groteski_2006_2

Menin taannoisena keskiviikkoiltana elokuva-arkistoon katsomaan elokuvan Saló eli Sodoman 120 päivää. Paikalla oli sekalainen joukko vanhemman koulukunnan intellektuelleja mutta myös meitä nuoria, olihan kyseessä yksi Pier Paolo Pasolinin kiistellyimmistä teoksista – ja Pasolini itse oli oman aikansa Buddha.

Elokuvassa neljä miestä yhteiskuntahierarkian huipulta yhdessä neljän entisen ammattiprostituoidun kanssa valitsee tuhansien joukosta kahdeksan nuorta tyttöä ja poikaa fantasioidensa, himonsa ja sadisminsa kohteeksi.

Mutta juoni sinänsä on sivuseikka.

Elokuva oli kamalin koskaan näke-

mäni. Se pahoittaa mielen ja aiheuttaa fyysistä kuvotusta. Vaikka tiesin, että elokuvan tulisi ilmentää ihmiskunnassa piilevään fasismia ja terroria, en kyennyt näkemään mestariteosta ulosteen syömisen keskeltä. Pahus.

Kuinka usein luemme jonkin kirjan tai katsomme elokuvan siksi, että kyseessä on ehyt aikalaiskuvaus tai kontraversaalinen jäähyväiselokuva? Melko usein. Itsekin eksyin elokuviin, koska Salón plastinen taso henkii elokuvahistorian puhtaimpia momentteja.

Ystäväni kutsuu ilmiötä mainstreamindieksi.

Tällä hän tarkoittanee sitä, miten aikanaan uudet ja ennennäkemättömät

ilmiöt jalostuvat lopulta sellaisiksi, että niiden diggailu nousee luonnonvalinnan lailla elinehdoksi tietyissä piireissä.

Tosin tämäkin ystäväni lukee vain klassikkoteoksia.

Perimmäiseksi kysymykseksi jää: kannattiko? Onko väärti katsoa kamala elokuva tai kuunnella infernaalista soitinyhtyettä voidakseen tasapainotella vaativissa keskusteluissa tai vain oikeuttaa olemassaolonsa.

Tuohon en vastaa. Mutta toisinaan on puhdistavaa vapautua ajan hermon hellittämättömästä sykkeestä.

Siksi kävimmekin raveissa.

VASTAAVA PÄÄTOIMITTAJA . Varpu Salo

M

on

VASTAAVAT TAITTAJAT . Lauri Eloranta . Tuomas Kärkkäinen

s tu oi e t irj ale ka äk irp iik itä Pä S erot ere an? t te la e en ys llol ase va eid m u ho ku ka in en p tu rja ek lla a j Es Ar ttuj kko Sa kup ada ailla n a R k aa ia u u L k t j Jo liu urh kuis iivi sto i t a lki ra Jä itsemvat llek aast sia Va – o ko nk uk ät tit is re tu yv an ölä ta to ätt im Ty aut tuja k oi pä T k Ra pil E

TOIMITUSNEUVOSTO . Lauri Eloranta . Ida Hakola . Timo Harjuniemi . Tuomas Kärkkäinen . Varpu Salo

en

t työ

AVUSTAVA TAITTAJA . Ketsia Anttila KUVAT . Ketsia Anttila . Lauri Eloranta .Tuomas Kärkkäinen

03 06 08 09 10 12 13 14 16 25 26 28 30 32 35

GROTESKI

PIIRROKSET .Tuomas Kärkkäinen KANSI . Tuomas Kärkkäinen

TOIMITTAJAT . Katariina Harju . Maija Lindblom . Sonja Lindroos . Timo Niemi . Johanna Nousiainen . Mia Ojapalo . Jussi Palmén .

Elisa Suokko . Petra Vallila

2/06 6

32

10

9

30

JULKAISIJA . Media ry PAINOS . 300 PAINOPAIKKA . Cosmoprint . huhtikuu 2006 YHTEYSTIEDOT

. www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski

. groteski@mediary.fi

ISSN . 0782-0909

16

12

SIRPALEET

Rakkaudesta möhkylöihin

2000-luvun riemuja

Teksti Katariina Harju

Teksti Maija Lindblom

Blogista on ylläpitäjälleen monenlaista hupia ja hyötyä. Omien suosikkihupieni listan kärjessä on blogiini eksyvien ihmisten tutkailu. Eli sen tarkastelu millä hakusanoilla pahaa aavistamattomat googlaajat ovat blogiini tiensä löytäneet. Viime syksyn suosikkeja olivat vienot hakusanat kuten ”fuksiaiskuvat” ja ”Ankkarock 2005”. Viime aikoina blogiini on tultu hakusanoilla ”seksi galleria” , ”mormonit” ja ”jone nikula”. Pistää miettimään, mistä minä oikein kirjoitan.

Mutta ohittamaton suosikkihakusana on kuitenkin ”tartar kastike”.

Siitä lähtien kun kyseisen kastikkeen ensimmäistä kertaa blogissani viime kesänä mainitsin, on vierailijoiden virta kyseisen haun perusteella ollut lakkaamaton. Viime aikoihin asti tulijoista monet joutuivat kuitenkin pettymään, sillä ruokaohjetta blogistani ei löytynyt, vaikka kuinka olisi etsinyt, vain pohdintaa tuon jalon kastikkeen maukkaudesta. Kuukausi sitten tunsin kuitenkin olevani noille epätoivoisille googlaajille ruokaohjeen velkaa ja syntyi merkintä nimeltään Tartar-kastikkeen ohje.

6

Neliö

Teksti Tuomas Kärkkäinen

Tietänette sen laatulehdissä artikkelin tai muun pitemmän jutun loppua merkitsevän neliön? Sen tämän näköisen: □ Aikoinaan nuoremmalla iällä, kun järjenjuoksuni oli vielä pidäkkeetöntä ja luovaa, päättelin neliön olevan toimituksen kädenojennus huonomuistiselle lukijalleen.

Jutun luettuaan lukija voi nimittäin piirtää rastin neliöön ja seuraavalla kerralla lehteä selatessaan tietää automaattisesti, mitkä osat on jo tullut käytyä lävitse. Toivonkin, että arvoisa lukija ottaa tämänkertaisen Groteskin äärellä kynän käteensä ja rastii. Aloittaa voi vaikkapa tästä. □

Olen rakastunut kuiviin leivänkannikoihin. Maukkaimpia ovat noin päivän verran aukinaisessa pussissa levänneet koppurat, jotka narskuvat ihanasti suussa.

Outo mieltymykseni sai minut hämmentymään eräänä päivänä töissä. Edellisen illan kokouksesta oli jäänyt yli mukava kasa kuivahtaneita patonginpaloja. Omatuntoni ei antanut minun heittää niitä roskiin, sillä halusin napostella herkkupaloja työpäiväni aikana.

Päivän edetessä kuljin useaan kertaan huomaamattomasti leipälautasen ohi ja nappasin mukaani maittavia möhkylöitä.

Eräänä onnettomana hetkenä työkaverini sattui paikalle. ”Ovatko leivät menossa hevosen ruoaksi, vai miksi ne on jätetty tuohon pöydälle?” hän kysyi. ”En tiedä”, vastasin viattomasti.

Heti tilaisuuden tullen kaadoin unelmalautasen sisällön roskakoriin.

Choose life Teksti Petra Vallila

Minkä taakseen jättää...

Teksti Katariina Harju

Olin yliopiston päärakennuksen naistenvessassa. Olin juuri lukemassa oveen tuherrettuja kirjoituksia, kun kahva painui alas ja ovi aukesi. Minut yllätettiin housut kintuissa.

Käytävältä minua tuijotti lapsuudenkaverini, jota en ollut nähnyt sitten ala-asteen. ”Hups”, sanoin. ”Oho sori”, hän vastasi ja laittoi oven kiinni. Kyllä vanhojen tuttujen tapaamien on sitten mukavaa.

Pidän hokemista. Pidän erityisesti sellaisista hokemista, jotka osoittavat minun seuranneen aikaani ja sen alempaa kulttuuritarjontaa. Hokemat eivät useinkaan kitinättä alistu hallintaani, mutta harjoittelemalla ankarasti olen niitä toisinaan ihan oikein oppinut. Kaverit kylänraitilla kalpenivat, kun muina miehinä, yllättäen ja oikeastaan aika tarpeettomastikin pajatin Rentonin monologin elokuvasta Trainspotting – asiaankuuluvalla aksentilla toki.

Elokuvassa V niin kuin Verikosto potentiaalisia hokemia tarjotaan katsojalle kuin kermavaahtopursottimen suusta. Haltioitunut hokemain ystävä saattaa vain hengästyneenä panna merkille, että tuossa, ja tuossa taas, ja taas, ja sopia itsensä kanssa, että sieltä internetistähän nämä on myöhemmin kaivettava ja opeteltava. Tässä on tosin hienojakoista sumutuksen tuntua, oikeastihan hokema tulee ottaa haltuun suoraan kankaalta.

Hokemayleisö eli yleisö, jolle hokea, on syytä valita tarkoin, väärässä seurassa tekee itsestään herkästi aasin. Oma lukunsa ovat ne lukemattomat hokemamokat, jotka saavat posket punottamaan vielä vuosienkin päästä. Kuitenkin, voi sitä riemua ja tyydytystä, kun olet oikein pitkän hokeman virheettä saattanut loppuun ja huomaat kuulijakunnan kummeksuvat katseet.

Pitkälle kantavat, nämä elämän huippuhetket.

7

ESINEIDEN EROTIIKKA Teksti Timo Niemi Kuva Ketsia Anttila

Ilmastointiteippi

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, joita on nykyään jo turha luetella.

Taitava teippaaminen voi tuottaa suunnatonta nautintoa niin teippaajalle kuin mahdollisesti elollista alkuperää olevalle teipattavallekin.

Vain mielikuvitus on rajana. Holtiton käyttö ja siitä johtuvat repeämiset ja tarrautumiset voivat kuitenkin pilata tunnelman, joten hopeinen hekuma sopii vain aikuiseen käyttöön.

Jakkara

Jakkaroita on joka makuun. Kuka tahansa löytää itselleen sopivan yksilön, oli siinä sitten neljä tai kolme jalkaa, kuten Alvar Aallon ajattomassa namupalassa. Tämä yksinkertaisuudessaan nerokas esine antaa libidolle vauhtia niin oikein-

Kevät on tullut ihmisten rintoihin ja koteihin. Aistillisuuden herääminen rajataan liian usein ainoastaan biologisiin organismeihin. Myös omistamamme arkiset tavarat sisältävät erotiikkaa – jotkut enemmän, toiset taas selvästi vähemmän. On aika himmentää valot ja tutustua henkilökohtaisesti talon irtaimistoon. On häkellyttävää, ettei aihetta ole julkisuudessa aiemmin puitu. Groteski erottautuu jälleen kerran edukseen.

päin kuin ylösalaisinkin. Jakkara on joka kodin eroottinen lähtöalusta, jonka ympärillä voi stripata ihan omaksikin iloksi.

Laavalamppu

Vaikka muotoilu olisi sinänsä onnistunut, laavalamppu on kumppanina petollinen. Ottakaa sanani todesta: se on kuuma! Myös sähköiskun vaara on varteenotettava. Kuuma ja kupliva vaha tosin virittää omanlaista hekumaansa lähiympäristöön.

Lämmittely on pitkä prosessi, jolloin mielenkiinto saattaakin jo siirtyä televisiosta tulevaan sulkapallootteluun.

