groteski_2009_2 by Groteski

Sisältö Mitä teet, jos jäät valmistumisesi jälkeen työttömäksi? Haluatko tukea urasuunnitteluusi? Tarvitsetko apua työsuhdepulmiin tai palkkaneuvotteluihin?

TIEDÄ OIKEUTESI - TURVAA TULEVAISUUTESI

Liity Tiedotusalan ammattijärjestöön! Tiedotusalan ammattijärjestö on ainoa tiedottajien ja viestintäalan asiantuntijoiden ammattijärjestö Suomessa. TAJ:ön liittyminen opiskeluaikana valmistaa tulevaa viestinnän ammattilaista ammattiinsa jo ennen työelämään siirtymistä. TAJ:ssä tutustut tuleviin kollegoihin, saat tietoa siitä, mitä alalla tapahtuu ja osallistut TAJ:n tapahtumiin ja koulutuksiin maksutta. Opiskelijana maksat jäsenmaksua vain silloin, kun olet töissä. Työn ei tarvitse olla oman alan työtä. Jos olet ollut töissä opiskeluaikana, ja et heti löydä heti töitä valmistumisesi jälkeen, saat tällöin ansiosidonnaista päivärahaa. TAJ:n jäsenyys antaa tukea ja turvaa työelämääsi. Tule mukaan ja verkostoidu viestinnän ammattilaisten kanssa jo opiskeluaikanasi!

Groteski 2/2009 Nuoruus 4 5

Toimitusneuvosto Matleena Kantola Matti Koivisto Pekka Lehtinen Sisältö Minerva Juolahti Kia Kalliola Matleena Kantola Sara Keskinarkaus Kiira Keski-Nirva Matti Koivisto Lauri Korolainen Mikko Kuusisalo Maria Laatio Lauri Laavakari Seija Laitinen Lennart Lang Emmi Lehikoinen Pekka Lehtinen Virva Luoto Tytti Rintanen Kaisa Saario Laura Salonen Tomi Strömberg Mari Suonto Hannele Tavi Leif Åberg

6 8

s. 9

”

10 12

Niin paljon muutakin kuin hyvää pullaa.”

s. 21

Julkaisija Media ry

16 18

Keravalaisen nuorisoklubin slogan

21 24 28 31 34

Painopaikka Picaset Oy, Helsinki

s. 24

Sähköposti groteski@mediary.fi

38 39 40

Pääkirjoitus Kaatopaikka ALE Groteski selvitti, mitä tapahtuu aletuotteille, joita kukaan ei halua. Sirpaleet Lapsuuden loppu Kun harhaluulot aikuisuudesta romahtavat. Riiustelusta seksisuhteeseen Oliko elämää ennen deittipalveluja ja baarien sinkkuiltoja? Lontoon tiikerit Sri Lankan hätä kaikuu Lontoossa saakka. Aikakautemme lapsia Poliittisten nuorten aatteet tänään. Piissejä jaardilla – katutaiteen ABC Seinä on maailman vanhin media. Kulutan, siis olen Raha maailmaa pyörittää. Keravan kätketyt aarteet Astu K-junaan ja löydä uusi trendikohde ennen muita. Sekoilu sallittu Perjantaisin Kamppi on täynnä kuhinaa ja kähmintää. Journalismin junnuliiga Mistä on pienet päätoimittajat tehty? Quo vadis, Groteski? Emerituspäätoimittajilla on Geen tulevaisuudesta vahva visio. Maisemia pienestä maailmasta Valokuvaaja palasi juurilleen länsihelsinkiläiseen lähiöön. Mun ammatti Lähikuvassa toimitusjohtaja Jussi Viskari. Dr. Lefa viestii viisaita Römpsä

Groteski verkossa http://www.valt.helsinki.fi/blogs/groteski/ http://twitter.com/groteski

Miksei sinun mainoksesi ole tässä?

”

Journalismista tulee ensimmäisenä mieleen uutistoimittaja, joka juoksee kieli vyön alla tiedonmurusten perässä ja nostaa tästä paskaa palkkaa.” Johannes Vartia Päätoimittaja, Pärskeitä s. 28

www.taj.fi

s. 34

Pääkirjoitus VUODEN ENSIMMÄINEN Groteski oli taattuun G-tyyliin suksee. Innokkaita kirjoittajia tulvi ovista ja ikkunoista jälleen toisen numeron toimituskokouksessa, minkä takia päätoimitus otti tähän numeroon lisäsivuja. Tässä numerossa Groteski on kasvanut lapsesta kapinoivaksi teiniksi, joka terrorisoi Kampin keskuksen ja Keravan katuja finnit sykkien. Mikä voisikaan olla ärsyttävämpää kuin teinigoottipunkkaripissis ostarin tuulikaapissa? MITÄ ÄRSYTTÄVÄMPIÄ teinit ovat, sitä vähemmän aikaa on kulunut omasta teini-iästä. Kun teiniys on liian tuoreessa lähimenneisyydessä, neutraali suhtautuminen on vaikeaa, omat nolot muistot tulvivat mieleen ja miettii, oliko itsekin tuollainen. K24-yökerhoissa asiat ovat sentään toisin, lihatiskit loistavat poissaolollaan ja ihmiset osaavat käyttäytyä – vai osaavatko? TEINI-IKÄ EI onneksi ole ikuista, mutta nuoruuden alkua ja loppua on entistä vaikeampi määritellä. Ketkä ovat nuoria aikuisia ja ketkä pelkkiä aikuisia? Käykö kolmekymppinen vielä nuoresta aikuisesta? Teini, nuori, nuori aikuinen – vaikeita termejä kaikki. Stockmannilla teini-ikä alkaa 10-vuotiaasta ja päättyy kenties Villeroy & Boch -hyllylle. Nuoria aikuisia ei voi määritellä tai jakaa iän perusteella, mutta yhteistä lienee tietty vapaus, muutoksenhalu ja sitoutumattomuus. AVIOLIITTO JA perheen perustaminen ovat lykkääntyneet kolmenkympin hujakoille, siinä missä 1970luvun nuoret saattoivat sitoutua jo päälle parikymppisinä. Avioliittoinstituution arvon hienoinen rapautuminen ja aivan uudenlaiset pariutumistavat vaikuttavat myös nuoruuden pitenemiseen ja nuorten aikuisten elämäntyyliin. Tosin nuoret vanhemmat luokitellaan joskus yhtä lailla nuoriksi aikuisiksi pelkkien aikuisten sijaan siinä missä perheettömätkin. NYKYPÄIVÄN NUORET aikuiset panostavat kuluttamiseen enemmän kuin koskaan uhkaavasta lamasta huolimatta. Nuoruus on elämän parasta aikaa + tavara tekee onnelliseksi = maksimaalinen onni? Kulutusvalinnat ovat nykyajan epäpoliittisten nuorten uusia tapoja vaikuttaa, kapinoida tai sopeutua massaan. Poliittiset nuorisojärjestöt jaksavat kuitenkin porskuttaa, vaikkei puoluepolitiikka juuri nyt kovin nuorekasta tai mediaseksikästä olekaan. Graffititkaan eivät jääneet ysäri-ilmiöksi eikä Stop Töhryille ole pystynyt poistamaan piissejä katukuvasta kokonaan. KEITÄ NUORET aikuiset ovatkaan? Heitä havittelevat kaikki: puolueet, seurakunnat, työnantajat ja mainostajat. Moni haluaa kuulua tähän etuoikeutettuna pidettyyn ryhmään, vaikka nuorten aikuisten elämä on epävarmaa, epästabiilia ja jos jonkinlaista moniosaamista vaaditaan. Nuori aikuinen voi silti aina halutessaan aloittaa alusta – kuten Jamie Cullum laulaa Twentysomething-kappaleessaan, vaihtoehtoja on monia. Parikymppinen, joka ei vieläkään tiedä miksi haluaa isona, voi aina kääntää kelkkansa. Itse asiassa mikä minusta tulee isona -dilemmaa ei tarvitse välttämättä ikinä selvittää.

Kesäterveisin Matleena Kantola päätoimittaja

Kaatopaikka ALE Teksti Kiira Keski-Nirva

Naistenvaateliikkeen myyjä toiselle: ”Hei mitä mä teen noille lopuille koruille? Meneekö roskiin?” ”Ai ne alekorut? Joo roskiin.”

MITÄMITÄMITÄ? Joutuvatko kaikki myymättä jääneet alekorut roskiin?! Entä kaikki vaatteet? Mitä tapahtuukaan kodinkoneille ja tekstiileille, joita kukaan ei huoli edes alennettuun hintaan? Jääkö myymälöihin ylipäätään minkäänlaista ylijäämää? Yhteiskuntaan kriittisesti suhtautumaan opetettu shoppailija otti asiasta selvää. ”TUOTTEIDEN VIRTAUSNOPEUTTA myymälästä asiakkaiden mukana ulos säädellään hinnoittelulla”, Kesko-konserniin kuuluvan Anttilan laatuja ympäristöpäällikkö Harri Ajomaa kertoo. Vanhat valikoimat ja vajaat kokolajitelmat myydään esimerkiksi 30–50 prosentin alennuksella. Itsepintaisesti nurkkiin lojumaan jääneistä tuulipuvuista ja yöpöydistä hankkiudutaan eroon myymällä ne löytöpisteissä poistohinnoin, jopa 95 prosenttia alkuperäistä hintaa halvemmalla. Myös NetAnttilassa on oma löytöpisteensä. Roskiin Anttilan tuotteet eivät Ajomaan mukaan päädy, sillä vihoviimeisenä vaihtoehtona myymättä jääneet tuotteet siirretään Keskon henkilökuntamyymälään, josta asiakkaille kelpaamaton tavara löytää aina ostajansa. Kierrätysjärjestelmän ansiosta sekajätteeseenkin päätyy ainoastaan kolme prosenttia roskasta. Myös muotiketju KappAhl pitää huolta siitä, että myyntiartikkelit eivät päädy roskiin. Myymälät saavat pääkonttorilta jokaisen erän mukana ohjeet tuotteiden hinnoittelusta. Hintoja lasketaan niin kauan, että tuote lopulta ostetaan, vakuuttaa Sellon myymälän myyjätär. Niin no, olen itsekin ostanut KappAhlista kengät kolmella eurolla, ja minusta ne olivat vielä ihan hienot. PILKKAHINNALLA SAA siis yleensä loputkin tuotteet myytyä. Mutta miten homma toimii korkeista hinnoistaan kuuluisissa porvariliikkeissä? Saako pelkällä ylellisyysstatuksella kaiken kaupaksi? Marimekosta Sari Julén ilmoittaa, että Paakkasen perintökalleuksia ei kierrätetä tai heitetä pois, sillä ne saadaan kuin saadaankin myytyä erilaisten kanavien kautta. Vuodenvaihteen alennusmyynnin jälkeen priimamyymälät siirtävät hyllyille jääneet menneen sesongin tuotteet tehtaan-

myymälöihin. Siellä ne myydään tai varastoidaan hetkeksi seuraavaan talvikauteen saakka. Menneestä sesongista jäljelle jääneitä vaatemateriaaleja ja tarvikkeita hyödynnetään myös ystävämyynnissä. Kahdesti vuodessa järjestettävä ystävämyynti on tärkeä vanhentuneen muodin poistokanava, jonka kautta viimeisetkin pussukat ja pyyhkeet pääsevät uuteen kotiin. Mahtaa Marimekolla olla paljon kavereita (tai valtavasti varastotilaa). Aleksanterinkadun ostosresidenssi Stockmann saa myös käytännössä kaikki kodinkoneet ja -tekstiilit kaupaksi. Stockan tiedotusosastolta kerrotaan, että tavarat löytävät yleensä aina ostajansa. Jos tuote ei myy normaalihintaan, se laitetaan alennusmyyntiin. Jos se ei vieläkään kelpaa kellekään, tuote toimitetaan Stockmann Outletiin. Siellä mauttomat, epäkäytännölliset tai muuten vain huonot tuotteet hinnoitellaan niin, että ostaja yleensä löytyy. Joitakin ”epäkurantteja” (lue: kelvottomia, tahriintuneita) tuotteita myydään myös henkilökunnalle. Rikkinäiset kodinkoneet toimitetaan esimerkillisesti sähkö- ja elektroniikkaromunkeräykseen. HINNOITTELU ON siis yleinen tapa hankkiutua ympäristöystävällisesti eroon hyllylle jääneistä tuotteista. Yhteiskuntaan kriittisesti suhtautumaan opetettua shoppailijaa jäi kuitenkin hiertämään naistenvaateliikkeen myyjättärien pikku keskustelu. Gina Tricot’n asiakkaat tietävätkin, että alennusmyyntien loppusuoralla vaatteissa ja asusteissa roikkuva hintalappu on lähinnä muodollisuus. Myyjä puhelimen päässä väittää, että kaikkien tuotteiden hintaa alennetaan niin kauan, että ne varmasti saadaan myydyksi. Monet päiväkotiprinsessat olisivat varmasti tulleet kuitenkin hyvin iloisiksi roskikseen päätyneistä helyistä.

S-ryhmään kuuluva tavaratalo Sokos ja kodinkone- ja elektroniikkaliike Veikon Kone eivät vastanneet kirjoittajan viesteihin.

