Groteski 2/2016

Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden lehti

GROTESKI 002

Origos Oy I Sinimäentie 10 A I 02630 Espoo I p. 010 526 3850 I myynti@origos.fi

Ota rennosti ja anna meidän painaa.

www.origos.fi Validation Print Creation | 29987

instagram.com/origos.fi

facebook.com/origosfi

Origos Oy

2/4 KESÄKUU 2016

PAPERI T 10 ISO NUMERO 22 NÄKEMISEN AMMATTILAISET 30 KANKKONEN 38 PODCAST 48

Kielihoitoa suojatusti. 20 Suomen niemellä, Suomen kiellä. 26 Kieleni rajat ovat maailmani rajat. 34 Journalistit kieli ruskeana. 36 Elokuvan kieli köyhtyy. 44

Groteski Röyhkeää, rietasta ja relevanttia Julkaisija: Media Ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat Yhteystiedot: groteski.lehti@gmail.com Twitter: @groteski Instagram: @groteskilehti Oikaisu: Kuka luulet olevasi, Laura Huhtasaari?

Tekstiä korjattu 31.3.2016. Alkuperäisessä tekstissä mainittu Maryan Abdulkarim ei ollut vastapuolen puhujana ”Itsenäinen Suomi” -tapahtumassa, kuten artikkelissa luki. Toimittaja pahoittelee asiavirhettä.

Päätoimitus: Adile Sevimli twitter: @ida–adile Elisa Kitunen twitter: @elisakitunen Juho Valta twitter: @JuhoValta Oona Pohjolainen ig: @oonapohjolainen Tuomas Heikkilä twitter: @tuohmas AD Jaakko Suomalainen twitter: @jsuomalainen

Kirjoittajat: Adile Sevimli, Aino Vähälä, Arda Yıldırım, Elisa Kitunen, Emma Lehikoinen, Erik Räsänen, Juho Härkönen, Juho Valta, Martta Kallionpää, Oona Pohjolainen, Pekka Torvinen, Roosa Kontiokari, Roosa Savo, Sara Gyldén, Tuomas Heikkilä, Valeriya Kushchuk

Piirrokset/maalaukset: Kristina Sedlerova

Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2016.

Paino: Origos Oy, Sinimäentie 10 A, 02630 Espoo Paperi: 250 g Edixion, 100 g Scandia 2000 natural

PÄÄKIRJOITUS

Juho Valta

SAARNA, JOTAEI TULE SITEERATA ihminen pystyy kirjoittamaan hyvän lauseen.” Näin laukoi Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen jossain seläntaputteluseminaarissa muutama vuosi sitten. Perään hän uhosi lukeneensa monta ”niin sanotusti hyvää romaania, jossa ei ole ollut yhtään hyvää lausetta.”

Mutta millainen on hyvä lause tänä päivänä? Mitä ylipäätänsä tarkoittaa olla hyvä kielenkäyttäjä?

Instagram-profiileille, twitterdebaateille, vaaliteeseille, motivaatiopuhujille, massaelokuville ja mainoksille jatkuvasti altistuvan sukupolven pitäisi osata vastata näihin kysymyksiin vaivattomasti.

Modernissa maailmassa hyvä lause on asioita yksinkertaistava, paatoksella pumpattu mukaviisaus, jonka voi vaivatta lätkäistä villapaidan etumukseen. Se on helposti AINOASTAAN LAHJAKAS

5 002

siteerattavissa oleva naseva mantra, joka tuo turvaa ja toivoa arjen absurdien ongelmien keskellä. Sitä ei tarvitse lukea tai kuulla kuin kertaalleen, koska se ei halua aiheuttaa kenellekään päänvaivaa.

Hyvä lause on valmiiksi pureskeltu rihkama-aforismi, joka pystyy hetkeksi järjestämään mieliemme kaaosta. Se on yleispätevyys, jonka pitää kyetä lumoamaan kaikki aina kulmabaarin kolmen promillen lärveistä kärsivästä elämänkoululaisesta kauppiksen tulevaan kaverikapitalistiin. Se pärjää omillaan ja on vapaa kontekstin kahleista. Sen korkein tavoite on helppoja vastauksia havittelevan vastaanottajan irstas virnistys.

Mitä jos lakkaisimme jahtaamasta lyömättömiä sananlaskuja ja alkaisimme sen sijaan harjoittamaan pitkämuotoisempaa ja enemmän pitkäjänteisyyttä vastaanottajalta vaativaa kielellistä ilmaisua? On suuruudenhullua ajatella, että maailman kompleksisuus olisi kompressoitavissa pikkunokkelaan iskulauseeseen. Se on moraaliton akti, koska se pyrkii tekemään totuudesta pikaruokaa.

Näitä totuuden pikaruokaravintoloitsijoita valtaosa aikamme kielitaitureista on. Jopa Groteskin tämän numeron kansikuvapoika, kiistatta lahjakas ja rohkeasti musiikkigenrensä konventioille keskisormea näyttävä Paperi T, paljastaa tavoittelevansa täydellistä one-lineria.

Tämä on sääli, sillä kiinnostavimmat tekstit ovat niitä, jotka on kohdattava nimenomaan kokonaisuutena. Niiden läpi ei kulje mitään teoksen sanoman kiteyttävistä pääkohdista koostuvaa oikotietä, jollaisen Paavo Väyrynen aikoinaan valehteli löytäneensä Dostojevskin tuotannosta. Ne eivät alistu tulemaan silmäillyksi tai selatuksi. Marcel Proust on juuri siksi historian parhaita kirjailijoita, ettei yksikään hänen teoksistaan toimi Wikipediassa.

Amerikassa ihmisten pakkomielle iskeviin heittohaikuihin on mennyt niin pitkälle, että ensimmäinen asia, jonka CNN postittaa presidentinvaalidebaatin jälkeen YouTubeen on kokoelma illan sanasodan sukkelimmista letkautuksista. Debaatin voittajaksi julistetaan se, kuka roastaa rankimmin. Ja sitten surkutellaan, että miksei kenelläkään ole mitään vitun hajua siitä, millaisen terveydenhuoltojärjestelmän Donald Trump oikein kyhäisi virkaan astuttuaan. 86-vuotias Jürgen Habermas pyörii jo valmiiksi siinä haudassa, johon hän on pian menevä.

Arvotamme tiedostamattamme kielenkäyttäjän taidot sen mukaan, kuinka kykeneväinen hän on manipuloimaan meitä. Aikamme sanasepot eivät haasta tai hajota, he vain hallitsevat huvittamalla.

Haluamme oraattoreita, joilla on viekas kyky saada meidät kokemaan ensirakkauden tunne antiikkisten ajatustemme kanssa. Haluamme kielenkäyttäjiä, joiden tosiasiassa konventioita vaalivat korulauseet löyhkäävät tuoreilta ideoilta.

Vuoden ensimmäisessä Groteskissa Jussi Parviainen totesi suomalaisen taiteen tulevaisuuden piilevän Jouko Turkassa. Ehkä Turkan opeista on louhittavissa ratkaisu tähänkin ongelmaan. Hänen 90-luvulla lähetetty televisiosarjansa Kiimaiset poliisit julkaistiin tänä keväänä DVD:nä. Turkka julisti aikoinaan kohua herättäneen sarjan olevan rangaistus Suomen kansalle ulkomaalaisten poliisisarjojen palvonnasta.

Tätä eettisempää lausuntoa ei modernissa maailmassa taiteilija tai kukaan muukaan tekstintuottaja voi antaa. Hyvä kielenkäyttäjä rankaisee älyllisestä laiskuudesta ja vallitseviin ajattelumalleihin mukautumisesta. Hän rakastaa lukijaansa tai kuulijaansa vihan huudoin. Hän ei palvele viestin vastaanottajaa, mutta ymmärtää vastaanottajan olevan silti kiinnostavin asia kaikissa teksteissä, sillä luovuus voi levitä ainoastaan sen ajatusten kaaoksen kautta, jota teksti parhaimmillaan vastaanottajan mielessä synnyttää. Ja ilman luovuutta ihmisellä ei ole tulevaisuutta.

Arvoisa lukija, olet varmaan jo huomannut, että kaikkien pappien tavoin olen tekopyhä ja itsekin syntinen. Tämän vuoksi näenkin sopivana, että päätän saarnani hyvään lauseeseen, jonka tunnustan olevan mukaelma erään suuren valtiomiehen sanallisen arkun aarteista. Hyvä työ luo työtä.

Toivottavasti tämä vuoden toinen Groteski on teille työläs, mutta sitäkin antoisampi, kesäinen lukukokemus. Kipeästi loman tarpeessa oleva päätoimittaja pakenee lukuhetkienne ajaksi Hindustanin aroille ja ylängöille. Ehkä Gangesin pyhä virta puhdistaa minut hyvistä lauseista. G

6 002

Ripsa Anna Niemi Jaakonaho

stiRy

/Vie ok.com facebo

8 002

ALUMNIKOLUMNI

Pekka Torvinen

Palstalla Median alumnit valmistavat opiskelijoita työelämään

VALMISTUIN JOULUKU USSA 2013. En tiennyt tulevaisuudestani mitään, ei minulla ollut suunnitelmia suuntaan eikä toiseen. Pro gradu -tutkielmastani olin saanut eximian ja arvostelijalta sekä ohjaajaltani kehotuksen jatkaa tutkijan uraa, mutta yliopistolle jääminen ei houkuttanut. Loputon apurahahelvetti ja uraputken lähes täydellinen puuttuminen – Suomessa tutkijanuran kehityksestä ei ole mitään takeita, oli väitöskirjasi käytännössä miten hyvä tahansa – saivat minut suuntaamaan uutisten puolelle, joita olin viimeksi tehnyt kesällä 2012 MTV3:lla – paikassa, josta en liiemmin pitänyt.

Suunnata johonkin antaa ymmärtää, että olisin aktiivisesti valinnut, mihin lähden. Tietenkään näin ei ollut. Minulla sattui vain käymään erittäin hyvä tuuri. Pääsin haastatteluun Helsingin Sanomiin, mutta minua ei valittu haastateltuun tehtävään. Viikon päästä sain kuitenkin puhelun, jossa minulle tarjottiin eri tehtävää. Sanoin kyllä, ja sen jälkeen töitä on riittänyt HS:n eri osastoilla joko täysipäiväisenä työntekijänä tai tarvittaessa töihin tulevana, jolloin työtunteja on usein ollut jopa 50 viikossa. Vain vuoden HS:ssä työskentelyn jälkeen tuurasin jopa uutispäällikköä parin vuoron ajan. Sen lisäksi olen tehnyt joutessani freetöitä sekä käsikirjoittanut HS:n Uutisraportti-uutissatiiria, johon ohjelman juontaja Tuomas Peltomäki minut kutsui.

9 002

Lisäksi kevääksi 2016 minua pyydettiin sijaiseksi Talentumin Mediuutisiin. Päätin ottaa tehtävän vastaan sekä hetkellisesti varman tulonlähteen että sivistyksen kannalta. Sosiaali- ja terveysasioiden merkitys tässä maassa ja maanosassa ei tulevaisuudessa ainakaan vähene. Kesällä palaan jälleen Helsingin Sanomien kaupunkitoimitukseen – paikkaan, joka tuntuu melkein kodilta, niin hauskaa siellä on ja niin luontevaksi tunnen siellä oloni.

Vaikka minulla ei ole vakituista työpaikkaa, en voi valittaa nykyisestä tilanteestani.

Mikä tärkeintä, kaikki on Median ansiota. Olin jo menettänyt toivoni HS:n suhteen, kun opiskelupiireistä tuntemani Jussi Pullinen soitti ja tarjosi minulle eri pestiä organisaatiosta.

Puhun mieluummin ystävien ja kaverien hankkimisesta kuin verkostoitumisesta, mutta sen merkitystä ei käytännössä voi liioitella. En olisi todennäköisesti koskaan päässyt näyttämään taitojani HS:llä ilman Mediasta saamaani kontaktia.

Niin tärkeitä kuin oman alan kaverit ovatkin, ovat muiden alojen kaverit itse uutistyössä tärkeämpiä. Niistä saan kiittää aikaani Karjalaisessa Osakunnassa. On juttuja, jotka eivät olisi koskaan valmistuneet ilman osakuntakaveriverkostoa. Viime vappuna kirjoitin kaupunkisivuille ylioppilaslakin 150-vuotisjuhlasta. Jutun haastateltavat löytyivät osakuntapiirien kautta, ja siitä tuli niin hyvä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura soitti ja pyysi minua kirjoittamaan populaarin historian ylioppilasliikkeestä. En uskaltanut sanoa kyllä, koska apurahojen varaan jääminen pelotti liikaa.

Osakunta on myös iskostanut minuun vahvan uskon humboldtilaiseen sivistysyliopistoon. Tutkimuksen, opetuksen ja opintojen tulee olla vapaita, ja niitä kuuluu saada kokeilla ja yhdistellä miten lystää. Lisäksi sivistyksen tulee aina olla ensisijainen ammatilliseen koulutukseen nähden. Yliopisto ei saa olla työelämätaitoja opettava koulu. Sen sijaan sen kuuluu synnyttää opiskelijoissa itsenäinen halu oppia uutta ja etsiä totuutta. Jatkuva tiedonhalu, argumentointitaito ja annettujen totuuksien kyseenalaistaminen ovat ehkä tärkeimmät työkalut, joita uutistyössä voi tarvita. Tein pitkän sivuaineen käytännöllisestä filosofiasta ja olen ollut niistä kursseista myöhemmin äärettömän iloinen. Viestinnän kursseista innostuin kunnolla vasta maisterivaiheessa, kun nekin muuttuivat filosofisemmiksi.

Uutisen kirjoittaminen on sinänsä helppoa: ainoa mitä tarvitsee muistaa, on laittaa tärkein asia alkuun! Itse asian kaivaminen tuntemattomuudesta sanoiksi ja sen ymmärtäminen on vaikeampaa. Muistan ikuisesti Radio Helsingin entisen päätoimittajan Paula Salovaaran sutkautuksen: apinakin oppii käyttämään lähetyslaitteita, mutta tuoreiden näkökulmien ja pintaa syvemmän analyysin tekemistä ei voi enää opettaa työpaikalla. Se täytyy oppia ensin, jos sen on oppiakseen.

En silti vähättele kirjoitustaitoa: adjektiiveja pitää osata välttää, juttua pitää osata kuljettaa, lempilapset pitää osata tappaa. Sanotaan, että ainoa tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa. Väitän, että se ei ole totta. Ainoa tapa oppia kirjoittamaan on lukea niin paljon kuin mahdollista niin erilaisia tekstejä kuin mahdollista. Omat ikisuosikkini ovat Albert Camus ja Marcel Proust, joita suosittelen varauksetta tenttikirjojen ja uutistekstien lomaan. Suosikkiromaanien mainitseminen CV:ssä ei ole huonoin mahdollinen keino erottautua muista.

Kannattaa pysyä uskollisena itselleen. Olen pari kertaa päässyt puhumaan HS:n esimiesten kanssa kesätyöhakemuksista. Niin monessa hakija kertoo joka päivä lukevansa lehden pääkirjoitussivun ja seuraavansa tiukasti politiikkaa, että ainoa mahdollinen reaktio on: TYLSÄÄ. Kertokaa mieluummin, miten käytätte Snapchattia ja miten toisitte sen mukaan toimitustyöhön. Täytyy myöntää, että tämä on vinkki, jonka olisin mieluusti tiennyt jo vuonna 2008. Silloin ei tosin puhuttu Snapchatista vaan Facebookista, mutta sama neuvo olisi pätenyt: älä mainitse sanallakaan pääkirjoitussivua, vaan kerro, mitä uutta toisit mukanasi, kun kerran olet juuri saanut uusinta mahdolliseen tutkimukseen perustuvaa opetusta alalta. Muista myös kertoa, että olet teininä rakentanut nettisivut html-koodilla.

Tai ehkä olet Minecraft-nero, kerro se. Ohjelmointiosaaminen on ehdoton plussa myös toimittajantyössä, mutta kertaluokkaa suuremman vaikutuksen teet, jos osaat käyttää Exceliä kunnolla ja ymmärrät todennäköisyyslaskentaa.

Uutiset ovat ala, jota ei voi suositella kenellekään. Vakituisia töitä ei juuri ole, eikä kukaan ole toimittaja rahan takia. Se on kutsumus, ainakin jos siinä haluaa olla todella hyvä.

Pelkkä työpaikalle ilmestyminen ja hommien hoitaminen eivät riitä. Asioista täytyy olla kiinnostunut jatkuvasti, melkein 24/7. Mutta jos maailmanmenoa todella palaa halu seurata, ei uutistyötä parempaa tekemistä oikein ole. G

10 002

Karu, kevätsateen piiskaama Tokoinranta ja hyinen huhtikuu piirtävät raamit kiusalliselle kuvaustilanteelle. Paperi T:nä paremmin tunnettu Henri Pulkkinen on onnistuneesti huijattu kaatosateeseen kameran eteen toimittajan sinnikkään stalkkauksen ja sähköpostispämmäyksen seurauksena.

TEKSTI Adile Sevimli

KUVAT Karoliina Niemenkari

11 002

12 002

HENRI PULKKINEN painelee kädet

syvällä mustan bomber-takin taskuissa Eläintarhanlahden edustalla tympääntyneisyydeksi tulkitsemani ilme kasvoillaan. Omaakaan alkukankeutta ei helpota, että kuvaus täytyy hoitaa heti kättelyssä, joten testaan toimittajantaitojani viihdyttämällä Pulkkista väkinäisillä puujalkavitseillä suoriltaan kylmään veteen heittämisestä.

Asiatonta läppää leikkipuistossa kuvaamisesta heitetään yhteen ääneen.