Vihreä Fairy

Toimii parhaiten kun olo on likainen. Kukapa ei tuntisi mielihyvää upottaessaan raajansa kuumaan tis-

kiveteen? Samettinen kutina yhdistettynä pullon aistikkaaseen muotoiluun laukaisee ihmiskehon arvoituksellisimmat refleksit. Vihreä Fairy houkuttelee kokeilemaan monenlaisia leikkikaluja aina tiskiharjasta kumihansikkaisiin. Keltainen Fairy sitä vastoin on huonoa kamaa – älkää edes yrittäkö.

Pehmolelunorppa

Kokeneemmalle rakastajalle tämä avuton vaahtomuoviriekale ei tarjoa kunnon vastusta. Kokeilujen jälkeen toimittaja poti silkkaa syyllisyyden tunnetta. Suuret mustat nappisilmät vain tuijottivat surullisina. Joihinkin esineisiin ei yksinkertaisesti tulisi kajota. □

Arjen mysteereitä

Minkä mystisen kabbalan perusteella pystyy päättelemään, minne bussi numero 70 menee? Entä mitä kummaa tarkoittaa tyytyväisyystakuu astianpesukoneessa?

Teksti Johanna Nousiainen Kuva Valiokuvat

Numeroinnilla pyritään helpot- linjan reitti poikkeaa jotenkin pelkällä numerolla varustetusta linjasta. Linja tamaan liikkumista

Olen vieraalta paikkakunnalta muutta- saattaa esimerkiksi olla lyhyempi tai pineena usein pohtinut, miksi Helsingis- dempi kuin vastaava kirjaimeton linja”, vihjaa Kalsä ei ole olemassa esimerkiksi busseja numero 12 tai 34. Sen sijaan eri paikkoihin meneviä kumitassuja on eroteltu toisistaan kirjaimin. Tietääkö joku oikeasti, mitä eroa on vaikkapa busseilla 70, 70T ja 70V? ”Bussien numerointi on alun perin valittu postinumeroalueen mukaan. Näin matkustaja pystyy päättelemään, minkä esikaupunkialueen suuntaan tietyn numeroinen bussi kulkee”, kertoo liikennesuunnittelija Leo Kallionpää HKL:n suunnitteluyksiköstä. ”Esimerkiksi 70-sarjan bussit ajavat koillisille alueille ja 90-sarjan bussit huolehtivat Vuosaaren ja Kontulan seudun liityntäliikenteestä”, hän mainitsee.

Kallionpää kuitenkin huomauttaa, että ajan myötä reittejä on muuteltu ja lakkautettu, joten alkuperäinen logiikka ei enää kaikilta osiltaan päde. ”Joissakin sarjoissa on esimerkiksi tullut pulaa numeroista, kun taas osassa on runsaastikin numeroita käyttämättä. Nukone merointia onkin pyritty selkiytPyykinpesu tämään kirjaimien avulla”, sanoo lionpää. Käytännössä Kallionpää.

Ulkopaikkakuntalaiselle kirjaimet eivät joudun kuitenkin jatkossakin selvittäkuitenkaan välttämättä tuo lisää sel- mään bussien reitit etukäteen, jos haluvyyttä siihen ongelmaan, onko bussien an päästä vaikkapa Töölöstä Kumpu70 ja 70T välillä eroja. ”Kirjain nume- lan kampuksen pysäkille. ron perässä viittaa usein siihen, että

”Anteeksi, haluaisin palauttaa tiskikoneen…”

Bosch mainostaa radiossa astianpesukoneita ja lupaa niille tyytyväisyystakuun. Asiakas saa kokeilla konetta 60 päivää kotonaan ja palauttaa sen, mikäli ei ole siihen tyytyväinen. Mitä ihmettä palautetuille koneille tapahtuu?

Kääritäänkö ne takaisin pakettiin ja myydään eteenpäin?

Markkinointipäällikkö Kristiina Pakarinen BSH Kodinkoneet Oy: stä kertoo, että koneet todella myydään: ”Myymälöissä on usein myynnissä myös käytettyjä koneita, sillä niitä saatetaan ottaa vaihdossa uuteen koneeseen. Asiakkaalle kyllä kerrotaan, että kone on käytetty.”

Tiskikoneen palauttamisesta aiheutuu vain pientä vaivaa myyjälle. ”Palautuksia ei ole aiemmissa vastaavissa kampanjoissa tullut juurikaan, joten uskallamme tällaista takuuta tarjota”, Pakarinen kehuu. ”Emme vaadi mitään perusteluita palautuspäätökselle, mutta koneen tulee olla ehjä ja siinä tulee olla mukana kaikki ostohetkellä saadut dokumentit”, hän summaa palautuksen käytäntöjä.

Ostajalle aiheutuva vaiva on kuitenkin suurempi. Laitteen irrottaminen ja poiskuljetus ovat asiakkaan vastuulla, eli useimmissa tapauksissa asiakas joutuu tilaamaan asentajan ja lisäksi maksamaan laitteen kärräämisestä liikkeeseen. Ei ihme, jos kovin moni ei viitsi toimivaa konetta palauttaa. □

9

Onko toimituksissa valmiita juttuvarastoja, joihin voidaan turvautua hiljaisina uutispäivinä? Entä kuinka paljon kirjoitetuista lehtijutuista jää toimituksen lattialle?

Teksti Maija Lindblom Kuva Tuomas Kärkkäinen

elsingin Sanomien Nimiä tänään -osaston toimittaja Tuomas Kaseva tyrmää mielikuvan valmiista juttuvarastoista tai esimerkiksi hyllyistä täynnä nekrologeja. ”Esimerkiksi kuolinuutisia kirjoitetaan valmiiksi todella vähän. Varmasti paljon vähemmän kuin yleisesti kuvitellaan. Esimerkiksi meillä Hesarissa on noin 20–30 nekrologia varastossa.”

Toimitustapa on Kasevan mukaan yleisestikin nykyään sellainen, että hyvin vähän juttuja tehdään etukäteen valmiiksi. Hesarissa juttu voidaan tehdä kyllä siltä pohjalta, että tarkkaa julkaisupäivää ei tiedetä, mutta se julkaistaan kuitenkin viikon sisällä.

Iltalehden toimituspäällikkö Reijo Ruokanen toteaa, että Iltalehdessä juttupohjia tehdään jonkin verran valmiiksi siten, että jutun kärki kirjoitetaan viimeisenä esimerkiksi jääkiekko-ottelun päätyttyä tai vaalituloksen selvittyä. Joskus juttuja kirjoitetaan Ruokasen mukaan myös valmiiksi kahdella eri kärjellä.

Muutama prosentti ylituotantoa Kasevan mukaan journalistiseen työhön kuitenkin kuuluu se, että pari prosenttia tehdyistä jutuista jätetään julkaisematta erinäisistä syistä johtuen.

Yleensä syynä on, että kyseinen uutinen ei ole kovin tärkeä eikä mahdu siksi lehteen. Tällaisissa tilanteissa juttu jää yleensä kokonaan julkaisematta, sillä vähemmän tärkeää kirjoitusta ei

10

helposti laiteta lehteen myöhemminkään, jolloin se on vielä vähemmän ajankohtainen. ”Joskus harvoin käy myös niin, että mennään tekemään henkilöhaastattelua, ja haastateltava onkin jo kirjoittanut jutun itse valmiiksi. Tällaiset tapaukset jätetään myös tekemättä ja julkaisematta. On varsin epäkunnioittavaa toimittajan ammattia kohtaan tarjota itse kirjoittamaansa juttua itsestään lehdelle. Jos lehti tällaiseen suostuisi, olisi se lisäksi journalistisen vastuun siirtämistä lehden ulkopuolelle”, Kaseva kertoo.

Samoilla linjoilla Kasevan kanssa on myös Ruokanen, joka kertoo juttujen ylituotannon olevan yleisin syy uutisen jäämiseen lehden ulkopuolelle. ”Vilkkaana uutispäivänä päivän aikana tapahtuneet asiat voivat ajaa aamulla kirjoitettujen juttujen ohi. Ajankohtaisempi, kiinnostavampi ja paremmin palettiin sopiva juttu julkaistaan”, Ruokanen toteaa. ”Lisäksi päivän aikana tehdyt reportaasit jätetään joskus vilkkaana uutispäivänä julkaisematta.

Varsinkin, jos reportaasi on sellainen, joka voidaan hyvin julkaista seuraavanakin päivänä.”

Väkisin juttuja ei Helsingin Sanomissa missään nimessä Kasevan mukaan tehdä. Toisin kuitenkin voi olla pienemmissä lehdissä. Kaseva itse muistelee aikoja jolloin kirjoitti pienehköön maakuntalehteen, jossa toimituskokouksessa esitetyt juttuideat usein toteutettiin, vaikka juttua tehdes-

sä olisikin paljastunut, että jutun faktat olivat toisenlaiset kuin oli kuviteltu.

Uutisia kuolemasta Nekrologeista Kaseva kertoo, että ennen niitä on hänen käsityksensä mukaan kirjoitettu enemmänkin valmiiksi.

Työtahti toimituksissa on tänä päivänä kuitenkin paljon kiireisempi, eikä juttuja edes ehdittäisi kirjoittaa valmiiksi. ”Lisäksi muistokirjoitusten etukäteen kirjoittamisessa on makaaberi puolensa.” Tänä päivänä nekrologeja kirjoitetaan valmiiksi lähinnä tilanteissa, joissa jonkun tunnetun ihmisen tiedetään olevan huonossa kunnossa. ”Mutta jos esimerkiksi joku tunnettu suomalainen näyttelijä kuolee yllättäen, ei meillä yleensä ole muistokirjoitusta valmiina odottamassa”, Kaseva toteaa.

Iltapäivälehdissä julkaistaan nekrologeja huomattavasti vähemmän, mutta Ruokanen kertoo, että myös Iltalehdessä kirjoitetaan kuolinuutisia jonkin verran valmiiksi. ”Näin toimitaan lähinnä tilanteissa, joissa esimerkiksi jonkun valtiomiehen kuolema on odotettavissa.”

Millä perusteella sitten nekrologeja ihmisistä kirjoitetaan? ”Suuren yleisön tunteman ihmisen kuolema on toki aina uutinen ja nekrologin kirjoittaminen täten itsestään selvää”, Kaseva sanoo. Tämän lisäksi Helsingin Sanomat julkaisee vuodessa noin viisisataa suurelle yleisölle vähemmän tutun ihmisen kuolinuutista.

Julkisuuden henkilöiden nekrologit toimitus kirjoittaa itse, mutta tuntemattomampien ihmisten kuolinuutiset ovat yleensä ystävien ja työtovereiden kirjoittamia. Ihmiset lähettävät kirjoittamansa muistokirjoitukset toimitukseen, joka sitten harkintansa mukaan ne julkaisee. Julkaisematta näistä jätetään noin yksi kymmenesosa, ja syynä on usein lähinnä lähetetyn tekstin tyy-

lilaji eikä esimerkiksi se, ettei kyseinen ihminen olisi jutun arvoinen. Välillä kuitenkin teksteiksi tarjotaan esimerkiksi hautajaisissa pidettyjä puheita, joista puuttuu oleellisia faktatietoja.

Tällaiset tekstit on pakko jättää julkaisematta, sillä niistä ei edes rankan muokkauksen avulla saada julkaisukelpoisia.

Joskus lehtiin voi myös päätyä jut-

tuja, joita ei sinne ollut tarkoitettu. Lehtialalla kiertävän anekdootin mukaan Turun Päivälehteen livahti aikoinaan vahingossa Ruotsin nykyisen kuninkaan isän nekrologi, vaikka kyseinen henkilö ei ollut kuollut. Toimituksella kävi kuitenkin ”tuuri”, sillä herra kuoli yllättäen yön aikana ja aamulla lehdessä oli kuolinuutinen valmiina. □

11

Tuhon välineet

Joukkotuhoaseet

Nykyaikainen liikkuva elämäntapa ja sen mukanaan tuoma stressi pistävät vituttamaan toisinaan varsin raskaasti. Eikö joskus tunnukin siltä, että koko maailmasta arkihuolineen olisi mukava päästä irti? Markkinoilla onkin monta näppärää keinoa lievittää ahdistusta vähentämällä kanssaihmisten määrää. Otimme vertailuun kolme mielenkiintoisinta koko perheen käyttöön soveltuvaa joukkotuhon välinettä.