Sir leet Pihtaamalla pärjää

Luulitko, että seksi myy? Hah. Sukupuolielämää paljon paremmin käy kaupaksi seksittömyys. Rivouksilla ratsastanutta Madonnan Erotica-albumia myytiin 1990-luvun alussa vain viisi miljoonaa kappaletta. Britney Spearsin neitsytmyytin ympärille rakennettua ...Baby One More Time -debyyttiä kaupattiin sen sijaan yli viisinkertainen määrä. Neitsyttemppu ei ollut ihan uusi, sillä Madonnakin teki läpimurtonsa vuonna 1984 albumilla Like A Virgin. 18 miljoonaa myytyä kopiota. Lihan himoista kieltäytymällä pärjäsi myös suomalainen Pelkokerroinöykkäri Aleksi Valavuori, joka lupasi ryhtyä vuoden selibaattiin, jos voittaa yleisöäänestyksessä Venla-patsaan. Pysti tuli, mutta selibaatti päättyi 7 päivää -lehden mukaan viikkoa myöhemmin. Pornoteollisuuden sanotaan olevan maailman suurin teollisuudenala asetuotannon jälkeen. Vilkaistaanpa numeroita. Maailman menestyneintä aikuisviihde-elokuvaa, merirosvojen viriilistä elämästä kertovaa Piratesia myytiin parissa kuukaudessa käsittämättömät satatuhatta DVD-kopiota. Määrä on vakuuttava, mutta ei pärjää pihtareille. Eräästä synnittömästä sikiämisestä raportoivaa kirjaklassikkoa on arviosta riippuen painettu 2,5–6 miljardia kappaletta. Lauri Korolainen

G-Communications

Kop-kop-kop-narsk Stravinskin Kevätuhri kaikuu hiekoitetuilla kaduilla. Jakkupukuisten armeija marssii avantgardistisella rytmiasenteella aamuruuhkassa töihin. Matalista koroista, korkeista koroista, metallikoroista, korkolapuista, nahkakengistä ja teräskärjistä muotoutuu polyfoninen kudos, joka raastaa tärykalvoja. Kaupunkimaastureiden, lentokoneiden ja naapurin kakaroiden tuottamasta melusta puhutaan paljon, mutta kuka kieltäisi kopisevat korot, joiden tuottamat desibelit kaatavat kunnon kansalaisten kuulokarvoja? Nämä amusikaaliset, rytmitajuttomat meluterroristit iskevät aikaan ja kellonaikaan katsomatta, eikä edes Anti-Manninen ole kiinnostunut tästä epäkohdasta. Joidenkin mielestä näiden ranskalaisten korkojen ääni on jollakin tavalla kohtalokas ja seksikäs. Mutta mitä viehättävää on kuulla jokaisen askeleensa kaiku? Jotta en tuomitsisi tietämättä, päätin tehdä empiiriseen kokeen.

Ainejärjestölehdet ovat muuten hauskaa ajanvietettä, mutta niistä ei saa rahaa. Groteskin on korkea aika laajentua omaksi viestintätoimistokseen! Groteski Communicationsin toiminnan ydinajatus pitää pystyä tiivistämään helppotajuiseen kuvioon parilla powerpoint-slidella. Tähdet, piirakat, pizzat, maineet ja bränditalot ovat auttamatta eilispäivän edelläkävijöiden kamaa, kun nuoret viestintäalan ammattilaiset tykittävät yritysjohtajien verkkokalvoille Imago-Kissan! Imago-Kissan kanssa lama on historiaa! Kissan turkki symboloi kuvaa, jonka yritys itsestään antaa. Kun turkki on likainen, Groteski Communications on karhea kieli, jolla se nuollaan puhtaaksi. Kissan kääntyilevistä korvista näkyy kuinka GC herkeämättä luotaa ympäristöään ja pörröisten tassujen kätköistä löytyvät terävät kynnet iskevät säälimättä kiinni kontakteihin. Kun kaikki yrityksen julkisuuskuvan osa-alueet ovat Groteski Communicationsin hoidossa, nousee hännän mukana myös yrityksen tulos. Toimisto tulee työllistämään noin yhdeksän henkeä ja esittelyluontoisena casena brändäämme Unioninkadun Messiaat valtsikan kuumimmaksi atleettiklubiksi. ”Messiaat – ei todellakaan mitään kissanpaskaa!” Matti Koivisto

Keväisenä lauantaina ennen kuin hiekoitukset olivat kadonneet kaduilta pois, vaihdoin hiljaiset kumipohjaiset tennarini ranskalaisiin korkoihin. Koron alla narskuva hiekka yhdistettynä epätasaiseen biittiin ei varsinaisesti hyväillyt sävelkorvaani, mutta päivän ollessa jo yössä koin mielihyvää yllättävältä suunnalta. Kulkiessani yömyöhään kotiin Haagan yksinäisillä kaduilla seuranani olivatkin ystävän askeleet. Korkojen tuttavallinen ääni loi illuusion vierellä kävelevästä kumppanista. Tieteellisen testin jälkeen ymmärrän kopisevia ihmisiä enemmän: ehkä he vain kaipaavat seuraa. Hannele Tavi

Edistyksen aika Teknologia on hirvittävän kehittynyttä nykyään. Lähes kaikki toimii langattomasti: puhelimet, internet-yhteys, tietokoneet. Uusia, tehokkaita tallennusformaatteja kehitetään niin nopeasti, ettei niitä ehdi ottaa käyttöön. Huippupienet älypuhelimet pitävät ajan hermolla ja tiedotukset kulkevat sähköpostitse nopeasti. Jatkuvasti päivittyviä uutisotsikoita seuraamalla voi kuvitella tietävänsä missä mennään. Mutta ei ole vanhan kunnon sähköjohdon voittanutta. Kukaan ei ole vielä keksinyt kehittää oikeasti langattomia tietokoneita tai kännykkää, johon ei tarvitse omanlaistaan laturia. Työpöydän alla kerää pölyä kunnioitusta herättävä kasa mustaa kumiletkua. Kannettavan muuntaja tuntuu ikävältä jalkapohjan alla. Vielä riittää haastetta tulevaisuuden innovaattoreille. Virva Luoto

Lapsuuden loppu Teksti Maria Laatio

Toisin kuin puhtoinen mieleni vielä aikuisuuden kynnyksellä uskalsi toivoa, meno niin kutsuttujen aikuisten yökerhotiloissa on kuin sedulassa lakkiaisiltana.

ERÄS TAMMIKUINEN lauantai-ilta ravintola On The Rocksissa. Ilmeisen elämännälkäinen naisenalku oli kirjoittanut naisten saniteettitilan seinään otteen The Rasmuksen kappaleen kertosäkeestä. Samaisen otteen, jonka itse olin yhtä elämännälkäisenä 16-kesäisenä kirjoittanut sydänverelläni oman matematiikan vihkoni kanteen. Mutta sinä iltana minä olin 22-vuotias, ja me olimme ravintolassa, johon julmannäköinen portsari ei päästänyt alle 23-vuotiaita. Samana iltana todistin muun muassa, kuinka kahden euron fisu-shottien vaikutuksesta itseäni vähintään kymmenen vuotta vanhempaa juhlakansaa kaatui kuin heinää elokuussa. Tyhjin silmin, suorilta jaloilta, päin naisten vessan roskista. Kaadettiin tuoppeja, itkettiin ripsivärit poskilla. Tunsin itseni petetyksi. KARU TOTUUS aikuisuudesta on viimein alkanut valjeta. Teini-ikäinen minäni kuvitteli aikuisuuden merkitsevän vähintäänkin kadonneita iho-ongelmia, isompaa rintavarustusta sekä jonkinasteista mielen seestyneisyyttä. Vielä mitä. Iho-ongelmat ovat saaneet seuralaisekseen huolen mahdollisista orastavista otsarypyistä, ja etumuksen kaivattuun suurentumiseen tarvittaneen vähintään 3 000 euroa sekä päiväreissu Tallinnaan. Mielen muka-seestyneisyydestä en viitsi edes aloittaa, mutta mainittakoon, ettei ainainen euron venyttäminen ainakaan edesauta asiaa. Elämä vanhempien täyshoidon sekä kuukausirahan varassa oli suorastaan loisteliasta verrattuna nykyiseen.

Tiedättehän sen tunteen, kun on lähimarketin kassajonossa pakotettu suorittamaan pikaisia laskutoimituksia kartoittaakseen kuukauden taloudellisen tilanteen. Mureneeko tuo hatara rakennelma, mikäli tänään ostetaan juustoa? Ajankäytön ongelmattomuus lienee sekin ainiaaksi menneen talven lumia. Edessä oleva viikonloppu tahi kokonainen lomaviikko opiskelusta lupaa lähinnä mieletöntä mahdollisuutta tehdä ansiotyötä. Aikuisuuteen kuuluu vastuu, velvollisuudet sekä loputon lista hoidettavia asioita. Näitä teini-iän viimeisten koettelemusten kanssa kamppaileva yleensä osaa myös odottaa, ellei sitten ole täysin silkkisormikkaassa kasvatettu. Valitettavasti kamppailija harhaisesti kuvittelee maagisen aikuisuuden tuovan mukanaan myös tiedon siitä, kuinka edellä mainituista seikoista selvitään. 22 vuoden kypsän iän saavuttaneena käännyn edelleen äitini puoleen arkielämän polttavissa kysymyksissä. Kuinka veroilmoitus täytetään, voiko punaisia linssejä syödä liottamatta, onko kutiseva läiskä vasemmassa käsivarressa kuolettava, mihin poistetut tekstiviestit oikein menevät. Noin muutamia mainitakseni. AIKUISEN HARTEILLE sälytetyn vastuun kylkiäisenä saapuu kuitenkin todellinen itsenäisyys: Vapaus vanhempien ja yhteiskunnan pääasiassa kiusallaan laatimista säännöistä, sekä (toivottavasti) jatkuvasti kasvava vapaus ikätoverien sosiaalisten normien puristuksesta. Jälkiruuan saa aivan vapaasti syödä ennen oikeaa ruo-

kaa. Ja jos huvittaa, voi esimerkiksi aamiaiseksi syödä pelkkää piparkakkutaikinaa. Oman vuorokausirytminsä saa sekoittaa juuri niin perusteellisesti kuin haluaa, eikä kotiin todellakaan tarvitse tulla puoli kymmeneen mennessä. Baarista aamuyöllä könytessä voi aivan huoletta etsiä avaimenreikää yli puoli minuuttia, kun kerran päissään oloa ei laissa kielletä. Aikuinen on edellisenä iltana myös päässyt baariin sisälle, paitsi jos avaimenreikä on ollut totaalisen hukassa jo alkuillasta. KAIKKEIN PARASTA aikuisuudessa lienee kuitenkin teini-iälle ominaisen ainaisen epävarmuuden asteittainen katoaminen. Tätä nykyä tunnen vain puhdasta sääliä pakkasella paljain päin värjötteleviä nuorempia kanssasisariani kohtaan. Vielä viitisen vuotta sitten tunnustan itsekin ajatelleeni, että pipo ei niinku sovi mulle. Nykyään olen sitä mieltä, että kylmä ei niinku sovi mulle. Voin aivan huoletta mennä kouluun ilman sotamaalausta ja edistyneiden tanssitunnilla eturiviin. Minulla ei enää ole aikaa hävetä. ”Se juna meni jo”, kuten ystävättäreni asian ilmaisi.

Riiustelusta seksisuhteeseen Teksti Kiira Keski-Nirva

Nuorten julkisten pariutumisrituaalien arkipäiväisyys puhuu karua kieltä. Ketä enää kiinnostaa, kun teinit nuoleskelevat estoitta keskellä vilkasta katua? Parisuhde ensitapaamisesta avioliittoon on kokenut aikojen saatossa melkoisen evoluution.

