GROTESKI 4/2018 KOE by Groteski

Julkaisija Media ry Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijat Kirjoittajat Viivi Aliklaavu, Sini Harvo, Aku Houttu, Vilma Ikola, Anna Jaakonaho, Rosa Kaimio, Rosa Lehtokari, Ripsa Niemi, Helmi Partanen, Heidi Puomisto, Julia Rautiainen, Anni Rossi, Akseli Rouvari, Emilia Tiainen, Venla Valtanen, Emma Viitanen Kuvaajat ja kuvittajat Jennifer Ahlamaa, Alli Alho, Katri Astala, Paavo Jantunen, Roosa Kontiokari, Rosa Lehtokari, Iisa Pappi, Heidi Puomisto, Pietari Roine, Anni Takanen, Pinja Ylioja Kansikuvitus Iisa Pappi Sisäkansien kuvat Pinja Ylioja Päätoimitus Vilma Ikola vilma.ikola@helsinki.fi Instagram @vilmunautti Twitter @vilmunautti Pilvi Nikarmaa pilvi.nikarmaa@helsinki.fi Instagram @pilviauroora Twitter @pilvinikarmaa Heidi Puomisto heidi.puomisto@helsinki.fi Instagram @puomist.o Twitter @puomisto

Marissa Rämänen marissa.ramanen@helsinki.fi Instagram @marissajuulianna Twitter @marissa_ramanen Pinja Ylioja pinja.ylioja@helsinki.fi Instagram @pinjaylioja Twitter @pinjaylioja Art director Iisa Pappi Instagram @iisa.puppy

Yhteystiedot groteski.lehti@gmail.com Twitter @groteski Instagram @groteskilehti Snapchat @groteski-mag www.groteski-magazine.fi Kiitokset Kahvi, Google drive, Z-juna, Lasten hautausmaa, tekoälymuistio, hummus, arkisto-ystävät, vujuväsy, jatkojohdot Tiedekulmassa, ystävyydestä, ryhmään pääsystä Paino Erweko Oy Paperi MAXI offset 250g, MAXI offset 100g Groteski saa HYY:n järjestölehtitukea vuonna 2018

lämä on yksi iso elämys. Koko ajan ollaan kokemassa ja kokeilemassa. Meillä on ennennäkemätön määrä aikaa, rahaa ja mahdollisuuksia hankkia kokemuksia ja etsiä elämyksiä. Aloita uusi harrastus, juokse maraton tai osallistu edes arkihaasteeseen! On tärkeää olla kokeilunhaluinen, muuten on vähän tylsä tyyppi. Tai siltä se ainakin tuntuu. Näin nämä asiat koetaan. Kun ympärillä niin moni tekee niin siistejä juttuja, voi perjantai-iltana kotona seinää tuijottaessa mielen perällä kalvaa syyllisyys. Elänkö nyt varmasti kuin viimeistä päivää? Täällä kun kerran ollaan, niin kaikki ilo pitäisi ottaa irti. Mutta onko koko ajan pakko kokeilla? Aina ei nimittäin jaksaisi poistua sieltä mukavuusalueelta. Siellä kun on niin kovin mukavaa. Kokemushakuisuus voi olla äärimmäisen uuvuttavaa ja ehkä elämysten metsästämisen sijaan välillä olisi hyvä vain elää. Sini Harvo kysyykin vuoden viimeisen Groteskin sivulla 12, miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä. Onko mitenkään järkevää ja eettistä matkustaa toiselle puolelle maapalloa tai larpata alkuperäiskansan elämää pelkän kokemuksen vuoksi? Kokemukset ovat totta kai myös arvokkaita. Kun niitä on tarpeeksi, voi niiden pohjalta ryhtyä vaikka asiantuntijaksi. Enkä nyt puhu niistä onnekkaista, jotka ovat ruokavaliotaan muuttamalla parantuneet syövästä ja hengitysharjoituksilla masennuksesta. Anna Jaakonaho kertoo sivulla 44, mitä ihan oikeat kokemusasiantuntijat tekevät, ja miten sellaiseksi voi tulla. Kaikkea voi halutessaan kokeilla, mutta pitääkö kaikella kokeilla? Eläinkokeet kosmetiikassa kiellettiin EU:ssa jo vuonna 2004, mutta lääketieteessä koeeläinten käyttö on yhä yleistä, usein jopa pakollista. Emilia Tiainen ja Aku Houttu pohtivat sivulla 40 eläinkokeiden etiikkaa ja oikeutusta.

Koe tämä elämä ennen kuolemaa! TEKSTI Pilvi Nikarmaa KUVA Pinja Ylioja

Kokemuksista saa valtavasti, mutta ehkä loputtomat bucket listit ovat vain keino vältellä tylsyyttä. Fomo vaivaa, koska yolo. Tylsyyttä ei kuitenkaan kannattaisi paeta. Se on nimittäin luovuuden lähde ja uusien ajatusten petrimalja. Tuijottakaamme siis silloin tällöin myös seinää – siitäkin voi syntyä jotain yllättävää. Seinää on tuijoteltu myös tätä lehteä tehdessä. Tämä on päätoimituksemme viimeinen koeputkilapsi, jonka myötä siirrymme kohti uusia koettelemuksia. G 2018 kiittää kaikkia kokeilunhaluisia tekijöitään ja kokemushakuisia lukijoitaan ja toivottaa röyhkeää, rietasta ja relevanttia vuotta 2019. Kokekaa ja kokeilkaa, mutta muistakaa myös tylsistyä välillä.

PITÄISI VÄHÄN LAIHTUA TEKSTI Helmi Partanen KUVA Iisa Pappi

inulla ei ole aavistustakaan, minkälaisen reaktion seuraava, ehkä tällaiseen lehteen liian henkilökohtaiselta tuntuva paljastukseni herättää sinussa: Niin kauan kun pystyn muistamaan, joka ikinen päivä, vähintään kerran päivässä olen ajatellut: olen lihava, pitäisi vähän laihtua.

jatusteni virran muodostama virke on pysynyt samana läpi elämäni. Sävy on kyllä vaihdellut rajustikin. Lapsena ajatus muodostui katsellessani kateellisena hoikkaa parasta ystävääni. Se teki minusta surullisen, ikuisen kakkosen, vähemmän rakastetun lapsen. Teini-iässä ajatus oli tietenkin vihainen. Inhosin itseäni, mutta loppujen lopuksi en tiedä, oliko se inho omaani. Se tuntui suoritukselta siinä missä ensimmäiset kännit tai seurustelun aloittaminen: tässä iässähän näin kuuluukin tehdä. Koko ajan tiedostin, että minullahan on vielä liian helppoa. En koskaan satuttanut itseäni, oksentanut tahallani tai paastonnut vuorokausia. Ääneen kauhistelin yhteiskunnan nuorille (tytöille) aiheuttamia ulkonäköpaineita ja ilmaisin empatiaa niiden sairastuttamia kohtaan. Mutta oikeasti koin epäonnistuneeni itseinhossa. Ajattelin, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sairastua anoreksiaan. Vartalonormit olivat rakentaneet sisälleni ruman huoneen, jonka sisälle menin rauhassa arvostelemaan omaani ja muita naiskehoja armottomasti. Sen kokemuksen valossa minun on nykyään helppo ymmärtää, mitä on sisäistetty naisviha.

iltä elämä laihdutusajattelun kanssa tuntuu nyt nuorena aikuisena? Ei kauhean ihmeelliseltä. Kun ajatus kerran päivässä pälkähtää päähäni kuin päivän postit luukusta, en ylläty tai säikähdä. Se on osa minua, eikä enää tee minua surulliseksi tai vihaiseksi. En edes osaa sanoa, onko se normaali vai epänormaali. Ajatteletko sinä samalla tavalla itsestäsi, vai oletko juuri nyt soittamassa minulle apua.

lkonäköpaineista puhuttaessa keskitytään fyysisyyteen, vaikka paineita voi tuntea kuka tahansa. Silti legitimiteetti puhua yhteiskunnan asettamista ulkonäköpaineista tai itsetunto-ongelmista päätetään ulkonäön perusteella. Upea kroppa! Varmasti rakastat itseäsi. Ja jos on ylipainoinen, silloin ruumiin terveys arvotetaan mielenterveyden yläpuolelle. Kiukkuinen veronmaksaja ja Pippa Laukka ovat pöyristyneitä ilmeisesti vain sydän- ja verisuonitautien kuluista. Jos poikkeat normista, on ihan suotavaa kokea itsetunto-ongelmia, sairastua syömishäiriöön tai masennukseen. Ne toki maksamme mukisematta, kuuluu asiaan. Kehopositiivisuusajattelu on nostanut keskusteluun mielenterveydellisen näkökulman, mutta voimaantuminen ja itsensä rakastamaan oppiminen kuvataan yhä kehojen kautta. Kuvissa on enemmän diversiteettiä, ne ovat ehkä aidompia kuin ennen, mutta silti aina esteettisiä ja ulkoiseen kauneuteen keskittyviä. Myrkylliselle äänelle päässäni ne yhä tarjoavat itseäni kauniimpaa, seksikkäämpää ja parempaa vertailukohdetta. Mielen muutosta on vaikeampi visualisoida. Silti kaipaisin kipeästi puhetta yhä enemmän juuri kehon kokemisesta. Jee, vatsamakkaroita somefeedissä, mutta yhä olen epätietoinen siitä, millaiset kokemukset omasta kehosta ovat ”normaaleja” ja millaiset ei. Ja miksi ylipäätään tietty määrä ulkonäköpaineita (naisen) kuuluukin kokea?

n halua ilmoittaa Ekille strategisia mittojani (Mikä ihmeen “strateginen?!”) ja kysyä onks ok. En, vaikka Eki sattuisi olemaan kehopositiivinen ja sanoisi, että totta kai on ok. Haluan kertoa julmasta äänestä päässäni, joka on asunut siellä jo melkein 20 vuotta kuiskien samaa mantraa. Haluan kysyä onks se ääni ok, onko se tavallista, onko se oikein? Ja sitten haluaisin kuulla, miten ääni vaimennetaan.

Beef & Honeys Emma Viitanen Helsingin Sanomat uutisoi 8.3.2018 päätöksestään lisätä aktiivisesti naisten osuutta jutuissaan. Seuraamisen helpottamiseksi luotiin laskuri, joka näytti 5.11.2018 vain 24 prosenttia. Luku on ollut välillä jopa alle 20. Mitä asialle on tehty ja mitä tullaan tekemään? ”Vuorokausivaihtelu on ollut alle 20 prosentista yli 40 prosenttiin. Kuukausittainen osuus on ollut 28–30 prosenttia, eli käytännössä sama kuin maaliskuussa. Laskurimme mittaa 18 HS:n osastoa. Olemme päässeet syksyn aikana tilanteeseen, jossa 10–11 osastolla naisten osuus on 30–75 prosenttia (mukana mm. kotimaa, hyvinvointi ja kulttuuri). 7–8 osastolla osuus on edelleen reilusti alle 30 prosenttia (mukana mm. ulkomaat, urheilu ja politiikka). Nämä huonommin suoriutuvat osastot tuottavat määrällisesti enemmän nimimainintoja kuin paremmin suoriutuvat 10–11 osastoa, mikä on osasyynä alhaiseen kokonaislukuun. Laskuri tilastoi sukupuolen jutuissa mainittujen etunimi + sukunimi -yhdistelmien perusteella. Se ei siten osaa esimerkiksi lukea, kuka on jutun päähenkilö. Osuuttaan parantaneilla osastoilla asiaan on kiinnitetty systemaattisesti huomiota. Lisäksi toimittajien avuksi on koottu asiantuntijapankki. Tällä hetkellä kokoamme toimittajien avuksi dataa, josta kukin voi seurata omien juttujensa sukupuolijakaumaa. Laskurin lisäksi on olennaista seurata pääjuttujemme sukupuolijakaumaa viikkotasolla.” Anu Ubaud, Helsingin Sanomien toimituspäällikkö

Kiitos ryhmään pääsystä: Media ei saanut tänä vuonna kutsua Suurelle Journalistiristeilylle. Mitä oikein tapahtui? ”Heti alkuun haluan esittää suuret pahoittelut Lööpin hallituksen puolesta. Media ry oli tarkoitus kutsua risteilylle, mutta inhimillisen virheen vuoksi unohtui listalta. Jatkossa pyrimme pitämään tarkempaa huolta siitä, että kukaan ei jää kutsumatta. Onhan Suuri Journalistiristeily kuitenkin yksi vuoden kohokohdista, ja haluamme mahdollisimman monen pääsevän nauttimaan siitä.” Kati Poikela, Jyväskylän yliopiston journalistiikan opiskelijoiden järjestö Lööppi ry:n puheenjohtaja

Piikki lihassa Aku Houttu VITTU. Ei voi olla niin HELVETIN vaikeaa muistaa ottaa haarukat, veitset ja lasit kerralla niin ettei niitä tarvitse palata hakemaan ihmisten välistä ja pysäyttää koko jono. Tai miksi VITUSSA siihen viestiin on puhelimella vastattava just sillä hetkellä kun on ottamassa ruokaa. Myöskin sen ruokalajin valinnan voi tehdä etukäteen katsomalla listasta niin ei tarvitse arpoa tuhatta vuotta siinä kohdalla, PASKAA se on kuitenkin. MUTTA VOI VITTU ottakaa ne maksuvälineet ja opiskelijakortit etukäteen niin ei tarvitse kaivaa sitä lompakkoa kassan kohdalla SAATANA! Unarijonojen pituus on teidän kaikkien toheloinnista kiinni PERKELE!