Joukkotuhoaseita kritisoidaan usein kliinisyydestä ja pienen ihmisen unohtamisesta. Nykyajan kvartaalitalouden tuloskeskeisyys on hukuttanut alleen vanhan kunnon asiakaslähtöisen käsityöperinteen. Vanhan konkarin valinta, kuolemanpartio, puolustaa kuitenkin perinteisiä lämpimiä arvoja kovassa ja kylmässä tehokkuuden maailmassa.

Kuolemanpartioiden käyttöönotto ja huolto vaativat murhamieheltä tai naiselta suurta viitseliäisyyttä, mikä onkin syönyt niiden suosiota. Keskeisessä asemassa ovat henkilöstöjohtaminen, sisäinen viestintä sekä marginaalisempienkin asiakassegmenttien, kuten naisten ja lasten, palvelukokemuksen maksimointi. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä virittelymahdollisuudet ovat miltei rajattomat. Kuolemanpartio onkin varsinainen tuunaajan unelma. Autotallissa viihtyvän isinkin voi houkutella perheen yhteisen harrastuksen pariin hankkimalla Partioaitasta Death Squad 5000 Starter Kitin (uhrit eivät sisälly hintaan).

Erityismaininnan kuolemanpartiot ansaitsevat tarjoamastaan mahdollisuudesta sukupolvia kestävän henkisen kärsimyksen aiheuttamiseen. Etenkin raiskauksen ja kylän polttamisen klassinen yhdistelmä sai testiryhmän suut messingille.

12

Ydäri, ydis, yrmy, paukku, karkki, pikkumusta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ydinpommi on kaikessa tehokkuudessaan jakanut harrastajien mielipiteet. Toiset pitävät jämäkkyydestä ja helppoudesta, kun taas toisia persoonaton nappuloiden painelu silittää pahasti vastakarvaan. Toinen vakava miinuspuoli on tuotteen korkea hinta. Tavallisella murhaniilolla kun ei ole mahdollisuuksia ostaa kuin yksi pommi noin viidessä vuodessa. Jäämmekin odottelemaan kuluttajahintaisten karvalakkimallien ilmaantumista markkinoille. Ehkä jo ensi jouluksi?

Ydinpommi on eettisen kuluttajan valinta. Vuoden vaihteessa kauppojen hyllylle ilmaantuneet reilun kaupan pommit rauhoittavat tiedostavan kansalaisen mieltä. Amnestyn ja Plan Internationalin ”Lapset asian ytimessä” -projekti kokoaa yhteen vähävaraisempia entusiasteja, jotka tahtovat ottaa osaa yhteisten ydinpommien hankintaan. Lahjoittajien nimillä signeeratut pommit pudotetaan sattumanvaraisesti valittuihin kolmannen maailman kohteisiin.

Tämän hankkeen ansiosta jokaisen – niin lahjoittajan kuin vastaanottajankin – on vihdoin mahdollista aistia uudelleen kesän ’45 lämmin tuulahdus.

Vuosituhannen vaihteen hitti oli eittämättä pernarutto. Vuoden 2006 perspektiivistä kupla alkaa olla jo selvästi puhjennut. WTC-iskujen jäljissä pernaruton nimeen vannovia trendipellejen metroseksuaaleja terroristiryhmittymiä syntyi kuin sieniä sateella. Huuma on jo ohitse, eikä näistä ryhmistä ole olemassa enää kuin ne, joilla oli oikeasti jotakin omaa sanottavaa. Itse asiassa pernaruton kanssa aloittaneista ryhmistä fiksuimmat ovatkin jo tajunneet siirtyä uusiin kujeisiin taudin koettua armottoman inflaation. ”Tää on niin ysärii!” huudahti testiryhmämme vanha parta pulatessaan pikkunäppärien kirjekuorten ja jauhepussukoiden kanssa. Muutama vuosi sitten saattoi tuntua, että globalisoituneen maailman mobiili joukkotuhoase on tässä, mutta tuotekehittely on jäänyt pahasti puolitiehen. Pernaruton suurin ongelma on yksinkertaisesti sanottuna seuraava: juuri kukaan ei kuole. ”Tehoaisi nyt edes lapsiin, mutta terve pilttipä selviää antibioottikuurilla!” kerrattiin testiryhmän lähipiirin huonoja kokemuksia.

Pernarutto soveltuu lähinnä postimerkkeilijöiden laiskanpulskeaksi vanhustenlistimiskeinoksi. Halvat naurut jauheella toki saa vaikkapa toimistotai vappupilojen muodossa. □

Teksti Jussi Palmén

Kaisaniemen metroasemalla, neonputkien himmeässä loisteessa, mies siivoaa liukuportaita. Suurikokoinen musta hahmo kääntää päätään ja luo ohikulkijaan silmäyksen, joka hämärässä näyttää lähes pelottavalta. Kukaan ei tiedä miehestä mitään, mutta sadat maanalaisella yliopistolle kulkevat opiskelijat ovat varmasti nähneet hänet. Groteski halusi, että haastattelen häntä.

En nähnyt miestä viikkoihin, enkä onnistunut selvittämään tietoja hänet palkanneesta yrityksestä. Epätoivossani yritin olla ajattelematta asiaa. Samanaikaisesti journalistiikan opettajani sanoi luennolla, että ei ole mitään järkeä valittaa jutussa, kuinka vaikeaa haastattelun saaminen oli. Asioiden kaivaminen kun kuuluu toimittajan työhön. Valitan nyt kuitenkin.

Pian aloin miettiä, mitä sanon miehelle, jos tapaan hänet. Miten voin lä-

hestyä häntä, ilman että joudun tönäistyksi tuuletuskuiluun? Todd Solondzin elokuvassa Storytelling Vi-niminen tyttö hokee itselleen ennen tummaihoisen miehen tapaamista: ”Don´t be a racist, don´t be a racist.” En voinut olla ajattelematta samoin. Tekisinkö juttua miehestä, jos hän olisi sinisilmäinen suomalainen duunari, vaikkapa Reiska Käpylästä? Miksi ihonvärin synnyttämä erilaisuus on edelleen niin kiinnostavaa?

Suomessa asuu yli 2000 laitonta maahanmuuttajaa, sanottiin sanomalehdessä. Lukiessani tekstiä pääni täyttyi puhtaan rotusyrjinnällisistä mielleyhtymistä. Hävetti, enkä uskaltanut lausua syntisiä vitsejäni ääneen kahvipöydässä. Keitä ovat nuo 2000 ihmistä? Ehkä etsimäni metromies on yksi heistä. Hän on paljastunut ja kadonnut pysyvästi, vielä vähän syvemmälle maan alle. Kun

sanotaan, että joku asuu maan alla, tarkoitetaanko sitä kirjaimellisesti? Kuvittelin, kuinka viemäreissä kuhisee. Siellä viidakon ihmisten keskuudessa vallitsee viidakon laki.

Maassamme on ollut pakolaisia jo 70-luvulta lähtien, ennakkoluuloja ties kuinka paljon kauemmin. Olen töissä kaupassa, johon tepasteli eräänä päivänä klassisen näköinen mustalaisperhe.

Ennen kuin ehdin ajatella näkemääni, heittäydyin tavallista varautuneemmaksi. Tunteeni muistutti itsesuojeluvaistoa, mutta tiesin itsekin sen olevan jotain muuta. Taas hävetti. Perhe saapui kassalle, maksoi ostoksensa ja kiitti kohteliaasti, hymyjen kera. Huomasin itsekin hymyileväni. Maailma oli taas vienyt minusta voiton.

Monesti maahanmuuttajia syytetään sopeutumattomuudesta suomalaiseen kulttuuriin. Usein heitä moititaan

laiskottelusta. Ilmaisjakelulehden tekstiviestipalstalle kirjoittanut afrikkalainen kertoi, että häntä haukuttiin, kun hän oli työtön, ja solvataan edelleen, vaikka siirtyminen veronmaksajaksi on jo tapahtunut. Rasismia ei voi perustella, sen puolesta voi ainoastaan esittää huonoja tekosyitä. Syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen jälkeen monikulttuurisessa New Yorkissa yrittäjinä toimivat arabit joutuivat ripustamaan putiikkiensa ikkunoihin tähtilippuja.

Yhdysvaltain hallitus halusi sopeuttaa väkipakolla kaikki asukkaansa tukemaan maansa politiikkaa. Valtiovalta ei ymmärtänyt, että edes luvatussa maassa puut eivät kasva ilman juuriaan.

Vaikka huntupäisiä vainotaan, kukaan ei tietystikään myönnä olevansa rasisti. Silti niin monilla meistä on samanlaisia ennakkoluuloja, ikään, sukupuoleen tai koulutukseen katsomatta.

Voisiko asenteista päästä eroon? Syömishäiriöitäkin voi kuulemma hoitaa hypnoosilla.

”Hypnotisointia voi harjoittaa päästäkseen pois periaatteessa minkälaisista mielentiloista tahansa”, kertoo psykologian opiskelija Vera Gergov.

Vielä ei kuitenkaan kannata juosta joukkohypnoosiin. ”Vain pienen osan ihmisistä voi vaivuttaa syvään hypnoosiin”, Gergov jatkaa. Hän kertoo, kuinka ei-tietoisia uskomuksia on kaikkein vaikein manipuloida. Kysymys rasististen ennakkoluulojen poistamisesta on monimutkainen, sillä se vaatii Gergovin mukaan ”potilaalta” sekä oman ongelman tunnustamista että uskoa hypnoosiin ongelman poistamisen keinona. ”Hypnoosia ja lääketiedettä koskee sama teoria niin sanotusta lumevaikutuksesta. Jos potilaalla on voimakas usko menetelmän toimivuuteen, askel kohti parantumista on todennäköisempi”, Gergov selvittää.

Nuorten arvoja eri kulttuureissa tutkinut Gergov uskoo, että ennakkoluuloiset ajattelutavat syntyvät lapsille jo varhain. ”Pelätään erilaisuutta ja

ajatellaan, että muilla olevat asiat ovat itseltä pois. Iän myötä yksittäisistä tapauksista syntyneet ajatukset alkavat kohdistua kokonaisiin ihmisryhmiin”, hän sanoo.

Rotuvihasta ulospääsemiseksi on siis toimittava kuin alkoholisti, joka ensimmäisessä ryhmätapaamisessa myöntää paatuneisuutensa. Se vaatii kanttia.

Voin yrittää aloittaa. Haluan lähettää terveisiä Kaisaniemen metroaseman työntekijöille ja kaikille muillekin. Hei olen Jussi, olen rasisti. □

LAKUPEKKA

RADALLA

Mitä oikeastaan tiedämme raveista? Ravit ovat se pätkä, joka ärsyttää keskiviikon Urheiluruudussa. Ravit ovat hassuja hevosten nimiä ja rapaisia kuskeja piiskoineen. Raviradoilla ja niiden varsilla eletään kuitenkin ihan oikeaa elämää. Siellä hävitään rahaa, voitetaan rahaa. Siellä omistaudutaan ja uhrataan.

Rakastetaan – ja rakastutaan. Yhteen sunnuntaihin voi mahtua paljon.

