groteski_2007_4 by Groteski

GROTESKI Kaikki hyvä loppuu, ja tämä loppuu nyt. Vuoden 2007 viimeisessä numerossaan Groteski sukeltaa sananvapauteen. Aihetta voidaan pitää naiivina – mitäpä sananvapaudesta ei oltaisi jo sanottu, ja sanottu paremmin. Toisaalta otsat kirkkaina väitämme, että jokaisen on useinkin hyvä pysähtyä pohtimaan omaa suhdettaan ihanteeseen, jonka varaan laskemme paljon, kaiken. Oli kyse sitten pääministerin uuniperunoista, toimittajien ylilyönneistä kansallisen draaman yhteydessä, journalistimarttyyreistä tai Groteskin sivuilla tapahtuvasta leikittelystä, sananvapautta ei saa ottaa meiltä pois. Maailma on vaarallinen silloin, kun opposito vaiennetaan väkivalloin ja televisiokanavilla esiintyvät vain hallinnon hyväksymät hahmot. Siihen ei ole pitkä matka tilanteesta, jossa keskustelua ei käydä, koska sitä ei uskalleta käydä. Me olemme etuoikeutettuja ja etujoukoissa. Meillä on varaa leikkiä tällä. Kaikilla ei ole, ja se vituttaa rankasti.

4/2007

Le perse

Päätoimittajat: Jussi Palmén, Henna Raatikainen ja Petra Vallila 4-5

Sirpaleet

6-7

Tervetuloa Keskiviikkokerhoon

8-10

Viikset

11-15

Koe Ämmässuo

16-17

Kailottajan kyydissä

Kuvaajat: Lauri Korolainen, Maarit Mustonen, Timo Niemi ja G.

18-21

Joulun pimeä puoli

Kuvitus: Veera Jussila, Maria Karuvuori jaTuomas Kärkkäinen

22-25

Iran

Kansi: Henna Raatikainen ja Petra Vallila

26-27

Pyhäinhäväistyksiä

Julkaisija: Media ry.

28-29

Pongaa vapaamuurari

ISSN: 0782-0909

30-31

Kuuma uuniperuna

Painos: 300 kpl

Mediassa median tavoilla

Painopaikka: Edita joulukuu 2007

Sarjakuva

Taittaja: Petra Vallila Avustavat taittajat: Tuomas Kärkkäinen, Jussi Palmén ja Henna Raatikainen Toimittajat: Veera Jussila, Ida Karimaa, Lauri Korolainen, Anna Lappalainen, Kirsi Luomanpää, Maarit Mustonen, Timo Niemi, Markus Ojala, Hanna Päivärinta, Henna Raatikainen,Tapio Reinekoski, Aurora Rämö, Jane Toikka, Petra Vallila.

www.valt.helsinki.ﬁ/blogs/groteski groteski@mediary.ﬁ

SIRPALEET Kävelisitkö ohi? Katsoin hiljattain elokuvan Collateral. Siinä Tom Cruise kertoo Jamie Foxxille kuolleen miehen matkustaneen L.A:n metrossa kuusi tuntia ilman, että kukaan huomasi hänen olevan kuollut. Samanlaisen kohtalon koki lopulta myös Cruisen hahmo. Oman huomioni kiinnitti eräänä iltana kauppareissuni varrella umpihumalassa toikkaroinut mies, jota muutama muukin oli pysähtynyt seuraamaan. Kaupasta tullessani kävelin maassa makaavan ja sen ylle kyyristyneiden kahden hahmon ohitse. Sama mies. Pysähdyin ja lähinnä totesin jonkun varmaan jo soittaneen ambulanssin. Päät nyökyttelivät vastaukseksi. Katsellessani tarkemmin humalaisen miehen kasvoja näin hänen olevan tuskin edes täysikäinen. En kehdannut jäädä tuijottamaan ja lähdin, mutta ajatukseni jäivät poikaan. Mietin itseäni samassa tilanteessa. Jos joskus makaisin tiedottomana keskellä katua, tulisiko kukaan auttamaan? Ajattelisivatko kaikki tilan olevan vain omaa syytäni vai ansaitsisinko silti apua? Hesarissa taannoin olleessa artikkelissa laitapuolen kulkijat pyysivät, että maassa makaavalta kaverilta pysähdyttäisiin aina kysymään, onko kaikki kunnossa. Kävelisitkö sinä ohi vai pysähtyisitkö auttamaan? Ida Karimaa

Suomalaisten yhteisessä olohuoneessa, eduskunnan lisärakennuksen kansalaisinfossa tarjotaan kiireiselle pendeliviipottajalle korvaamatonta informaatiota hänen etujaan valvovasta demokraattisesta järjestelmästä. Sinivalkoisten esiterivien lomassa lasikulhossa jaellaan postimerkin kokoisia opuksia, EU:n kansalaisen perusoikeuksia, reiluun kuutiosenttiin tiivistettynä. Viimeisellä sivulla vielä muistutetaan, ettei niitä ole tarkoitettu myytäviksi. Oivan kokoista matkalukemista mepeille mikä-nyt-liekään–ranska -sanakirjan lisäksi. Tapio Reinekoski

Valtapeli Tapahtui täydessä metrossa. Lipuntarkastaja: Hei, saisinko nähdä matkalippunne..? Tuskastunut silkkikaulahuivihenkilö: Öh, siis mitä, mitä sinä oikein haluat minulta nähdä? Tarkastaja: Niin matkalippunne. Silkkihuivihenkilö kaivaa suurieleisesti matkakorttinsa nahkalompakostaan: No tässä. Tarkastaja asettaa henkilön kortin tarkastuskoneensa eteen: Tämä ei taida olla voimassa...? Silkkihuivihenkilö: Siis miten niin ei ole voimassa!? Tarkastaja: Tämä on eilen mennyt vanhaksi. Silkkihuivihenkilö: No ei kyllä ole! Tiedän tasan tarkkaan milloin se menee vanhaksi, ja siihen on aikaa! Tarkastaja: No, niin tämä kone kyllä väittää.. Silkkihuivihenkilö: Väitätkö sinä siis, etten itse tiedä milloin lippuni vanhenee? Väitätkö? Tarkastaja vuorostaan tuskastuu. Ja luovuttaa: ...no, en tietenkään. Antaa sitten olla, tämän kerran. Henna Raatikainen

TERVETULOA KESKIVIIKKOKERHOON! Teksti Markus Ojala, kuva G

Tästä ei valtio-opin johdantokurssilla kerrota. Sananvapaus kuulosti pitkään arkiselta ihanteelta, jonka toteutumisesta muistettiin huolestua lähinnä akateemisissa keskusteluissa keskenkasvuisten diktaattorien valtakunnista. Viime aikoina tilanne on muuttunut. Sananvapauden nimiin vannotaan odottamattoman innokkaasti nyt myös kotimaisessa poliittisessa julkisuudessa, ja viimeistään Matti Vanhasen yhden miehen ristiretki joukkoviestimiä vastaan varmistaa, että aihe pysyy jatkossakin päivittäisellä agendalla. Median noustessa yhä uudelleen tarmokkaasti barrikadeille puolustamaan oikeuttaan paljastaa istuvan pääministerin ruokailutottumukset, julkaista pilakuvia naapuriuskonnon profeetasta ja asettaa näyttävät perheväkivaltalööpit parhaaksi katsomilleen paikoille herää kuitenkin väistämättä kysymys siitä, mihin oikeasti hyödylliseen sananvapautta nykydemokratiassa käytetään. Toki korruptiota ja yleistä suhmurointia karsastavalle kansalaiselle on sinänsä rauhoittavaa tietää, että media on poliitikkojen isoveli: missä vain julkista tukea annetaan uudelle golfkentälle, siellä vapaan lehdistön sankarit ovat kärppinä tonkimassa kentän omistusjärjestelyjä – heti kun Nokian kustantamilta Saariselän-reissuiltaan ehtivät. Mutta pelkkä julkisten vallankäyttäjien pitäminen herran nuhteessa ei ehkä sittenkään tunnu riittävältä.

Kuuluuko kaatuva puu? Parhaiten sananvapaus ja sen toteutuminen tuntuvatkin tiivistyvän suhteessa yhteiskunnallisen vallankäytön periaatteisiin. Saammeko kansalaisina tietää, miten meitä hallitaan? Kulunut työtaistelujen piristämä syksy on tarjonnut yleisölle myös hallitusneuvotteluista ja muista politiikan karkeloista tutun mediarituaalin. Suljettujen ovien takana partioivat toimittajat odottavat kärsivällisesti hetkeään päästä kertomaan, ettei palkkaneuvotteluissa ole juurikaan edistytty. Ainakaan oven läpi kantautuneiden urahdusten perusteella. Yhtä kuuliaisesti toimittajat rukoilevat ovista pujahtavilta vallankäyttäjiltä pienintä tiedonmurusta tai johtolankaa kansakunnan kohtalonkysymyksistä mutta turhaan: päättäjät eivät vastaa ennen kuin yhteinen kanta on muodostettu. Näiden reaaliaikaisten jännitysnäytelmien tehtävä tuntuukin olevan lähinnä varmistaa, että valtaa todella käytetään, että jotkut tekevät vielä päätöksiä puolestamme. Toisaalta journalistien hämmentävä tarve olla läsnä mutta kuitenkin ulossuljettuina sieltä, missä tapahtuu, tuo mieleen muunnoksen klassisesta kaatuvan puun dilemmasta: eikö vallankäyttöä ole, jos sitä ei ole kukaan uutisoimassa? ”Voisi tietysti kysyä” Lokakuussa Hufvudstadsbladetin Staffan Bruun haastatteli entistä teollisuuden nokkamiestä Johannes Koromaa, joka on johtanut seitsemän vuoden ajan puhetta Keskiviikkokerhossa. Siis missä? Keskiviikkokerho on poliittisen ja taloudellisen eliitin hyvä veli -seura, joka on kokoontunut vuodesta 1942 lähtien joka kuussa, aina keskiviikkoisin. Talouselämää, puolueita ja työmarkkinajärjes-

töjä edustavat herrat – seuraan ei ole koskaan kuulunut yhtään naista – keskustelevat ajankohtaisista asioista epävirallisissa merkeissä, ja, aitoon salaseuratyyliin, mikä tapahtuu Keskiviikkokerhossa, pysyy Keskiviikkokerhossa. Julkisuuteen ei siis laverrella tapaamisista. Salaisuudesta huolimatta kerho toisinaan mainitaan julkisuudessa. Helsingin Sanomissa salaseura on vuodesta 1990 lähtien esiintynyt sivumennen viisi kertaa, lähinnä sukkelissa tarinoissa politiikan ihmeellisestä maailmasta. Kuten silloin, kun pääministeri Esko Aho vuonna 1995 paljasti uuden ulkoministerin henkilöyden ensin Keskiviikkokerhon tapaamisessa Kultarannassa ja lähti sitten eduskuntaan ilmoittamaan asiasta “myös muille” (HS 3.2.1995). Periaatteessa Keskiviikkokerho siis tunnetaan “yleisesti”, mutta normaalisti sen olemassaolosta vaietaan valtamediassa. Hufvudstadsbladet olikin tiettävästi ensimmäinen, joka julkaisi kattavan listan kerhon nykyisestä noin sadasta jäsenestä (HBL 8.10.2007). Ei siis liene yllätys, ettei tämäkään “paljastus” herättänyt minkäänlaista julkista reaktiota. Hesarin politiikan toimittajien Sylikoira-blogissa 12.10. HBL:n artikkeli sentään huomioitiin. Kerhon naisia syrjivästä linjasta närkästynyt Martta Nieminen meni kritiikissään niinkin pitkälle, että tokaisi Keskiviikkokerhon “haiskahtavan ummehtuneelta 70luvulta”. Kun Keskiviikkokerhosta siis viimein kirjoitettiin, keskeiseksi epäkohdaksi nostettiin sen vanhakantainen sukupuoliasetelma: naiset jätetään kotiin, kun miehet käyvät puhumassa politiikkaa. Äkkiseltään mieleen tulee muitakin kysymyksiä. Mitä eliitin keskinäinen seurustelu merkitsee demokratian kannalta? Missä ja millä porukalla politiikan suuntaviivat oikeasti määritellään? Miten uskotta-

via ovat nykyiset poliittiset konﬂiktit ja mitä virkaa on ylipäänsä julkisella keskustelulla? Jotain tällaista lienee itse asiassa liikkunut myös Hesarin toimittajien päissä. Nieminen päättelee blogissaan, että koko “salakerhoilun” mielekkyyttä “voisi tietysti kysyä [sen] jäseniltä, jotka edustavat kansaa” – kuten Matti Vanhaselta, Jyrki Kataiselta tai Eero Heinäluomalta. Kysymys lienee sittemmin todettu maan johtavassa politiikan toimituksessa täysin epäolennaiseksi. Meillä on oikeus Mikä paljastuksessa herrojen ikiaikaisesta keskiviikkokerhoilusta lopulta pöyristyttää? Olemmehan jo oppineet, että talouden, politiikan ja työmarkkinajohtajien muodostama eliitti päättää asioista keskenään julkisuudelta piilossa. Tästä muistutetaan yhä uudestaan mediarituaaleissa, joissa roolimme yleisönä on todistaa poliittisen vallankäytön spektaakkelia. Närkästyttävää uutisessa ei lienekään vallankäytön epädemokraattisen luonteen paljastuminen. Vihaksi pistää pikemminkin oivallus, että meiltä evätään spektaakkelin itsensä näkeminen kokonaisuudessaan. Emme voi sietää sitä, että media on mukana leikissä ja itsesensuroi silmistämme vallankäytön likaisimmat ulottuvuudet kuin suojellaakseen meitä totuudelta. Siispä velvollisuutemme kansalaisina on vaatia Keskiviikkokerhon tuomista osaksi päivittäistä julkisuutta, sananvapauden nimissä. Median on laitettava parhaat journalistinsa asialle, partioimaan kuukausittain salaseuran suljettujen ovien taakse ja kysymään kysymyksiä, joihin ei vastata.

