunut mies- tai naissukupuolinen. Seksuaalisuuden ja sukupuolen muille muodoille jätetään perin vähän tilaa.

Tutkimustuloksista puhuttaessa ilmassa on nostalgista haikailua takaisin vuoteen 1971, jolloin Finnsex-tutkimus ensimmäistä kertaa toteutettiin. Silloinhan parit eivät suorastaan pystyneet pitämään näppejään erossa toisistaan! Voi vanhat hyvät ajat, kun ihmisiä vielä panetti eivätkä hohtavat omenat olleet kaapanneet kaikkien huomiota.

Miltei kansantaudiksi leimattu haluttomuus paisutellaan suuremmaksi ongelmaksi kuin se ehkä onkaan. Luulen, että melko moni parisuhteessa joskus elänyt on kohdannut ajan, kun lakanoihin hypätessä ajatuksissa ei ensimmäisenä ole mieltä laajentava seksi. Ja jos asia tulee puheeksi, pitää sitä selitellä muodon vuoksi vaikkapa stressillä, väsymyksellä tai kiireellä. Nämäkin seikat tietenkin vaikuttavat halukkuuteen, mutta on myös täysin ok tuntea, että nyt vain ei yksinkertaisesti haluta. Sitä,

39 / 004

ettei tahdo seksiä, ei tarvitse selitellä itselleen tai kumppanilleen yhtään millään.

Ja yllätys: kaikki voi silti olla aivan hyvin. Finnsex-tutkimuksen tulokset eivät merkkaa jokaisen kansalaisen standardipanetusta.

Miksi ihmisten ehkä intiimein ja riisutuin kanssakäyminen täytyy ylipäätään typistää numeroiksi? Montako yhdyntää, montako orgasmia, montako kumppania, montako seksuaalisesti aktiivista vuotta? Ja keskiarvoko on Graalin maljan lailla tavoiteltava parisuhteen autuaan onnen tila?

Seksi on täysivaltainen vuorovaikutustilanne siinä missä mikä tahansa muukin kommunikointi. Finnsexin kaltaisia tutkimuksia ja niitä koskevaa mediakeskustelua lukiessa tulee helposti tunne, että seksin osapuolet ovat jonkinlaisia todellisuudesta irrallisia, ainoastaan mekaanisen yhdynnän kautta tyydytyksen saavuttavia entiteettejä. Seksi vuorovaikutustilanteena on juuri niiden ihmisten näköinen, jotka siinä toisensa kohtaavat. Se, harrastetaanko suhteessa seksiä kaksi kertaa päivässä vai vuodessa saattaa kertoa parisuhteen onnellisuudesta yhtä paljon kuin Hollywoodin romanttiset komediat todellisuudesta. Suuntaamalla keskustelu keskimääräisiin parisuhteen seksimääriin ja -tapoihin tahdotaan usein unohtaa jokaisen parisuhteen ja ihmisen yksilöllisyys ja erikoisuus.

Onnellinen parisuhde ei koostu pelkästään seksistä ja orgasmeista – toki useille myös ne ovat tärkeitä, mutta jatkuva seksin määrän laskeminen ja seksielämän onnellisuuden operationalisointi vie ajatukset arjessa merkityksettömiin lukuihin ja muuttujiin. Ihminen ei ole yhtä kuin genitaalinsa tai orgasmisaldonsa. Perhebarometrissa korostetaan luonnollisesti myös muiden onnellisuustekijöiden, kuten hellyydenosoitusten ja kommunikoinnin tärkeyttä, mutta niidenkin päämäärä rinnastetaan helposti seksiin. Hellittelyn ja suutelemisen päämääränä ei tarvitse olla hikinen seksiakti, jos vähänkään tuntuu, että sen tekee jostain julkilausumattomasta velvollisuudesta.