Sanahelinää Rosa Kaimio Sekeys Sekeys tarkoittaa sitä, että jokin on sees, eli on rauhallista ja tyyntä. Sekeydellä voidaan viitata myös selkeään ja pilvettömään säähän. Sekeys on kirkasta, vapaata epäröinnistä ja tummista pilvistä sekä mielessä että taivaalla. Näin vuoden lopussa ulkona vallitsee siis kaikkea muuta kuin sekeys. Harmaat pilvet peittävät taivaan päivän harvoina valoisina tunteina. Omaa sisäistä sekeyttä on kuitenkin mahdollista harjoittaa säätilasta riippumatta, ja toimitus suositteleekin sitä lämpimästi tenttiviikon lähestyessä taas väistämättä.

Kuka luulet olevasi, Pekka Haavisto? TEKSTI Akseli Rouvari KUVA Jennifer Ahlamaa

Kun esittelen itseni, sanon usein olevani pitkän ajan vihreä kansanedustaja, joka on välillä tehnyt kansainvälisiä tehtäviä niin YK:n ympäristöohjelmassa kuin EU:n erityisedustajana Sudanin Darfurissa. Näistä kansainvälisistä tehtävistä on syntynyt paljon kontakteja ja yhä jatkuvia projekteja. Viime vuodet olen ollut Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja ja sitäkin kautta liittynyt moniin konfliktikeskusteluihin ja rauhanvälityshankkeisiin, joita on ollut rauhaninstituutin – ja viime aikoina myös Kirkon Ulkomaanavun – kautta. Ne ovat pysyneet kaikki nämä vuodet kansanedustajatyöni rinnalla. 9

Entä kuka haluaisit olla?

Taidan olla aika lähellä sitä pistettä, vaikka tietysti elämä on sellainen, että sitä on hirveän vaikea suunnitella ennalta. Usein sen jälkeen, kun on tehnyt jonkun valinnan, tulee vastaan uusia, toisenlaisia mahdollisuuksia. Projektit voivat olla pätkäluontoisia, mutta kokonaisuus on aika lähellä sitä, mihin olen aina halunnut vaikuttaa: kansainväliset ympäristöasiat ja rauhankysymykset. 18-vuotiaana lukion päättäneenä tyyppinä en ajatellut, että näin paljon pystyisi vaikuttamaan. Nuorempana maailmantuska tuntui välillä toivottomalta. Planeetta on tuhoutumassa, eikä kukaan tuntunut välittävän asiasta pätkääkään. Vihreän liikkeen synty toi valoa tunnelin päähän: on mahdollista löytää keinoja, joilla kääntää yhteiskunnan kehitystä toiseen suuntaan.

Mikä on eniten arvostamasi kokemus urasi ajalta?

Yksi käännekohta elämässäni tapahtui keväällä 1999, kun olin ollut edellisellä kaudella ministerinä, enkä silti päässyt vaaleissa eduskuntaan. Silloin ajattelin palaavani siihen, mitä olin alun perin tehnyt ollessani ympäristötoimittaja. Palaamisen sijaan sainkin YK:lta pyynnön lähteä selvittämään Balkanin sodan ympäristövaikutuksia, ja minullahan ei silloin muuta ollut kuin aikaa. Pystyimme luomaan tyhjästä YK:lle ihan uuden välineen, sodan ympäristövaikutusten arvioinnin. Kun olimme 60 tutkijan joukolla Serbiassa, Kosovossa ja Bosnia ja Hertsegovinassa pommitetuilla alueilla, niin silloin oli kyllä vauhti päällä. Silloin oli myös sellainen olo, että YK:ssa pystyy luomaan uusia toimintatapoja ja sektoreita – sotien ympäristövaikutusten arviointi on käytössä edelleen. Balkanin jälkeen tulivat Afganistan, Irak, Palestiinalaisalue, Liberia, Sudan... Kuuden vuoden kenttätyö maailman pahimmilla konfliktialueilla oli elämässäni käänteentekevä kokemus.

Mikä tuo sinulle toivoa ja optimismia kaiken nyky-yhteiskunnassa tapahtuvan pahan keskellä?

Vanhana pienlehtien tekijänä koen epätoivoa sähköisen median uusien trendien edessä. Niistä tulee mieleen vanha Bertolt Brechtin runo, jossa todetaan uusien antennien välittävän vanhoja typeryyksiä. Verrattuna siihen optimismiin, joka liittyi uusien tiedotusvälineiden ja uuden teknologian syntyyn, on ollut tuskaa nähdä mitä valeuutisten maailma, uusien välineiden manipulaatio ja populismi ovat tuoneet mukanaan. Se, mitä Facebookin ja Twitterin maailmassa on muutamien viime vuosien aikana tapahtunut, on ollut aikamoinen kokemus. Minusta on tullut tupailtojen ja kahvipöytä-

keskustelujen suuri kannattaja. Ihmiset ovat kaiken mediamyräkän keskellä edelleen valmiita tapaamaan toisiaan ja käymään perusteellista ja hyvin argumentoivaa keskustelua. Tällaista tapahtuu yhä enemmän. Ei ehkä olla käännetty selkää uusille tiedotusvälineille, mutta nähdään, ettei uusi media ratkaise sitä kommunikaation ikuista ongelmaa: parhaan argumentin lisäksi tarvitaan vastapuolen lähtökohtien ymmärtämistä, tunneälyä ja empatiaa. Vastakkainasettelun sijaan on vastavirta, joka perustuu ihmisten kohtaamiselle ja yritykselle ymmärtää erilaisia argumentteja.

Jos voisit muuttaa yhden asian maailmassa, mikä se olisi?

Jos ajattelen kokemuksiani rauhanvälityksestä ja muutenkin mielipiteiden kärjistymisestä, niin ehkä se asia liittyy tähän aitoon kommunikaatioon. Olen nähnyt rauhanprosesseissa, millaista on keskustella esimerkiksi Al-Shabaabin, Talebanin tai Boko Haramin kanssa. Ne kohtaamiset ovat vain vahvistaneet sitä ajatusta, että pääsemme eteenpäin vain kohtaamalla rohkeasti sen, mitä pidämme pahana, alhaisena tai järjettömänä. Se vaatii pientä ponnistusta, koska joudumme siinä ylittämään omat ennakkoluulomme ja omakuvamme, mutta vain sellaisten kohtaamisten ja omien ennakkoluulojen ylittämisen kautta aito dialogi voi olla mahdollista. Meillä on paljon sellaisia muka-rauhanprosesseja ja muka-neuvotteluita, joissa ei ole pienintäkään yritystä tosiasiassa kohdata kaikkia eri osapuolia, vaan niissä on vahvoja tendenssimäisiä tai ideologisia lähtökohtia. Valitettavasti joskus länsi ja Eurooppa ovat osa tätä ongelmaa, eivät osa ratkaisua.

Olet tunnettu ja arvostettu rauhanvälittäjä. Miten aiot hyödyntää tätä kokemusta ja osaamista Suomen päivänpolitiikan ytimessä Vihreiden puheenjohtajana?

Jos ajattelen Suomen tulevaisuutta ja mahdollisuuksia, niin voin helposti nähdä jakolinjoja ja jännitteitä esimerkiksi maaseudun ja kaupunkien tai vaikka ympäristökysymysten ja metsätalouden välillä. Oma kokemukseni kahdesta ministerikaudesta on, että dialogin kautta on mahdollista päästä ratkaisuihin, jotka eivät ole vain kompromisseja, vaan win-win -tilanteita. Kun puhutaan vaikka siitä, että torjutaanko ilmastonmuutosta parhaiten kaupungeissa vai maaseudulla, niin oikeastaan kaikki voisivat tehdä enemmän. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä tarvitaan liikenteen ja rakentamisen mullistusta, joka on pääasiassa kaupunkien rooli, mutta tarvitaan myös kestävää metsätaloutta

ja hiilen sitomista maaperään, jotka puolestaan ovat laajan maatalouden hankkeita. Minua kiinnostaa politiikassa sellainen ihmisten yhdistäminen ja keskustelun synnyttäminen, jossa saataisiin kaikki tällaisiin talkoisiin mukaan.

Pyrkisitkö tekemään Suomesta rauhanvälityksen edelläkävijän? Miksei Suomi ole sitä jo?

Haluaisin Suomen ylipäätään olevan ulkopolitiikassaan aktiivisempi. Ruotsissa sosiaalidemokraattien ja vihreiden hallitus lanseerasi feministisen ulkopolitiikan, mikä oli todella raikas esitys. Suomi, jolla on vahva historia naisten aseman tukemisessa, voisi olla paljon näyttävämmin näiden asioiden puolestapuhuja. Myös Itämeren suojeleminen ja rauhan säilyminen lähialueillamme ovat asioita, joissa voisimme olla paljon aloitteellisempia. Olen kaivannut aktiivista ulkopolitiikkaa, jossa maailman suuret ongelmat, kuten ilmastokysymykset, näkyisivät agendallamme. Suomen pitäisi olla tunnettu maana, joka puuttuu rohkeasti ja aktiivisesti epäkohtiin. Hyvä esimerkki on vammaisten oikeudet maailmalla. Kalle Könkkölän poismennessä havahduin itsekin siihen, miten pitkä taistelu Suomessa on ollut, että vammaisten oikeudet ovat tulleet hyväksytyiksi. Voisimme näkyä paljon enemmän maailmalla myös tällaisten ihmisoikeuskysymysten kautta. Meille on ollut tyypillistä, että maksamme kyllä kansainvälisille järjestöille rahamme, mutta emme kerro mitä haluamme niillä tehtävän. Olen kuullut monelta kansainväliseltä vaikuttajalta, että Suomi on kiltti maksaja, mutta käy vähän sisältökeskustelua. Se on huono asia.

Olet pitkän urasi aikana nähnyt valtavan yhteiskunnallisen kehityskaaren. Mihin yhteiskunnallinen kehitys johtaa tulevaisuudessa, ja millaista suuntaa toivoisit?

Fukuyama-keskustelujen aikaan 2000-luvun vaihteessa ajateltiin, että ollaan tultu länsimaisen demokratian lopulliseen voittoon, joka on selättänyt kaikki muut mallit. Tämä ennustus ei olisi voinut olla enempää pielessä. Samaan aikaan nähtiin Kiinan keskusjohtoisen mallin nousu ja Venäjän kehitys. Nyt puolestaan Yhdysvalloissa on tilanne, joka alkaa poiketa arvoiltaan länsimaisesta demokratiasta, samoin kuin Puolassa, Unkarissa ja Italian populistisissa liikkeissä. Monet tuntevat, ettei olla menossa eteenpäin, vaan otetaan taka-askelia demokratian, sananvapauden sekä ihmisten vaikutusmahdollisuuksien ja yhtäläisen arvon osalta. Minulla ei ole olemassa mitään optimistista

lääkettä tai ratkaisua. Olemme tulossa aikaan, jossa pitää taistella entistä enemmän sellaisten asioiden kuin ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta. Tulevaisuudessa nähdään enemmän ideologioiden ja kehityssuuntien kilpailua. Tästä voi tulla kallis jakso ihmiskunnan historiassa, kun asevarusteluun käytetään yhä enemmän rahaa. Ilmassa on uuden kylmän sodan elementtejä – rintamat eivät ole entiset, mutta tunnelma on kehittymässä hyvin samankaltaiseksi.

Sinulla on laaja tausta toimittajana työskentelemisestä. Miten huolestunut olet vapaan tiedonvälityksen ja lehdistönvapauden toteutumisesta nyt ja tulevaisuudessa?

On monta kielteistä trendiä. Poliittinen journalismi on muuttunut enemmänkin urheiluselostukseksi. Pinnallistuminen ja viihteellistyminen nostavat poliittisen keskustelun keskiöön onelinerit ja sutkautukset, mutta toimintaa ohjaavat arvot ja ideologiat jäävät analysoimatta. Klikkijournalismi valtaa alaa. Toisena on aidosti valheellisen tai muokatun uutisoinnin tietoinen käyttäminen, ja uudet mediat sekä valeuutistoimitukset sen tukena. Onhan se tavattoman raskas ja epätoivottu trendi. Jos miettii vihapuhetta, niin Balkanin hajoamissodat olivat osittain median luomia. Samoja elementtejä näkyi myös Ruandan kriisissä monistetussa vihapuheessa. Media on osasyyllinen moniin konflikteihin. Samat elementit, joita on pitkään näkynyt joillain sota- ja konfliktialueilla, näkyvät nyt Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vihapuhe lisää konflikteja ja tuottaa syrjintää. Onneksi on olemassa myös median vastavirta, kuten LongPlayn kaltaiset pitkää, analyyttista journalismia tekevät mediat. Toivon tietysti, että se vastavirta voimistuisi.

Kun tulevaisuudessa vanhoilla päivilläsi katsot maailmaa, mitä haluaisit nähdä?

Kun olin 18-vuotias, ajattelin että tämä planeetta tuhoutuu väistämättä joko ydinsodan tai ekokatastrofin kautta. Ajattelin – ja niin ajattelivat monet muutkin – että peliaika lasketaan enää vuosissa tai vuosikymmenissä, ei vuosisadoissa. Ekokatastrofi vaanii edelleen kulman takana, ja lajien kuolema etenee nopeasti. Mutta maailmanloppu on hieman lykkääntynyt. Toivoisin, että se lykkääntyisi ihmisten tehokkaiden toimien ansiosta edelleen. Voimme aloittaa ilmastonmuutoksen torjumisesta.