VIIKSET 8

Teksti ja kuva Lauri Korolainen

Päivä 1: päätös Sitä voisi vaikka kasvattaa viikset. Tuuheat güntherit tai taipuisat makaronit, sen näkee sitten. Kokeiluna se olisi ainakin hauskaa. Saisikohan niillä ystäviä? Menestystä tai vaikutusvaltaa? Kasvojen komea karvoitus voisi ainakin vanhentaa poikamaista olemustani. Kaljaakin saisi ilman papereita. Armeijan loppusodassa huomasin, että olin alkanut kehittyä mieheksi, kun kahden viikon metsäleirin jälkeen kasvoista paistoi musta sänki. Aika on varmasti kypsyttänyt karvatuppeja niin, että biologia ei ainakaan tule hankkeeni tielle. Ajan viikset viimeistä kertaa. Leuka on sileä ja ylähuuli silkkiä. Peilistä katsoo lapsenkasvoinen nuorimies, jonka suunympäristön ainoan karvoituksen kuvittelisi olleen aattoillan pukkinaamari. Iho on arka, mutta kuulen karvatuppien jo kohisevan. Tästä se lähtee, puhtaalta pöydältä. ”Se on sitten taukoa meidän suhteesta”, kommentoi tyttöystävä ideaani. Koulukaveri kysyy, harkitsenko myös takatukkaa tai uraa aikuisviihteessä. Äitikään ei kannusta. Tajuan, että karvoja kasvattaessa joudun potkimaan loputtomia ennakkoluuloja tieltäni. Viikset ilman partaa eivät vain näytä sopivan nykymiehen naamanormiin. Viikset ovat internet-sanakirjan mukaan ylähuulen päälle kasvavaa, yleensä vain miehillä esiintyvää vahvaa karvoitusta. Viiksien kasvu alkaa useimmiten murrosiässä ja vahvistuu iän myötä niin, että useimmat miehet joutuvat ajamaan viiksensä päivittäin. Partaa leuassa tai laajemmin kasvojen alueella on pidetty merkkinä maskuliinisuudesta, viisaudesta, seksuaalisesta viriiliydestä, tai korkeasta asemasta. Viiksien miehinen merkitys ei sen sijaan ole ollut yhtä kiistämätön. Kasvojen karvat kuuluvat silti yleisesti maskuliinisuuden symboleihin, minkä vuoksi naiset ajavat tai nyppivät yleensä kevyenkin ylähuulta peittävän pöheikön pois. Poikkeuksena säännön on vahvistanut meksikolainen taidemaalari Frida Kahlo, joka tuli tunnetuksi nimenomaan viiksekkäänä naisena. Seuraavana päivänä sängystä noustessa hipaisen ohimennen leukaani ja tunnen pienen epätasaisuuden kämmenselkää vasten. Pikkupuroista kasvaa joki. Suuria muutoksia eiliseen näkyy silti vain kirkkaassa valossa. Päivä 3: raapiva sänki Naama alkaa vähitellen näyttää epäsiistiltä. Mustat karvat puskevat pintaan paitsi ylähuulesta myös harvana polkuna alahuulen kuopasta kohti leukaa. En varsinaisesti pidä näystä, mutta samoin kuin pitkiä hiuksia mielivän, täytyy viiksivallunkin kasvatusvaiheessa olla kärsivällinen. Tyttöystävä valittaa sängen raapivan. Nykypäivän länsimainen kauneusihanne ihan-

noi nuoruutta, puhtautta ja monien mielestä myös epäluonnollisuutta. Mainoskuvien malliyksilöt voivat olla hyvinkin kaukana lajin luonnollisesta olemuksesta. Tavallisen tallaajan ruumiinrakenne muistuttaa vain vaivoin kuntosalilla muovailtuja lihaskimppuja ja ms olympioita. Myös hiukset kiiltävät ja hulmuavat haavekuvissamme aivan toisin kuin vessanpeilistä katsottuna. Kolmas tärkeä epäluonnollisuuden muoto on silmiinpistävä (iho)karvattomuuden ihannointi. Naisilla ei hiusrajan alapuolella suoda karvan karvaa, kun kulmatkin korjaillaan pinsetein. Miehet sentään saivat vielä viime vuosikymmenille saakka säilyttää karvansa koskemattomina. Sääri-, kainalo-, rinta- ja sukupuolialueen karvoitus kuuluivat isäntämiehen olemukseen kuin leveät hartiat ja tutkimaton katse. Toisin on nyt: aluksi uimarit ja pyöräilijät alkoivat höylätä haiveniaan muka ilmanvastuksen vähentämiseksi. Sitten pornotuottajat rohkaisivat tähtiään trimmerin käyttöön. Pian muotimaailma tunsi uuden tuulen puhaltavan ja karvattomuuden ilosanoma alkoi levitä kadunmiesten pariin. Samaan tahtiin, kun kuntosalista on tullut ﬁlmitähtien toinen työhuone, ovat karvat saaneet väistyä myös valkokankaalta. Jopa läntisen maailman virallisen naissankarin James Bondin heilat saavat uusimmassa rainassa painaa päänsä paljaita rintalihaksia vasten. Apinanturkkinen Sean Connery on vaihtunut ajan hengen mukaisesti posliiniin, mutta kaksi kertaa bodatumpaan Daniel Craigiin. Päivä 5: kitukasvuiset Ei tämä nyt ihan niin komea olekaan. Työkaveri tiedustelee, olenko nyppinyt ylähuultani, vai miksi viikset kasvavat vain sieltä täältä. Taisin yliarvioida miehisen kehitykseni vaiheen. Jykevien kalapuikkojen sijaan tuntosarveni uhkaavat jäädä untuvaksi. Karvankasvualue on sattumanvaraisuudestaan huolimatta rajattu. Neulatyyny tuntuu ylähuulen lisäksi vain leuankärjessä ja sen välittömässä läheisyydessä. Olin toivonut rennon huolittelematonta kerkkokoskis-ilmettä, mutta paljailla poskilla, vailla toivoakaan pulisongeista näky muistuttaa enemmänkin autoasentajaliiton luottamusmiestä. On kuitenkin uskalikkoja, joiden kasvokarvojen määrää eivät trendit tai ympäristön paine sanele: ”Mä törmäsin intissä piikkilankaan ja ylähuuli halkesi. Se oli vuonna -87. Poskessa näkyy arpi, mutta huuli on niin paskana, että se on pakko peittää. On sitä korjailtukin, mutta en mä edes tiedä, miltä se näyttää tällä hetkellä. Ja oli mulla viikset ennen inttiäkin, et ei ne kyllä heti ole lähdössä”, kertoo Hessu, neljääkymmentä käyvä akateeminen helsinkiläismies, jonka rouheat räkäjarrut kääntävät kadulla niin naisten kuin miestenkin päät.

Koetan kysyä elämää nähneeltä mentoriltani, tuntevatko karvanaamaiset jotakin hiljaista yhteenkuuluvuutta, mutta salaseuroista tai kadulla moikkailusta viiksekkäiden kesken hän ei ole kuullut. Viiksekkäät itse ovatkin ehkä ainoita, jotka eivät pimppisuteihin huomiota kiinnitä. Silkohuuliset kyllä huomaavat: ”erottuuhan nää sillä lailla, että jos tuntemattoman ihmisen pitää löytää mut väkijoukosta, niin sanon, että mulla on vaikka siniset vaatteet ja viikset. Mut en mä mihinkään esittelytekstiin sitä pane. Kaverit taitaa pitää niitä paljon olennaisempana osana mun persoonaa kuin mä itse. Ja kännissä ihmiset tulee kommentoimaan, että vähän sulla on makeet viikset. Positiivista se yleensä on. Usein sanotaan, että näytän ihan siltä ralliautoilijalta, Kankkuselta.” Kommentteja takuulla kuulee, sillä Hessun kapeilla kasvoilla viikset jököttävät kuin kaksi valtavaa maissia. Jotkut karvoista lähestyvät jo viiden sentin pituutta niin, että kattolamppujen keltainen kajo hädin tuskin yltää valaisemaan miehen huulia tai leukaa. Oletko sitten joskus ajatellut kasvattaa parran? Hessun vastaus lienee vaaleille suomalaismiehille valitettavan tuttu: ”Ei se oikein kasva niin vahvana. Kyllä sieltä karvaa tulee, mutta ei siitä oikein kunnon kokopartaa sais. Ja sitä paitsi meidän perheessä on partoja ihan tarpeeks, faija ja broidi pitää siitä huolen.” Päivä 7: hävettää Parta saa siis lähteä, päätän. Viiksiähän tässä piti kasvattaa. Lisäksi pisimmät karvat kainaloiden yläpuolella lähtevät tällä hetkellä kaulan alueelta ja kaartuvat väräjävinä leuan alle, mikä vie entisestään uskottavuutta naamakarvoiltani. Siistimisen lopputuloksena on hennon leuan ja saastaisen ylähuulen tasapainoton yhdistelmä. Vaikka viikset eivät vielä ole kovin vakuuttavat, tarttuu niihin huomattavan helposti ruoka-aineita näkkileivänmurusista maitoon. Myös niiden karheus on jo aikapäiviä vaihtunut joustavaan taipuisuuteen. Puolituttu tulee vastaan metrossa. Vaihdamme muutaman sanan, mutta tytön katse vaeltaa jatkuvasti silmistäni suuhun ja takaisin. Mietin, pitäisikö kömpelöön ﬂirttiin reagoida, mutta tajuan pian, ettei hänen katseensa suinkaan kiinnity huuliin. Viikset on lopulta aika helppo unohtaa, jos matkan varrella ei törmää peileihin tai jos käsi ei ajatuksissaan hapuile kasvoja. Nolostunut puna kohoaa kasvoille, kun muistan ulkomuotoni nykytilan. Tekisi mieli peittää ylähuuli hihalla ja paeta. Tuttava odottaa vastausta kysymykseensä, mutta äskeinen, huoleton supliikkini on mennyttä. Mutisen jotain hyväksyvää käsi mukamas nenää pyyhkäisten ja totean pysäkkini olevan tässä. Aina viikset eivät ole olleet näin huonossa huudossa. Viikonloppuisin lomille tulevat varusmie-

het ovat meillä päin kaljuja siloposkipoikia, mutta entisaikaan viikset kuuluivat nimenomaan sotilaallisuuteen ja armeijan univormuun. Esimerkiksi Englannin asevoimien sotilailta oli vielä 1900-luvulle tultaessa kiellettyä ajella ylähuultaan paljaaksi. Kasvusto ei silti saanut olla miten tahansa ruokottu. Viiksien koko korreloi kantajansa aseman kanssa siten, että miehistöllä viikset olivat pienet ja vaatimattomat. Iän ja sotilasarvon karttuessa myös karvat saivat kasvaa, ja päällystöön ylettyään sai sotilas luvan kokoparran kasvattamiseen. Historia tuntee myös lukuisia viiksekkäitä suurmiehiä. Suomen presidenttien lisäksi turpajouhiaan ovat tuunanneet monet taiteilijat ja tiedemiehet: Friedrich Nietzsche, Salvador Dali, Albert Einstein, Charles Chaplin ja Jean Sibelius ovat kaikki tunnettuja karvanaamoja. Oma lukunsa ovat viiksekkäät urheilijat kuten kilpa-ajajat Juha Kankkunen ja Keke Rosberg, jääkiekkolegenda Pentti Matikainen sekä baseball-tähti Rollie Fingers pitkine spagettiviiksineen. Valitettavan usein viikset hahmotetaan silti historian hirmuhallitsijoiden huulilla: Führerin kolmen sentin mittaiset hammasharjat herättävät edelleen inhoa, eikä niitä juuri kadulla näekään. Itänaapurimme Isä Aurinkoinen sen sijaan edusti yhä elinvoimaista mursuviiksikoulukuntaa, jossa tuuhea turkki lähtee muhkeana nenän alta kaveten kärkiä kohden suipoiksi sarviksi. Stalinkin on silti kyseenalainen samastumiskohde viiksiä kasvattavalle. Kirjoitan Googleen hakusanaksi ”moustache”, ja hakukone tarjoaa tulokseksi ”rentoutumisklubia homoille”. Viikset todellakin ovat osa stereotypistä homokulttuuria – ainakin heterojen mielestä. Osansa viiksien homo-imagon voimakkuuteen on varmasti discoyhtye Village Peoplella, jossa viisi homomiestä pukeutui erilaisiin miehisyyttä ilmentäviin asuihin. Yksi rooleista oli Glenn Hughesin esittämä voimakasviiksinen, nahkaan pukeutunut moottoripyöräilijä, josta onkin tullut jonkinlainen homouden ikoni. Toinen homojen, nahan ja viiksien yhdistäjä oli suomalainen sarjakuvataiteilija Tom of Finland, jonka eroottisista mieskuvista ei huuliharjoja puuttunut. Katselen viiksekästä homotaidetta Tomin kuvaarkistossa ja mietin, että tuoltako minä todella haluan näyttää.

Päivä 10: viimeiset kiusaukset Tyttöystävä anelee päivittäin, että käynnistäisin partakoneen, mutta toistelen kokeilevani vielä vähän aikaa. Alan itsekin tyytyä ajatukseen, etten tällä haavaa mitenkään onnistu viljelemään vakavasti otettavaa viiksisatoa, mutta olisi liian karvasta tunnustaa kärsineensä turhaan. Kuin anteeksipyyntönä olen alkanut selitellä kasvattavani viiksiä ihan vain huumorilla tai ennakkoluulottoman kevätmuodin toivossa. Vastaukset ovat tulleet vinon hymyn saattelemina: ”Ai, mä mietinkin, miks sä et oo vaivautunu vuolemaan noita nenänaapureita.” Jotkut ovat ensi-inhosta selvittyään todenneet, että rumuudesta huolimatta on hienoa, kun joku uskaltaa kokeilla uutta. Muodit eivät ehkä sittenkään määrää makuamme loppuun asti, sillä pienviljelmäni saa myös yhden hyväksyvän vastaanoton. Jonni, joka tienaa mallintöillä mukavasti, hymyilee heti ylähuuleni nähtyään ja ylistää epätasaista kasvustoani varauksetta. Kehuista rohkaistuneena pyydän naispuolisia kurssikavereita kertomaan kursailematta uudesta ilmeestäni nousevat ajatukset. Painotan tarkkaan, kuinka tärkeää heidän rehellisyytensä olisi. En loukkaantuisi, vaan ottaisin miehekkäästi kaiken rakentavana palautteena. Viikset velvoittavat. Mielleyhtymät eivät itsetuntoa hivele: kolmasluokkalainen kurdi. Hiiri tai jyrsijä. Toinen vahva ryhmä assosiaatioissa ovat karvanopat ja ammattikoulu. Arvasin. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kauneushan on katsojan ja niin edelleen. Lannistumatta haen kyselytutkimukselleni reliabiliteettia ja vaihdan vastaajat toisiin. ”Liikuttavat”, kuuluu ensimmäinen kommentti. Puberteetti on assosiaationa arvattavissa, mutta hymykuoppainen tyttö tarkentaa tuomiotaan: ”Oikeastaan noi on kyllä enemmän esipuberteettiset.” Viimeinen isku osuu kaikkein kipeimmin: ”Noista ei oikeastaan tule mieleen maskuliinisuus vaan epätoivoinen pyrkimys siihen.” Osui ja upposi. Kotona laitan partakoneen laulamaan. En anna armoa, tanssitan sitä kuin kuumeinen. Käsittelyn jälkeen ylähuuli on hellänä. Se näyttää – oikeastaan aika hyvältä.

KAINALOKARVA

Miksi omastaan on helpompi ja turvallisempi puhua kuin yleisestä? Blogikirjoittelun lisääntymisen myötä myös lehtijuttujen fokus on hiljalleen hiipinyt yleisestä yksityiseen. Jokainen on oman itsensä asiantuntija ja omassa tarinassaan sankari, jota ei voida vaatia tilille tunteidesa paikkaansapitävyydestä – jokaiselle totta on totta eri tavalla. Onko nykyään suurempaa rohkeutta maalata koko kuvaa kuin kertoa siitä, mitä itse koki kuvaa katsoessaan? Onko objektiivisuuden ongelmallisuus lävistänyt ajattelumme niin, ettemme uskalla moiseen enää ryhtyä? Voi toki olla, kuten muuan toimittajamme tokaisi, että toisinaan kyse on vain laiskuudesta. Omista viiksistään oli helppo kirjoittaa.