Perhebarometri sisältää loppujen lopuksi paljon hyviäkin huomioita parisuhteesta ja seksuaalisesta hyvinvoinnista, mutta jatkuva yhdyntäretoriikka väsyttää. Parisuhteiden onnellisuudesta keskustelemisen keskittyminen seksiin, tai vielä suppeammin yhdyntöihin, tuntuu lähinnä turhauttavalta. Barometriin ja siitä käytyyn mediakeskusteluun tutustuessani alkaa päässäni vastareaktion omaisesti tuon tuosta soida Zen Cafen kappale Monta kertaa: ”monta kertaa viikossa, meidän täytyy nussia, monta kertaa viikossa, että olet rauhassa?” Kappaleen kertojan lailla olen kyllästynyt excelmäisen tarkkaan seksikertojen laskemiseen. Nautittava seksielämä on epäilemättä monelle tärkeä pala parisuhteen onnellisuuspalapelissä, mutta sokeasti sen aktiivisuudella parisuhdeonnea on turha mitata – yhdestä palasesta on mahdotonta rakentaa kokonaista palapeliä. G

40 / 004

TRUMP MUISTUTTAA ENEMMÄN ISMO LAITELAA KUIN ADOLF HITLERIÄ

TEKSTI Juho Valta KUVAT OONA POHJALAINEN

41 / 004

42 / 004 OLLA AN Washington D.C.:ssä vuonna 1983.

Saturday Night Live –sketsiohjelman kautta suursuosioon noussut Eddie Murphy käyskentelee arvostetun konserttisalin lavalla ensimmäisessä stand up -spesiaalissaan. Päälleen hän on vetänyt punaisen nahkahaalarin, joka saisi Jani Toivolan kyynelehtimään kateudesta.

Vaaratonta koko perheen huumoria hakemaan tulleet ovat lähteneet kotiin varmasti jo ensimmäisen sketsin aikana. Vaivaisen kymmenen minuutin kuluessa Murphy on nimittäin avautunut esimerkiksi pelostaan kohdata Hollywoodissa homoksi muuttunut Mr T ja esittänyt teorian, jonka mukaan aasialaismiesten stereotyyppinen kevyt kävelytyyli selittyy heidän mikropeniksillään. Suvakkiomatuntoni käskee suuttumaan, mutta eihän näin saatanan tyhmille jutuille voi kuin nauraa.

Tai näin ajattelin vielä pari vuotta sitten.

Vuoden 2016 tapahtumien jälkeen kaikkien on kuitenkin ehkä syytä pohtia, kuinka fiksua typerien ideoiden karnevalisointi lopulta on.

Poliittisia tv-koomikoita riemastuttaneena mediaspektaakkelina alkanut presidentinvaalikampanja on johtanut siihen, että pillun puristelulla pröystäilevästä kylähuutelijasta on tulossa tämän kuun lopussa Yhdysvaltain presidentti.

John Oliverille, Bill Maherille ja kumppaneille tekisi mieli esittää suomikomedian klassikoihin kuuluvan Ponterosa-elokuvan ikivihreä repliikki: ”Joko hymy hyytyi, molopää?”

Trumpin voittoon johtanutta mätäfarssia ovat kotimaan ja maailman älyköt yrittäneet selittää loputtomissa kolumneissaan siitä päivästä lähtien, kun Trumpin naurettavalta kuulostaneesta presidenttiydestä tulikin todellisuutta.

Tavoitteena on ollut kehittää suuri teoria, joka yksioikoisesti selittäisi miten moinen hairahdus pääsi taas tapahtumaan. On syytetty amerikkalaisten yliopistokampusten sananvapautta sortavaa poliittista korrektiutta ja vedottu Karl Polanyin teoriaan, jonka mukaan fasismi syntyy yhteiskunnan puolustusreaktiona markkinatalouden raakalaismaisuudelle.

Rasismi ja keski- ja työväenluokan ahdinko selittävät Trumpin kannatusta toki osittain.

Noamchomskyja ja heikkipatomäkiä paremman teorian koomisina pidettyjen kandidaattien voittomahdollisuuksista esitti kuitenkin Eddie Murphy juuri siinä samassa irstaassa Delirious-standupissa, jota tämän artikkelin alussa kuvailin.

Murphy uskoi, että 80-luvulla presidentiksi

pyrkineellä baptistipastori Jesse Jacksonilla oli oikeasti mahdollisuus voittaa vaalit. Miksi? “Because white dudes like to vote for the wrong dude as a goof”. Seuraavana päivänä toki hämmästellään, että voittiko se nyt jumalauta oikeasti, mutta tulosten julkistamiseen asti oli ainakin hauskaa.