LAURA JA TIMO löysivät toisensa internetin deittipalvelusta ja menivät naimisiin seurusteltuaan neljä vuotta. Ennen Timoa Lauralla oli ollut aika monta miestä. Ala-asteella hän oli kuolettavan rakastunut Justin Timberlakeen ja oli myös viikon kimpassa luokkakaverinsa Nikon kanssa. Yhteensä Laura oli eronnut viidestä eri poikaystävästä, kokenut kaksi seksisuhdetta, joista toinen oli hyvä, pitänyt hauskaa muutaman kesäheilan kanssa ja pokannut baarista lukemattoman määrän yhden illan juttuja. Tällainen ei kuitenkaan aina ole ollut täysin normaalia. Jos eli talonpoikaiskulttuurissa 1800-luvulla ja sattui olemaan tyttö, avioliitto oli kutakuinkin ainut toimeentulomahdollisuus. Tämä saattoikin asettaa tytöille paineita, sillä olosuhteet sopivan siipan löytämiseen olivat vähintäänkin haasteelliset: avioitumisalue rajoittui omaan tai lähikylään ja kirkkopyhät ja työvuoden sykli säätelivät sitä, milloin nuoret ylipäätään saivat tavata toisiaan. Varsinaisesta seurustelusta, kuten sana nykyään ymmärretään, ei voi puhua. Nuoret viettivät viattomasti aikaa illanistujaisissa ja kyläkeinuilla, mutta hauskanpidon taustalla oli kuitenkin toive puolison löytymisestä. Ei paineita, ei paineita... 1920-LUVULLA POLKUPYÖRÄT yleistyivät, joten riiustelureviirikin laajeni. 1900-luvun alussa perustettiin ahkerasti työväenyhdistyksiä ja nuorisoseuroja, ja nuorten tapaamismahdollisuudet lisääntyivät. Kokouksiin seurantalolle, jopa naapurikyliin, pääsi kätevästi polkemalla! Oli-

sikohan silloin uskottu, että 80 vuotta myöhemmin nuoret matkustavat lentokoneella lomalle 7000 kilometrin päähän, elävät intohimoisessa suhteessa viikon tai pari ja lentävät taas takaisin kotiin? Tuskinpa vaan. Iloisella 20-luvulla myös naisten yhteiskunnallinen asema parani hiukan, ainakin kaupungeissa: uusi poikamiestyttö, La Garsonné, ryyppäsi, kiroili ja etsi seikkailuja kuten miehetkin. Ilmapiiri oli kenties sallivampi kuin ennen, ja kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa helpompaa. VIELÄ 1950-LUVULLA tytön tehtävä oli kuitenkin pitää itsensä ehdottoman puhtaana. Tytön maine oli helposti tärveltävissä, sillä ”pusuparkit” eivät päässeet naimisiin. Periaatteessa suutelu sallittiin vasta kun kihlat oli vaihdettu, mut-

ta mihin ihmeeseen fritsuliinoja sitten muka tarvittiin? Tietämättömyys aiheutti unelmointia, ja todellisuus tavallisista aknen takaa virnistävistä pojista aiheuttikin järkytyksiä. 50-luvun nuoret tapasivat toisiaan teiniyhdistysten konventeissa, joissa oli ohjelmaa sekä (tiukasti valvottua ja siveää) tanssia. Iltaisin ”leksattiin” eli käveltiin edestakaisin katua, tytöt toisella ja pojat toisella puolella. Jos hyvin sattui, pysähdyttiin hetkeksi juttelemaan, ja parin leksauskierroksen jälkeen saatettiin mennä yhdessä elokuviin. Voi miten viattomalta se kuulostaakaan! Jokseenkin luonnollista oli, että poika sai kyläillä tytön kotona, mutta vain harvat laskettiin kahdestaan suljetun oven taakse. Yöpyminen olikin jo melkoisen sopimatonta – seksi oli tabu, johon vasta papin aamen antoi luvan perehtyä. 1970-LUVUN ARVOMAAILMASSA esiaviollinen seksi oli sopivaa vain avioliittoa suunnittelevien kesken, mutta 90-luvulla se oli hyväksyttävää myös vakituisessa seurustelusuhteessa. 2000-luvulle tyypillisten parisuhteiden puoliskot asuvat erillään, mutta harrastavat seksiä säännöllisesti keskenään. Tätä tutkijat nimittävät erillissuhteeksi. Meille, kuten Lauralle, ihan kaikki on mahdollista ja sallittua. Lopuksi vielä lohdutuksen sana seurustelemattomuuttaan valittaville: mieti, jos saisit tavata muita nuoria vain pääsiäisenä ja jouluna, liikkuisit polkupyörällä ja voisit valita kumppanisi vain keravalaisten tai nöykkiöläisten joukosta. Jep jep, ihan hyvinhän meillä menee.

Lontoon tiikerit Teksti ja kuvat Minerva Juolahti

Avunhuudot Sri Lankasta kaikuvat Lontoon kaduilla.

KATUA PITKIN juoksee satoja ihmisiä kantaen punaisia lippuja, joissa on tiikerin kuva. On maanantai kuudes huhtikuuta ja kello on noin neljä. Mielenosoittajat huutavat ”We want ceasefire”. He heiluttavat Tamili-tiikerien lippuja. He osoittavat mieltään Sri Lankan hallituksen ihmisoikeusrikkomuksia ja tamilien sortoa vastaan. Monet kantavat kuvia kuolleista omaisistaan tai pahoinpidellyistä ruumiista. Mielenosottajat vaativat Britannian hallitusta puuttumaan Sri Lankan toimiin. Ihmiset ovat kiihtyneitä ja huuto on huumaavaa. Jotkut soittavat rummuilla tahtia. Kimeimmät huudot erottuvat massasta. Vuodesta 1984 asti Tamili-tiikerit ovat taistelleet Sri Lankan hallitusta ja armeijaa vastaan.

MIELENOSOITTAJAT ISTUVAT kadulle Parlamenttitalon viereen ja tukkivat liikenteen useiksi päiviksi. He näyttävät kaikki srilankalaisilta. Poliisit saapuvat paikalle vasta myöhemmin. He asettuvat mielenosoittajien ympärille ja eristävät alueen nauhalla. Ihmiset ottavat kuvia kadun laidassa ja poliisien takana. Mielenosoituksen aiheuttamista liikennehaitoista uutisoidaan televisiossa ja lehdissä. SRI LANKAN sisällissodan osapuolina ovat noin viidesosaa väestöstä edustavat tamilit ja enemmistöväki singaleesit. Tamilien aktivistit ja sotilaat vaativat itsenäisyyttä ja haluavat perustaa oman Eelam-valtion. Ratkaisua ei ole synty-

nyt sopuisasti ja nyt Sri Lankan hallitus haluaa lopettaa sisällissodan sotilaallisin keinoin. NELJÄNNESVUOSISADAN kestäneessä sisällissodassa on kuollut jo noin 70 000 ihmistä. Uhreista pääosa on ollut siviilejä. Sadattuhannet ovat lähteneet pakolaisiksi ympäri maailmaa, esimerkiksi Britanniaan ja myös Suomeen. YK:n raportin mukaan viimeisten kolmen kuukauden aikana Sri Lankassa on kuollut jopa 6 500 siviiliä. Monet maat ovat painostaneet sisällissodan osapuolia tulitaukoon, mutta väkivaltaisuudet jatkuvat yhä.

Aikakautemme lapsia Teksti ja kuvat Lennart Lang

GROTESKIN HAASTATTELEMAT nuoret poliittiset vaikuttajat Lauri Alhojärvi (SKP) ja Martti Tulenheimo (Vihr.) ovat ainakin omasta mielestään poliittisina eläiminä villejä ja vapaita. Kummatkin ahdistuvat politiikan ja puolueiden samaistamisesta. ”Politiikka on ankkalammikko, jossa uiskentelevat koko kansan Tanjat, Matit ja Maurit,” sanoo Tulenheimo, ”mutta tiedotusvälineitä ei tunnu liiemmälti kiinnostavan kertoa kansalaisille, mitä pinnan alla oikeasti tapahtuu.” Alhojärven mielestä mediajulkisuuden pinnallisuus, politiikan muuttuminen tekstiviestikohuiksi on puolestaan osoitus maan takapajuisuudesta. Mediakritiikki kuultaakin kirkkaana nuorten poliitikkojen sanojen takaa: politiikan pelkistäminen etunimiksi ja lentäviksi lauseiksi on Tulenheimon sanoin vahingollista aidolle kansalaisyhteiskunnalle.

merkitykset. Tältä pohjalta Tulenheimo näkeekin suomalaisen puoluekentän pian koittavan myllerryksen: ”Nykyinen puoluekarttamme on vuoden 1905 suurlakon peruja ja muillakin vanhoilla puolueilla kuin SDP:llä on edessään kannatuspohjan rapautuminen.” TOTTA TOSIAAN, nuorisopolitiikka on vakavaa leikkiä. Vaikka useimmat Suomessa toimivat poliittiset nuorisojärjestöt eivät ole sitoutuneita mihinkään puolueeseen, samanmieliset kerääntyvät luonnollisesti yhteen. Sitten ihmetellään, miksi ne muut ei vaan tajua, mitä me halutaan sanoa. Me taitaa olla yhtä kuin suurin piirtein kaikki kaverit: ystävyys yli aaterajojen vaikuttaa perin harvinaiselta. Toisinaan nuorisopolitiikka tuntuu jopa fanaattiselta, välillä niin sanottu punaviherolettama suorastaan vaientaa keskustelun. Pieni oppositio harvemmin uskaltaa avata suutaan, ettei tarvitsisi lähteä kotiin kesken bileiden...

EIVÄTKÖ NUORET poliittiset eläimet sitten pelkää kapuavansa isoina samaan politiikan norsunluutorniin, jossa heidän halveksimansa ammattipoliitikot pitävät loistavaa hoviaan? Onko politiikka luksusta, josta vain tiedostavimmilla vapaaherroilla on varaa olla kiinnostuneita? Valtiotieteellisestä näkökulmastahan voisi kuvitella, että politiikka kiinnostaisi kaikkia. Alhojärveä säälittävät ihmiset, joille oman edun puolustaminen ei ole tärkeää esimerkiksi äänestämällä. Täysi kansanvalta on hänelle tavoittelemisen arvoinen ideaali, jonka toteutumista puoluepolitiikka vain haittaa. Toisaalta Alhojärven Homo Politicus ei varmaan nukkuisi öitään, sillä pelkästään hänen oman puolueensa ainoan kunnanvaltuutetun Yrjö Hakasen täysipainoinen työpäivä vie puolet vuorokaudesta. Yhtenä ratkaisuna demokratian lisäämiseksi Alhojärvi ja Tulenheimo ehdottavatkin kaupunginosa- ja seutuvaltuustoja, joiden valtuutetut oikeasti pitäisivät lähiympäristönsä ongelmia ominaan. Mutta: hallinnon lisääminen ei suoranaisesti tuota lisää kansalaisvaikuttamista, missä suhteessa median olisikin Tulenheimon mielestä syytä katsoa peiliin.

Jos ihminen on poliittinen eläin, poliittiset nuorisojärjestöt ovat puolueiden karjankasvattamoja. Niissä haudotaan poliittisia broilereita, joista kasvaa isoina puolueidensa kukkoilevia taistelijoita. Vai onko asia sittenkään näin?

MONESSA ASIASSA Alhojärvi ja Tulenheimo ovat kovin samanmielisiä, eikä sanaharkkaa heidän välilleen pääse syntymään. Poliittinen korrektius valtaa heidän puheenpartensa, vaikka jotkut asiat heitä erottavat. Siinä missä Tulenheimo on ajan mittaan pyrkinyt keskittymään tiettyjen asioiden ratkaisemiseen, Alhojärvi haluaa vaikuttaa kaikkeen ja on sen vuoksi palamassa loppuun kaiken aikaa. ”En mä välttämättä kovin vanhaksi elä”, Alhojärvi toteaa, ”mutta kyllä mä ajattelin tappiin asti taistella kansanvallan ja oikeudenmukaisuuden puolesta kunnan, valtion ja EU:n tasolla.” Intohimo politiikkaan on siis kova, mutta turhautuminen asioiden hitaaseen etenemiseen vaivaa. Muun muassa medialla ja taiteella kumpikin näkee olevan paljonkin valtaa muuttaa asioita. Silti poliittinen vaikuttaminen systeemin sisältä käsin on heidän ensisijainen keinonsa. Idealismin ja radikaalisuuden lisäksi kaksikon erot ilmenevät puoluekannoissa. Alhojärveä piinaava kapitalistinen maailmanjärjestys on Tulenheimon mielestä tähän asti toimivin yhteiskuntamalli, jonka puitteissa muutoksen on tapahduttava. Tulenheimo olisi itse asiassa valmis purkamaan vastakkainasettelun oikeiston ja vasemmiston välillä, tai ainakin antamaan käsitteille uudet

Martti Tulenheimo Lauri Alhojärvi

Järjestöt lukuina Poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen jäsenmäärät ovat pääasiassa laskeneet tämän vuosituhannen aikana. Opetusministeriön tilastotietojen mukaan järjestöt menettivät vuosien 2005-2007 aikana noin 4 000 jäsentä. Henkilömäärä putosi siis 50 000 jäseneen. Suurimpia jäsentappioita koki Suomen Keskustanuoret, jonka jäsenmäärä putosi kahdessa vuodessa 16 900:sta alle 10 000:een. Tästä huolimatta se säilytti suurimman nuorisojärjestön aseman. Keskustanuorten jälkeen listalla ovat Sosiaalidemokraattiset nuoret ja Kokoomuksen Nuorten Liitto. Jäsenmäärältään pienimpiä puolestaan ovat Perussuomalaiset nuoret, Kommunistinen nuorisoliitto ja Suomen Kristillisdemokraattiset. Ministeriö kokoaa vuosittain järjestöjen jäsentilastoja valtionavustuksien jakoa varten. Vuoden 2007 tilasto on tuorein valtakunnallinen tilasto, mitä tällä hetkellä löytyy. Järjestöjen on jätettävä edellisvuoden selvitys huhtikuun loppuun mennessä. Sen avulla selviää, ovatko poliittiset järjestöt saaneet laskusuunnan muuttumaan. Teksti Sara Keskinarkaus

”

”En mä välttämättä kovin vanhaksi elä, mutta kyllä mä ajattelin tappiin asti taistella kansanvallan ja oikeudenmukaisuuden puolesta kunnan, valtion ja EU:n tasolla.”

