GROTESKI 1/2019 HENKI by Groteski

henki

GROTESKI 1/2019

Kuinka kauan voimme säilyä hengissä, jos meille jää vain toisemme?

kuva:

Liina Aalto-Setälä

kuva

YHTEYSTIEDOT

groteski.lehti@gmail.com Twitter: @groteski Instagram: @groteskilehti Snapchat: @groteski-mag www.groteski-magazine.fi

KIITOKSET

Kirjoittajat ja kuvittajat Teerenpeli Good Guys Kombucha Ristorante il Siciliano

PAINO

Erweko Oy

Kirjaintyypit:

Pirelli /Jung Lee Type Foundry PS Fournier /Typofonderie

Levikki: 200 kpl Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2019.

PÄÄTOIMITUS: Viivi Aliklaavu

viivi.aliklaavu@helsinki.fi Instagram: @viivialiklaavu

Rosa Lehtokari

rosa.lehtokari@helsinki.fi Instagram: @rosalehtokari Twitter: @rosalehtokari

Antti Putila

antti.putila@helsinki.fi Instagram: @anttipee Twitter: @kimurantin

Leo Taanila

leo.taanila@helsinki.fi Instagram: @leguuu Twitter: @leotaanila

Emilia Tiainen

emilia.tiainen@helsinki.fi Instagram: @enpatia Twitter: @emiliatiainen

AD: Katri Astala

katri.astala@aalto.fi Instagram: @katrias

Kuvaajat ja kuvittajat:

Liina Aalto-Setälä Katri Astala Lotta Kivelä Rosa Lehtokari Akseli Manner Heta Ojanperä Toni Pakarinen Iisa Pappi Heidi Puomisto Inka Salminen Roosa Savo Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat

Kirjoittajat:

Viivi Aliklaavu Hanna Catani Aku Houttu Rosa Kaimio Lotta Kivelä Rosa Lehtokari Ainomaija Mikola Heta Ojanperä Antti Putila Julia Rautiainen Akseli Rouvari Roosa Savo Leo Taanila Emilia Tiainen Henna Ukkonen JULKAISIJA:

1/2019 – HENKI 6 Tiedepalsta: Hengitys 7 Pääkirjoitus 8 Lupa odottaa Päätoimitus esittäytyy 14 Uusi päätoimitus päätti kirjoittaa kerrankin jotain henkilökohtaista.

17 Beef & Honeys Sanahelinää Piikki lihassa 18 Tahtomaan tuomittu 22 Kuka luulet olevasi: Adikia Kuulijansa rajuilla lyriikoillaan lumonnut Adikia kertoo muun muassa naiseudesta rap-musiikissa.

26 Pullotettu muovihenki 32 Tantraten takaisin kehoon Tantra kätkeytyy mystisyyden verhon taakse. Mistä ilmiössä on todella kyse?

37 Anonymiteetti bittiavaruudessa 40 Pöhinän kellarissa Roosa Savo pohtii keskustakampuksen Unisportin syvintä olemusta.

44 Gallup Kolumni: Näyttämöllä 45 Elämmekö kaikki vain kulissia vai osallistummeko sittenkin jumalaiseen näytelmään?

46 Fiktio: Henkeen ja vereen

TIEDEPALSTA

HENGITYS automaatiota vai tekniikkaa? teksti: kuva:

Hanna Catani Katri Astala

Sana henki on ikivanhaa perua ja tarkoittaa elävää ihmistä tai eläintä. Luontaisesti meidät elossa pitävä voima on nimetty hengitykseksi. Alamme hengittää heti syntyessämme ja lapsuuden hengitämme luonnostaan oikealla tavalla, mutta monilla aikuisilla oikeanlainen hengitystekniikka on unohtunut, jolloin pahimmillaan saatetaan tottua käyttämään vain 20 % keuhkokapasiteetista liian tiheään tahtiin hengittäen. Vääränlaisen hengityksen on todettu aiheuttavan väsymystä, niska- ja hartiakipuja ja jopa hampaiden narskuttelua. Vääränlainen hengitys on pinnallista, eivätkä keuhkot laajene kunnolla. Keho kompensoi huonoa hengitystä tehostamalla sitä ylävartalon lihaksilla, mikä pitkään jatkuessaan voi johtaa ikäviin kipu tiloihin. Noin puolella stressaantuneista todetaan pinnallinen hengitystapa, jolla on selkeä yhteys stressin syntyyn tai kroonistumiseen. Voi syntyä kierre, jossa stressin aiheuttama ylihengitys eli normaaliin nähden moninkertainen määrä hengitystä minuutissa aiheuttaa lisää stressiä ja terveys ongelmia. Ylihengittäminen ei lisää kehon hapensaantia millään tavalla, vaan saattaa koko järjestelmän ylikierroksille. Hengittämiseen vaikuttaa myös hiilidioksidin määrä elimistössä. Liian voimakas hengitys poistaa elimistöstä liian tehokkaasti hiilidioksidia, jolloin hiilidioksidin määrä keuhkoissa ei riitä vapauttamaan happea verestä riittävästi. Seurauksena on elimistön hapen puute. Tämä ilmiö on myös uniapnean, eli yöllisten hengityskatkosten, taustalla. Keho havaitsee hiilidioksidin puutteen ja alkaa säädellä hengitystä unen aikana. Hiilidioksidilla on myös muita tärkeitä tehtäviä, kuten suolistoa ja verisuonia ympäröivän lihaksiston rentouttaminen. Lisäksi sen puute elimistössä altistaa korkealle verenpaineelle. Miten sitten pitäisi hengittää, jotta keho pysyisi terveenä ja hapen sekä hiilidioksidin suhde optimaalisena? Minuutissa pitäisi hengittää 4–6 litraa, joka tarkoittaa noin 6–12 hengenvetoa. Urheillessamme voimme hengittää jopa parisataa litraa minuutissa, mutta levon aikana samat hengitysmäärät eivät ole terveellisiä. Hengittää pitäisi mieluiten nenän kautta, jotta vältymme haukkomisefektiltä ja ylihengittämiseltä. Hengitykseen ei myöskään pitäisi keskittyä liikaa, koska silloin hengitys viimeistään häiriintyy. Myös hengitystavan muuttaminen esimerkiksi suuhengityksestä nenähengitykseen on hankalaa ja voi aiheuttaa päänsärkyoireita. Syvähengitys näkyy vatsassa pallean kohotessa. Keuhkoille syntyy tilaa, kun ylemmät vatsalihakset rentoutuvat sisäänhengityksen aikana. Tekniikkaa voi harjoitella makaamalla lattialla selällään jalat koukussa ja laittamalla käden alavatsalle siten, että vatsan nousua ja laskua voi tarkkailla. Uloshengitys tapahtuu tyhjentämällä keuhkot mahdollisimman tyhjiksi. Keuhkot täyttyvät itsestään, kun vatsalihakset rentoutuvat. Hengissä pysyminen automaattisesti hengittämällä on tavalliselle ihmiselle helppoa. Mestarihengittäjällä oikea tekniikka auttaa kuorsaukseen, ylipaino-ongelmiin ja stressiin. Liikunta ja esiintyminen sujuvat paremmin, kun sekä hengitys että ääni kulkevat. Kun sanotaan, että hengitys on syvältä, se on pelkästään hyvä asia.

teksti: kuva:

Antti Putila Toni Pakarinen

PÄÄKIRJOITUS

Kuinka kauan voimme säilyä hengissä, jos meille jää vain toisemme? Maailma ympäril-

lämme tuhoutuu ja sen mukana lähes kaikki, mitä rakastamme, mukaan lukien me itse. Toisaalta, ei kai millään ole väliä, jos saa jatkaa omaa itsekeskeistä kulutusjuhlaansa. Kunhan kukaan ei ainakaan tule kertomaan, ettei enää saisi syödä omaa herkkuruokaansa, Mummon chipotle-munuaiskiviä perseenkatkuisen suojakaasun keskeltä. Ei kai millään ole mitään väliä, sillä Suomen tai EU:n päätöksillä ei ole maailman mittakaavassa mitään merkitystä, sillä muuthan saastuttavat paljon enemmän. Ei kai millään ole mitään väliä, koska yhteiskunta on kääntynyt Minua vastaan, eikä anna Minun enää edes tuoda esille ylitsevuotavaa seksuaalisuuttani ja kävellä kesällä rockfestivaaleilla ilman paitaa, vaikka sataisi räntää (Henna Ukkosen laajan ja silmiä avaavan jutun siveyslupauksista löydät sivulta 8). Ei kai millään ole mitään väliä, kun tuhkatkin on viety pesästä. Ennen tuhkausta olisi hyvä miettiä, mitä maalliselle omaisuudelleen tekee. Voisipa kaiken

omaisuuden testamentata peräseinäjoen puntti-pietareille, sillä siellä asioilla on vielä väliä (sivulla 18 älykkäämpää sisältöä testamentti-instituutiosta tarjoilee Ainomaija Mikola). Testamentin teko voi toki harmittaa, sillä ei haluaisi antaa kenellekään mitään, koska Minun omaisuudellani on väliä. Vitutukseen voikin alkaa juomaan Viinaa™, niin kuin kunnon Suomalaisen™ tuleekin tehdä, mutta samalla tulee kuitenkin muistaa nauttia juotavat muovi pillillä, sillä nekin aiotaan viedä meiltä kohta pois (pulloista, muovista ja kierrätyksestä voit nauttia Lotta Kivelän kuvareportaasin muodossa sivulla 26). Onneksi yllä olevat ajatukset ovat vielä huonoa fiktiota (sen sijaan erinomaista sellaista meille tarjoilee Rosa Kaimio sivulla 46), jolle voimme naureskella inter netissä ja tuntea ylemmyydentunnetta, olla olevinamme jotakin. Vuoden ensimmäinen Groteski tarjoaa teille ylemmyydentunteen sijaan runsaasti hengellistä pääomaa laadukkaine juttuineen. Nauti siitä vielä, kun voit. Koska kaikella on vielä väliä.

LUPA ODOTTAA teksti: kuvat:

Henna Ukkonen Heidi Puomisto

”Jos syytös on tosi, jos tytössä ei tavattu neitsyyden merkkiä, silloin vietäköön tyttö isänsä talon ovelle, ja kaupungin miehet kivittäkööt hänet kuoliaaksi, koska hän teki häpeällisen teon Israelissa, harjoittaen haureutta isänsä kodissa.” Näin Vanhan Testamentin Mooseksen kirjassa neuvotaan toimimaan, jos on saatu selville naisen harrastaneen esiaviollista seksiä. Raamatussa esiintyy myös useita muita säkeitä, jotka viestittävät esiaviollisen seksin olevan haureutta ja siveettömyyttä. Useissa kristillisissä liikkeissä kannustetaankin pidättäytymään seksuaalisesta kanssakäymisestä ennen avioliittoa.