Murphyn puolivitsillä heittämä hypoteesi on suoranainen profetia esimerkiksi siitä moraalisesta krapulasta, jota Brexitin puolesta äänestäneet britit alkoivat potea ennen kuin päätöksen seuraukset olivat edes alkaneet realisoitua.

Uskon, että sama omantunnon tuska iskee myös joihinkin niihin pikkuporvarillisiin kaappimaoisteihin, jotka viime marraskuussa kirjoittivat äänestyslipukkeeseen Trumpin nimen kerätäkseen elinvoimaa poliittista kaaosta aiheuttamalla.

Kyllä, toisin kuin kuvasto Trumpin puhetilaisuuksista on antanut ymmärtää, valtaosa Trumpin kannattajista on pikkuporvareita, ei mitään globaalin kapitalismin päähän potkimia reppanoita, jotka nyrkkiä puiden vaativat vispilätehdastyöpaikkansa takaisintoimittamista Meksikosta. Useimpien arvioiden mukaan Trumpin kannattajien vuositulot ovat keskimäärin 70 000 dollarin luokkaa. Samojen arvioiden mukaan Clintonin kannattajat tienaavat keskimäärin melkein kymmenen tuhatta dollaria vähemmän.

Trumpin kannattajan prototyyppi ei siis mitä todennäköisimmin ole se mediassa toistuvasti esitetty karavaanipuiston punaniska, vaan ennemminkin American Beauty –elokuvan Lester Burnhamin kaltainen elämäänsä kyllästynyt konttorirotta, joka liian monta vakuutusdiiliä myytyään miettii, että voisiko tässä vielä jotenkin räväyttää ja kokea olevansa olemassa. He ovat niitä Max Horkheimerin ja Theodor Adornon kuvailemia etuoikeutettuja odysseyksia, jotka voivat nauttia seireenien laulun hedonistisista iloista, kunhan vain ensin sitovat itsensä mastoon ja luopuvat lopullisesti vapaudestaan.

Vapauden tunteensa riistäjinä nämä oravanpyörän orjat näkevät eliittipoliitikot, jotka lukemattomista puheistaan huolimatta eivät ole saaneet aikaan muutoksia heidän ennalta-arvattaviin elämiinsä. Trumpin voitto symboloi niiden pattitilanteeseen ajautuneiden porvarien itkupotkuraivaria, jotka katkeroituneissa mielissään näkivät ainoana emansipaation mahdollisuutena sen, että he kiepauttavat koko shakkilaudan nurin. Molotovin cocktailin vintiömäinen viskaaminen Valkoiseen taloon oli mahdollista, sillä esikaupunki-idyllin mukavuuksien

43 / 004

44 / 004 turvaamina valkonaamoina se ei tulisi maksamaan heille mitään.

Jos Trump todella lähtee toteuttamaan vaalilupauksiaan, maksavat tämän illusorisen kapinaeleen hinnan sen sijaan etniset vähemmistöt, joiden vainoamisesta on kampanjan aikana tullut tietyissä piireissä kansanhuvia.

Tässä piilee koko oikeistopopulismin traagisuus.

Ei suuri osa Trumpin kannattajista ole mitään kansanmurhaan valmistautuvia hirviöitä, vaan lähinnä onnettomia tylsimyksiä. Pahimmillaan oikeistopopulistit kuitenkin kykenevät valjastamaan näiden ihmisten katkeruuden hirviömäisten päämäärien ajamiseen.

Eddie Murphyn lisäksi Trumpin nousun ja käytännössä kaikki muutkin nykypäivän ilmiöt ennusti David Foster Wallace vuonna 1996 julkaistussa Infinite Jest –romaanissaan, jonka tulisi olla länsimaissa näinä aikoina pakollista luettavaa.

Wallacen noin tuhatsivuisessa tulevaisuudenkuvassa Yhdysvaltain presidentiksi tai tarkemmin Meksikon ja Kanadan osakseen sulauttaneen Organisation of North American Nationsin johtajaksi on noussut Johnny Gentle, menneiden vuosien samettiääninen kakkosluokan laulutähti. Ennenkuulumatonta retoriikkaa kampanjakiertueella käyttänyt Gentle on lumonnut kansalaiset suorasukaisilla lupauksillaan siivota Amerikan saastaiset kadut.