KOE ÄMMÄSSUO

Teksti ja kuvat Maarit Mustonen

Tie, jonka pielessä ei ole jalkakäytävää, johtaa suurille porteille. Ämmässuon aamu on kylmä ja varhainen, mutta sakeat lokkiparvet paljastavat, että jotain tapahtuu. Aukealla maalla tuulee, edessä kohoavat puuttomat mäet ovat sisältä roskaa. Vierailija puetaan keltaisiin varoitusliiveihin ja matka voi alkaa. Kaikki roskapöntöt vievät Ämmässuolle – ainakin mitä pääkaupunkiseutuun tulee. Espoon perukoilla kumpuileva kaatopaikka on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Kahden vuosikymmenen aikana muovautunut alue on täynnä kuluttamisen ja yltäkylläisyyden sivutuotteita, joita kukaan ei enää tarvitse eikä huoli. Värien ja hajujen sekamelska tyrmää. Satunnainen vierailija hämmentyy kaiken pilaantuneen, rikkinäisen ja poisheitetyn keskellä. Mutta vaikka maisemat ovat karuja ja tuoksut eksoottisia, Ämmässuo pysäyttää ja hurmaa.

Naapurisi viimeviikkoiset ruoantähteet höyryävät kirkkaassa pakkasaamussa. Maiseman ihailu jää lyhyeen, sillä biojätekasat vahvistavat todeksi ikiaikaisen myytin – kyllä, kaatopaikalla haisee! Jos yhdistät mielessäsi takapihan teese-itse kompostin ja kesämökin ulkohuussin, olet melko lähellä.

Ämmässuo on asioita pullollaan. Aarteenetsintä on antoisaa tuoreissa sekajätekasoissa, joissa kumisaappaat mukaansa pakannut on askeleen edellä muita. Pilkottuja ruumiita tai arvoantiikkia etsivä kokee pettymyksen, mutta äärimmäistä second handia arvostava tekee varmasti löytöjä.

Partioleikit politiikkaan vaihtanut valtiotieteilijäkin tunnistaa alueen siivekkäistä tuttuja naamoja – lokki, naakka ja varpunen. Kun isoimmat vyöryvät taivaalla massiivisina parvina, maastoutuvat pienimmät jätteiden sekaan. Kuuluisat kaatopaikkarotat loistavat poissaolollaan.

Ensilumen aikaan Ämmässuolla juhlittiin laajennetun alueen avajaisia. Ensimmäiset jätekummut ovat jo saaneet alkunsa. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua niiden valloittaminen kysyy kuntoa ja testaa sisua – korkeimmillaan tulevien roskavuorten huiput kohoavat 75 metrin korkeuteen.

Jylhät kaasusoihdut kurottelevat taivasta. Alueen rakennukset ovat kolkkoja; kylmää metallia, turvakaiteita ja verkkoaitaa. Kerran huuhkajapari teki pesänsä kaatopaikkaa möyhentävien koneiden keskelle, muuten täällä ei asu ketään. Rakennusten pinnoilla näkyy tekemisen jälkiä, kaatopaikka on jättänyt merkkinsä.

Kännykkä kytkee ihmiset toisiinsa. Haittaako, että osansa saavat myös keskustelun ulkopuoliset? Marraskuussa joukkoliikenteen tapetoi Älä kailota - kampanja. Viestintäviranomaiset, teleoperaattorit ja liikennöitsijät halusivat sen avulla muistuttaa, että volyymilla ja aiheella on kännykkään puhuttaessa väliä. Julisteissa viljeltiin kärjistettyjä kailotuksia: ”Kato Poliisi-TV tänä iltana, mä oon siinä...”. Innokkaimmat yleisöstä saivat itse bongailla kailottajia liikenteestä. Silkasta huvista ei ollut kyse. Lokakuussa kampanjoitsijat teettivät aiheesta kyselyn joukkoliikenteen käyttäjille. Yli puolet 500 vastaajasta toivoi kailotuksen vastaista kampanjaa. Eniten verenpainetta nostivat kovaäänisyys, yksityisasioista avautuminen ja törkyinen kieli. Myös liikennöitsijät saavat runsaasti palautetta kännykkähäiriköinnistä. ”Haluamme edistää joukkoliikennettä. Kännykkää on tietenkin voitava käyttää, mutta on kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka”, toteaa liikenneja viestintäministeriön viestintäpäällikkö Johanna Anttila. Yksilöllinen yksityisyys Milloin puheesta tulee kailotusta? Voisiko lipuntarkastajan vyötäisillä heilua desibelimittari? Teatterissa melu toki kerää vimmaisia vilkaisuja, mutta bussissahan kyse ei ole vastaavasta näytöstilanteesta. Sisältökysymys on vielä astetta kiperämpi. Juoruilussa pelataan toisen oikeuksilla, jopa pykälissä mitattuna. Onko naapurin ongelmilla retostelu yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä? Kailottaja ei sentään syyllistä toisia salakuunteluun. Se edellyttäisi teknisellä laitteella kuuntelua. Puhelujen yksityisyys on viestintäviraston viestintäjohtaja Anna Lauttamus-Kauppilan mukaan punnittava itse. ”Firmojen tai ihmisten nimiä en julki-

silla paikoilla juuri käyttäisi.” Omistakaan asioista juoruilu ei ole aivan ongelmatonta. Sosiologi Erving Goffmanin mukaan kaupungissa pätee kohtelias tarkkaamattomuus. Huomion kiinnittäminen rikkoo tarpeellisia reviirejä. Mikä sitten on turhan intiimiä? Raja riippuu kuulijasta ja tilanteesta, katsoo puheviestinnän lehtori Saila Poutiainen Helsingin yliopistosta. Hän on väitöskirjassaan tutkinut suomalaisten puhetta matkapuhelimesta ja sen käytöstä. ”Jokaisella haastatellulla oli mielessään keskustelu, jonka kuuleminen on ollut liikaa”, kertoo Poutiainen. Hän mainitsee esimerkkiaiheina niin avioeron kun huumeiden yliannostuksenkin. Kaikkiaan suomalaiset erottelevat selkeästi julkisille paikoille sopivan ”asiallisen puheen” ja ”lörpöttelypuhelut”. Yksityisen piirissä jälkimmäiset ovat toivottuja. Silti ”rauhassa olemisen” arvo ohjaa Poutiaisen mukaan niin julkista kuin yksityistäkin kännykän käyttöä. Kailottamista pidettiin yleisönosastoilla juuri rauhan rikkomisena. Epäilyä ja etiketin elvytystä Onko kailottamisen kesytys sitten oikeutettua? Verkkofoorumeilla ja tekstiviestipalstoilla kysymystä on pureskeltu sananvapauden kannalta: onko uhan alla jokaisen oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä? Johanna Anttilan mukaan kritiikki sinkoaa ohi maalinsa. ”Mitään ei olla kieltämässä, vaan kiinnittämässä huomiota.” Anna Lauttamus-Kauppila kertoo kampanjan saaneen pääosin positiivista palautetta. Joitakin ”epäileviä tuomaita” on häntäkin lähestynyt. ”Hyvät tavat eivät ole sananvapauden vastaisia”,

hän kertoo vastanneensa eräälle kritisoijalle. Ruotsissa kännykkään puhuminen kiellettiin taannoin julkisessa liikenteessä kokonaan. Tällöin oli Lauttamus-Kauppilan mukaan kyse sananvapauden rajoittamisesta. Kokeiluksi jäänyt, ”yliampuvalta ja typerältä” tuntunut laki tarjosi kuitenkin virikettä toisenlaiselle lähestymistavalle Suomessa. Täällä jyrkin toimenpide on ollut VR:n hiljaisten vaunujen lanseeraus vuonna 2005. Osastot eivät kuitenkaan saaneet suosiota, ja käsitys hiljaisuudestakin osoittautui kirjavuudessaan hankalaksi. Hanke jäikin kokeiluksi. Kuulun, siis olen? Suomessa kailottaja ei siis ole toistaiseksi ollut uhanalainen laji. Yhdysvalloissa puhelut estäviä häirintälaitteita kuitenkin ostavat laittomasti niin yritykset kuin yksityishenkilötkin. Suomessakin esimerkiksi teatterit ja vankilat ovat olleet laitteista kiinnostuneita. Häirintälaite on kuitenkin ongelma jo turvallisuuden kannalta. Hätäpuhelutkin jäävät soittamatta. Tuleeko mobiilista viestinnästä mobiilia sodankäyntiä? Ajatus toisiaan kilpaa vaimentavista homo mobiliksista tuntuu mustalta huumorilta. Toisten ja ympäristön huomioiminen on melko arkinen periaate, vaikka se muovattaisiinkin kännykkäetiketiksi. On kiinnostavaa, että kailottamisesta kiistellään juuri nyt. ”Oikeastaan elämäsi ei pitäisi kuulua muille”, esitti kampanja iskulauseessaan. Juuri muiden elämä pitää tosi-tv-ohjelmat edelleen katsojalistoilla. Entä mitä muuta verkkogalleriat ja blogit ovat kuin oman elämän jakamista? Ruuhkainen bussi ei vain tässä näytä olevan viestinnän aree-

KAILOTTAJAN KYYDISSÄ

Teksti ja kuva Veera Jussila

JOULUN PIMEÄ PUOLI Teksti Jane Toikka ja Anna Lappalainen Kuvat Tuomas Kärkkäinen

Glögintuoksu täyttää Vanhan kuppilan ja lumihiutaleet poukkoilevat päättömästi Senaatintorin yllä. Villapipot kaivetaan esiin, tenttikirjat suljetaan pikkujoulukauden tieltä. Valaistujen jouluikkunoiden taakse kätkeytyy kuitenkin myös ilmiöitä, jotka edellisvuoden kuusenneulasten tavoin mieluusti lakaisisi maton alle. Tervetuloa kanssamme matkalle likaiseen jouluun.

“Kun vauhdin vaan saa mainion, ei seisahtua vois. Nyt paras myöskin poliisin on alta mennä pois.” Äärimmilleen katettu joulupöytä. Äärimmilleen kiristyneet hermot. Äärimmilleen kaadetut jouluryypyt. Yhtälön ratkaisuna on valitettavan monessa kodissa se perinteinen kuvio, joka sairaalan tai poliisin välipysäkin kautta johtaa tuhansien murheellisten laulujen maahan. Vanhempi konstaapeli Timo Lahtinen Helsingin kihlakunnan poliisilaitoksesta vahvistaa oletuksen kotiväkivallan lisääntymisestä jouluaikaan. “Joulunpyhät näkyvät selvänä piikkinä kotihälytystehtävissä. Ihmiset ovat paljon kotona ja viinan kanssa läträäminen on yleistä”, Lahtinen toteaa. Poliisi ei silti aio kasvattaa partioiden määrää, vaan tapaukset pyritään hoitamaan perusmiehityksellä. Lahtinen toivoo kanssaihmisiltä valppautta hälytyksen tekoon, jos esimerkiksi naapuriasunnon meno alkaa kääntyä uhkaavaan suuntaan. “Näissä tapauksissa poliisi tulee ja selvittää tilanteen. Joskus käydään vain tarkastamassa, mutta usein asianosaiset siirtyvät muualle rauhoittumaan. Monessa tapauksessa väkivaltaisesti käyttäytynyt lähtee ihan omasta tahdostaankin mukaan.” Joskus voi olla vaikea tulkita, liittyvätkö seinän takaa kuuluvat voihkaisut naapurin nuorenparin k-18 joululahjojen käyttöönottoon vai johonkin vähemmän mukavaan, mutta viimeistään itkun ja hammastenkiristelyn aikaan on syytä soittaa hätänumeroon. Jouluaterian lyhyttä keskeytystä enemmän joulutunnelmaa latistaa se, kun laskeskelee kirkonpenkissä naapurin tädin tai sedän yllärilahjaksi saamia kasvotatuointeja.

“En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan...” Lapsiperheen joulu huipentuu aina tiettyyn tapahtumaan; ovikello soi, ja sisään astuu valkopartainen mies punaisissaan. Joulupukkia onkin jo odotettu, mutta kun pakolliset tervehdykset on vaihdettu, kohdistuvat pikkulapsosten kiiluvat silmät kumaraselkäistä vanhusta todennäköisemmin oven suussa seisovaan lahjasäkkiin. Viis kuusesta, jouluruuista ja pukista. Aatossa hienointa ovat lahjat! Siltä ainakin vaikuttaa kun kuuntelee 4-vuotiaan Ollin ajatuksia joulusta. “Mä odotan lahjoja. Mä haluun kaikista eniten lahjoja, koska se on kivaa.” Kysyttäessä Ollin tuntemuksia siitä, että muutaman vuoden vanhempi sisko saisikin enemmän lahjoja, reagoi poika voimakkaasti: “Mä hyökkäisin siskon kimppuun!” Epämieluisat lahjat puolestaan saisivat aikaan samankaltaisen reaktion. “Mä hyökkäisin joulupukin kimppuun!” Joulusta onkin tullut suurta kulutusjuhlaa. Suomen kaupan liiton mukaan joulukaupan odotetaan kasvavan tänä vuonna 4–5 prosenttia. Kasvu on yhtä suurta kuin

viime vuonna, ja varsinaisen joulukaupan arvo tulee arvioiden mukaan olemaan 950 miljoonaa euroa sisältäen joululahjat, muut joulutarvikkeet sekä jouluruuat. Myönteisen ennusteen taustalla ovat muun muassa kotitalouksien kasvanut ostovoima, kuluttajien alhainen säästämisaste, sunnuntaiaukiolot ja veronpalautukset. “Ja vahingossa melkein muistaa, että autuaampaa antaa kuin ottaa on”, lauletaan Leevi & the Leavingsin joululaulussa. Olemme tulleet kauaksi siitä ajasta, jolloin räsynukke sai tyttären kiljahtelemaan riemusta ja leikkiauto perheen pojan hehkumaan onnesta. Lasten toivomuslistat ovat kasvaneet vuosi vuodelta ja näyttäisi siltä, että välittämisen ja muistamisen osoitukseksi ovat muodostuneet suuret lahjaröykkiöt. “Ja kohta luona kuusen taas juhlaa viettää voi, taas lahjakääröt aukaistaan ja joululaulut soi.” Paperin riistäminen ja raastaminen on olennainen osa pakettien avaamisen riemua. Ollessani Stockmannin joulupakkaamotonttuna pari joulua sitten minua pyydettiin usein pakkaamaan paksuun paperiin niin, että “revittävää olisi mahdollisimman paljon”. Kiiltoluxiin ja ruusukkeisiin kietoutui muun muassa Haukuille ja Mörreille suunnattuja lahjuksia, joiden aattoiltaa tulevat esteettiset elämykset varmasti järisyttivät. YTV:llä on tänäkin jouluna käynnissä kampanja, jolla yritetään saada ihmiset ajattelemaan vähemmän jätettä tuottavia lahjavaihtoehtoja. Kampanja kehottaa myös välttämään moneen kertaan pakkaamista. Suositeltavaa on käyttää kierrätettäviä ja kierrätettyjä pakkausmateriaaleja, hankkia lahjoiksi aineettomia palveluita ja ostaa niitä hieman kalliimpia tuotteita, joita voi ajan mittaan korjata ja kierrättää. YTV:n ehdotukset kestäviksi joululahjoiksi ovat mielikuvituksellisia: lemmikkien trimmaus, kalligrafiakurssi, oppitunnit taskuparkkeeraukseen. Jotkut vinkeistä ovat piikikkyydessään suoranaisen herätteleviä – miten esimerkiksi idea “itse tehdyt lisäkysymykset” pitäisi tulkita? “Sinivuorten yö, siellä uuras työ...” Se, miten joululahjoihin, niiden antamiseen ja saamiseen suhtaudutaan, auttaa kyllä joulun perimmäisen tarkoituksen löytymisessä, mutta lahjoja hankkiessa kannattaa kiinnittää huomiota myös lahjojen tuotanto-olosuhteisiin. Kauniit ajatukset lähimmäisenrakkaudesta ja välittämisestä saavat