Teksti Timo Harjuniemi, Tuomas Kärkkäinen ja Varpu Salo Kuvat Lauri Eloranta ja Tuomas Kärkkäinen

Hevoset verryttelevät jo Vermon radalla, kun katsojat valmistautuvat tuleviin lähtöihin kenttähallissa. Makkaraperunat tekevät kauppansa. Siellä täällä kaivellaan povitaskuista lukulaseja ja valitaan oikeita sarakkeita totokupongeista. Tutut nyökkäilevät toisilleen ja vaihtavat pari sanaa päivän lähdöistä. Nurkkapöytien kimppavedoissa haisee raha, joka on aikanaan saatettu voittaa täältä ja ehkä vielä joskus hävitään jossain muualla. Vermoon ei tulla sattumalta.

Hevoset verryttelevät jo Vermon radalla, kun katsojat valmistautuvat tuleviin lähtöihin kenttähallissa. Makkaraperunat tekevät kauppansa. Siellä täällä kaivellaan povitaskuista lukulaseja ja valitaan oikeita sarakkeita totokupongeista. Tutut nyökkäilevät toisilleen ja vaihtavat pari sanaa päivän lähdöistä. Nurkkapöytien kimppavedoissa haisee raha, joka on aikanaan saatettu voittaa täältä ja ehkä vielä joskus hävitään jossain muualla. Vermoon ei tulla sattumalta.

18

Meidänkin tarkoituksenamme on veikata, mutta ensin on tunnusteltava maaperää. Koska olemme ensiker-

talaisia, tarvinnemme konsultaatiota ennen rahojemme sijoittamista mihinkään. Vastaan tulee Matti Sirén, joka

osoittautuu todelliseksi konkariksi.

Rauhallisin ottein hän käy läpi käsiohjelmaa ympyröiden mahdollisia menestyjiä. Onko tullut voittojakin? ”Juu-u. Kaikenlaisia pieniä. Kerran tuli kolme tonnia. Mutta se oli markka-aikana se.”

Joka viikko raveissa viihtyvä Sirén kertoo omistavansa myös oman hevosen, Adeleinen, joka ei tosin tänään kilpaile. Onko ollut menestystä? ”Ei juuri. Tammat on vähän semmosia laiskoja. Säästelee, ei jaksa juosta.”

Eli tammaan ei siis kannata veikata rahojaan? ”No ei. Mutta voi ne olla hyviäkin. Kovin vaan ailahtelevia.”

Sirén manaa arveluttavaa kenttäpohjaa. Ravit ajetaan niin sanotulla kesäradalla, mutta pöllyävän hiekan alla maa on vielä paikoin pahasti jäässä. Tällaisissa olosuhteissa voittajillekin voi käydä mitä tahansa. Kavio voi lipsahtaa, ja mestarihevosetkin voivat epäonnistua täysin.

Päädymme Sirénin vinkistä yhteen päivän ennakkosuosikeista, viidennen lähdön kuusivuotiaaseen oriin Shanachieen, joka on juuri palannut pitkältä kilpailutauolta voittojen siivittämänä. Sirén itse pelaa 4Vetoa ja Troikkaa, me valitsemme Toto Voittajan, jossa veikataan yhden lähdön voittajahevosta. Panoksemme on kaksi euroa – minimipanos on euro. Veikkaustiskin takana virkailijanainen hymyilee tottumattomille kysymyksillemme: ”Mikä se kerroin mahtaa olla?”

19

Mies astelee raviradan reunamilla kuraisissa ajohaalareissaan pallomainen kypärä päässään. Ylähuuleen ja leualle on kuivahtanut hieman rapaa, mutta mies ei välitä siitä. Hevosen ohjastaja tekee sananmukaisesti likaista työtä.

Juha Utala on juuri sijoittunut päivän toisessa lähdössä kuudenneksi. Kilpailu meni periaatteessa odotuksien mukaisesti, sillä ohjastettava on edellen hieman kankea talven jäljiltä. Monilla hevosilla oli tänään vielä talvikengät jalassa, vaikka rata alkaa olla jo sula. Hiekkaa oli ilmassa kuin lapiolla heitettynä, ja se oli saada Utalan ohjastaman nuoren hevosen tolaltaan. Kaikki ei siis loksahtanut kohdalleen, joten kahdeksannesta lähdöstä, jossa Utala on myös mukana, sopii odottaa parempaa sijoitusta.

Pitkäaikainen työ hevosten ohjastajana ja valmentajana on opettanut paljon. Vaikkei Utala myönnäkään olevansa mikään hevoskuiskaaja, hän ymmärtää hevosia. Niiden eleitä oppii lukemaan, ja kokemattomien harjoittelijoiden varomattomuus hämmästyttää toisinaan Utalaa, jolle esimerkiksi hevosen hienovaraisemmatkin rauhattomuuden merkit ovat tuttuja. Jokainen hevonen on kuitenkin opittava tuntemaan erikseen.

Ne ovat yksilöitä. Hevosten luonteenpiirteet vaihtelevat aivan kuin ihmisilläkin: yksi on ujo ja vetäytyvä, toinen taas kovinkin seurallinen.

Utala ohjastaa mieluiten ”kiukkuista tammaa”, vaikka toisaalta tammat saattavat toisinaan olla hie-

man arvaamattomia. ”Niillä kun on se kiima”, Utala virnistää. ”Mutta kyllä hevosta on silti helpompi viedä kuin naista.”

Vaan ehkäpä ravimiehet ja naiset ovat itsekin hiukan hankalia vietäviä. Työpäivät tallilla tai muissa puuhissa alkavat usein aamukuudelta ja saattavat kestää hyvinkin yhteen aamuyöllä. Kuka tahansa ei voikaan ravi-ihmisen kanssa elämäänsä jakaa. Puolison on ymmärrettävä hevosmaailman viehätysvoima, eikä omakaan harrastuneisuus ole lainkaan pahitteeksi. Raviohjastajan rinnalle ei yksinkertaisesti sovi kuka tahansa kumppani, sillä ohjastajille työ on koko elämä. Vihjaapa Utala jotakin hevosväen työn vastapainos-

”En minä kyllä ole mikään kuumin nimi näissä piireissä”, Utala huomauttaa vaatimattomasti, mutta muistaa kuitenkin lisätä: ”Ainakaan vielä.” Viimekesäinen menestys derbyssäkin tuli kuulemma sattumalta.

Sattumaan luottaminen ei kuitenkaan raveissa riitä. Ei Utalakaan ole vähättelystään huolimatta vasemmalla kädellä menestystään saavuttanut. Takana on vuosikausien treenaaminen. Raveissa hän on ajanut jo useamman vuoden työkseen.

Hän päätyi aikanaan ammattiinsa hyvin pitkälti sattumalta. Utalan tuli nuorena poikana lähdettyä hevosten pariin, koska kotipaikan viereen rakennettiin talli. Hevoset kiinnostivat toki, mutta ei tallityttöjenkään vetovoimaa ole väheksyminen.

takin: myös työn ulkopuolella radalle lähdetään pitkän kaavan mukaan ja kosteissa merkeissä.

Raveista innostuneen kumppanin löytäminen ei kuitenkaan ole mikään mahdoton haave. Raviyhteisö on tiivis, ja suhteita syntyy. Utalankin kumppani on ravipiireistä. ”Oli minulla joskus muitakin, mutta ei ne jaksaneet minua katella. Ihmettelivät aina, että miksi minä taas lähden sinne hevosten luo”, Utala sanoo ja lähtee hevosten luo. Kahden minuutin päästä on seuraava lähtö.

Marja-Terttu Liikkanen istuu kahvilla Vermon raviradan lähtöalueen kahvilassa, jonka sympaattisen pelkistettyä sisustusta hallitsee suuri pahvikuva ohjastajasta hevosineen ja kärryineen.

Liikkaselle tämäntyyppiset raviratakuppilat ovat tuttuja paikkoja, sillä hän on kulkenut raveissa yli 30 vuotta.

Nykyään Liikkanen pyörittää yhdessä miehensä kanssa Raviriihi-nimistä tallia. Tänä sunnuntaina tallia edusti Riihimies 2. lähdössä. Riihimiehen urakka päättyi kuitenkin jo ensi metreillä lähtölaukkaan. Liikkasen huiman raviuran aikana lienee tapahtunut kaikenlaista, eikä Anjalankoskelta Vermoon tullut Liikkanen vaikuta pettyneeltä. ”Se on seitsemänvuotias hevonen, aika aloitteleva vielä.”

Liikkasen tyyneys on helppo ymmärtää, sillä elämä vaikuttaisi olevan mallillaan: oma talli Anjalankoskella ja aviomies, jonka Liikkanen tapasi yli 40 vuotta sitten. Mitäpä sitä nuoren konin lähtölaukkaa murehtimaan.

Vaikka suurin osa ohjastajista on miehiä, toteutuu tasa-arvo Liikkasen mukaan raviradoilla. ”Useimmilla hevosilla on naishoitaja”, Liikkanen kertoo. Kuulostaapa tyypilliseltä. Miesohjastajat pokkaavat palkintoshekit

22

ja -seppeleet, kun huikean pitkiä päiviä raviradoilla huhkivat naishoitajat ja hevoshullut tallitytöt tekevät ne tärkeät haalarihommat – ruokkivat ja kuunaavaat eläimet sekä trimmaavat ne hurjiksi, huippuunsa viritetyiksi lihasformuloiksi.

Liikkanen on kuitenkin istunut nuorempana ohjastajankärryissä. ”Pelotti aluksi hirveästi, mutta luottamus hevoseen syntyi pikkuhiljaa”. Nykyään Liikkaselle riittävät työt oman tallin parissa ja pari kolme ravireissua kuukaudessa. ”Enää ei jaksa lähteä raveihin samalla innolla kuin nuorempana”, pohtii Liikkanen nykyistä suhdettaan raveihin.

Liikkanen imeytyi raviympyröihin miehensä harrastuksen kautta. Ja aivan kuten Utala, myös Liikkanen kertoo, kuinka tärkeää on saada elämänkumppanilta ymmärrystä. Häntä on helppo uskoa, sillä päätoimisten ravitallin pitäjien, kuten Liikkasen ja hänen aviomiehensä, päivät täyttyvät hevosista. Aamutuimaan talleille, iltamyöhällä pois...

Ehkäpä se on uskottava: ravi-ihmistä tuskin ymmärtää kukaan muu kuin toinen samanlainen. Marja-Terttu Liikkanen on ymmärtänyt kaikesta päätellen aviomiestään hyvin – ja toisinpäin.

Minkälaisia hevosmiehet sitten ovat? Minkälainen on Liikkasen oma ravijätkä? ”En minä tiedä, onko niissä mitään erikoista. Eläinrakkaita ne ovat.

Ja luonnonläheisiä”, pohtii Liikkanen hieman huvittuneena. Eivätkä kaikki ole niin vallattomia juhlijoita kuin Juha Utala kertoo. ”Ei ainakaan meillä”, naurahtaa Liikkanen.

Entäs sitten ne kiukkuiset tammat, joista ohjastaja Utala puhui? Yhtyykö Liikkanen käsitykseen tammoista arvaamattomina hevosina? ”No ehkä ne vähän ovat, niillä on ne hormonit.”

23

Asetumme jännittyneinä radan varteen, maaliviivan tuntumaan. Hevosemme on numero 11, kilpa-asun väri sinivalkoinen. Tunnelma tiivistyy kun lähtöön on kaksi minuuttia ja kovaäänisistä soi Tähtien sodan Imperialmarssi. Tarkistamme, että pelitosite on tallessa kukkarossa. Tallessa on.

Rata-aidassa roikkuu kaksi nuorempaa asiantuntijaa, viisi- ja seitsenvuotiaat Toni ja Jaakko. Pojat arvelevat voittajaksi saman lähdön numero kuutta, ruotsalaissyntyistä Jameson Realia.