Sain ensikosketuksen aiheeseen asuessani yläasteikäisenä perheeni kanssa Kanadassa. Monen sattuman kautta päädyin opiskelemaan kristillisessä yksityiskoulussa. Taustani ei ollut uskonnollinen, joten koulun käytännöt ja ilmapiiri tulivat minulle monin tavoin yllätyksenä. Yllätyin myös opintojen sisällöstä: pääsimme terveystiedon tunneilla kuulemaan, kuinka seksi kuuluu vain ja ainoastaan avioliittoon. Meitä myös kannustettiin hankkimaan siveyssormukset tätä lupausta vahvistamaan. Neitsyysaate on peräisin Yhdysvalloista, josta esiaviollisen seksin kieltävä Tosi rakkaus odottaa -kampanja levisi myös Suomeen 1990-luvun lopulla. Kampanjan aatetta korostetaan monissa Suomen kristillisissä yhteisöissä, ja kristillinen media Nuotta on tuottanut kampanjaan liittyen Tosi rakkaus odottaa -vihkosia. Nuotan mukaan vihkoset tutustuttavat nuoret siihen, mitä Jumalalla on sanottavaa rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Vihkot ovat olleet niin suosittuja, että niistä on tehty uusintapainoksia.

Neitsytaatteen tukijoina ovat esiintyneet myös monet amerikkalaiset populaarikulttuurin edustajat: muun muassa Jonas Brothersin ja Selena Gomezin tapaiset tähdet ovat esitelleet siveyssormuksiaan. Kanadalainen Hannah Gaunt, 22, kuuli siveyssormuksista ensimmäisen kerran juurikin Jonas Brothersin kautta ja sai itse samanlaisen lahjaksi äidiltään täytettyään 15 vuotta. Vaikka hän sai siveyssormuksen vasta 15-vuotiaana, seksuaaliseen pidättäytymiseen häntä oli opetettu koko elämänsä ajan. Hannah kävi esikoulusta ylioppilaaksi valmistumiseen saakka samaa kristillistä yksityiskoulua, jossa olin vaihdossa. Koulun lisäksi neitsyyslupauksesta kerrottiin kirkon nuorten illoissa, joissa monet koulun nuoret aktiivisesti kävivät. Yksityiskoulun nuoret olivat sitoutuneet neitsyyslupaukseen sopimuksen tasolla. Lukukauden alussa nuoret ja heidän vanhempansa allekirjoittivat sopimuksen, jossa määriteltiin

käyttäytymissäännöt oppilaille. Nuoret eivät saaneet juoda alkoholia, tupakoida tai harrastaa seksiä. Sopimuksessa mainittiin, että sääntöjen rikkomisella olisi seurauksia, kuten väliaikainen tai pysyvä erottaminen koulusta. Hannah tunsi kaksi vanhempaa oppilasta, jotka oltiin erotettu koulusta raskauden vuoksi. Myös Suomen Tosi rakkaus odottaa -kampanjaan liittyy allekirjoitettava kortti, jossa nuoret lupaavat pidättäytyä seksistä avioliittoon asti. Väitöskirjatutkija KirsiMarja Isotalo on perehtynyt kampanjaan pro gradu -tutkielmassaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin neitsyyslupauksen vaikutusta kampanjaan sitoutuneiden elämään, ja se koostui 11 haastattelusta ja 12 kirjallisesta kertomuksesta. Isotalon tutkimuksen mukaan kortin allekirjoittaminen koettiin sitovana. ”Kertomusten perusteella vaikuttaa siltä, että kortin allekirjoittamisen jälkeen esiaviollisen seksin harrastaminen oli raskauttavampaa suhteessa Jumalaan kuin tapauksessa, jossa korttia ei olisi allekirjoitettu”, tutkimuksessa todetaan.

Isotalon tutkimuksen mukaan

Tosi rakkaus odottaa -kampanja oli vahvasti kytköksissä hengelliseen yhteisöön. Hannahin tapauksessa neitsyyslupaus oli kirkon hengellisen yhteisön lisäksi osana myös koulun opetussuunnitelmaa. Terveystiedon opetus oli jaettu tyttöjen ja poikien tunteihin. Tunneilla käytiin läpi oman sukupuolen anatomiaa, mutta suurimmaksi osaksi seksuaaliterveyden opetus keskittyi neitsyyslupauksesta kertomiseen. Koulun opetuksessa käsitys seksistä oli ainoastaan heteronormatiivinen, ja homoseksuaalisuus oli erikseen kielletty koulun käyttäytymissäännöissä. Neitsyyslupausta perusteltiin Raamatun sanomalla, mutta nuoria varoitettiin myös esiaviollisen seksin aiheuttamista vahinkoraskauksista ja sukupuolitaudeista. Lisäksi

ensimmäisen kerran kivuliaisuudella peloteltiin, Hannah kertoo. Tunneilla oli erilaisia harjoitteita siitä, kuinka lupauksen pitäminen onnistuu. Tytöt näyttelivät ryhmissä erilaisia tilanteita, joissa esimerkiksi poikaystävä painostaa seksin harrastamiseen. He harjoittelivat, mitä he sanovat ja kuinka he kieltäytyvät ehdotuksesta. Ehkäisystä ei nuorille kerrottu. Jos se joskus nousi puheenaiheeksi, opettajat korostivat, etteivät ehkäisykeinot ole luotettavia. Koulun valvonta ulottui myös terveystiedon tuntien ulkopuolelle. Hannah kertoo, että tyttöjen ja poikien kanssakäymistä vahdittiin jatkuvasti henkilökunnan toimesta. Koulussa korostettiin kuuden senttimetrin sääntöä: tyttöjen ja poikien tulisi olla kaikissa tilanteissa vähintään kuuden senttimetrin etäisyydellä toisistaan. Kaikki tottelivat koulun sääntöjä julkisissa tiloissa, mutta koulun kappelin sokkeloiset käytävät olivat kuitenkin nuorten parien suosittu kohtaamispaikka, jossa he kykenivät olemaan katseilta piilossa. Kun opettajat saivat tietää tästä, lisättiin käytäville erityisvalvontaa.

Koulussa korostettiin kuuden senttimetrin sääntöä: tyttöjen ja poikien tulisi olla kaikissa tilanteissa vähintään kuuden senttimetrin etäisyydellä toisistaan.

Hannahin mukaan seurustelu ja tapailu yksityis-

koulussa oli todella hankalaa ja hämmentävää. Nuoret olivat jakautuneet sen mukaan, kuinka he suhtautuivat neitsyyslupaukseen. Osa nuorista ylpeili sillä, etteivät olleet edes suudelleet kumppaniaan ja aikoivat säästää ensisuudelmansa avioliittoon. Myös monet koulun opettajista olivat tehneet näin. Eriäviä mielipiteitä lupauksen ehdottomuudesta oli, mutta kukaan nuorista ei uskaltanut avoimesti myöntää, että haluaisivat rikkoa sopimusta tai jo tehneensä niin. Hannah on kuitenkin jutellut koulukavereilleen muutama vuosi valmistumisen jälkeen ja saanut tietää, että monet nuoret olivat räikeästi rikkoneet sopimusta koulu-uransa aikana. Anna Keski-Rahkonen, Helsingin yliopiston kansanterveystieteen osaston apulaisprofessori ja psykiatrian erikoislääkäri, korostaa myös, etteivät neitsyyslupaukset pidä: ”Abstinenssi, eli seksistä pidättäytyminen ei toimi. Tutkimusten mukaan abstinenssiin kannustavat ohjelmat eivät lykkää ensiyhdyntäikää eivätkä vähennä seksuaalisuuteen liittyviä riskejä.” Myös Isotalon tutkimuksessa osa haastateltavista oli päätynyt harrastamaan seksiä seurusteluaikana. Kaksi haastateltavaa kertoi, että he olivat tietoisesti

Tutkimuksessa ilmeni, että seksuaalisuuteen liittyvää syyllisyyttä tunsivat niin sopimusta rikkoneet kuin neitsyyslupauksensa pitäneet. Monilla haastateltavilla seksuaalisuuteen liittyvä häpeä jatkui myös avioliittoon saakka.

jättäneet ehkäisyn pois, sillä sen koettiin korostavan teon synnillisyyttä. Lisäksi Isotalo esittelee Peter S. Bearmanin ja Hannah Brücknerin tutkimuksen, jossa tutkittiin True Love Waits -kampanjan vaikutusta yhdyntöjen aloitusikään ja ehkäisyyn. Bearmanin ja Brücknerin tutkimuksessa kävi ilmi, että jos lupauksen tehnyt päätyi harrastamaan esiaviollista seksiä, ehkäisy laiminlyötiin todennäköisemmin kuin tapauksissa, joissa neitsyyslupausta ei oltu tehty. Hannahin mukaan nuoret oireilivat, sillä he eivät tunnistaneet omia seksuaalisia rajojaan eivätkä kyenneet ilmaisemaan halujaan. Koulun asettama raja oli ehdoton: neitsyenä täytyi pysyä avioliittoon saakka. Kädestä pitämisen ja seksin välille jäi kuitenkin paljon tilaa, eivätkä nuoret olleet varmoja missä raja menee. Keski-Rahkonen toteaa, että juuri määritelmien horjuvuus tekee lupauksen käytännön toteutuksesta nuorille vaikeaa. Hannahilla on traumaattisia kokemuksia parisuhteistaan, jossa rajoja kokeiltiin ja myös rikottiin. Hänen ensimmäinen poikaystävänsä tuli samasta koulusta, ja heidän keskusteluihinsa vaikuttivat suuresti koulun ilmapiiri ja opetukset. Hannah kertoo, että ensimmäisessä parisuhteessa esiintyi monta tilannetta, jossa poikaystävä ylitti suostumuksen rajoja. Poikaystävä ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi tilanteet olivat ongelmallisia. ”Tulimme ympäristöstä, jossa seksistä ja seksuaalisuudesta keskusteltiin vain pidättäytymisen näkökulmasta. Emme käyneet keskusteluja suostumuksesta tai sen tärkeydestä, enkä silloin edes tuntenut suostumuksen käsitettä.” Myöhemmissä parisuhteissaan eri taustoista tulevien ihmisten kanssa Hannah on törmännyt samaan ongelmaan. On tapahtunut seksuaalisia tilanteita, joissa hän on

tuntenut olonsa epämukavaksi, mutta ei ole osannut ilmaista itseään tai keskustella aiheesta. Isotalon tutkimuksen mukaan myös Tosi rakkaus odottaa -kampanjasta puuttui seksuaaliterveydellinen valistus ja parisuhdetaitojen opettaminen. Välineitä seksuaalisuuteen tutustumiseen tai seksuaalisuuden harjoitukseen ennen avioliittoa ei tarjottu.