SITOUTUMATTOMAN VASEMMISTON ja HYY:n vihreiden yhteisillä 50-vuotissyntymäpäivillä poliittinen paatos leijuu sakeana ilmassa. ”Olemme aikakautemme lapsia, aikakausi on poliittinen”, illan pumppu Varaque villitsee yleisöä, joka ei samanmielisyyttään tee aatteestaan sen suurempaa numeroa. Kulmapöydässä kuitenkin jupistaan. Kotiosoitteekseen Benin tallin ilmoittava pariskunta on paikalla juonimassa vastavallankumousta. Aikakautensa lapset saavat rauhassa hyppiä ja

pomppia, mutta ennen pitkää vahvat voittavat ja heikot häviävät. ”Elämä ei ole reilua. Tavoitteenamme on tuhota punavihreät ryhmittymät ja nostaa rikas oikeisto yksinvaltiaan asemaan. Eikä tämä ole ironiaa”, nuoret porvarit virnuilevat. NYKYAJAN POLIITTISET nuorisojärjestöt ottavat asiansa vakavasti, mutta kauas on tultu 1970-luvun aatteen palosta. Maailma on moninapainen, tulevaisuus hämärän peitossa. Poli-

tiikka ei ole enää läsnä kaikkialla, tilalle on tullut raha. Onko vastakkainasettelun aika ohi? Eikö radikaalisuuden loppu ole tylsää, hyvät herrat? ”Ei politiikka lähde ihon alta minnekään”, Tulenheimo sanoo. Alhojärven kasvoilta paistaa sellainen kyynisys ja turhautuminen, että on vaikea kuvitella hänen kovin herkästi jättävän yhteiskunnallista vaikuttamista. Eikä Alhojärven parrasta päätellen radikaalisuus ole ajastamme kadonnut minnekään.

Piissejä jaardilla

–katutaiteen ABC Teksti Lauri Laavakari

Töherrys. Sotku. Katutaide. Graffiti. Tagi. Piissi. Graffitit jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä kyse on pelkästä ilkivallasta, toisten mielestä urbaanista taidemuodosta.

GRAFFITIN JUURET ovat 1960-luvun lopun Philadelphiassa, ja jo 1970-luvulla tuhannet nuoret New Yorkissa innostuivat levittämään lempinimiään ympäri kaupunkia. Anne Isomursun Helsinki Graffiti -kirjan mukaan Suomeen graffiti rantautui arviolta vuonna 1984 hip hopin ja breakdancen kanssa. Vuonna 1988 Helsingissä maalattiin laillisia graffiteja, mutta kymmenen vuotta myöhemmin muuttui kaupungin linjaus aivan toiseen suuntaan. Alkoi Stop töhryille -projekti, jonka tarkoituksena on poistaa graffitit, tarrat ja julisteet Helsingin katukuvasta. 21-vuotias Ismo ja 22-vuotias Kari ovat maalanneet graffiteja noin kymmenen vuotta. Molemmat muistelevat piirtäneensä jo pienestä pitäen.

ta varmasti useita satoja piissejä. Aktiivisimpina aikoina saatoin maalata parikin kertaa viikossa. On kuitenkin paljon paikkoja, joihin graffiti ei sovi. Yksityisomaisuuteen ei tietenkään, sillä paras paikka on julkinen pinta. Graffiti on mulle taidemuoto ja myös harrastus. Tietenkin myös yhteisöllisyys maalajien kesken merkitsee tosi paljon.” ”Aluksi olin kiinnostunut sarjakuvalehtien tyylistä ja typografiasta. Räppiin ja hip hop-kulttuurin tutustuin myöhemmin”, kertoo Ismo. ”Vuosituhannen vaihteen aikoihin maalasin ensimmäistä kertaa ja satoja kertoja on tullut sen jälkeen maalattua. Graffiti on mulle harrastus, jossa vapauden tunne on tosi hienoa. Kapinaakin se oli etenkin junnumpana.”

GRAFFITI LIITETÄÄN usein osaksi hip hopkulttuuria, räpin, breikkauksen ja levyjen pyörittämisen ohella. Sitä kautta Karikin tutustui graffitiin. ”Kuuntelin räppiä ja kiinnostus hip hop-kulttuuria kohtaan syntyi. Piissejä oli musa- ja räppilehdissä ja silloin niitä näki vielä kaupunkikuvassakin. Tosi monet samanikäiset skissaili niihin aikoihin. Ensimmäisen kerran maalasin muistaakseni vuonna 1999 tai 2000. Vaikea sanoa miten paljon on tullut yhteensä maalattua, mut-

GRAFFITIEN MAALAAMISESTA kiinnijääneille voidaan mätkäistä isoja korvausvaatimuksia ja muutama henkilö on jopa tuomittu vankeusrangaistukseen. Kari on jäänyt kiinni muutaman kerran, ja maksanut korvauksia. ”Ensimmäisen kerran jäin kiinni ala-asteella. Myöhemmin olen ollut kuulusteluissa pari kertaa ja kolme kertaa olen jäänyt maalaamisesta kiinni humalassa. Maksettavaa on tullut yhteensä noin 1000 € parista kerrasta.” Ismo on selvinnyt ilman rahallisia korvauk-

sia. ”Kerran olen jäänyt kiinni itse teossa ja sekin oli alle 15-vuotiaana. Korvaukset suoritin sovittelutyöllä. Valokuvauksen takia on ollut epäilyjä maalaamisesta ja muutama kiinniottokin.” YÖLLISET RETKET ratapihoille ja paikkoihin, jonne kukaan muu ei eksy, eivät ole täysin riskittömiä. Karilla on negatiivisia kokemuksia ulkomailta. ”Kerran sain turpaan ulkomaisella metrojaardilla paikallisilta maalaajilta, koska eivät halunneet meitä sinne. Ulkomailla pitää jaardeilla poliisin ja vartijoiden lisäksi varoa myös muita maalaajia.” Ismo meinasi jäädä junan alle maalausreissulla. ”Olimme maalaamassa junaradan varressa, enkä huomannut lähestyvää junaa. Kaveri onneksi ehti tönäistä mut pois radalta.” SEKÄ ISMON että Karin vanhemmat tietävät laittomasta maalaamisesta. ”Vanhemmat tietävät että maalaan. Mutsi ymmärtää, faija vähemmän. Molemmat tukevat laillista graffitia ja pitävät sitä tietenkin negatiivisena asiana, jos joudun vaikeuksiin maalaamisen takia.” kertoo Kari. Ismolla taas on päinvastoin, sillä äiti suhtautuu maalausharrastukseen isää jyrkemmin. HELSINGIN KAUPUNKI on lämpenemässä eh-

dotukselle laillisesta graffitipaikasta. Mutta millaisena tulevaisuus näyttää graffitintekijän mielestä? ”Maalausaktiivisuus on vähentynyt pääkaupunkiseudulla. Lailliset maalausmahdollisuudet piristäisivät ja toivottavasti ihmisten asenteetkin löystyvät. Melkein kaikkialla muualla maailmassa on laillisia seiniä”, kertoo Kari. ”Vanhimmat maalaajat ovat jo lopettamassa ja aktiivisia on varmaankin kolmenlaisia. Ensimmäinen ryhmä on selvinnyt tähän asti ongelmitta, toiset ovat jonkin verran ongelmia kohdanneet ja kolmas ryhmä, on ne, jotka eivät enää välitä mistään ja homma on lähtenyt täysin käsistä”, Ismo pohtii. GRAFFITI ON vähän kuin ritsalla ampuminen, lähinnä poikien ja miesten juttu. Toki tyttöjäkin löytyy, mutta he ovat marginaaliryhmä niin Suo-

messa kuin muualla maailmassa. Vaikka monet graffitimaalarit ovatkin nuoria, ei Karin ja Ismon mielestä graffitilla ole ikärajaa, vaan se sopii kaikille ja etenkin nuorenmielisille. Miehet aikovat jatkaa graffitien tekemistä tulevaisuudessakin. ”Kyllä graffiti tulee säilymään jossain määrin mukana elämää. Riippuu varmasti olosuhteista. Enemmän on tähän mennessä jäänyt plussan puolelle, vaikka pidemmän päälle ei vaikeuksilta voi välttyä”, Kari sanoo.

Piissi kookas, tyypillisesti monivärinen graffitimaalaus

ISMO JATKAA samoilla linjoilla: ”Maalaaminen varmasti seuraa koko elämän mukana, koska ei graffitille ole ikärajaa. Graffitin kautta on tullut tietty tapa katsoa maailmaa ja monet ystävyyssuhteet ovat rakentuneet sen ympärille.”

Skissi luonnos

SANASTOA

Jaardit varikko Peinttaaminen, väsääminen, kyhääminen (esim. piissin) maalaaminen

Haastateltavien nimet on muutettu.

Kuva Seija Laitinen

Kulutan, siis olen Teksti Tytti Rintanen

Nuoruudesta on tehty kauppatavaraa ja nuorisosta kuluttamisen eturintama.

”NUORISOLAIN MUKAAN nuori on yksiselitteisesti 0–29-vuotias henkilö. Nuoruutta määrittävät myös monet muut rajat, kuten alkoholinkäytön, sukupuolielämän tai ajoneuvon kuljettamisen sallivat ikärajat. Numerot antavat kuitenkin vain teoreettiset puitteet nuoruuden määrittelemiseen”, toteaa Turun Kauppakorkeakoulun professori Terhi-Anna Wilska. Aikaisemmin nuoruuden katsottiin selkeästi päättyvän kotoamuuttoon ja perheellistymiseen. Viime vuosina nuoruuden rajat ovat ve-

nyneet yksilöllisten ikämääritelmien myötä. Yhä nuoremmat lapset ja yhä vanhemmat aikuiset pitävät itseään nuorina. Alunperin nuorille tarkoitetut tuotteet ovat löytäneet uuden ostajakunnan nuoruutta haikailevien keski-ikäisten parissa. Nuorten taloudellinen vaikutusvalta saattaa olla marginaalinen, mutta nuorison kulttuurinen vaikutusvalta on sen sijaan kasvanut. Mediasta on tullut nuoruutta uusintava ja palvova koneisto, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että suu-

rin osa yhteiskunnan taloudellisista resursseista on edelleen työssäkäyvien keski-ikäisten hallussa. ”Keski-ikäiset saavat toki elää miten nuorekkaasti haluavat, mutta pidän hyvin huolestuttavana nuoruuden alarajan laskemista”, Wilska sanoo. Lapsuus on tutkitusti lyhentynyt ja leikkiminen lopetetaan yhä aiemmin. Mediassa nuoruus talloo lapsuuden jalkoihinsa. Tarjolla ei yksinkertaisesti ole pelkästään lapsille kohdistettua materiaalia, vaan jo ala-asteikäisiä kannustetaan lii-

Mutta onko nuoruus muutakin kuin pelkkä teollinen kiiltokuva?

an nopeaan kypsymiseen. Kolmasluokkalaisen on valittava prinsessalehden tai Suosikin väliltä, Wilska harmittelee. SUOMALAISNUORET NOUDATTAVAT melko uskollisesti kotona oppimiaan kulutustottumuksia, Wilska kertoo. Hänen mukaansa kasvatuksella on kulutustottumuksiin useimmiten merkittävä vaikutus, vaikka nuoret osaavatkin joustaa tavoissaan: he voivat olla sekä harkitsevia ja kulutuskriittisiä että toisaalta impulsiivisia ja varo-

mattomiakin. Vanhemmilta saatu taloudellinen tuki sekä yhä useamman nuoren työnteollaan hankkima oma varallisuus mahdollistavat myös huolettomankin kulutustavan. Kulutuksessa selkein muutos tapahtuu perheellistymisen myötä. 25-vuotias perheellinen kuluttaa kuin keski-ikäinen, samanikäinen sinkku taas kuin vasta täysi-ikäistynyt. Puhe nuorten materialismista ja ulkonäkökeskeisyydestä on yleistä, mutta suurin osa nuorista kuluttaa kuitenkin melko keskivertoisesti vanhempiensa

mallia noudattaen. Erityisen paljon kuluttavat ja toisaalta ekokuluttamiseen keskittyneet nuoret muodostavat omat marginaaliryhmänsä. Kulutuskehityksen arvioinnissa on oltava kaukonäköinen, kuten tämän hetken lamakin osoittaa. 1990-luvun laman aikana nuoriso lakkasi ostamasta, mutta Wilskan mukaan nykyisen taantuman aikana kulutusjuhlat jatkuvat entiseen malliin. Tämä johtuu siitä, että vanhemmat ja isovanhemmat sponsoroivat nuoria suuremmilla summilla kuin koskaan ennen. Wilska

”

1990-luvun laman aikana nuoriso lakkasi ostamasta. Nykyisen taantuman aikana kulutusjuhlat jatkuvat entiseen malliin, sillä vanhemmat ja isovanhemmat sponsoroivat nuoria suuremmilla summilla kuin koskaan ennen.

toteaa myös, että nuoret ovat edeltäviä sukupolvia kulutuskeskeisempiä ja ilmaisevat itseään kulutuksen keinoin vahvemmin kuin koskaan ennen. Huomionarvoista on se, että nuoret miehet käyttävät rahaa naisia enemmän ja ovat myös bränditietoisempia. Wilska uskoo markkinaistumisen jatkuvan ainakin jonkin aikaa, mutta kehitys riippuu paljolti siitä, miten kulutusyhteiskunta yleisesti kehittyy. Lausahdus ”olet mitä kulutat – tai mitä et kuluta” tuntuu pitävän nykykulttuurissa paikkaansa. On myös mahdollista, että markkinoitumiskehitys muuttaa suuntaansa: ekokulutus saattaakin olla tuleva kulutustrendi. Nojaako nuori identiteetti siis tavaraan? Kaupallistuminen ja sen rinnalla samanaikaisesti syntynyt 50-luvun nuorisokulttuuri toivat materian tärkeäksi osaksi nuorison identiteettiä. ”Merkki tai brändi voi olla jopa koko identiteettiä kantava tekijä, etenkin kun kyse on siitä kuvasta, jonka nuori haluaa muille välittyvän. Ja onhan materia muutenkin hyvin keskeinen osa nykykulttuuriamme”, Wilska summaa. Toisaalta nuorten arvomaailmassa materialistumisen, maallistumisen ja ulkonäkökeskeisyyden vastapainoina vaikuttavat korostunut yhteisöllisyys, solidaarisuus ja jopa altruismi. Nuoret voivat olla samanaikaisesti sekä materialistisia että henkisiä. He saattavat esimerkiksi vierastaa kirkkoa, mutta kuitenkin uskoa jumalaan.