kieroutuneen ulkomuodon, kun paketista paljastuva nukke onkin pienen aasialaistytön nälkäpalkalla ompelema. Suuri osa markkinoilla olevista tuotteista ja etenkin leluista on tuotettu halpatyömaissa, kuten Kiinassa. Vaikka eettisiin seikkoihin kiinnitetäänkin nykypäivänä huomiota, ei ole suinkaan itsestäänselvyys, että kaikki kauppojen hyllyiltä löytyvät tuotteet olisivat oikeudenmukaisesti tuotettuja. Kun kyselimme lelujen tuotantoalkuperää esimerkiksi BR-lelujen myyntipäälliköltä Anders Gyllingiltä, totesi tämä ykskantaan, ettei asiasta puhuminen kuulu hänen vastuualueeseensa. Halpatuotteiden kuljetus Aasiasta asti lisää myös älyttömiä kuljetuspäästöjä, jotka voitaisiin välttää siirtämällä tuotanto Suomeen tai Pohjoismaihin. Kotimaisuus on siis valttia eettisissä periaatteita noudatettaessa. Kannattaa katsastaa internetistä löytyvä suomalainen joulusivusto, joka tarjoaa kaikkien käytettäväksi hulvattoman lahjakoneen. Voit määritellä koneella lahjansaajan, ja tämän jälkeen kone antaa listan lahjavaihtoehdoista, jotka ovat kaikki puhtaan “sinivalkoisia”. Myös Vanhan perinteinen joulutori on tunnettu eettisistä tuotteistaan. Mikäli budjetti on tiukilla, ei muuta kuin puikot käteen. Mikä olisikaan hienompi lahja kuin veljen itse kutoma kaulaliina? ”Joulu täynnä on kinkkua, kylkeä potkaa, läskiä, niskaa ja tietenkin votkaa…” Lukemattomat empiiriset kokeilut eivät riitä muistuttamaan, että 3 lautasellista looraa+kinkkua 4krt/pvä = kaukana lääkärin määräämästä. Joululahjoina ahniin-helpot ja suositut konvehtirasiat pitäisi kieltää lailla. Sen sijaan niitä saa tänä jouluna marketista kuin marketista kätevissä neljän rasian päkeissä. Juuri makeiden ja suolaisten välinen vuorottelu aiheuttaa pahimman mässäyskierteen; laatikoiden jälkeen napsaistaan pari tryffeliä, joiden perään on tasapainotettava graavilohisiivuilla. Väliin kallistetaan kuppia juhlatunnelman säilyttämiseksi. Aikuisten humaltuessa kahvilla ryyditetyistä konjakeista saavat lapset omia kiksejään vihreiden kuulien yliannostuksesta. Alkon tuotteissa suurin menekki saavutetaan juuri jouluna, jonka myynti jättää taakseen muun muassa vapun ja juhannuksen. Lisäystä juomien myyntiin tulee jouluna häkellyttävät kolme miljoonaa litraa. Perusmyyntiin verrattuna se tarkoittaa 90

prosentin kasvua kahden jouluviikon ajalla. Myynniltään kasvussa ovat Alkon mukaan glögit, hedelmäviinat, konjakit, sahti, viskit ja punaviinit. Antti Aro Kansanterveyslaitoksen terveyden ja toimintakyvyn osastolta on kuitenkin sitä mieltä, ettei joulusyömisestä kannata ylenmäärin stressata. “Joulunajan torttuihin, piparkakkuihin ja makeisiin ei kenenkään terveys kompastu.” (Aro ei ilmeisestikään ole koskaan omin silmin todentanut karjalaisen Hilkka-tätini kaiken alleen murskaavia piparivuoria.) Aron mukaan jouluruokien vaikutukset laimenevat vuoden mittaan ja juhlan aikaiset pienet ylilyönnitkin ehtii korjata. “Tärkeämpää kuin joulunajan ruokien tarkkailu onkin tarkkailla sitä mitä syö koko muun vuoden aikana”, hän toteaa. Jollei kuitenkaan halua ottaa yhtäkään askelta jouluisten pöytien esikuvien, kinkun ja kalkkunan, suuntaan, on joululomallakin hyvä pistäytyä muutamaan otteeseen Elixian tiskillä. Siellä ennenaikaisen uudenvuodenlupauksen tehneet jo innolla jonottavat kausikortteja kahden viikon kestäville kuntokuureilleen. Kotoisen lautasmallin voi pitää mielessä, söi sen sitten yhteen, kahteen tai viiteen kertaan. YTV ja Finfood kehottavat myös panostamaan suomalaiseen lähiruokaan, jolloin kuljetuspäästöt vähenevät ja pöydässä on lisäaineettomampaa ja tuoreempaa ruokaa. ”Jouluyö, juhlayö! Päättynyt kaik on työ.” Joulu on rauhan ja rakkauden aikaa. Toisilleen läheiset ihmiset ovat kokoontuneet yhteisen pöydän ääreen nauttimaan hyvästä seurasta ja autuaasta joulutunnelmasta. Otetaanpa uudestaan. Joulu on vuoden kiireisintä aikaa. Kaiken pitää olla täydellistä ja odotukset kasautuvat ohimoilla tikittäväksi stressimigreeniksi. Joulupäivällinen voi olla autuaallinen hetki suvun kesken. Tätä rauhaisaa hetkeä on kuitenkin edeltänyt monta tuntia siivousta, ruuanlaittoa ja koristelua. Myös lahjojen hankkiminen, paketoiminen ja joulutervehdysten lähettämi-

nen tuottavat enemmän puuhaa kuin mihin olisi voimavaroja. Kiire ja stressi eivät sitä paitsi ole vain aikuisten ongelmana. Samaiset tuntemukset voivat tarttua myös lapsiin. Tuttu puistotäti muisteleekin, kuinka joulun alla lapset ovat yleensä vauhkoja ja hermostuneita. Vanhempien levottomuus on lyönyt leimansa myös heihin. Ennen kuin alkaa kiristellä hampaita tulevia toimia ajatellessaan, kannattaakin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mikä oikeasti on tarpeellista. Vaikka kinkut ja laatikot kuuluvatkin perinteiseen joulupöytään, kuka käskee niiden olla itse tehtyjä. Onko missään myöskään määrätty, että perusteellinen siivous täytyy itse suorittaa. Nykyään löytyy monia kotisiivousyrityksiä, joilta kohtuulliseen hintaan saa ostettua siivouspalveluja. Suomalainen työ saa kannatusta ja samalla säästyy voimia ja hermoja, joita tulee varmasti pitkinä joulunpyhinä perheen kanssa tarvitsemaan. Ja jäljelle jäävät työt sitten tasapuoliseen jakoon perheenjäsenten kesken. Kenenkään ei tule eikä pidä ottaa kannettavakseen vastuuta koko joulusta. Jouluhan on yhdessäolon aikaa, niin siivoamisen kuin lahjojenjaonkin suhteen. ”Rekehen, rekehen nouse matkaamaan! Lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.” Autot hurisevat pitkissä jonoissa, ja pakokaasu leijailee valkoisina hattaroina pitkin katuja. Joulu ei ole vain lahjoja, glögiä ja kotonaoloa, se on myös ruuhkissa seisomista ja pitkiä kilometrejä, perheen kanssa ja aivan liian pieneen tilaan ahdettuna. Jouluisin onkin 20–30 % enemmän liikennettä kuin tavallisesti, vahvistaa Jorma Helin tiehallinnosta. Hän vertaa tulevaa joulua vuoden 2001 jouluun, jolloin aatto myös sijoittui maanantaille. Tämä tarkoittaa, että joululiikenne jakaantuu useammalle päivälle. Mitään suurta jouluruuhkapiikkiä ei ole siis odotettavissa. Mitä? Eivätkö jouluruuhkat olekaan merkittävä ympäristöhaitta ja ihmisten joulumieltä kiristävä vitsaus? Joululiikenne saattaa kyllä

kiristää hermoja, mutta esimerkiksi juhannukseen verrattuna sujuu joulunaika liikenteessä yleensä hyvin rauhallisesti, kertoo Helin. “Joulu on myös aikaa, jolloin ihmiset pysyvät yleensä kotona, joten mitään suurta ryysistä pois kaupungista ei ole nähtävissä.” Vaikka autojen käyttö ei huomattavasti jouluna lisääntyisikään, muistuu mieleen kuitenkin muutama seikka, joita jokaisen autoilijan on syytä pohtia myös muulloin kuin juhlapyhien alla ajellessaan. Autoilun vähentäminen, ympäristöä vähemmän kuormittavat polttoaineet ja joukkoliikenne. Eihän se pukkikaan autolla ajele. “Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.” Millainen olisi joulu ilman sukulaisia ja ystäviä? Millainen ilman rahaa, jolla ostaa jouluruokia ja -lahjoja? Kun pöydät täyttyvät ruuasta, juomista ja seurasta, on köyhän kiikkerällä keittiöjakkaralla heikosti vaappuva mandariini vain haalea häivähdys yltäkylläisyyden siunauksesta. Joulu on yhtenäisyyttä suljettujen ovien takana; kaikilla ei ole avainta taskussaan. Runsauden ja yhdessäolon korostuessa lankeavat niiden varjot entistä tummempina muun muassa yksinäisten vanhusten, työttömien ja syrjäytyneiden päälle. Myös tavallinen, hyvin elämässään pärjäävä yksilö voi jouluna kokea yksinäisyyttä, jos perhe on kaukana ja ystävät omilla tahoillaan. Pääkaupunkiseudun baarit houkuttelevat vuosi vuodelta enemmän niitä, joilla sentään on rahaa mennä jouluaattona lihottamaan Sedun kukkaroa. Edesmenneen Veikko Hurstin poika Heikki Hursti järjestää tänäkin vuonna köyhien ja kodittomien perinteisen joulujuhlan. Juhla keräsi viime jouluna Töölön kisahallin täyteen: vieraita oli arviolta 1500. Juhlan organisoi 120 vapaaehtoista, ja suuri osa ruuasta tuli lahjoituksena eri liikkeiltä. Tapahtuman suosio herättelee ajattelemaan vähäosaisuuden yleisyyttä myös oman kotikaupungin sisällä. Erilaisilla keräyksillä voi ostaa oman taivasosansa; toissijainen itsekkyys on kuitenkin sitä arvokkaampaa itsekkyyttä. “Nyt kynttilät pienet loistaa, nyt kynttilät pienet loistaa. Nyt kynttilät pienet loistaa, joulu tullut on taas.” Joulukuu ei ole vielä edes koittanut, mutta jo nyt eriväriset jouluvalot koristavat kerrostalojen ikkunoita. Vuoden pimeimpänä

aikana on mukava valaista kotiaan tunnelmallisilla valokaapeleilla, mutta sähkönkulutuksen kannalta yötä päivää palavat tähdet tuottavat synkkiä lukuja. Kotitalousneuvoja Eva Spiegel Helsingin Energialta kertoo, kuinka vielä jokunen vuosi sitten jouluaattoa edeltävänä yönä oli havaittavissa selkeä sähkönkulutuspiikki kotitalouksien osalta. “Uunit hehkuivat läpi yön täydellä teholla, kun kansa paistoi kinkkujaan seuraavaa päivää varten.” Enää ilmiötä ei kuulemma ole nähtävissä. Joulupöydistä kun löytyy yhä useammin kaupan lihaosastolta hankittu valmiskinkku. Uunin äärellä ei välttämättä enää valvota niin kuin ennen, mutta pihalle viritetyt pikkuvalot saavat varmasti Olkiluodon voimalan yskimään valoisaa vuodenaikaa voimakkaammin. Jouluvalot lisäävät kyllä sähkönkulutusta, mutta valoista luopuminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Spiegel kehottaakin ihmisiä kiinnittämään huomiota lamppuihin. Markkinoilla on tätä nykyä monia led-valaisimia, joiden kulutus on huomattavasti pienempää kuin tavallisilla hehkulampuilla. Myynnissä on myös ajastimia, joilla voi säädellä milloin ja kuinka pitkään jouluvalot palavat. Älköön siis kukaan syöksykö pimeyteen. Valaistuteholtaan vielä heikot led-valaisimet luovat hämyistä mystiikkaa, ja imuroinnin unohduttua ei pölykoirien läsnäoloakaan edes huomaa. Ja jos oikein ekologiseksi ryhtyy, niin voihan joulun viettää perinteikkäässä ja tunnelmallisessa kynttilävalaistuksessakin. Soihtuja sytytellessä kannatta muistaa varovaisuus. Hartainkaan jouluhenki ei suojele onnettomuuksilta. Suomen hätäkeskuksen internetsivustoilla kerrotaan, kuinka jouluna tulevat hätäpuhelut ovat yleensä luonteeltaan vakavampia. Eniten lisääntyvät ilmoitukset asuintilapaloista, jotka jopa kaksinkertaistuvat joulun aikaan. Hyvin usein palohälytys saa alkunsa kinkunpaistosta tai parvekkeelle jätetystä ulkoroihusta, asiantuntija Jarmo Laukkanen Helsingin hätäkeskuksesta kertoo. Kynttilöiden lisäksi harkintaa ja järkeä kannattaa käyttää myös sähkövalaisimien kanssa. Tukesin internetsivuilla (www.tukes.fi) neuvotaan kuinka turvallisuuteen voi vaikuttaa mm. kiinnittämällä huomiota tulevaan käyttöpaikkaan, tuotteiden merkintöihin ja käyttöohjeisiin. Sisäinen valo ei aina riitä, jolloin ulkopuolinen apu on tarpeen. Antaa siis palaa, mutta kohtuudella.