Vääriä tulkintoja Paperi T:n soolodebyytistä Malarian pelko on tehty muun muassa Tapa-kappaleen lyriikoista: ”Lukiotytöissä se rakasti sitä, et vaik se vanheni, ne pysy samanikäsinä”. Ehkä Pulkkisella on yhtä huono huumorintaju kuin itselläni.

Katselen kauhistuneena vuoroin kelloa, vuoroin kuvattavaa. Kuinkahan kiireinen on Suomen virallisen listan kärjessä keikkunut, kaksi Emmaa ja Teosto-palkinnon plakkariinsa lunastanut artisti? Kuvaus käy onnekseni kivuttomasti ja pelastan Pulkkisen pian inhorealismia tihkuvasta tilanteesta Juttutuvan nukkuvaan nurkkaan. Hän kertoo varanneensa tuokiollemme tunnin verran aikaa, ja LP :n halkaisijan mittaan suurenneet silmäni skrätsäävät ympyrää – täältä ei muuten tunnissa kotiin selvitä! Ilmoitan suorapuheisena pitämälleni Pulkkiselle sen suurempia sokeroimatta, että voitelu loppuu nyt ja käyn asiaan.

Haastattelun tarkoituksena on selvittää, millaisen kehityskaaren Suomen räp-kulttuuri on lähihistoriassa käynyt ja mikä merkitys on ollut muun muassa Paavoharjun, Khidin ja Ruger Hauerin kanssa synkistä sävyistä ponnistaneen Paperi T:n sooloalbumilla niin omassa skenessään kuin laajemmassakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Rajoja rikkova runoilija joutuu seuraavaksi selvittämään, millaista todellisuutta tuottaa oma sekä ympäröivä kieli, lyriikka, tyyli ja terminologia.

Huonommin suomiräpin skeneä tuntevalle sen maailma voi näyttäytyä maneerisena machoiluna. Pulkkisen vastikään vuoden täyttänyt sooloesikoinen Malarian pelko oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus suomiräppiin Asan Avain-aikojen jälkeen, mikä sai ymmärtämään, ettei kyseinen kulttuuri koostu vain naistenalistamisesta ja uhosta. Paljastan tietämättömyyteni Pulkkiselle. ”Jos jotain hyvää pitää löytää siitä, että oma pärstä on nostettu parrasvaloihin, niin tämä on se syy. On hienoa kuulla pystyneensä muuttamaan ihmisten mielikuvaa siitä, mitä suomalainen räp-musiikki kokonaisuudessaan sisältää.”

Suomalaisen räp-skenen geneerisyydestä puhuttaessa Pulkkinen kertoo tarkastelleensa tuota maailmaa aina ulkopuolisen silmin. ”Tiedän musiikkibisneksestä ihmisiä, jotka elävät vain omalle genrelleen, vaikka tärkeää olisi pystyä näkemään asioita myös omasta jutustaan irrotettuna. Silloin huomaa, kuinka suuri osa kaikesta möyhötyksestä oman kuplan sisällä on absurdia ja huvittavaa. Mutta kyllä tässä skenessä tapahtuu Suomessa mielenkiintoisia juttuja, etenkin tuotantopuolella. Siinä mielessä me ollaan hyvissä käsissä.”

Tuotantopuolen vahvuus on Pulkkisen mukaan siinä, että nuoret tekijät harrastavat paljon sen sijaan, että rajoittaisivat resurssinsa yhteen mielenkiinnonkohteeseen. Fokuksen laajentuessa tuottamisesta konemusiikin tekemiseen tai kitaran soittamiseen rockbändissä oppii ilmaisemaan luovuuttaan moninaisemmin. Tällä tavoin voidaan rikkoa perinteisiä kaavoja tehdä musiikkia.

Myös itse lunastetut Teosto- ja Emmapalkinnot symboloivat Pulkkiselle uudistumiskykyistä ja monimuotoista musiikkibisnestä.”Pystien voittamisessa ei ole tärkeää, että mä vien jonkun patsaan kotiin. Todellinen arvo on siinä, että se vakavoittaa yleistä käsitystä

suomalaisesta räpistä varteenotettavana musiikin lajina ja osoittaa, ettei menestymiseen vaadita perinteistä suomiräpsoundia.”

Vuolaasti kysymyksiini vastaileva Pulkkinen saa minut miettimään, oliko tulkintani tämän tylsistyneisyydestä sittenkään oikea. Välittömältä vaikuttava, julkisuudesta piittaamaton Pulkkinen puhuu pinnallisuuksia pölisemättä.

Vaadin selvennystä siihen, mitä on perinteinen suomiräp-soundi ja eikö tuota sanataiteen lajia ole aiemmin otettu vakavasti. ”Nykyään räpin kuunteleminen on ihan standardia – jengi käy keikoilla ja listojen kärjessä kuullaan Kendrick Lamaria ja Drakea. 2000-luvun alussa suomalaisen räpin kuuntelu miellettiin cooleissa piireissä kuitenkin vielä lökäpöksyjen leikkimiseksi, mitä se suurimmaksi osaksi olikin”, Pulkkinen nauraa. ”Kyllä mä sen tiedostin, ja mietin, että olinpa siististi ‘oman juttuni’ valinnut.”

Asan vuonna 2008 lunastama Teosto-palkinto oli Pulkkisen mukaan ensimmäinen ulkopuolelta tunnustettu räpmusiikin meriitti Suomessa. Vitsailu reilun vuosikymmenen takaisesta musiikkimaailmasta yltyy entisestään: ”Etkö muka muista kuulleesi 2000-luvun alkupuolella räppäreiden radiohaastatteluja, joissa toimittajat aloittavat lähetyksen tyylillä ‘joujoujou, mäpäs räppään nyt tässä’. Ei kukaan rokkaria haastatellessaan heittänyt alkuun, että ‘yeeeeah, ärrr, rock ’n’ roll!’” Tämä demonstraatio toimittajien naurettavuudesta ärinöineen ja käsimerkkeineen olisi ehdottomasti pitänyt videoida Groteskin nettilehteä varten. Tallennan tähtihetken verkkokalvoilleni ainiaaksi.

Vaikka räp on kehittynyt lökäpöksyjen leikkimisestä paljon, löytyy laajasta valikoimasta paljon kertakäyttökamaa. ”Räp on musiikkigenre, jossa sanoja voi riittää yhdessä biisissä yhtä paljon, kuin pop-genressä kokonaisessa levyssä.

Siksi onkin absurdia, että suuri osa tästä

13 002

musiikista on banaalia, yksinkertaistettua ja auttamattoman tyhmää. Räppäreiden pitäisi periaatteessa edustaa taitavinta kielenkäyttöä ja suuria ajatuksia, mutta todellisuudessa moni ei osaa edes yhdyssanoja. Liian usein kuulee, ettei jengi kuuntele räppiä, koska mieltää sen yksipuoliseksi tai dorkaksi.”

Kuten mainittua, ei valtavirtaräpin terminologia ollut vakuuttanut tämän tekstin kirjoittajaa. Oletettavasti listahittiräpillekin kuitenkin löytyy tilaajansa, ja Pulkkisen arvelema syy sen saamalle suosiolle on, että ihmiset saavat hiteistä hyvän fiiliksen. Motivaatio massatuotannon tekemiselle ei ole esiintyjän epärealistinen oletus oman lyriikan runollisesta arvosta. ”Pinnalle päästäessä kutkuttavaa on tulla kaikkien tuntemaksi. Monilla on tarve tehdä itsestäänselvää musiikkia ja tulla näin kaikkien tiedostamaksi. Tärkeintä silloin on ilmaista musiikillaan niin selkeä emootio, että suurin osa ihmisistä – olipa kyseessä sitten metsuri, liikemies tai lääkäri – löytää sen.”

Jos suomalainen sanataide kiinnostaa, on suomiräp kuitenkin herkullisimpia tarjottimia, jolta kielellisiä sutjautuksia voi nauttia. Hyvän musiikin mittari on Pulkkisen mielestä tuoda tuolle alustalle jotain, mitä siltä ei sillä hetkellä voi poimia. Olipa taiteenlaji mikä hyvänsä, tulee siihen pystyä tuomaan jotain uutta. ”Ei välttämättä kokonaista gimmickiä tai kulmaa, vaan lisätä jotain valtavirrasta poikkeavaa.”

Pulkkinen ei kuitenkaan koe tarvetta tyrkyttää omaa nicheään joka paikkaan. Emma-gaalan TV-lähetyksen jälkeinen kuplinta somesfäärissä oli hyvä herätys hänen mukaansa myös artistille itselleen. ”Hashtagilla Paperi T kirjoitettiin twiittejä, joiden sisältö oli pähkinänkuoressaan, että ’kuka vittu tää jätkä edes on?’ Silloin tajusin, että viittaukset ranskalaisista taideleffoista eivät tule kiinnostamaan suurta osaa suomalaisista”, elokuvista ilmaisuunsa

polttoainetta tankkaava artisti kertoo. ”Eikä se haittaa ollenkaan, heille on muuta sisältöä tarjolla.”

Olipa markkinarako Malarian pelolle mikä hyvänsä, kultaa myynyt multi-ilmiö upposi niin akateemiselle väelle, nuorille, vanhoille, räpistä pahemmin piittaamattomille posthipstereille kuin genreä jo aiemmin kuunnelleillekin. Suosion kautta julkisuutta saanut artisti on päässyt vaikuttamaan joko tiedostaen tai tiedostamattaan suureen yleisöön. Muistelen mielessäni vastikään vastaantullutta kuvaa, jossa Pulkkinen poseeraa silmät puoliummessa käsissään HeForShe-kampanjan sloganilla varustettu paperiarkki.

Malarian pelon kertoja on kärsivä mies, ei uhoava onnistuja, joka taluttaa konttaavia naisia kaulapannasta. Ehkä artisti on tietoisesti halunnut muokata muotteja, jotka puristavat kasaan niin miehiä, naisia, kuin kaikkia valmiisiin kehyksiin kuulumattomia. ”En koe keksineeni pyörää uudestaan. Pikemminkin tein jotain, mikä edustaa muuta kuin machokulttuuria.”

Haluaisin väen vängällä löytää tietoisesti kylvetyn yhteiskunnallisen aspektin levyltä, ja päädyn paljastamaan tulkintani koko musiikkibisneksen muuttavasta teoksesta, joka rikkoo sukupuolirooleja, murtaa myyttejä menestymisestä ja nostaa takaisin tietoisuuteen surulliset, syrjäytyvät miehet.

Pulkkinen kuitenkin haastaa takaisin: ”Itse näen kertojan olevan androgyyni, jonka sukupuolella ei ole mitään tekemistä levyllä läpikäytävien tunteiden kanssa. En ole mikään miehisyyden hengellistymä.”

Maailma, jossa nainen ei ole samassa asemassa miehen kanssa, on juurtunut myös musiikkibisnekseen, ja Pulkkinen myöntää tuon epäkohdan korostuvan etenkin räpkulttuurin ongelmallisessa naiskuvassa. Hän kertoo kuitenkin ihmettelevänsä kaksinaismoraalia, joka räp-kulttuurin kohtaamassa

kritiikissä ilmenee. Malarian pelon on väitetty edustavan naisvihaa, koska siitä puuttuu naisnäkökulma. Samaan aikaan listojen kärjessä soi nuoren sukupolven kovasti kuluttamat kappaleet, joissa todellista naisvihaa ei edes piilotella, vaan veisut kohtaavat hiljaisen hyväksynnän, koska objektisoiva kieli ja kuva kuuluu genren alkuperäisenä pidettyyn tyyliin ja terminologiaan.

Nauramme absurdille ajatukselle siitä, millainen paskamyrsky ilmoille olisi noussut, mikäli Pulkkinen olisi valkoisena kolmikymppisenä miehenä astellut estradille kertomaan, miltä naisista tuntuu olla naisia. ”On huvittavaa, että parisuhteen loppumisesta ja negatiivisista asioista avautuminen kulminoidaan naisvihaksi.” Paradoksaalista Pulkkisen mielestä onkin, että siellä, missä pinttyneiden sukupuoliroolien ongelmaa koitetaan käsitellä, nähdään yritys vääränlaisena. Siellä missä naisviha ja naisten alistaminen taas voidaan nähdä selkeästi, annetaan asian olla.

Korostan, kuinka positiivisesti yllättynyt olin tajutessani, että räp-musiikilla voi saavuttaa suurta suosiota kertomalla elämästä miehenä, joka on rikki ja riutuva naisen vuoksi. Haastateltava ei kuitenkaan ensi alkuun innostu: ”Eikö sellaisia miehiä sun mielestä sitten ole?”

Nimenomaan on, mutta näkyvätkö he tai näytetäänkö heitä? Onko heitä Pulkkisen mielestä juuri populaarikulttuurissa tarpeeksi? ”Me eletään ajassa, jossa voittajat ja onnistujat kertovat, kuinka kaikki on itsestä kiinni. Omalla panoksella voi päästä pitkälle, mutta mikäli vastoinkäymisiä sattuu enemmän, johtuu se ihmisen henkilökohtaisesta heikkoudesta.” Mikäli epäonnistumisia käsitellään, se tapahtuu Pulkkisen mukaan kannustamisen kautta. Instagramin tsemppikuvatilit eivät kuitenkaan kerro, mistä takaiskut johtuvat tai miten niitä ennaltaehkäistään.

Poliittisella taiteella Pulkkinen ei tahdo pelata Besserwisseriä.

14 002

15 002

16 002

”‘Totuuksien’ osoittaminen ei kiinnosta mua. Teen mieluummin musiikkia, jolla pyrin tuomaan esille negatiiviset puolet maailmasta niin, että voisimme nähdä, mistä ongelmat kumpuavat. Malarian pelko käsittelee yksittäisen ihmisen eroamista ja elämänkriisiä, suurta kompastuskiveä. Yritän ymmärtää yksilön käymää matkaa.”

Henri Pulkkinen on taiteilija, ei poliitikko tai yhteiskuntakriitikko. Voisin päätellä kysymättäkin, ettei & Hendricksin toinen säe ‘Onks mestaa missä tytöt olis sievii ja Hendricks olis halpaa’ ole artistin kanta alkoholiveroon. ”No ei”, Pulkkinen nauraa, ”mutta jos sitä jatkaisi että ‘Virossa on sellasia baareja’ niin olisihan se sitten voinut olla...”

Väitän Pulkkisen pitävän itseään poikkeavana artistina. Mist’ nää räppärit puhuu / en osaa enää samaistua niihin, sekä Galis tekee hittei / Heikki tekee hittei / Mä vielki dokaan baaris omii litteit’ yhdessä säkeiden Mä en oo tefloneis / Ja mä en oo teflonist kanssa ovat sooloalbumin todisteita tästä. Ulkopuolisena itseään pienestä asti pitänyt Pulkkinen ei kuitenkaan halua tavoitella erilaisuutta itseisarvona. Erilaisuus ei hänen mukaansa myöskään automaattisesti tarkoita parempaa. ”Ajatus siitä, että aina pitää olla muita parempi, edustaa perinteistä räppiuhoa ja kertoo skenen kilpailukeskeisyydestä. Tällaisena en itse haluaisi nähdä kyseistä musiikkigenreä. Vaikka ymmärrän isottelua, ja nautin siitä joskus itsekin, ei se enää tässä iässä ole mielenkiintoista.”

Kuinka paljon musiikkiin sitten mahtuu uhoa tai viihdykettä? ”Riippuu, mitä kuunteluhetkellä haluaa kokea.

Uhollekin on tässä genressä oma paikkansa.” Pulkkinen personifikoi musiikkia: ”Räp on vähän kuin Smackdownia: se on viihdyttävää, siinä on hahmoja, suurin osa niistä on idiootteja ja sitten voi seurata mitä kentällä sähelletään.

Kyse on viihteestä, joka pitää ottaa hirveän vakavasti, muttei liian vakavasti.”

Tärkeää omassa tekemisessä Pulkkiselle on uudistumiskyky. Utopistisessa musiikkibisneksessä räpistä ei tarvitsisikaan puhua skenenä vaan musiikkina, jota ihmiset tekevät. ”Mulla ei ole mitään tarvetta varjella jotain hiphopin aitoutta. Monet siisteistä jutuista syntyy sen jälkeen, kun pystyy vapautumaan genrerajoista. Vaikka nyt puhutaankin paljon rodullistamisesta ja siitä, miten valkoinen keskiluokka ottaa haltuun alakulttuurit raiskaten ne turvallisiksi ja tyhjiksi.”

Pulkkisen itsensä mukaan kulttuurien sekoittuminen kuuluu niiden luonnolliseen kehityskaareen. Genrerajat paukkuvat myös Paperi T:n omassa tuotannossa, joka tunnetaan elokuvareferenssiensä lisäksi kuvataide-, musiikki- ja kirjallisuusviitteistään.

Vastaanottavaiseksi ja laiskaksi luonteeksi itseään karikatyrisoiva mies kertoo, että taide on hänelle luontevin tapa käsitellä maailmaa ja omia tunteitaan. Mitä ikinä kukakin Thunder Roadin innoittamana karkuun ajaakaan, Pulkkinen kokee helpoimmaksi tavaksi tehdä selkoa ajatuksistaan osoittamalla, että ‘just niin kuin Bruce sanoi’.

Kulttuurinkulutus on artistille tärkeää myös ammatinvalinnan takia. Paljon Pulkkisen tuotannossa puhuttanut namedroppailu on keino tuoda esille vaikeita asioita. Kuten niin monelle muullekin, taiteen omakohtainen tulkinta auttaa käsittelemään oman elämän lukkoja. ”Bob Dylanin Visions of Johanna on mun mielestä parhaiten kirjoitettuja lauluja maailmassa. Tuo tekstillinen maalaus todistaa, kuinka laululyriikka voi vastata maalaustaidetta. Mä en ymmärrä vittuakaan, mitä siinä biisissä tapahtuu, mutta mulla on oma mielikuvani siitä. Enkä mä ikinä pyytäisi Dylania niitä tapahtumia selittämään, vaikka se istuisi nyt tuossa vieressä, koska se on tuskin tarkoittanut laulua ymmärrettäväksi sillä tavalla kuin itse sitä tulkitsen.” Maalaus menisi vain pilalle.