Miksi? ”Koska se on meillä lapussa.”

Kiistelemme hevostemme paremmuudesta, kunnes isä komentaa pojat pois lätäköstä luoksensa.

Hevoset ravaavat ympyrää läh-

töviivan tuntumassa. Hevosemme Shanachie joutuu aiemman menestyksensä vuoksi starttaamaan taaempaa kuin kärki. ”Aja!” ja yksitoista hevosta kiihdyttää raviaan. Tanner vavahtelee kavioiden voimasta, ja ruskea rapa roiskahtelee. Punainen lippu nousee kuitenkin ilmaan. Lähtö joudutaan uusimaan rikkeen vuoksi.

Tunnelma aidan molemmilla puolin tiivistyy. Hevoset ajureineen valmistautuvat toiseen lähtöyritykseen.

Osa hevosista on jo selvästi hermostuneita, mikä näkyy startin kajahtaessa toisen kerran: lähtö joudutaan jälleen uusimaan.

Jännitys on patoutunut nyt myös katsomon puolella. Kolmas startti lä-

hettää hevoset viimein matkaan. Hevosemme Shanachie näyttää saavan kelvollisen lähdön ja kiriikin takaa kärjen tuntumaan. Toisen kierroksen alkaessa se on kuitenkin joutunut pussiin kahden edellä olevan hevosen taakse.

Viidennen lähdön voittaa lopulta Chairman. Jameson Real tulee toiseksi, ja meidän Shanachiemme on kolmas.

Voittajahevonen saa yllensä sponsoroidun loimen ja palkinnoksi 2000 euroa.

Ravikansa tekee lähtöä Vermosta, yksi kenties suurvoitto plakkarissa, joku toinen taas entistä köyhempänä.

Mutta yhtä kaikki, kuka on saanut suoniinsa polttavan Vermon kutsun, on sinne jälleen palaava. □

Teksti Timo Harjuniemi

Morrisseyn Helsingin-keikka oli tietysti loistava. Ne kappaleet: junnaava itsesääliklassikko How Soon Is Now? oli puistattava, veikeä Still Ill rouhi eteenpäin nokkelaan tyylinsä, ja modernit Morrissey-klassikot (First of The Gang to Die, Irish Blood, English Heart) hyppyyttivät Kaapelitehtaan yleisöä, joka koostui niin moppitukkaisista poppareista kuin aatteelleen omistautuneista Morrisseyintoilijoista, jotka olivat pukeutuneet kuin idolinsa 80-luvulla.

Niin hieno kuin tilaisuus olikin, jätti se identiteettiini sydämenmuotoisen haavaan. Tarina kulkee jokseenkin näin.

Kaapelitehtaan kuumassa hohkassa Morrisseyn oli vaihdettava paitaansa muutamaan otteeseen – tai ainakin kahdesti. Ensimmäisen vaihto-operaationsa mies suoritti lavan takana, mutta seuraavan paidan tultua tiensä päähän Manchesterin suuri poika ei vaivautunut taka-alalle, vaan riisui paitansa lavalla ja viskasi sen yleisölle.

Niinpä niin. Ilmaa halkovaan pinkkiin kauluspaitaan tarttui noin kymmenen kättä, joista yksi kuului minulle. Hieman jo hävetti. Osallistua nyt moiseen henkilökulttia pönkittävään rituaaliin, antautua huumaan, joka muistutti kansanjuhlaa Kauppatorilla vuonna 1995.

Minä, ajoittain itseäni fiksun oloisena pitävä akateemikko, tappelemassa keski-ikäisen popparin (joka voisi herranjumala olla ikänsä puolesta isäni!) hien eltaannuttamasta paidasta. Olen sentään lukenut Wallersteinia ihan vapaaehtoisesti. Englanniksi! Ja Althusseriakin yritin. Kyllä mä tiedän nää jutut.

Siinä tilanteessa kuitenkin olin olemassa – tavoittelemassa riepua, joka tuon Steven Patrick Morrissey -nimisen poptoteemin päällä oli levännyt. Enkä tästä huomattavan tarkasta itsereflektiivisestä diagnoosistani huolimatta irrottanut otettani, kuten eivät muutkaan,

ja pian kävi selväksi, että tilanteesta ei ole ulospääsyä. Morrisseyn paita, laadukasta tekoa kun oli, ei antanut periksi, vaikka hämmentyneen fanaattiseen tilaan ajautuneet pösilöt kuinka kiskoivat ja ähkivät.

Oli kuitenkin kovin kaunista - ja tilanteen ratkaisun kannalta tuiki tärkeää –, että ilmapiiri paidasta tappelevien hourupäiden keskuudessa ei ollut päällekäyvän aggressiivinen. Päinvastoin, primitiivisessä vaatteenjakotilaisuudessa vallinnut tunnelma oli jämpti, mutta silti solidaarisen ymmärtäväinen. ”Enhän minäkään nyt samperi päästäisi irti!”

Ja tästä jopa sosiaalidemokraattisesta yhteisymmärryksestä sikisi ratkaisu tilanteeseen! Paita on pilkottava!

Mieluummin kaikille vähän kuin yhdelle paljon! Näin kaivettiin esille kaikki raateluvälineiksi käyvät esineet avaimista mustekyniin.

Ja katso! Pian oli pukine jaettu erikokoisiin osiin lähes kristusmaisin ottein. ”Siinä sinulle, ja sinulle.” Joku varjeli omaa riekalettaan tarkasti kuin kulttuurihistoriallisesti merkittävää pergamenttia. Toinen harmitteli, kun jäi vaille.

Ja minä sitten. Sain palasen paitaa ja mielen tyynnyteltäväksi. Hyväilin ja tilkitsin itseäni mantralla: Popmusiikissa parasta on siekailemattoman irrationaalinen tunne, se kun antaa vaan mennä mistään välittämättä ja fanittaa hölmönä. Heittäytyy. Eikö se ole jotenkin vapauttavaa aikana, jolloin yhteiskunnan on joutilaisuuden pelossa kehiteltävä jo ala-asteikäisille järkevää ajanvietettä koulupäivän jälkeisille pitkille ja varmasti vaarallisille tunneille? Onhan se.

Pakko sen on olla.

Silti tuntui helvetin hölmöltä. □

Jälkiliukkailla

Morrisseyn paita

Ammattitaudeista jokainen on kuullut. Istumatyötä tekevät kärsivät usein niska- ja hartiasärystä, kaivoksessa työskentely on keskimääräistä riskaabelimpaa, eikä urheilija tervettä päivää näe. Mutta on myös ammatteja, joissa ei kärsi ruumis vaan mieli. Yksiselitteistä selitystä ilmiölle ei ole – itsemurhatilastojen kärkisijoilla kun ovat niin tarjoilijat kuin naislääkäritkin.

Monen työt loppuvat

Teksti Sonja Lindroos Kuva Tuomas Kärkkäinen

Vuonna 2004 toteutettiin Tilastokeskuksen ja Kuntoutustutkimussäätiön yhteistyönä tutkimus ammattiryhmien ja eri syihin kuolleisuuden välillä vuosina 1996–2000. Aineistona käytettiin Tilastokeskuksen väestölaskentatiedoista ja kuolemansyytiedoista koottuja pitkittäisaineistoja. Yksi tutkimuksen osa-alueista keskittyi itsemurha-alttiuteen, mikä on usein läheisessä suhteessa masennuksesta kärsimiseen.

Tutkimuksessa selvitettiin erikseen sekä miesten ja naisten että yrittäjien, palkansaajien ja työttömien itsemurhatilastoja ammateittain. Johtuen miesten ja naisten erilaisesta ammattirakenteesta ja laskelmissa käytetyistä vakioväestöistä sukupuolten väliset vertailut eivät kuitenkaan ole suoraan mahdollisia.

26

Miehiä kuolee tunnetusti enemmän oman käden kautta, mikä näkyi tämänkin tutkimuksen tuloksissa.

Miesten puolella itsemurhaan kuoli 12 ja naisten puolella 7 prosenttia kaikista kuolleista, mikä lukuina tarkoittaa 2439 miestä ja 546 naista.

Miesten itsemurhakuolleisuustilaston korkean kuolleisuuden listan kärkipäästä löytyivät vaneri- ja kuitulevytyöntekijät, kodinhoitajat, kotiavustajat ja omaishoitajat, tarjoilijat, sekatyöntekijät ja paperinjalostusalan vaihetyöntekijät. Kärjessä oli lisäksi monia muitakin teollisen työn ammatteja kuten hitsaajat ja koneenasentajat.

Myös mm. lehdenjakajista ja sotilastyötä tekevistä löytyi suhteellisen paljon elämänsä päättäneitä.

Naisten vastaavan listan kärjessä

olivat puhelinvaihteenhoitajat, tarjoilijat, ostajat ja palvelumyyjät, lääkärit ja perushoitajat, miestenkin puolella korkealla tilastoissa olleet kodinhoitajat, kotiavustajat ja omaishoitajat sekä siivoojat ja siivoustyön johtajat.

Naisilla itsemurhakuolleisuus vaihteli ammatin lisäksi sen mukaan oliko henkilö palkansaaja vai yrittäjä: yrittäjät turvautuivat palkansaajia vähemmän itsemurhiin kaupallisten alojen yrittäjiä lukuun ottamatta. Miehillä vastaavanlaista eroa ei ollut. Erityisen vaarallista näyttäisi olevan kilometritehtailu. Työttömistä itsemurhaan päätyi molemmissa sukupuolissa työllisiin verrattuna noin kaksinkertainen määrä.

– itsemurhaan

Naislääkärit kärkiryhmässä Eräs tutkimuksen tuloksista esiin noussut erikoisuus oli naislääkärien korkea itsemurhakuolleisuus. Naislääkärit kun nousivat itsemurhan tehneiden tilastossa sijalle neljä, kun taas miesten tilastoissa lääkäreiden itsemurhakuolleisuus oli jopa normaalia pienempi. Naislääkärien mieskollegoitaan suhteellisesti korkeampi itsemurhakuolleisuus on havaittu myös aikaisemmassa tutkimuksessa ja muissa maissa. Ilmiötä on yritetty selittää mm. naisten akateemiseen uraan yleensä liittyvillä tekijöillä, kuten miehiä hitaammalla ylenemisellä ja huonommalla palkalla.

Etunimellään esiintyvä Marja, 47, on toiminut lääkärinä 80-luvun lopulta asti. Takana on töitä niin kunnallisella kuin yksityiselläkin puolella, terveyskeskuksessa ja sairaalassa. Hän on kuullut naislääkärien suhteellisen korkeista itsemurhaluvuista, ja työuran varrella itsemurhaan on päätynyt myös muutama oma kollega. Sijoitus listan neljännellä sijalla on kuitenkin hienoinen yllätys.

Ehdotetut syyt sukupuolten välisille eroille lääkärien itsemurhatilastoissa eivät tunnu hänestä todennäköisiltä. “Palkkaeroista erot eivät varmaankaan johdu. Tällä alalla samasta työstä maksetaan samaa palkkaa.” Marja esittää kuitenkin oman arvionsa erojen taustoista. “Syyt löytyvät varmaankin naisten ja miesten perusluonteen eroista. Naiset ovat usein

tunnollisempia ja miettivät ammattiin liittyvää vastuuta miehiä enemmän. Ja jos jotakin vakavaa sattuu, jos sairauden hoidossa jotain jää huomaamatta tai potilas kuolee, naiset syyttävät helpommin itseään.”

Perheellisyyden Marja kuitenkin arvelee olevan naisia itsemurhalta suojaava tekijä. “Lapset pakottavat synkeät ajatukset muualle ja pitävät kiinni arjessa. Ajatus omista lapsista äidittöminä on varmasti myös estävä tekijä. Sen sijaan ilman lapsia työpäiviä on helpompi pidentää ja negatiivisia ajatuksia vatvoa.”