I R A N Teksti ja kuvat Timo Niemi

tervetuloa vuoteen 1385. Nettikahvilassa tietokoneen näyttö ilmoittaa, että haluamalleni sivustolle on pääsy kielletty. Valtio suojelee omiaan, ja siirrän Facebookin selailun toiseen kertaan. Ulkona minareetti välkkyy vihreänä, toivottaen hyvää syntymäpaivää imaamille. Juuri nyt tämä maa näyttaa siltä, miltä sen vielä kuukausi sitten oletinkin näyttävän. Iran, jonka elämää television uutisdramaturgia kuvaa niin onnettomasti. Se oikea Iran, jossa kotien ovet aukeavat hymyllä, on jotain niin täysin muuta. Tarina alkaa kuitenkin pimeällä kadulla, tomuisten raunioiden keskellä. Vatsataudista vapisten ja yösijaa vailla pengon reppua, jossa matkakassani vielä hetki sitten oli, ja jossa se ei mitä ilmeisimmin enää ole. *** iranissa ryöstetyksi tuleminen on sikäli harmillista, että talouspakotteista johtuen matkashekeillä tai luottokorteilla ei lisävaluuttaa irtoa. Muutama rinkan vuorauksiin ommeltu suurempi dollariseteli saa siksi helpotuksen kyyneleet tirahtelemaan, mikäli ne piilossaan ovat ehjinä säilyneet. Ja ovathan ne! Mutta pankit olisivat kiinni vielä huomisenkin päivän. Nakökentässä tummat läikät valtaavat tilaa tajunnalta. Mutta kaiken mustan keskeltä näkyy heijastus vihreää. Ja verisuonten taonnan takaa kuuluu rukouslaulua. Ja vaikka oma koti on niin kovin kaukana, on tien toisella puolella raunioita uhmaava moskeija yllättävän lähellä. Paljaan jalan astuessa ensimmäistä kertaa pehmeälle punaiselle matolle – ja ei, kyseessä ei ole uskonnollinen herääminen – kaikki muuttuu. Miesten laulaessa vuorotellen mikrofoniin, josta piuhoja ja kaijuttimia seuraten säkeet leviävat yli koko kaupungin, naiset keittävät teetä ja seurustelevat. Viittelöin väsyneenä ja ilmaisen tahtoni nukahtaa moskeijan lattialle. Minut istutetaan matolle ja käteen tuodaan kuppi teetä. Ja rukousten lakatessa yksi miehistä, Jameh, kutsuu minut perheensä vieraaksi. Niinpä hetkeä myöhemmin pitelen rystyset valkoisina kiinni moottoripyörän tarakasta, kunnes pysähdymme kahden harmaan rakennuskontin väliin ja moottori sammuu räsähtäen. Bam on rauniokaupunki. Kolme vuotta sitten, eräänä kylmänä talviaamuyönä, maa järisi lähes seitsemän richterin voimalla. Ja jos asuintilaa rakennuskonteissa on nyt jokseenkin riittävästi, johtuu se vain siitä, että musertavan suuri osa Bamin asukkaista ei noussut savisten talojensa raunioista omin voimin ja lepää nyt massahaudoissa valtavan suuren jätemaavuoren kupeessa, eli vanhojen kotiensa rakennusainesten kollektiivisessa naapurissa. Jameh lukee ääneen kuolleiden poikiensa runoja, samalla kun lattialle kasautuu mustahuntuisen vaimon toimesta olosuhteisiin nähden täysin ylimi-

toitettu illallinen. Perheen ainoa eloon jäänyt poika, Aref, näyttää minulle toisen konteista, jota voisin pitää kotinani niin pitkaan kuin vain tahdoin. Unohdan rahahuoleni ja ryystän tyytyväisenä kahvia, tuijottaen hiljaa likaisia varpaitani. Ja perhe tuijottaa tyytyväisenä minua, sillä Iranissa vieras on jumalan lahja. Vieraanvaraisuus on niin lämmintä, ettei yhdenkään matkaajan tarvitse huolehtia yön kylmistä hetkistä. Kieltäydyn perheen tarjouksesta maksaa bussilippuni seuraavaan kaupunkiin. Rakennuskonttien välissä maasta törröttää harvakseltaan teräspaaluja. Takerteleva lupaus uudesta kodista joskus kaukana tulevaisuudessa. *** persianlahdella aurinko laskee tulipulaisena pallona ja aallot välkkyvät purppuraa. Istun ristiasennossa ja yritän vaikuttaa luontevalta iranilaisessa ukkoporukassa. Vesipiippu ja teekattila kiertävät. Oikeastaan olisin tahtonut vain vajota kattovuoteelleni, syödä keksejä ja syventyä romaaniini, nukahtaen lopulta lämpimiin tuuliin ja ulapan taakse sammuvan tulipallon viimeisiin säteisiin. Mutta ei. Ukot ovat lennokkaalla päällä ulkomaalaisen läsnäolon johdosta ja setvivät politiikkaa, iranilaisten lempiaihetta. Kaikki tahtovat tietaa, mitä mieltä olen Iranista ja – mikä tärkeampää – iranilaisista. Nämä ovatkin kaksi aivan eri asiaa, sillä täällä ei valtio edusta kansaa, eikä niin oleteta olevan muuallakaan maailmassa – asenne, jonka johdosta länsimaalaisenkaan ei tarvitse pelätä poliittista vihanpitoa. Ennen vastausta annan ajatusteni lentää yli päivällä näkemäni. Aamulla olin noussut rantaan pienehköstä moottoriveneestä, jonka keula oli ängetty täyteen miehiä ja peräpäätä pitivät naiset. Aivan kuten paikallisbusseissakin. Osa naisista oli verhottu burkaan, eli eräänlaiseen koko vartalon kattavaan telttaan, jossa kasvotkin peittää koristeltu naamio. Lopputuloksena daami näyttää raskaasti meikkaavalta Darth Vaderilta. Pitävätkö naiset tätä asua mielellään? Uimarannalta veteen kahlaavat mustat hattivatit ovat surkuhupaisa näky. Ja joka puolella Irania naisten on pakko verhota päänsä jollakin, yleensä mustalla shadorilla. Toisaalta kaduilla tepastelee täysin eurooppalaistyylisissä vaatteissa kiireisen näköisiä naisiakin, jotka vain sattuvat kietovan päähänsä värikkään rätin. Entä mitä mieltä olisin Iranin ydinohjelmasta? Mitä mieltä mullaheista? Islamista? Ja miksi jokainen taksikuski soittaa minulle Enrique Iglesiasta? Mutta lopulta en joudu vastaamaan mitään. Ukoilla on tarpeeksi selvä käsitys maailman tilasta. Yhdysvaltojen johdossa istuu idiootti, samoin Ranskan. Iso-Britanniakaan ei kerää suosiota, mikä saa minut hetkeksi huolestumaan. Onhan Suomi (iranilaisittain lausuttuna “Funland”) mitä il-

meisimmin osa vanhaa imperialistista saarivaltiota. Protestoin. Mutta ivan kärki ei ulotu oman maan ulkopuolelle. Rakennustyömies Akbar, 53, kiteyttää joukon mielipiteen varsin riittävin kielitaidoin ja nukahtaessani päässä kaikuu vieläkin: “Ahmadinejad father: donkey.” Iranin kansa ei ole tyytyväinen hallintoonsa. Maata vaivaa hallitsematon inﬂaatio ja valtava julkinen sektori on tehoton ja kallis. Yläluokalla tosin menee hyvin, sillä öljystä ja maakaasusta saadut vientitulot eivät leviä kovin laajalti yhteiskunnassa. CIA tietää internetin faktasivustoillaan kertoa myös massatuhoaseiden valmistuksen muodostavan oleellisen osan Iranin taloudesta. Tämä tosin saattaa pikemminkin kertoa Iranin ulkopoliittisista ongelmista. Presidentti Ahmadinejad on tätä nykyä yleinen vitsi, mutta kun kadun kulkijalta kysyy Imaami Ali Khameneista, uskonnollisesta johtajasta, jolla lopullinen sanavalta uskonnollisen neuvoston tukemana oikeasti on, ei vastausta tipu. Maan todellisen johtajan kritisoiminen on lailla rangaistava teko. *** yÖbussissa on tehokas ilmastointi, mikä on mukavaa. Yöbussissa myös näytetään kuurouttavalla volyymilla intialaista toimintaelokuvaa, mikä ei ole mukavaa. Tiet ovat tasaiset ja suorat, mikä on mukavaa. Aamuyöllä meidät pysäytetään poliisin turvatarkastukseen, mikä taas ei ole niin mukavaa. Unenpöpperöisenä kompastelen ulos pimeään aavikkoon, seison rivissä ja muistelen ensimmäistä iltaa asepalveluksessa. Pyynnösta levitän rinkkani sisällön ja selitän viranomaisille parhaani mukaan, etten itse asiassa omista huumausaineita, en ainakaan tukkukaupalla. Kukaan ei koske tavaroihini ja tiedän, että minut syynätään puhtaasti mielenkiinnosta. Passiani hämmästellään kuin koraanin kadonneita lisälehtiä, samalla kun valtaosa maastopukuisista hahmoista kiipeilee ja ryömii bussin katolla, sen alla ja sisällä, tunkien sormensa pienimpäänkin rakoon verhoiluissa, ruuvaten auki peltilevyjä lattiassa ja kolistellen vararenkaita. Kellonaikaan nähden pidän toimintaa kohtuullisen sisukkaana. *** astun kadulle Shirazissa ja kohtaamani näky muistuttaa enemmän huivimuodista kärsivää Lontoota kuin islamilaista tasavaltaa Irania. Muotiliikkeet ovat vallanneet siistit puistokadut ja kamppailevat ihmisten huomiosta pikaruokaravintoloiden kanssa. Nuoren kansan farkut kiristävät taatusti epämukavasti ja tyttöjen värikkäät huivit näyttävät lehahtavan päistä katukivetykselle hetkenä minä hyvänsä. Persialaiselle runoilijalle Hafezille omistetussa

puistossa lausutaan ja luetaan runoja. Suihkulähteiden ja valoinstallaatioiden keskellä nuoret parit yrittävät seurustella parhaansa mukaan, kuin esittäen pantomiimeja pimeillä puistonpenkeillä. Jokaisen lähes tapahtuneen suudelman myötä vanhoillinen mullahien valvoma moraalinen koodisto murenee hieman ja väistyy vaivihkaa sinkkuelämän tieltä. Myöhemmin istun taas iltaa uuden perheen vieraana. Tämänkertaisten kidnappaajieni koti on yhtä moderni ja siisti kuin mikä tahansa aiemmin näkemäni maanjäristyksiltä säästynyt asutus. Mutta tuolien sijasta istumme luonnollisesti matolla. Jälkiruoan lomassa minulta kysytään pidänkö whiskysta. Mietin, mahtaako kyseessä olla jokin testi, jolla kunnollisuuttani koetellaan. Mutta kyllähän minä whiskysta pidän. Ja pian olen jo valitsemassa itselleni sopivaa juomaa kellaribaarista. Isäntä hymyilee ylpeänä. Kitkerässä lasissa on makea kapinallinen jälkimaku. Seinällä Ayatollah Khomeinin muotokuva nyrpistää nenäänsä turhaan. *** vatsaa lämmittää jo aamun neljäs tee Yazdin vanhankaupungin saviseinäisessä labyrintissa. Antiikkisten tuulitornien ja basaarien sekaan hukkuessa muinainen Persia on vain pienen mielikuvitusmatkan päässä. Ryystän rauhassa. Eilisiltana olin istunut samassa nurkkauksessa geelipurkin hiuksiinsa räjäyttäneen Ehsainin, 21, kanssa, joka pahoitteli ystäviensä poissaoloa. Aref, jonka perhe oli majoittanut minut Bamin katastroﬁn aikana ja jonka kautta nyt tunsin muutamia ihmisiä Yazdissaki, oli kuulemma tapaamassa tyttöystäväänsä. Tämä ei vanhoillisessa Yazdissa ole viatonta puuhaa. Sotilaspukuiset ryhmät, joiden virallisesta statuksesta ei ota selkoa, partioivat katuja ja valvovat moraalia. Täällä tyttöjen kanssa puhutaan vain valvotusti, eikä sitten mitään epäasiallista. Joka tapauksessa varsikengät kopisevat kivetykseen ja vaikka joukolla ei kenties ole virkatodistuksia, toimivan näköiset rynnäkkökiväärit korvaavat tämän byrokraattisen epäkohdan. Onneksi Aref tuntee puistojen puskat kuin puliukko konsanaan, tietää Ehsain kertoa. Sitä vastoin illan toinen sankari Mansoureh, 22, suihkii ympäri kaupunkia etsimässä meille whiskya. Operaatio osoittautuu lopulta mahdottomaksi ja ilta kuluu teen merkeissä. Olen huojentunut. Iran on täydellinen matkakohde niille nostalgikoille, jotka haluavat tuntea itsensä taas 16–vuotiaiksi. Seuraavana päivänä osallistuisin yliopiston luennoille, vaativat pojat täpinöissään. Taksi noutaisi puolilta päivin. Niinpä seison sovitussa risteyksessä kello kahdeltatoista. Joka toinen minuutti ohi kulkevat iranilaiset virittävät sen saman lyhyen keskustelun kanssani, jossa kävisi lopulta ilmi kotimaani, nime-

ni, ammattini ja perhestatukseni. Sitten aiheet loppuisivat kesken ja koska puhekumppanini vastaavat faktat eivät kiinnosta minua pätkääkään, tuijotamme toisiamme piinallisen hetken ajan sanattomina, jonka jälkeen otan muutaman askeleen sivummalle ja toivon potentiaalisen ystäväni poistuvan paikalta. Töykeää käytöstä osaltani, tiedän, mutta välttamätöntä mielenterveyden kannalta. Puolisen tuntia myöhemmin, eli iranilaisittain reippaasti ajoissa, Ehsain ja Mansoureh kurvaavat paikalle vanhassa Paykan –taksissa ja hyppään kyytiin. Odotin näkeväni nuoret miehet särmissä

koulupuvuissa, mutta turhaan. Professori ja luokka odottivat kuulemma jo malttamattomana. Yritän mielessäni valmistautua sisääntulooni, joka spektaakkelimaisuudessaan mitä ilmeisimmin muistuttaisi Marco Bjurströmin ponnahdusta Bumtsibumin ruutuun, tai vaihtoehtoisesti lampaanruhon läimähdystä keskelle tiikerihäkkiä. Yliopisto koostuu laveista ruskeista betonirakennuksista, joista osa toimii opiskelija-asuntoina, osa opetustiloina. Koko kampus sijaitsee päänkorkuisen betonimuurin suojassa ja taksimme vauhti pysähtyy kuin polttoaineen puutteesta johtuen