PITÄISIKÖ MEIDÄN KAIKKIEN

OLLA HIMBOJA? TEKSTI Sini Harvo KUVAT Roosa Kontiokari

lemme lähdössä elämysmatkalle Kakaolandiin osana eteläisen Afrikan läpi kulkevaa road tripia. Kakaolandiksi kutsutaan aluetta Namibian pohjoisosassa, jossa elelee yksi koko Afrikan mantereen perinteisimpänä säilyneistä heimoista nimeltään himba. Oppaaksemme olemme rekrytoineet paikallisen hostellin pitäjän, joka on itse 14-vuotiaana karannut omasta himba-kylästään. Pakkaamme tavaramme ja lähdemme matkaan kitukasvuisen autiomaan halki. Saksalaiset siirtomaaherrat ovat 1800-luvun lopulla riistäneet himbojen maat ja ajaneet suurimman osan kansasta Angolan rajalle. Selviydymme erilaisten kuoppien ja pusikoiden lävitse kylään, jonka muodostaa yhden ainoan perheen yhteisö. Perheeseen kuuluu päällikkö, hänen neljä vaimoaan sekä hirvittävä määrä lapsia.

ieraisiin kulttuureihin tutustuminen on minulle elämyksistä suurin. Tämä kulttuuri on vierain koskaan kohtaamistani, ja samalla syvimmältä riipaiseva kokemus. Kylä muistuttaa kaikin tavoin niitä stereotyyppisiä kuvastoja, joita meille läntisessä mediassa afrikkalaisista heimoista tarjotaan. Kylän naiset ovat pukeutuneet nahkakaistaleista valmistettuihin hameisiin, ylävartalo heillä on paljaana. Käsissään, jaloissaan ja kaulassaan he kantavat massiivisia koruja, joiden määrä ilmaisee heidän statuksensa yhteisössä. Heidän ihonsa ja hiuksensa ovat kauttaaltaan punaiset, sillä kaunistautuakseen naiset levittävät vartalolleen okrasta ja rasvasta tehtyä seosta. Okran vahva, makeahko tuoksu on levittäytynyt koko leiriin. Lapset tiedustelevat, olemmeko kotoisin lähellä kohoavan vuoren takana olevasta kylästä. He eivät kuulemamme mukaan ole tietoisia elävänsä maassa, jota me kutsumme Namibiaksi. He hahmottavat maa-

ilmaa omalla tavallaan. Yksi tytöistä tarttuu minua kädestä ja pyytää, että muuttaisin heidän savimajaansa. Muiden mielestä olen siihen liian valkoinen. Päivän aikana pääsemme osallistumaan arjen askareisiin. Ystäväni maistaa lasten esimerkkiä seuraten vuohenmaitoa suoraan utareesta ja minä kirnuan maidosta voita puista sankoa vimmatusti ravistelemalla. Päällikön poika palaa viereisestä kylästä morsiamenryöstöretkeltä, himbat avioituvat perinteisesti näin. Illalla nuotion äärellä ystäväni ottaa kännykkänsä esiin ottaakseen kuvan, ja lapset ryntäävät hänen luokseen. Hän päätyy näyttämään heille hassuja videoita siskonsa koirista. Lapset nauravat makeasti ja minä mietin kuinka absurdia tämä kaikki onkaan.

aksi asiaa ovat puhuttaneet minua ja ystäviäni reissumme jälkeen. Kuinka eettistä oli mennä pällistelemään himboja, vain jotta löytäisin hedonistisia elämyksiä tai jotakin aitoa ja alkuperäistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan? Kuinka sietämätöntä ympäristöllemme on lähteä etsimään näitä elämyksiä toiselta puolelta maapalloa? Kulttuurivaikuttaja Ronja Salmi kirjoitti kohua herättäneessä Nyt-liitteen kolumnissa joutuvansa luopumaan omasta tarinastaan lopettamalla ilmastoa kuormittavan kaukomatkailun. Myös ystäväpiirissäni kulttuuriset elämykset nähdään yleissivistävinä sekä todisteina valveutuneesta ja avarasta maailmankatsomuksesta. Eksoottisista olosuhteista kerätyt kokemukset ovat identiteettiemme rakennusainetta. Miksi elämykset ovat meille niin tärkeitä? Sosiologi Zygmunt Bauman on aikanaan todennut postmodernin ihmisen päämääränä olevan uusi elämys; turisti on tietoinen ja systemaattinen elämyksen etsijä. Ihminen etsii uutta sitä mukaa kun tutusta irtoavat ilot kuluvat pois ja lakkaavat viehättämästä. Elämysten korostuminen kertoo pohjimmiltaan kulttuurin yksilöllistymisestä. Nykyään

matkailuntutkijat uskovat, että toiseuden ja aitouden elämykset, ja erityisesti niiden tuotantoprosessit ovat jopa korvanneet ystävyyden. Elämyksiin liittyy usein toive ja uskomus aitoudesta. Turismin aitous on perinteisesti tarkoittanut koskemattomuutta ja puhtautta, sitä, että koetaan ja jätetään jalanjälki johonkin ensimmäisenä. Aito on jotain alkuperäistä, jota tuskin on olemassakaan: nyt alkuperäisinä pitämämme kansat ovat aina ensin syrjäyttäneet jotkut muut tieltään. Antropologi John P. Taylorin mukaan meidän tulisi etsiä elämyksiä autenttisuuden sijaan vilpittömistä kohtaamisista. Hänen mielestään elämykset voisivat toisen objektivoinnin joko aidoksi tai epäaidoksi sijaan koostuakin neuvotteluista sekä spontaaneista ja jaetuista hetkistä. Näin yksilöllisistä elämyksistä ja tarinoista voisi muodostua kollektiivisia. Toisen kohtaaminen vilpittömästi ei voi olla huonoksi ihmiselle tai maapallolle.

len siis lentänyt toiselle puolelle maailmaa ihastelemaan ”alkukantaisesti” elävää kyläyhteisöä, vaikka paremman tietoni valossa kenties sivistyneempää olisi elää kuten tämä kansa. Himbat saavat kaiken tarvitsemansa välittömästä ympäristöstään, ja jokaisella heistä on taidot pärjätä omillaan, kunnioittavassa vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa. Taidot, jotka me olemme menettäneet aikoja sitten. Meille luonto on jo niin kauan ollut kapitalistisen yhteiskuntamme tarpeisiin valjastettu rajoittamaton resurssi. Viimeistään tämän syksyn aikana olen monien muiden tavoin joutunut ymmärtämään, että ilmastomme ei kestä elämyshakuisuuttani. Kysyin ympäristötieteilijä Risto Willamolta, miten eletään kestävää, elämystentäyteistä elämää. ”Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin päälle ja tehdä itsari.” Willamo korostaa kestävän elämän olevan kuitenkin paljon monimutkaisempi käsite. Se mikä on ilmaston kannalta kestävää, ei välttämättä olekaan sitä esimerkiksi biodiversiteetin, Itämeren, taloudellisen tasa-arvon tai vaikkapa juuri alkuperäiskansojen kannalta. Turun yliopiston elämysmatkailun yliopistonlehtori Eeva Raike ehdottaa ratkaisuksi elämysten etsimistä lähiympäristöstä. Ihmisten vieraantuessa luonnosta sinne palaamalla voimme löytää uudelleen eksotiikkaa, joka on samalla kestävää. Lappi on jo pidemmän aikaa tehnyt tuloaan elämyskohteena,

ja sieltähän löytyy myös – niin vähän keskusteltu ja kauan syrjitty – alkuperäiskansa, saamelaiset. Olisin siis voinut etsiä alkuperäiskansaa 13 000 kilometriä lähempää. Aitoa kokemusta toisesta kulttuurista on turha lähteä Suomestakaan etsimään. Raike toteaa, että emme voi koskaan matkailijoina päästä ihmettelemään saamelaisten todellista elämää. Ajatus ”live like a local” -tyyppisestä turismista on utopiaa, vaikka pääsisimmekin kotimajoitukseen ja jakamaan isäntiemme kanssa illallispöydän. Raiken mielestä tämän tulisi riittää, meidän ei tarvitsekaan päästä iholle.

mpäristökatastrofin lisäksi matkustamisesta voi seurata kohtaamisia. ”Eksoottisiin paikkoihin tutustuminen luultavasti avartaa maailmankuvaamme. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, torjumisen kannalta on varmasti hyvä, jos ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan ja toistensa kulttuureja mahdollisimman laajasti. Runsas matkustelu ehkä tuhoaa ilmaston, mutta estää maailmansodan. Kumman valitset”, kysyy Willamo. Willamo muistuttaa minua lohduttaen siitä, ettei ihmiskunta maapalloa onnistu tuhoamaan. Se kiertää radallaan vielä viisi miljardia vuotta, kunnes aurinko laajenee ja nielaisee sen. Luonto on suuri ja mahtava, se kyllä pärjää. Ihminen onnistuu hävittämään ainoastaan itse itsensä. Sen sijaan, että etsisimme yksilöllisesti koettuja elämyksiä tai aitoutta alkuperäisväestöjen keskuudesta, voisimme oppia heiltä inhimillisyydestä ja kestävästä luontosuhteesta. Vaikka emme voikaan päästä osaksi heidän kulttuuriaan, voimme pyrkiä kohtaamisiin, joiden myötä näemme minkälaisia vaihtoehtoisia tarinoita on mahdollista luoda. Tarinoita, joiden omaksuminen saattaa osaltaan pelastaa meidät. Itävaltalaista tulevaisuudentutkija Robert Junkinia lainaten Willamo kehottaa meitä olemaan vähemmän ylpeitä omasta “kehityksestämme”: “On vihdoinkin tajuttava, että ei ole kysymys myötätunnosta, jos pyrimme säilyttämään pienet kansat elossa. Kysymys on omasta henkiin jäämisestämme. Sillä kaikesta siitä, minkä teollisen hyödyn aikakausi on meiltä riistänyt, on pienten kansojen keskuudessa jäljellä ainakin aavistus. Jos haluamme taas muuttua inhimillisiksi ihmisiksi, tarvitsemme kipeästi kehitysapua niiltä, joita päättömässä ylpeydessämme nimitämme ‘alikehittyneiksi’.”

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin pĂ¤Ă¤lle ja tehdĂ¤ itsari.

TEKSTI Vilma Ikola KUVAT Rosa Lehtokari Alli Alho Iisa Pappi

“Viestintäala. Kas kun ei feministinen tanssiterapia. Näitä koukutetaan [sic] kortistoon tai hesen kassalle aivan liikaa.” – Anonyymi Nro. 86911673

uonna 1970 maailma oli kovin toisenlainen kuin nyt: rööki paloi missä ja milloin vain, lauantaimakkara oli viikonlopun kohokohta ja viimeisen sanan kaikkeen sanoi Kekkonen. Vuonna 1971 perustettiin Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden yhdistys Media. Samana vuonna asetettiin autoihin turvavyöpakko, Näsinneula avattiin ja homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin. Hyvä vuosi siis. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Vai ovatko? Tässä viisi väitettä siitä, millaista medialaisuus on ollut ja on.

1. valhe: Wiio oli medialaisten kaipaama ja rakastama johtohahmo

Valtio-opin kyljessä värjötellyt tiedotusoppi sai oman oppituolinsa 1978, kun viestinnällinen monitoimimies ja ideologinen katujyrä Osmo A. Wiio valittiin professoriksi ja tiedotusopin laitoksen esimieheksi. Näin Media sai bissensä ja hauskansa seuraksi Wiion. Professorin alkoholimieltymyksistä ei Median arkistoissa ole mainintaa, mutta yksi asia on selvä: Wiiolla ei ollut hauskaa medialaisten kanssa. Tiedekunnalle lähettämässään kirjeessä hän ilmoittaa, ettei tule enää kertomaan mielipiteitään opettajainkokouksissa, joissa Median edustaja on läsnä. Syynä tähän oli Demari ja Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu artikkeli, jossa tiedotusopin opetusta puitiin Median edustajan antamien tietojen perusteella. Vaikka Media oli nuori ja viestiminen nykytilanteeseen verrattuna vaikeaa (tiedekunnan ilmoitustaulu toimi pääsääntöisenä tiedonvälityskanavana), edunvalvontaintoa riitti.

Anna Joutsenniemi oli Median puheenjohtaja vuonna 1979. Nykyään Akavan Erityisalojen viestintäpäällikkönä toimiva Joutsenniemi kuvailee Wiion professuurin herättäneen keskustelua ja tilanteen kuohuneen sen verran, että tuore puheenjohtaja meinasi tulla katumapäälle. ”Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopit olivat ideologisesti nokkapokkasilla. Organisaatioviestinnän linja, joka Helsinkiin syntyi, oli ylipäätään silloin vielä melko uusi asia ja sen merkitystä haastettiin”, Joutsenniemi kuvailee vallinnutta ilmapiiriä. Hän pyrki puheenjohtajana rakentamaan siltaa Wiion ja Median välille. Tehtävä ei ollut helppo, sillä vaikka Joutsenniemi tuli mainiosti toimeen henkilökunnan, myös Wiion kanssa, vastusti osa opiskelijoista organisaatioviestinnällistä näkökulmaa ja Wiion professuuria vahvasti. Media valitti tiedekunnalle esimerkiksi kuinka ”tutkintovaatimuksia on yksipuolistettu; mm. kaikki marksilaiset teokset on poistettu ja tilalla ovat lähinnä Usalaiset teokset”. Vähitellen tilanne kuitenkin rauhoittui. Tamperelaisetkin kirjoittivat Medialle kirjeen, jossa ilmoittivat Tampereella olevan “pieni joukko yksinäisyteen kyllästyneitä aineyhdistysihmisiä”, jotka tahtoisivat kuulla, miten medialaiset saavat aikansa kulumaan. Arkistoista ei löydy tietoa medialaisten vastauksesta. Jotain ajankulua saatiin kuitenkin ainakin tietovihkosista, jotka nimettiin myöhemmin Groteskiksi. Lehden alkutaival oli kuitenkin kivinen. ”Groteski-parkaa on haukuttu suttuiseksi, huonotasoiseksi ja sisällöttömäksi räpyskäksi”, totesi nimimerkki AJ vuonna 1980. Hänestä Groteskilla oli jo silloin hauskuus-, hyöty-, tiedottamis- ja sosiaalinen funktio. Vuosien saatossa rakas Groteski on kasvanut kirjoittajan kuvailemasta ”pienestä kellertävästä lehdestä” muutoksia peruskallion lailla kestäväksi laatujulkaisuksi, mutta funktiomme on yhä sama.