Kirjallisuudesta Pulkkinen etsii mielenkiintoista tapaa kirjoittaa. Maailman hienoimpiin asioihin lukeutuvaa täydellistä lausetta metsästävä Pulkkinen antaa esimerkin tällaisesta taianomaisesta tekstinpätkästä: Thomas Pynchonin liki tuhatsivuisen Gravity’s Rainbow’n aloituslause - A screaming comes across the sky -riitti vakuuttamaan Pulkkisen koko kompleksisesta kirjasta. ”Tarina on mielestäni kirjojen epämielenkiintoisinta antia. Mulle on ihan sama, mistä kirja kertoo. Tärkeää on miten se kertoo.”

Oletan Pulkkisen siis lukevan kotona ainakin Hemingwaytä. ”Sitä muun muassa”, Pulkkinen naurahtaa jälleen. ”Ei mua The Sun Also Rises koukuta sen takia, että mua kiinnostaisi härkätaistelu. Hienoa on, että kun kirjassa istutaan dokaamassa ja katsotaan härkätaistelua, se fiilis välittyy ja tunnen tajuavani jotain siitä maailmasta. Mielenkiintoista on pystyä ymmärtämään asioita, jotka eivät muuten kosketa omaa elämää jonkun toisen kertoman kautta.”

Kirjallisuudesta hengittävän artistin olettaisi huolestuvan diginatiivinuorten passivoitumisesta iPadiensä äärelle. Radio Helsingillä työskentelevä medianomitaustainen Pulkkinen haastatteli vastikään Mikko Toiviaista Pojatkin lukee –kampanjasta. Eivätkö nuoret enää lue? ”Mä vähän haastoin Toiviaisen näkemystä siitä, että olisi tärkeää, että kaikki lukevat. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja hakeutuvat sen luo. Mutta jos joku teinipoika saa käsiinsä Zlatanin elämäkerran, niin innostuuko se myöhemmin Rimbaudin runoista? Nykymaailmassa on niin paljon kaikkea muutakin, mihin uppoutua.”

Lukijoiden, kuten radiolähetyksen kuuntelijoidenkin järkytykseksi Pulkkinen kertoo, ettei näe hittikirjoista olevan juurikaan hyötyä. Hän myöntää möläyttäneensä radiossa esimerkiksi

17 002

Harry Potter -sarjan olevan kauheinta, mitä kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut. ”Siinä vaiheessa se haastattelu meni huonoksi ja ihmiset alkoivat kauhistella, miten voin sanoa jotain noin ignoranttia.”

Taikamaailman sankarit saati urheilijaelämäkerrat eivät edusta Pulkkiselle kaunokirjallisuutta. Vaikka mies myöntääkin lopulta, että lukeminen on aina askel positiiviseen suuntaan, suhtautuu hän porttiteoriaan toisenlaisen kirjan käteen nappaamisesta kyynisesti: ”Sama asia on väittää, että hittiräppärin suosio tekee hyvää koko skenelle, koska yleisö voi löytää yhden artistin avulla laajemmalta kyseisestä genrestä vaihtoehtoista sisältöä. En tiedä uskonko tuohon minkään taiteenlajin kohdalla.”

Pohdimme vielä lyhyesti puhuvien päiden suosiota nuorten uutena informaatiokanavana. Pulkkinen toteaa, että jos Häräntappoaseesta ja vlogeista olisi nuorena pitänyt valita, niin ei hänkään välttämattä kyseistä ”suomiklassikkoa” olisi lukenut.

Menneen romantisointi ja kukkahattutäteily nuorten passivoitumisen suhteen ei kuitenkaan ole täysin aiheetonta Pulkkisenkaan mielestä. Pojatkin lukee -kampanja on osittain myös vastaisku asenteelle, jossa lukemista pidetään nolona. Pulkkinen itse ei ole kohdannut nuoruudessaan ennakkoluuloja lukuharrastuksensa vuoksi. Hän kuittaa huumorilla aikuisiällä piirtyneen julkisen profiilin Porvoossa kulttuurinörtteilleestä pikku-Henkasta, joka luki kotona muiden pelatessa ulkona jääkiekkoa. Tarjottua mahdollisuutta rikkoa nörttistatus tässä ja nyt hän ei näe tarpeelliseksi. ”Teininä kyllä sanottiin, että ‘hemmetti kun Pulkkinen on aina tuollainen vastarannan kiiski’. Vallinnut mielipide oli, ettei nuori Henri pitänyt koskaan mistään. ”Vastasin aina, että päinvastoin: pidän niin paljon niin monesta asiasta, ettei mulla ole minkäänlaista

mielenkiintoa haaskata aikaani asioihin, jotka mua ei innosta.” Olipa kyseessä sitten uusi toimintaleffa tai mikä tahansa populaarikulttuurin pintatrendi, Pulkkisen mieltymykset ovat selkeästi erotettavissa massatuotannosta.

Tästä syystä elitistiksi leimattua artistia ahdistaa, kuinka nykypäivänä sivistys, koulutus ja asioista tietäminen nähdään pätemisenä ja pröystäilynä. ”Musiikkimaailman puolella huudellaan, että ‘olen mäkin joskus lukenut kirjan, ei sitä tarvitse kenenkään naamalle tulla tunkemaan’. Miten joku voi loukkaantua siitä, että mua kiinnostaa joku kirja?”

Pulkkista inhottaa ignooranttiuden ja antisivistyksen kukkiva renessanssi. ‘Kaiken maailman dosentit tulevat kertomaan’ on kuittaus asiantuntijoiden lausunnoille, joiden sijasta ihmiset kuuntelevat populistisia poliitikkoja tai muuten esille päästettyjä puupäitä.

Julkisessa keskustelussa idiotismi on standardi, mikä pakottaa Pulkkisen päätä, mutta monelle muulle näyttäytyy normaalina. Ihmiset julkaisevat, jakavat ja lukevat klikkiotsikoista kopioituja aivo-oksennuksia ja mieltävät mielenkiintoiseksi muun muassa tositelevision.

Sananvapauden väärintulkitsemisen varjolla voi sylkeä mitä mielen päältä kielelle juolahtaa, vailla sanktioita.

Onko kieli kokenut inflaation? ”Pikemminkin on kyse tiedosta. Asiantuntijuudella ei tunnu olevan mitään arvoa, vaan sitä pidetään elitisminä. Kieli sen sijaan on kovassa käytössä, ja kuka vaan voi huudella mitä tahansa, saaden sanomisilleen vieläpä tilaa. Mielestäni asiattomilta huutelijoilta saisi leikata kielet poikki”, Pulkkinen ärähtää, mutta nauraa päälle.

Vakavoiduttuamme jälleen pohdimme, miksi ennen pikkuporukoissaan jupisseet, rasisti-kusipäiksikin keskustelussamme haukutut, hatarapohjaiset huutelijat pääsevät parhaalle palstatilalle. ”Iljettävää, että me eletään yhtäkkiä

yhteiskunnassa, jossa isojen mediatalojen halu luoda klikkiotsikoita ajaa meidät tilanteeseen, jossa lehtijuttuja tehdään ihmisistä, joilla ei ole keskusteluun mitään rakentavaa lisättävää. Samoja lehtijuttuja myös jaetaan Facebookissa, Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, vaikka ne pitäisi ohittaa.”

Pulkkisen mukaan klikkiotsikoita ei tehtäisi, ellei niille olisi selkeää tilausta. ”Elämme aikaa, jossa sivistymättömyyttä ihannoidaan. Se on ahdistavaa.”

Pulkkinen muistelee, kuinka ennen vain harvat portinvartijat pääsivät ääneen. ”Muistan nuoruudestani, kuinka suuren vaikutuksen tekivät esimerkiksi elokuva-alan asiantuntijat Peter von Bagh ja Jörn Donner. Tuli sellainen olo, että tällainen intellektuellismi on siistiä, kun televisiossa puhuvat ihmiset, joilla on asioista spesifiä tietoa. Nykyään framille pääsee mutu-tuntumalla.”

Massamusiikin kieli köyhtyy siinä missä muukin populaarikulttuuri suunnataan jo tehdessä kertakäyttöiseksi.

Artistit kokevat kovaa painetta julkaista uutta musiikkia, koska kulutettavaa sisältöä on tarjolla niin paljon ja helposti, että ulos tullut materiaali unohdetaan hetkessä ja siirrytään seuraavaan. Väittämä kuuluu, että albumi on kuollut.

Pulkkinen kuitenkin taistelee pitkäsoittojen puolesta ja uskoo niille olevan tilausta. Levyt, joita Pulkkinen on ollut tekemässä, ovat kaikki kokonaisuuksia. ”Albumin 10 biisiä ovat yhdessä enemmän, kuin yksinään.”

Levyt ovat ohjaajanurasta haaveilleen Pulkkisen tapa tehdä elokuvia.

Juuri Ruger Hauerin kanssa uunituoreen Mature-albumin julkaissut artisti konstruoi jo päässään seuraavan soololevyn tematiikkaa. Ideoita riittää, mutta ongelma on niiden toteuttaminen. ”Mun unelma-ammatti on ideoija, joka heittelee hyville muusikoille albumeiden aiheita ja biisien nimiä. Sitten ne taitavat tyypit toteuttaisivat ne käytännössä.”

Myös suuri sanataiteilija Paperi

18 002

T siis kamppailee hyvien onelinereiden liittämisessä kontekstiin? ”Totta kai, se on se todellinen duuni. Writer’s block on huvittava käsite, sillä koko elämä on yhtä writer’s blockia, kunnes jostain syystä se solmu hetkellisesti aukeaa.

Yleensä yksi lause tai sana kerrallaan.”

Spekulaatioita paineista uuden levyn tekemisessä on kuultu paljon, mutta Pulkkinen oikaisee samanlaisen stressin vaivanneen jo Malarian pelkoa tehdessä. ”Pelkäsin, että eihän kukaan halua kuunnella tällaista vaivaannuttavaa, kornia musaa.”

Pulkkinen haluaa kulkea pelkoa kohti seuraavassakin projektissaan.

Tärkeää on haastaa itseään ja tunnistaa toimivat maneerinsa sekä osata luopua toimimattomista. ”Mulla on sellainen tunne, että pitää mennä sitä kohti mikä stressaa ja ahdistaa. Ensi levyllä haluan dropata sitä Maturellakin kuultua kylmää, ulkopuolisen kertojan roolia ja fronttia mahdollisimman paljon pois.

Todennäköisesti seuraavastakin tulee ihan vitun ikävä levy.”

Uusiutumishaluinen ja -kykyinen Paperi T voi olla Suomen musiikkitarjonnan tulevaisuuden outolintu, Morrissey tai Bowie. Pulkkinen ei halua jäädä loukkoon yhteen määrittelevään lokeroon, mutta tulee todennäköisesti säilymään synkkänä ja vaikeana hahmona tulevaisuudessakin. ”Mukavuus ja helppous ei ole mielenkiintoista. Mutta en mä sitä sillä ikävällä tarkoittanut.

Ensi levyllä aion olla puhtaampi. Herkempi.” G

19 002

SANAHELINÄÄ

Aino Vähälä

Tahtotila on sana, joka on viime vuosina juurtunut välttämättömäksi osaksi poliittista retoriikkaa sekä lukuisia hevonpaskabingoja ja puppugeneraattoreita.

Kielitoimiston sanakirja valottaa tahtotilan tarkoittavan (pitkäkestoista) halua tai pyrkimystä – tahtotilan merkitys on siis tahto.

Tila sen sijaan voi tarkoittaa jollekin varattua paikkaa, olomuotoa tai asemaa.

Monikäyttöisen tahtotilan sukulaistermejä ovat siis hukkatila, mätänemistila sekä piiritystila.

20 002

Martta Kallionpää

MIKÄ VITUN SUOJA? käydä kondomin kimppuun saksilla. Muistan, miten yläkoulun seksivalistuksessa painotettiin, ettei edes käärettä saisi avata millään terävällä. Leikkaan kondomin pään pois ja vien sakset syntyneen rinkulaan ympärille ja napsaisen terät yhteen.

Näpertelystäni tulee mieleen vinksahtanut Pirkka-niksi. Rullaan tahmaisen lateksipinnan auki suorakulmion muotoiseksi kaistaleeksi.

Olen juuri askarrellut kumisen pilluliinan, joka suojaa suuseksin aikana muun muassa kuppahaavoilta, herpesrakkuloilta ja tippurin aiheuttamalta nielutulehdukselta. Virallisemmin tätä halkaistua kondomia kutsutaan suuseksisuojaksi. Mieleenpainuvampi lempinimi voisi tosin olla paikallaan, sillä harva on edes kuullut taudeilta suojautumisesta, kun on kyse oraaliseksin antamisesta naiselle.

Institutionaalinen seksivalistus vaikuttaa tähtäävän lähinnä yksiavioisten heteroparien teiniraskauksien ehkäisemiseen. Teini-iän lääkärikäynneillä minulta kysyttiin kyllästymiseen asti, tarvitsisinko jo e-pillereitä. Kasiluokalla terveystiedon tunnilla opettajani banaanin ylle pujottaman kondomin oli tarkoitus estää raskauden lisäksi kaikki mahdolliset seksitaudit kaikessa mahdollisessa seksissä. Terveysalan ammattilaisten oletus tuntuu olevan, että naiselle annettava oraalityydytys joko skipataan täysin, tai odotetaan, kunnes kummankin osapuolen on varmistettu testeillä olevan seksitauditon.

Kun kävin fuksivuoden terveystarkastuksessa, mieleni teki iskeä nyrkkiä pöytään ja vaatia terkkarilta perusteluita sukupuolten epätasa-arvoon suuseksissä. Pidin kuitenkin pillunnuolentakysymykset itselläni. Uskoin niiden johtavan vastavuoroisesti terveydenhoitajan tekemiin kysymyksiin seksikumppanieni satunnaisuudesta, määrästä ja sukupuolesta.

Netistä löytyy onneksi asiallista tietoa ja ohjeistusta, joille ei täydy selitellä mitään.

Halkaistun kondomin teko-ohjeiden lisäksi törmään monenmakuisina tarjolla oleviin käyttövalmiisiin lateksisiin liinoihin. Nettiapteekkien sijaan tuotteita on yllättäen myynnissä ainoastaan seksikauppojen pornahtavan kuvaston värittämillä sivustoilla. Käyttövalmiit suojat tulevat kalliiksi. Pakkaus, jossa on kaksi kertakäyttöistä liinaa, maksaa enimmillään miltei 14 euroa.

TUNTU U ABSURDILTA

21 002

Netissä tavoittaa myös tavallisten tallaajien näkemyksiä suuseksisuojista. Sexwork.net -foorumilla nimimerkki Vvirtanen ilmaisee kantansa selkeästi: ”Kannattaako semmosen hutsun luona edes käydä, kuka antaa vaan jonkun helvetin muovipussin kanssa nuolla, pitääkö olla jo omat muovipussit mukana?”

Tuntuuko halkaistu kondomi tosiaan muovipussilta? Asettelen askartelemani liinan haaroväliini ja kumppanini pitelee sitä paikallaan molemmin käsin. Liukastettu lateksikaitale pysyy paikoillaan hetken räpeltämisen jälkeen melko kiitettävästi, mutta tuntuu hieman liian kapealta. Tuntoaistimuksia ohut kumi ei juuri laimenna tai häiritse. Häpyhuulet ja -karvat päätyvät kuitenkin epämukavasti litistyksiin liinan alla ja niitä täytyy asetella uudestaan aktin aikana. Lateksikaistale takertuu itseensä ja lähtee helposti kerääntymään rullalle.

Suurin pettymys on, että klitorista on lähes mahdotonta imeä. Liinan ja ihon välissä oleva ilma kerääntyy imettäessä kupiksi klitoriksen kohdalle ja imijä saa hamuttua suuhunsa vain palan kumia. Vaikka väline kokonaisuudessaan onkin melko epäseksikäs lärpäke, jonka käyttö vaatii hieman harjoittelua, suuseksi tuntuu edelleen hyvältä.

En voisi kuvitella alkavani askarrella kortsupaketin ja kynsisaksien kanssa humalaisena festariteltassa partnerini odotellessa omat sakset levällään. Epäkäytännöllisyyttäkin suurempi este käytölle on kuitenkin välineen outous ja tuntemattomuus. Jos baarista kotiiin tuodun pokan kielen eteen tai häpykummun päälle asetellaan yhtäkkiä täysin tuntematon lateksiliina, voivat reaktiot varmasti vaihdella kauhistuksesta huvittuneisuuteen. Oma testikäyttökin onnistui vasta jännityksen- ja hämmennyksensekaisten naurukohtauksien jälkeen.

Suuseksisuoja on kuitenkin tällä hetkellä ainut tapa nauttia turvallisesti suuseksistä anonyymin yhden illan jutun kanssa. Parempia innovaatioita odotellessa vähintä, mitä voin toivoa on, että kondomivalmistajat lisäisivät pakkauksen käyttöohjeisiin kohdan suuseksisuojan valmistamisesta. Tämä olisi pieni, mutta nopea ja helppo askel muovipussipillun stigman hälventämiseksi sekä kansan seksuaaliterveystietämyksen aukkojen paikkailemiseksi. G

22 002

ISOMPI NUMERO LEHTI LEHDELTÄ

23 002

TEKSTI Elisa Kitunen

24 002

perustettiin New Yorkissa 1989 vastavoimaksi valtamedian antamalle kuvalle kaupunkien kodittomista. Lontoo otti ideasta kopin ja Big Issue lanseerattiin muutaman vuoden kuluttua, josta liike on levinnyt yli 30 maahan. Organisaatiorakenteet vaihtelevat paljon lehdittäin, mutta niitä yhdistää vahva ihmisoikeusideologia sekä köyhyyttä kitkevä jakelutapa.