linnoituksen pääportille. Kolmisin astelemme portista läpi, minun edelleen mentaalisesti työstäessäni esiintymisasentoani, kun turvallisuushenkilöstö vihdoin huomaa kalpean naaman ja nappaa meidät takaisin portille. Ojennan keski-ikänsä ohittaneelle vartijakaksikolle kansainvälisen opiskelijakorttini sekä repaleisen valokopion passistani, jonka toisella puolella on käsinpiirretty kartta Ulan Batorilaiselle yökerholle. Ehsain ja Mansoureh vääntelehtivät kiusaantuneina, väittelevät uniformuisten miesten kanssa ja soittavat kännyköillään opettajalleen ja yliopiston turvallisuuspäällikölle. Mutta parinkymmenen minuutin päästä tulos on edelleen sama, jonka mukaan olen mitä ilmeisimmin vakooja, kenties Iso-Britannialle. Olen salaa lievästi imarreltu ajatuksesta, mutta ystävieni pettymystä myötäillen huidon käsilläni ja pyörin ympyrää. Mutta kenties näytin tosiaan epäilyttävältä, kokomustissa vaatteissa ja epäsiistissä parrassani, jollaista ei kellään itseään kunnioittavalla iranilaisnuorella näe. Ja onhan repussani pienehkö digitaalikamera sekä sulatejuuston sotkema linkkuveitsi. Mitähän Yazdin yliopisto muuriensa sisällä salailee? Kiukkua lähdetään luonnollisesti huuhtomaan kurkusta alas teellä, tuolla jokahetken virvokeella. Ja tee muuttuu valtavaksi päivälliseksi karavaaniasemasta hotelliksi muuttuneessa luksuskompleksissa. Yritän maksaa edes osaa laskusta, mutta vastareaktiona joudun taistelemaan lahjoituksia ja ylimääräisiä ruokakierroksia vastaan. Viereisellä penkillä istuu kaksi shadoriin verhoutunutta tyttöä. Kansainvälisen vakoojan charmilla nousen pöydästä ja kysyn voisinko mahdollisesti ottaa heistä valokuvan. Seuralaisteni mielesta tämä ei ole kovin loistava ajatus, tarkalleen ottaen laiton. Mutta tytöt eivät ole paikallisia vaan vapaamielisemmästä Shirazista. Kuvaamisesta ei silti tule mitään, sillä puuteripurkit alkavat viuhua ja kuvattavat loikkivat innoissaan penkiltä pystyyn ja takaisin istumaan, kunnes oviaukkoon ilmestyy vanhempaa herrasväkeä ja vitivalkoisiksi valahtaneet ystäväni kiskovat minut puolipaniikissa takaisin pöytään. Nyt istutaan selkä suorassa ja silmät pidetään tiukasti ruoassa, kunnes vanhempi sukupolvi on promenoinut ympäri sisäpihan ja poistunut. Vielä muutama vuosi sitten saksalaisliikemiehelle langetettiin Iranissa kuolemantuomio, syynä yhden illan suhde naimattomaan musliminaiseen. Ilta päättyy. On vielä tärkeää tekemistä tietokoneen ääressa, sanon pojille. Ja tätä kirjoittaessani huomaan olleeni rehellinen. Sitten seuraa miehisiä halauksia - jotka tosin länsimaissa tulkittaisiin kenties eri tavalla - onnen toivotuksia ja hetken aikaa pelkään poikien tirahtavan itkuun. Sähköpostivihkonissani on taas kaksi nimeä lisää, lukemattomien samankaltaisten joukossa. Huomenna jatkan matkaa Esfahaniin. Siellä minut mitä ilmeisim-

min tapaa tämän päiväisten tuttavieni hyvä ystävä Ali, joten yösijasta tai ruoasta ei taaskaan tarvitsisi huolehtia. *** on jo myÖhÄ. Nettikahvilan pitäjän tekee mieli kotiin nukkumaan. Tarkoitukseni on kiteyttää tektiksi ajatuksia tästä maasta. Mutta jokaisena uutena aamuna edellisen illan päätelmät vaikuttavat naurettavilta. Ja jokainen uusi päivä näyttää uuden puolen Iranista, joka niin merkillisesti on jumissa uuden ja vanhan välissä. Mullahien ote vallasta on tiukka ja nopea poliittinen muutos näyttää epätodennaköiseltä. Kukaan ei siihen täällä usko. Eivät nuoret, eivät vanhat. Ja silti muutos näkyy katukuvassa. Hitaasti mutta varmasti muotifarkut, millimetrittäin niskaan hivuttautuvat päähuivit, populaarimusiikki, internet ja siinä liikkuva uusi sukupolvi ujuttavat jalkaansa oven väliin. Ja jonain päivänä valtarakenteista löytyy kenties se rako, josta kuoriutuu uusi kansansa näköinen Iran, vapaa aikansa eläneestä ääriuskonnollisesta hallinnosta. Juuri nyt konservatiivit tosin keräävät taas irtopisteitä Yhdysvaltojen uhkauksista, jotka kaikkien toiveiden mukaan eivät kuitenkaan koskaan toteudu. Ja kun Amerikkojen suunnasta ei löydy lämpöä, on helppoa kääntyä sen toisen puoleen. Venäjä pyörittää Persianlahdella projektia, jonka tarkoitus ei edes iranilaisten mielestä voi olla pelkästään uuden energiamuodon käyttöönotto. Kylmä sota on tehnyt paluun, ja sen seuraava uhri on kenties yksi maailman ystävällisimmistä kansoista, joka ei tahdo muuta kuin seurustella vapaasti puistikossa ja jonain päivänä ostaa whiskya kaupasta. *** vai teinkÖ taas liian pitkälle vedettyjä päätelmiä paikallisten hyväsydämisyyden jälkihuumassa? Istun Esfahanin Imaamin aukiolla, persialaisen arkkitehtuurin helmien ympäröimänä, kuunnellen päämoskeijasta kaikuvaa puhetta, jossa vedetään mutkat suoriksi uskonnollisen ja valtiolllisen propagandan välillä. Tunnelma ei olekaan yhtä välitön ja selväjärkinen. Suihkulähteestä nouseva vesisumu tuntuu kasvoilla ja muodostaa pienen sadekaaren altaassa leikkivien lasten päälle. Aukiota koristavat jättimäiset julisteet: “Alas USA! Alas Israel!” Samat iskulauseet kuuluvat kovaäänisten särkeminä, väkijoukon hurrauksen ja rukousten kanssa vuorotellen. Viereeni istuutuu kysymättä nuoripari, Saeed ja Masza. Raskaat meikit peittävät Maszan kasvoja tehokkaammin kuin yksikään pala kangasta. Saeed ottaa videokuvaa kun Masza kyselee äärimmilleen viritetyllä mutta kömpelöhköllä brittiaksentillaan Suomen ilmastosta, koulujärjestelmästä, ja oikeas-

taan mistä ikinä osasi kysymyksen tehdä. Taustalla poliittis-uskonnollinen palopuhe menettää hieman arvokkuuttaan kun kaiuttimista kuuluu tuttu kännykän aiheuttama häiriöääni. Ja kävellessäni pois tältä kulttuurisesti skitsofreeniselta aukiolta tapaan taas uuden joukon nuoria miehiä, joiden seurassa vietän seuraavat kolme iltaa pelaten biljardia ja nauttien Afganistanista salakuljetetuista maataloustuotteista, hyvästä ruoasta ja juomasta. Luonnollisesti kaikki menee heidän piikkiinsä. Vastapalvelukseksi kuuntelen mielelläni kun he kertovat minulle unelmistaan maasta, jossa heillä saa olla tyttöystävä. *** puoli vuotta sitten tähän samaiseen julkaisuun oli tarkoitus kirjoittaa juttu, jossa Helsingin matkamessuilla toimineiden matkatoimistojen antamaa ylimaireaa kuvaa Iranista olisi vertailtu karuun todellisuuteen. Teksti jäi kirjoittamatta. Nyt, iranilaisesta nettikahvilasta käsin näpytellen, juttu on kääntynyt päälaelleen. Iranissa matkustaminen on helppoa. Liikennevälineet kulkevat nopeasti ja tiheään. Vesijohtovesi on puhdasta ja katon saa päänsä päälle joko muutamalla eurolla tai seisoskelemalla hetken eksyneen näköisenä kadulla. Ihmiset menevät ulkomaalaisen kohdatessaan onnesta sekaisin. Muinaisen Persian historia ja sivistyksen alkuun asti ulottuva kulttuuri tarjoavat hämmästeltävää ja kummasteltavaa kuukausiksi. Rajanylitykset ovat Kaakkois-Iranin sekavasta tilanteesta huolimatta helppoja ja nopeita, kunhan takana on joskus harmaita hiuksia aiheuttava viisuminhakuprosessi. Kaduilla liikkuminen on turvallisempaa kuin missään eurooppalaisessa suurkaupungissa. Ja luonnollisesti, tämän takiahan yleensä matkustetaan, maa on jumalattoman kaunis – anteeksi sanavalintani – niin kaupungeissa kuin luonnossakin. Niinpä on helppoa nostaa katse hetkeksi CNN:n uutisdramaturgiasta ja tutustua tähän maahan henkilökohtaisella tasolla. Ja ajan mittaan kuva epätoivoisesta pimeälle jalkakäytävalle musertuneesta yksinäisestä matkaajasta haalistuu, peittyen satoihin ystävällisiin kasvoihin ja ojenettuihin käsiin. Iranissa en ole yksin enkä vaarassa. Seuraavaksi kävelen takaisini majatalolleni. Kadut on valaistu lukemattomin pienin lampuin, jotka saavat reunustavat puut hehkumaan pehmeän vihreässä valossa. Pian moskeija kutsuu iltarukoukseen. Osa ihmisista vastaa kutsuun, osa tuijottaa näyteikkunan läpi uusia kenkiä ja osa viettää iltaa perheen kanssa punaisilla matoilla istuen. On jo taas vähän nälkäkin. Kioskit myyvät kebabeja ja banaanipirtelöitä. Tervetuloa.

PYHÄINHÄVÄISTYKSIÄ PYHÄIN

SANOKAA SITTEN KUN PITÄÄ LOPETTAA, SANO NIIN JATKETAAN SIITÄ

G. W. Bush on ihan hyvä jätkä. On olevinaan todella edistyksellistä väittää päinvastoin. Keksisitte jotain uuttaa, sillä olette kaiken omaperäisyytenne lisäksi väärässä. George on saanut aikaan muun muassa seuraavanlaisia esimerkillisiä tekoja; nämä ovat vain pisaroita valtameressä. George hankkiutui eroon Saddam Husseinista. Saddam oli mielivaltainen diktaattori, joka on tappanut enemmän irakilaisia kuin George itse. Meillä tämä kaikki tosin unohtui silloin, kun Saddam päätettiin hirttää. Mikä hirviöteko Irakin kaltaisessa nykyaikaisessa sivistysvaltiossa! Barbaarista. George on saattanut koko maailman tietoon, että on olemassa sellainenkin valtio kuin Afganistan. George on herätyttänyt keskusteluja valtiomiesten poliittisten puheiden oikeakielisyyden tärkeydestä. Itsestäänselvyyksiähän kuuluu kyseenalaistaa, vai mitä, te ylivertaiset akateemikot? Ilman Georgea tämä ei välttämättä olisi koskaan tullut esille. George elää omien oppiensa mukaan. Eräs tunnettu Jeesus, siis se, jonka George aina toivoo siunaavan kaikkia, käski rakastaa lähimmäistään. Ja Georgehan rakastaa. Hän luovuttaa kaikki korkeat virat omaisilleen ja jopa ulkoistaa suuria voittoja perhepiirinsä yrityksille. Lähes bonomaista hyväntekeväisyyttä. George ei myöskään olisi niin pikkumainen, että loukkaantuisi verisesti siitä, että joku ranskalainen hemmo tulisi ja sanoisi, että hänen maansa ruoka on pahaa. George ei voisi vähempää välittää kansainvälisestä ilmapiiristä tai jostain vitun perustuslaista. Se jos mikä on siistiä. George on antanut salaliittoteoreetikoille syyn elää. Kennedyn murhasta alkaa olla jo puoli vuosikymmentä, Marilyn Monroen kuolinsyyt eivät olleet erityisen mielenkiintoisia missään vaiheessa ja avaruusolennoista meuhkaaminen ei herätä sympatiaa kenessäkään. Mutta oi onnen päivää! WTCorge kaiken tornien sortuminen! Teorioidaan George taakse, niin ollaan tiedostavia toisinajattelijoita! Elämä on sittenkin ihanaa! kas Georgen vihaaminen toiEhkä tämä muodikas ispsykologisesti kuin Che GuevaGuev mii yhtä käänteispsykologisesti nti. Che edesauttoi Kuuban kkohti sitä ran ihannointi. llistä kurjuutta, jossa se nyt elä täydellistä elää, ja te dorkat printtaatte hänen kuviaan t-pa t-paitoihinne. Lopetta-

kaa! Kokoaisitte vaikka palapelejä palapelejä.

Laihat mallit ovat kauniimpia kui kuin pulleat. Varsin radikaali aali väite, kun on kyse alasta, joll jolla olisi mukavaa, että vaateiden eiden esittelijät mahtuisivat esiteltäviin vaatteisiin. Vaatimukset mukset ”tavallisen” kokoisista malleista ovat täysin naurettavia. ttavia. Mitä järkeä on siinä, että ”tavallinen” n” ihminen tursuaa ulos ”epätavallisista” vaatteista? Muotinäyinäytöksissä esiteltävät vaatteet ovat aivan liian kalliita, tyylikkäitä ja hyvälaatuisia tavallisille ihmisille. Siihenhän niiden viehätys perustuu! Siihen, etteivät tavalliset ihmiset ikinä saa sellaisia, saati näytä malleilta ne päällä tai ilman! Mitä te oikein yritätte, tuhota muotibisneksen? Ette ole onnistuneet missään muussa kuin brittilasten pinta-alan kasvattamisessa. Nyt näillä lapsilla pettävät polvilumpiot jo alle kymmenvuotiaina. Onnea vaan saavutustenne johdosta. Ainoa ratkaisu on tarjoilla näille idioottimaisille ”against size zero”-malleille runsaasti lisää kokaiinia nuuskittavaksi, ettei olisi kokoajan nälkä. Sitä paitsi, huumeista tulee hyvä olo. Ainakin parempi kuin siitä, että on lihava ja selvinpäin. Katsokaa nyt niitä brittilapsiakin.

Mannerheim kävi paskalla. Uskokaa tai älkää. Ja olisi kuulunut yhtä lailla vankilaan kuin Risto ”Ribbentrop” Rytikin. Naiset ovat tyhmempiä kuin n miehet. Näin on ajateltu kautta aikain. Nykynaiset ajattelevat kauhunsekaisin tuntein n niitä aikoja, kun esimummit eivät saaneet kirjoitella typeriä mielipiteitään äänestyslipukkeisiin ukkeisiin eivätkä juosta ajokoir ajokoiran lailla pätkätyöstä yöstä toiseen. Satojen vuosien n nöyryyttämisen en ja kyykyttämisen jälkeen ai ainoa kostotoimenpide, johon he keksivät ryh ryhtyä, on joku feministiliike. Halleluja! Kuka tätä pelleilyä edes ottaa vakavasti? Ainiin, nai naiset. Ajatelkaa ny nyt, mitä he ovat lähiaikoina saaneet aikaan. N Naiset siis. Feministiliike ei ole saanut omien rrintaliiviensä tuhopolttelun jälkeen (nerokasta, vai mitä?) aikaan yhtään mitään. Aikaansaannos numero yksi: hoitajien lakkouhkailu. On olemassa tällainen naisvaltainen ala kuin hoitoala. Se on naisvaltainen siksi, että alalle pääsee kuka tahansa. Nyt nämä arvon hoitajat päätti-

vät vaatia lisää rahaa ja melkein jättivät poloiset leukemiapotilaat kuolemaan. Mitä jos Suomen armeija lakkoilisi sotatilassa? Että vittu kun me joudutaan ajamaan Hondalla kun noilla muilla on Volvo? Kenen ruumiinjäseniä te sitten keräilisitte, hoitajat? A Aivan niin, omianne! Tällaine Tällainen tilanne ei kuitenkaan ole mahdollinen, sillä lähes ka kaikki sotilaat ovat miehiä. Miehet eivät koskaan kieltäytyis kieltäytyisi räisikimästä toisiaan aseilla. Miehet ovat vastuullisia. Aikaansaannos numero kaksi: ttuulipuku-presidentti. Ei hyvä jumala. Evoluution uution kannalta olisi edullista, ettei naisia enää syntyisi. Mutta koska luontokaan ei ole erehtymätön, on biologisesti esti mahdotonta, että elämä jatkuisi ilman naisia. Olisiko ko siis edes mitenkään mahdollista, että lakkaisitte levittelemästä ittelemästä sitä menstruaatiovertanne ympäriinsä joka kuukausi? uukausi? Se haisee.