2. valhe: Sosiaaliset medialaiset ovat kaikkien kavereita

”Päämääränä on kaikesta mahdollisesta kuppikuntaisuudesta irtautuminen”, luki toimintasuunnitelmassa jo vuonna 1982. Tästä ylevästä tavoitteesta huolimatta Medialla on ollut sisäänpäinkääntyneen yhteisön maine. Jonnekin kauppakorkeakoululaisten ja journalistien välimaastoon lokeroitavat viestijät unohdetaan kutsua Journalistiristeilylle ja kauppislaiset ihmettelevät, mikseivät medialaiset tahdo tehdä enemmän yhteistyötä. Kuppikuntaisuuden taidonnäyte oli tietenkin salainen ”kaveriporukka” Median miehet, joiden paljastuminen aiheutti ainejärjestön sisällä kohun. Martta Kallionpää, neljännen vuoden medialainen, kirjoitti Ylioppilaslehdessä Median miesten toiminnasta ja omasta pettymyksestään. Tasa-arvoisena pidetyn ainejärjestön sisällä toimikin mieskerho, johon kutsuttiin vain miespuolisia medialaisia, jotka olivat jotenkin erityisen ”hyviä tyyppejä”. Median miesten paljastuminen aiheutti odotetusti pienen kriisin ainejärjestön sisällä. Yhteisössä, jonka ongelmana ovat enemmänkin naisvaltaisuudesta johtuvat stereotypiat, mieskerho oli yllätys. Median miehet ei toiminut Media ry:n alaisuudessa eikä hallitus ollut edes tietoinen sen olemassaolosta. Silti oli selvää, että ryhmän jäseniä yhdistävät tekijät olivat juuri sukupuoli ja järjestön jäsenyys. Ryhmän tarpeellisuutta perusteltiin esimerkiksi miesten vähäisyydellä viestinnän alalla. Media julkaisi kannanoton, jossa se irtisanoutui Median miesten toiminnasta ja korosti ainejärjestön olevan mainio paikka saada ystäviä ja vaalia jo olemassa olevia ystävyyssuhteita. Vuoden 2018 puheenjohtaja Emma Viitanen on kuitenkin iloinen tavasta, jolla asiaa käsiteltiin järjestön sisällä. ”Ei tullut sellaista puolestavastaan-huutelua, vaan keskustelu oli kunnioittavaa”, hän kuvailee. Jäsenet olivat pettyneitä ja osin järkyttyneitäkin. Miten tämä kaikki oli tapahtunut aivan silmiemme alla? Oliko ryhmä jotenkin Median ”eliittiä”? Miksei Media ry riittänyt?

3. valhe: Mediaiset tietävät mitä haluavat ja ovat aina olleet arvostettu osa yhteisöään

Viestintä on pääaineena niin epämääräinen, että edes kaikki opiskelemaan hakeneet eivät tiedä mihin ovat ryhtyneet. ”Miksi viestintä edes on yliopistossa?”, kysyi eräs hakija pääsykoebileissä. Kummallinen kysymys ihmiseltä, joka on oletettavasti viettänyt satoja tunteja pääsykoekirjan parissa. Syitä pyrkiä opiskelemaan viestintää on toki yhtä monta kuin hakijoitakin. Joku haluaa viestintäkonsultiksi, toinen toimittajaksi ja kolmas ei oikein tiedä vielä, mutta on kiinnostunut viestinnästä sen omnipresentin luonteen vuoksi. Koska valtio-opin ja viestinnän yhdistyminen on vielä suhteellisen tuore muutos, tietynasteinen hämmennys on toki ymmärrettävääkin. Medialaisia yhdistää kuitenkin viestintää kohtaan tunnetun palavan rakkauden lisäksi myös stereotypioiden taakka. Ennen Isoa Pyörää viestinnän opiskelijoista suurin osa oli tilastoidusti naisia. Stereotypiat olivat sen mukaisia: medialaisia pidettiin pinnallisena, läppäriensä ja take away -kahviensa taakse piiloutuvana laumana tai vaihtoehtoisesti mukasyvällisinä raivofeministeinä. Medialaiset ovat kuitenkin niin vetovoimaisia, että kelpaavat Cheekin elämäkertaelokuvaankin. Ylimielisiksi viettelyksen kohteiksi. Stereotypiat kertovat enemmän yhteiskunnastamme kun medialaisista. Tätä todistaa sekin, että siinä missä vuoden 2016 fuksit joutuivat vielä kohtaamaan ennakkoluuloja suhteellisen usein, ei politiikan ja viestinnän opiskelijoihin näytä kohdistuvan samanlaisia oletuksia. Valtio-oppi ja miesoletettujen suurempi määrä koulutusohjelmassa näyttäisi tuoneen akateemista uskottavuutta. Ylioppilaat, etenkin valtiotieteellisen tiedekunnan, tapaavat esiintyä yhteiskunnan Tulenkantajina, keskustelukulttuurin ja edistyksen tukipilareina. Silti medialaisia koskevat stereotypiat ovat kuin suoraan Yleinen ja mielikuvitukseton seksismi for dummies -oppaasta. Stereotypioita ja alansa kyseenalaistamista vastaan taisteleminen ei ole ainakaan saanut järjestöä avautumaan ulkopuolisille, vaan ennemminkin luonut toiseutta ja me vastaan muut -asetelman. Kun olemassaoloaan joutuu perustelemaan ulkomaailmalle jatkuvasti, ei aikaa ja energiaa juuri jää muuhun.

4. valhe: Medialaiset suorastaan revitään hyviin töihin

Laulussa todetaan valtiotieteellisen tiedekunnan postinumeron (00170) olevan yhdentekevä, sillä opiskelijasta tulee kuitenkin joku hiton poliitikko, joka päätyy kortistoon. Medialaiset ovat tottuneet kuulemaan alumniensa sankaritarinoita, joissa töihin on revitty kesken opintojen. Valmistuminen ei olekaan pakollista, sillä luja osaaminen korvaa puuttuvan gradun. Työelämään tuntuu olevan kamala kiire. Kilpailu on kovaa ja tarve todistella omaa osaamista ja turvata tulevaisuutensa suuri. Jos medialainen onkin pelätty ideologioita puhkuva vihervasemmistolaismädättäjä, karsiutuvat turhat luulot edistyksestä ja kehityksen mahdollisuudesta viimeistään työelämässä. ”Mä tiedän kokemuksesta, että kun nuoret ihmiset tulee tälle alalle, ne on täynnä omaa idealismiaan. Mutta kun ne on tällä alalla vähän aikaa ollu niin kyllä idealismit karisee. Ei työmarkkinaelämässä tee idealismilla yhtään mitään.” kirjoitti Tero Hautala muinoin Groteskissa pomonsa todenneen hänelle alan liiton työharjoittelussa. Yle aloitti kesätoimittajahakunsa lokakuussa. Hakemuksen ja videohaastattelun jälkeen jatkoon päässeet saivat osallistua puoli päivää kestävään rekrytointipäivään, johon sisältyi muun muassa ryhmähaastattelu. Millä muulla alalla kolmen kuukauden määräaikaista työsuhdetta haetaan yli puoli vuotta aiemmin ja kulutetaan hakuprosessiin työpäivän verran aikaa? Viestinnän alallakaan tilanne ei ole erityisen valoisa. Viime vuonna eräs helsinkiläinen viestintätoimisto kyykytti harjoittelijaa ja muun muassa asensi videokameran hänen työpistelleen. Sairaslomaa ei herunut, sillä ”kaikkien muidenkin on vähän venyttävä”. Harjoittelujakso jäi opiskelijalta kesken. Finnair haki vuonna 2016 viestintäharjoittelijaa. Palkka: lounas ja käyttöoikeus yhtiön kuntosaliin. Ja tietysti sitä kuuluisaa kokemusta ja näkyvyyttä.

Viitanen korostaa työelämään tutustuttamisen olevan edunvalvonnan ohella Median tärkeimpiä tehtäviä. ”Opinnoissamme ei ole kovinkaan paljoa käytännönläheisyyttä, joten on todella tärkeää käydä tutustumassa mahdollisiin tuleviin työpaikkoihin ja päästä kokeilemaan esimerkiksi case-työskentelyä”, hän pohtii. ”Kaiken sen ’mitä mä nyt haluisin opiskella täällä’ -pohdinnan keskellä on hyvä nähdä työelämää monipuolisesti.” Teoreettisen tiedekunnan teoreettinen koulutusohjelma jättää paljon opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Tällä hetkellä ainejärjestö pyrkii paikkaamaan käytännön osaamiseen jääviä aukkoja. Täysin puolueettomasti voidaan todeta esimerkiksi Groteskin tarjoavan journalistin urasta haaveileville sitä kuuluisaa substanssiosaamista. Huhujen mukaan ainejärjestön yrityssuhdevastaavat ovat työmarkkinoilla yhtä kuumaa valuuttaa kuin salaa saastutetulla tietokoneella louhitut bitcoinit.

5. valhe: Opiskelijat ovat ulalla, mutta yliopiston puolella kaikki on hyvin

Yliopiston tavoite ei ole tehdä medialaisista valmiita, tietyn alan ammattilaisia, vaan asiantuntijoita. Mutta mikä on todellinen asiantuntijuuden tunteen taso, kun Twitter-mainoksetkin jauhavat kenen tahansa voivan muuttua SoMe Tohtorixxi suunnilleen viikon nettikurssilla? Henkilökohtaisen joukkoviestinnän maailmassa jokainen on oman elämänsä viestintäasiantuntija ja jokainen, joka on joskus avannut JSN:n sivut, tietää journalismista kaiken. Lähes kaksi vuotta Ison Pyörän pyörähtämisen jälkeen kaikki on yhä levällään. Rahaa ei ole sen paremmin tiedekunnilla kuin opiskelijoillakaan. Vanhan tutkinto-ohjelman mukaan opiskelevat manaavat muuttuneita kurssisisältöjä ja yleistä kaaosta. Henkilökuntakin on tiukilla uusien koulutusohjelmien etsiessä yhä muotoaan. Tämä näkyy jo siinä, että Yhteiskuntateoriat-kurssin korvauduttua Johdatuksella politiikan ja organisaatioiden tutkimukseen luki diojen alareunassa ”Johdatus valtio-oppiin”. Kursseja on kursittu kokoon kovalla tahdilla samaan aikaan kun opiskelijat ovat ruuhkauttaneet opiskelijapalvelut. Yliopiston sisäisessä raportissa koulutusohjelman henkilökunta kuvailee tilannetta vaikeaksi. Politiikan ja viestinnän yksikkö suoltaa ulos 27 % tiedekunnan maisteritutkinnoista, vaikka sen opetushenkilökunta on vain 16 % tiedekunnan kokonaismäärästä. Tämä on selkeästi tärkeää, sillä se mainitaan raportissa kahdesti. Opetustyö vie resursseja tutkimukselta. Yksi-

köllä sujuu kuitenkin verrattain hyvin. Raportissa mainitaan esimerkiksi Median entinen puheenjohtaja Anu Kantola, joka pitää oppiaineen profiilia korkealla. Tunnelma on silti raskas. Yliopiston sisäiset uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja Iso Pyörä ovat aiheuttaneet stressiä, epävarmuuden tunnetta, lisänneet tutkijoiden hallinnollisia tehtäviä ja kylväneet epäluottamusta johtoa kohtaan. Raportissa on silti jotain lohdullistakin: opiskelijat eivät selkeästi ole ainoita, jotka tuntevat jääneensä pyörän alle.

Lopputulos:

”Näyttää siis siltä, että Tiedotusoppi jatkaa kaikkine epäkohtineen samoilla linjoilla aiottujen muutosten törmätessä joko määrärahojen puutteeseen tai yleisesti ottaen koko järjestelmän joustamattomuuteen – siitäkin huolimatta, että aineesta hyvää vauhtia on tulossa yksi suosituimmista aineista Valtiotieteellisessä tiedekunnassa”, Tero Hautala pohti tilannetta Groteskissa viime vuosituhannella. Maailma on muuttunut, niin myös Media. Edustettava tutkinto on muuttunut tiedotusopin sivuaineesta omaksi pääaineekseen ja takaisin valtio-opin pariksi. Lokaa tulee niskaan välillä yhteisön, välillä yliopiston suunnalta. Työelämän ehdot muuttuvat, ala muuttuu. Minkään pysyvyyteen ei voi luottaa. Varmaa on vain ainejärjestön perustehtävä: opiskelijoiden etujen valvominen ja heidän jaksamisestaan huolehtiminen. Ja bisse ja hauska.

unnettuja esimerkkejä on useampia: Sciendossa julkaistussa tutkimuksessa huomattiin, että Googlessa korkeapalkkaisen työn mainosta näytettiin moninkertaisesti enemmän miehille kuin naisille. Microsoftin chatbot oppi hetkessä rasistiksi ja Googlen kuva-algoritmi ”tunnisti” tummaihoiset gorilloiksi. Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa taas todettiin, että kone oppi datasta sana-assosiaatioiden mukana ihmismäisiä ennakkoluuloja. Tuntuu vähän ahdistavalta. Eikö tekoälyteknologioista voisi vain, niinku, tehdä intersektionaalisia feministejä?