NUORTEN MASENTUNEISUUDEN ja ahdistuneisuuden kasvu on tutkittu tosiasia, mutta toisaalta myös onnellisten nuorten määrä on lisääntynyt. ”Tässäkin on nähtävissä jonkinlaista jakoa menestyneiden ja epäonnistuneiden välillä, mikä jo sinänsä aiheuttaa suorituspaineita ja yhteiskunnallista kaunaa”, Wilska sanoo. Ahdistusta lisäävät elämäntavan hektisyys ja koventunut kilpailu, eivätkä yhteiskunnan nuorillle asettamat suorituspaineet ole enää inhimillisesti saavutettavissa. Wilskan mielestä oman alan huippuosaajuus ja innovatiivisuus työpaikalla yhdistettynä upeaan ulkonäköön sekä harmoniseen perhe-elämään tuntuvat kohtuuttomalta vaatimuspaketilta. ”Toisaalta maamme on vauras ja hyvinvoiva, eikä nuorilla ole ollut syytä olla hyväksymättä ulkoisia paineita. He ovat kasvaneet ja sopeutuneet ympäröivään materialismiin ja menestyskeskeisyyteen. Yhteiskunnassamme perusasiat ovat mallillaan, enkä siksi usko nuorten kapinointiin lähitulevaisuudessa”, pohtii Wilska. ”Tilanne voi kuitenkin muuttua, kun nykynuorten ikäluokka joutuu maksamaan suurten ikäluokkien pitkät eläkkeet ja vanhuuden sairauksien hoitokulut. Toisaalta myös kärjistyvät ympäristökysymykset sekä jatkuvan taloudellisen kasvun kyseenalaistaminen saattavat odottaa aivan kulman takana. Nähtäväksi siis jää, miten tuleva sukupolvi taakkansa kantaa”, Wilska toteaa.

Extreme-matkailjat suuntaavat nyt Keski-Uudellemaalle.

Keravan kätketyt aarteet Teksti Hannele Tavi

Matkustaminen: Helsingistä kulkee Keravalle junia kymmenen minuutin välein eikä hintakaan ole suuri. Opiskelijalipusta joutuu pulittamaan 2,90 €. Kaupungissa etäisyydet ovat lyhyitä, joten kävellen selviää mainiosti. Jos haluaa tutustua paikalliseen liikkumiskulttuuriin, niin isin auto on paras vaihtoehto. Majoittuminen: Keravalla ei ole kuin yksi hotelli, joten kaupunkiin kannattaa tehdä päivän reissuja. Makoisat unet voi ottaa T-junassa paluumatkalla kotiin. Huomioi: Keravalla käyvät eurot.

RAUTATIEN VARRELTA, 20 minuutin matkan päästä Helsingistä, löytyy Keski-Uudenmaan helmi ja trenditietoisen matkailijan kuumin valinta, Kerava. Tämä elävän nuorisokulttuurin hautakehto ei vielä houkuttele Pattayan tai Phuketin lailla massoja, vaan sen houkuttelevuus perustuu originaaliin, turmeltumattomaan alkuperäiskulttuuriin, jota turistien kiertoajelut eivät vielä ole onnistuneet pilaamaan. Kerava matkailun mekkana on vasta nousemassa. Matkailujournalismin sisäpiireissä liikkuu huhu, että kaupunki olisi pääsemässä Madventuresin 13. tuotantokaudelle. Tuotantoyhtiö tosin vielä epäröi päätöksen kanssa, koska se ei ole täysin varma siitä, että Rikun ja Tunnan turvallisuus onnistutaan paikkakunnalla takaamaan. Ilmastonmuutoksen hiostamassa maailmassa päräyttäviä extreme-elämyksiä joudutaan hakemaan yhä lähempää. Toisaalta finanssikriisin

laihduttamalla lompakolla ei nykyään paljon Keravaa kauemmaksi edes päästä. Koska perinteiset matkailulehdet eivät huomioi läheskään tarpeeksi matkailun suurta trendiä eli lähimatkailua, Groteski on päättänyt paikata tämän ammottavan aukon. Onhan ekologisuus aikamme suurin trendi ja aatteista kokoavin. Matkustamalla Keravalle teet oman ekotekosi. KERAVAN SEUDULLA tiedetään olleen asutusta jo 7 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Historian havinaa voi yhä havaita kylän kaduilla välillä kivikautisiksi yltyvissä soidinmenoissa. Kivikautinen voi tosin helposti vaihtua elinkautiseksi Keravan nuorisovankilassa. Kerava sai kaupunginoikeudet vuonna 1970. Vuosikymmenen vaikutus on yhä havaittavissa kaupungin arkkitehtuurissa. Harmaata betoniarkkitehtuuria edustavat parhaimmillaan

kaupungin keskustassa sijaitsevat pilvenpiirtäjä-tornitalot. Harmaalle 70-luvulle luo kontrastin kaupunkia halkova kävelykatu, joka puistoineen muistuttaa eurooppalaista rakentamista. Kaupunki tukee aktiivisesti kevyttä liikennettä ja sen yhdyskuntasuunnittelurakenne on palkittu useasti. Paras kulkuväline kaupunkiin tutustumisessa on polkupyörä. Etsihän koristytön murhaajakin kesällä 2008 uhreja menestyksekkäästi pyörän selässä. Kaupunki on niin tiiviisti rakennettu, että pyörällä pääsee liikkumaan usein autoa nopeammin. Nykyään keravalaisista 32 prosenttia on alle 25-vuotiaita. Nuorison suuri osuus väestöstä näkyy myös nuorisokulttuurin kukoistuksessa. Jotta matkailijan pää ei menisi pyörälle valinnan mahdollisuuksien runsaudessa, seuraavaan on tiivistetty vinkkejä tarjonnasta.

”

Kuva Google

Teinimeininkiä

Ihmisiä, joilla ei ole tuulipuvun takkia tai housuja päällä, katsotaan kieroon. Kylälegendat kertovat, että tuulipuvuttomat ovat monesti saaneet turpaan Keravan grillillä.”

Keravan kulttuuriin pääsee parhaiten sisälle ryhtymällä jälleen teiniksi. Matkalle lähtiessä papereita kannattaa vaihtaa pikkusisaren kanssa. Pikkubroidi tai -systeri ilahtuu, kun pääseekin aikuisten menomestoihin, kun taas itse saavutat vaihdossa yllättäviä etuja Keravalla. 15-vuotiaan henkkarit taskussa ovet aukeavat parhaimpiin paikkoihin. Esimerkiksi joka perjantai historiallisessa kirjapainontalossa – joka on jo rakennuksena näkemisen arvoinen – järjestetään Club Kamu ja Café Blingbling. Tämä vain 13–17-vuotiaille sallittu klubi on ehdottoman VIP. Jo klubin mainoslause kertoo totuuden: ”Niin paljon muutakin kuin hyvää pullaa.” Jos pullat jäivät kotiin, niin ei muuta kuin testaamaan teinimeiningit: huhtikuussa päätähtenä oli kaupungin kuumin julkkis, BB-Niko. Jos alaikäisten papereita ei saa käsiinsä ja Niko on vienyt sydämesi, hänet voi bongata myös Keravan Lidlistä, jossa hän on ainakin tiettävästi ollut joskus töissä. Kerava on myös muiden reality-televisiosta tuttujen tähtien kotikaupunki. BB-Henna, Idols-Jani ja monet muut ovat löytäneet luovuutensa kipinän kaupungin tuulisilta kaduilta. Jos vaikutteita haluaa hakea aivan kasvotusten, Keravan ykkösbailumesta Cosmopoli on paras paikka julkkisbongailuun. Klubin yhteydessä oleva sporttibaari aukeaa joka aamu kello 9 ja itse klubi taas on auki viikonloppuisiin neljään.

Kirjoittajan näkökulma Elämäni ensimmäiset 10 vuotta puhuin miesietä Kymenlaaksossa ja elin onnellisena metsäisessä lähiössä. Välitunneilla saatoimme jopa hiihtää huviksemme muutaman kilometrin lenkin. Muutto Keravalle tuntui askeleelta kohti suurkaupunkia. Maailmanmenoon totuttelu pastoraalin jälkeen alkoi yksinkertaisista asioista: ennen Suomenlinnan luokkaretkeä jouduin kysymään äiskältä, mikä on fikkari. Teinivuodet Keravalla olivat täynnä tekemisen keksimistä. Pikkukaupunki isomman kyljessä ei paljoa virikkeitä tarjonnut, joten paikkakunnan koriskentät, seurakunnan tilat ja teinidiskot tulivat tutuiksi. En ole asunut Keravalla enää vuosiin, mutta silti minusta on hauska hätkähdyttää ihmisiä kertomalla, että olen sieltä kotoisin. Keravan kollit, Rane ja Korson läheisyys ovat leimanneet paikkakunnan vahvasti junttikaupungiksi. Vaikken pidäkään Kerava-paitoja julkisesti, niin salaa olen kuitenkin ylpeä juuristani. En ole kasvanut nuoruuttani Westendin kaltaisessa hyvinvointiumpiossa vaan olen aidosti törmännyt myös yhteiskuntamme kipukohtiin. Omalla tavallaan Kerava on vierailun arvoinen. Se ei ole kunnon kaupunki, mutta se ei myöskään ole maaseutua. Se ei ole iso, mutta ei se aivan pienikään ole Suomen mittakaavassa. Ja siellä asuu myös tavallisia ihmisiä, jotka eivät kilvoittele turhimman julkkiksen tittelistä. Vaikka Kerava ei olisikaan ensimmäinen vaihtoehto matkakohteita valittaessa, silti lähelle matkustaessa voi löytää itsestään ja juuristaan jotain ihan uutta. Sitä varten ei aina tarvitse lentää toiselle puolelle maapalloa.

Kulttuuria kyntämään Eri kulttuurilajit kukoistavat Keravalla. Erityisesti kaupunki tunnetaan pillurallin eli eräänlaisen autourheilulajin toisiksi eteläisimpänä esiintymisalueena Tikkurilan jälkeen. Suosittu pillurallirata kulkee Keravan rautatieaseman ohi ja jatkuu keskustan halki. Keravan tori on takaa korotettujen Datsunien suurin tihentymä sitten Kuusankosken. Autourheilua ihaileva ei voi kuin hämmästellä, mitä kaikkea pakkelilla ja ilmastointiteipillä saa aikaan. Tätä huimapäistä lajia kokeilevan matkailijankin kannattaa virittää autoonsa karvanopat ja wunderbaumit, niin tunnelmaan pääsee nopeammin. Ota kuitenkin huomioon, ettei pillurallirataa saa kiertää kuin kaksi kertaa peräjälkeen.

Shoppailumahdollisuudet Vaikka monet ylikansalliset kauppaketjut ovat jo valloittaneet Keravan kävelykeskustan, löytyy sieltä vielä muutama putiikki, joista voi ostaa alkuperäisiä keravalaisia tuotteita. Eräs tällainen aarreaitta on Musatori Kerava (Aleksis Kiven tie 3), joka nimensä mukaisesti myy CD- ja LP-levyjä. Kolme CD:tä irtoaa vain viidellä eurolla, ja valikoimaa on rutosti. Levylaareista löytyy sellaisia aarteita kuin Huppumiesten Datsun, Back Seat Romance ja Galaxy Power Hits. Kaikki levyt ovat oivia valintoja matkailijalle, joka saapuu tutustumaan kaupunkiin Datsunilla. Jos levyostosten yhteydessä tulee nälkä, löytyy vierestä

Café la Fontana, erityisesti nuorison suosima kahvila. Se mainostaa ruokalistaansa yksinkertaisen tehokkaasti: pihvit, leikkeet, kebabit, pizzat, videotykki. Paikan nimestä huolimatta toimittaja ei kuitenkaan löytänyt luvattua suihkulähdettä, jonne heittää viimeiset lanttinsa. Sen sijaan matkakassan voi hyvin käyttää loppuun Keravan kyläkirppiksellä, jossa monet paikalliset tekevät löytöjä. Kirppiksellä on tarjolla mahtava valikoima alkuperäisasukkaiden jo hylkäämää tavaraa naurettavalla hinnalla. Myyntipöydiltä löytyy muun muassa Harlequin-kirjoja eri vuosikymmeniltä, pikkutuhmia Apu-lehtiä 50luvulta ja kadotettuja VHS-aarteita kuten Tappava ase III. Jopa toimittaja sortui shoppailemaan

kyläkirppiksellä, mutta rahaa ei mennyt kuin viisi euroa. Tänne kannattaa tulla kauempaakin!

kaduilla muistellaan lämmöllä yläasteen äidinkielen opettajatarta, joka saattoi hyvin tulla kouluun sinisissä tuulipuvun housuissa ja punaisissa korkokengissä.