Suomen islamilainen puolue on n väärässä paikassa. On vielä jotenkin ymmärrettävissä, märrettävissä, että kun kasvuolosuheet ovat heikot kot ja muutenkin epäonnistuneet, ihmisestä tulee ulee muslimi. Mutta sitten nämä suomalaiset kännynnäiset! Ei riitä, että he h hymisevät ympäriinsä päriinsä olevansa rauhan asialla kkaikille, joita asia sia ei todellakaan kiinnosta, vaa vaan nyt he haluavat uavat perustaa poliittisen puolu puolueenkin! Mikä teitä oikein vaivaa?! Ettekö te ym ymmärrä, etteivät suomalaiset (lukuun ottama ottamatta Teitä, Kunnioitetut Paluumuuttajat) ymm ymmärrä islamista yhtään mitään? O Olisi nyt muutama kysymys sinulle, Islamin A Aika ry:n puheenjohtaja Abdullah Tammi. Joku median edustaja on saattanut esittää vastaavanlaisia joskus. Osaatteko te arabiaa? Saako kääntyä muslimiksi, jos on googlannut Mekan sijainnin? Onko pakko kasvattaa parta, jos on nainen? Onko teillä siellä ketään, joka kertoisi kaikille yhteisesti, miten Koraania pitää tulkita? Meillä on Jaakko Hämeen-Anttila. Miten ihmeessä ajattelit värvätä viisi miljoonaa tapakristittyä jihadiisi? Entäs naisten asema, onko oikein, että heitä sattuu hääyönä? Ajattelit kieltää alkoholin myynnin kioskeissa, oletko hullu? Saatteko laittaa Britney Spearsin julisteita seinille? Entäs jonkun muun? Miksette? Oletteko hyviä matematiikassa? Toivottavasti, sillä muuten ette ole ihan kartalla islamin kalenterivuodesta. Pääkaupunkiseudulla on noin 13 halal-lihaa myy-

vää kauppaa, mikä niistä on halvin? Vastaa!

Marimekon vaatteet ovat rumia. Ja ylihinnoiteltuja. Piste.

Mitä helvettiä tarkoittaa indie? Tarkoittaako se riippumatonta taidetta, jota kukaan ei rahoihoita pääosin siksi, että tekijät ovat täysin ammattitaimmattitaidottomia ja usein myös lahjattomia? a? Vai onko se kenties oma musiikkigenrensä? ä? Indie-sana on lyhennetty sanasta independent. ndent. Mutta kas, voi olla kuinka dependent nt tahansa ja silti kutsua musiikkiaan indieksi. Mistää independent saa riippua? Jos tekee riippumatonta sattuukin saamaan levymatonta musiikkia ja sattuuki tyssopimuksen, lakkaako musiikki olemasta indieä? mu Voiko indie olla kaupallista ja muodikasta? Silloinkaupal han se on riippuvaista markkinoista. Nyt kun se on riippuv kaupallista kaupallis allista ista jja muodikasta, millä nimellä sitä pitää kutsua? kutsua utsua? Voisiko joku nyt selittää?!

Kaikki Alvar Aallon luomukset eivät ole kauniita. Esimerkiksi Enzo-Gutzeitin Enzo-G talo Katajanokalla lla on ruma kuin saatana ja pitä pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin in viipymättä. Samoin tulisi teh tehdä Viipurin kaupunginkirjastolle, kirjastolle, sillä edes venäläiset ei eivät ansaitse sellaista mörskää örskää kontolleen. Ja mitähän erikoista on siinä Artekin kin puujakkarassa? EI MITÄÄN.

Mistä naiset voivat ostaa seksiä? Tarjoarjoavatko esimerkiksi thai-hieromot seksiä myös naisille? Millä kadulla kannattaa kävellä kaulukset pystyssä ja hattu päässä kun haluaa ostaa munaa? Paljonko sellainen maksaa? Miksei kukaan ole selvittänyt tätä? Luuletteko te todella, etteivät naiset ostaisi seksiä? Luuletteko todella? Monesta naisesta olisi erinomaisen hauskaa, että akti kestäisi edes välillä yli kaksi ja puoli minuuttia ja sisältäisi muutakin kuin epämääräistä hakuammuntaa jonnekin reisien suunnalle. Sekin voisi olla ihan hauskaa, jos partneri olisi jollain tavalla siedettävän näköinen. Tässä on selvä markkinarako. Suomen suurin uhka on Venäjä, Venäjä jaVenäjä, paukutti menemään puolustusministeri Jyri Häkämies, tuo Suomen lahja diplomatialle.

Jyri päätti kertaheitolla irtaannuttaa taannuttaa meidät kaikesta siitä kiusallisesta nuoleskelusta, johon ulkopolitiikkamme on perustunut viimeiset... ikuisuu ikuisuuden. koikkelehti Maammee ylin johto joutui koikkelehtimaan ymiinsä irtisanoutumassa moisesta tökeröstä humpäriinsä puukista. Su Kelaillaanpa nyt. Suomi oli Venäjän vallan alaivuotta Suomen itsenäistyminen oli länen yli sata vuotta. onnek sattuma. Venäjällä on 142 894 000 hinnä onnekas ihmistä Suomessa on 5 292 190 ihmistä. Venäihmistä. jä johdossa häärii suuruudenhullu entinen KGBjän agentti, joka omii kaikki tiedotusvälineet haltuunsa ja palautti kansallislauluksi Neuvostoliiton hymnin. Muistatteko Neuvostoliiton? Sen tasa-arvon, yhteisomistamisen ja kansanvallan suurlähettilään? Onneksi meillä ei ole mitään pelättävää, sillä yliluutnantti Häkämies on erityisen valmistautunut puolustamaan Suomen maata. Ainoa vain, että jos Venäjä esimerkiksi säälistä hyökkäisi Suomeen, se olisi kokonaan Jyri Häkämiehen syytä. Yhtä hyvin Jyri olisi voinut ampua konekiväärillä Bolshoiteatterissa (eikun oho, julkisesta ampumisesta ei saa kertoa vitsejä). Jyri on unohtanut, että venäläiset ovat täysin ennalta-arvaamattomia ja saattavat tehdä ihan mitä tahansa, eikä niistä saa missään tapauksessa sanoa mitään pahaa ääneen. Suomi on sisäistänyt tämän jo aikaa sitten. Yleensä normaaleilihmi la ihmisillä itsesuojeluvaisto menee sananvapauden edelle. ystäv Voisitko ystävällisesti lukea seuraavan esimerPutini sillä hänen aikanaan olen kin, Jyri. ”Tuen Putinia, 2 kehittynyt ihmisenä”, sanoo 23-vuotias ukkeli Mosvan vaalitilaisuudessa (HS 22.11.07). 22.11 kovan hit! Putinista tuli presidentti vuo No shit! vuonna 2000. elvää, että on hänen ansiotaan, m On itsestään selvää, mikäli uudentoista ja kahdenkymmekehittyy ihmisenä kuudentoista illä. nenkolmen ikävuoden välillä. malla logiikalla kuin Itänaapurissa ei toimita samalla missä tahansa muualla. Pidä nyt, Jyri, turpasi kiinni ja lakkaa käymästä edustustilaisuuksissa.

Peter Franzén ja Irina Björklund eivät ole uusi lupaus Hollywoodissa. Kuka näitä juttuja keksii? Se, että keskimääräistä paremmannäköinen suomalainen näyttelijäpariskunta muuttaa Los Angelesiin, ei tarkoita sitä, että joku haluaisi heitä näyttelemään tuotoksiinsa. Irinan suurin Hollywood-saavutus on näytellä sen epäonnis-

tuneemman t Kaurismäen elokuvassa, jolla on englanninkielinen nimi. Peter näytteli kerran C.S.I:ssa. Ruumista.

Maahanmuuttajat tekevät rikoksia. Ihan totta! He ryöstävät ihmisiä Kaivopuiston kesäkonserteissa ja raiskaavat Kaisaniemessä. He räkivät rappukäytäviinne, eivätkä integroidu yhteiskuntaamme, mikä on joka tasolla täysin käsittämätöntä. He ovat ihan kuin muutkin suomalaiset nuoret. Lähes ainoa ero on, ettei heidän teoistaan saa nostaa meteliä. Se on rasismia. Helsingin Sanomat ei ole objektiivinen lehti. Terve, me olemme viestinnän laitoksen opiskelijoita, ja me rakastamme sanoa tällaisia asioita. Olemme lähes kaksikymmentävuotiaita ja näemme median rakenteet paljon selvemmin kuin siellä työskentelet konventioihinsa kangistuneet luuskat (siis ne, joilla on työpaikka). Meistä työpaikka on vähän maallinen asia. Olemme nyt siis lukeneet ainakin kolme viestintää käsittelevää kirjaa, ja meidän mielestämme Helsingin Sanomat ei voi olla objektiivinen – vaikka KAIKKI muut luulevat niin – koska objektiivisuus on.. öö.. miten se meni… mahdotonta? Muistimmehan mainita, että tänne on todella vaikea päästä sisään? Siis tänne viestinnän laitokselle. Olemme osoittaneet äärimmäistä älykkyyttä lukemalla yhden kirjan kaikki lauseet oikein. Ja ajatella, 95% hakijoista luki ne väärin! Hihiih, mikä yhteensattuma! Mikäli te, parturikampaajat ja sokerileipurit ette osaa laskea, niin sisäänpääsyprosentti on 5. VIISI. Ainiin, siitä Hesarista. Sitä vaan, että onkohan ihan oikein, että sillä on niin hegemoninen asema sanomalehtenä? Tässä yhteydessä pitäisi kyllä määsan mikä on oikein. Habermaskin teki niin. Tai ritellä, m jotain. Joka tapauksessa, siellä Hesarin toimitukta sessa kiire ja taloudellinen tuotto menevät tutkitaloud van journalismin ja moniäänisyyden edelle. Olemmoniä me onnistuneet havaitsemaan ttämän, koska meillä itsellämme ämme ei ole kiire yhtään mihink mihinkään. dimme jauhamaan samaa tyhjänp Me ehdimme tyhjänpäiväistä ia paskaa vuosikausia.

Teksti Aurora Rämö

277

PONGAA VAPAAMUURARI Teksti Kirsi Luomanpää, kuva Maria Karuvuori

Viikkolehti Hymy on taas päättänyt tarttua härkää sarvista ja nostaa julkisuusperiaatteen kunniaan. Taannoin ilmestyneiden numeroiden sivuilla on julkaistu Suomen vapaamuurarijärjestön jäsenet ammatteineen. Älä kuitenkaan hätäile, mikäli kyseinen journalistiikan riemuvoitto jäi sinulta lukematta. Groteski on nähnyt vaivan puolestasi, ja laatinut ohjeet vapaamuurarien pongaamiseen. Siis lehti käteen ja naapureita ja pomoja syynäämään siitä, hus!

Siis mitä? Ensin faktat: unohda Da vinci koodi, salaliittoteoriat ja keskiaikaiset linnat. Suomen vapaamuurarijärjestö ei katso olevansa salaseura, vaan seura, jolla on salaisuuksia. Vapaamuurarijärjestön kotisivuilta löytyvän määritelmän mukaan vapaamuurarius on sekä moraalijärjestelmänä, elämäntaidon oppi, että elämäntapa. Putositko kärryiltä? Ei hätää, niin me muutkin.

Se salaisuus Vapaamuurareiden mukaan toiminnan ytimenä ovat rituaalit, joiden sisällöstä jokainen jäsen on antanut vaitiololupauksen. Vapaamuurarien mukaan rituaali koostuu seremonioista, vertauskuvista, symboleista ja musiikista. ”Rituaalien suoritusta voisi verrata ikivanhaan näytelmään, joka on joka kerta käsikirjoitukseltaan samanlainen, mutta tapahtumana erilainen. Rituaalien on tarkoitus johdattaa läsnäolijat syventymään elämän suuriin kysymyksiin, ja johdattaa vapaamuuraria askel askeleelta kohti sisäistä kehitystä:” Eli kerrataanpa vielä. Ota hyppysellinen harry potteria, teelusikallinen da vinci koodia ja sekoita joukkoon larppaajat, mausta new age -nostatuksella. Anna jäähtyä hetki ja nauti Dr. Philin kanssa. Mmm….

Habitus Vapaamuurien ulkoisessa habituksessa katse kannattaa kiinnittää rutkasti silmien alapuolelle, sillä virallisen opin mukaan seuran jäseneksi hyväksytään vain miehiä. Vapaamuurarit, kuten monet muutkin seurat ovat riippuvaisia suurista ikäluokista, jäsenten mediaani-iän ollessa noin 52 vuotta. Älä kuitenkaan luota vapaamuurareihin kansaneläkkeiden noston suhteen, he ovat nimittäin paremmin koulutettuja kuin ikäisensä miehet keskimäärin. Yleisempiin ammatteihin lukeutuvat muun muassa insinööri, lääkäri, lakimies, opettaja sekä erilaiset esimiestehtävät. Jos siis satut tuntemaan keski-ikäisen hieman kaljuuntuneen insinöörin, saatat olla jäljillä. Äläkä hermostu, vaikka insinöörisi suhtautuisi kriittisesti naispappeuteen. Tasa-arvoonkin tulee kasvaa, ja ehkä hänen sisäinen kehityksensä ei ole vielä niin pitkällä.

Julkkikset Vapaamuurien tunnistamisessa voi tieto tunnettujen vapaamuurien henkilöllisyyksistä olla avuksi. Suomessa vapaamuurareiksi lukeutuvat muun muassa entinen presidentti Risto Ryti, ”ufo-asiantuntija” Juhan af Grann, taidemaalari Axel Gallen-Kallela sekä säveltäjä Jean Sibelius. Yleisohjeena voitaneen sanoa, etteivät punavuoren katu-uskottavat kuppilat välttämättä muodosta otollisinta maastoa tosi pongaajille. Tulevaisuuden toivojen etsinnässä suositan suuntaamaan askeleet Sibelius Akatemiaan. Ota pinkka nuotteja mukaasi, sulaudu maastoon ja aloita random keskustelu Sibeliuksen ja Mozartin (vapaamuurari hänkin) yhteneväisyyksistä. Ja teille muille, jotka kuvittelette olevanne turvassa Kallion räkälöissä, älkää nyt tukehtuko siihen kahviinne, mutta Karl Marxin huhutaan myös olleen vapaamuurari.