Vähävaraiset asunnottomat hoitavat lehden jakelun ja myynnin, ja saavat myyntihinnasta yli puolet.

Suomen ainoa katulehti viettää kesällä viisivuotispäiväänsä. Se perustettiin suuren kerjäämiskohun jälkeen, kesällä 2011. Silloin keskusteltiin kerjäämisen laillisuudesta ja EU :n vapaan liikkuvuuden synnyttäneestä romanikerjäläisongelmasta. Keskustelun yksipuolisuuteen tuohtunut suomalainen journalistijoukko marssi Situation Stockholmin, pohjoismaiden vanhimman katulehden toimistolle ja päätti tuoda idean Suomeen.

Samalla kun toisaalla kerjääjät haluttiin saada pois katukuvasta, ihmisten jaloista ja mielistä, Kulttuuri-, mielipide-, ja tiedelehtien liiton Kultin journalistit halusivat nostaa heidät kadulta jaloilleen, tehdä heistä toisenlaisen numeron. Syntyi Iso Numero.

Iso Numeron ensimmäinen painos oli varovaiset 1000 kappaletta. Projekti keskeytyi, mutta idea jäi kytemään.

Seuraavana kesänä tehtiin uusi lehti ja talvella toinen. Talven 2012 lehti mursi lopulta jään: lisäpainon ansiosta painosmäärä ylsi jo kymmeneen tuhanteen.

Iso Numerolla on kaksi polkua tehdä yhteiskunnasta ihmisarvoisempi.

Lehti takaa myyntituloja asunnottomille sekä tuo julki yhteiskunnan epäkohtia.

Koneen säätiön rahoittama juttusarja Piilosta näkyväksi kuvastaa hyvin koko lehden tematiikkaa. Tämän kevään numerossa toimittaja-tutkijapari pureutui suomalaiseen seksityöhön.

Ammattijournalistien tuottamien palstojen kantavana teemana ovat ihmisoikeudet. Päähaastattelussa tunnettu suomalainen, kuten Pekka Sauri tai Laura Malmivaara, kommentoi jotakin yhteiskunnalisesti ajankohtaista teemaa.

Ulkomaanreportaasissa pureudutaan Lontoon asuntokriisin kaltaisiin kansainvälisiin ongelmiin. Iso Haloo -palsta ENSIMMÄINEN K ATULEHTI

herättää nimensä mukaisesti laajempaa keskustelua vähemmistöistä. Kolumnistina on aina vieraileva tähti. Julma Henri kirjoitti kolumnin siitä, kuinka nyky-yhteiskunta on kuin yksi suuri monopoli-peli, jossa maapallon varat kahmineelta eliitiltä ei tihku kuin kusta köyhien päälle.

Puolet lehden sisällöstä valikoidaan kustantajan Kultin 200 jäsenlehdestä. Iso Numero pyrkii tuomaan yhä personoidumpaan mediakenttään monipuolisuutta. Muutama numero sitten sodankyläläinen Jänkä-lehti tarjosi oman juttunsa thaimaalaisesta mustikanpoimijayhteisöstä. Helsinkiläiselle toimittajalle kokemus olisi voinut jäädä ulkokohtaiseksi, toisin kuin omasta metsästä tehty juttu lappilaisen silmin.

Kurjuutta kohdanneelle ihmiselle tai vähemmistön edustajalle annetaan yhä enemmän puheenvuoroja mediassa myös katulehtien kaltaisten vastavoimien ulkopuolella. Ihminen edellä on ajankohtainen kerrontatapa. Taannoin Arman Alizad sai lähes suitsutuksenomaista palvontaa epäkohtien tuomisesta esiin Täällä Pohjantähden alla -ohjelmassaan. Ennen Alizadia Hannu Karpolla oli Suomen televisiossa erityispaikka välittää tarinoita suomalaisen väliinputoajan elämästä. jatkaa maailmanparannusta myös siitä, mihin teksti loppuu.

Sillä on keino tehdä hyvää sekä sanoin että teoin ja tulokset ovat konkreettisia.

Poliisin mukaan kerjääminen on selvästi vähentynyt pääkaupunkiseudulla, jonne lehden myynti on keskittynyt.

Iso Numero yrittää ratkaista kerjäämisongelmaa pysyvästi. Niin usein siltä ummistetaan silmät ja ongelmaa siirretään pois omista jaloista. Kumpulan yliopistokampuksen vierestä kaadettiin äskettäin metsää, jotta lehdikossa majailevat romanikerjäläiset lähtisivät muualle.

Iso Numeron myyjät ovat lähinnä Balkanin romaneita. Heillä on kotimaissaan syrjinnällä pitkät perinteet ja useat jättävät maansa kesäksi pakon edessä. Lehdet ostetaan jälleenmyytäväksi Diakonissalaitoksen ylläpitämästä Hirundo-päiväkeskuksesta tai Vailla vakinaista asunto Ry:n toimipisteestä. Siitä pulitetaan 2 euroa ja taskuun

ISO NUMERO

jää myymisen jälkeen kolme. Kesällä myyjiä on maassa enemmän, mutta silloin kerätään myös enemmän pulloja, joten lehteä myydään tasaisesti ympäri vuoden. Kaikilla keleillä paitsi paukkupakkasilla.

Suomalaiset myyjät ovat harvassa.

Vakiomyyjiä on vain muutamia, vaikka myyminen on verotonta ja Helsingin kaupunki on tehnyt päätöksen, ettei myyminen vaikuta toimeentulotukeen.

Innostuksen jarruttajana voi olla huomion keskipisteenä oleminen tai suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä.

Metro-lehti teki taannoin artikkelin Iso Numerosta ja sen nettiversion tykätyimmät kommentit ovat karu läpileikkaus suomalaisten asenteista lehden myyjiä kohtaan: ”En tiedä mitään rasittavampaa kun rautatieasemalla pörräävä roskasakki, joka päivästä toiseen yrittää tunkea tota lehteä käteen. Vanhempaa väkeä hyvä ettei rinnuksista tartuta. Lehden teon voi lopettaa, antakaa suomalaisten elää ja olla rauhassa” ”Älä ota katsekontaktia ja kävele ohi.” ”Väkisin tuota roskaa yritetään työntää käteen. Itse heitän maahan ja sylkäisen päälle.”

Iso numeron toimitus saa myyjistä valituksia tasaisin väliajoin. Silloin kun he myyvät liian aggressiivisesti tai väärissä paikoissa kuten kauppakeskusten sisällä tai metroissa. Välillä he ylittävät hyvän tavan rajan saadakseen päivän pennoset, joskus myyntikiellonkin uhalla. Myyjien käytöstä on kuitenkin haastava seurata, koska kaikkia ei tunneta nimillä ja tuoreen lehden jakelu menee välillä väkirynnäköksi.

Situation Stokholmissa jokainen myyjä on profiloitu ja myymisen ehtona on kotimainen henkilökortti. Suomessa on pyritty välttämään syrjiminen ja kaikki myyjäkoulutuksen käyneet ja sitä kautta myyjäkortin haltijat ovat tervetulleita. Silloin eniten hätää kärsiviä eli paperittomia on suurin osa. Tinkimätön aate luo pakostakin ongelmia, jotka pysyvät kuitenkin hallinnassa.

Useissa katulehdissä toimittaminen on myymisen lisäksi sosiaalinen prosessi. Asunnottomat ovat loihtineet luovia töitä lehtien sivuille: runoja, mielipidetekstejä, jopa taustoittavia artikkeleita.

25 002

Suomessa toimitustyötä jarruttaa vielä yhteisen kielen puute. Eikä suurella osalla myyjistä ole minkäänlaista lukutaitoa.

”

horjuttaa myös katulehtien perinteisiä kaavoja. Printtiä uhkaavan myrskyn ei kuitenkaan odoteta iskevän katulehtiin ensimmäisenä.

QR -koodilla varustetun paperinpalan ei vielä uskota houkuttelevan ostajaa tarpeeksi. Lehti on objekti, kaunis esine, jolla on myös mainosarvoa katumyynnissä. Brittiläinen isoveli Big Issue on ottanut sekä koodin että korttimaksun käyttöön. Moni pitää lehteä kuitenkin statementinä, joka kainalossa ostaja voi hyppelehtiä omatunto putsattuna.

Asemansa vakiinnuttanut lehti sai syksyllä opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuurilehtien laatupalkinnnon, ja toimintaa myös muissa kaupungeissa yritetään herätellä. Viisivuotisprojektiksi tämä ei jää – varsinkaan kun romanikeskustelu polkee eduskunnassa yhä paikoillaan. Kerjäämistä yritetään uudelleen kieltää 2014 tehdyn lakialoitteen turvin. Kiellot, leimaavat pakkotoimet ja häädöt eivät kuitenkaan ole kestäviä ratkaisuja.

Katulehtikonsepti sopii erityisen hyvin Suomen työorientoinuneeseen yhteiskuntaan. Ihminen nousee arvostusasteikolla merkittävästi, kun hän siirtyy kerjäläisestä vakavasti otettavaksi myyjäksi. Silloin hän voi nousta seisomaan omille jaloilleen ja kohdata muut ihmiset samassa tasossa tasavertaisina.

Ihmisten kohtaaminen ja läsnäolo voivat jo itsessään muuttaa maailmaa. Kahden maailman törmääminen myyntihetkellä voi jopa olla katulehtien voimakkain ase ihmisoikeustaistelussa.

Lehtimyynti luo tilanteita, joissa kommunikoida vieraan, kenties pelkoja herättävän ihmisen kanssa. Muukalaisviha onkin usein välittömien kohtaamisten puutosten seurausta.

Ostin oman lehteni romaniperheeltä. Isä ja äiti istuivat asematunnelin seinää vasten samalla, kun tyttö poukkoili käytävällä yrittäen saada toivottomasti katsekontaktia vastaantulijoihin. Tarjosin ostoa varten nostettua seteliä tytölle ja hetkeksi herkistyin hänen ylitsepursuavasta riemustaan. Lähtiessäni sain aidon, hampaattoman hymyn ja mietin, MEDIAN MURROS

”

että jo tuosta ilosta olisin voinut maksaa vitosen. Kysymyksiini kukaan löytämäni myyjä ei osannut vastata muuta kuin ”viisi euroa” ja hymyillä.

Oikealla kielitaidolla olisin varmasti saanut vastaukseksi karuja tarinoita kotioloista ja ihmisarvon puutteesta.

Toisaalta he kertovat työnsä merkityksestä jo sillä vimmalla, jolla yrittävät saada lehtensä kaupan. Uuttera, kärsivällinen ja joskus turhautuneisuuteen yltävä työnteko osoittaa, ettei muita mahdollisuuksia ole.

Yhteenliimattuja paperisivuja. Ne luovat heille toivon.

Artikkeliin on haastateltu Iso Numeron päätoimittajaa Hannele Huhtalaa, toimituspäällikkö Janne Hukkaa sekä Iso Numeron kustantajan Kultti Ry:n toiminnanjohtajaa Kitti Suorantaa.

MINÄ OLEN MINÄ VAIN SUOMEN KIELELLÄ

KOLUMNI

Missään ei ole kauempana kotoa kuin siellä, missä yhteistä kieltä ympäristön kanssa ei ole.

SANOTAAN, että jos kieli kuolee, kuolee myös sitä puhuva yhteisö. Kieli onkin ihmisille enem-

Roosa Kontiokari

män kuin pelkkää viestinnän apuväline: se on yksilöt yhteen sitova yhteinen koodi, joka auttaa ymmärtämään maailmaa, luomaan merkityksiä ja rakentamaan omaa identiteettiä.

Kysymys kuuluukin: mitä minusta jää jäljelle, jos äidinkieleni yhtäkkiä muuttuu käyttökelvottomaksi?

Sitä yritin selvittää menemällä jonnekin, missä puhuttua kieltä en ymmärrä.

JOULUKU U 2014. Kevytmoottoripyörä

kapuaa määrätietoisesti kolisten hiekkatietä Kathmandusta kohti Kaaulea, pientä vuoristokylää Langtangin juurella. Matkaa on noin sata kilometriä, mutta Nepalin surullisenkuuluisa tieverkosto venyttää keston lähemmäs neljää tuntia. Matkantekoa pitkittää myös kuskina toimiva ystäväni: säännöllisin väliajoin hän hidastaa tervehtiäkseen milloin ohikulkevaa maanviljelijää, milloin vastaantulevaa bussikuskia. Nepalinkielinen keskustelu soljuu korvissani sutjakkaana, mutta hatara kielitaitoni riittää vain suurten linjojen ja yksittäisten sanojen ymmärtämiseen. Hei, hyvää kuuluu, töitä riittää, maanvyörymä, pitää mennä, nähdään ylihuomenna. Nopeat sananvaihdot ovat ohitse ennen kuin ehdin edes harkita mukaan liittymistä.

Lopulta ystäväni vetää hengityssuojan tiiviisti kasvojensa suojaksi. Maskin takaa paistaa kuitenkin virnistys. ”Etteivät kaikki tunnistaisi minua. Muuten ei olla ikinä perillä.”

Neljän tunnin ajon ja kahden tunnin kävelyn kuluttua saavumme suuren savitalon pihaan. Meitä vastassa odottaa ystäväni perhe: äiti, veli, veljen vaimo ja kaksi pientä lasta. He tervehtivät minua ja minä heitä. Minulle tarjoillaan kupillinen teetä ja paahdettua maissia, joista kiitän. Sen illan kommunikaatio jää siihen.

Seuraavana päivänä istun taloa kiertävällä tiiliaidalla. En ole puhunut mitään kahdeksaan tuntiin. Luen puhelimestani tekstiviestejä, joita olen lähettänyt viisi kuukautta sitten: tutut sanat kuulostavat vierailta, kuin jonkun muun kirjoittamilta. Talon sisällä perhe laittaa ruokaa ja juttelee tamangiksi, omalla äidinkielellään, jota en ymmärrä sanaakaan.

Viimein perheen veli tulee ulos ja ohjaa minut sisälle syömään. ”Voit puhua heille nepalia”, hän ohjeistaa murretulla englannilla, ”sitä he ymmärtävät.”

Istuudun syömään. Perheen äiti kysyy minulta jotain nepaliksi.

En ymmärrä. Äiti toistaa.

Nyt ymmärrän sanat sinä, riisi, maistua ja miltä. Miltä ruoka maistuu, sitä hänen on täytynyt kysyä.

Jos voisin puhua suomea, sanoisin tarjotun aterian peittoavan mennen tullen kotopuolen pohjaanpalaneet keittiökatastrofini, utelisin ehkä myös salaisia ainesosia reseptin takana. Mutta en voi. ”Tämä ruoka...on minulle hyvää. Tämä peruna on hyvä”, takeltelen sen sijaan. Kakistamani persoonaton töksäytys on valovuosien päässä kieliopillisesti oikeasta nepalista, mutta ehkä ydinviesti meni läpi. Äiti hymyilee kiusaantuneena.

Maistan ruokaa uudestaan huomatakseni, ettei siinä edes ole perunaa.

Ja niin, hiljaisessa Kaaulen kylässä Baabelin tornini saavuttaa lakipisteensä ja romahtaa korkeuksistaan eteeni läpitunkemattomaksi muuriksi. Minusta tulee yhtä aikaa sekä sokea että näkymätön: en osaa kommunikoida, eivätkä muut näe minusta kuin persoonattoman kuoren vailla sisältöä.

Persoonallisuuteni on kadoksissa, muttei kuollut. Se suomenkielinen minäni viruu ehkä kielimuurin takana käyttökelvottomana, koska se on koodattu ympäristölleni vieraalla kielellä, mutta se on yhä olemassa. Kun käännöksessä hukkaa sekä itsensä että ympäristönsä, tuntuisi toki helpolta vain puristaa silmät kiinni ja odottaa, että kaikki olisi ohi.

Huomattavasti parempi vaihtoehto on kuitenkin yrittää murtaa kielimuuri ja rakentaa sen palasista uusi identiteetti. Se ei tarkoita vanhan ja tutun identiteetin hylkäämistä ja muuttumista joksikin, mitä ei oikeasti ole: olen Nepalissa, mutta en ole nepalilainen, eikä minusta koskaan tule nepalilaista. Olen suomalainen, joka pitää kääntää uudelle kielelle.

Uusi identiteetti heijastelee uutta ympäristöä ja on kielensä näköinen, mutta silti originaalille uskollinen.

Aika ottaa katsaus alkuperäisteokseen. Mitä suomalainen minäni tekisi tässä tilanteessa?

Varmaan naureskelisi, että näköjään biologiasta voi kirjoittaa laudaturin, vaikka perusjuuresten identifiointi on ihan retuperällä. Siihen nepalin sanavarastoni ei vielä ihan riitä, mutta onneksi aina voi nauraa itselleen. Ja niin teenkin. Nauru tarttuu, tunnelma keittiössä kevenee, ja muuri on yhden tiilen kevyempi. G

26 002

27 002

MUISTOKIRJOITUS

Tuomas Heikkilä & Juho Härkönen

LEPÄÄ RAUHASSA,

MEDIAYHTEISKUNTA Entä jos tämä kevät on viimeinen, jona viestintää opiskelemaan haetaan tutulla pääsykoekirjalla? Päätökset tehdään syksyllä, mutta lähdimme ajatusleikkiin ja heitimme jäähyväiset jo ennakkoon.

EHTYMÄTÖN TIEDONLÄHDE , moninkertainen viestinnän pääsykoekirja Mediayhteiskunta poistui keskuudestamme nuoruutensa voimissa Politiikan ja viestinnän koulutusohjelman varmistuttua keväällä 2016.