IHMINEN

TEKOÄLY

TO I

ST A

A M

Tekoälykin voi olla ennakkoluuloinen. TEKSTI Heidi Puomisto ja Ripsa Niemi KUVAT Katri Astala

ekoäly on nyt jokin pöhinän aihe ja asia, josta ainakin pitäisi olla kiinnostunut. Tiivistettynä junaan nyt hyppääville: algoritmit, jotka hyödyntävät tekoälyä, ovat sairaan nopeita ja sairaan tehokkaita. Ne voivat käydä läpi niin paljon dataa sellaisessa vilauksessa, että vastaus kysymykseen, johon ennen meni jopa vuosikymmeniä vastata, voidaan saada jopa sekunneissa. Aiemmin automatisoitiin päässälaskenta, koska sitä ei ollut mitään järkeä jättää ihmisten tehtäväksi. Nyt tekoälyn kyydissä mennään taas etiäppäin. Mutta siis tekoälyä soveltavissa teknologioissa ei ole kyse tietenkään vain jostain erityisen nopeista laskimista. Ne pystyvät paitsi analysoimaan dataa, myös luomaan uutta. Kun Spotify suosittelee uutta musiikkia, sen algoritmi tekee päätelmän aiemman tiedon pohjalta. Koska kuuntelit Bon Iverin Skinny Loven vuonna 2009 noin 540 kertaa, ohjelma osaa arvella, että voisit pitää tästä uudesta, toisenlaisesta indie-ulinasta. Nyt on tietojenkäsittelytieteen professorin Hannu Toivosen sanoin kyse taas vain uusien toimintojen automatisoimisesta. Muutos on merkittävä, mutta ei tee sen enempää dystopioista kuin utopioistakaan totta. Algoritmit pyrkivät yksinkertaisesti automatisoimaan sen, että havaintojen pohjalta tehdään yleistyksiä. Ettei ihmisen tarvitsisi. itäs sitten jos ne yleistykset ovat seksistisiä? Tai vaikka hiukkasen rasistisia, ableistisia tai muuten vähemmistöjä sortavia? Algoritmien tekemille valinnoille ei saa perusteluja, ja koodi on usein osa liikesalaisuutta. Yksittäinen koodari ei tosin ole tässä kohtaa yhtään paremmassa asemassa – hän saattaa tietää suuntaviivoja jonkin algoritmin toiminnasta, mutta prosessissa on niin paljon ja niin hienovaraisia yksittäisiä askelia, ettei sitä ole mahdollista seurata taaksepäin. Päätelmän jäljittäminen olisi yksinkertaisesti niin työlästä, ettei sitä käytännössä voida tehdä. Tähän viitataan usein sanomalla, että algoritmit ovat mustia

laatikoita – emme voi katsoa konepellin alle. Miten yksittäinen ihminen voisi puolustaa oikeuksiaan, jos ei voida tietää, millä perusteella hänestä tehdään päätöksiä?

astuun kantavat kuitenkin aina ihmiset. Jos haluamme reilun tekoälyn, pitää sitä suunnittelevien ihmisten, eli devaajien ja koodarien, intresseissä olla eettisyys. ”Tekoäly näyttää tekijöiltään ja algoritmeja koodaavien organisaatioiden tavoitteilta. Se ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin sen tekijätkään”, muistuttaa Suomen Tekoälyohjelman etiikka-alatyöryhmän puheenjohtaja ja Saidot.ai:n toimitusjohtaja Meeri Haataja. It-ala on kuitenkin yhä vahvasti sukupuolittunut. Tivin alkuvuodesta tekemään kyselyyn vastanneiden alan yritysten työvoimasta vain noin 27 prosenttia on naisia. Wired-lehti taas uutisoi elokuussa tekemästään arviosta, jonka mukaan johtavista tekoälytutkijoista naisia on vain noin joka kahdeksas. Näyttääkö tekoäly suurimmaksi osaksi miehiltä? “Tietynlaisen teknologian kehittäminen on toki valinta, ja tietotekniikassa on aika kauhea sukupuolten epätasapaino”, Aalto-yliopiston professori ja tietotekniikan tutkija Jaakko Lehtinen sanoo. “Ei kuitenkaan ole oikein vetää negatiivisia johtopäätöksiä, koska kaikkien tieteentekijöiden motivaatio on tehdä hyvää. He voivat olla siiloutuneita, mutta eivät haluaisi olla”, hän jatkaa. “Siksi se, että keskustellaan avoimesti ja yhdessä eri näkökulmista on tässä hommassa tosi tärkeää.”

erinteinen tapa lähestyä ongelmia on säännellä niitä, niin myös tekoälyn kohdalla. Rajataan mahdollisuutta toimia miten vain ja pienennetään siten epämiellyttävien seurausten riskiä. Tuttu juttu. Joidenkin tutkijoiden mielestä tekoälyfirmoja tulisikin säännellä kuten rakennusalaa – eiväthän arkkitehdit saa muotoilla kaupunkia taiteellisen visionsa mukaan, vaan he työskentelevät kaupunkisuunnittelijoiden kanssa ja kaavoitusten ja lisenssien rajoissa. Tutkijaryhmä ehdottaa kolmatta osapuolta, jonkinlaista järjestelmiä valvovaa ja sääntelevää elintä. Suomessa sääntelyä lähestytään nyt alhaalta ylöspäin. Työ- ja elinkeinoministeriön vetämä Tekoälyaika haastaa yrityksiä laatimaan omat tekoälyn eettiset periaatteet. Riittääkö se, jos kaikki eivät halua olla vapaaehtoisesti reiluja? “Lainsäädäntö on ehdottomasti relevantti vaihtoehto. Tekoälyä on kuitenkin vaikeaa säädellä lailla, sillä se on aiheena niin abstrakti. Lainsäädäntöä tulee pohtia, mutta sääntely ei saa olla hätiköityä”, sanoo hankkeessa vaikuttava Haataja. Haataja korostaa ongelmien ratkaisemisessa konkretiaa. “Peräänkuulutan konkreettisten ratkaisujen tunnistamista, sillä se vie asioita nopeammin eteenpäin. Mielestäni organisaatioita pitää auttaa ottamaan konkreettisia askeleita kohti eettistä tekoälyä.” Feministinen teoria ja tekoäly esiintyvät tutkimuskentällä yhdessä nousevissa määrin. Myös monet niistä periaatteista, joita peräänkuulutetaan tekoälyn etiikan kentällä, voidaan ymmärtää feministisinä tai ainakin yhteensopivina feministisen ajattelun kanssa.

LASKEMINEN AUTOMATISOITIIN, KOSKA TIETOKONE ON YKSINKERTAISESTI TEHOKKAAMPI. VOISIKO KONE OLLA MYÖS EETTISISSÄ VALINNOISSA IHMISTÄ PAREMPI? Esimerkiksi EU-komissio valmistelee vuoden loppuun mennessä tekoälyn eettisiä linjauksia, jotka perustuvat EU:n ihmisoikeuskirjaan ja The European Group on Ethics in Science and New Technologies -ryhmän (EGE) tekemään raporttiin. EGE:n esittämien perusperiaatteiden mukaan tekoäly ei saa loukata ihmisen luontaista oikeutta kunnioitukseen. Myös Suomessa valtiovarainministeriön tietopoliittisessa selonteossa todetaan: ”Etenkin datavalintoihin tulee kiinnittää huomiota, etteivät ihmisajattelun vääristymät ja vinoumat kopioidu algoritmeihin.”

altionvarainministeriö on oikeilla jäljillä, sillä vinoumia ratkoessa katse kääntyy dataan. Juuri data voi saada aikaan sen, että algoritmi ei tunnista tummaihoista ihmiseksi tai naista päteväksi kandidaatiksi kovapalkkaiseen työhön. Lehtisen sanoin: emme ole niin kivoja kuin haluaisimme olla. Ronskisti yleistäen: koska maailma on epätasa-arvoisen vino, niin sitä on myös siitä kerätty data. Syrjivän maailman vinoumat opettavat koneenkin syrjimään. Esimerkiksi kolmea yleisesti käytettyä kasvontunnistusalgoritmia tarkastelleen tutkimuksen mukaan järjestelmän tarkkuus oli huonompi tummien naisten kuin valkoisten miesten kohdalla. Tutkimuksen mukaan pääasiallinen syy sille, että algoritmit eivät osaa tunnistaa eri ihmisryhmiä samalla tavalla, oli opetusdatassa. Kasvontunnistusalgoritmien datassa ei vain ollut tarpeeksi kaikkia sukupuolia ja ihonväriä edustavia esimerkkejä, joiden pohjalta algoritmi olisi voinut oppia. “Harkitsemattomat datavalinnat voivat luoda uusia vinoumia”, sanoo myös Haataja. Mainiota! Taas yksi radikaali potentiaali tukahdutettu, sanoisi Brian Winston.

otta pahimmat mokat vältettäisiin, tekoälykehittäjien pitäisi valita, kategorisoida ja luokitella dataa paremmin. Feministinen lähestyminen

voisi auttaa rekrytointiehdotuksia tekevän algoritmin suunnittelussa valitsemaan, mikä tieto hakijoista on olennaista. Esimerkiksi tieto sukupuolesta tai etnisestä taustasta voidaan poistaa kokonaan algoritmin käyttämästä datasta. Tällaiset datavalinnat ja -luokittelut vaikuttavat suoraan siihen, mitä algoritmi oppii. Opetusdata lieneekin vinoumien kannalta kriittisin alue. ”En usko, että on mahdollista saada dataa, jolla opettaa koneita, joka ei sisällä biaksia [vinoumia]”, Lehtinen sanoo. “Datasta ei välttämättä näe päälle, onko se syrjivää vai ei. Esimerkiksi luottopäätöksiä tekevä algoritmi voisi hypoteettisesti ottaa huomioon muuttujina vain tulot, koulutuksen ja postinumeron. Jos kaupunginosat olisivat kuitenkin vahvasti etnisesti eriytyneitä, päätyisi algoritmi todennäköisesti syrjimään etnisyyden perusteella, vaikka se ei olisikaan mukana muuttujana.” Jotta algoritmi pystyisi olemaan syrjimättä, sille pitäisi pystyä kertomaan tyhjentävästi, mitkä kaikki muuttujat vaikuttavat siihen. Sosiaalisten ongelmien kohdalla puhumme kuitenkin vaikeasti määriteltävistä termeistä. Miten määritellä käsitteet kuten syrjintä tai sukupuoli niin, että konekin ymmärtäisi? “Meidän ihmisten pitää määritellä, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Eihän tällaisen määritteleminen ole helppoa, ei ihminen ole sillä tavalla looginen”, Lehtinen sanoo. “Toisaalta, mehän piirrämme hyväksytyn rajaa jatkuvasti lainsäädännössä. Tässä tekoäly tulee mielenkiintoisella tavalla ihmisten tontille.” “On avoin ja aktiivinen tutkimuskysymys, miten tällaisia biaksia voidaan havaita datasta, ja millä tavalla voidaan muotoilla sellaisia algoritmisia, ohjelmallisia reiluuden määritelmiä.”

alataanpa ideaan tekoälyteknologioiden taustalla. Laskeminen automatisoitiin, koska ihminen on erehtyväinen ja tietokone yksinkertaisesti tehokkaampi. Voisiko kone olla myös eettisissä valinnoissa ihmistä parempi?

Ainakin Lehtinen uskoo tekoälyn mahdollisuuteen tuoda esille syrjiviä rakenteita. “Jos kehittäisimme menetelmän, joka ei todistettavasti syrjisi, voisimme verrata sen tekemiä päätöksiä ihmisten tekemiin. Jos päätöksissä sitten olisi eroja, voisimme saada todistusaineistoa siitä, että ihminen teki syrjivän päätöksen.” Lehtinen jatkaa: “Jos pystyisimme opettamaan koneelle edes sen, että sukupuolella ei saa olla vaikutusta päätöksiin, niin se voisi pystyä oikeasti tekemään parempia päätöksiä kuin ihminen.” Ehkä tekoälyn avulla voisimme nähdä enemmän myös itsestämme. Juttua varten haastateltiin myös opinnoissaan tekoälyn filosofiaan erikoistunutta Otto Sahlgrenia, joka on ollut mukana ROSE-tutkimushankkeessa sekä kehittää parhaillaan Turku AI Societyn kanssa tekoälyn eettisiä ohjeita.

SUOMESSA SÄÄNTELYÄ LÄHESTYTÄÄN NYT ALHAALTA YLÖSPÄIN. RIITTÄÄKÖ SE, JOS KAIKKI EIVÄT HALUA OLLA VAPAAEHTOISESTI REILUJA?

Televisio menee someen – mistä Instagram-draamasarjojen suuri suosio kertoo? Kaikki tietävät, että kirjoitettu journalismi on kokenut kovia. Se on jo aikapäiviä sitten seurannut yleisöään printistä verkkoon ja yhä eteenpäin mobiiliin. Myös draamasarjat ovat käyneet läpi saman elinkaaren, kun television parhaasta katseluajasta ollaan siirrytty suoratoistopalvelujen kautta jälleen puhelimen ruudulle. Instagram Stories -draamojen suuri suosio puhututtaa. TEKSTI Rosa Lehtokari KUVAT Roosa Kontiokari

opeus, visuaalisuus ja sitoutumattomuus aikaan ja paikkaan – sitä kaikkea ovat Instagram Stories -formaatissa toteutetut draamasarjat. Suomessa suosituimmiksi näistä ovat nousseet Karma, Instagramissa julkaistu Whatsapp-draama Pientä säätöä, sekä kahdeksalla eri Instagram-tilillä ja Yle Areenassa pyörivä Goals. Muualla maailmassa tätä on toki tehty menestynein tuloksin jo ennen Suomea. Ilmiö on monen muun villityksen tavoin lähtöisin Yhdysvalloista, jossa useat eri mediatoimijat ovat tarttuneet ideaan. Miksi kukaan haluaisi seurata käsikirjoitettua draamaa, jonka postaukset pysyvät Storiesissa vain 24 tunnin ajan? Entä, jos ei muista katsoa päivän jaksoa ennen, kuin se häviää? Instagram-draamat tuovat niin helppoutta kuin haasteita sarjojen katsomiselle. On selvää, että konsepti on niin uusi, että se vaatii totuttelua – etenkin kun esimerkiksi Ylen Goals -draamassa on seurattava kahdeksan eri päähenkilön Instagram-tiliä, jos haluaa pysyä juonessa mukana. Luultavasti Instagram-draama konseptina on ilmiö, joka koskee myös mitä tahansa muuta median kuluttamista – kun yleisö ei enää tule median luo, on median mentävä sinne, missä yleisö on. On kiinnostavaa nähdä, onko kyseessä vain kokeiluksi jäävä lyhyt draamasarjojen trendi, vai onko Stories tullut draamojen alustana jäädäkseen.