Terveys omissa käsissä Lääkärin ammatti on perinteisesti ollut raskas ja töitä on ollut paljon. ”Aina välillä joutuu päivystämään ja tekemään 24-tuntisia vuoroja, ennen jopa pidempiä”, Marja kertoo. Ajoittaiset pitkät työpäivät ovat kuitenkin pakollisia, sillä päivystyksestä ei voi kieltäytyäkään.

Ongelmia siis selkeästi on, mutta miten niihin puututaan, vai puututaanko ollenkaan? “Psykiatreilla on työnohjausta, mutta muilla se on nollatasolla, sitä ei ole ollenkaan. Tämä johtuu osittain lääkäreistä itsestään, sillä työnohjaukseen ei tunnu olevan kiinnostusta. Ajatellaan, että selvitään tässä itsekin ja yritetään pärjätä.” Marja uskoo, että lääkäreiden on usein myös vaikea hakea apua ongelmiinsa. Moni yrittääkin pärjätä omin avuin. “Luotetaan omaan koulutukseen ja yritetään

hoitaa itse itseä, mikä on tietysti hölmöä. Itselleen voi määrätä esimerkiksi rauhoittavia tai masennuslääkkeitä.”

Myös itsemurhan toteutus käytännössä on lääkäreille samasta syystä muuta väestöä helpompaa. “Lääkärit tekevät itsemurhan useimmiten lääkkeillä, ottamalla yliannostuksen. Itsemurha on siten siinä mielessä helppo tehdä, mikä saattaa alentaa kynnystä jonkin verran”, Marja pohtii.

Toisaalta lääkärien työterveyshuolto ontuu pahasti. “Monilla muilla aloilla on hyvä työterveyshuolto, mutta lääkäreillä se ontuu pahasti, kuulijaa ei ole helppo löytää. Toisaalta työkaverienkaan puoleen ei ole välttämättä helppo kääntyä.”

Ongelmia ei kuitenkaan sinänsä yritetä lakaista maton alle. “Työyhteisö on melko ronski, eikä itsemurha-aihekaan ole sinänsä mikään tabu.

Jostain syystä aiheesta ei kuitenkaan paljon puhuta.”

Ongelmien tullessa kohdalle jotain olisi kuitenkin tehtävä. “Lääkärien pitäisi itse hakea apua herkemmin”, Marja painottaa. ”Toisaalta työyhteisön jäsenten olisi hyvä yrittää puuttua ongelmiin ajoissa niitä epäillessään.”

Aina ongelmia ei ole kuitenkaan helppo huomata. Ainakaan Marja itse ei osannut odottaa kohtaamiaan tapauksia. “Itsemurhan tehneistä ei olisi voinut ajatellakaan, että he tekisivät niin. Tapaukset tulivat täytenä yllätyksenä.” □

27

Timantit ovat ikuisia Teksti Katariina Harju

Tiedätkö, mitä Aikakoneelle tapahtui Alla vaahterapuun? Muistatko, miltä 7.Taivaan pojat näyttivät ilman paitaa? Huonojen bändinimienkin listoilla menestyneet yhtyeet säestävät muistojamme suloisesta nuoruudesta.

Esittelyssä 90-luvun kirkkaimmat tähdenlennot.

Yhtye. Movetron eli Päivi Lepistö, Jukka Tanttari ja Timo Löyvä.

Huippuhetket. Vuonna 1995 julkaistu debyyttialbumi Romeo ja Julia sinkosi yhtyeen nuorten tajuntaan. Hittibiisit Romeo ja Julia, Ristinolla ja Alla koivupuun kaikuivat teinidiskoissa.

Kuinkas sitten kävikään? Seuraava levy Soittorasia ei menestynyt edeltäjänsä lailla, ja kolmas albumi 3aste sitäkin huonommin.

Flopanneen The 4th Dimensionin myötä trio hajosi.

Yhteensä bändi möi levyjä 150 000 kappaletta.

Nykyään. Movetronin lopetettua laulaja Päivi Lepistö aloitti restonomin opinnot ja siirtyi soolouralle. Single En kaipaa sua oli jonkinmoinen kesähitti, ja albumi Yöperhonen ilmestyi vuonna 2002. Päivi vieraili myös Yö-yhtyeen levyllä.

Sen jälkeen ei naista ole juuri kuultu. Fanien ylläpitämän Päivi Lepistö -nettisivun tuorein uutinen on maaliskuulta 2004: ”Lisätty tietoa Päivistä ja parin biisin sanat saksaksi saksalaisfanien iloksi.”

Keikkalistasta löytyy esiintyminen Parolannummen varuskunnassa vuonna 2002.

28

Yhtye. Aikakone eli Sani (Saija Aartela), Vera (Heidi Vähäkallio), Alex (Alex Ojasti) ja Maki (Marko Kolehmainen).

Huippuhetket. Aikakone julkaisi triplaplatinaa myyneen ensilevynsä Tähtikaaren taa vuonna 1995. Jättihitit Odota, Taas saan lentää ja Alla vaahterapuun soivat tiuhaan radiossa ja bändiä tituleerattiin musiikkitaivaan loistotähdeksi. ”Kaikki lähtee meistä itsestämme, millään imagonrakentajilla ei olla käyty”, Sani kertoi Vaasan ylioppilaslehden haastattelussa 1996. Samana vuonna ilmestyi myös toinen levy Toiseen maailmaan, josta hitit Nti Groove ja Keltainen valtasivat radioaallot. Bändistä kertova nettilehti AikaZine perustettiin. Vuonna 1998 yhtye julkaisi kolmannen levynsä Maa, jonka jälkeen se siirtyi tauolle.

Kuinkas sitten kävikään? Vuonna 2001 poppoo palasi uutena ja uljaana. Nimi oli lyhentynyt muotoon Aika ja kieli vaihtunut englanniksi. Single Hear Me Now oli elokuvan Young Love tunnari. Bändi keikkaili ulkomaillakin ja julkaisi singlen Saksassa.

Viimeinen pinnistys nähtiin Suomen Euroviisukarsinnoissa 2002. Seuraava vuonna bändi vaihtoi nimensä takaisin Aikakoneeksi ja pisti pillit pussiin jäähyväissinglen ja -kiertueen myötä. Taustalla oli pettymys levyn vastaanottoon ulkomailla. ”Keikkojen suhteen tulen varmasti eniten kaipaamaan Odota-biisin loppusuoralla tulevaa c-osaa, jolloin yleisö aina lauloi täysillä mukana ja tunnelma oli katossa”, Sani kertoo bändin fanisivulla. ”Itse näen Aikakoneen olleen tietynlainen ruoppauslaite konemusiikin saralla. Alkuun saimme totisesti puhua konemusiikin puolesta. Aikakoneen tyyliselle musiikille oli selkeä paikka”, hän jatkaa. ”En mä usko, että kukaan meistä on kauhean murheellinen siitä, että Aikakone päättyy. Uudet seikkailut odottaa”, Vera kertoi Iltalehden haastattelussa 2003. ”Pitää katsoa totuutta silmiin. Kun puhutaan mainstreamista, me ollaan ja oltiin vaan liian vanhoja”, Maki totesi Ilta-Sanomissa.

Nykyään. Sani on sittemmin laulanut taustoja Tapani Kansalle, ja hänet on myös nähty Daruden keikalla yllätysvieraana. Soolouran käynnisti vuonna 2005 julkaistu levy Kaikki laulut, joka menestyi kohtalaisesti. Tällä hetkellä Sani näyttelee Love on Broadway -musikaalissa Salossa.

Vera palasi kirjallisuuden opintojen pariin Helsingin yliopistolle. Hän lauloi kertosäkeen Tommy Tabermanin kappaleeseen Kiitti Vitusti ja on myös toiminut sanoittajana. Alex perusti tuotantoyhtiö Huvihovi Oy:n ja tekee sen puitteissa musiikkia edelleen. Maki perusti oman Helsinki Records – levy-yhtiön ja on tehtaillut hittejä menestyksekkäästi muun muassa Tiktakille ja Hanna Pakariselle.

Yhtye. 7.Taivas eli Baker, Jocka, Timppa, Samppa ja Niko.

Yhtye. Neon2 eli Jussi Rainio ja Rami Alanko.

Huippuhetket. Yhtye perustettiin vuonna 1995, ja noin vuoden tanssi- ja laulutreenien jälkeen ilmestyi ensimmäinen single Salaisuus. Suosion lähdettyä huimaan nousuun ilmestyi myös samanniminen pitkäsoitto. Pojilla meni lujaa: parhaimmillaan he vetivät 4–5 keikkaa viikossa ympäri Suomea.

Yhtye avasi Suomen ensimmäisen fanipuhelimen, joka kulki jäsenten mukana ja johon tuli tuhansia soittoja viikoittain. Kun puhelimeen ei ehditty vastata, soittaja kuuli bändin kuulumiset nauhoitteesta.

Vuonna 1998 ilmestyi single Mihin Vain Meen (7.Taivaaseen) ja sen myötä pitkäsoitto Marionetit. ”Levyllä yhtye on jättänyt ’poikabändi’-imagon taakse, ja on antanut enemmän tilaa musiikilleen”, kerrotaan bändin kotisivuilla.

Huippuhetket. Jussi ja Rami tekivät kappaleita yhdessä sinnikkäästi, kunnes vuonna 1992 saivat levytyssopimuksen. Ensimmäinen levy Polku julkaistiin samana vuonna, ja nimikkobiisi sekä Tässä talossa kaikuivat koko kansan korviin.

Poikia vietiin suuntaan jos toiseenkin, ja toinen albumi Rivien Välistä julkaistiin 1993. Yhtye uupui ja siirtyi tauolle.

Kuinkas sitten kävikään? Vuonna 1999 Radiolinja lopetti sponsoroimansa fanipuhelimen. Pian sen jälkeen yhtye päätti pitää paussia. ”Bändin telakalle panoon ei liity minkäänlaisia hajoamisjuttuja, eikä välirikkoja”, nettisivulla kerrotaan.

7.Taivas oli ennen lopettamistaan hyllytetty MTV3: n Jyrki-ohjelmasta, koska yksi sen jäsenistä oli lähennellyt seksuaalisesti ohjelman juontajaa. Tämä kerrottiin Jyrkin lähetyksessä sen jälkeen, kun kaksi yhtyeen fania oli vaatinut studion ikkunalasin takana yhtyeen uutta esiintymistä ohjelmassa. 7.taivas lupasi palata areenoille viimeistään vuonna 2006, kun esikoislevystä on kulunut 10 vuotta.

Nykyään. Marionetit-levyä mainostetaan yhtyeen nettisivuilla 99 markan hintaan. Baker vaihtoi alaa ja perusti Nokialle Baker´s Pub -nimisen ravintolan. Timppa jatkoi Kouvolassa baarihommia ja Niko jatkoi nettisivujen mukaan studiovelhoiluaan.

Jocka vietti vuoden matkaoppaana Teneriffalla, minkä jälkeen hän on muun muassa rakentanut nettisivuja, ollut toimittajana Poliisi-tv:ssä ja juontanut Matkalla Suomessa -ohjelmaa. Tällä hetkellä hän tuottaa ja päätoimittaa Viihdelehti Stara.fi -julkaisua ja aloitti maamme ensimmäisenä kaupalliset podcast-lähetykset.

Kuinkas sitten kävikään?