Pukukoodi Keravan kansallispuku on tuulipuku, jonka suhinaa kuulee kaikkialla. Kotiin viemisiksi näitä aarteita kannattaakin etsiä kyläkirppikseltä. Itse asiassa ihmisiä, joilla ei ole tuulipuvun takkia tai housuja päällä, katsotaan kieroon. Kylälegendat kertovat, että tuulipuvuttomat ovat monesti saaneet turpaan Keravan grillillä. Tuulipukuun yhdistettävien asusteiden kanssa Keravalaiset ovat erittäin luovia. Kaupungin

Nälkä! Nälän yllättäessä Keravalta löytyy monia eri vaihtoehtoja. Teinien pennosista taistelee kaupungissa kaksi kovaa kilpailijaa: Hesburger ja McDonald’s. Hyvä vaihtoehto kahvilalle on taas Kulmakonditoria, joka tarjoaa sopuhintaan yhtä isoja korvapuusteja kuin Café Esplanad. Jos nälän iskiessä yöllä palaa halusta ko-

kea jotain ainutkertaista, Keravan ”haluutsä turpaan”-grilli on kaupungin suosituin ravintola yöaikaan. Tälle pienelle kopille on aina ryysis pilkun jälkeen ja annosta jonottaessa saattaa joutua hieman telmimään paikallisten kanssa. Grillin vieressä sijaitsee poliisiasema, jota koristaa tarinan mukaan Suomen suurin poliisikyltti. Jos meno yltyy liian hurjaksi, niin rautatieasema on onneksi aivan grillin vieressä, joten pois ei ole pitkä matka. Keravalla ei valitettavasti ole kuin yksi hotelli, joten lumoutuneinkin matkailija joutuu yleensä jättämään kaupungin yön viimeisellä T-junalla.

Sekoilu sallittu

ESSON TAKAPIHALLA nuoruuden viettäneenä ja muutamilla ennakkoluuloilla varustettuna, tavoitteena on saada tietää mikä saa teinit suihkuttamaan viisi kiloa lakkaa hiuksiinsa ja suuntaamaan kerta toisensa jälkeen Narinkkatorin laitamille. Ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että kovaääniset ja laumoissa liikkuvat nuoret eivät Kampissa muuta tee kuin hidasta tuhansien parempaa stadilaista elämää maistaneiden espoolaisten kotimatkan alkamista ja häiritse Kuolleenmeren mutanaamioita kauppaavien gigolojen leipätyötä.

Teksti ja kuvat Emmi Lehikoinen, Kaisa Saario ja Laura Salonen

Kello on varttia yli kahdeksan perjantai-iltana ja Kampin kauppakeskuksessa lentää laatta. Juuri rippikoulunsa käynyt Jussi 69:n näköinen tyttö oksentaa lounaan korvannutta karjalanpiirkkaa liukuportaiden alla sydänystävän pidellessä kiinni hiuspidennyksistä. Perjantai-ilta on virallisesti polkaistu käyntiin ja Groteski on paikan päällä selvittämässä mitä helvettiä täällä oikeasti tapahtuu.

LAUMOJEN SEASSA käyskentelee myös Kampin Big Brother – viikonloppukoulutuksella perehdytetyt, yölisien houkuttelemat järjestyksenvalvojat. Alkulämmittelyksi Groteski kääntyy heidän puoleensa selviytymisvinkkien toivossa – turhaan. ”EI VALITETTAVASTI voida kommentoida, mutta jääkää tänne hengailee niin kyllä te huomaatte mikä tilanne on.” Boring times. Vähäisestä ulosannista huolimatta joitakin asenteita vaeltavia teinejä ja kyseistä työvuoroa kohtaan on havaittavissa. Groteski on siis omillaan ja joutuu luottamaan omaan arviointikykyynsä. K-Supermarketin edustalla puolitoista tuntia norkoillut nelikko vaikuttaa vähiten vaaralliselta vaihtoehdolta matkalla teinihelvettiin. 16-vuotiaat Marika ja Jenni ovat jokseenkin haluttomia paljastamaan syvimpiä tuntojaan heitä muutamaa vuotta vanhemmille toimittajille, ja toteavat lyhyesti käyvänsä Kampissa ”kerran kuussa shoppailemassa ja venaamassa bussia”. Kaupat ovat kuitenkin sulkeneet ovensa jo aikaa sitten, ja vaikka tytöt olisivat kaukaa Kehä III:n ulkopuolelta, kuulostaa parin tunnin bussin odottelu epäilyttävän pitkältä. Teinit 0, Groteski 1.

SEURAAVAKSI HAASTATELTAVAT tytöt sentään myöntävät rehellisesti Kampin olevan viikonloppuisin heidän toinen kotinsa. Vartijoiden asenteet olivat ammattietiikan laimentamia, mutta nuorten suusta tulee kylmiä totuuksia. Ritva, 16, sekä Jay ja Janita, 15, ovat sitä mieltä, että vartijat purkavat henkilökohtaisia mielenhäiriöitään heihin täysin syyttä. Ritva, joka on joukosta selvästi äänekkäin, innostuu se-

lostamaan tapausta, jossa järjestyksenvalvojien satunnainen pinnallisuus paljastuu. ”Esimerkiks tänäänkin ne sano yhelle et ’kiva laukku sulla, jätkillä ei oo yleensä laukkuu’ ’no mut tää onki jätkien laukku’ ’ai jaa no voitsä lähtee ulos’. -- Se on niille niinku sydämen asia heittää meiät ulos täältä.” Toisaalta vartijoidenkin näkökulma alkaa hahmottua, kun tytöt kertovat hengausajan ve-

nähtävän usein jopa yli viisituntiseksi, ja heidän itsensäkin mukaan Kampissa on ”aika usein aika levotont meininkii”. Samaan aikaan liukuportaiden edustalla olevat Espanjan lomamatkoja esittelevän kojun lavasteet saavat kyytiä, kun ryhmä teinejä alkaa purkaa angstejaan. Vartijat saapuvat sydämen asialla nopeasti paikalle ja rauhoittavat tilanteen.

”Kohta päästään jätkät puristamaan priimaa mediahanuria!”

”

Vartijoidenkin näkökulma alkaa hahmottua, kun tytöt kertovat hengausajan venähtävän usein jopa yli viisituntiseksi, ja heidän itsensäkin mukaan Kampissa on ’aika usein aika levotont meininkii.’”

GROTESKI PÄÄTTÄÄ etsiä vielä kuvamateriaalia tarinansa tueksi ja kohtaakin heti innokkaan miesmallin. Toisin kuin yleensä, tällä mallilla on myös mielipiteitä – ja paljon. Anonyyminä pysyttelevä tumma miehenalku ei halua kohdata julkisuuden kiemuroita ja painottaakin, että loistavien kuvien hintana on kasvojen piilottaminen. Vilkas 17-vuotias jatkaa edellisten tyttöjen vartijoidenvastaista linjaa, mutta on vakuuttunut, että vartijoiden käytöksen taustalla on puhtaasti rasismi. ”Heti ku ne näkee et tääl on paljon ulkomaalaisii kehässä -- ne heittää ne pois mut sitku istuu ihan suomalaisii ni ne saa istuu rauhassa.” Hän päivystää tilannetta arkisin neljästä eteenpäin ja viikonloppuisin viidestä yhteentoista, jonka jälkeen suunnataan Steissille jatkoille. ”Sielt ei koskaan häädetä pois. Vaikka sä oot niinku laumassa tai ootsä sit vaalee tai tumma tai mexico, ei niit kiinnosta, jos sä oot kunnolla.” Juttua tuntuu riittävän niin paljon, että käy lähes epäselväksi, kumpi on haastateltava ja kumpi haastattelija. Rasismikysymys on selvästi hänelle tärkeä, ja hän toivoo pystyvänsä kitkemään ennakkoluuloja ja asenteita. Ties vaikka kyseessä olisi tuleva poliitikko. Keskustelu keskeytyy, kun kamppihengarin sanakirjamääritelmää vastaava tyttö vaatii lisäinformaatiota miesten alushousuista. Pojan ja muiden nuorten touhuja vierestä seurailee kolme aikuisempaa henkilöä, jotka paljastuvat työtehtävissä oleviksi nuorisotyöntekijöiksi. Työnkuvaan kuuluu nuorten kanssa hengailu ja juttelu, ja he vaikuttavatkin päässeen sisäpiiriin. Jätämme pojan tivaamaan eräältä

heistä, kuka heidän tuntemistaan nuorista on paras. TEHTÄVÄ ALKAA olla suoritettu, ja Groteski on ehtinyt jo sammuttaa nauhurinsa, kun yli-innokas poikajoukko pysäyttää toimittajat iloisella

huudahduksella. Pojat vaikuttavat olevan enemmän kiinnostuneita toimittajista kuin kysymyksistä, ja iholle pääsemiseksi vaaditaankin yhteiskuvaa. Ilta saa arvoisensa päätöksen, kun toimittajaa kouraistaan perseestä.

Teksti Matti Koivisto ja Pekka Lehtinen

Yhdyssana virheitä, tärähtäneitä valokuvia ja surkeasti vasemmalla kädellä taitettuja sivuja. Ainejärjestölehdet me jo tunnemmekin, mutta miltä näyttää journalismi pääkaupunkiseudun lukioissa? säksi jutun otsikossa on vittu kirjoitettu niin kuin se sanotaan. Vittu. Onko Groteski nyt enää ollenkaan niin groteski, kun jopa lukiolaisteinit sikailevat visvaisemmin kurssityönsä puitteissa? Häly ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Numeroista viimeinen on aina keväisin ilmestyvä vuosikertomus. Lehti toteutetaan oppilasvoimin elokuva- ja viestinnänopettaja Antti Pentikäisen sekä äidinkielenopettaja Mila Tolvasen ohjaillessa menoa. PENTIKÄINEN ON vahvojen visioiden mies. ”Perinteisen koululehden tehtävänä on koulun sisäisen yhteisöllisyyden voimistaminen.

Kerrotaan siitä, mitä koulussa tapahtuu ja mitä sen oppilaille kuuluu. Useimmissa tapauksissa tämä johtaa siihen, että jokainen oppilas kirjoittaa jutun omasta marsustaan. Tätä me emme halua.” Tikkurilassa lehteä pyritään miettimään ensisijaisesti itsenäisenä, toimivana kokonaisuutena. Lupaavien nuorten esseistien äidinkielen aineita ei sivuntäytteeksi oteta, vaan jutut kytkeytyvät enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti kulloiseenkin teemaan. Kurssia ei ole sidottu lukujärjestykseen, sillä ”hyvä toimittaja tekee töitä kaikkialla”. Opetusta perinteisessä mielessä ei ole paljoa, mutta leh-

Kuva Matti Koivisto

TIKKURILAN LUKION lehti Häly ei häpeile vertailussa edes itsensä Groteskin kanssa. Viestintäpainotteisen lukion nuorilla toimittajantaimilla ovat pullat hyvin uunissa. Lukiolehdessä kaikki on isompaa. Painosmäärät, budjetti, vieläpä kirkkoveneetkin. ”Meidänkin lehdessä on muuten pillu, se on vain paljon isompi”, Tikkurilan lukion lehtikurssia vetävä opettaja Antti Pentikäinen huomauttaa vuoden 2009 ensimmäiseen Groteskiin tutustuessaan. Ja toden totta, Hälyn suuressa seksiteemanumerossa 3/2008 se komeilee: kaikkea opiskelijaviestintää leimaava, vessanseiniltä luentomuistiinpanoihin kiertävä symboli. Tämän li-

Kuva Pekka Lehtinen

Journalismin junnuliiga

den valmiiksi saaminen teettää töitä. Ensialkuun intoa puhkuvat opiskelijat kaavailivat lehden ilmestyvän jopa neljä kertaa vuodessa, mutta ensimmäisen numeron valmiiksi saatuaan huomasivat kolmenkin olevan riittävän hikinen urakka. Kuulostaa aivan Groteskin vuodelta 2008! Jokaisella numerolla on oma päätoimittajansa, yksi tai Groteskin tapaan useampi. Vastuuta kierrättämällä kokemusta kertyy mahdollisimman monelle. Pienenä porkkana päätoimittajan saappaisiin hyppäävälle on tarjolla ylimääräinen kurssimerkintä. Entiset päätoimittajat Alisa Kettunen ja Arto Kekkonen kertovat pitkistä illoista lukiolla lehteä pakertaessa. Kekkonen uudisti Hälyn ulkoasun mediadiplomityönään. Molemmat kertovat lehden parissa työskentelyn olleen palkitsevaa. Päätoimittajan vastuun määrä vaihtelee sen mukaan, kuinka paljon oppilas itse on valmis pestiinsä satsaamaan. Toimenkuvaan luonnollisesti kuuluu ainakin deadlineista kuumottelu ja laiskimpien sisällöntuottajien potkiminen. SIINÄ MISSÄ Groteski ei ole hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut herättämään närkästystä muualla kuin Median talousvastaavien piirissä, rikkoo Häly ennakkoluulottomasti vantaalaisen sananvapauden rajoja. Pimppijuttu ja seksiteema menivät vielä lukiokujeilusta, mutta Arto Kekkosen vitsailu Korsosta räjäytti Vantaan sanomien toimittajan liekkeihin. Skandaalinkäryä haistava paikallisreportteri retosteli lehtensä sivuilla Tikkurilan lukion lehden lokakampanjasta korsolaista Lumon lukiota kohtaan. Kurssin vetäjänä Antti Pentikäinen pääsi selittelemään Hälyn törkeyksiä opetuslautakuntaan asti: ”Se oli vitsi.” Vastaisuuden varalta harkinnassa on erityisen ironiafontin käyttäminen.