Tutkimus todistaa, että konsepti toimii

Media-alan tutkimussäätiö teki Pientä säätöä -draamasta tutkimuksen, jonka mukaan kyseessä oli onnistunut Suomen ensimmäinen chatfiction-formaatin draamasarja. Pientä säätöä on Whatsapp-keskustelujen näyttötallennuksina toteutettu draama, joka julkaistiin Demi-lehden Instagram-tilin Storiesissa (@demilehti). A-lehtien Hanna Kännön ja Anni Lintulan kokoaman tutkimusraportin mukaan nuoret saadaan sitoutettua tarinoihin, jotka tarjotaan oikeanlaisissa kanavissa, oikeaan aikaan ja nuorelle yleisölle luontevalla tavalla. Tyttöjen tosielämän draama tapahtuu puhelimen keskustelusovelluksissa, joten on luonnollista tehdä myös fiktiota samoille alustoille, kertoo tutkimuksen raportti. 17-vuotias tutkimukseen haastateltu samaistuu Pientä säätöä -draamaan. ”Mekin usein kaveriporukassamme kerromme Whatsapissa, mitä ympärillä tapahtuu, ja onko niin sanotusti draamaa käynnissä paikkakunnalla tai lähialueella”, hän kommentoi raportissa.

Instagramissa sisältö on lähempänä yleisöään

Instagram Stories -draamojen suosio perustuu siis osin aitouteen ja samaistuttavuuteen. Nuori yleisö kaipaa draamalta vertaisiaan – ei auta, jos nuorista päähenkilöistä paistaa läpi, että käsikirjoittajina ovat nuoruutensa 80-luvulla eläneet aikuiset, joiden käsitys kohderyhmästä ei kohtaa todellisuuden kanssa. Epäaitous ja väkisin yrittäminen huomataan heti. Mikä tarve televisiolla on mennä Instagramiin? Stories-ominaisuuteen toki on melko kevyttä tuottaa draamasarjaa – ainakaan Suomessa ei vielä ole nähty kyseisen konseptin draamoja, jotka olisi tehty raskaasti monikameratuotantoina studioineen ja valaistuksineen. Ehkä formaatin suosio perustuukin juuri siihen, että yleisö on tottunut jo itseään etukameralla kuvaaviin sosiaalisen median vaikuttajiin, jolloin on luontevaa tehdä myös draama samalla formaatilla. Jos draamaa halutaan kuluttaa yhä enemmän niin sanotusti nopeana kertakäyttöviihteenä, on kiinnostavaa nähdä, haluaako tämä sama yleisö tulevaisuudessa katsoa lainkaan pitkiä monikameratuotantoina tehtyjä elokuvia, saati lukea paksuja kirjoja. Visuaalinen, nopeasti saatavilla oleva viestintä toimii – se tuskin enää vuonna 2018 yllättää ketään.

Draaman tulevaisuus näyttää säästävän aikaa ja rahaa

Nuori yleisö on tunnetusti vaikea ja kiireinen, jolloin on toki luontevaa tehdä sosiaalisessa mediassa myös se, mikä olisi vielä viisi vuotta sitten nähty televisiossa. Tämän päivän median kuluttaja kaipaa helppoutta ja nopeutta myös viihteen kulutuksen saralla. Z-sukupolvi ei rytmitä arkeaan mediatarjonnan mukaan, vaan odottaa, että mediaa voi kuluttaa pitkin päivää tyhjissä hetkissä. Onko tämä hyvä asia kuluttajan näkökulmasta? Siitä voidaan olla montaa mieltä; keskittymiskyvyn ja esimerkiksi opiskelun tehokkuuden kannalta ei välttämättä. Instagram-draamat on usein suunnattu nuorille ihmisille, jotka jo valmiiksi käyttävät sosiaalista mediaa verrattain paljon. Saatavuuden nopeus ja

helppous ei aina ole hyvä asia – nopean palkitsemisen kulttuurin leviäminen draamasarjoihin ei todennäköisesti ole hyvä suunta, sillä sen on todettu heikentävän keskittymiskykyä. Draamojen tuottajien näkökulmasta uusi suunta tuo luultavasti silti rahaa tiskiin. Kun Instagram-draamasarjojen seuraaminen on tehty helpoksi ja niitä on oikeaa televisiota kevyempi toteuttaa, hyppivät sarjojen tuottajat ilosta. Kyseessä on kuitenkin tapa, jolla voi sekä sitouttaa yleisönsä somessa että julkaista sisältönsä yllättävästi ja uudenlaisella tavalla. Ehkäpä Instagram-draamat – tai jotkut sen suuntaiset shortform-videosisällöt – ovat tulleet jäädäkseen.

TEKSTI Venla Valtanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

”Harmaa ja sateinen sää ei estä mua juoksemasta, ehkä päinvastoin. Ilma täyttyy silloin ihanasti hapesta”, kertoo Lotta Kallio lenkkireitillään Eiranrannassa.

Pölyjen pyyhkimistä, sumuttelua ja asettelua oikeisiin paikkoihin. ”Huonekasveihin voi lurauttaa vaikka aamukahvin tai vesipullon jämät”, Fedja Kamari vinkkaa.

Tyyni Kantonen surauttelee fillarillaan ympäri Helsinkiä läpi vuoden. ”Ajoin juuri Sipooseen speksimökille”, Kantonen sanoo.

Luonnon voi tuoda likemm채ksi esimerkiksi asusteiden avulla. Kreeta Koskijoen n채ytt채v채t ruusukorvakorut on tehty suomalaisesta koivusta.

Mustikkaa ja lakkaa suoraan Tervolan sydänmailta. ”Kaipaan Lapista sekä valoa että pimeyttä. Ne ovat erilaisia täällä Helsingissä”, pohtii Anni Mattinen.

Kuusi vuotta partiota harrastanut Sanni Pohjannoro tietää, miten luonnon helmassa selviää. ”Partion ansiosta osaan esimerkiksi tehdä tulen ja majoittua metsässä. En pelkää pimeää tai sitä, että eksyisin”, Pohjannoro toteaa.

Millaista on elää paikassa, jossa ratikkakiskojen sijaan kirskuvat jäät ja jossa ketut ja jänikset ovat jokapäiväisiä vieraita? ”Tosi harvahan Helsingissä asuu näin keskellä korpea. Mulle ympäröivä luonto merkitsee ennen kaikkea rauhaa, jota ilman en osaisi olla”, luonnonsuojelualueen tuntumassa asuva Siiri Kiviluoto sanoo. Lähimpään kauppaan täytyy taivaltaa kolmen kilometrin mittainen matka, mutta se ei Kiviluotoa oikeastaan haittaa. ”Mut on kasvatettu luonnon kiertokulkua kunnioittaen. Jos meidän pihatielle on satanut yön aikana niin paljon lunta, ettei matkan taittaminen onnistu, sitten mennään kouluun myöhässä”, Kiviluoto kuvailee.

Siiri Kiviluodon kotitalon lähistöllä on suurimmaksi osaksi kesämökkejä – ja metsää. ”Jos mulla olisi joskus oma perhe, haluaisin asua tällaisessa paikassa”, hän miettii.

aupungissa luonto merkitsee usein jotakin muuta kuin lumisten havumetsien huminaa ja villieläinten kohtaamista. Urbaanissa ympäristössä arkea viheriöittävät esimerkiksi juoksulenkit meren äärellä, partioharrastus ja Meri-Lapin mättäiltä poimitut marjat. Asfalttiviidakon railoistakin voi kasvaa monenlaisia ruusuja: luontodokumentaristi Petteri Saurio kertoi vuosi sitten Ylen haastattelussa, että kaupunkiluonto osoittautuu usein jopa rikkaammaksi kuin luonto kaupunkien ulkopuolella. Luonto ei siis onneksi ole piiloutunut maakuntien uumeniin, vaan Stadin sykkeestäkin löytyy monenlaista – onneksi. Lähiluonto on urbaanissa ympäristössä asuvien ihmisten terveydelle, hyvinvoinnille ja viihtymiselle paljon tärkeämpää kuin olemme aiemmin ymmärtäneet.

edja Kamarin peikonlehtien, enkelinsiipien ja muiden kasvien koristama koti kiteyttää oivallisesti sen, ettei luontoa välttämättä tarvitse lähteä metsästämään kaukaa sysimetsistä. Luontosuhdettaan voi lähteä rakentamaan yhtä lailla kuusen kuin ikkunalaudalla hengailevan kaktuksenkin luota. ”Frendit tuovat omia huonekasvejaan tänne hoitoon, koska ne tietävät, että mä osaan hoitaa niitä”, Kamari mainitsee. Anteeksiantava, helposti innostuva ja herkkä. Näillä sanoilla Kamari kuvailee kasvejaan, joiden biologisten prosessien seuraaminen saa hänet syttymään. ”Kun kasvin laittaa toiseen ruukkuun, se vaan jatkaa sen elämää. Se reagoi valoon kasvamalla säteitä kohti. On palkitsevaa huomata, että mun huolenpidolla on oikeasti vaikutusta”, Kamari kuvailee.

tavaa kaupunkimaisen ympäristön kannalta onkin se, mitä “oikealla” luonnolla edes tarkoitetaan. ”Ihmiset luulevat viljeltyjen metsien olevan sitä ’aitoa ja oikeaa’ luontoa. Rivissä kasvavat puut ja muiden kasvuston kerrosten puuttuminen ei kuitenkaan ole luonnollista eikä tue luonnon monimuotoisuutta”, Tyyni Kantonen tuumaa.

iinnostavaa havainnoitavaa löytyy, kun vain huomaa katsoa. Sykähdyksen sydänalassa voi saada aikaan auringonsäteiden osuminen merenpintaan, persikkainen aamutaivas tai sisäpihan koivuihin puhkeavat silmut. Usein riittää pelkkä tieto luonnon läsnäolosta, vaikka mitään sanoinkuvaamattoman upeaa ei silmiin osuisikaan. ”Lähden stressaantuneena monesti meren äärelle ihan vaan istumaan vähäksi aikaa. Se tyynnyttää mieltä”, Eiranrannassa lenkkeilevä Lotta Kallio sanoo. Luonnon tyynnyttävää antia todella tarvitaan tässä kiihkeässä ja monimutkaisessa maailmassa. Ilmastoraportin sanoma on, että ilman sitä emme yksinkertaisesti voi elää maapallolla – emme urbaanissa, emmekä maaseutumaisessa ympäristössä. Talvisin Kiviluoto kävelee koulumatkansa jään yli. Aamun pimeydessä lumen pinnasta kajastavat kaupungin valot, joita kohti on hyvä kulkea luonnon sylistä käsin.

oskus luonto saapuu kotiin suunnittelemattakin. Anni Mattinen riemastui, kun mummo lähetti hänelle taannoin ämpärillisen mustikoita ja lakkoja bussissa. ”Syön mummon marjoja joka aamu puuron kera. Ne muistuttavat Lapin luonnon rauhasta ja kodista”, Mattinen toteaa. Kamarin tavoin hän koittaa tuoda luonnon lumoa arkeensa pienillä asioilla. Puolukanvarvuista tai havunoksista tehdyt asetelmat rauhoittavat, kun tentit painavat päälle ja keskustan melu tuntuu raskaalta. Vaaroista ja hiljaisista aarniometsistä voi keskustassa vain haaveilla, mutta luomakunnan kanssa voi kokea yhteyttä vaikkapa tekemällä pieniä tekoja ympäristön parhaaksi: kierrätys, lehtien haravoiminen tai lähiruoan suosiminen auttavat muistamaan, että luonto on lähempänä meitä kuin luulemmekaan. Usein luonnosta tulee mieleen satumetsä, jossa satakielet livertävät harmonista hymniä ja kaikki näyttäytyy koskemattomana ja puhtaana. Kiinnos-

KOEN, SIIS OLENKO?

TEKSTI Viivi Aliklaavu KUVA Anni Takanen

nko minun punaiseni sinulle minun keltaiseni? Herää klassinen kysymys siitä, näkevätkö ihmiset värejä samoina. Varmaa on, että värisokea ei näe maailmaa samanlaisena kuin värejä näkevä. Vaikeus erotella värejä vaihtelee vahvasti värisokeuden spektrillä. Tästä voisi olettaa näkemisen olevan subjektiivinen kokemus myös värejä näkeville.