Mediayhteiskunta syntyi tiedotusopin ja viestinnän professorien Janne Seppäsen ja Esa Väliverrosen aivoituksista 2010-luvun taitteessa. Kasvuvuotensa Werner-Söderström kustannusohjelmassa viettänyt teos valmistui lopulta Vastapainolta ja laivattiin hyvin varustetuille jälleenmyyjille Tallinnan Raamatutrükikojan tuotantolinjalta painotuoreeltaan vuonna 2012.

Tiheään yliviivatuissa Kaisa-kirjaston kokoelmakappaleissa voi grafiitin alta tuntea vieläkin Mustamäen keväisen heinän tuoksun.

Mediayhteiskunnan suurimmat saavutukset tulivat kasvatustehtävissä. Pääsykoekirjana 2013–2016 Mediayhteiskunta kulki tuhansien lupaavien käsien kautta ja inspiroi kokonaista viestintäsukupolvea.

Mediayhteiskunnan elämäntyö oli siirtää taipuisa ilmiölähtöisyytensä nuorisolle turhaa teoriapitoisuutta vältellen. Sen kuvaileman mediamaiseman pitkä häntä loikin pirstoutuneista julkisuuksista tiiviin kuvitellun yhteisön, jonka symbolista pääomaa kierrätettiin monissa strategisissa rituaaleissa ja symboliseen astuttaessa yhä uudelleen ja uudelleen – välillä suoraan päin seinää.

Läheisilleen Mediayhteiskunta oli kuitenkin opiskelujenmittainen matkatoveri, joka tarjosi panoksensa lähdekirjallisuudessa johdantokurssien esseistä kiiteltyihin kandidaatintutkielmiin asti. Sosiaalisena tunnettu teos keräsi sivuilleen niin suuren määrän hyvänpäivän tuttuja, merkittäviä teoreetikkoja ja moninaisia aihealueita, ettei niitä koskaan saatu koottua asiasanaluetteloksi.

Mediayhteiskunta oli loppuun asti utelias elämälle, ja kartutti tietoaan länsimaisista filosofeista valtageometriaan ja radikaalin potentiaalin tukahduttamisen teorian kautta, hybridiin mediaekologiaan sekä emotionaaliseen realismiin.

Tekijät ja opiskelijat muistavat Mediksen lempeänä luonteena, joka ei koskaan suhtautunut itseensä liian vakavasti. Hänellä oli aina kasku tai kaksi kerrottavanaan ja kepeä leikinlasku Arabikevään polttoitsemurhista tai Roger Federerin miehisyydestä auttoivat myös vaikeiden hakukeväiden yli. G

COMMUNICATION BREAKDOWN

ONE

RECKLESS FOREIGNER, ONE SCARY EXPERIMENT

with staring into the eyes of a stranger. In some places there used to be a belief that one can see the soul of a person in their eyes. Nowadays, depending on the local culture, it might be either appropriate or extremely embarrassing to catch someone’s eye gaze. During a few days, I investigated what happens when you look into the eyes of people in a setting where it causes nothing but discomfort. That setting was the country of Finland.

There are endless sets of recommendations on how to become more productive and resistant, and one of the ways to do it is to leave one’s comfort zone every now and then.

A notorious book by an American entrepreneur Tim Ferris called ”The 4-Hour Workweek” suggests doing it, for example, by eye gazing for a couple of minutes for a few times during a few days in a week.

Here are the hints the book provides. Firstly, focus on one eye and blink occasionally so that nobody would assume you’re a psychopath. Secondly, in the streets, practice with a passerby bigger or more confident than you. And thirdly, if someone asks what you’re staring at, smile and say that you thought you saw an old friend of yours.

There’s an Irish saying ”Strangers are friends you haven’t met yet”. Well, not in Finland.

As I started my experiment I said to myself: I’m Russian and I’m not the most sociable person in the world, but I still am more sociable than all the Finns who live on this planet.

When practicing eye gazing for the first time, I recalled one of the scenarios that Finnish nightmares - a hilarious Facebook page dedicated to ridiculing Finnish social norms - had parodied a while ago. This one was about the horror of a stranger staring into your eyes and smiling in the process. So I told a friend of mine what I was up to and asked whether I should smile or not. It’s creepier with a smile, he said, so I decided not to torture poor innocent Finns who just happen to be in a metro car with me.

The exercise made me realize that it is very hard to establish eye contact with a Finn.

They just don’t look at you. I tested my hypothesis on another Finnish friend of mine. I asked him what he does when someone is staring into his eyes in the street. The response was: ”I avoid eye contact, this is what normal people do to make it stop.” No, said I, normal people would stop it by saying: ”Hey, what the hell are you staring at?” Never seen that happening in real life, my friend responded: ”It’s other countries where people do that.

Maybe just in Russia and Georgia.”

I have no idea why he has this perverted impression of my homeland, but I can tell you a story about Russia. A few years ago, back in Moscow, I was going to the university by metro, and my eyes were caught by some man sitting in front of me. There was nothing remarkable in his outlook, but then he noticed my gazing.

He poked his companion in the ribs and started pointing his finger at me. I heard him say something like ”Look, she’s looking, oh, she looked again at me!” I was paralyzed. I kept reverting my eyes, but then found myself staring at that man over and over again. Before you ask, no, it wasn’t the time of the day when people normally start drinking.

The point is, he wasn’t embarrassed. Russians could become annoyed or aggressive if they don’t like being gazed upon, they could also smile back if it was ok. But they are not scared of it.

What’s curious is that most of the time when I did my thing here, it were the men who looked back at me, not women. They might have interpreted that as an attempt of flirting (a very creepy way to do it, as for me). This is how it usually went: if the eye contact was established, the other person would glimpse you every now and then, until either someone finally gets off. Nothing more.

While I was doing this, another experiment came to my mind. A friend of mine and I were going downtown. We came up to a bus stop where a man was waiting for his commute also. ”Let’s have some fun,” I whispered. Yes, as you might have guessed, the fun had to do with another Finnish nightmare — the one where ”someone invades your personal space while you’re waiting for a bus.” So we stepped under the stop’s roof. I coughed as if to say: ”Hey, move over” and the man started retreating slowly. In a couple of minutes, we took over the bus stop.

After that bus stop incident, I kept staring into people’s eyes in the public transport.

From the very beginning, it wasn’t something I was enjoying, but it was okay. But now I no longer felt comfortable doing it at all. ”I want to stay alone, leave me alone, everyone, don’t even glance upon me,” a voice in my head was repeating. Perhaps I was feeling even more awkward than the people whom I had accidentally tortured. Perhaps I wasn’t as resistant as I had thought. Maybe even less than the Finns. G

THERE’S NOTHING WRONG

Valeriya Kushchuk

In this column, international students recount their struggles to interact with Finnish people

28 002

MITÄ POJAT LUKEE?

29 002

GALLUP

Sara Gyldén

1. Luetko paljon vapaa-ajallasi?

2. Millaisia kirjoja tykkäät lukea?

3. Minkä kirjan luit viimeksi/mitä luet tällä hetkellä?

1. En jaksa lukea, koska pelaan pleikkaa ja käyn treeneissä.

2. Salapoliisi- ja jännityskirjoja.

3. Luen tällä hetkellä Risto Räppääjä ja kaksoisolento-kirjaa.

(Touko, 10, Palojoen koulu, 4lk)

1. Luen aina illalla, ja jos on hyvä kirja, niin luen sitä päivälläkin.

Automatkoilla tykkään lukea.

Lukeminen on hauskaa ja siitä tulee kiva olo.

1. En lue. Pelaaminen on kivempaa kuin lukeminen.

2. Tykkään salapoliisikirjoista, Aku Ankasta ja joskus luen tietokirjoja.

Parhaita kirjoja ovat LasseMaijan etsivätoimisto, Etsiväkerho Hurrikaani, Neiti Etsivä, Herra Gummi. Olen lukenut myös Werneri- ja Ella-kirjoja.

3. Viimeksi luin kirjan Harry Potter ja salaisuuksien kammio.

2. Sarjakuvaromaaneja, esim.

Neropatin päiväkirjat.

(Aatu, 13, Palosaaren koulu, 6lk)

3. Viimeksi lukemani kirja on Etsiväkerho Hurrikaani: Petosten pilvi.

(Konsta, 8, Lukkarin koulu, 2lk) 1. Luen vapaa-ajalla paljon Aku Ankkoja ja taskareita.

Koulutehtävinä luen kirjoja.

Tykkään lukea Aku Ankkoja, kun ne ovat hauskoja ja joskus niissä on jännitystä. En jaksa lukea kirjoja.

2. Tykkään sarjakuvista sekä jännitys- ja seikkailukirjoista.

3. Viimeksi luin Nuori Samurai: Soturin tie.

(Kaapo, 11, Lukkarin koulu, 5lk)

30 002

näkemisen ammattilaiset Valokuvaamisesta Valokuvaamisesta on on tullut tullut seksikäs seksikäs ala, ala, mutta mutta samalla samalla kuvajournalistien kuvajournalistien arvostus arvostus on on laskenut. laskenut. Mihin Mihin heitä heitä enää enää tarvitaan, tarvitaan, kun kun kuka kuka tahansa tahansa voi voi kaivaa kaivaa kännykän kännykän taskustaan taskustaan ja ja olla olla kuvaaja? kuvaaja?

TEKSTI Oona Pohjolainen

31 002

VIELÄ MU UTAMA vuosikymmen sitten

kukaan ei halunnut valokuvaajaksi.

Ammatista oli silloin hohto kaukana. ”Työ oli raskasta, ja kuvauskeikoilla täytyi olla kolmekymmentä kiloa painava valikoima varusteita mukana suurennuskoneesta filminkehitysvälineisiin”, kertoo pitkän linjan lehtikuvaaja Martti Kainulainen. ”Jäähallin vessassa tai välinevarastossa tehtiin kuvista kopiot ja sen jälkeen ne lähetettiin puhelinlinjalla.”

Paljon on ehtinyt muuttua niiden neljän vuosikymmenen aikana, joina Kainulainen on kiertänyt kameroineen Suomea ja muuta maailmaa STT:n palveluksessa. Useita kertoja Vuoden lehtikuva -palkinnon voittanut Kainulainen on ehtinyt kuvata neljättoista olympialaiset ja Berliinin muurin murtumisen ja samaan aikaan todistanut, kuinka filmikamerat ovat vaihtuneet digitaalisiin. Nyt Kainulainen kuuluu siihen pieneen kouralliseen kuvajournalisteja, jotka aloittivat uransa 80-luvulla ja kuvaavat edelleen aktiivisesti. Nämä pitkän linjan kuvaajat ovat kaikki tuttuja keskenään ja kutsuvat harvalukuiseksi käynyttä joukkoaan suomenhevosiksi.

Tällä hetkellä STT työllistää Martti Kainulaisen mukaan puolet vähemmän kuvaajia kuin hänen aloittaessaan. Kainulainen kierrättää minua kuvatoimiston laajoissa tiloissa, jotka kuitenkin kaikuvat autioina ja hiljaisina. Moni työpöytä on tyhjentynyt. ”Kuvajournalistien ammattikunta tulee katoamaan kymmenen vuoden sisällä”, Kainulainen julistaa.

Tilanne näyttää tosiaan huonolta.

Suomalaiset mediat kuten Helsingin Sanomat ja Iltalehti käyttävät kuvajournalistien palveluksia yhä vähenevissä määrin. Kuvien ottamisesta on tullut tavallisten toimittajien tehtävä. luonnehditaan usein visuaalisuuden aikakaudeksi. Kuvien merkitys viestinnässä lienee tällä hetkellä suurempi kuin mitä se on koskaan historian aikana ollut. Tuntuukin ristiriitaiselta, että samaan aikaan kuvajournalismia ajetaan yhä ahtaammalle eikä alan ammattilaisille riitä töitä.

Median digitalisoituminen on suurin taustalla vaikuttava tekijä. Se on

MEIDÄN AIKAAMME

muuttanut kuvaamista ja kuvien roolia kahdella eri tapaa. Toisaalta teknologian kehittyminen on johtanut siihen, ettei kuvaamiseen enää vaadita samanlaista käsityöläisyyteen verrattavissa olevaa ammattitaitoa kuin ennen - nykyään kolmivuotias lapsikin osaa lähettää kuvia digitaalisesti alustalta toiselle, huomauttaa Martti Kainulainen. Muutama vuosikymmen sitten tuohon tehtävään oli vielä oma ammattikuntansa.

Samalla medioiden kulutuskulttuuri on muuttunut. Kuvia katsellaan yhä enemmän älypuhelinten ruuduilta painettujen lehtien tai television sijaan, eikä niille enää aseteta yhtä korkeita kriteerejä kuin ennen. Ihmiset ovat tottuneet katsomaan huonolaatuisia kuvia. Kun yhtälöön lisätään nopeuttaan kiihdyttänyt uutissykli, on selvää, että kuva on kärsinyt inflaation. Kuvista on tullut pikaruokaa, jossa määrä korvaa laadun. ”Tämä on normaalia kehitystä millä tahansa alalla”, Kainulainen toteaa. ”Jotkut ammatit yksinkertaisesti katoavat.”

VÄLINE ei siis enää ole esteenä kuvan ottamiselle, mutta vaaditaanko hyvän kuvan syntymiseen muutakin? Riittääkö, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja painaa laukaisijaa, vai osaako kuvajournalisti tehdä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei osaa? ”Kuvaajan tehtävä on kertoa tarina”, sanoo kuvajournalisti Markus Jokela.

1980-luvulta asti Helsingin Sanomilla työskennellyt Jokela voitti viime vuonna arvostetun Vuoden kuvajournalisti -palkinnon, jonka jakaa vuosittain Suomen kuvajournalistit oy Canonin tuella. Tuomaristo perusteli valintaansa sillä, että Jokelan kuvissa näkyy oikean hetken valitsemisen ja kuvalla kertomisen taito ja niissä on ”oivaltavaa näkökulmien hallintaa ja tilannetajua sekä lisämerkitysten synnyttämistä sommitelman ja eleiden avulla”. Yhdessä voittokuvistaan Jokela on taltioinut Angela Merkelin valtiovierailulta hetken, kun Alexander Stubb saattaa Merkelin räntäsateen läpi pidellen mustaa varjoa hänen yllään, toisessa kuvassa taas näkyy kumarainen laitapuolen kulkija ohittamassa

värikkäitä vaalimainoksia. ”Kuvaajalle inspiroivimpia ovat tilanteet, joissa muutos on konkreettisesti näkyvissä”, kertoo Jokela. Kun mieltään osoittavat ihmisjoukot virtaavat kaduille, uutisen arvoinen kuva syntyy helposti. Usein muutos kuitenkin tapahtuu jossain aivan muualla kuin suoraan silmien edessä, ja silloin on kuvaajan tehtävä saattaa abstrakti asia helposti ymmärrettävään, visuaaliseen muotoon. Se vaatii ammattitaitoa.

Markus Jokela on tullut tunnetuksi nimenomaan tylsyyden kuvaamisesta.

Hän on matkustanut Kuukausiliitteen toimittajan Ilkka Malmbergin kanssa ympäri Suomea ja kaksikon tekemiin reportaaseihin on tallentunut tavallinen suomalainen arki. Arjen kuvaaminen oli se, mistä Jokela alunperinkin valokuvaamisessa kiinnostui. Hän kertoo, kuinka nuorena tunsi halua tehdä näkymätön näkyväksi ja pakottaa ympärillään olevat ihmiset tarkastelemaan asioita, joihin heidän katseensa yleensä ei pysähtynyt. Samaa taitoa Jokela on käyttänyt myöhemminkin kuvatessaan poliitikkojen ja muiden merkkihenkilöiden tapaamisia, joissa ainoat visuaaliset ärsykkeet ovat yleensä hienoisia ilmeen värähdyksiä ja pieniä eleitä. ”On kaksi mahdollista hetkeä saada kiinnostava kuva: joko juuri ennen tilaisuutta tai heti tilaisuuden loppumisen jälkeen”, Jokela kuvailee.

Käytännössä tämä tarkoittaa muutaman sekunnin aikaikkunaa.

VAIKK A VISUA ALISU UDEN kuluttamisesta on tullut ahmimista, loputtomasta kuvien virrasta nousee edelleen aika ajoin kuvia, jotka asettuvat symboloimaan hetkiä ja tapahtumia ja määrittelemään muutosta. ”Pysäyttäviä valokuvia otetaan yhä”, Markus Jokela väittää. Hän nostaa esimerkiksi euroopan pakolaiskriisin eräänlaiseksi symboliksi nousseen kuvan mereen hukkuneesta, rantahietikolle ajautuneesta pakolaispojasta.

Valokuvaajien työskentelytilasta on kuitenkin tullut kapea. ”Valokuvaamisesta on kadonnut näkeminen”, Jokela kuvailee lehtikuvaamisen työskentelykulttuurin muutosta. ”Perinteinen kuvajournalismi on kuollut aikaa sitten.”

32 002

33 002

Jokelan mukaan kuvajournalismi elää yhä valokuvaajien henkilökohtaisissa projekteissa, joita tehdään intohimolla ja oman talouden riskillä.

Tärkein foorumi on siirtynyt lehdistä muualle; kirjoihin ja näyttelyihin. Onko kuvajournalismille enää lainkaan sijaa perinteisissä medioissa?

AIKAISEMMIN KUVA AJAN ja toimittajan muodostama työpari meni tapahtumapaikalle ja kuvaaja alkoi sieltä etsiä sopivaa kuva-aihetta ja kulmaa - nykyään valokuvaaja saa toimituksesta etukäteen tarkat ohjeet siitä, millainen kuva juttuun halutaan. Kun sivun taitto on mietitty valmiiksi ja aikaa on vähän, kuvaajalle ei jää muuta mahdollisuutta kuin täyttää valmiiksi asetellut raamit.