Katri Piiparinen

HELSINGIN SUOMALAISEN YHTEISKOULUN lehden, Oraan, tekotavoista löytyy samoja piirteitä kuin Groteskista: tehtävälle omistautuva päätoimittaja tai toimitusneuvosto astuu puikkoihin yhdeksi vuodeksi kerrallaan. Toimintaan osallistuminen on puhtaasti vapaaehtoista, eikä vastineeksi heru mitään kurssipisteisiin viittaavaakaan. Oraan takapiruna ja suojeluspyhimyksenä toimii äidinkielen lehtori Väinö Kuukka, jonka vastuulla on huolehtia esimerkiksi siitä, että valta siirtyy väistyvältä toimitukselta seuraavalle tiimille juoheasti. Lehden nykyinen päätoimittaja Katri Piiparinen aloitti tehtävänsä syksyllä 2008, toisen lukiovuotensa alussa. Alun perin häntä houkuttelivat taittajan tehtävät. Haave kuitenkin kilpistyi Piiparisen alkaessa epäillä nakkia turhan haastavaksi. Ajatus päätoimittajaksi ryhtymisestä syntyi ex tempore, kun muita ehdokkaita ei löytynyt. Oma lehtensä on myös Ressun lukiossa. Pärskeiden päätoimittajana istuu niin ikään toisen vuoden opiskelija, Johannes Vartia, jonka

taival vastuutehtävään oli kollegoitaan kivisempi. Hän ehti pyrkiä päätoimittajaksi jo ensimmäisenä vuotenaan Ressussa, mutta hävisi äänestyksen omien sanojensa mukaan ”oikeutetusti”. Luovuttaminen ei kuitenkaan tullut kysymykseen, ja jo vuotta myöhemmin vaalimenestys kääntyi päälaelleen. Vartian vuoden mittainen päätoimittajakausi alkoi maaliskuussa 2009. Alun perin lehdenteon pariin houkutteli halu osallistua lukion oheistoimintaan, ja televisiotoimittajan poikana kiinnostus mediaa kohtaan oli jo ennestään vahva. ENSIMMÄISEN SYK:SSA viettämänsä vuoden aikana Katri Piiparinen oli ehtinyt tutustua koulun lehteen ulkopuolisen näkökulmasta. Vaikutusta se ei ollut häneen tehnyt. ”Lukuvuoden 2007–2008 lehdet olivat huomaamattomia, eikä moni jaksanut lukea niitä ollenkaan”, Piiparinen muistelee. Syksyllä Oraan uuden päätoimittajan valtakausi käynnistyikin suurten muutosten merkeissä. Lehti muovautui uuteen uskoon, kun musta-

29 Arto Kekkonen ja Alisa Kettunen

Johannes Vartia

kaan se ei välttämättä ole ollut Pärskeiden toimintaa ajatellen paras mahdollinen asia. ”Toimituksessa meininki on vapaamuotoista, ehkä liiankin rentoa. Deadlinet paukkuvat ja juttuja kertyy taittajille eksponentiaalisesti juuri ennen painopäivää”, hän mainitsee. Kuulostaa pelottavan paljon Groteskilta. Vartiankin toiminnalla on alusta asti ollut päämäärä. ”Tavoitteena oli laittaa jotain rotia toimitusprosessiin. Tuloksia tuskin kuitenkaan nähdään ennen syksyä”, Vartia kertoo. Töitä on siis tiedossa vielä riittämiin. Pyrkimyksenä on myös ollut estää lehdenteon klikkiytyminen. Nykyisin lehden toimintaan osallistu vain varsin pieni piiri.

valkoisen, osin käsin tuherretun ulkoasun tilalle astui raikas, nelivärinen layout. Entisistä ajoista muistuttaa enää lähinnä A5-sivukoko. Myös sisältöjä raivattiin kovalla kädellä. Kyytiä sai jopa lehden keskiaukeamaa vuodesta toiseen hallinnut Toopeli-vitsipalsta. Sen saavuttamaa korkeaa ikää voi vain hämmästellä, sillä palstan pointti tuntui olevan visusti hukassa jo 1990-luvun puolella. ”Ennen kaikkea halusimme selkeyttää Orasta ja tehdä siitä mukavan lukea”, Katri Piiparinen toteaa uudistuksen tavoitteista. Juttujen aihepiiriä on nyt ulotettu myös hieman koulun ulkopuolelle, vaikkakin tarkoituksena on edelleen pysyä selkeästi koululehtenä. Viimeisimmässä numerossa Oraan uutta suuntaa havainnollistaa Anneli Jäätteenmäen haastattelu, koululehdeksi sen taas paljastavat kuvat vanhojen tansseista. Haastetta lisää poskettoman laaja lukijakunta, sillä innostavaa luettavaa pitäisi keksiä kaikille yhdeksänvuotiaasta abiin. Ressussa lehdenteon keskeisenä arvona on ollut toiminnan vapaus. Johannes Vartian mu-

PÄRSKEIDEN KIRJOITUKSET ovat nostattaneet toisinaan pientä polemiikkia Tikkurilan Hälyn tavoin, joskin vain koulun sisällä. ”Hyvän maun rajoista on pariin otteeseen ollut erimielisyyttä rehtorin kanslian kanssa”, Johannes Vartia sanoo. Tavallisesti Pärskeissä julkaistaan kuitenkin juuri sitä, mitä siihen kirjoitetaankin. Niin hyvässä kuin pahassa. Oraan uudistamiseen liittyvää kynnystä madalsi erityisesti se, että Katri Piiparinen aloitti taipaleensa SYK:ssa vasta lukiossa. Moni oppilas pysyy talossa aina kolmannen luokan alusta lukion loppuun, jolloin silkka sykkiylpeys saattaa tehdä epäkohdille sokeaksi. ”Päätös oli helppo, kun sitä ei joutunut tekemään tunnesiteiden kahlitsemana”, Piiparinen kertoo. SYK:ssa muutokset on otettu vastaan avoimin mielin. Palautetta suuntaan tai toiseen ei ole juuri kuulunut. Kaikesta päätellen muutos olikin passiivisesti kaivattu ja odotti vain oikeaa henkilöä toteuttajakseen. SEKÄ PÄRSKEIDEN ETTÄ ORAAN päätoimittajat pitävät tehtäväänsä enemmän harrastuk-

sena tai itsensä toteuttamisena kuin suurena velvollisuutena tai elämäntehtävänä. Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuva lehdenteko on harvoin elämän ja kuoleman asia, eikä luovaa työtä muutenkaan ole välttämättä aina syytä ottaa vakavasti otsa kurtussa. Vartian ja Piiparisen otetta voi siis pitää varsin perusteltuna. Eliittikoulujen päätoimittajia yhdistää myös kiinnostus historian opiskelua kohtaan. Sattumalta molemmat heittävät ilmoille saman ajatuksen miettiessään, mikä heitä kiinnostaisi lukion jälkeen. Vartiaa humanistin työllistymismahdollisuudet kuitenkin arveluttavat, ja Piiparinenkin harkitsee vielä vakavasti toisena vaihtoehtonaan oikeustieteitä. Media ry:n piirissä heitä tuskin tullaan näkemään, eikä kumpikaan pidä journalistin uraa omalla kohdallaan todennäköisenä. Koululehtien parissa puuhastelu on silti onnistunut herättämään molemmissa edes pienen kipinän, sillä esimerkiksi freelancer-toimitustyö oman erikoisalan puitteissa kuulostaa sekä Piiparisen että Vartian mielestä ainakin periaatteessa kiinnostavalta. ”Journalismista tulee ensimmäisenä mieleen uutistoimittaja, joka juoksee kieli vyön alla tiedonmurusten perässä ja nostaa tästä paskaa palkkaa. Tuleva työni tulee todennäköisesti olemaan tekstinkäsittelyä ja tuottamista, mutta journalismia en aio opiskella”, Johannes Vartia täsmentää.

Quo vadis, Groteski? Groteski täyttää kolmekymmentä. Se on perinteinen kriisin paikka. Aikuisuuden kynnyksellä myös ainejärjestölehden on hyvä pysähtyä miettimään omaa tarkoitustaan ja tulevaisuuttaan. Avuksi kutsuttiin Groteskin entisiä päätoimittajia kolmen vuosikymmenen varrelta.

MARIAN HELMEN NURKKAPÖYTÄÄN on kutsuttu paikalle poikkeuksellinen Groteskin kokous. Paikalla eivät ole valtaa pitävät päätoimittajat eivätkä innokkaat avustajat, vaan kasa Groteskeja eri vuosikymmeniltä ja neljä lehden entistä päätoimittajaa: MTV3:n uutistuottaja Pertti Nyberg (Groteskin päätoimittaja vuonna 1985), Pohjoisrannan toimitusjohtaja Jouni Heinonen ja viestinnän laitoksen professori Pekka Aula (molemmat Groteskin toimitusneu-

vostossa 1989) sekä muun muassa HS:n kuukausiliitteeseen ja Imageen kirjoittanut toimittaja Joanna Palmén (Groteskin päätoimittaja 2005). 1990-luvun näkökulmaa taas haetaan erillisessä salakonferenssissa kirjailija Juha Itkosen (Groteskissa 1997) kanssa. Päätoimittajat selailevat omia Groteski-vuosikertojaan. Ne herättävät hilpeyttä ja haikeutta. ”Kyllä mä häpeän näitä tuotoksiani oikeasti. Intoa oli paljon, mutta tietoa ja osaamista vähän. Siitä syntyy kirjoittamista, joka on oikeastaan pelkästään mielipidettä, mutta puettu tiedon muotoon.” Pertti Nyberg toteaa. PÄÄTOIMITTAJAT OVAT yhtä mieltä siitä, että eri vuosikymmenten Groteskit ovat olleet oman aikansa lapsia ja lehden vaihtelevassa linjassa on kuvastunut samalla Media ry:n toiminnan henki. Aulan mukaan 80- ja 90-lukujen taite oli Mediassa ”karnevalistista aikaa” ja sellaisia ovat myös silloisen aktiiviporukan toimittamat Groteskit. ”Hauskaa meillä oli ja saatiin paljon aikaiseksi. Mutta sellaista parvekkeelta kusemistahan se oli koko touhu.” Aula summaa. Heinonen komppaa: ”Ihan pelleilyä. Yritettiin jotain gonzoa, mutta onnistuttiin helvetin huonosti.” Joanna Palménin mukaan 2000-luvulla Gro-

TULEVAT TIEDONVÄLITYKSEN TOIVOT varttuvatkin siis Helsingin aivokeskittymien sijaan Vantaalla. Hälyn eläköitynyt päätoimittaja, juuri kirjoittanut Alisa Kettunen harkitsee kirjallisuuden opiskelua yliopistossa, kun taas Arto Kekkosen tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluvat kuluvan abikevään ihanaiset kuherruskuukaudet Niemisen ja Pantin kanssa. Ehkäpä Kekkosen nimi vielä jonain kauniina päivänä komeileekin Groteskin apinalaatikon huipulla.

Teksti Mari Suonto Haastattelut Kia Kalliola ja Mari Suonto Kuvat Mikko Kuusisalo

Joanna Palmén

teskissa haettiin vakavastiotettavampaa linjaa. Palmén päätoimitti lehteä yhdessä Mikko Kuusisalon kanssa vuonna 2005 ja teki omasta mielestään ehkä vähän liiankin tosissaan niin sanotusti oikeaa aikakauslehteä. ”Se oli turhaa pingotusta, koska vakavissaan saa olla aikuisiällä työelämässä vaikka millä mitalla.” Päätoimittajakokous pohtiikin hartaasti, mikä Groteskin funktion oikeastaan tulisi olla. Ainejärjestölehti voi olla monelle toimittajaksi haaveilevalle väylä päästä kokeilemaan jutun teke-

Juha Itkonen

mistä käytännössä. ”Opiskelu valtsikassa oli aika lailla käytännölle vierasta, joten Groteski palveli tavallaan meidän omana harjoittelukenttänä.” toteaa Juha Itkonen, joka teki pitkään toimittajan töitä ennen kirjailijanuraansa. ”Groteskia tehdessä jouduin ensimmäistä kertaa esimerkiksi tilaamaan – tai no, ruinaamaan – ja käsittelemään juttuja. Apu-lehden toimitussihteerinä ja -päällikkönä se oli sitten mun oikeaa duunia.”

Pertti Nyberg

TOISAALTA EX-GEELÄISET painottavat, että ainejärjestölehti ei saisi olla pelkkä toimittajaksi pyrkivien juttunäytteiden julkaisuputki. Groteskin tulisi olla opiskelijoiden lehti opiskelijoille, joka voisi samalla luoda yhteisöllisyyttä medialaisten piirissä. Tämä näkökulma näkyy vielä 80-luvun läpysköissä, joissa mainostetaan ja raportoidaan tämän tästä Media ry:n erilaisia tapahtumia. 90-luvulta eteenpäin ote on ammattimaisempi. Tiedotus ja järjestötoiminnan fiilistely ovat siirtyneet nettiin ja Groteskista on alkanut muistuttaa enemmän yleisaikakauslehteä.