Hannah ei kyennyt puhumaan kenellekään parisuhteissa ilmaantuvista ongelmista. Koulun opettajat eivät hyväksyneet minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä opiskelijoiden keskuudessa, ja nuorten omat vanhemmat olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jossa yhtyivät koulun kantaan. Ystävillekään ei uskaltanut myöntää mitään, sillä nuoret häpesivät kaikkea omaan seksuaalisuuteen liittyvää. Hannah kertoo, että seksuaalisuuteen liittyvä synnin ja hiljentymisen ilmapiiri oli erittäin vahingollinen. Myös Isotalon tutkimuksen kertomuksista käy ilmi, että neitsyyslupaukseen sitoutuneet tunsivat kaiken seksuaalisen kokemisen olevan likaista tai häpeällistä. Tutkimuksessa ilmeni, että seksuaalisuuteen liittyvää syyllisyyttä tunsivat niin sopimusta rikkoneet kuin neitsyyslupauksensa pitäneet. Monilla haastateltavilla seksuaalisuuteen liittyvä häpeä jatkui myös avioliittoon saakka. Keski-Rahkonen sanookin, että seksuaalisuutta tukahduttava uskonnollisuus näkyy usein seksuaaliterapeuttien työssä riskitekijänä. Se voi lisätä yleisiä seksuaalisuuden ongelmia, kuten läheisyyteen liittyvää ahdistusta tai omaan seksuaali-identiteettiin liittyvää hämmennystä. Hannah ei osannut kyseenalaistaa koulunsa seksuaalivalistuksen opetuksia ennen kuin hän valmistui ja pääsi yliopistoon. Yliopiston ilmapiiri oli avoimempi, ja hän sai kuulla erilaisia näkökulmia seksuaalisuuteen. Tämä sai hänessä muutoksen aikaan. ”Oli uskomatonta huomata, kuinka avoimesti nuoret yliopistossa puhuivat seksistä ja seksuaalisuudestaan. Se sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään, kuinka luonnollinen asia seksi muille

nuorille oli, sillä heitä ei oltu opetettu häpeämään sitä.” Hannahin mukaan yliopistossa alkanut muutosprosessi oli työläs. ”Käsittelin opetuksia, joita minulle oltiin koko lapsuus ja nuoruus kerrottu, ja sovittelin niitä yhteen omien seksuaalisten kokemusten ja netistä löytämäni tiedon kanssa. Tilanteet eivät koskaan omassa elämässäni menneet niin kuin koulussa oltiin opetettu.” Hannahille helpottavinta on ollut ymmärtää suostumuksen käsite ja sen tärkeys seksuaalisessa kanssakäymisessä. Myös #metoo-kampanja oli hänelle hyvin voimaannuttava: sen avulla hän ymmärsi, ettei ollut kokemuksiensa kanssa yksin.

Tosi rakkaus odottaa -kampanja herätti niin positiivisia kuin negatiivisiakin tuntemuksia Isotalon haastateltavissa. Suuri osa haastateltavista koki neitsyyslupauksen hyvänä tavoitteena, mutta heidän mukaansa sen täytyisi olla vain yksi vaihtoehto nuorille, eikä niinkään ehdoton päämäärä. Tutkimukseen osallistujat toivoivat kuitenkin, että heidän lapsensa tekisivät omat päätöksensä seksuaalisuuteen liittyen. Hannah on asiasta samaa mieltä. ”Pahinta on paine ulkopuolelta. En usko, että lupaus muuttaa kenenkään päätöstä harrastaa tai olla harrastamatta esiaviollista seksiä. Mutta se saa aikaan sen, ettei omia päätöksiä asian suhteen kykene tekemään ilman raskasta häpeää.” Keski-Rahkonen näkee seksuaalisuuden osaksi ihmisoikeuksia. Seksuaalioikeuksien mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksilöllisiä päätöksiä omaan seksuaalisuuteensa liittyen. Jos neitsyyslupauksen siis tekee, sen täytyisi tapahtua vain omasta tahdosta. ”Seksuaaliseen monimuotoisuuteen kuuluu myös oikeus olla harjoittamatta seksiä. Mikäli siveyslupaus on parin keskinäinen valinta eikä siihen liity ulkopuolista painostusta, en näe siinä silloin mitään haittaa”, Keski-Rahkonen sanoo. 13

PÄÄTOIMITUS ESITTÄYT Groteskin vuoden 2019 päätoimitus avaa henkilökohtaisia tuntojaan. tekstit:

valokuvat:

Päätoimitus Toni Pakarinen

ila L e o Taan Harvaa raivostuttavat kirjaimet. Arvannet: rekisteröidyn harvoihin. Arpia arpien perään. Itsevarmuus rapisi trauma kerrallaan. Rakastava ympäristö karkotti suurimman kärsimyksen. Harha? Arkuus jarrutti arkea reaalimaailmassa. Ptruu! Parinkympin virstanpylväällä rauhoituin ymmärrettyäni realiteetit. Rohkeat pyristelyni merkitsivätkin turhaa rimpuilua. Kiertotiet, tervetuloa! Kompuroin rei’itetyn haarniskan hämäryyteen. Rosinante, ravia!

rakkaat: perhe, kaverit, brittiläiset lyhytkarvat tärkeät: kirjat, Stromae(n konserttitaltiointi

Ro s

a Le h to k a ri

Montrealista), skriimit, Ruusulankadun ravintolat

Kokoajan hengästyttää,kiire,vauhti päällä,rakastan sitä yli kaiken Enkä pidä siitä Kukaan ei luultavasti näe

Annan itsestäni paljon antamatta itsestäni paljoakaan Henkilökohtaista sekin, että varsinkin tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu TEKOTAITEELLISELTA

Riittääkö? Ei Ei voi riittää

YY Viivi A liklaavu

Kärsin kroonisesta huijarisyndroomasta. Havaitsen itselläni oireita päivittäin. Miten olen tänne päätynyt, vaikka olen näin taidoton? Kummilapseni ristiäisissä kasteen aikana mietin, kuinka lapsen vanhemmat varmasti katuvat kummivalintaansa. Pian he huomaavat, että seurassani lapsi kasvaa aivan kieroon. Pelkään lentäväni ulos Groteskin päätoimituksesta, koska kohta käy ilmi, että olen huijannut tieni tähän pisteeseen. Helpottavaa saada tämä sanotuksi. Ei huijaaminen kai ole hullumpi taktiikka.

ihan liian tunteikas, mut ehkä mieluummin niin itseasiassa aina mielummin niin vaikka jotkut sitä pitääkin heikkoutena niin kontrollifriikki et se lamauttaa eri tavalla kuin muut mutta täysin holtiton jatkuvasti vaikeuksia pääni kanssa onks tää luomi aina ollut tässä? samaan aikaan meinaan pakahtua onnesta, mut se paine rinnassa melkeen sattuu eihän kivussa aina oo mitään pahaa päinvastoin

Emi

li a T ia in e n

oikea sairaus vai vaan tekosyy vai erottamaton osa mua itseäni liian tärkeänä pitävä lintu joka ei todellakaan uskaltais lentää vaikka olisikin toimivat siivet mut ennen kaikkea aina muka liian.

A nt ti Putila Voi minua. Voi elämää. Kaupungit täynnä typeryksiä ja minä, joka silti moitin itseäni. Mitä hyvää tällaisessa on? Surkeasti päättyvät yritykset Rähjäiset, kadulla laahaavat ihmismassat, jotka näen ympärilläni. Niin harmaata, Samanlaisena toistuvaa kaikki. Tämä keskinkertainen näytelmä jatkuu ja minä voin antaa siihen panokseni. Voi minua.

s ta A i r Kat

Joo voin kyl tehdä 10 15 15 0 22 15 9 14 0 11 25 12 0 20 5 8 4 28 Ei mitää ei haittaa

5 9 13 9 20 28 28 0 5 9 0 8 1 9 20 20 1 1 1 9 11 1 0 16 1 12 10 15 14 0 11 25 12 12 28 22 26 19 25 20 20 28 28 19 1 9 19 9 14 16 1 0 22 1 1 14 15 12 12 1 0 25 11 19 9 14 10 1 0 14 21 11 11 21 1

16 Väsyttää

22 28 19 25 20 20 28 28

teksti:

Julia Rautiainen

Hyvä työnantaja maksaa palkkaa harjoittelusta, vähintään työssäoloehtoa eli ansiosidonnaista työttömyysturvaa kerryttävät 1211 euroa kuussa. Jos harjoittelu on palkaton, se edellyttää entistä enemmän vastuuta työnantajalta eli selkeää työhön kouluttamista, jatkuvaa ohjausta ja tehtävissä auttamista. Täysin itsenäistä työtä ei voi teettää harjoittelussa, ei palkallisessa eikä palkattomassa. Itsenäinen työ on asiantuntijatyötä. Harjoittelupaikkoja kannattaa etsiä laajalla skaalalla erilaisista ja erikokoisista organisaatioista, eri sektoreilta (pk-yritys, pörssiyhtiö, viestintätoimistot, kunta, valtio, korkeakoulut, järjestöt) ja myös eri paikkakunnilta tai ulkomailta. Lähetä myös avoimia hakemuksia sinua kiinnostaviin työpaikkoihin. Valitettavasti viestinnässä harjoittelupalkat jäävät helposti 1200–1300 euron tienoille, mutta heti harjoittelun jälkeisissä työsopimuksissa palkasta kannattaa neuvotella uudestaan. Ystävällisin terveisin Siina Repo, toiminnanjohtaja

Mitä pitäisi tehdä, jos on pakko tehdä työharjoittelu, mutta tarjolla ei ole muita kuin niin matalasti palkattuja harkkoja, että niistä saatu palkka ei riitä elämiseen, Viesti ry:n toiminnanjohtaja Siina Repo?

LähiTapiola ei vastannut jatkokysymykseen.

Kiitos pikaisesta vastauksesta. Minua jäi kuitenkin vielä mietityttämään tarjoamanne palkka. Pääkaupunkiseudulla opiskelijoiden asumiskustannukset ovat pilvissä, eikä opiskelijoilla välttämättä ole muita tulonlähteitä kuin kesällä tehdyt työt ja mahdolliset Kelan tuet, joita kaikki eivät edes saa. Kysynkin siis, että miksi tämä 800 euron kuukausipalkka on mielestänne kohtuullinen asiantuntijatehtävien harjoittelijalle, kun tuntipalkka tällä rahamäärällä on vain viisi euroa tunnilta?

Hei Julia, kiitos viestistäsi ja kiperästä kysymyksestäsi! Käynnistimme rekryn noin pari viikkoa sitten. Käytössämme ei ole 120 pisteen rajoituksia vaan harjoittelijaksi voi hakea ilman suoritettua 120 pisteen rajaa ja monenlaisella koulutustaustalla. Lopullinen palkka määrittyy valitun henkilön kokemuksen mukaan. Jari Viljemaa, LähiTapiola

Ystävällisin terveisin Julia Rautiainen

LähiTapiola etsii viestintäharjoittelijaa, jolle tarjotaan täyspäiväisestä harjoittelusta palkkaa 800–1000€/kk. Viesti ry:n vähimmäispalkkasuositus 120 opintopistettä suorittaneelle harjoittelijalle on 1300€/kk. Miten perustelette tarjoamaanne palkkaa, kun Viesti ry:n palkkasuositus on paljon korkeampi, Jari Viljemaa, LähiTapiolan sosiaalisen median päällikkö?

Beef & Honeys

Heta Ojanperä Wiktionnairesta vapaasti käännettynä sanan yksi määritelmistä on ruumiiton ja materiaaliton substanssi, toinen (filosofiassa) ajattelun ja pohdinnan käsite, kolmas muisti, neljäs ajattelun eloisuus ja viimeinen alkoholi. Lisäksi Esprit on liikeyritys. Se valmistaa materiaa, jolla verhotaan ruumiita. Ruumiit eivät ajattele tai pohdi tavaran tuottajia. Tuotannon ympäristö vaikutukset unohtunevat viimeistään ostotapahtuman päätteeksi alkoholin avustuksella. Filosofista eloisuuttako?

Esprit on ranskaa ja tarkoittaa henkeä.

teksti:

Sanahelinää

Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Hakijoiden taso oli tänä vuonna erittäin korkea. Tiedän että sanoimme samaa viime vuonna, mutta nyt taso oli erittäin, erittäin korkea. Tähän korkeaan tasoon verrattuna sinä olet maassa räpiköivä linnunpoikanen. Haluamme kiittää kaikkia hakijoita. Hakekaa uudelleen, vaikka emme todennäköisesti palkkaa teitä, koska jonossa ovat jo edellisen vuoden kesätyöntekijät, sukulaiset, toimittajaopiskelijat ja entiset työntekijät.