Herää kysymys, kuinka objektiivisesti tilanteesta voi raportoida, jos on jo etukäteen päättänyt, mitä haluaa nähdä.

Harvemmin tapahtumapaikalle edes enää lähetetään kuvaajan ja toimittajan työparia. Sen sijaan toimittajan käteen annetaan kamera.

MTV :n ja STT:n leivissä työskentelevä nuori journalisti Iida Tikka kutsuu tätä työskentelytapaa multitaskaamiseksi. Hän on uuden polven monimediajournalisteja; toimittajia, jotka tuottavat sisältöä yhtä aikaa kaikille eri median alustoille tekstin, still-kuvan ja videon muodossa. ”Meidän sukupolvi edustaa sitä tilannetta, ettei ole enää yhtä tiettyä välinettä, joka määrittelisi ilmaisun”, Tikka sanoo.

Iida Tikka on huolissaan kuvan laadun heikkenemisestä. Häntä mietityttää, voiko yksi ihminen saada aikaan yhtä hyvää jälkeä kuin monta omien alojensa ammattilaista yhteistyössä.

Samaan aikaan hän näkee multitaskaamisessa myös positiivisia puolia.

Pohjatyön tekeminen korostuu, sillä uutisjuttua tehdessä on oltava hyvin valmistautunut, kun menee tapahtumapaikalle. Soveltamiseen ei yleensä ole varaa lainkaan. Tämä johtaa siihen, että monimediajournalisti voi parhaimmillaan perehtyä syvääluotaavasti aiheeseensa ja tuntee oman materiaalinsa läpikotaisin.

Tikka nauttii siitä, että hallitsee jutun tekemisen prosessin alusta loppuun asti.

Iida Tikka uskoo kuitenkin, että

mediat purevat omaan nilkkaansa, jos eivät nyt panosta visuaalisuuteen. Hän on sitä mieltä, että kuvajournalisteja on olemassa vielä kymmenen vuoden kuluttua. Tikka huomauttaa, että mitä enemmän kuvia voidaan manipuloida digitaalisesti, sitä enemmän merkitystä on kuvaajan luotettavuudella ja sillä, että hänellä on faktat hallussaan. Journalistinen silmä ja äly korostuvat. Tämä on kääntänyt kehityksen osittain myös päinvastaiseen suuntaan: tällä hetkellä jotkut mediat markkinoivat itseään sillä, ketkä kuvaavat heille. Nuoret, nimekkäät kuvaajat ovat houkutteleva myyntivaltti.

MYÖS ILTALEHDEN päätoimittaja Kari

Kivelä uskoo, että lehti tulee työllistämään kuvajournalisteja vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Heidän toimenkuvansa tulee kuitenkin näyttämään erilaiselta. Kivelä haluaa kyseenalaistaa ajatuksen, että monimediajournalistien käyttö automaattisesti johtaisi mediaesitysten laadun heikkenemiseen. ”Kun puhutaan sukupolvesta, jonka median kulutus alkaa Instagramista tai Youtubesta, ei ehkä enää olekaan niin suurta merkitystä, tapahtuuko viestiminen sanoin vai kuvin”, Kivelä sanoo ja tuntuu ajattelevan, että median tekijät monimediaistuvat itsestään. ”Mediaesitysten laatu ei korreloi julkaisukanavien määrään.”

Kivelä vertaa monimediajournalistin viestintäkanavia sinfoniaorkesteriin, joka tarjoaa loputtomasti erilaisia instrumentteja viestin välittämiseen. Väline ei kuitenkaan muuta fundamentaalisinta asiaa viestinnän takana: journalistin on edelleen osattava hankkia tietoa ja esittää se mielenkiintoisella tavalla. Mediat saattavat muuttua tulevina vuosina paljonkin, mutta kyky ymmärtää olennainen ja ilmaista se parhaalla mahdollisella tavalla sekä maksimoida viestin perille meno tulee edelleen olemaan journalistin perimmäinen tehtävä.

Medioiden muuttuessa yhä visuaalisemmiksi tarvitaan viestijöitä, jotka hallitsevat kuvallisen tarinankerronnan kielen. Kari Kivelä haluaisikin mieluummin puhua kuvan ammattilaisista kuin kuvajournalisteista tai ammattikuvaajista. Tulevaisuuden kuva-ammattilaisen

työnkuva ei rajoittuisi ainoastaan kapea-alaiseen kuvan ottamiseen, mikä teknologian kehittyessä muuttuu yhä helpommaksi. Sen sijaan kuvan ammattilaisilla olisi laaja ymmärrys kerronnasta, kontekstuaalisuudesta ja erilaisista tekniikoista - heidän ammattinaan olisi näkeminen. G

TAHD0TK0 NÄHDÄ SINISTÄ?

Erik Räsänen

Kuinka vaikeaa on erottaa sininen ja vihreä toisistaan?

Sehän on helppoa. Vai onko?

NAMIBIALAISHEIMO , jonka kielessä ei ole jaottelua siniseen ja vihreään, asetettiin tekemään yksinkertaista testiä: tietokoneen ruudulle ilmestyi kaksitoista neliötä, joista yksitoista oli vihreitä ja yksi sininen. Tehtävä oli etsiä sininen. Testi olisi esimerkiksi meille suomalaisille naurettavan helppo, mutta heimolaisille se tuotti vaikeuksia: sinisen neliön löytämisessä kesti kauan ja virheitä tapahtui yllättävän paljon.

Sininen väri tarjoaa kiinnostavan näkökulman kielen vaikutuksesta ajatteluun. Kieli kehittyy usein erotellen alkuun tumman ja vaalean, sitten nimeten punaisen, keltaisen ja lopulta vihreän. Sininen käsitetään vihreän sävynä, kuten namibialaisheimon tapauksessa, kunnes kielen kehittyessä se eroaa omaksi värikseen.

Antiikin ajan klassikkoeepos Odysseiassa merta kuvaillaan viinintumman väriseksi, ja muissakin aikalaiskuvauksissa taivasta ja merta kuvaillaan yhtä mielenkiintoisilla ilmaisuilla. Oudosti yksikään antiikinaikainen teos ei kuvaile näitä sinen symboleja sinisiksi.

Nykyaikana itsestäänselvyydeltä tuntuva värikartta on yllättävän tuore – esimerkiksi japanin kieleen vihreän ja sinisen erottelu saapui toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden vaikutuksesta. Ihmissilmä on nähnyt sinistä kautta aikain, mutta sitä ei ole osattu aina havaita. Vasta kieli on tehnyt sinisestä helposti tunnistettavan: sille on annettu nimi.

Kielen vaikutuksesta ajatteluun on toistaiseksi olemassa valitettavan vähän tutkimusta. Toistaiseksi ilmaan on kuitenkin heitetty joitain ajatuksia. Väitetään, että saksan ja espanjan kaltaisissa kielissä, joissa sanat voivat olla maskuliinisia, feminiinisiä tai neutraaleja, esiintyy enemmän sukupuolisyrjintää. Ihmiset, joiden äidinkielessä ei ole futuurimuotoa, väitetään sijoittavan rahojaan hanakammin, koska kieli ei tee selkeää erottelua nykyhetkeen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Aika näyttäytyy aikajanan sijasta enemmänkin ympyrämäisenä, jolloin sijoitus kannattaa tehdä heti, sillä tulevaisuus on nyt.

Väitteissä on spekuloivia piirteitä, mutta ne herättävät ajatuksia. Voiko esimerkiksi Suomen edelläkävijäasemaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttajana selittää se, ettei kielessämme ole erillistä hän-pronominia miehille tai naisille?

Yksilön kielitaidon kehittyessä myös kyky ajatella kehittyy: yliopisto-opiskelijan olisi vaikea käsitteistää oppimaansa samalla sanavarastolla kuin seitsemänvuotiaana. Kieli jäsentää ajattelua, se toimii työkaluna maailman ymmärtämiseen.

Eläinten parissa kasvaneet susilapset ovat ääriesimerkki siitä, millaista elämä on ilman äidinkieltä: ihmisten keskelle myöhemmin päätyneet villilapset ovat oppineet parhaimmillaankin vain muutaman sataa sanaa, eikä kommunikointi toisten ihmisten kanssa tahdo onnistua. Äidinkielettömälle on mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikeaa – selittää, mitä ovat ironia, aurinkokunta tai ihmisoikeusongelmat. Äidinkielen osaaminen on laskussa. Nykynuoret lukevat entistä vähemmän. Vaikka Suomi on edelleen Euroopan kärkeä Pisa-testeissä, on peruskoululaisten kyky ymmärtää luettua heikentynyt. Äidinkielen ylioppilastutkinnon vaatimuksia on jouduttu höllentämään, ja jopa yliopistomaailmassa nuorten kielitaidon rapautuminen huolestuttaa.

Hektisessä kosketusnäyttömaailmassa ei ole aikaa lukea tai kehittää kieltään. Koska kieli avartaa maailmaa, kehitys on surullista – aivan kuin meillä ei olisi enää aikaa nähdä sinistä.

Silloin maailma alkaa näyttää valitettavan harmaalta. G

34 002

J0HT0-

PIIKKI LIHASSA

Roosa Savo

ON ERÄS LAATIKKO ,

LANK0JA

joka jokaisen kodista löytyy.

Jos väität, ettei sinulta löydy tällaista laatikkoa, valehtelet. Ja jos väität, ettei se ole valtaisa sekava kasa, valehtelet taas.

Kyseessähän on tietenkin maailmanlaajuisesti tunnettu ja hyväksytty akku-paristojohto -laatikko, jossa säilytetään ihmiselämän selviytymisen kannalta elintärkeitä laitteistoja.

Oman laatikkoni sisältö rajoittuu mustiin pölyllä päällystettyihin kiiltäviin piuhoihin ja muutamaan muoviseen mötikkään. Löytyy pitkää ja lyhyttä johtoa, jopa monikäyttöisiä laturinpäitä, joihin saa liitettyä muita johtoja. Puhelimen laturi, läppärin laturi, sähkövirtamuunnin, muistikortteja, muistitikkuja, toinen ja kolmas puhelimen laturi yms. yms.

Valikoima on toki yksilöllinen.

Aika ajoin kohtaan tilanteen, jolloin minun on pakko löytää tietynlainen laturi tästä laatikosta. Silloin avaan laatikon ja vedän sisällön klönttinä ulos (tai kaadan kaiken suoraan lattialle). Seasta saattaa pudota muutama vanha, valkoisella jauheella kuorrutettu paristo.

Lattialla sotkussa olevat kaikenkarvaiset muoviosat herättävät ärsytyksen tunteita, mutta tässä lajissa maltti on valttia.

Syvähengitys on keskeinen osa etsintäprosessia. Täytän keuhkoni raikkaalla huoneilmalla ja lasken viiteen naama punaisena, jolloin saavutan rauhallisen meditaation tilan.

Oikean osan löytyessä nostan sen ilmaan ja rukoilen gravitaation vetävän väärät johdot kohti maanpintaa. Tällä kertaa en pääse niin helpolla, vaan joudun heiluttelemaan, rynkyttämään ja lopulta heittämään johdot päin seinää, ennen kuin haluamani tuote irtoaa solukosta.

Kun kauhun hetket ovat ohitse, lysähdän istumaan lattialle valkoisen myrkkyjauheen peitossa, oikea johto vihdoin voitonriemuisissa käsissäni. G

35 002

KANSANKIELISTÄ MEDIAKRITIIKKIÄ KRITIIKKI

Adile Sevimli

MIHIN TARVITAAN JOURNALISMIA , kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

36 002

37 002

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia.

Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä - työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan ”lännen kriisistä” koskien ”pakolaistulvia”?

Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan. G

38 002

39 001

KUKA LUULET OLEVASI,

TEKSTI Arda Yıldırım

40 002

K

uka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

–Luulen olevani töissä ulkomaantoimittajana Ylellä, siinä ohessa toivottavasti ihan hyvä isä ja aviomies. Tykkään matkustella myös työni ulkopuolella ja nautin luonnosta, erityisesti merestä.

En omista mitään isoa purjevenettä, mutta kaksi kanoottia meillä on. Niillä liikumme luonnossa mielellämme koko perheen voimin.

Sinut valittiin juuri vuoden journalistiksi. Miksi?

–Paristakin eri syystä. Olin ehdolla ”ansioistani” ulkomaantoimittajana ja maat, joita seuraan (Turkki, Syyria ja Irak) pyörivät paljon uutisissa. Olen ahkera, sinnikäs ja pelkään aina epäonnistumista, joten siinä mielessä teen aina työni hyvin. En koskaan usko, että kala on haavissa, ennen kuin se on siinä.

En sano, että tiedän olevani hyvä; olen vain huolellinen ja sinnikäs. Niin on kyllä moni muukin.

Matkustat aina valokuvaajan kanssa. Kohtaatte molemmat vaaroja ja otatte saman riskin matkustaessanne sota-alueille. Jaatko palkintosi heidän kanssaan ?

–Tietysti! You never walk alone.

Olen riippuvainen kuvaajasta ja muista yhteistyökumppaneista, joiden kanssa juttu viimeistellään. Turkkiin voin mennä ilman fixeriä eli paikallista ”jokapaikan höylää”, koska osaan kielen ja tunnen maan, mutta esimerkiksi Syyriaan tarvitsen paikallisen avuksi. Viime aikoina olen tehnyt töitä yhdessä Ivar Heinmaan ja Jussi Koivunoron kanssa.

On tärkeää, että kuvaajan kanssa omaa samanlaisen käsityksen siitä, mikä on turvallista ja mikä ei. Joku saattaa olla

rämäpäisempi kuin minä, ja se synnyttää ihan turhia jännitteitä. Häntä voin joutua käskeä jo hotellille nukkumaan.

Olen kyllä yrittänyt oppia itsekin kuvaamaan.

Vuonna 2013 Ylen aamu-tv: n haastattelussa toivoit, ettei Turkissa tapahtuisi suurta yhteenottoa.

Maassa on kuitenkin parin vuoden aikana vaihtunut presidentti ja tapahtunut terroristi-iskuja sekä

Olet sanonut, että koet olevasi

Ankarassa että Istanbulissa. Mitä

enemminkin rauhan- kuin sotakir-

Taksim-aukion tapahtumien jäl-

jeenvaihtaja. Kuinka edistät rau-

keen mielestäsi tapahtui?

haa työlläsi?

–Taksim-aukion tapahtumat ovat mielestäni täysin erillisiä nykyiseen tilanteeseen. Se oli purkaus, jossa moniin asioihin, suurimmaksi osaksi tietysti silloiseen Turkin pääministeriin ja nykyiseen presidenttiin Erdo aniin, turhautuneet ihmiset osoittivat mieltään.

Se, mitä Turkissa nyt tapahtuu, johtuu kahdesta konfliktista: Kurdistanin työväenpuolueen PKK :n sekä Erdo anin rauhantyönprosessi romahti. Syytä tähän en tiedä. Sen seurauksena hallitus ja PKK alkoivat kuitenkin ottaa yhteen erityisesti Kaakkois-Turkissa ja nimenomaan kaupungeissa. Tällä on tietenkin katastrofaaliset seuraukset. Diyarbakarissa olen tavannut ihmisiä, jotka ovat täysin hallitusta vastaan, mutta samalla syyttävät PKK :ta taisteluiden tuomisesta siviilien pariin. Kurdikysymys on vakava asia, joka pystyy järkyttämään Turkin sisäisen järjestyksen täydellisesti. Tämä on kuitenkin täysin neuvoteltavissa oleva konflikti. Harva Turkin kurdi haluaa oman valtion. He haluavat itsehallinnon ja, että koulu- sekä kulttuuriasiat pistetään kuntoon. He haluavat tulla suomenruotsalaisiksi.

Uskon todella, että ISIS oli Istanbulin iskujen takana. Jos tämä on totta, se on erittäin vakava asia. Tietyllä tapaa hallitus sai näpeilleen, sillä jossain vaiheessa he eivät välittäneet, kuka lähti taistelemaan Syyriaan Assadia vastaan.

Rajoja ei valvottu ollenkaan. Tämä ongelma on ratkaistavissa vain turvallisuuskeinoilla. Jotkut sanovat, että lännen pitäisi neuvotella Isisin kanssa. Mutta mistä heidän kanssaan neuvoteltaisiin?

–Työni ei ole edistää rauhaa. Työni on yrittää kertoa noista tilanteista niin, että joku Suomessa pystyy ymmärtämään, mitä siellä tapahtuu ja missä ahdingossa siellä ollaan. Haluan suomalaisten ymmärtävän Suomeen saapuvien pakolaisten olevan hädässä ja tulevan hyvin vaarallisista tilanteista.

Olen aina siviilien puolella.

Terroriteot Euroopassa ovat johtaneet jonkinasteiseen islamofobiaan. Olet asunut ja raportoinut islamistisista maista jo vuosia.

Koetko aiheuttavasi tai tukevasi vallassa olevaa fobiaa?

–Suomessa näkyy hirveän vähän sensaationaalista raportointia. Juttuja tehdään vastuullisesti. Netin pimeät huoneet ovatkin sitten eri asia. Niissä usein otetaan asiallisia juttuja ja väännetään ne ihan uuteen muotoon.

Lähtökohtaisesti ei saa hyssytellä, koska on selvää, että on olemassa islamin nimissä toimivia ihmisiä, jotka haluavat selkeästi pahaa meille kaikille, myös muslimeille. Toimivatko he sitten oikeasti islamin nimissä? Eivät ainakaan minun, eivätkä monen musliminkaan mielestä.