Vuonna 1995 bändi palasi uuden levyn Viides vuodenaika voimin. ”Riski oli kova, olimme onnistuneesti parin aikaisemman vuoden aikana vesittäneet imagomme siirappiseksi tyttöjen kiiltokuvayhtyeeksi. Niinpä tämän levyn myötä ajattelimme näyttää sen mitä oikeasti olemme”, Rami kertoo yhtyeen internetsivulla. Albumi meni hyvin kaupaksi, mutta keikoille ei yleisöä eksynyt. Yhtye huomasi, ettei tää polku vienyt mihinkään. Seurasi uusi tauko.

Nykyään.

Vuosituhannen vaihduttua bändi antoi periksi ystävien, levy-yhtiön, ohjelmatoimiston ja entisten fanien painostukselle. Syksyllä 2004 julkaistiin kokoelmalevy Hattu täynnä tähtiä – 18 suosikkia, jossa oli mukana kaksi uutta kappaletta. Paluuyritys epäonnistui. Jussi palasi Rainio Bros -yhtyeeseen ja Rami yrityskuvioihin. Haastatteluissa yhtye totesi, ettei enää tee uutta Neon2-musiikkia. □

29

Verkostoituminen ja monialaosaaminen ovat sanahirviöitä, joilta nykyisin on vaikea välttyä työelämässä.

Helsingin Torkkelinmäessä kuusi nuorta taidealojen ammattilaista ovat keksineet vastaukseksi oman ratkaisunsa, yhteisen työhuoneen, johon sunnuntaisin muutkin pääsevät tutustumaan.

Teksti Elisa Suokko Kuvat Lauri Eloranta

TYÖLÄISKOLLEKTIIVI

Kristiina Mähönen Söndagin hattuhyllyllä Söndagin lasisten ikkunoiden rajaaman näyttely- ja myymälätilan takana on tilan tärkein kaluste: pienen yksiön kokoinen työpöytä.

Sen ääreen mahtuvat vaatesuunnittelija Kristiina Mähönen, tekstiilitaiteilija Tanja Valta, graafikkoveljekset Mikko ja Timo Hyppönen, valokuvaaja Kirill Loreck ja kirjallisuuden opiskelija Niklas Hjerpe, joka tekee musiikkia Loreckin kanssa, taittaa sekä tekee graafikon ja DJ:n töitä.

Suuren pöydän ääressä Yhteinen työtila on Söndagin olemassaolon tärkein tarkoitus.

Mikko Hyppönen sanoo ”Söndag syntyi tarpeelle paikasta, jossa levitellä papereita”. Koti tai baari ei siihen sopinut. Yleisöä elokuusta 2005 lähtien vuokrattuun paikkaan on päässyt vasta maaliskuun puolesta välistä saakka. Paikkaa ei ole vielä mainostettu, eivätkä tavoitteet ole kaupallisia. ”Ideana ei olekaan kehittää tästä vaatekauppaa tai muuta tavanomaista”, Mähönen kertoo. Söndagin tavoitteena on lyhykäisyydessään tarjota ”kaikenlaista”. ”Nyt toiminta on vielä alussa, mutta tulevaisuuden suunnitelmana kehittää tapahtumia ja yhteisiä projekteja”, Kristiina Mähönen suunnittelee. Mahdollista olisi myös luoda tilasta laajemmin eri alojen ammattilaisten kohtaamispaikan, jossa pystyy luomaan tärkeitä kontakteja, sillä jokainen söndagilainen tuo mukaan oman verkostonsa.” Mikko Hyppösen mukaan tilaa voisi tarjota tietyksi periodiksi myös muiden käyttöön, esimerkiksi Taideteollisen Korkeakoulun vaihto-oppilailla on tarvetta työtilalle.

Yhteisö tukee Luovan työn tekijöiden yhdistäminen samaan tilaan voi kuulostaa räjähdysalttiilta, mutta elokuusta 2005 alkaen vuokratun työtilan seinät eivät ole kaatuilleet. ”Tiskaamisessa menee sukset ristiin”, Mikko Hyppönen kertoo suurimmasta havaitusta ongelmasta. ”Kaikki meistä ovat aika korrekteja ja tietävät kunnioittaa toisen työrauhaa. Ollaan rauhaisaa porukkaa”, Kristiina Mähönen arvioi yhteisen työskentelyn sujumista. Yksityisyyttä vaativat työt Mähönen miettii voivansa tehdä myös muualla. Toisaalta esimerkiksi Mikko Hyppönen työskentelee mieluiten muiden läsnä ollessa.

Tärkeää Söndagissa on mahdollisuus kokoontua keskustelemaan. Koska ajatus yhteisestä työhuoneesta sai alkunsa kaveripohjalta, on työskentely vapaata. Mikko Hyppöselle työtila on suunnittelupaikka, toisaalta myös tapaamispaikka. ”Tilassa ei ole pakko tehdä -henki”, Kristiina Mähönen sanoo.

Hengaillakin voi. ”Koska Söndagin porukka on eri aloilta, ei työskentelyssä ole kilpailuhenkisyyttä”, Tanja Valta kertoo. Suuren työpöydän ääressä puhutaan tekemisistä, vaihdetaan mielipiteitä ja suunnitteluvaiheessa saadaan konsultointia. ”Yhteisö tukee”, Mähönen kiittelee. ”Eri alojen ihmisiltä saa töihin uusia näkökulmia, joita ei muuten olisi edes ajatelleeksi”, Tanja Valta kertoo Söndagin hyvistä puolista. Kaikkia kuutta yhdistäneitä projekteja ei ole vielä tehty, mutta Valta ja Mähönen tekevät yhdessä vaatteita, ja Valta ja Mikko Hyppönen ovat toteuttaneet kankaisia printtituotteita.

Suunniteltuja tuotteita on käytetty Kirill Loreckin ottamissa kuvissa. Yhteistyön esteenä on yhteisen ajan puute, sillä jokaisella on muita töitä ja koulua. ”On hyvin harvinaista, että kaikki olisivat yhtä aikaa paikalla”, Kristiina Mähönen kertoo.

Sunnuntai ei ole lepopäivä Kesän tullen aikaa jäänee ryhmän muilta töiltä enemmän, ja Söndagin puitteissa on suunniteltu lisää toimintaa. Kollektiivissa on paljon vielä hyödyntämättä jääneitä mahdollisuuksia. Tanja Valta kaavailee lisää aiemmin toteutettujen valokuvaprojektin kaltaisia töitä, mikä ettei enemmän stailauksiakin. Kristiina Mähönen näkee myös suurempien muotoiluun liittyvien kokonaisuuksien syntyvän tulevaisuudessa. ”Porukan taidoilla voi tehdä myös visuaalisuutta ja ääntä yhdistäviä projekteja”, Valta listaa.

Suuri osa söndagilaisten yhteisistä projekteista on siis vielä suunnittelupöydällä. Kaavaillulle toiminnalle on kuitenkin varmasti tilausta, sillä yhä useammalla alalla eri toimintoja pyritään keskittämään saman katon tai konsernin alle. Ja toteuttamiskykyä Söndagista löytyy. ”Täällä kaikki luottavat toistensa osaamiseen. Yhteistyötä tehdessä ei tarvitse miettiä, että hoitaako toinen osuutensa”, Tanja Valta näkee tutun ryhmän kanssa työskentelemisen edut. Söndagin toimintaa ei ole mietitty vielä kovin pitkälle tulevaisuuteen, mutta toisaalta yhteistyö ei rajoita omalla urallakaan etenemistä. ”Yhteisön sisällä voi toimia myös yksittäisenä ihmisenä”, Valta sanoo. □

31

RAKKAUTTA RENKAASTA Tämä on ylistys kihlauksille ja teinirakkaudelle. Linnut laulavat, tipuja kuoriutuu munistaan. Uusi ruoho putkahtelee ojanposkille ja on aika kiimaisen pusikoissa kieriskelyn. Hameet lyhenevät, kondomit hajoavat, raskaudet ja rakkaudet alkavat ja päättyvät.

Siispä kihloihin, vaikka vain kevään kunniaksi!

Teksti Mia Ojapalo Kuvat Valiokuvat

Jo ikuisen rakkauden kesänä 1969 julkaistussa Käytöksen kultaisessa kirjassa todetaan, ettei nykyajan vanhemmilla ole sanottavaa, jos nuoret päättävät mennä kihloihin. Harva nuorimies kysyy tyttökaverinsa isukilta ihastuksensa kättä tai ainakaan välittää kieltävästä vastauksesta. Myötäjäiset ovat olleet historiaa jo kauan. Teinikihlauksien yleistymiselle ei siis ole ollut mitään esteitä, vaan nuo pikku perkeleet ovat saaneet rauhassa toteuttaa suunnitelmaansa yleiseksi moraalin höllyttämiseksi yhteiskunnassamme.

Uskovatko teinit enää avioliittoon sillä ”kunnes kuolema meidät erottaa” -tavalla ja kihlaukseen tätä edeltävänä lupauksena? Teini-iän jäädessä taa kaveripiiristä alkavat kadota tasaisen varmasti ne ikuisesti seurustelleet. Ne, jotka aloittivat silloin joskus teineinä yläasteella tai lukiossa, kenties jopa kihlautuivat ja jatkoivat ja jatkoivat – kunnes erosivat. ”On vaan niin siistii ku on sormus!”

Miksi juni-

orit menevät kihloihin? Onko kyseessä pojan rengastus omaksi sormuksella, kauniin koruesineen hankinta vai usko siihen yhteen ainoaan, jo löytyneeseen, oikeaan? Teinit näyttävät jakautuneen kahtia: toisille kihlaus merkitsee yhä lupausta avioliitosta, toisille se on vain merkki ”jostain”. Internet on oiva paikka teinikihlauksen nykymerkityksen pohdintaan ja esimerkkiaineiston löytämiseen, sillä teinikihloja käsitellään aina hevoset.com-sivustoa myöten.

Kihloja tuntuu solmittavan tarkoitukseen kuin tarkoitukseen. Netissä puhistaan moraalisesti arveluttavimmista esimerkeistä. Eräs tyttö kokoaa sormuksia pitäen niitä sitten muistona valloituksistaan. Tapauksesta raportoidaan foorumeilla: ”Siis sillä on jo jotai neljä tai viis sormusta. Luulis et sen nykyistä jätkää vituttaa kun edellisten tyyppien sormukset loistaa siinä vieläkin.”

Nimimerkki ”Juusto” kuvailee kihlausta eräänlaisena nykynaisen puhdistautumisprosessina: ”Minäkin tunnen erään tytön, joka meni parin viikon seurustelun jälkeen kihloihin puhdistaakseen ei-niin-hyvän maineensa (joka viikko uusi poikaystävä kainalossa). Tuskin ovat enää yhdessä.” ”Marvin” taas kuvailee ”yhden pissisämmän” ja hänen poikaystävänsä kihlautumista päivänä, jolloin koulu loppui. ”Ja sitten karmeita imutuskuvia nettiin missä sormukset näkyy molemmilla sormissa. Plääh…”

Kun pyydän esimerkkejä teinikihlauksista, vastaan osuu lähes poikkeuksetta onnellisia kertomuksia. Harva teinikihlautunut uskaltautuu internetissä kuvailemaan kokemuksiaan, sillä monet teilataan välittömästi bittiavaruuden areenoilla. Epäonnisia ei ehkä huvita kertoa tarinaansa, tai kenties

heitä nyt vanhempina hävettää teinitoilailunsa.

Onnelliset tarinat ovat niitä, joissa on menty kihloihin 16-vuotiaana ja oltu sitten koko elämä yhdessä, ainakin tähän asti. Esimerkiksi näin: ”Menin kihloihin vuoden seurustelun jälkeen vain 16-vuotiaana. Poikaystäväni oli silloin 17-vuotias. No, me olemme yhdessä edelleen, olemme olleet jo kohta 8 vuotta. Naimisiin emme ole ehtineet ja odottelenkin tässä sitä lopullista kosintaa, mutta kaikki aikanaan. Joskus olen miettinyt, että mitä se sormusten osto silloin muutti, mutta eipä juuri mitään. Olisimme ilman noita sormuksiakin luultavasti edelleen yhdessä.”