Roosa Savo

Piikki lihassa

teksti:

TAHTOMAAN TUOMITTU teksti: kuvat:

Ainomaija Mikola Inka Salminen

”Testamentti (lat. testamentum, sanasta testari ’todistaa’) eli jälkisäädös on tahdonilmaisu, jolla henkilö ilmoittaa tahtonsa omaisuutensa kohtalosta kuolemansa jälkeen.” 18

Testamentti ei tunnu minulle läheiseltä instituutiolta eikä liiemmin säväytä. Vähän niin kuin kesämökin ostaminen tai ryijyt seinällä – en taida osua kohderyhmään. Lain mukaan testamentin voi Suomessa laatia kuka tahansa yli 18-vuotias, poikkeustilanteessa myös 15-vuotias. Testamentti liittyy kuitenkin väistämättä kuolemaan, enkä minä ole kuolemassa, päinvastoin: populaarikulttuurin mukaan elän elämäni parasta aikaa. Mieleeni ei tule mitään, mitä haluaisin testamentata, jos minulta sellaista nyt vaadittaisiin. Testamentin juuret löytyvät alun perin roomalaisesta oikeudesta. Meidän tuntemamme testamentti-instituutio kehittyi nykyiseen muotoonsa antiikin Roomassa 300- tai 200-luvulla eaa. Vanhimman säilyneen testamentin uskotaan kuitenkin olevan peräisin jo 2000-luvulta ennen ajanlaskun alkua: Faarao Khafren pojan Nekuren viimeinen tahto on kaiverrettu hänen hautakammionsa seinään oletettavasti jo vuonna 2061 eaa. Siinä hän testamenttaa 14 isänsä mukaan nimettyä kylää vaimolleen ja lapsilleen. Nykypäivänä aikamoisen kohuotsikon arvoinen jälkikirjoitus, uskaltaisin veikata… Vanhin säilynyt suomalainen testamentti on piispa Benedictin testamentti vuodelta 1287. Keskiajalla katolinen kirkko kasvatti testamentin suosiota ja samalla omaa tilipussiaan – omaisuuden panttaaminen kirkolle kun luonnollisesti lyhensi kiirastulessa vietettyä aikaa. Niinpä uskovaiset tekivät kuolinvuoteillaan runsaskätisiäkin lahjoituksia sielunsa pelastamiseksi ja jättivät jälkikasvunsa näkemään oman torpan sijaan nälkää. Testamenttiasiakirjasta tehtiin mahdollisimman yksinkertainen, jottei yksikään seurakunnan jäsen pääsisi livahtamaan kuoleman tuolle puolen ilman, että jätti osastaan kirkolle, joko papin ylöspitoon tai kirkon kaunistukseksi. Uskovaisia myös kehotettiin tekemään Kristuksesta yksi lapsistaan, ja luonnollisesti Kristuksen perintöosan pystyi jättämään suoraan kirkolle. Miten sopivaa. Siinä missä keskiajalla testamentti pelasti kuolevan tuonpuoleisessa koetulta kärsimykseltä – tai ainakin lievitti sitä – tunnutaan testamentteja laativan nykyään ennemmin eloonjäävien omaisten pelastamiseksi. Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta. Netti pursuaa vinkkejä ja ohjeita testamentin laatimiseen ja maalailee samalla suhteellisen synkkää kuvaa perinnönjaosta. Potentiaalisia testaattoreita houkutellaan seuraavanlaisilla fraaseilla: ”Älä kylvä perintöriidan siemeniä”, ”Tasapuolisuus ylläpitää sisarussuhteita” ja ”Testamentti vapauttaa kaunasta ja kateudesta.” Yksityiset lakifirmat käärivät luonnollisesti suurimmat rahat testamenttibisneksestä, mutta lisäksi mainonnassa ovat mukana pankit ja jopa aikakauslehdet. Artikkeleissa testamenttia verrataan tv:n ostoon (”kestää 50 vuotta ja estää perintöriidat”) ja jaetaan parhaat vinkit kuolinpesän raivaamiseen. Oman kategoriansa muodostavat listaukset yleisimmistä perintöriitojen aiheuttajista – asiantuntijoiden mukaan

Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta.

hirvensarvet ja kansallispuvut ovat jopa Arabian astioita halutumpia (!). Ilmeisesti testamenttia voi jopa treenauttaa (”testamentti kuntoon”). Sivustot ovat täynnä kiiltokuvamaisia mainoskuvia hymyilevistä valkohapsisista vanhuksista. Kuvituksen tarkoituksena on ilmeisesti herättää luottamusta, mutta lopputulos on lähinnä muovinen. Jos testamentin ajatusta lähtee laajentamaan pois sen oikeudellisista ja kirjallisista rajoitteista, pursuaa maailma yhtäkkiä perintöä. Muusikot jättävät jälkeensä musiikkinsa, maalarit taulunsa. Tavallaan testamentin ajatuksen voidaan nähdä syntyneen jo 3000luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun sumerit kehittivät kirjoitustaidon. Korkeakulttuurien nuolenpääkirjoituksella raapustetuista kirjanpidoista on kuitenkin tultu kauas. Digiajasta intoutunut – tai vaihtoehtoisesti valvontayhteiskunnan pelästyttämä – voisi sanoa, että testamenttaamme jatkuvasti sisältöä kun haemme tai syötämme tietoa itsestämme nettiin. Ylipäätään liikkuminen internetissä tai sosiaalisessa mediassa jättää aina taakseen jäljen. Välillä kuulee puhuttavan yksinäisistä ja upporikkaista vanhuksista, jotka testamenttaavat omaisuuksiaan taloyhtiöilleen. Satunnaisesti taas valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Tämänkaltaisesta tarinasta ei yhteiskunta voi kohdallani haaveilla. Ainoat minulta jäävät maalaukset taas ovat jostain syystä edelleen tallella olevat ala-asteen kuvaamataidon työt. Kuolemattomia lausahduksia tuskin löytyy myöskään, ainakaan myönteisessä mielessä. Mitä minä sitten jätän jälkeeni? Olen ehtinyt vasta kuluttaa yhteiskuntaa, en oikeastaan maksaa mistään siltä saamastani takaisin. Lapsilisillä todennäköisesti kustannettiin jotain kehitykseni kannalta ei-kuitenkaan-niin-merkittäviä harrastuksia. Nautin ilmaisesta varhaiskasvatuksesta, esikoulusta, yhdeksän vuoden pituisesta perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksesta. (Ja kehtasinkin valittaa kun koulussa oli ruokana seitiä.) Jatkoin korkeakouluun, mutta minulle ilmainen koulutukseni ei ole poikinut vielä edes kandia, eli ei mitään mistä yhteiskunta hyötyisi piirun vertaa. Opintopistekertymäni on kuitenkin ehtinyt tehdä arviolta jo noin 10 000 euron suuruisen loven yhteiskunnan budjettiin. Voi veljet! Töitä olen tehnyt niin kuin kuka tahansa nuori tässä vaiheessa elämäänsä. Jos jäisin nyt eläkkeelle, olisi eläkkeeni verohallinnon mukaan yksi euro kuussa. Ei niitä tunteja siis ihan mahdottomasti ole päässyt vielä kertymään. Kahden prosentin veroprosenttini ei liiemmin heilauta valtion taloutta.

Satunnaisesti valtiota onnistaa, kun ilman perillisiä kuoleva jättää jälkeensä jättipotin. Koko nuoruudestani jää jäljelle siis vain opintolainani, jonka valtio saa takaisinmaksettavaksi. En ole ehtinyt tehdä silläkään mitään yhteiskunnan mielestä järkevää, vaan asunut kantakaupungissa korkeassa asunnossa ja syönyt silloin tällöin avokadoja. (Jos olisin kauppiksessa, olisin sentään älynnyt sijoittaa lainan osakkeisiin...) Iloista maksuaikaa vaan, Suomen valtio. Ja avokadoista puheen ollen: myös minun ja ilmaston välinen suhde on ollut melko yksipuolinen. Pelkästään viime reissullani keräämäni lentokilometrit muodostavat jo leijonanosan suomalaisen keskimääräisistä vuosittaisista hiilidioksipäästöistä. Siihen päälle kun lisää matkalla kuluttamani pulloveden ja kerääntyneet taksimatkat, saa kasvissyöntiä ja kierrättämistä jatkaa vielä tovin, ennen kuin tuo kaikki on kuitattu. Unohtamatta, että joululomaa ennen minulla on ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä hallaa ilmastolle. Kuulun siihen sukupolveen, jota nimitetään ilmaston viimeiseksi oljenkorreksi. Täyskäännös parempaan on tehtävä nyt eikä tulevaisuudessa, muuten tulevaisuutta ei tule. Kansainvälinen hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC antoi viime lokakuussa julkaistussa ilmastoraportissaan ihmiskunnalle 12 vuotta aikaa tehdä merkittävät päästövähennykset, muuten testamenttaamme tuleville sukupolville kuolemaa tekevän maailman. Se vaatii toimintaa, ei taantumista tai passivoitumista. Ilmastokontekstissa ajasta ikuisuuteen siirtyminen voisi toimia – viimeistään hautajaisten jälkeen olisin ainakin päästötön. Valitsen kuitenkin ensisijaisesti muun reitin. Yhteenveto? Jotta testamentti on laillinen, täytyy se allekirjoittaa kahden todistajan läsnäollessa. Maapallon ei tarvitse etsiä testamenttiinsa todistajia, sillä jokainen meistä on sellainen. Sama pätee yhteiskuntaan – me emme pääse pakoon sitä, eikä se liiemmin meitä. Tässä hetkessä omina todistajinani toimivat Tiedekulman kirkas valaistus ja lukemattomat kaltaiseni, näennäisesti hommia painavat tulevaisuuden toivot. Läppärini akku tekee kuolemaa, en minä. Onneksi näin, sillä kuoleminen tässä kohtaa elämänkaartani olisi suoranaista pilkkaa yhteiskunnalle.

KUKA LUULET OLEVASI, KIRSIKKA RUOHONEN, ADIKIA? teksti: kuvat:

Emilia Tiainen Rosa Lehtokari

Rap-artisti, intersektionaalinen feministi, podcast-vetäjä. Mä oon myös kuvataiteilija. Valmistuin Lahden muotoiluinstituutista muutama vuosi sitten.

MIKSI RÄPPÄÄMISEN ALOITTAMINEN TUNTUI NIIN VAIKEALTA?

Olin meidän kaveriporukan se räppiä kuunteleva rumpali. Silloin oikeasti kelasin, että naiset eivät voi räpätä. Ei ollut esikuvia – you can’t be what you can’t see. Olin paljon miespuolisten kavereiden kanssa keskusteluissa ja näin, miten naisräppäreistä puhutaan. En halunnut altistaa itseäni sille. Aloin kirjoittaa aktiivisesti vähän ennen kuin Sini Sabotage nousi, ja seurasin aika tarkkaan, miten häntä kohdeltiin. Päätin, että mun pitää olla todella hyvä, kun mä tuun sieltä kaapista. Kun kirjoittaa sydänverellä, niin siinä on iso hylätyksi tulemisen pelko ja mietityttää, että onko tää nyt tosi noloa. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että kaikki miespuoliset kaverit räppäsivät. Niiden räppi saattoi olla aika paskaakin, mutta niillä oli sitä itsevarmuutta ja pokkaa, mitä mulla ei ollut.