Veljeydestä Lopuksi on ehkä syytä vielä selventää muutama asia. Huolimatta siitä, että vapaamuurarien jäsenistö koostuu hyvin toimeen tulevista keski-ikäisistä miehistä, ei ole mitään syytä olettaa, että järjestö muodostaisi jonkinlaisen hyvä veli -verkoston. Päinvastoin vapaamuurit itse ilmoittavat, ettei veljeskunnan jäsenyys saa edistää kenenkään taloudellisia, poliittisia tai yhteiskunnallisia etuja. Jokaisella vapaamuurarilla on kuitenkin velvollisuus auttaa lähimmäisiä. Olemme siis käsittäneet väärin, saunakaljoissa onkin kyse lähimmäisenrakkaudesta.

KUUMA UUNIPERUNA

Kyhäys PetraVallila

“Ilmeisesti aina on ajateltu, että ei pääministerillä ole kanttia mennä oikeuteen.” Pääministeri Matti Vanhanen on menossa oikeuteen, sillä omien sanojensa mukaan hänellä on siihen kanttia. Valtiomiehille tyypillisestä suurpiirteisyydestä lienee tarpeetonta puhua tässä yhteydessä mitään. Oikeusistuimessa määritellään pääministerin yksityisyyden rajoja ratkaisemalla, syyllistyivätkö kustantaja Kari Ojala ja esikoiskirjailija Susan Ruusunen (ent. Kuronen) pääministerin yksityisyyttä loukkaavaan tiedon levittämiseen teoksessa Pääministerin morsian. Susan Ruususenkin (ent. Kuronen) kanne on menossa oikeuteen. Tässä asiassa oikeus ratkaisee, syyllistyivätkö muutamat internetin keskustelupalstoilla esiintyneet tahot kunnianloukkaukseen arvostellessaan Ruususen toimia ja persoonaa. Julkisessa keskustelussa on aina vedetty köyttä siitä, mistä saa ja toisaalta mistä kuuluu kirjoittaa. Keskustelua leimaa kuitenkin kummallinen ulkokohtaisuus - media tarkastelee mediaa ulkopuolisin silmin, rajanylitykset tehdään aina jonkun toisen

toimesta. Tulevissa oikeudenkäynneissä vastaajana ei ole kasvoton media. Syytteet on luettu niin keskustelupalstoilla anonyymeinä esiintyneille henkilöille kuin kustantajan, Etukeno Oy:n toiminnasta päättäneelle henkilökohtaisesti. Huonoa käytöstä! Pääministeri itse pidättäytyy pääsääntöisesti kommentoimasta yksityiselämäänsä. Silloin tällöin hän ärähtää blogissaan toimittajille, joiden katsoo loukanneen yksityisyyttään. Kurosen tapauksessa Vanhanen on ottanut kantaa siihen, että “kotiin kutsuttu vieras” ei olisi saanut paljastaa vaikutelmiaan isännän talosta. Erityistä nokkeluutta lehtimiesten harhauttamisessa Vanhanen osoitti paljastamalla itse blogissaan tietoja talokaupastaan ennen kuin valtaosa lehdistä oli ehtinyt aiheeseen tarttua. Samalla toki muistettiin torua mediaa malttamattomuudesta - tulisi-

vathan talokaupan asiakirjapaperit julki ja jokaisen kansalaisen saataville ajallaan. Pääministeri onkin pyrkinyt ohjaamaan joukkoviestinten edustajia ja rajaamaan omaa julkisuuttaan ainoastaan hänen pääministerin tehtäväänsä liittyviin asioihin. Hän arvostelee joukkoviestimiä “sisäisen kritiikin” puutteesta marraskuussa julkaistussa Keskustan Uudenmaan-piirin 90-vuotisjulkaisussa. Samassa yhteydessä pääministeri vihjaa olevansa jatkossakin valmis viemään asioita oikeusistuinten ratkaistaviksi. Ristiretkellä? Pääministerin taannoinen kömmähdys julkisuuden suojaan liittyvissä lainopillisissa kysymyksissä oli omiaan luomaan kuvaa henkilökohtaisesta kaunasta mediaa kohtaan. Nytkin syyteuutisoinnissa on ollut havaittavissa huolestunut sävy. Onko pääministeri Vanhanen kompetentti arvioimaan

ja määrittelemään sananvapauden rajoja? Mitä tästä kaikesta seuraa? Vanhasen päätöstä lähteä oikeusteitse määrittelemään sananvapauden rajoja paheksutaan myös poliittisissa piireissä. Kokoomuksen kansanedustaja Tuulikki Ukkola vaati jopa pääministerin eroa. “Pääministeri ei selvästikään ymmärrä, että sananvapaus on demokratian kulmakivi. Siksi toivon, että pääministeri tajuaa erota virastaan,” Ukkola toteaa kannanotossaan. (HS 7.10.) Kokoomus sanoutui irti vaatimuksista, mutta vaatimus on saanut hiljaista kannatusta muun muassa verkon keskustelupalstoilla. Myös ratkaisua syyttää kustantajan edustajaa, Kari Ojalaa henkilökohtaisesti on kummeksuttu. Joukkoviestimiin liitetty objektiivisuuden vaatimus ja ihanne on aikoinaan häivyttänyt toimittajan merkitystä jutun takana. On ajateltu, että jutun tulisi elää itsenäisenä ja irrallaan toimittajansa arvoista ja mielipiteistä. Viime aikoina on kuitenkin ollut nousussa ajatusmalli, jonka mukaan toimittajat ovat yhä voimakkaammin persoonia ja tekevät itsenäisiä ratkaisuja. Samalla kasvoton media on saamassa yhä selkeämmin kasvoja, joita syyttää. Samalla myös toimittajien oma vastuu ja toisaalta riskit kasvavat. “Uskon, että Vanhasen juristit ovat kertoneet, ettei kustantajaa yksin voi syyttää. Ex-tyttöystävän syyttäminen suoraan olisi näyttänyt julkisuudessa ikävältä. Sananvapaus on oikeasti vaarassa: jo nyt lehdet ovat kieli keskellä suuta siitä, mitä Vanhasesta uskaltaa sanoa, ao. kirjasta käytävästä keskustelusta tai sen otteiden lainaamisesta puhumattakaan. Oikeudenkäynnin tulos kertoo paljon suomalaisesta sananvapaudesta, mutta ei välttämättä paljon poliitikkojen yksityisyyden suojasta lehdistössä. Onhan aivan eri asia, jos henkilö kirjoittaa omasta elämästään tai jos toimittaja penkoo esiin paljastuksia”, Kari Ojala itse kommentoi syytettään.

ka eivät välttämättä ole olleet kirjoittajan mielessä hänen kirjoittaessaan parisuhteestaan. Eli en halunnut perustella, vaan tuoda lukijalle lisänäkökulmia”, kertoo Ojala. “Jos olisimme tienneet oikeusprosessista, emme olisi lähteneet kirjan julkaisuun. Kurosen julkisuuskuvan kääntyminen sellaiseksi, kuin miksi se kääntyi, on edelleen arvoitus minulle. Ovatko suomalaiset kuitenkin aina vallankäyttäjän puolella?”, Ojala pohtii.

Turvallisuussyistä

Oliko ratkaisussanne julkaista kirjassanne myös pääministerin lähettämät tekstiviestit mukana provokaatiota, Kari Ojala? Lähdittekö tieten koettelemaan julkaisunvapauden rajoja? Tekstiviestejä julkaissut iltapäivälehtihän ei joutunut juridiseen vastuuseen viestien julkaisemisesta. “Ei ollut provokaatio, emme lähteneet tietoisesti koettelemaan julkaisuvapauden rajoja. Annoimme julkisuuden ryvettämälle naiselle tilaisuuden kertoa oma tarinansa, ja siivosimme liian intiimit asiat pois. Tekstiviestejä oli aluksi noin 100, mutta jätimme jäljelle vain kymmenkunta kilttiä “tunnelmapalaa”, joilla kirjoittaja halusi kertoa suhteen luonteesta.”

Lokakuussa Helsingin Sanomille antamassaa haastattelussa Ruusunen perustelee kirjaansa sillä, että hän tahtoo kertoa, “millaista oli rakastaa pääministeri Matti Vanhasta”. Kirjan Pääministerin morsian loppukappaleessa Ojala perustelee teosta myös pääministerin turvallisuuteen liittyvillä seikoilla. Kansallisestakin turvallisuudesta on iltapäivälehtien sivuilla kannettu huolta - Ruususellahan saattoi olla pääsy hyvinkin tulenarkoihin aineistoihin. “Halusin kiinnittää lukijoiden huomiota erinäisiin yhteiskunnallisesti tärkeisiin asioihin, jot-

LEX HYMY: 8 § (9.6.2000/531) Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen Joka oikeudettomasti 1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Hymyillen Hymy-lehti aloitti jo 1970-luvulla julkisuuden henkilöiden elämään liittyvien negatiivistenkin asioiden suorasukaisen uutisoinnin. Uutisointia leimasi perinteisen objektiivisuuden sijaan rankka arvostelu ja jopa mollaaminen, jolta eivät säästyneet poliitikotkaan. Juttujen tekemiseen ei juuri kyselty lupia, eikä niitä pahoiteltu jälkikäteen. 1975 säädettiinkin yksityisyydensuojalaki “Lex Hymy” suitsimaan Hymyn käynnistämää yksityiselämän repostelua julkisuudessa. “Siitä on todella kauan - taisi olla Piippo & Hämäläinen ja Iltalehti 90-luvulla -, kun ns. Lex Hymyä on testattu. Oikeusistuin harkitsee nyt, vaikuttavatko kirjassa annetut yksityiselämää koskevat tiedot Vanhasen toiminnan arviointiin pääministerin tehtävässä. Jos tuomio on langettava, se vaikuttaa ainakin samantyyppisten kirjojen julkaisuun. Sekin on todennäköistä, että päätoimittajat harkitsevat entistä - tai nykyistä - tarkemmin yksityiselämää koskevien tietojen julkaisemista ja sitä, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävä asia. Ja harkintahan ei koskaan ole pahaksi, kunhan se ei johda perusteettomaan itsesensuuriin”, sihteeri Ilkka Vänttinen JSN:stä toteaa. JSN vaikenee? Julkisen sanan neuvosto (JSN) on joukkoviestinnän julkaisijoiden ja toimittajien vuonna 1968 perustama itsesääntelyelin. Sen tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sananja julkaisemisen vapautta. JSN:lle tehdään jatkuvasti kanteluita tilanteista, joissa katsotaan hyvän journalistisen tavan tulleen rikotuksi. Pääministeri ei ole missään vaiheessa kääntynyt JSN:n puoleen. Sen sijaan ratkaisua haetaan suoraan oikeusistuimista. Toimintatapa lienee omiaan vahvistamaan joukkoviestinten yhteistä rintamaa. “ Neuvosto on perustettu itsesääntelyä varten. Itsesääntelyn on tarkoitus pitää lainsäädäntö mahdollisimman pienenä ja kaukana sananvapauden alueelta. Itsekritiikin vaatiminen voisi olla enemmänkin sitä, että päätoimittaja katsoo peiliin”, Ilkka Vänttinen JSN:stä toteaa. Nähtäväksi jää, millä tavoin oikeus yksityiselämän suojan määrittelee. Kyse on joka tapauksessa lain tulkinnasta, eikä absoluuttisesta totuudesta. Sananvapautta on kuitenkin totuttu pitämään absoluuttisena oikeutena, johon ei tulisi kajota. Jo nykyinen kyräilevä ilmapiiri on ollut omiaan tyrehdyttämään asiasta käytävää keskustelua. Sitä voitaneen pitää vaarallisena.

MEDIASSA MEDIAN TAVOILLA Teksti Hanna Päivärinta, kuva G

TAI MEDIASTA POIS

” Credo che la libertà sia uno dei beni che gli uomini dovrebbero apprezzare di più. La libertà è come la poesia: non deve avere aggettivi, è libertà. » « Uskon, että vapaus on yksi rikkauksista, jota ihmisten tulisi arvostaa eniten. Vapaus on kuin runo: se ei tarvitse adjektiiveja, se on vapautta. » Enzo Biagi

Italia menetti marraskuun kuudentena päivänä kansansa rakastaman suuren persoonan, sananvapaudesta puolestapuhujan, Enzo Biagin. Hänen uransa oli suurenmoinen; jo nuorena miehenä hän sai niinkin hienon tehtävän kuin julistaa Toinen Maailmansota päättyneeksi suorassa radiolähetyksessä. Biagi toimi aktiivisesti televisiossa aina ensilähetyksistä asti, journalistin verta hänessä oli jo syntyessään. Hän työskenteli monissa eri lehdissä, mutta kodikseen hän kutsui valtion omistamaa RAI tvyhtiötä, jolle hän teki muun muassa 1990-luvulla alkaneen Il fatto -nimisen ohjelman, jossa hän toimi myös juontajana. Biagin tv-ura sai kuitenkin kovin ikävän käänteen. Vuonna 2002 ennen vaaleja Biagi haastatteli monia kuuluisia henkilöitä ohjelmassaan. Yksi haastatelluista oli Oscar-palkittu koomikko Rober-

to Benigni. Benignin humoristisesta otteesta huolimatta hänen puheestaan kävi hyvin selvästi esille, kenen puolelle hän asettuisi vaaleissa; kenelle antaisi äänensä. Benigni ilmoitti pitävänsä Francesco Rutellista, mutta ei Silvio Berlusconista. Näillä sanoilla Italian suosituin koomikko laittoi vastakkain kaksi taistelevaa pääministeriehdokasta ja osoitti selvästi kantansa asiaan. Kuinkas sitten kävikään. Silvio Berlusconi voitti vaalit ja hänestä tuli Italian pääministeri. Virkaan astuttuaan Berlusconi hyökkäsi kovin asein Biagin ohjelmaa ja eritoten Benignin haastattelua vastaan. Berlusconin mukaan Biagi ja Benigni olivat väärinkäyttäneet julkista televisioyhtiötä. Italian valtion omistaman RAI:n ohjelmistoon ei lausunnon mukaan sovi sellaisten puolueellisten kantojen osoittaminen, kuin mikä Roberto Benignin suusta kuultiin – kuka ties, kuinka monta ääntä Berlusconi

mahtoi menettää, kun äänestäjät saivat uutta näkökulmaa tältä karismaattiselta mieheltä. Oli miten oli, Berluscconin lausuntojen jälkeen Il fatto -ohjelman sopimusta ei enää uusittu eikä Biagia nähty vuosiin televisiossa. Mihin hävisi sananvapaus? Olivatko Benignin lausunnot niin uhkaavia – hän antoi ne ääni naurua täynnä, ilman uhmaavia sanoja – että kyseiset toimenpiteet olivat tarpeellisia, vai oliko kyseessä puhdas kosto uuden pääministerin puolelta? Kaikki varmasti hyviä kysymyksiä, mutta päivänselvää on se, minkälainen viesti kansalle annettiin: kaikkien ihmisten varoilla rahoitetussa tv:ssä tulee olla tarkkana sanomisistaan… Tiedotusvälineiden, tässä tapauksessa varsinkin television, tulisi tämän perusteella olla poliittisesti puolueettomia. Mihin väliin sananvapaus siis menikään?

VIESTINNÄN LAITOS TOIVOTTAA GROTESKIN LUKIJOILLE RAUHALLISTA JOULUA

ÄLKÄÄ OLKO LIIAN KILTTEJÄ, TEILLÄHÄN ON JO PALJON LAHJOJA.