Yksioikoiseksi ratkaisuksi ongelmaan hän on tarjonnut katapultin rakentamista, joka linkoaisi Amerikan jätteet Kanadan puolelle. Havaitsetko pahaenteisiä paralleeleja?

Vaikka Gentlen ja Trumpin poliittiset prioriteetit ovatkin erilaiset, ovat molemmat heistä päätyneet valtaan viihdettä palvovan kulttuurin seurauksena. Infinite Jest on masentavan huvittava kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita peräti kuolemaan kokeakseen anomian ikeestä vapauttavat dopamiininousut. Tässä yhteiskunnassa mekin yhä enemmän elämme. Suuri osa jatkuviin ärsykkeisiin tottuneista ihmisistä ei kykene seuraamaan politiikkaa, ellei se tarjoa samanlaisia välittömiä tyydytyksen hetkiä kuin vaikkapa tosi-tv, mobiiliapplikaatiot tai videopelit. Koska älyvapaasta ja murheet hukuttavasta viihteestä on tullut aikamme suosituin elintapa, ei politiikkakaan kiinnosta, ellei siitä muovata draamantäyteistä hupia.

Trump on siis ehkä enemmän kulttuuriteollisuuden kuin äärioikeiston suosion kasvun tuote.

Trumpin mielipiteet eivät loppujen lopuksi edes ole erityisen poikkeavia. Aivan samanlaisia visioita ovat vähemmällä itseluottamuksella, perinteisemmällä retoriikalla ja suunnattoman paljon huonommalla menestyksellä esittäneet lukemattomat republikaanipoliitikot jo toistakymmentä vuotta.

Trump ei voittanut, koska Amerikan kansa löysi oman Hitlerinsä, vaan koska se löysi uuden Ismo Laitelansa – tohelon, äkäisen isähahmon, jonka toinen toistaan röyhkeämmät tempaukset takasivat puheenaiheen elottomiin perheillallisiin. Kun spektaakkelin loppu alkoi häämöttää, ajautuivat farssia joka ilta seuranneet epävarmat äänestäjät samanlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin kuin salkkarifanit uuden kauden päättyessä. Mitä minä sitten katson? Salkkarifanien pelastuksena ovat toimineet kesäuusinnat, Trump-addikteilta show’n jatkuminen vaati äänestyspaikalle raahautumista.

Toistaiseksi on mielestäni täysin turha spekuloida millaisia seurauksia Trumpin presidenttiydellä tulee olemaan. Koko kampanjataipaleen ajan herran lausunnot ovat olleet niin skitsofreenisiä, ettei niistä ole dedusoitavissa minkäänlaista koherenttia visiota. On toki mahdollista, että Trump on uusi Hitler, ydinaseiden käyttöön valmis megalomaani. On toisaalta myös täysin mahdollista, että Trump on lähinnä presidenttiyden tuottamasta egotripistä nauttiva opportunisti, jolla ei ole sen kummempaa intressiä saada läpi suuria uudistuksia. Molemmat skenaariot ovat tietysti vaarallisia.

Mitä ihmisten tulisi kuitenkin näinä uhkaavina aikoina muistaa on se, että viime vuosisatoina kansalaisille tyrkytetty viihde on ollut käytännössä jokaisen autoritaarisen regiimin elinehto. Hitler piti huolen, että saksalainen elokuvateollisuus tuotti suuren budjetin spektaakkeleja vielä vuonna 1944, jolloin unelmaan vaaleatukkaisesta ja sinisilmäisestä Euroopasta ei olisi uskonut enää edes James Hirvisaari. Nicolae Romaniassa kansalaiset taas lähtivät taltuttamaan tyrannia vasta, kun hän päätti lopettaa länsimaisten viihdeohjelmien näyttämisen televisiossa. kohtalo osoittaa, että vanha viisaus, jonka mukaan yhteiskunta on seitsemän aterian päässä vallankumouksesta, on suunnattoman puutteellinen. Se unohtaa, että leivän lisäksi kansa vaatii sirkushuvinsa. G