RÄPPI ON KOETTU AINA TODELLA MIEHISENÄ ALANA. TUNTUUKO SILTÄ, ETTÄ SINUN PITÄÄ PELATA MUIDEN SÄÄNNÖILLÄ?

Kyllä mä pelaan räppisäännöillä, mutta pyrin tuomaan siihen omaa. Mun lähtökohta kirjoittamiseen on ollut se, että olen luonut oman kielen ja pyrin siihen, etten toista niitä samoja kliseitä. Mieluummin ammentaa omasta anatomiastaan ja feminiinisyydestä. ”Suck my dick” onkin ”suck my clit”. Räpissä on paljon sitä asennetta, MITEN RÄPISTÄ TULI OSA että herkkyys on heikkoutta ja heikkous on ELÄMÄÄSI? huono. Vahvuus on maskuliinista, joten itse olen Aloitin rumpujen soittamisen joskus pyrkinyt tuomaan siihen herkkyyttä. kymmenvuotiaana ja soitin bändeissä lukion On tutkittu, että matalat äänet ovat loppuun asti. Kun muutin pois himasta eikä ollut vakuuttavampia. Se on tietoinen valinta, että enää vanhempien autotallia ja rumpuja siellä, mun räppiääni on vähän mun puheääntä niin räppi tuli luontevasti siihen, kun kuitenkin korkeampi. Haluan pitää siinä tietynlaista oli tarve tehdä musaa. Mä oon siis aina kirjoitpehmeyttä. Toisaalta tykkään myös kontrastanut lyriikoita ja kirjotin usein bändeillekin teista! Voi olla vaikka duuribiitti ja pehmeää biisejä, vaikka en niitä itse laulanutkaan. Mä äänenkäyttöä, mutta tekstit rajuja. Mun biisit oon aina kuunnellut räppiä, mutta lukion jälkeen on tosi räppimäisiä, jos vertaa vaikka muihin alkanut kirjoittaa sitä. Olin pitkään kaapissa D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-artisteihin. Niissä on sen kanssa, jopa vähän neuroottisesti yritin aika perinteinen kaava, paljon versekikkailua. pitää sitä piilossa. Kesti myös pitkään ennen Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän kuin aloin räpätä itselleni ääneen, kirjoitin vain säännöillä, mutta omilla ehdoilla. laineja. Systemaattisesti aloin treenata silloin, kun tein opinnäytetyötäni Lahdessa. Viimeisen vuosikurssin opiskelijoilla oli omat työhuoneet, ja mun työhuone oli koulun perimmäisessä nurkassa, joten sain olla siellä aika rauhassa. Nukuin siellä ja treenasin öisin.

”Se on mun keino osoittaa, että pelaan teidän säännöillä, mutta omilla ehdoilla.”

KUMPI TULI ENSIN, MUSIIKKI VAI FEMINISMI?

Äitini oli Naisasialiitto Unionin hallituksen jäsen, niin kuin mä nyt. Mun kasvatus on ollut korostuneen feminististä. Sen takia mun on helppoa puhua siitä, koska en kyseenalaista sitä, että olenko mä feministi. Mulla on monta frendiä, jotka on ainakin aikaisemmin olleet varovaisia kutsumaan itseään feministeiksi, koska ne pelkää, että ne sanoo jotain väärin. Millainen edes on hyvä feministi? Mä koen, että hyvä feministi on sellainen, joka kyseenalaistaa itseään koko ajan. Ja miettii, että onko itsellä jotain käyttäytymismalleja tai ongelmallisia tapoja ajatella, joita siis mulla on ollut aina. Eli vaikka oon aina ollut feministi, niin ei se ole ollut mitenkään ongelmatonta. Ehkä sen takia oon hakeutunut miesvaltaisille aloille, mennyt sinne miesten tontille. Kuvataiteilijana huomasin, että tarvitsin jonkun muun mediumin ilmaisulle. Mulla oli tarve kirjoittaa lyriikoita.

KOKEVATKO MIESRÄPPÄRIT SINUT UHKAKSI? PITÄÄKÖ NAISRÄPPÄRINÄ PERUSTELLA SANOMISIA?

En koe, että tarvitsee perustella, mutta olen itse ottanut sellaisen lähtökohdan, että mä pystyn perustelemaan kaiken mitä sanon. Yksikään laini ei ole vain heitetty, vaan siellä on aina keloja taustalla. Mutta kyllä mä huomaan, että mun on vaikeampi saada fiittejä jäbien kanssa. Haluaisin ajatella, että se on sellaista pelonsekaista kunnioitusta. Jos mä pyydän jotain jäbää fiittaamaan, niin niiden ensimmäinen ajatus on että ”vitsi, nyt mun pitää miettiä tarkemmin mitä mä kirjoitan”. Mun biiseissä fiittaavien jäbien tekstejä syynätään tarkemmin kuin silloin, kun ne on niiden omalla mukavuusalueella. Toisaalta mä oon myös ympäröinyt itseni sellaisilla ihmisillä, sellaisilla miehillä, jotka on intersektionaalisia feministejä. Matriarkaatti-

podcastissa vasta heräsimme siihen, että jengi oikeasti pitää meitä tietynlaisina auktoriteetteina. En ole itse oikein sisäistänyt sitä, ja musta tuntuu oudolta ajatella, että jengi pelkäisi mua. Enhän mä ole täydellinen. En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua. Pyrin luomaan sellaisen ilmapiirin mun ympärille ihan sukupuolesta riippumatta, että jengillä on turvallinen fiilis.

”Kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä.” KYSYTÄÄNKÖ SINULTA USEIN, ETTÄ VIHAATKO MIEHIÄ?

Ei koko ajan, mutta kysytään. Usein feminismiä syytetään miesvihamielisyydestä ja mä puhun paljon patriarkaatista, niin musta tuntuu, että miehet usein sekoittaa sen. Miehet ei ole yhtä kuin patriarkaatti ja maskuliinisuus ei ole yhtä kuin miehet. Sen takia siinä on se etuliite ”toksinen”, kun ei kaikki maskuliinisuuskaan ole toksista. Mulla on paljon maskuliinisia piirteitä ja miehillä mun ympärillä on paljon feminiinisiä piirteitä. Tuntuu välillä siltä, että toistan aina vaan samaa: ”feministit ei vihaa miehiä”. Tuntuu, että sanoo mitä tahansa, niin ei jengi halua kuunnella. Koen, että mun on tärkeää puhua näistä asioista, koska koen ne kummatkin puolet: sen altavastaajan roolin sukupuolen kautta, mutta sitten valkoisuuden kautta mulla on myös paljon etuoikeuksia. Varsinkin, kun on itse kuluttanut paljon afroamerikkalaista musaa ja rodullistettujen ihmisten tekemää kulttuuria, niin mä tavallaan samastun siihen, että tuntuu kuin syytettäisiin asioista, mitä ei ole itse voinut valita. Mutta se ei ole henkilökohtaista, eikä kukaan vaadi mitään muuta kuin sen, että itse tunnistaa omat etuoikeutensa.

seksuaalisuutta esiin, mutta se ei vähennä mun LYRIIKOISSASI PUHUTAAN asiantuntijuutta millään tavalla. PALJON SEKSISTÄ. MIKSI Mun mielestä sellainen seksuaalisuus HALUAT KOROSTAA SITÄ? ONKO seksuaalisuuden vuoksi ja sen normalisoiminen SEKIN POLIITTISTA?

On sekin joo. Mun oma kamppailu nuorempana on kiteytynyt siihen kodin ja muun kasvuympäristön ristipaineeseen. Nuorempana kävin läpi paljon sitä, että millainen on hyvä feministi ja millainen uskottava asiantuntija. Mä voin räpätä ja tehdä tosi eksplisiittisiä biisejä ja tuoda omalla pukeutumisella sitä sukupuolta ja

on tärkeää. Kuvataiteessani on ollut seksuaalisuuden karnevalisointia. Turvasanan lähtöajatus on ehkä ollut se ristiriita, että mediakuvasto on yliseksualisoitu, mutta jengi on kuitenkin ihan hukassa oman seksuaalisuutensa kanssa. Kun 50 Shades of Grey tuli, niin yhtäkkiä oli tosi siistiä olla BDSM, vaikka jengi ei olisi edes oikeasti halunnut sitä. Että seksi on sellaista suorittamista ja pornonäyttelemistä, josta ei itse edes nauti. Se ei palvele omaa nautintoa, ja naisille se on usein heterosuhteessa sitä miehen ja mieskatseen tyydyttämistä. Mun musa on sellaista toimijuuden ja erityisesti naisen seksuaalisuuden toimijuuden haltuunottamista.

YRITÄTKÖ MUUTTAA MAAILMAA?

Ajattelen niin, että kieli muuttaa maailmaa, ja että todellisuus muokkaa kieltä. Eli kieltä pystyy muokkaamaan siihen suuntaan, että se alkaa vaikuttaa ajattelumalleihin. Ja toki myös omalla esimerkillä: kyllä mä nuorempana kelasin, että nainen ei voi räpätä. Tavallaan se, että mä räppään ja julkaisen materiaalia on jo iso juttu, koska se muuttaa todellisuutta. Kyllä mä uskon, että muutos on vääjäämätön ja haluan mielellään olla siinä mukana. Voi olla liian mahtipontista sanoa, että haluan muuttaa maailmaa, mutta ainakin vähän ohjata sitä tiettyyn suuntaan, että se lähtisi muuttumaan.

”En kuulu mihinkään intersektionaalisen feminismin korkeimpaan päättävään elimeen, jossa yhdessä sovittaisiin, miten asioihin pitäisi suhtautua.”

PULLOTETTU MUOVIHENKI teksti & kuvat:

Lotta Kivelä

Lähden etsimään muovipullojen elämäntarinaa filmikamerani linssin läpi. Menen Kampin kamalaan keskukseen, sillä siellä missä on ihmisiä, on pulloja. Suomessa palautetaan jokaisen minuutin aikana pulloja keskimäärin 720 kappaletta. Palautuspiste on kauppojen tuttu nurkkaus, jossa lähes kaikki käyvät, mutta eri syistä.

Suomessa PET-pantillisia pulloja on voinut kierrättää vuodesta 2008. Samana vuonna avattiin Spotify, Barack Obama voitti presidentinvaalit ja Ilkka Kanerva sai Johanna Tukiaiselta 200 tekstiviestiä. Kaikesta tästä on aikaa jo yksi vuosikymmen, mutta kuitenkin vain yksi vuosikymmen. Sinä aikana suomalaiset ovat onnistuneet sisäistämään muovipullojenkin kierrätyksen osaksi hyvän kansalaisen tunnuspiirteitä. Suomessa muovipullojen palautusaste on 92 prosenttiyksikköä, kertoo Suomen Palautuspakkaus. Tämä tarkoittaa kansainvälisellä tasolla esimerkillistä suoritusta, vaikka muutamia pulloja hangesta voikin löytää. Pantit ovat pullojen henkivakuutuksia, joiden ansiosta ne saavat yhä uuden elämän, eivätkä suurella todennäköisyydellä päädy jokeen, mereen tai valaan sisään. Kuluttajien lahjominen sekä yritysten uhkailu juomapakkausveroilla ovat maailman toimivimmaksi tituleeratun pullojen kierrätysjärjestelmän takana. Järjestelmä on kallis, mutta tuloksellinen. Nykyisin PET-pulloja ei täytetä uudestaan, vaan kierrätetään granulaatiksi jokaisen käyttökerran jälkeen. Granulaatti ei ole sitä, mitä syödään brunsseilla. Se on granolaa. Granulaatti on muoviraetta, josta voidaan edelleen jalostaa käyttötuotteita. Pullon muovihenki pyörii elämässämme uusien pullojen, pakkauksien ja tekstiilien muodossa. Astun supermarketin palautuspisteelle, laitan kokispulloni pohja edellä sisään, odotan hetken ja painan nappia. Saan käteeni 20 sentin arvoisen panttikuitin, ja muovipullo jatkaa matkaansa kierrätettäväksi – todennäköisesti retriitille Keski-Eurooppaan, muuttamaan muotoaan. Kierrätyksestä takaisin luokseni pullolla kestää eri arvioiden mukaan kaksi kuukautta. Ajatus tuntuu merkilliseltä.