Aula korostaa sitä, että epäkaupallinen ainejärjestölehti voisi olla hyvä areena tehdä asioita toisin kuin valtamediassa: ”Sen pitäisi olla jollain tavalla sellainen kanava, jossa vaietut äänet saavat tilaa, enemmän revittelyä ja poweria.” ”Toisaalta voi olla vaikeaa tehdä asioita toisin, jos ei ole vielä opetellut sitä ensimmäistäkään tapaa. Ja juttunäytteinähän ne revittelyt eivät välttämättä kovin hyvin toimi.” Pertti Nyberg huomauttaa. Eräs Groteskin historian aikana tapahtunut muutos on nähtävissä pelkällä vilkaisulla Marian Helmen pöydälle kasattuihin lehtiin: Teknologian jokapäiväistyminen näkyy. 80-luvulla osa jutuista kirjoitettiin vielä käsin ja painotekniikka on kopiokone-tasoa. Uudemmat Groteskit nelivärikansineen ja visuaalisine sisältöineen näyttävät niiden rinnalla verrattain prameilta. Toisaalta viestinnän alan ammattilaisina vanhan kaartin päätoimittajia ihmetyttää, miksi lehti ei ole siirtynyt vielä nettiin. ”Nyt kun keskustellaan yleisesti siitä, että katoavatko painetut lehdet ja riittääkö niille lukijoita, niin on mielenkiintoista että Groteskissa ei ole edes ajateltu nettipuolen kehittämistä. Siihen tarvitsisi vain yhden innokkaan tyypin viemään sitä eteenpäin.” Nyberg tuumii. Entiset luotsit innostuvat yhteistuumin monimediaisesta Groteskista. Groteski-brändin alle suunnitellaan yhdisteltäväksi tekstiä, liikkuvaa kuvaa ja podcasteja; haastatteluja, reportaaseja ja vaikka gonzompaakin materiaalia. Nyberg esittää, että sivustolle voisi saada kävijöitä esimerkiksi kuvaamalla alusta loppuun yhden Media ry:n kostean illan Uudella ylioppilastalolla. G-huippukokous näkee mahdollisena, että netti-Groteskin sisällöntuotanto potkaistaisiin käyntiin esimerkiksi viestinnän käytännön journalismikurssien yhteydessä ja kokonaisuuden koordinoinnista vastaisivat lehden päätoimittajat. Se tukisi myös samalla myös työelämän tarpeita. ”Sitä taitoahan nykyisessä mediamaailmassa juu-

”

Entiset päätoimittajat innostuvat yhteistuumin netti-Groteskista. Nyberg esittää, että sivustolle voisi saada kävijöitä esimerkiksi kuvaamalla alusta loppuun yhden Media ry:n kostean illan Uudella ylioppilastalolla.”

Jouni Heinonen

ri tarvitaan, yrityksissä ja toimituksissa: monikanavajulkaisun toiminnan hallitsemista.” Heinonen huomauttaa. ”Ja sitten ei tarvitse kuin mainita, että on ollut tekemässä groteski.fi-sivuja, niin saa työtä mistä vain.” Aula jatkaa. Itkonen puolestaan puhuu ehdan paperille painetun sanan puolesta. ”Onhan se eri asia, että on tämä konkreettinen tuote, jonka voi ottaa sieltä valtsikan kirjastolta mukaan tai pamauttaa tähän entisen päätoimittajan eteen 12 vuotta myöhemmin. Näissä on oma hienoutensa.” Painettuna tai netissä, varmaa on ainakin se, että Groteski jatkaa taivaltaan kohti keskiikää. Kuten Itkonen toteaa: ”Kun kyse on viestinnän opiskelijoista, Mediasta, niin lehdellä on aivan erityinen tehtävä. Se on merkittävä yhdistävä tekijä. Niin kauan kuin mikään muu järjestö vääntää, niin viestinnän opiskelijat eivät saa luovuttaa.” Pekka Aula

Maisemia

pienestä maailmasta Teksti ja kuvat Mikko Kuusisalo

KÄVELYLLÄ LAPSUUDEN MAISEMISSA mielen valtaa välillä melkoinen nostalgia-aalto. Koulumatka mahtuu yhteen panoraamakuvaan. Koti jää oikeaan laitaan, mutta vasemmasta reunasta puuttuu reitin toinen päätepiste. Parakkikoulu on purettu ja viety pois, jäljellä on vain tyhjä tontti.

LEIKKIKENTÄN VANHA KERHOTALO on palanut ja tilalle rakennettu uusi, tutuissa taloissa asuvat uudet ihmiset. Siinä, missä ennen oli metsä, on nyt tie ja kerrostaloja. Vanhaa lähikauppaakaan ei enää ole – sitä, josta sai alennusta, kun oli täyttänyt etuvihon siihen liimattavilla merkeillä.

PIENENÄ PRINSESSANKIVEN seinämien välissä mahtui kiipeilemään mainiosti. Nyt saman kiven kylkiä koristavat tagit, eikä tarinan mukaan kiven sisällä asuneesta prinsessasta näy jälkeäkään.

KUN OLI itse pieni, myös maailma tuntui pienemmältä. Yksi bussi vei tarhaan, toinen kaupunkiin. Muista ei ollut niin väliksi. Joskus kuljettiin junalla, joissa sai konduktööriltä lastenlipun: pahvilapun, jossa oli eläinleima. Juna kulkee yhä samaa rataa – puiston yli siltaa pitkin, ennen kuin kaartaa asemalle. ASEMAHALLI ON nyt maalattu uudelleen ja entisestä lipunmyyntipisteestä saa nykyään kebabia. Asemalta juna jatkaa matkaansa kehätien yli. Sen ylittävä silta oli aikoinaan melkein koko maailman ääri. Heti sen jälkeen oli supermarketti, joka nyt on vaihtanut nimeään ainakin kahdesti.

AIVAN KAIKKI ei ole muuttunut kokonaan. Tutussa leikkipuistossa näkee yhä jäljet jokatalvisesta ”rännistä”. Puiston rinteeseen jäädytettiin pitkä liukumäki, joka päättyi jyrkkään kallistettuun mutkaan. Koko puiston lapset laskivat mäkeä tuntikaudet, juoksivat ylös ja laskivat taas alas. Sai olla vikkelä, että sai itselleen ja kaverilleen pulkan, eikä tarvinnut tyytyä pelkkään liukuriin.

MUTTA JOSTAIN SYYSTÄ se mäki oli silloin paljon korkeampi.

Mun ammatti Haastattelu Lauri Korolainen

Kumpi on kivempaa, opiskelu vai työnteko? Nyt katsottuna opiskelu, mutta silloin aikanaan sitä ei niin tajunnut. Opiskeluaikana odotti vain koko ajan seuraavaa duunia, seuraavaa tenttiä, seuraavaa valmistumista. Nyt sanoisin itselleni, että ota lunkimmin, älä stressaa, kaikki järjestyy. Parhaat opiskelumuistoni ovat Median puheenjohtajavuosi 2003 ja myöhemmin gradun tekeminen.

Ihan saletisti. Verkostoituminen verkostoitumisen takia on inhottava ajatus, mutta ihmisiä tapaamalla oppii paljon. Jos opiskeluaikana pääsee tekemään pienissä piireissä isoja juttuja, niin päätä palelee vähemmän duunielämässä. Ennen kaikkea se oli kuitenkin helvetin hauskaa. Kerro juoru viestinnän laitoksen henkilökunnasta. Marjo Anomaa harrastaa lavatansseja.

Jussi Viskari, 28 Toimitusjohtaja, omistaja Seimer Oy Valmistunut laitokselta v. 2005 Palkka 40 000 €/vuosi plus osingot Miten sinusta tuli yrittäjä? Vuonna 2005 olin gradua vaille valmis maisteri ja työskentelin viestintäkonsulttina JKL Helsingissä. Samaan aikaan, kun minulle tarjottiin sieltä vakipaikkaa, vanhempani ehdottivat, että ostaisin heidän yrityksensä. Silloin piti laittaa arvoja järjestykseen. Sanoin faijalle, että heti kun saan gradun pois alta, tulen jatkajaksi. Otin helvetin ison pankkilainan ja ostin firman.

Ammattisi parhaat ja huonoimmat puolet? Parhaat puolet ovat vapaus ja liksa silloin, kun menee hyvin. Paskinta on se, että työhön on tosi sidottu. Ei voi ottaa lopareita, jos alkaa vituttaa. Opiskeluaikana ja aikaisemmissa duuneissa sai paljon virikkeitä siitä, että ympärillä oli fiksuja ihmisiä. Nyt työ on suoraviivaisempaa eikä älyllistä liikkumavaraa ole niin paljon. Kun neuvotellaan, neuvotellaan rahasta. Bisnes ei ole mitään avaruusfysiikkaa. Onko yrittäjä aina töissä? Joskus tule jaksoja, että tulee tehtyä pitkää päivää. Kavereihini verrattuna voisin kuitenkin väittää, että teen jopa lyhintä päivää. Lomilla ei toisaalta koskaan ole ihan kokonaan vapaalla. Joka päivä pitää tsekata puhelimesta, onko jotain tilannetta päällä. Snadisti varuillaan pitää olla koko ajan.

Median puheenjohtaja, laitosjohtoryhmän jäsen, Messiaiden tähtipelaaja. Onko opiskeluajan aktiivisuudesta ollut hyötyä työelämässä?

Dr. Lefastii viisaita vie

Organisaatioviestinnän professori Leif Åberg neuvoo Groteskin lukijoita elämän tyrskyissä. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen groteski@mediary.fi tai pistäydy vastaanotolla keskiviikkoisin kello 15–16 osoitteessa Unioninkatu 37, Helsinki. Hei mun ihastus pyys mua treffeille irc-galtsussa!!! Ja me ollaan nyt menossa mut mä oon ihan paniikissa kun mä en tiedä mitä poikien kanssa puhutaan! Sit on niin noloo jos en keksi mitään sanottavaa! Iik mitä mä teen?? nalle_karkki

Lahdessa on urheiluseura FC Kuusysi, joka perustettiin vuonna 1934 nimellä Lahden Pallo-Miehet. Matti Vanhanen ymmärtääkseni piti Kuusysiä hyvänä. Tästä jotkut ovat lähettäneet leikkisiä viestejä Matille. On tietysti perin harmillista, jos kaikki koulussa kiusaavat Sinua.

Dear nalle_karkki. Kun MINÄ olin hyvin nuori, muistaakseni arvostin likkoja, jotka osasivat keskustella etanoista, sammakoista tai (koiranhännän) tupsukoista. Vähän vanhempana ymmärsin että hiljainen vaimo on herran lahja. Vaan nythän OMG tää nettiväki on ihan muissa maailmoissa. Jos sun ihastus on really ihQ tjsp, ja jos sen mielestä SÄ oot kans ihQ tjsp, eli ootte niinku bff, no hätä. Muistat vaan ROFL vaikka sen jutut olis EVVK. Finnivoiteista ei kannata puhua…

Dear Dr. Lefa, onks mulla ja mun poikkiksella liian iso ikäero kun se on -79 ja mä oon -96??? Miksei kukaan tajuu?? truulaav

BTW jos tosimaailma tuntuu uhkaavalta, WN meet ensin 2L:ssa? Hyvä keissi: googlaa ”Taylor Ballard”. CUL8R.

Miks tää mun elämä on yhtä Greinerin mallia ja kulkee kriisistä kriisiin? Koska tää helpottaa? Emoteinix

Kaikki koulussa kiusaa mua kun en tiedä mitä kuusysi tarkottaa!!! Siis mikä tää kuusysijuttu oikein on ja miten Matti Vanhanen liittyy tähän kaikkeen??? Mr. Nolo -95

Ystäväni Larry E. Greiner vastasi kysymykseesi sähköteitse: ”Hi Leif, how’s the weather there? Here in Palo Alto – still no snow. Tell your student that I cannot help her (not enough information), but my educated guess would be ’round 2013. Greetings, Larry”.

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä? Mitä toimitusjohtaja tekee?

Seimer Oy Vuonna 1990 perustettu kaupan alan henkilöstöpalveluyritys Työntekijöitä 70 Liikevaihto 1,4 milj. € vuonna 2008 Liikevaihto kaksinkertaistunut Viskarin tultua toimitusjohtajaksi v. 2006

Puolet duunista on sellaista, mikä on firmassa kuin firmassa samanlaista. Taloushallintoa, budjetointia, suunnittelua, neuvotteluita ja laskutusta. Toinen puoli on enemmän sitä substanssia, mikä mulla tarkoittaa asiakasvastuuta S-ryhmästä. HOK Elanto on meidän isoin asiakas. Normiviikko jakaantuu niin, että olen 2–3 päivää toimistoillamme Järvenpäässä tai Tampereella. Siellä pitää katsoa, että kaikki pyörii, laskut ja palkat tulevat maksettua, ja asiakkaat ovat tyytyväisiä. Loppuajan olen Helsingissä niin, että teen duunia himassa Kruunuhaassa tai käyn asiakkaiden luona. Jos kaikki rullaa niin kuin pitää, ei silloin ole kiire mihinkään.

Yrittäjyys ei määritä mua niin, että minä olisin yhtä kuin Seimer. Se on vain duuni. Kun ostin firman, sen päätoimiala oli esitellä elintarvikkeita kaupoissa. En koe, että se on mitenkään lähellä sydäntä. Sen sijaan firman pyörittäminen ja ihmisten johtaminen – siinä on enemmän haastetta. Olen kuitenkin kelannut, että palaan vielä jossain vaiheessa viestinnän pariin. Veikkaan, että viiden vuoden päästä Seimer on myyty. Toim. huom. Viiden vuoden odottelun sijaan Viskari myi firmansa jo vappuaattona Biisoni Oy -henkilöstöfirmalle.

Hei kamoon, truulaav, kun ite olet lähes satavuotias ja poikkiksesikin kasikymppinen niin ei sen enää oikein ole väliä...

Sarjakuva Tomi Strömberg

Römpsä