Origos Oy I Sinimäentie 10 A I 02630 Espoo I p. 010 526 3850 I myynti@origos.fi

Ota rennosti ja anna meidän painaa.

www.origos.fi Validation Print Creation | 29987

instagram.com/origos.fi

facebook.com/origosfi

Origos Oy

46 / 004

“Olen aktiivisesti edistänyt liikenne- ja viestintäministeriön some-viestintää niin, että nyt kaikki 15 johtajaamme sekä 2/3 henkilöstöstämme toimivat Twitterissä omilla nimillään. He käyvät siellä aktiivista keskustelua kansalaisten ja sidosryhmien kanssa valmisteilla olevista asioistamme kuten liikennekaaresta.

ProComin puheenjohtajana olen pitänyt viestinnän ja läpinäkyvyyden sanomaa aktiivisesti esillä erilaisissa viestinnän ja johtamisen tilaisuuksissa, tapahtumissa ja blogikirjoituksissa.”

Taina Pieski, Liikenneja viestintäministeriön viestintäjohtaja, Procomin puheenjohtaja 2016

“Olen tuskaisuuteen asti oikonut vääriä some-huhuja ja vääriksi tietämiäni väitteitä. Olen myös koettanut kysyä ”mistä tiedät, oletko varma”, kun keskusteluissa heitetään kepeitä letkauksia tai leimoja. Olen saanut tästä paljon rapaa naamaani, mutta myös kiitollisia kommentteja, kun letkauttelijat joutuvat hetkeksi miettimään.”

Matti Rönkä, Ylen uutisankkuri

47 / 004

VIESTINNÄN VAIKUTTAJAT, LUNASTITTEKO LUPAUKSENNE?

“Huomaan, että lupausten antamisessa pitäisi olla varovaisempi. Ison Pyörän toteuttaminen on vielä kesken, mutta monia asioita on jo saatu alulle. Olemme yhdessä opetusvaradekaanin kanssa keskustelleet Kannunvalajien edustajien kanssa siitä, miten yhteistyötä voitaisiin edelleen edistää ja opiskelijoita kuulla jatkossa paremmin. Yhtenä käytännön toimena opetuksen kehittämiseksi tiedekunta on palkannut suunnittelijan selvittämään keinoja työelämäyhteistyön parantamiseksi opetuksessa.

Opettajien ja tutkijoiden tutkimusedellytysten parantamiseksi on vahvistettu OT-henkilöstön sapattivapaa-järjestelmä, jonka mukaan jokaiselle on turvattu puolen vuoden tutkimusvapaa joka neljäs vuosi. Apurahatutkijoiden tilavuokra on poistettu ja heidän konferenssimatkojaan on päätetty tukea. Näiden lisäksi on muodostettu tutkimuksen neljä painoalaa, joita resurssoidaan jatkossa tutkimusryhmille myönnettävien starttirahojen muodossa. Olemme myös päättäneet perustaa tiedekunnan Scientific Advisory Boardin, joka toimii asiantuntijaelimenä tiedekunnan tutkimuksen kehittämisessä.”

Hannu Nieminen, valtiotieteellisen tiedekunnan dekaani

“Alkuvuodesta sanoin, että lupaus on käsitteenä hankala. Lupaukseen liittyy mielestäni ajatus jostain tavoitteesta, joka tehdään uutena vuotena, ja joka pitää toteuttaa hampaat irvessä tai sitten häpeillen jätetään toteuttamatta. Lupasin antaa täyden panokseni Medialle ja uskon, että jokainen toiminnassa mukana ollut on antanut kaikkensa. Juuri sen takia ainejärjestötoimintaa on olemassa. Medialla kaikki saavuttivat yhdessä kokemuksia, tapahtumia ja asioita, joita ei uskallettu alkuvuodesta edes luvata, mutta jotka lopulta ylittivät kaikki odotukset.”

Alli Alho, Media ry:n puheenjohtaja 2016

“Tänä vuonna Ellun kanat perusti Mitä tapahtuu huomenna -tehtaan, joka tutkii tulevaa ja luo näkemyksiä tiedosta. Alkusyksystä kaikki työntekijämme kävivät tehtaalla vuoroviikoin syventymässä yhdessä johonkin tiettyyn teemaan esimerkiksi tulevaisuuden yrityksiin. Tämä oli meiltä suuri panostus rajoja ravistelevan ajattelun kehittämisessä.