Se on olemassa oleva ongelma meille kaikille, olimme sitten kristittyjä, muslimeja tai ateisteja. Kaikkihan haluavat vain elää normaalia elämää. Olit sitten teltassa Libanonissa tai Kallion kuplassa. Loppujen lopuksi Syyriassakin eletään suhteellisen normaalisti. Sitä aspektia voisi tuoda enemmän esiin uutisoinnissa. En kuitenkaan hyväksy väitettä, että mediassa kerrottaisi vain sodasta.

41 002

42 002

Niin, tietävätkö he oikein itsekään, mitä haluavat?

–Eivät. Minulla on sellainen tunne, että ISIS on hallitsemillaan alueilla jo melko huonossa jamassa. Se on menettänyt paljon alueitaan Irakissa ja Syyriassa. Tällöin se tarvitsee näyttäviä tapahtumia Euroopassa. Turkki ei ole näiden ikävien tapahtumien areenana yhtä tehokas kuin Euroopan suurkaupungit. Turkin tilanne tuntuu ikävä kyllä paljon uhkaavammalta kuin asuessani siellä 90-luvun puolivälissä.

Olet kutsunut Erdo ania ”stadin syrjäseutujen kovaksi kundiksi”.

Mitä sanoisit Erdo ania pehmittääksesi häntä?

–(Vaihtaa äänensävynsä isälliseksi.) ”Sinä olet saavuttanut kaiken, olet Turkin presidentti! Suuren johtajan tehtävä on varmistaa kaikkien kansalaisten hyvinvointi, rauha ja onni. Saavutatko sen nykyisellä politiikallasi? Et. Luot paljon vastakkainasettelua maahasi. Ajattele nyt, jos ihmiset voisivat muistaa ja rakastaa sinua johtajana, joka ratkaisi kurdiongelman sekä vähensi Turkin jännitteitä uskonnollisten ja ei-uskonnollisten välillä!”

Olet raportoinut maista, joissa ihmiset uhkaavat päivittäin hen-

Ainoastaan, jos valloillaan on jokin harha, toimittajan tehtävä on selvittää, pitääkö se paikkaansa. Liittyen esimerkiksi ulkomaalaispolitiikkaan hallitus sanoo ”tiukentavansa jotain, joka on jo tiukkaa” tai ”tekevänsä jotain vaikeammaksi, joka jo nyt on lähes mahdotonta”. Se on tyypillinen harha, josta täytyy ottaa kiinni. Minun tehtävänäni on kertoa, että kaikkien näiden päätösten takana, sekä näiden päätösten kohteina, ovat ihmiset.

Minua ärsyttää suunnattomasti tässä pakolaiskeskustelussa se, että kaikista näistä ihmisistä on tehty massa tai lauma, joka velloo ja vyöryy. Heistä puhutaan luonnontieteellisin ja meteorologisin termein. Kaikki halutaan niputtaa yhdeksi klöntiksi. Sehän on tietenkin rasismia, mutta myös oman elämän helpottamista. Ei tarvitse miettiä, sillä kaikki muslimit, kaikki arabit ja kaikki savolaiset ovat muka samanlaisia. Sehän on aivan itsestään selvää, että toimittajan tehtävä on monipuolistaa tätä kuvaa ottamatta kuitenkaan kauheasti kantaa.

Haluaisin kuulla kaikenlaisten ihmisten mielipiteitä maahanmuutosta.

Ei niin, että joku istutetaan johonkin studioon ja häntä pyydetään kertomaan, miksi vastustaa maahanmuuttoa. Minulla ei ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, jotka ovat avoimesti rasisteja.

kensä vapaan ja oikeudenmukaisen maan puolesta. Nyt Suomen

Zeynep Tufekci (tutkija Harvardis-

hallitus on leikkaamassa koulutuk-

sa ja Princetonissa sekä toimittaja

sesta, eikä kotouttamispolitiikka

New York Timesissä) on sanonut,

vaikuta lupaavalta. On puhuttu

ettei toimittajia enää tarvita ken-

jopa hallituksen kaatamisesta.

tällä, koska kaikilla on kamerat

Millaisena näet journalistien ase-

puhelimissaan. Näyttävätkö ulko-

man tällaisissa tilanteissa? Missä

maankirjeenvaihtajat jotakin, mitä

menee objektiivisuuden raja?

emme muuten näkisi?

–Objektiivisuushan on harha. Meillä kaikilla on jotain matkalaukuissamme.

Omista asenteistaan on kuitenkin hyvä tietää. Itse en tee kovinkaan paljon kotimaan uutisointia, joten en näytä mielipidettäni hallituksen toimintaa koskien muuten kuin äänestämällä.

–Tufekci ilmeisesti luottaa Syyrian konfliktissa sitten siihen, että se kännykkä kuvaa todellista maailmaa. Meidän täytyy pystyä kuratoimaan ja verifioimaan aineistoa. Tufekcin väite on mielestäni sanahelinää, enkä sitä hyväksy.

Kutsun näitä ideologisiksi väitteiksi.

Journalismi tietysti muuttuu, sillä kaikki ovat potentiaalisesti journalisteja ja silminnäkijöitä. Kansalaisjournalismi vaikuttaa journalismiin ja se haastaa sitä monella tavalla. Se voi kirittää meitä.

Olet kirjoittanut myös ruotsiksi ja englanniksi. Miten suomen, ruotsin ja englannin kielen ilmaisukeinot eroavat keskenään?

–Englannin kieli on helpoin. Siinä pystyy kuulostamaan todella uskottavalta, erityisesti puhelinhaastatteluissa, vaikka ei hirveästi sano tai tiedä asioista. Se on vähän pilvimäinen kieli. Suomen kieli on spesifimpi. Vaikka kehnoja suomenkielisiä tekstejä lukiessa tulee helposti tunne, että nyt tästä puuttuu jotain, suomen kieli on tietyllä tavalla hyvin tietorikas kieli. Ruotsin kieli on siinä jossain välitilassa.

Journalismi eroaa Suomessa ja Ruotsissa hyvin paljon, vaikka olemmekin lähentyneet toisiamme. Suomessa oli pitkään instituutioihin keskittyvää journalismia. Arjen asiantuntijoita ei kauheasti arvostettu. Ruotsissa taviksia nostettiin herkemmin uutisten kärkiin.

Aina ei tavis kuitenkaan riitä.

Kun sinusta tehdään omaelämäkerrallinen elokuva, kuka näyttelee pääosaa?

–Tykkäsin yhdestä sankaritoimittajasta Indonesiaan sijoittuvassa elokuvassa*, mutta en muista hänen nimeään.

Minähän olen aika kiltti. Huh, tämä on tosi noloa. Pitää olla joku sellainen, joka välillä epäonnistuukin. Joku Columbo-tyyppinen. *Mel Gibsonin esittämä Guy Hamilton elokuvassa The Year of Living Dangerously. G

43 002

ESSEE

Juho Valta

VISIOTT VISUAALISU

tulossa pelkkiä valokuvia puhuvista ihmisistä? Jotain tällaista Alfred Hitchcockin väitetään kysyneen 1930-luvun alussa, jolloin äänielokuvat olivat vajaassa puolessa vuosikymmenessä puskeneet mykkäelokuvat lopullisesti marginaaliin. Monien muiden ohjaajakollegojensa tapaan Hitchcock oli huolissaan. Mitä oli tapahtumassa elokuvan kielelle? Kertoisivatko tarinaa enää pelkät näyttelijöiden resitoimat sanat vai jotain paljon syvällisempää paljastavat kuvat?

Hitchcockin ja kumppanien huoli oli kiistatta aiheellinen, olihan 1920-luku ollut elokuvataiteen lyhyen historian idearikkainta aikaa. Elokuvataiteilijat ympäri maailman olivat kehittäneet omia esteettisiä teorioitaan, joiden avulla he pyrkivät selvittämään, mitä kaikkea liikkuvalla kuvalla voisikaan ilmaista.

Michael Baynkin otospituuksillaan kellistävillä montaasielokuvillaan neuvosto-ohjaajat osoittivat silmänräpäyksessä asioiden odottamattomia syy-seuraussuhteita tavalla, josta jokainen sosiologi voisi vain haaveilla. Saksassa ekspressionistit taas vangitsivat valojen ja varjojen painajaismaisella leikillään ne pinnan alla kytevät psykologiset patoumat, jotka ajaisivat näennäisesti tasapainoisen kansan hirmutekoihin seuraavalla vuosikymmenellä.

Vaikka aivan samanlaista luovuuden alkulähdettä elokuvataiteilijat eivät ehkä olekaan löytäneet 1920-luvun jälkeen, ei mestariohjaajien kauhukuva puhuvista päistä kuitenkaan täysin realisoitunut. Kukkaruukkuihin kätkettyihin mikrofoneihin puhuminen ja muut vastaavat kömpelyydet olivat äänielokuville tunnusomaisia muutaman vuoden, jonka jälkeen valtaosa näistä huolestuneista huippuohjaajista oli itsekin vaivattomasti omaksunut äänen osaksi elokuvakerronnallista arsenaaliaan. Äänen ja kuvan mahdollisuuksia kekseliäästi yhdistelemällä he loivat audiovisuaalisia kokonaisuuksia, jotka eivät mykkäelokuvan kieliopilla olisi koskaan olleet mahdollisia.

Skeptikot voivat osoittaa epäilynsä vääräksi katsastamalla Fritz Langin M:n tai Carl Theodor Dreyerin Vampyrin.

ONKO ELOKUVISTA

Onko Hitchcockin 85 vuotta sitten ilmoille heittämästä kysymyksestä kuitenkin jälleen tullut ajankohtainen?

Itse en ainakaan kyennyt olemaan pohtimatta asiaa tämän vuoden alussa, kun kiemurtelin kaksi tuntia tylsyydestä tukahtuneena Tom McCarthyn Oscareita rohmunneen Spotlightin parissa. Mielestäni oli käsittämätöntä, kuinka joku pystyi vakavissaan puhumaan elokuvakerronnallisesti niin rutiininomaisesta teoksesta vuoden vaikuttavimpana elokuvana.

Sen lisäksi, että teos on propagandistinen fanfaari amerikkalaiselle journalismille aikana, jolloin Yhdysvaltain massamedian presidentinvaaleja koskeva uutisointi on ennennäkemättömän luokattomalla tasolla, ei elokuvassa ole yhtään hetkeä, jossa jokin elokuvataiteelle eksklusiivinen tehokeino liikuttaisi katsojaa tai saisi hänet tarkastelemaan teosta jostain uudesta näkökulmasta.

Siinä ei ole yhtään muistettavaa leikkausta, kamera-ajoa tai kuvakompositiota.

Sitä katsoessa voisi luulla McCarthyn luoneen teoksensa jonkun tusinaohjaajia monistavan elokuvakoulun sääntökirja kätösissään. Sen faktoja lateleva kliinisyys muistuttaa dramatiikaltaan niukkaa Wikipedia-artikkelia.

Sen elokuvakielitaidottomuudestaan huolimatta saama ylistys on ansaitsemattomuudessaan verrattavissa siihen, että Shakespeare olisi julistettu neroksi tiivistettyään Othellon virkkeisiin: ”Iago kusipää. Othello siksi mustasukkainen. Siksi Othello Desdemonan tappaa.”

Miksi Spotlightin kaltaisia antielokuvallisuuden perikuvia tehdään tänä päivänä niin paljon ja miksi ne keräävät niin suurta arvostusta? Myönnän kysymyksenasettelun olevan epäreilu. Kyseessähän ei ole mikään uusi ilmiö. Hollywoodin amerisentriset akatemiat ja pressiklubit ovat jaelleet pystejä elokuvakerronnallisesti laiskoille teoksille jo yli puoli vuosisataa.

Väitän kuitenkin televisiosarjojen renessanssin ja monipuolistuneiden elokuvankatsomistapojen olevan

TOMAN UUDEN AIKA osasyyllisiä tähän kuvakerronnan rappioitumiseen. Pääosin dialogivetoiset ”laatusarjat” ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana tosissaan haastaneet suosiossa elokuvat audiovisuaalisena taidemuotona. Tämä on asettanut elokuvatuottajat vaikeaan asemaan. Seuratako television jalanjäljissä vai houkutellako ihmisiä teattereihin kokemuksilla, jotka eivät ole mahdollisia kotisohvalla?

Valitettavasti studiopohatat ovat päätyneet yhä enemmän ensimmäiseen ratkaisuun etenkin kypsempiä yleisöjä kosiskelevien elokuvien tapauksessa. Toisin kuin 1950-luvulla, jolloin esimerkiksi amerikkalaiset studiot vastasivat television asettamiin haasteisiin Cinemascope-laajakuvaformaatin kaltaisilla houkutuksilla, on konglomeraattipomojen nykyään tienestinsä maksimoidakseen huomioitava kaikki ne lukemattomat tavat, joilla elokuvia digiaikana kulutetaan.

Valtaosa elokuvien katselusta tapahtuu tänä päivänä elokuvateattereiden ulkopuolella. Pahimmat kerettiläiset hakevat audiovisuaalisia elämyksiä peräti älypuhelimiensa ruudulta. Lienee selvää, että se estetiikka, jonka avulla elokuva on tyypillisesti kyennyt erottautumaan vaikkapa teatterista kärsii tällaisessa katselussa. Tarkovskilainen kamera-ajo ei järisytä sielua ihan samalla tavalla, kun sen seuraaminen vaatisi suurennuslasia.

Tehdäkseen tablettituijottajien katselusta mahdollisimman vaivatonta, on elokuvaohjaajat painostettu mukautumaan estetiikkaan, josta nauttiminen on yhtä mieluisaa niin kotiteatterissa, läppärillä kuin iPhonellakin.

Helpoin tie on ollut televisiokerronnan imitoiminen, sillä televisiosarjoja kulutetaan nimenomaan kaikilla näillä välineillä. Tämä on johtanut siihen, että juuri ne tehokeinot, jotka ovat tehneet elokuvasta uniikin taidemuodon, ovat käyneet jokseenkin käyttökelvottomiksi.

Ja tämä jos jokin on surullista. 2000-luvun kuluessa ihmisten suhde kuviin on entisestään arkipäiväistynyt. Periscopen ja videoblogien myötä lähes kaikista on tullut visuaalisia ”tarinankertojia.” Iltapäivälehdet ovat

potkineet ammattikuvaajia pihalle ja täyttäneet aukeamansa lukijoiden potreteilla. Joidenkin silmissä sushirullia Instagramiin ikuistava kylämissi täyttää kuvataiteilijan kriteerit.

En sinänsä haluaisi parjata näiden ihmisten harrastelua – kyllähän meistä itse kukin tykkää välillä kaihomielisesti katsoa vaikkapa isäpapan innosta vapisevilla käsillä kuvattuja kotivideoita. Ongelma on vain siinä, että näiden amatöörien tekeleistä harvemmin välittyy se, mitä kuvat kykenevät parhaimmillaan tekemään: näyttämään meille sen, mitä emme kykene arjessamme näkemään.

Koska kuvataiteesta on tullut yhä enemmän pienien piirien taidetta, tulisi elokuvien vaalia kuvien voiman perintöä näinä jatkuvien visuaalisten virtojen aikana. Niiden tulisi mahdollistaa se, että kuvien voisi vielä naama pokkana sanoa kertovan enemmän kuin tuhannen sanan.

Vaikka etenkin länsimaisen elokuvan näkökulmasta tämä haave näyttäytyy tällä hetkellä kaukaa haetulta, on mielikuvituksettomuuden yössä onneksi havaittavissa muutama toivonkipinä. Artikkelin kirjoittamishetkellä pyörii Finnkinon levityksessä kaksi rajoja rikkovaa elokuvakerronnan opinnäytettä, jotka todistavat, että elokuva elää vielä 2000-luvullakin.

Laszlo Nemesin esikoisohjaus Son of Saul ja Terrence Malickin Knight of Cups ovat monumentaalisia visuaalisia voimannäytteitä. Ne ovat elokuvia, joiden maailmankuva ei rakennu ainoastaan siihen, mitä asioita ne kuvaavat, vaan myös siihen, miten ne kuvaavat asioita.

Ne ovat elokuvia, joissa puhutun kielen rajat eivät ole maailman rajat. G

45 002

46 002

HEALING HÄRKÖNEN

OSA 2 : SHAMANISMI Juho Härkönen

aikakautena kulutushysterian, kiireen ja itsebrändäämisen keskellä ihmisen on helppo hukata ote itsestään. Lähdin selvittämään, voisinko löytää elämän purjelaivaa moukaroiviin karikoihin ja merkityksettömyyden tunteen musertaviin aaltoihin helpotusta ikiaikaisesta, luonnosta itsestään ammennettavasta viisaudesta. Pohdin, kykenisinkö löytämään sisältäni korkeampaa voimaa, ja toisaalta kadonnutta pienen, viattoman pojan herkkyyttä. Henkioppaaksi polulleni kohti valaistusta valitsin shamaanin.

Shamaanin jäljittäminen Helsingissä osoittautui turhauttavan haasteelliseksi. Lopulta kuitenkin rukouksiini vastattiin, ja tavoitin puhelimen välityksellä suomea voimakkaasti murtavan mieshenkilön. Spirituaalisten lukkojeni aukimurtamiseksi sovimme konsultointitilaisuuden heti kahden päivän päähän Helsingin luonnonuskojen pyhimpään, Viikkiin.

Saapuessani pääkallopaikalle shamaanin kerrostaloasunnon oven taakse, epämiellyttävän kylmä väre nuoleskeli selkärankani nikamia. Mitä jos poppamies löytäisi pimeät tuntoni murtaen hatarasti rakentuneen pinnallisen uhmani ja tekisi minusta miehen muotoisen, kyynelehtivän kasan katumusta ja epävarmuutta? Mitä jos ajautuisin syvemmälle magiaan ja luonnonuskoihin, huomaten päätyneeni lonkero-okkultistisen kultin kunniajäsenistöön? Mitä jos joutuisin uhraamaan rusakon?