ärien näkeminen ei välttämättä kuitenkaan ole niin radikaalisti subjektiivinen kokemus, etteikö sinisen sinisyyteen voisi luottaa. Värit nimittäin perustuvat valon eri aallonpituuksiin. Vaihtelua ihmisten välillä esiintyy, mutta aistit toimivat tietyillä toimintaperiaatteilla. Saatamme nähdä värisävyt hieman eri vivahtein, mutta fyysinen maailma ympärillämme on sama. Elämme samassa ympäristössä, jossa puinen pöytä on puuta ja lumipyry vasten kasvoja pistelee. Värien on todettu herättävän ihmisissä samoja tunnetiloja. Mainonnassa hyödynnetään jatkuvasti värien psykologisia vaikutuksia. Sinisen sävyillä on rauhoittavia vaikutuksia, kun taas punainen ja keltainen aktivoivat. Kuitenkaan samat tunnetilat eivät välttämättä tarkoita samoja kokemuksia.

okemukseen maailmasta vaikuttaa sanojen lisäksi olennaisesti kieli. Eri kielillä samat sanat luovat erilaisia mielikuvia maailmasta. Joissakin kielissä kaikki substantiivit jaetaan artikkelin perusteella feminiineihin ja maskuliineihin. Sukupuolisidonnaisilla artikkeleilla on todettu olevan merkitystä kokemukseen sanojen ja niiden kuvaamien asioiden ominaisuuksista. Esimerkiksi ranskaksi sanalla silta, le pont, on maskuliini etuliite, jolloin ranskankieliset ihmiset kuvailevat siltoja muita kieliä puhuvia herkemmin maskuliinisiksi koetuilla sanoilla kuten vahva ja komea. Myös saman kielen puhujien välillä on paljon tulkintatapoja yhdelle sanalle. Kaikki aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kuinka ymmärrämme tietyn sanan. Niin abstraktia asiaa kuin tunne on vaikea kuvailla sanoin. Yhden käsitys surusta ei välttämättä tarkoita samaa toiselle. Ehkä teknologia voisi olla ainoa tapa ymmärtää toisen ihmisen tunteita ja tarkoituksia sanojen takana. Timo Honkela esittelee kirjassaan Rauhankone utopian tekoälystä, joka luo ymmärrystä ihmisten välille. Rauhankone pystyisi ymmärtämään sanojen yksilöllisiin kokemuksiin perustuvat merkitykset. Rauhankone loisi mahdollisuuden ilmaista kokemuksia objektiivisesti, kun sanat eivät riitä. Yksi tapa, jonka avulla voimme verrata tunteita toistemme kanssa, on yhdistävät tapahtumat. Samat tapahtumat saavat ihmiset tuntemaan jotakuinkin samankaltaisia tunteita. Monella hautajaisvieraalla on samankaltaiset haikeat tuntemukset, jotka saattavat joillakin purkautua itkuna, toisilla tyhjänä tuijotuksena. Kertovatko samankaltaiset tunnetilat täysin objektiivisesta maailmasta?

hmiset voivat kokea asioita ryhmänä subjektiivisesti perustuen maantieteelliseen eriytyneisyyteen ja kulttuurillisiin eroihin. Suomen kylmyys tuntuu vakituiselle asukkaalle erilaiselta kuin turistille. Ihminen on tottunut tiettyihin olosuhteisiin. Kaikki kokemukset suhteutetaan aiempiin kokemuksiin, jotka voivat erota radikaalisti maiden ja maanosien välillä. Ihmissuhteissa ihmiset jakavat kokemuksiaan toisten kanssa olemalla samassa tilanteessa läsnä. Ihminen myötäelää läheistensä kanssa ja kokee samankaltaisia tunteita kuullessaan kertomuksia tapahtumista. Kirjojen ja elokuvien hahmoihin samaistuminen aiheuttaa yhteisen kokemuksen ihmisyydestä. Luotto siihen, että ihmiset voivat ymmärtää toistensa kokemuksia, luo ihmisten välille empatiaa ja mahdollisuuden samaistumiseen. Jos kaikki olisi subjektiivista, ei samaistuminen olisi mahdollista.

yös teknologian kehittyminen vaikuttaa kokemuksiimme yhteisönä. Sosiaalinen media mahdollistaa yhteydenpidon toiselle puolelle maailmaa. YouTube-vloggaajan elämää voi myötäelää monien tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta. Johtaako globalisaatio kokemusten samankaltaistumiseen vai onko se mahdollisuus rikastuttaa omaa subjektiivista kokemusta maailmasta? Viime aikoina media on ollut huolissaan suomen kielen kohtalosta. On pelätty anglismien köyhdyttävän suomen kieltä. Automaattisesti globalisaatio ei tarkoita suomen kielen kuihtumista, vaan parhaimmillaan se saattaa avata uusia ovia kielen ja sisällön saatavuuden laajentuessa. Kaksikielisyys luo aivan uuden kentän kokemuksille ja mahdollisuuksille. Ongelmia syntyy, jos kummatkin kielet ovat heikkoja. Tällöin saattaa suomalaisesta kulttuurista jäädä kokematta jotain olennaista. Millainen on kokemus talvesta ilman erottelua lumen, loskan ja rakeiden välillä? PayPalin ja SpaceX:n perustajan Elon Muskin mukaan elämme erittäin todennäköisesti simulaatiossa. Simulaatiossa elämisen voidaan ajatella jo itsessään muokkaavan kokemusta ihmisyydestä, mutta Muskin mukaan se ei vaikuta toimintaamme juuri millään tavalla. Simulaatioteoria voi paljastaa jotakin siitä, elämmekö ihmiskuntana samaa todellisuutta. Jos maailma on simulaatio yhden ihmisen elämästä, on kaikki täysin subjektiivista, mutta jos tarkoitus on simuloida koko ihmiskuntaa, ovat kaikki kokemukset todennäköisesti objektiivisia. Lopputuloksena tuntuu siltä, että ihminen on liian pieni ymmärtääkseen, mikä on subjektiivista. Ehkä rajanveto jaetun ja yksityisen kokemuksen välillä on liukuva. Voiko kokemus olla samalla sekä objektiivinen että subjektiivinen?

Koe-eläimiä käytetään vuosittain Suomessa kymmeniä tuhansia. Niiden avulla kerätään arvokasta tutkimustietoa. TEKSTI Aku Houttu ja Emilia Tiainen KUVAT Paavo Jantunen

S KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE K

KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSI

KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIM

Mutta onko olemassa vaihtoehtoisia menetelmiä? Mihin koe-eläinten käytön oikeutus ylipäänsä perustuu?

MYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄR KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIMYS KOE KÄ

läinkokeet ja niiden oikeutus on yksi peruskouluetiikan tyypillisimmistä keskustelunaiheista. Ne herättävät aina kannatusta ja vastustusta. Asiaa harvoin pidetään mustavalkoisena, sillä sitä se ei ole. Eläinkokeet ovat eittämättä osasyy lääketieteen kehitykselle, jonka kautta miljoonien ja taas miljoonien ihmisten ja eläinten henki on pelastunut. Mutta entä ne toiset miljoonat, jotka uhraavat pakotettuina oman elämänsä tieteelle? Onko koe-eläimillä oikeuksia? Kosmetiikassa eläinkokeiden käyttö kiellettiin EU:n alueella jo vuonna 2004. Sitä ei kuitenkaan ole kielletty lääketieteellisissä kokeissa. Suomessa jokainen uusi lääkeaihio on testattava eläimillä ennen kuin se voi saada luvan kliinisiin kokeisiin. Luonnollisesti eläimiä käytetään tässä yhteydessä myös opetustarkoituksiin. Koe-eläinten käyttöä säätelee niin sanottu 3R-periaate. Se perustuu korvaamiselle, vähentämiselle ja parantamiselle (Replacement, Reducement, Refinement). Eläimiä saa käyttää vain pakon edessä ja niille aiheutuvat haitat tulee minimoida.

okeiden suorittamista varten on haettava lupaa erilliseltä hankelupalautakunnalta, joka on valtioneuvoston asettama. Jokainen eläinkoelupahakemus arvioidaan ennakkotietojen perusteella, mutta vain osan onnistuminen arvioidaan jälkikäteen hankkeen päätyttyä. Kuitenkin eläinkokeisiin liittyy valvontaa, josta vastaavat Etelä-Suomen ja Itä-Suomen aluehallintovirastot. Ne valvovat esimerkiksi tiloja ja laitteita koskevien kriteerien täyttymistä. Lisäksi varmistetaan eläimiä hoitavan ja kokeita tekevän henkilökunnan ammattitaito. Tämän lisäksi koe-eläimiä käyttävien tulee pitää kirjaa eläimistä ja niiden käytöstä aluehallintovirastoa varten. 3R-periaatteen turvaamiseksi toimii TOKES eli Tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun neuvottelukunta. Oppikirjamaiseen pluralistiseen malliin pohjautuen sen jäsenet tulevat monipuolisista taustoista yhteiskunnan eri aloilta. Neuvottelukuntaan kuuluukin jäseniä esimerkiksi tieteestä, teollisuudesta ja eläinsuojelujärjestöistä.

KOE KÄRSIMYS KOE KÄRSIM

Erilaisia näkökulmia kokeiden käyttöön ja tarpeellisuuteen löytyy. Eläinten oikeuksien edistämiseksi toimiva kansalaisjärjestö Animalia toimii vahvasti koe-eläinten käytön lopettamiseksi, mistä juontuukin yhdistyksen alkuperäinen nimi Koe-eläinten suojelu ry. Heidän sanomansa on se, että eläinten käyttö kokeissa on ongelmallista. Lääketieteellisessä tarkoituksessa ne ovat usein epätarkkoja eivätkä anna luotettavia tuloksia verrattuna muihin metodeihin. Tämä on näkemys myös tieteessä, ja siksi koeeläinten käyttö rajoittuukin pitkälti tilanteisiin, joissa vaihtoehtoisia menetelmiä ei voida käyttää.

läinten henkiä säästäviä vaihtoehtoisia menetelmiä on olemassa, ja niitä voidaan käyttää usein paremmin tuloksin kuin eläinkokeita. In vitro -tutkimuksessa kokeita voidaan tehdä koeputkissa esimerkiksi kudosviljemillä. Tällöin ei tarvita elävää elimistöä, eli koe-eläintä. Kudoksia kerätään esimerkiksi leikkausten yhteydessä ja kuolleilta. Ihmiskudosten saatavuus on kuitenkin rajoitettua, ja osin kudosviljelytutkimuksessa käytetäänkin kuolleiden eläinten soluja, joita on saatavilla nopeammin. Ihmisperäisiä solulinjoja on mahdollista tuottaa nopeasti tutkimuskäyttöön viljelemällä, ja niistä tunnetuin on HeLa-solu. Se on peräisin kohdunkaulan syöpään 1950-luvulla kuolleen Henrietta Lacksin kasvaimesta. Mahdollisuuksia on myöskin elävien organismien ulkopuolella. Kemiallisia tai fysikaalisia vaikutuksia voidaan mallintaa tietokoneiden avulla. Vaihtoehtoisten menetelmien kehittämistä varten on Suomessa perustettu Tampereen yliopiston yhteyteen Finnish Centre for Alternative Methods (FICAM). Se keskittyy ihmissolujen käyttöön perustuvien kudosmenetelmien kehittämiseen ja tiedon jakamiseen. Vaihtoehtoiset menetelmät ovat kuitenkin kehitysvaiheesssa ja todellisuus on se, että eläinkokeisiin joudutaan turvautumaan vielä pitkään.

utta miksi eläinkokeet ovat ongelma? Lääketieteen tarkoitukseksi voidaan ajatella ihmishenkien pelastaminen tai ihmisten hyvinvoinnin kasvattaminen. Eikö tämän tarkoituksen nimissä voida perustella, että eläinten käyttäminen on hyväksyttävää? Toisaalta voidaan nähdä, että eläinten hyvinvointi on osa ihmisten hyvinvointia, eikä niitä

tule kohdella miten tahansa. Animalia esittää yhdeksi pohjimmaiseksi ristiriidaksi eläinkokeiden käytössä sen, että eläimiä voidaan käyttää kokeissa, koska ne ovat riittävän samanlaisia luotettavan tiedon saamiseksi. Samalla eläimet ovat kuitenkin niin erilaisia, että ne soveltuvat koekäyttöön. Koe-eläinten käyttöön ja eläinten oikeuksiin ylipäänsä liittyykin keskeisesti se, minkälaisen arvon me annamme niille. Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa työskentelevän ja eläinten oikeuksia tutkineen Visa Kurjen mukaan ainakin tuntoisilla eläimillä, kuten hiirillä muttei banaanikärpäsillä, on oikeuksia. Nämä ovat sekä moraalisia että juridisia. Kokeissa eläimillä on moraalisesti oikeus kokea niin vähän kärsimystä kuin mahdollista. Juridisesti oikeudet näkyvät esimerkiksi laissa, joka suojelee tieteellisiin tai opetustarkoituksiin käytettäviä eläimiä. Rajatussa mielessä eläin on tämän perusteella oikeussubjekti, kuten ihminen on, eikä vain omaisuutta. Kurjen mukaan koe-eläinten käytön eettisyyttä voidaan yleisellä tasolla lähestyä kahdesta näkökulmasta, jotka ovat tuttuja yleisemmänkin tason eettisistä pohdinnoista. Eläinkokeita voidaankin tarkastella seurausetiikan mukaan, missä olennaista on koe-eläinten käytöstä saatu hyöty. Jos ihmiselle koituva hyöty on suurempi kuin eläimelle koituva haitta, voidaan sitä pitää hyväksyttävänä. Velvollisuusetiikan mukaan eläimiä taas on kohdeltava päämäärinä itsessään, eikä siis vain välineenä suurempaan hyötyyn. Mikäli eläimet lasketaan verrannollisiksi ihmisten kanssa, niitä ei tiukasti velvollisuusetiikan mukaan ajateltuna tule käyttää kokeissa. Tästä on kuitenkin mahdollista poiketa, jos eläimet jollain tavalla hyötyisivät itsekin kokeista. Tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi hoidon kehitys sairauksiin, jotka vaivaavat eläimiä. Kurki mainitsee tämän olevan radikaali näkemys, jolle kuitenkin löytyy kannatusta. Tyypillistä on näiden eettisten näkemysten yhdistämiseen pyrkiminen. Kurjen mukaan käytännöllisemmälle tasolle siirryttäessä koe-eläinten käyttöä koskevat eettiset kysymykset voidaan jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensimmäiseksi voidaan pohtia käyttöä kosmetiikkateollisuudessa. Kurki päätyy vastaamaan tähän samoin kuin Euroopan unioni: eläinkokeiden käyttö ei ole hyväksyttävää kosmetiikkateollisuudessa, sillä

MUTTA ENTÄ NE TOISET MILJOONAT, JOTKA UHRAAVAT PAKOTETTUINA OMAN ELÄMÄNSÄ TIETEELLE?