Muuten teemme joka päivä töitä joustavan ja hyvän työn eteen: maksamme työtekijöidemme kotinetin ja pidämme firman piikkiä monessa kahvilassa, jotta liikkuva työ onnistuu. Tarjoamme myös rutkasti koulutusmahdollisuuksia ja pidämme pitkät lomat.

Perjantaisin kiitämme toisiamme kuohuvan äärellä.”

Taru Tujunen, viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja

48 / 004

MILLOIN KOIT SUKUPUOLTA? Kysyimme viestinnän opiskelijoilta kokemuksia sukupuolesta – itsessään tai ympärillään.

”Ahdistun kahdesta laatikosta, joihin koko binäärinen sukupuolijaottelu kiteytyy. ’Oletko a) mies vai b) nainen?’

Kolmannet vaihtoehdot kuten ’muu’ tai ’en halua kertoa’ ovat virkistäviä, mutta itse tarvitsisin boksin nimeltä ’en osaa määritellä’. Ehkä olen etuoikeutettu ja liikaa sukupuolentutkimusta lukenut vaikea ihminen. Tai ehkä ihan jokaisen kyselyntekijän ei edes tarvitsisi tietää mitään sukupuolestani.”

”Sain tietää teini-ikäisenä, että ennen syntymääni vanhemmat olivat vähällä saada tytön. Ajatus jäi kummittelemaan.

Olen itse saanut olla isoveli kolmelle nuoremmalle. Millaista itse olisi ollut olla pikkuveli isosiskon opissa ja nuhteessa? Olisinko halunnut erottautua ja kasvanut entistä miehekkäämmäksi? Vai sittenkin paremmin naiseutta ymmärtävämmäksi?”

”Tein jonkin aikaa töitä vuorossa, joka loppui puoliltaöin. Opin nopeasti jännittämään kotimatkaa, sillä sen aikana sattui usein jotain. Erään työviikon aikana minuun käytiin kahdesti kiinni. Kun illan viimeinen bussi jätti kerran tulematta ja jouduin turvautumaan taksiin, taksia ajanut mies piti minulle pitkän saarnan siitä, kuinka vaarallista ja typerää nuoren naisen on kulkea yksin siihen aikaan yöstä. Viimeistään silloin ymmärsin, kuinka eri tavalla öinen kotikaupunkini kohtelee miehiä ja naisia.”

49 / 004 ”Kaikkein jännittävimpiä välitunteja ala-asteella olivat ne, kun menimme salaa pihalle leikkimään pusuhippaa. Muistan kuinka minua jahdattiin läpi koulun pihan, juoksin täysiä pakoon ja sydän hakkasi ihan älyttömän kovaa. Tykkäsin siitä, kun pojat juoksivat perässä, ja välillä myös siitä kun ne saivat minut kiinni.”

”Tyttö voi leikata hiuksensa lyhyeksi ja jättää meikkaamatta. Jos poika kasvattaa hiuksensa pitkiksi ja meikkaa, se on alentavaa. Onko naisellisuus alentavaa?”

”Olin lähtökohtaisesti innoissani neljäsluokkalaisille järjestetyistä itsenäisyyspäivätansseista. Kuultuani, että meidän, 9–10-vuotiaiden itse oli järjestettävä itsellemme parit, into muuttui pakokauhuksi. Selän takana alettiin spekuloida kuka tykkää kenestäkin ja miksi joku ei halunnut tanssia tietyn tyypin kanssa. Silloin tiedostin ensimmäistä kertaa sukupuoleen liitetyt odotukset. ’Tytöt’ ja ’pojat’ alkoivat muodostua luokassamme.”

50 / 004

KIITTI MORO!

TORSTAISIN JA KESKIVIIKKOISIN VAPAA PÄÄSY OPISKELIJAKORTILLA. (EI VOIMASSA ARKIPYHÄPÄIVINÄ, TAI MIKÄLI TOISIN ILMOITETAAN.)