Yhdelle pullojen pantillisuus tarkoittaa arkisia ympäristötekoja, toiselle se on keino tienata. Palautettuani ainoan pulloni tapaan henkilön, joka kantaa kahta kassillista pulloja. Esittäydymme toisillemme, ja hän kertoo keräävänsä pantteja säännöllisesti. Viidestä kymmeneen euroa on kuulemma kokemuksen mukaan tavanomainen pullopäivä. Hänkin palauttaa pullot pohja edellä, odottaa, painaa nappia ja näyttää sitten kahta panttikuittia. Yhteissumma on 5,75 euroa, joten tulkitsen, että kyseessä on keskivertopäivä. ”Joskus nuorempana tuli ehkä kerättyä pulloja panttienkin takia, mutta ei se oo se juttu”, pohtii pulloja kierrättämään tullut kahvila työntekijä, jonka mielestä kierrättäminen on jollain tavalla lohdullista. Hänelle ei omien sanojensa mukaan koskaan tulisi mieleen, ettei jaksaisi kävellä kauppaan asti palauttamaan pulloja. Hän kuvailee pullojen palauttamista hyväksi tavaksi. Palauttamassa mukana oleva kaveri ei juuri jaksa kiinnostua kierrätyksestä tai panteista. ”Ihan sama oikeestaan.” Jos jokin on helppoa ja kivaa, niin pullojen kierrättäminen. Kaksi palauttajaa kertoo, että tällaiset pienet yksinkertaiset teot ovat luonnolle tärkeitä. Matkan varrella ehtii nopeasti käydä palautuspisteellä, koska sellainen on aina lähellä. ”Eikä pulloja panttien takia oikeasti palauteta, vaan se on hyväksi ympäristölle”, paljastaa kaksikko ja poseeraa.

Tantraten takaisin kehoon teksti: kuvat:

Salla Rajala Iisa Pappi

Sana tantra herättää monenlaisia mielikuvia, jotka vaihtelevat rituaalimaisesta tantraseksistä lähes okkultismia muistuttavaan mustaan magiaan. Harva kuitenkaan oikeasti tietää, mitä tantra on ja mitä siinä todellisuudessa tavoitellaan.

ALKUPERÄ JA HISTORIA

Muinaisessa Intiassa, tantran synnyinmaassa, tantralla viitattiin tieteeseen, joka keskittyi metafysiikkaan eli oppiin olemassaolosta ja todellisuuden rakenteesta. Tantran perus ideana oli tutkia, miten ihmisen tietoisuus synnyttää kokemuksen maailmasta erityisesti aistihavaintojen kautta. Toinen tantran tavoite oli pyrkiä täydelliseen autuuteen, joka syntyy vapautuessamme kaikista meitä rajoittavista oletuksista ja säännöistä. Naistenlehtien ”parempaa seksiä tantran avulla” -juttujen perusteella voisi kuvitella, että tantra olisi pelkkää seksiä, mutta todellisuudessa se on vain yksi osa tantran laajaa filosofiaa. Alun perin tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä. Perinteisessä tantrassa on kaksi erilaista koulukuntaa, joita kutsutaan vasemman ja oikean käden poluiksi. Oikean käden polku mieltää tantran elämää ylläpitävänä voimana, ja sen pyrkimyksenä on synnyttää uutta elämää ja toimia yhteiskunnan rakentavana palasena. Oikeaa polkua seuraavat viihtyvät pysyvissä parisuhteissa, ja hankkivat mielellään lapsia – onhan se uuden elämän synnyttämistä sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vasemman käden polkua kulkevat ovat sen sijaan erittäin askeettisia ja elävät pelkistettyä elämää. Heidän pyrkimyksiinsä ei niinkään kuulu uuden synnyttäminen, vaan ikuisen autuuden saavuttaminen, joka onnistuu esimerkiksi

meditoimisen avulla. Vasemman käden tantristit elävät omissa eristäytyneissä yhteisöissään, jotka eivät juurikaan ole kosketuksessa ulkomaailmaan. He eivät koe pysyvää parisuhdetta mitenkään tavoiteltavana asiana, ja seksi on heille oikeastaan pelkkä rituaali, joka suorite taan tiettynä ennalta määrättynä päivänä. Mahdollisesti syntyvät lapset ovat vain osa yhteisöä, eivät varsinaisesti kenenkään omia. Mistä naistenlehdet sitten ovat löytäneet tantran ja sen mullistavan vaikutuksen seksielämään? Kuten monessa muussa tapauksessa, tässäkin kyse on väärinymmärryksestä. 1800-luvulla länsimaalaiset alkoivat kiinnostua tantrasta ja vierailivat tantrisissa temppeleissä. Perinteisten tantristen temppeleiden seinillä on usein runsaasti eroottisia maalauksia, jotka kiinnittivät länsimaalaisten huomion. He näkivät teokset kirjaimellisina kuvauksina eroottisista tapahtumista ja olettivat seksin olevan merkittävä osa tantraa. Asia ei kuitenkaan todellisuudessa ole niin yksinkertainen. Siinä missä kiinalaisessa filosofiassa vuorovaikuttavan parin muodostavat kaikille tutut yin ja yang, tantrassa vastaavat ovat shiva ja shakti. Muinaisissa temppeleissä shivan ja shaktin vuorovaikutus kuvattiin eroottisilla symboleilla, joiden ei – vastoin vierailijoiden uskomusta – ollut tarkoitus merkitä pelkästään kirjaimellisia asioita. Länsimaisilla vierailijoilla ei kuitenkaan ollut riittävää ymmärrystä tantran symboliikasta, ja väärinymmärrys oli valmis leviämään ympäri maailmaa.

Perinteisessä tantrassa ajateltiin, että autuuden tulisi jatkua koko elämän, ja seksuaalisuus on vain aikuisten tapa ilmaista sitä.

”Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto” MODERNI JA LÄNSIMAINEN

Siirrytään nyt pois muinaisesta Intiasta, ja palataan takaisin nykypäivään. Modernia länsimaista tantraa kutsutaan nimellä neotantra. ”Tantra on elämäntapa ja elämänfilosofia, ei uskonto”, tantraopettaja ja psykoterapeutti Kirsti Kuosmanen kiteyttää. Hyvä huomio, sillä monet tuntuvat yhdistävän tantran uskontoon. Kuosmasen mukaan neotantraan, toisin kuin perinteiseen, on yhdistetty psykoterapiaa, shamanistisia harjoitteita ja taolaisuutta, kun taas vanhemmassa tantrasuuntauksessa on enemmän filosofista lähestymistä ja meditaatiota. Myös erilaisten mantrojen toistelu meditaation aikana kuuluu klassiseen tantraan, toisin kuin neotantraan. ”Harjoitukset ja meditaatiot ovat hyvin kehollisia. Peruselementit ovat hengitys, ääni ja liike. Voidaan tehdä esimerkiksi tunteenpurkuharjoituksia, joissa tulee esiin se psykoterapia-aspekti.” Vaikka tantra onkin filosofia, se ei ainakaan enää nykypäivänä ole pelkkää temppelissä mietiskelyä. Siinä otetaan huomioon kaikki elämän osa-alueet aina henkisyydestä seksuaalisuuteen ja tantraryhmiä on hyvin erilaisia. Joissain ryhmissä keskitytään enemmän henkisiin harjoitteisiin, toisissa seksuaalisuuteen ja joissain saatetaan jopa leikkiä. Kuosmanen kehottaa tutustumaan ennalta eri tantraryhmiin, mikäli sen kokeileminen kiinnostaa, saadakseen selville millaisesta ryhmästä on kyse.

Tantra kuulostaa mystisestä maineestaan huolimatta täydelliseltä elämänfilosofialta meille kiireen sokaisemille ja otsa rypyssä puurtaville arjen ahertajille. Tuhannet sähköiset impulssit poukkoilevat aivoissamme yötä päivää saaden meidät stressaantumaan tenttikirjoista, opinto pisteistä ja kelan lähettämistä selvityspyynnöistä. Herätyskellon soimisesta alkaen päivä on minuuttiaikataulutettu, ja illalla sänkyyn kaatuessamme emme saa unta, kun mietimme kaikkia niitä tehtyjä ja tekemättömiä asioita. Olemme tantran tarpeessa, ehkä enemmän kuin uskommekaan, mutta mihin tantrassa oikein tähdätään? Kuosmasen mukaan yksi tärkeimpiä asioita tantrassa on, ettei oikeastaan ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä tantrassa olisi ikään kuin palata takaisin siihen aitoon ja alku peräiseen minään. Kulttuuri ja yhteiskunta, sekä lapsena opitut tavat ja säännöt, ovat pakanneet meidät tietyn muotoisiin paketteihimme, joissa suurin osa meistä on, vaikka se paketti olisikin liian pieni tai väärän mallinen. Kuosmanen kertoo, että tantrassa pyritään karistamaan nämä ehdollistumat pois, jolloin ihminen voi vapautua ja olla sitä, mitä todellisuudessa on. Elämästä tulee tällöin huomattavasti nautinnollisempaa. Parhaimmillaan tantrassa voi vapautua kokemistaan traumoista ja ahdistuksista, mutta vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

SEKSI JA SEKSUAALISUUS

Monia kiinnostaa tantrassa se paljon puhuttu tantraseksi. Kuosmanen ajattelee, että kiinnostus kertoo ihmisten sisään rakennetusta ajatuksesta, että seksiin tarvitaan joku muu

ulottuvuus kuin pelkkä itse akti. Suurin osa ihmisistä on vieroittunut kehostaan, emmekä oikein osaa aistia todellisia tunteitamme. Jos ei itse tiedä, mistä pitää tai mitä tuntee, sitä on vaikea kertoa kumppanillekaan. ”Tantrisessa seksissä tutkitaan sitä, miten voi olla paremmin kontaktissa, eli sitä läheisyyttä ja intiimiyttä”, Kuosmanen selittää. Siinä opetellaan tunnistamaan omia haluja ja tarpeita, jotta voidaan tulla paremmin nähdyksi ja kuulluksi. Läsnäoloa ja tietoisuutta omasta kehosta harjoitellaan aistiharjoitusten avulla. Niiden myötä oppii tunnistamaan kehonsa tapahtumia, jolloin nautinto kasvaa aivan toisiin sfääreihin. Toinen tärkeä osa tantrista seksiä on energian tunnistaminen kehossa. Orgasmi mielletään usein suuntautuvaksi alas ja ulos, mutta tantrisessa seksissä pyritään Kuosmasen mukaan nostamaan energiaa kehossa ylöspäin, joka tuottaa nautintoa koko keholle. Energiaa voidaan myös alkaa kierrättää joko omassa kehossa, tai kumppanien välillä. Avain energian kierrätykseen piilee tantran kolmessa perus elementissä, eli hengityksessä, äänessä ja liikkeessä. Tantraseksi ei siis tarkoita mitään kummallisia asentoja tai monimutkaisia rituaaleja, vaan se on läsnäolon lisäämistä ja parempaa, tietoista aistimista.