Kirkkoa kehiin Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole ottanut teinikihlauksiin virallista kantaa, mutta yleisesti kirkko pitää kihlausta miehen ja naisen toisilleen antamana lupauksena avioliiton solmimisesta. Kirkon internetsivujen mukaan kihlaus on säilyttänyt suosionsa, vaikka sen oikeudellinen merkitys on hiipunut. Aiemmin kihlauksella oli juridisia seuraamuksia, jolloin jätetty saattoi esimerkiksi vaatia vahingonkorvauksia tai myötäjäisten palauttamista. Myös kihlaparille syntyneellä lapsella oli parempi asema kuin täysin rekisteröimättömän parisuhteen hedelmällä.

Tuusulan seurakunnan rippikouluista vastaavan seurakuntapastori Leena Tuomenvirran mukaan teinikihlauksissa ei ole kysymys muoti-ilmiöstä. Omilla rippikoululeireillä teinikihlautuneita ei ole näkynyt. Tilanne tosin vaihtelee kouluittain: aiemmassa työpaikassa Vantaalla teinikihlautuneita käveli vastaan useammin kuin melko rauhalliseksi koetussa Tuusulassa.

Sen sijaan nuoruutensa rippileirien isosena toiminut Tuomenvirta muis-

33

taa, että silloin leireillä kihlautuneita saattoi olla enemmänkin. Tuomenvirran mukaan kihlaus nuorena voi joskus olla ihan hyväkin juttu, tai ei ainakaan mahdoton. Kaikissa tapauksissa tulisi kuitenkin miettiä, onko kihlaus nyt sitten niin välttämätöntä nuorella iällä.

Mitä kihlausta harkitsevien nuorten sitten tulisi tehdä? Tuomenvirta kehottaa nuoria keskustelemaan ennen kihlautumista vakavasti kummankin nuoren kummankin vanhemman kanssa. Lisäksi hän suosittelee hakeutumista perheneuvontaan tai ainakin nuoriso-ohjaajien puheille, joilla on myös valtava kokemus erilaisista nuoren elämää sivuavista ongelmista.

Leena Tuomenvirran omana nuoruusaikana nuorena kihlautuminen oli yleisempää. Näistä hänen tuntemistaan pareista useat ovat vieläkin naimisissa.

Kokemukset pastorilla ovat siis varsin myönteisiä. Siitäkin huolimatta: ”Ennen se oli vähän erilaista. Oli aika helppoa päätyä kihloihin jonkun kanssa ja sitten myös mennä naimisiin. Nykynuorten elämä on vaikeampaa ja monimutkaisempaa. Ajoittain vastaan tulee rankkojakin juttuja.”

Kiira ja Olli – kihloissa Koska on kevät ja rakkautta pursuilee soilla ja pelloilla, on aika kuulla myös erästä pariskuntaa. Sukelletaan synkkään ja myrskyiseen syysiltaan vuonna 2003. Kiira oli seitsemäntoista ja Olli yhdeksäntoista vuotta. Oli Sipoon kirkko ja Ollin auto. Auto kaartoi kirkon parkkipaikalle. Nuoret ja kauniit nousivat autosta ja kävelivät kirkolle.

Se oli sellainen kaunis, vanha kirkko.

Sisään ei menty, kun kirkko olikin kiinni. Nuoret jäivät siihen pihalle. Olli polvistui – ja kosi.

On kevät 2006. Olli on hikinen ja Kiira kiukkuinen. Pitäisi tapetoida, kantaa tavaroita, siivota edellistä vuokrakämppää ja sisustaa uutta, omaa asuntoa. Teinit ovat nyt nuoria aikuisia, ja edelleen yhdessä. ”Piti ottaa, kun halvalla sai. Siis asunto”, Kiira valaisee.

Vuodet ovat vieneet kihlaparia ympäri pääkaupunkiseutua. Molemmat ovat kotoisin Hyrylästä, jossa Olli kävi myös armeijan. Kun Kiira aloitti opiskelun pari vuotta sitten Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa pääaineena biotekniikka, he muuttivat ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Vuosaareen. Olli opiskelee tällä hetkellä Otaniemessä Teknillisessä korkeakoulussa. Lähes kaikki lukioaikaiset ystäväpariskunnat

34

ovat kaikonneet tai eronneet, miten sen nyt haluaa sanoa. Välillä parilla on jopa hieman yksinäistä, kun kaverit juoksevat baareissa etsimässä uutta miestä tai naista. Jos ei nyt sellaista vakavaa suhdetta, niin ainakin yhden yön sellaista.

Kiira ja Olli eivät etsi. ”Tämä on sitä mitä me halutaankin. Ei me olla yhdessä, koska ollaan kihloissa, vaan siksi että me halutaan. Ei tätä kukaan väkisin pystyssä pitäisi”, Olli sanoo.

Lähtökohtaisesti kihlaus on heille silti lupaus avioliitosta. Pari kuitenkin kertoo, että avioliittoon on vielä matkaa. ”Varmaan jotain kymmenen vuotta ehditään olla kihloissa, mutta kyllä ne häät sieltä tulee – joskus.”

Palataan vielä tuohon viileään syysyöhön. Kihlaus ei tullut Kiiralle yllätyksenä, sillä he olivat sopineet siitä jo aiemmin ja myös valinneet sormukset yhdessä. Tuleva kihlapari oli ollut yhdessä jo kaksi vuotta, joten lähipiirikään ei ihmetellyt. Olli oli myös pyytänyt Kiiran kättä – modernisti Kiiran äidiltä. Kihlauksen jälkeen he lähtivät ravintolaan syömään, ja molempien vanhemmat ja sukulaiset kutsuttiin myöhemmin syksyllä kahvitilaisuuteen.

Kavereille järjestettiin bileet, ja Kiira meni väärillä papereilla sisään Ale-pubiin.

Miksi kihloihin sitten piti mennä niin nuorena? Kiiran mukaan kihlaus sai suhteen tuntumaan vakaammalta. Vaikka kuinka yritän painostaa, he eivät myönnä katuvansa kihlaustansa niin nuorina. Sormukset eivät lennä seinille, se on päätetty jo heti kihlautumisen alussa. Jos lentävät, niin sitten lentävät lopullisesti.

Tässäpä onkin tavoitetta kaikille täksi kevääksi ja kesäksi. Omaa kultaansa voi ehkä etsiä vielä teini-iän ylitettyäänkin. Ja synninpäästö teinikihlauksille, ainakin niille vähän harkitummille: kyllä nuorenakin voi onnistua. □

-joka alan asiantuntijat esittäytyvät Teksti Ida Hakola ja Varpu Salo

Tapaus 1. Oletetaan, että olet

juoksemassa junaan, johon ehtiminen on kiinni nanosekunneista. Tarkistat pikaisella vilkaisulla asemataululta laiturin numeron ja viimeisen kiihdytyksen myötä huokaiset helpotuksesta: “Ehdin!” Valitettavasti olet kuitenkin Kiteen junassa etkä matkalla Turkuun, kuten tarkoitus oli.

Provosoituneena päätät avautua aseman kassaneidille junayhtiön tekemästä virheestä – ethän itse olisi mitenkään voinut katsoa laiturinumeroa väärin.

Kassaneiti peräytyy vuodatuksesi voimasta takahuoneeseen kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Lopulta hän palaa luukulle voittajailme kasvoillaan.

“Järjestelmämme mukaan juna lähti ilmoitetulta laiturilta.” Tunnet kiukun kohoavan kurkkuusi ja kiroat kassatantan alimpaan helvettiin vannoen vieväsi asian VR:n johtoportaan käsittelyyn. Luot viimeisen raivoisan katseen keski-ikäiseen virkailijaan ja ajattelet: “Sä niin menetät työpaikkas.”

Tapaus 2. Istut taksin takapen-

killä ja puristat hikisin käsin kännykkää, jonka minuutit vyöryvät tappavalla tuplanopeudella eteenpäin. Lentosi kohteeseen X lähtee 35 minuutin kuluttua. 28 minuuttia ennen lähtöä saavut puhisten lähtöselvitykseen ja isket lipun tiskiin. Tyly Burberry-nainen banaaninutturassaan katsoo sinua alta

kulmain ja toteaa kylmästi: “Lähtöselvitys sulkeutuu puoli tuntia ennen lennon lähtöä. En voi valitettavasti päästää sinua enää läpi.”

Vilkaiset epäuskoisena kelloa, ja protestoit olleesi myöhässä vain puolitoista minuuttia. Piirretyt kulmakarvat rypistyvät tiskin toisella puolella, ja joudut kuuntelemaan lentoyhtiön periaatejargonia seuraavat viisi minuuttia.

Alahuuli täristen päätät turvautua viimeisen keinoon, pieneen valkoiseen valheeseen. “Äitini on kuolemaisillaan sairaalassa. Toivoisin vain näkeväni hänet vielä kerran.” Viimeistelet kohtauksen parilla krokotiilinkyyneleellä ja anelevalla katseella. Rouva jääkuningatar ei kuitenkan sula kurjuutesi edessä. “Varataanko sinulle paikka seuraavalta lennolta huomisaamulle? Bisnesluokassa olisi vielä tilaa.” Tarjouslipun hinnan kahdeksankertaistuminen ei kuitenkaan houkuta sinua ja kihiset itkuraivarin partaalla. Jotta kuitenkin voit poistua paikalta voittajana, vaadit saada tietoosi virkailijan esimiehen yhteystiedot Tämän jutun pointti? Väärässä oleminen on ahterista. Ja eritoten sen tunnustaminen. Useimmissa meissä asuu joka alan asiantuntija, jonka maanpäällinen helvetti on omien virheidensä tunnustaminen ja toisten väärä tapa tehdä asioita.

Tiedättehän sen naistyypin (kenties tunnistatte sen jopa itsessän-

ne), joka avautuu joka lauantaisen bodypumpin jälkeen siitä, kuinka Juha-Matti ei koskaan ota osaa kotitöihin. Totuus: sen kerran, kun Juha-Matti yritti osallistua makaronilaatikon valmistamiseen, nainen kulki hellittämättä miehen kannoilla arvostellen munamaidon koostumusta. “Ei toi näytä nyt onnistuvan. Annas kun mä teen sen!” Vaihtoehtoisesti olet saattanut törmätä hiihtoladulla pariskuntaan, jossa mies kommentoi kumppaninsa hiihtotekniikkaa koko helvetillisen pitkän lenkin ajan: ”Ojennapa kättä tossa työnnössä vielä vähän lisää.”

On vain yksi tapa hoitaa asiat: Sinun tapasi. Jos tunnistat itsessäsi tällaisen joka alan asiantuntijan, joka ei ole koskaan väärässä ja kiinni jäädessäänkin kieltäytyy näkemästä itseään vastaan puhuvia tosiseikkoja, suosittelemme ajoittaista itsetutkiskelua. Vaikka olisit varma, että junayhtiö on mokannut ja lentoyhtiö toimii salaliitossa sinua vastaan, välillä on vain helpompaa myöntää olleensa väärässä – ja auttamattomasti myöhässä. Toisinaan toisten “virheelliset” käsitykset saattavat ajan mittaan osoittautua toimivimmiksi. Tämän tunnustaminen, niin tuskallista kuin se onkin, saattaa parhaimmillaan olla jopa vapauttava kokemus. Aina ei tarvitse olla oikeassa. Niitä aikoja odotellessa.□

Epiloituja totuuksia

Väärässä olemisen jalo turhuus