Vastaanotto runsain orientaalisin ryijyin, unisiepparein ja eksentrisin taikakaluin koristellussa asunnossa oli erittäin lämmin. Shamaani oli keittänyt näyttävän, läpikuultavan pannullisen sielua avaavaa yrttiteejuomaa, ja siemaillessamme tätä Ruohonjuuri-hippien kosteaa päiväunta aloimme kartoittamaan sieluni tahroja.

Kerroin miehelle realistiseen sävyyn hektisen elämäntyylin aiheuttamista kuulumattomuuden, apatian ja väsymyksen tunteista sekä omakuvan menettämisestä. Henkioppaani ohjeistamana tanssitin sormiani pitkin kehoni seitsemää chakra-pistettä, kunnes ongelmieni juuri, kuolemattoman sieluni Akilleen kantapää, löytyikin pallean tienoilta.

Käsitykseni mukaan elinvoima vatsastani ei pääse nousemaan sydämeni käsiteltäväksi.

Epäilin mielessäni myös satunnaisen närästykseni selittyvän tällä.

Pian kävikin selväksi, että luonteeni heikkous kumpuaa monen sukupolven takaa ja avataksemme sydämeni Pandoran lippaan täytyisi meidän konsultoida esi-isiäni. Niinpä shamaanin avustuksella muodostin sydän-sielu -yhteyden alkaen isovanhempieni vanhemmista edeten kronologisesti alaspäin, pyytäen kaikilta lupaa olla oma itseni. Näin voisin tulla sukuni todelliseksi edustajaksi ja henkisen perimän ilmentymäksi.

Toimenpiteestä hämmentynyt, kärsivän ummettunut ilmeeni teki luullakseni vaikutuksen saadessani kannustavia kommentteja tajuntani kirkkaudesta ja intomielistä kyselyä siitä, mitä isoisäni vanhemmat ovat kilvoittelustani mieltä. Odotin jatkuvasti hetkeä, jolloin

POSTMODERNINA

Palstalla Median oma yllytyshullu etsii kehon ja mielen hyvinvointia mitä kiistanalaisimmista hoitomuodoista.

47 002

alkaisin kuulla viestejä haudan takaa, minkä seurauksena seuraava ”Healing Härkönen” tulisi käsittelemään kolmen kuukauden hermoparantola- ja valiumjaksoa.

Seuraavaksi lähdimme kartoittamaan uudisraivaajien lailla sydänchakraani. Ilmassa oli sähköä, uhkaa ja kohoavan lämpötilan tuntua minun ja shamaanin istuessa kynttilän vastakkaisilla puolilla, tuijottaen tiukasti toisiamme silmiin. Kahden raavaan miehen laajapupillisen katsekontaktin myskistä voimaa katalysoi samalla esimerkkiä seuraten tapahtuva käsiliike: vuoroin hieroin nännejäni, vuoroin lypsin tietoisuuttani ylös kylkiluista , kohti sisäisen valoni hehkuvaa majakkaa. Tavoitteena oli päästä sisälle sydämeeni, minuuden mikrokosmokseen ja kohdata sisäinen jumalani. Päätellen toisen osapuolen haltioituneista eleistä näimme valoa tunnelin päässä ja jostain myyränkolosta aortan takaa löysimme olemisen ykseyden. Hetken aikaa minä ja Vergiliukseni paistattelimme tässä jumalaisessa valaistuksessa, shamaanin kysellessä näenkö nyt, millaiseen harmoniaan tulee pyrkiä.

Hämmennykseltäni en ollut aivan varma, oliko sieluni päre syttynyt vai sammunut, mutta vastasin sielunhoitajani poikamaisen innokkaaseen hymyyn nyökyttelemällä.

Viimeisenä vuorossa oli kehoni tunnelukkojen käsittely ja avaaminen. Telepaattisen yhteyden avulla shamaani, tämä psyykeni pakkopaidasta rimpuileva aivoaaltojen Houdini, selvitti minun subliminaalisesti sulkeneen tietoisuudestani kokonaan minulla 15-vuotiaana olleen tummatukkaisen koulukiusaajan.

Koska olin halunnut moukaroida tätä minulle ennestään tuntematonta mätisäkkiä nyrkillä kuin vierasta sikaa, koskaan kuitenkaan toteuttamatta näitä hurmejuhlia, kipuili oikea olkapääni. Syy ei siis ollutkaan toissapäiväisessä penkkipunnerrusharjoituksessa.

Seuraavan niskakivun ilmestyessä luultavasti paljastunee ratkaiseva osallisuuteni Ugandan kansanmurhaan tai vuoden 2008 talouskriisiin. Rintauinnin kuivaharjoitteita ja varjonyrkkeilyä muistuttavin elkein rakensimme minulle psykofyysis-spirituaalisen suojakuplan, jonka sisällä pystyn elämään turmeltumatta, kuin vakuumipakattu kirjolohifilee konsanaan. Ykseydyin myös 15-vuotiaan itseni kanssa kasvattaen teini-minäni pojasta mieheksi.

Tunsin valaistuksen rintakarvojen suorastaan puhkeavan kukkaan sieluni sopukoissa.

Olimme saapuneet sovitun tunnin loppuun, ja olin valmis kohtaamaan elämän aidompana, valaistuneempana versiona kurjasta minuudestani. Kohteliaasti jatkokonsultaatiosta kieltäydyttyäni seurasin rivakasti sydämeni mikrokosmoksen pohjantähteä lähimmälle bussipysäkille. Intensiivisten katseiden, haparoivan itsekoskettelun ja isoisäni virheiden telepaattisen korjaamisen täytteinen tunti oli kokemus. Täysin siitä nauttiakseni olisin kuitenkin tarvinnut melko paljon terävämpää yrttiteetä. G

48 002

49 002

Kuuleeko Suomi?

Suomessa on nousussa media, jonka juju on tarinankerronnassa. Mikä podcast oikeastaan on ja miten se tehdään? Groteski etsi käsiinsä tekijät, joilla juttu luistaa – ainakin itsekseen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

50 002

UOMEN podcasteilla on käynnissä näytön paikka. Puolessa vuodessa kotimaisten audiotiedostojen verkkolataamisesta ja -kuuntelemisesta on tullut valtavirtaa.

Ensin vuodenvaihteessa aloitti Supla, Nelonen Median ensimmäinen yksinomaan Audio-on-demand -palvelu. Yle taas on panostanut alkuvuonna kahteen podcast-ohjelmaan, jotka ovat kuunneltavissa vain verkossa.

Viime kuukausina ovat ilmestyneet myös mm. Puolustusvoimien Kipinä Radio ja Vapa Median Vapahtajat.

Samaan aikaan podcast.fi -facebook-ryhmässä on jo 160 jäsentä, ja twitterissäkin viestitellään melko aktiivisesti. Onko kyse siis buumista?

”VIELÄ on hankala sanoa, että onko tämä vain hype-käyrää ja havaintoharhaa. Ainakin nyt podcasteista puhutaan, siinä on ikään kuin tilaisuus”, arvioi Olli Sulopuisto, vapaa toimittaja ja mies, joka tietää podcasteista ”suomalaiseksi perustellusti aika paljon”.

Sulopuisto muun muassa tuottaa Liberan podcastia, on yksi Ylen viikoittaisen tietotekniikkarevittely Vikasietotilan vetäjistä ja ylläpitää Jakso.fisivustoa, jonka tavoite on kerätä yhteen ja tuoda saataville kaikki suomalaiset podcastit. ”Teoriani on kuitenkin edelleen, että nykytilanne on eniten mediapöhinää. Kun jengi on puhunut tarpeeksi pitkään Serialista, niin kylvetään ideansiemen, josko Suomessakin voisi olla jotain samantyyppistä.”

Podcasteista on mahdotonta puhua mainitsematta Serialia, vuonna aloittanutta 2014 hittisarjaa yhtä kuuluisalta This American Lifelta. Baltimorelaisen murhamysteerin, oikeudenkäynnin ja vangitsemisen ympärillä liikkuva

podcast yhdisti menestyksekkäästi suosittua True Crime -genreä ja tutkivaa journalismia ja teki sen käyttäen hyväkseen aitoja kuulustelunauhoja, vankilapuheluita ja haastatteluita sekä vangitsevaa musiikkia. Sarjan herättämät intohimot ja vieroitusoireet vetävät vertoja mille tahansa A-luokan HBO tuotannolle.

Kaiken lisäksi Serialin julkaisu sattui yhteen Applen iOS 8-ohjelmistopäivityksen kanssa, joka toi yhtiön satoihin miljooniin mobiililaitteisiin ensimmäistä kertaa sisäänrakennetun podcast-sovelluksen. Teorian mukaan yhden pioneerisarjan vanavedessä yhä useampi kuulija löysi tiensä iTunesin vuodesta 2005 kasvaneeseen laajaan ja tasokkaaseen tarjontaan.

Saman kokoluokan ilmiöstä voi Suomessa vasta unelmoida. Sulopuisto arvelee, että Ylen lisäksi Suomessa on ehkä kourallinen toimijoita, joilla olisi rahkeita pyörittää vaikkapa Planet Moneyn ja Gimlet-podcastien tapaisia kiiltäviä jättituotantoja.

Ja tyypillisempi ohjelmaformaatti olisi silloin puhdaspiirteisempi puheohjelma, jossa samanmieliset tyypit höpöttelevät keskenään tai vaihtavat alansa kuulumisia – piirre, joka leimaa tavalla tai toisella kaikkia Sulopuistonkin podcasteja.

Yksittäisten läpilyöntien sijaan Sulopuisto keskittyisikin luomaan podcastaajille identiteettiä ja tilan vuorovaikutukseen, samaan tapaan kuin bloggaajille ja tubettajille aikanaan. Tärkeintä olisi tukea kokeilevuutta ja yhteisöllisyyttä. ”On oltava yhteisö, joka sekä seuraa mitä muut samassa jengissä olevat tekevät että tuottaa sisältöä”.

On totta, että podcasteista puhuttaessa jo pelkkä termi särähtää korvaan – puhutaanko podcastaamisesta vai podcästingistä? Sanakirjakäännöksen lisäksi myös median perustulkinta vaihtelee vastaajasta toiseen, eikä olematon tutkimustyö auta asiaa.

Sulopuisto ehdottaa

työmääritelmäksi karkeaa kahtiajakoa.

Teknisessä mielessä podcastaamisessa on kyse jakeluteknologiasta, audiotiedostojen lataamisesta tai suoratoistosta.

Podcast-kuuntelu onnistuu verkossa missä ja milloin vain, ja lähes aina ilmaiseksi. ”Olennaista on automaattisuus.

Podcastin sisältöön ja genreen vaikuttaa todella paljon se, ettei sitä tarvitse lähteä joka kerta erikseen hakemaan. Suurin kynnys on kuitenkin siinä, että rupeaa ikinä kuuntelemaan edes sitä ensimmäistä.”

Toisaalta, tallennetusta radioohjelmasta podcastin erottaa yleisellä tasolla sen moninaisuus, kuluttamisen keskittyneisyys ja tekemisen vapaus.

Verkossa lähes kuinka erikoislaatuinen aihe tahansa voi löytää kohtalaisen yleisön. Podcastien tapauksessa jaksot myös kuunnellaan radiota uskollisemmin ja keskittyneemmin.

Podcastien suurin vapauttava tekijä vaikkapa radioon verrattuna on kuitenkin aika – tai Sulopuiston termein slotit.

Kun ohjelman tekijät ovat vapautettu ohjelmistosuunnittelun aikatauluista, jaksojen pituudesta ja ohjelman ilmestymistiheydestä, keventää se merkittävästi tekemistä ja mahdollistaa kokeilevuutta ja improvisointia sekä äänityshetkessä että leikkauspöydällä. perusominaisuuksiin kuuluu autotallihenkisyys – liikuteltavuus, helppous ja kokeilevuus. Simone Bocedi, markkinointitoimisto Dinglen Creative Planner oli kiertämässä työtovereineen Cannes Lions -festivaaleilla kesällä 2015, kun inspiraatio iski. ”Kuuntelimme joka päivä esitelmiä aivan uskomattomilta ihmisiltä, ja kaikkien yhteinen sanoma oli kokeile, epäonnistu, älä kysy lupaa, vaan pyydä anteeksi jälkeenpäin”.

Bocedi otti neuvosta vaarin. Sen suuremmin konsultoimatta hän loi firmalle podcastin, johon matkaseurue päivitti paikan päällä kokemuksensa PODCASTIEN

51 002

nauhalle esimerkiksi illallisen äärellä.

Jaksot ladattiin päivittäin reaaliaikaisesti Soundcloudiin ja iTunesiin. Suomesta tullut palaute oli välittömästi kannustavaa, ja kun Bocedi nautti tekemisestä täysin rinnoin, konsepti tuotiin kotiin jatkokehitykseen.

Syntyi Dinglecast, digitaalisista trendeistä ja markkinoinnista kertova podcast, jonka toteuttamiseen Bocedi sai täydellisen taiteellisen vapauden. ”Mikä on melko uskomatonta, sillä tekeminen vie paljon aikaan, melkein työpäivän jaksoa kohden.” Suurin osa ajasta kuluu jälkituotantoon, editointiin- ja julkaisemiseen. Sitä seuraa markkinointi, esittelyn hakukoneoptimointi ja twiittien ajastaminen viikoiksi eteenpäin.

Podcastaamisen edellytys oli, että julkaisuaikataulu pysyy liukuvana. Bocedille Dinglecast on sivuprojekti, jossa asiakkaiden tarpeet ajavat ohi. Tai jos taustatutkimus jää tekemättä, äänityssessio siirtyy. Kaiken kaikkiaan uusi jakso ilmestyy vähintään kerran kuussa.

Vuodenvaihteeseen asti Bocedi haastatteli Cannesissa tavattuja markkinointimaailman pioneereja, osaa henkilökohtaisesti, osaa Skypen välityksellä. Kun lista loppui, toisella kaudella päätettiin keskittyä tarkemmin pinnalla oleviin trendeihin. ”Nyt podcastia viedään eteenpäin markkinointityökaluna, joten jatkossa saan varmaankin toteutettavakseni enemmän rakennetta, mutta en paljon”.

Bocedi on ammentanut vaikutteita sieltä täältä: henkilöhaastattelut Tim Ferrisiltä, kausimuotoisuus Serialilta ja teemakeskustelut /Filmcastistä.

Vaikka Dinglecastin aiheet on suunnattu asiakkaille ja alan kollegoille, tekijän omienkin lempijaksoissa on puhtaasti alan ulkopuolelta tulevia, mutta inspiroivia vieraita, jotka avaavat omaan työhön uusia näkökulmia.

Kerran vauhtiin päästyään Bocedista voi päätellä, että Dinglecastilla on pitkä tulevaisuus edessään. Työläimpäänkin editointityöhön verrattuna

podcastaaminen on yhä blogintekemistä nopeampaa ja vieraiden jututtamisen ansiosta paljon palkitsevampaa. Podcastin jälkeen aiheesta voi kirjoittaa blogin samalla vaivalla ja jaksot kestävät paremmin aikaa. Sitä paitsi Bocedi myöntää puhuvansa paljon ja se välittyy koko hänen persoonastaan. tekeminen tuskin olisi mahdollista ilman vapautunutta suhdetta omaan ääneensä ja jutusteluunsa.

Sulopuisto tunnustautuu luennoijatyypiksi ja Bocedi on huomannut, kuinka henkilökohtaisesti yleisö tuntuu tuntevan hänet pelkästään median perustella.

Tällaisella asenteella on liikkeellä myös Henri Huikuri, 27-vuotias, Jämsästä kotoisin oleva opiskelija ja Hunri Heikuri Show:n isäntä. ”Show on vähän sellainen oma terapiaprojekti itselleni, ja jos joku siitä saa naurun tai pari, niin se on aina plussaa”.

Kommentti kiteyttää ohjelman sisällön hyvin. Tyypillisessä jaksossa voi kuulla, kuinka Huikuri flippailee kahvikupin äärellä, huudattaa vuoroin Tomas Lediniä ja vuoroin ryydittää monologia kirosanoilla ja ranttauksella, jota tarjoillaan vähän joka suuntaan. Show onkin 95-prosenttisesti hauskanpitoa.

Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö Huikuri olisi samaistuttava ja hauska tyyppi, joka tekee päteviä havaintoja elävästä elämästä. Parhaat kohdat vain sattuvat tulemaan hetkessä, pilalaulun tai imitaation muodossa. Esikuvatkin ovat podcastaavia stand-up-koomikkoja, kuten Joe Rogan ja Bill Burr.

Huikuri nauttii kaikista podcastin vapauksista. Jaksot ilmestyvät viikoittain tai sitten eivät, teknisesti kaikki oleellinen onnistuu älypuhelimella, ja välillä mukana voi olla vieraskin. Samalla hän pyörittää kuitenkin somessa aktiivisesti ohjelman markkinointia usealla eri kanavalla.

Mitä yleisöihin tulee, Huikurista kuulee, että HHS :n latauskerroilla ei PODCASTIN

ole juurikaan merkitystä. Ohjelmaa kuitenkin tehdään etupäässä itselleen ja vasta sen jälkeen some-kaveripiirille.

Sitä paitsi, Huikurilta puuttuu latauspalvelun maksullinen versio, joten data on muutenkin niukkaa. Vertailun vuoksi ohjelman YouTube -kanavalla (jossa muuten pyörii podcastien ohella humoristinen ruokaohjelma) on tällä hetkellä 75 tilaajaa, ja jaksojen katselukerrat vaihtelevat muutamasta kymmenestä useisiin satoihin.

Loppujen lopuksi Huikurin podcastaaminen on samalla viivalla Sulopuiston ja Bocedin kanssa. Kuunnella ja ottaa vaikutteita ympäristöstään, kehittyä tarinankertojana ja luottaa tekemiseensä – yleisön koosta riippumatta. G