Vaikka tantra on aina terapeuttista, varsinaista terapiaa siitä ei Kuosmasen mukaan kannata hakea.

Seksuaalisuuteen ja sen käsittelyyn liittyy aina myös riskejä. Jos tantraryhmän ilmapiiri on kannustavan ja rakastavan sijaan painostava, voi Kuosmasen mukaan tapahtua rajan ylityksiä, jotka voivat pahimmillaan aiheuttaa traumoja osanottajille. Valitettavasti tantraryhmissä on esiintynyt myös suoranaisia hyväksikäyttöjä. Jotta tantra olisi mieluisaa, on tärkeää tuntea omat rajansa. Rajojen kokeileminen on Kuosmasen mielestä tärkeää, sillä niitä venyttäessä tapahtuu myös henkistä kasvua. Kokeilemisessa tulee kuitenkin pysyä koko ajan tietoisena omista tuntemuksistaan, eikä antaa valtaa ja rajojaan kenenkään muun haltuun, kuten ei millään muullakaan elämän osa-alueella.

Tantraseksin mainostetaan usein auttavan haluttomuuteen, mutta onko tässä väitteessä mitään perää? Kuosmasen mukaan on, sillä haluttomuus juontaa juurensa siihen, ettemme ole enää kontaktissa kehoomme. Jatkuva somessa pörrääminen vie huomion pois kehostamme ja todellisista haluistamme. Kun kaikki keskittyminen kiinnittyy puhelimeen, miten aivoissa voisi edes riittää tilaa seksin ajattelulle ja halujen syntymiselle. Seksiin ja nautintoon liittyy myös, etenkin naisten kohdalla, paljon pelkoa ja häpeää, joiden kokeminen saattaa estää todellisen nautinnon synnyn. Parhaimmillaan hyväksyntä omaa kehoa ja ajatuksia kohtaan kasvaa, jolloin on myös mahdollista päästää irti häpeästä ja siten myös antaa tilaa omalle nautinnolleen.

ARKIPÄIVÄN HARJOITTEITA

Sosiaalinen media kuormittaa aivojamme, ja saavat ne käymään ylikierroksilla. Rankan opiskelupäivän päätteeksi moni jumittaa sohvan nurkkaan stalkkaamaan puolituttuja instagramissa tai kirjoittamaan älyttömyyksiä jodeliin. ”Nollataan aivot!” me sanomme, vaikka todellisuudessahan somessa roikkuminen on kaikkea muuta. Kuosmanen antaa kaksi vinkkiä parempaan läsnäoloon, joiden kautta olisi ehkä helpompi rentoutua. Ensimmäinen harjoitus on yksinkertainen kehomeditaatio. Asetu rennosti istumaan tai makaamaan rauhalliseen paikkaan ja tunnustele sitä, miltä kehossa tuntuu. Ehkä jotain paikkaa kiristää, kutittaa tai kihelmöi? Kurniiko mahassasi tai särkeekö päätäsi? Tai ehkä et tunne mitään, sekin on ihan normaalia. Toinen harjoitus on aisteilla leikkimistä. Sulje silmät ja haistele jotain hyvää tuoksua, maistele ihanaa ruokaa tai kuuntele hyvää musiikkia. Keskity aisteihin, ja miltä ne tuntuvat. Kuten harjoituksista voi havaita, tantran ytimessä on ajatus paremmasta läsnäolosta ja kontaktista omaan kehoon. Tantra itsessään voi olla melkein mitä tahansa; tunnetyöskentelyä, uusien ajatusmallien muodostamista, tai yhteyttä johonkin korkeampaan. Kaiken ytimessä on oma keho, Kuosmanen summaa. Hänen mielestään tantrassa oppii lohduttavan ajatuksen, että me kaikki olemme todellisuudessa yhtä. Silti jokainen saa olla juuri sitä, mitä haluaa olla. Kaikki ääripäät ovat sallittuja, eikä kenenkään tarvitse ahtautua liian pieneen laatikkoon. Helpottavaa, eikö?

Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä teksti: kuvat:

Akseli Rouvari Katri Astala

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä esimerkiksi tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

Jokaisella meistä on oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme. Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili. Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1. blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä ”twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan. Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta. Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: ”Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa Auvisen kuvakaappauksen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

”Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.” Vihapuhe ja somehäiriköinti kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta. Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. ”Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.” Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilölli syydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta. Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita. Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa. Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

PÖHINÄN KELLARISSA

teksti & kuvat:

Roosa Savo

”Aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.”

Mikä on keltainen ja hymyilee?

Tietenkin kahvakuula, joka toivottaa minut tervetulleeksi pöhkärin eli Tiedekulman kellariin. Täällä pohjakerroksessa sijaitsee vuonna 2017 ovensa avannut mammuttimainen kolmen kerroksen kuntosali, Kluuvin UniSport. Laitteille jonottavat niin oikislaiset, valtsikalaiset kuin lääkisläiset, jotka pakenevat yläkerran maailmanpelastusajatuksia pursuavia keskustelupaneeleja ja niskassa huohottavia deadlineja. K2-kerroksen valtavassa salissa on sadoittain laitteita ja tupa on täynnä. Ilmassa leijailee tuoreen hien haju ja kaiuttimista raikaa Martin Garrix. On lihaksikasta konkaria ja epävarmasti ympärilleen vilkuilevaa noviisia, kaikki välttelemässä toistensa katseita napit korvissa. Lähden selvittämään, keitä nämä ihmiset todella ovat ja mitä he ajattelevat kellarin pöhinästä. Nostotelineellä taukoa pitää politiikan ja viestinnän opiskelija Kaarlo Kallio [s. 40 ja 42 kuvissa]. ”Teen tänään yläkropan voimatreeniä. Tällä hetkellä minulla ei ole käytössä säännöllistä ohjelmaa, mutta tämä treeni tuntui tänään hyvältä.” Kaarlon mielestä salin tunnelma toimii: ”Tämä on siitä kiva sali, että vaikka olisi paljon porukkaa niin saa silti treenata rauhassa, ja aina jos on pyytänyt varmistajaa tai jopa treenivinkkejä, niin niitä on saanut.” Ainakin valtsikalaisia siis löytyy, mutta on paikalle eksynyt myös Meilahden kampukselta lääketieteen opiskelija Jonne Juntura [tämän sivun kuvissa], jolla on maastavedot meneillään. Jonne

selittää, että lääkisläisiä näkee Kluuvissa eniten iltaisin, koska päivisin heillä on paljon läsnäoloa vaativaa opetusta. Tunnelma on kuitenkin kiva, koska tuttuihin törmää lähes aina. Hänen taktiikkansa on käydä pari kertaa viikossa treenaamassa täysillä. ”Teen kaikki kerralla ja sitten ei tarvitse käydä kolmeen neljään päivään ollenkaan. Minulle se sopii.” Etsiessäni seuraavaa uhria tuijotan, kun vaaleatukkainen hento nainen vetää 16. leukaansa räkissä, ja hyppää sitten alas kuin ei mitään. Ihmiset istuvat laitteissa silmät fiksoituna puhelimiinsa. Joku rääkii penkatessa kuin sumutorvi. Iloinen UniSport-paitaan sonnustautunut PT kävelee ympäriinsä aivan kuin etsien pahaa aavistamatonta treenaajaa, joka tekee jotain väärin. Ahdisteluuni suhtautuu positiivisesti myös kehonpainotreenin puolesta puhuva Oona Leinonen [s. 43, kuva 1] valtsikan yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmasta. Hän kertoo tämän päivän lihasryhmien olevan rinta, olkapäät ja ojentajat. Oona pitää salin ilmapiiriä suvaitsevaisena: ”Ei tarvitse olla hirveä bodari, vaan täällä on kaikenlaista porukkaa.” Rintaa treenaa ”maanantain kunniaksi” myös oikeustieteellisen opiskelija Elias, joka käy yleensä treenaamassa parin kaverin kanssa. Hän pohtii, että salille on ylipäänsä vaikeaa saada yhteisöllistä tunnelmaa. Verryttelyalueella lankuttaa mustapaitainen mies, ja kysyn saako häntä haastatella. ”Pyrin välttelemään lehdistöä”, hän vastaa. Jätän hänet rauhaan.

”Ei tarvitse olla hirveä bodari”

Siirryn alas K3-kerrokseen, jonka verryttelyalueella bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa opiskeleva Johanna lämmittelee takakyykkyjä varten. Hänen päälajinsa on kiipeily, jota hän on harrastanut pari vuotta. ”Kiipeily kuormittaa enemmän selkää ja käsiä, joten niitä tukeakseni käyn treenaamassa salilla.” Johanna pyrkii välttelemään ruuhka-aikoja, jolloin salin tunnelma kärsii ihmispaljoudesta. ”Ilta-aikaan on vähän turhan hektistä.” Seuraavaksi törmään harvinaislaatuiseen yksilöön: maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan opiskelijaan. ”Se on vähän syrjässä tuolla Viikissä, niin kaikki eivät sitä tiedäkään”, myöntää Sampo Kuurne [s. 43 kuva 2]. Sampo vannoo kuulokkeet päässä treenaamisen nimeen, mutta poisti napit iloisesti tervehtien kun lähestyin. Hän kertoo käyvänsä Kluuvissa, koska Viikin UniSport suljettiin säästösyistä. Salin meininki on hänen mielestään ihan ok. ”Suomalaiset eivät paljoa moikkaile, mutta jos menee itse juttelemaan jengille niin kyllä täällä on hyvä meininki.” Salin ovat löytäneet myös vaihto-opiskelijat. Kuntopyörissä polkevat pari viikkoa sitten Suomeen saapuneet kiinalaiset Yupei ja Shuling, jotka opiske levat sosiologiaa ja kasvatus tieteitä. He ovat kokeilemassa salia ensimmäistä kertaa ja suunnittelevat testaavansa jokaisen kerroksen laitteet. ”Sali on halvempi kuin Kiinassa, eikä taida edes olla opiskelijahintaa”, he pohtivat ja lisäävät vielä nauraen: ”Ihmiset täällä ovat todella lihaksikkaita.” Vaikka monet piiloutuvat kuulokkeiden taakse, tunnelma vaikuttaa positiiviselta ja auttavalta. Kaikki

treenaajat ovat sitä mieltä, että fiilis on hyvä, painavaan nostoon saa aina varmistajan, ja jos alkaa juttelemaan jonkun kanssa, sieltä tulee vastakaikua. Kluuviin on ylipäätään vaikea tulla välttelemään tuttuja, jos opiskelee yliopistolla, toteaa salin työntekijä Alma: ”Itse en opiskele yliopistolla, mutta minulla on paljon kavereita, jotka yrittävät välttää Kluuvia, koska haluavat treenata rauhassa.” Kun sain päähäni tehdä tämän jutun, oletin etteivät treenaajat arvostaisi häiriötekijöitä kesken hikitreenin. Pelko oli suurimmalta osin turha – pikemminkin ihmiset vaikuttivat iloisilta saadessaan jutella jonkun kanssa. Mieleeni hiipii kysymys: miksi piiloudumme kuulokkeiden taakse, kun muut treenaajat ovat näinkin hyviä tyyppejä? Itsekin kellarin kävijänä olen pitkään pohtinut, keitä nämä ihmiset oikein ovat, koska en ikinä ole nähnyt heitä kampuksella. Tämän kierroksen perusteella Kluuvi vaikuttaa tiedekuntien väliseltä sulatusuunilta, jossa voisi hyvinkin syntyä uusia tuttavuuksia. Seuraavana päivänä palaan salille, tällä kertaa liikkumaan. Astun juoksumatolle, työnnän napit korviin ja musiikki soljuu niistä sulkien kaiken muun ulkopuolelle. Silmäni kulmasta huomaan yhden eilen haastattelemistani opiskelijoista. Onneksi hän ei sano mitään, vaan juoksemme molemmat oman musiikkimme tahtiin, omassa rauhassa. Tunnen kuitenkin jonkin selittämättömän yhteisöllisyyden tunteen, koska nyt tiedän vähän enemmän tästä vieressäni juoksevasta tyypistä.

teksti & kuva:

Heta Ojanperä

GALLUP Kysyimme teekkareilta vastauksia klassiseen, hieman muovailtuun, junavaunudilemmaan (eng. trolley problem). Seisot rautatievaihteen kohdalla. Jos et käännä vaihdetta, juna ajaa jallupullon, paljussa istuvien Hitlerin ja Putinin sekä beer pong -pöydän yli. Jos käännät, junan alle jää teekkarilakkinen Pepe-sammakko. Mikä on valintasi?

Erkka

Onko kiskoilla rönttöteekkarityttö? Näyttää lapsen piirtämältä.

Tuntematon teekkari

Vilma

Huh huh, tää on tää klassinen. Aa, tuolla on Hitler! Ja Jallu! Ja sammakko! Jos se menee suoraan, se menee suoraan.

Vaikuttaa hyvin hasardilta tilanteelta joka tapauksessa. En veikkaisi että, tuolla paljussa olisi noin paljon ihmisiä, kun Pepe on tuolla raiteilla. Maybe it’s just me.

Meeri

Aleksi

Uu, it’s a hard one. Kyl mä luulen et se on tonne paljun suuntaan, minne mä menisin.

Eino

Kuvassa tyypillisiä tekniikan ylioppilaiden iltamenoja. Metroraiteille heittäytymistä en kommentoi.

Joona

Mennään paljuun.

Miia

Mä en ehkä osaa vastaa tähän kysymykseen, liian abstrakti kuva.

Emmi

Nyt on kyllä liian hämmentävä case.

Vincent Ö.

Voin siteerata tästä kirjasta (Tegmark: Elämä 3.0, 310-311) niin kuulostaa fiksulta: Tässä on tietoisuuden vaikea ongelma (Chalmers), koska ei voida tietää, tuntuuko joltain olla Pepe-meemihahmo. Onko sillä subjektiivisia kokemuksia?

KOLUMNI

on myös osa yleisöä ja päinvastoin. Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään. Olen huomannut toimivani eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut Aku Houttu ympäristöni; valtsikan kuplassa Akseli Manner nuorena aikuisena sosiaaliLähdin syksyllä näyttelemään set vuorovaikutustilanteet ovat Valtsikan Speksiin. Sain roolin, ehdottomasti erilaisia kuin lapsena jota lähdin työstämään käsielo maalaiskaupungissa. Toinen kirjoituksen pohjalta, ja lopulta suvaitsee erilaisuuksia enemmän, esittämään lavalle. Näytteleminen mutta toisessa tiedetään taustasi on ensisijaisesti julkista toimintaa sanomattakin. Toisaalta muutoksen eikä siinä ole sijaa yksityisyyrooliin voi tuoda pelkästään delle. Roolihahmoni ominaisuudet ympäröivien ihmisten vaihtuminen. paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn Oma areenansa on vielä omien perusteella; hänen luonteensa, lähipiirien yksityisempi alue. Eikä vaatteensa, ammattinsa ja pidä unohtaa myöskään yksinoloa, ominaisuutensa selviävät esitykjoka on ehkä sekin näyttelemistä sessä. Roolihahmo arvioidaan – itselleen. ja tuomitaan vain ja ainoastaan Goffmanin dramaturgista näyttämön julkisuudessa tapahlähestymistapaa ihmisten tuneen perusteella. Millään väliseen vuorovaikutukseen tuskin mitä kulisseissa tapahtuu ei ole voidaan ottaa totuutena, mutta merkitystä eikä hahmoani ole jossain määrin se on roolileikoikeastaan siellä edes olemassa, kiä ja haluttujen vaikutusten vaan näyttelijä on oma itsensä ja antamista. Esiintyminen voi olla voi jättää roolinsa heti poistuttuaan aitoa ja vilpitöntä, mutta se näyttämöltä. saa silti pohtimaan: kuka sitä Sosiaalipsykologian tieteenoikeastaan on? Olenko se mitä alaan 1900-luvulla vaikuttanut näytän suurelle yleisölle, ystäErving Goffman vertasi ihmisten villeni, perheelleni vai oman välistä vuorovaikutusta teatteriin. pääni ajatukset? Ehkä totuus on Lähestymistavassa ihmiset sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on esitetään näyttelijöinä sosiaaliroolihahmo ollessaan lavalla, mutta sissa tilanteissa, joissa he esittävät ei hän sieltä poistuessaan katoa omaa rooliaan harkitusti tai ei mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan niin harkitusti. Toisin kuin näyteltunne hahmon takana olevaa mässä tosielämässä näyttelijä ihmistä.

Näyttämöllä teksti: kuva:

fiktio (kuva)

FIKTIO

Henkeen ja vereen teksti: kuva:

Rosa Kaimio Rosa Kaimio

Hengitys.

Sisään ja ulos.

Aika liikkuu eteenpäin. Mutta kohta se pysähtyy, ainakin minun osaltani. Sillä kun aamu koittaa, minä olen kuollut. Muistan hyvin, mistä kaikki alkoi. Vannoin valan yhdessä muiden kanssa. En syvällä sisimmässäni oikeasti tarkoittanut sitä, mutta päätin olla kunnon ihminen ja sitoutua johonkin. Äiti ja isä paheksuivat, tietysti, ne eivät koskaan pystyisi sitoutumaan yhtään mihinkään, niiden on aina pysyttävä etäällä kaikesta, irrallaan, neutraaleina. Mutta minä vannoin ja pidin kiinni siitä mitä vannoin. Osa ei pitänyt - en tiedä miten heille kävi. Luulen, että osalle samoin kuin minulle, mutta osa ehkä luovutti ajoissa, jotta he saattoivat palata takaisin sinne neutraaliuden mereen, missä äiti ja isäkin kelluvat. Ei sekään hyvä kohtalo ole, he joutuvat elämään tietäen, että mitään ei saa nähdä, eikä mitään saa ajatella, koska silloin hukkuu varmasti. Mutta me kaikki loput päädyimme tänne, minä etujoukoissa. Se oli oikeastaan siunaus, sain tuomion nopeasti ja siitä tuli saman tien ehdoton. En joudu odottamaan kuin jotkut toiset, kituen vielä siinä ajatuksessa, että on toivoa välttää pahin mahdollinen. Minulla oli helppoa, kun sitä toivoa ei ollut; saatoin rauhassa keskittyä nauttimaan siitä ajasta, joka minulla oli jäljellä. Henkeen ja vereen, niin me vannoimme. No, minun osaltani tämä kaikki päättyy vereen. Käytävästä kuuluu askelia, ja tiedän, että ne johtavat minun kohdalleni. Kyllä. Avain kääntyy pienen hiljaisuuden jälkeen lukossa. Katson tulijaa silmiin. Pelkkää velvollisuutta, ei ainuttakaan muuta ajatusta. Outoa, että minua hakemaan lähetettiin vain yksi, yleensä ne

pelaavat varman päälle kohtuuttomissa määrin. Ei sillä, että minä olisin taistellut vastaan. Hyväksyin tämän siitä hetkestä, kun tukikohtaan hyökättiin. Turhaa kärsimystä tulee välttää, se ei johda mihinkään. Minä tein sitä ennen kaiken minkä pystyin, kuten lupasinkin. Talven kylmyys tuntuu käytävälle asti melkein täydellä voimallaan, samean harmaat kivilattiat tuntuvat jäältä jalkojen alla. Kuljen eteenpäin katselematta ympärilleni, keskittyen vain omiin hengenvetoihini. Paljonkohan niitä mahtaa olla jäljellä… Ei välttämättä enää edes sataa. Minä ja saattajani saavumme takapihan ovelle. Uuden avaimenkäännön jälkeen ovi aukeaa ja pakkasilma iskeytyy keuhkoihin. Ei ole enää kovin hämärää, auringon kajo näkyy puiden oksien lomasta. Kylmä lumi kirvelee jalkojen alla, tekee mieli hypähdellä, jotta pysyisin edes vähän lämpimänä. En kuitenkaan tee niin, haluan olla ulkoisesti yhtä tyyni kuin mielessäni. Näyttää, ettei minuun pysty vaikuttamaan millään tavalla. Hengitän syvään. Ilma höyrystyy pieneksi valkeaksi pilveksi ulos hengittäessä. Joku ylempi virkailija alkaa lukea syytteitäni ääneen, aivan kuin kaikki paikallaolijat eivät tietäisi, mistä on kyse. Hän puhuu pitkään, kontollani on heidän kirjoissaan ollut paljonkin vääryyksiä. Millään niistä ei kuitenkaan oikeasti ole merkitystä tuomioni kannalta, vaan todellinen rikos on se, että toimin heitä vastaan. Sitouduin johonkin, mitä ei sallita. Mitä ei virallisesti heidän mukaansa ole edes olemassa. Virkailija hiljenee vihdoin ja nuhjuisen näköinen sotilas asettuu muutaman metrin päähän minusta. Tämä näyttää väsyneeltä, eipä ole ollut helppoa heilläkään, vaikka ovat systeemin puolella taistelleet. Katson häntäkin suoraan silmiin ja vedän syvään henkeä. Laukaus. Minä hengitän edelleen. Mutta kaikki sumenee. Lumelle tippuu veripisaroita, minun vertani. Kuuluu hälinää, aavistan ohuesti, että jotain tapahtuu ympärilläni, mutta tuijotan edelleen jalkojeni juuressa kasvavaa verilammikkoa. Huutoja, paljon huutoja. Lisää laukauksia, mutta ei minua kohti. Käynnissä on taistelu. Jotkut meistä pääsivät siis silloin pakoon. Ja nyt ne ovat täällä. Katson viimeinkin eteeni. Minuun äsken tähdännyt sotilas makaa maassa, allaan valtavasti verta. Huudot voimistuvat, ihmisiä juoksee ympärillä. Aurinko nousee… Laukaus. Aika lakkaa liikkumasta. Minä en hengitä enää.

kuva:

Liina Aalto-Setälä

GROTESKI 1/2019 henki

”Internetissä testamenttia mainostetaan helpoimpana keinona välttyä mojovalta perheriidalta.”