AT, JOTKA UHRAAVAT PAKOTETTUINA OMAN ELÄMÄNSÄ TIETEELLE?

MUTTA ENTÄ NE TOISET MILJOONAT, JOTKA UHRAAVAT PAKOTETTUINA OMAN ELÄMÄNSÄ TIETEELLE?

MUTTA ENTÄ NE TOISET MILJOONAT, JOTKA UHRAAVAT PAKOTETTU

jos niiden turvallisuudesta ei ole varmuutta ilman testaamista, ei kyseisiä tuotteita pitäisi valmistaa ollenkaan. Toiseen ryhmään voidaan laskea koe-eläinten käyttö tutkimuksissa, joista ei ole odotettavissa selkeää ja konkreettista hyötyä. Kyseessä voi olla esimerkiksi opetuskäyttö tai perustutkimus, jolla ei ole spesifejä päämääriä. Kurki pitää tätä vaikeana kysymyksenä. Yleisesti tämänkaltaiselle käytölle löytyy puolustusta, sillä perustutkimus on tieteen ytimessä, mutta on silti vaikeaa löytää varsinaisia perusteita eläinten käyttämiselle. Sama pätee myöskin esimerkiksi eläinten leikkelyyn koulubiologian opetuksessa. Viimeiseen, kolmanteen ryhmään kuuluvat ne kokeet, joista voidaan selkeästi odottaa olevan hyötyä ihmiselle. Kurki näkee, että koe-eläinten käytölle voidaan löytää perusteita, varsinkin jos hyöty on pitkäaikainen ja koskee hyvin suurta määrää ihmisiä. Perusteiden löytäminen muuttuu hankalammaksi, mikäli hyöty koskettaa vain pientä ja rajattua joukkoa. Kurjen mukaan tieteen tulisi pyrkiä vaihtoehtoisten menetelmien käyttöönottoon. Tämä onkin nykyisen koe-eläinlainsäädännön lähtökohta ja näkyy konkreettisesti esimerkiksi juuri 3R-periaatteen käytössä.

aiken kaikkiaan voidaan sanoa, että ihmiset ovat nähneet eläinten käytön oikeutettuna näihin päiviin asti. Viime vuosikymmenten aikana koe-eläinten käytön saavuttaessa huippunsa on asiaa alettu problematisoimaan. Tutkimus ja sen myötä ihmiset ovat väistämättä hyötyneet niiden käytöstä, mutta nykyisin vaadittuun tarkkuuteen ei enää eläimiä käyttämällä parhaiten päästä. Lainsäädäntö sallii eläinkokeiden käytön, mutta tähtää niistä luopumiseen. Toistaiseksi uusille tutkijoille opetetaan vielä koe-eläinten käyttöä, mutta tulevaisuus on vaihtoehtoisissa menetelmissä, kuten solulinjoissa. Ne ovat myös taloudellisesti tehokkaampia, sillä niiden ylläpitoon ei vaadita häkkejä eikä hoitajia. Joku päivä maailmamme on vielä eläinkokeeton.

KENESTÄ ON KOKEMUSTENSA ASIANTUNTIJAKSI? Mitä kokemusasiantuntijoista pitäisi ajatella? Moni ei tunnu tietävän. Keitä kokemusasiantuntijat ovat ja mihin heitä tarvitaan? Kokemusasiantuntijuus tarvitsee nyt kasvojenkohotuksen. TEKSTI Anna Jaakonaho

okemusasiantuntijoita tarvitaan esimerkiksi terveydenhuollossa, järjestötoiminnassa sekä julkisessa keskustelussa. Jätetään heti alkuun termiin latautuneet negatiiviset mielleyhtymät kaiken maailman ihmedieettitieteilijöistä ja katsotaan sen sijaan sen laadullisiin ulottuvuuksiin. Kokemusasiantuntijoilla on nimittäin tärkeä asema sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Kokemusasiantuntija on wikipediahengessä kiteytettynä ihminen, jolla on omakohtaista kokemusta jostakin psyykkisestä tai fyysisestä sairaudesta, vammasta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta. Hänellä on halu auttaa omalla kokemuksellaan kertyneen tiedon kautta. Kokemusasiantuntijan erottaa muista asiantuntijoista se, että hänen osaamisessaan merkittävintä on kokemus-, ei substanssitieto. Hänellä voi olla paljonkin muuta asiantuntemusta, mutta kokemusasiantuntijana toimiessaan hän toimii ennen kaikkea kokemuksensa ohjaamana. Kokemusasiantuntija voi toimia esimerkiksi vertaistukena. Sosiaalija terveydenhuollon piirissä toimiva kokemusasiantuntija voi tarjota tukea ja tietoa, jota henkilökunnalta ei ole mahdollista saada. Samalla kokemusasiantuntija itse voi muuttua potilaasta parantajaksi. Voisiko siis kuka tahansa olla kokemusasiantuntija? Kuinka ihminen voi tulla kokemustensa asiantuntijaksi?

siantuntija-sana viittaa siihen, ettei kokemusta ole ehkä tarkoitus kuulla täysin ihmisen ehdoilla. Sitä käytetään jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Periaatteessa kokemusasiantunti-

Varsinaiseksi kokemusasiantuntijaksi ihminen tulee ehkä vasta, kun hänen kokemuksellaan on yleisö ja sopiva viitekehys. jaksi voi kutsua ihmistä, jonka kokemustietoa hyödynnetään esimerkiksi mediavälitteisessä keskustelussa, palveluiden kehittämistyössä tai potilastyön tukena. Kokemusasiantuntijaksi sosiaalija terveydenhuollon piirin voi kuitenkin tulla ensisijaisesti vain käymällä kokemusasiantuntijakoulutuksen. Koulutuksia tarjoavat usein itse kokemusasiantuntijuutta hyödyntävät yhdistykset ja julkisen palvelun toimijat. Koulutuksiin kutsutaan ihmisiä, joilla on tarvittava kokemustausta. Koulutuspaikkoja välittää esimerkiksi Koulutetut Kokemusasiantuntijat ry, joka edistää kokemusasiantuntijatoimintaa ja valvoo kokemusasiantuntijoiden etua Suomessa. Yhdistyksen verkkosivuilla kerrotaan koulutettujen kokemusasiantuntijoiden olevan kysyttyjä esimerkiksi palvelujen kehittämistehtävissä sekä sosiaalija terveydenhuollossa ammattihenkilöstön tukena. Yhdistys puhuu kokemusasiantuntijaksi kasvamisesta. Koska kasvaminen on prosessi, yhdistys on määritellyt kokemusasiantuntijakoulutuksille suosituksia muun muassa niiden minimikestosta ja sisällöistä. Kokemusasiantuntijuuteen liittyy olennaisesti tiedon henkilökohtaisuus. Jos kokemustietoa ohjaillaan, siitä saattaakin katketa terä. Kokemusperäisen tiedon ohjailussa luulisi myös olevan eettisiä riskejä; esimerkiksi kokemusasiantuntijaa hyödyntävä taho voi poimia tarinasta vain ne tiedot, jotka edesauttavat toimijan omaa kansikuvaa. Koulutuksen tulisi esimerkiksi ohjata kokijaa tarkastelemaan omaa tilannettaan ulkopuolisen silmin. Koulutus voi valmistaa tulevaa asiantuntijaa ihmiskohtaamisiin ja viestimään omasta kokemuksestaan niin, että se auttaa kuulijaa. Tarinamuodossa kokijan oma kokemus kasvaa ilmaisuvoimaltaan ja rekonstruoituu syy-seuraussuhtein hahmotettavaksi tapahtumasarjaksi. Kokemusasiantuntijaksi voi siis kehittyä siihen valmistavia taitoja harjoittelemalla. Toisaalta varsi-

naiseksi kokemusasiantuntijaksi ihminen tulee ehkä vasta, kun hänen kokemuksellaan on yleisö ja sopiva viitekehys. Asiantuntijuus syntyy vuorovaikutuksessa.

okemusperäisestä tiedosta hyötyy myös tiede. Esimerkiksi anestesian aikaiset hereilläolokokemukset ovat kuuma tutkimusaihe lääketieteessä. Ihmisten kerrottua kokemistaan kauhunhetkistä leikkaussaleissa on myös anestesiologiassa herätty tunnistamaan nykymuotoisen anestesian ongelmia. Anestesiologiaa tuskin kehitetään pitkälle vain kokemustiedon avulla, mutta haastattelut ovat antaneet tärkeän sysäyksen tutkimukseen. Vaikka nukutuksen jälkeen haastateltuja ihmisiä ei ehkä suoraan voi kutsua kokemusasiantuntijoiksi, he valottavat, kuinka kokemustiedolla voi olla suuria vaikutuksia tieteeseen. Lähemmäs varsinaista kokemusasiantuntijuutta päästään, kun tarkastellaan kokemustiedon hyödyntämistä esimerkiksi erilaisten hoitojen kehittämisessä. Esimerkiksi riippuvuushoitoihin osallistuneet voivat olla mukana arvioimassa hoitojen onnistumisia ja epäonnistumisia yhdessä ammattilaisten kanssa.

okemusasiantuntijuus on korvaamaton keino viestiä esimerkiksi siitä, kuinka sairaudet, poliittiset päätökset, luonnonkatastrofit ja kriisit vaikuttavat ihmiselämään. Lääkärit ja hoitajat edistävät potilaan paranemista ammattiosaamisensa pohjalta. Kokemusasiantuntijoihin nähden heiltä puuttuu kuitenkin valmiudet yhdenvertaiseen ja henkilökohtaiseen kohtaamiseen. Kriisin kokenut voi puhua ammattilaisen kanssa, mutta vertaistuki voi olla voimakkaampi toivon tuottaja. Tekee hyvää myös päätöksentekijöille katsoa välillä silmiin ihmistä, johon poliittiset toimet kohdistuvat. Inhimilliset ratkaisut syntyvät, kun nähdään tilastojen takana piilossa olevat kokemukset.

Mantelitumake on kuitenkin vain mustavalkoinen tunteiden tulkki, ja tarkemmat sävyt tunteille antaa aivokuori. Esimerkiksi rakastuneella mantelitumakkeen toiminta hiipuu ja pelon, surun ja vihan tunteet väistyvät, jolloin tilalle jää vain ihastumisen euforia.

Tunteiden

kemiaa

Tunne on jonkin tuntemuksen sävyttämä tietoinen elämys. Ne tuntuvat ympäri kehoa, mutta miten tunteet ja kemia liittyvät toisiinsa?

unteet ovat mukana kaikessa ihmisen tekemisessä. Ne ohjaavat ihmisen toimintaa, saavat meidät tekemään päätöksiä. Pohjimmiltaan tunteet ovat hermostossa tapahtuvia äkillisiä reaktioita ulkoisiin ärsykkeisiin. Ne syntyvät havainnoista ja tulkinnoista, joita teemme ympärillämme tapahtuvista asioista. Myös elimistön muutokset koetaan tunteina. Tunnekokemukset ovat seurausta autonomisen hermoston ja hormonien toiminnasta. Ärsytys, ihastuminen ja stressi tuntuvat kaikkialla. Jännityksen seurauksena pulssi kiihtyy, kädet vapisevat ja hengitys nopeutuu. Tunteet kuluttavat energiaa, ja erityisen paljon ne kuluttavat energiaa silloin, kun tunteita tukahdutetaan. Tunteet kuitenkin myös antavat energiaa; ihastunut ihminen tuntee pystyvänsä mihin vain kellon ympäri ilman unta. Toisaalta ihastuessa ajatukset harhailevat eikä ihastunut pysty keskittymään kunnolla muuhun maailmaan.

ivokemialla on erityisen vahva yhteys tunteisiin. Tunteiden säätelystä vastaa limbinen järjestelmä, joka sijaitsee isoaivojen reunaosissa ympäröiden aivorunkoa. Tunteiden säätelyn lisäksi limbinen järjestelmä yhdistelee tunteita muistiin tallentuneisiin fyysisiin kokemuksiin. Limbinen järjestelmä koostuu talamuksesta, hypotalamuksesta, hippokampuksesta ja mantelitumakkeesta. Kaikilla näillä osilla on oma tehtävänsä tunteiden säätelyssä, mutta erityisesti tunteisiin vaikuttaa mantelitumake. Sen tehtävänä on esimerkiksi analysoida tunteita ja säilyttää tunnemuistoja. Mantelitumake vastaa myös pelkoreaktiosta. Uhan hetkellä mantelitumake aktivoituu ja saa aikaan kämmenten hikoamisen ja sykkeen kiihtymisen.

okainen tunne on jonkin välittäjäaineen laukaisema. Kun ihminen rakastuu, kehossa lähtee liikkeelle muun muassa dopamiini, joka on voimakkaasti nautintoa ja euforiaa aiheuttava hormoni ja välittäjäaine. Stressi sen sijaan aiheuttaa kortisolin tuotannon lisääntymisen. Kortisoli on lisämunuaisesta löytyvä hormoni, jota keho tuottaa enemmän kohdatessaan henkistä tai ruumiillista rasitusta. Kortisolin tehtävänä on pitää meidät hereillä ja aktiivisina päivän aikana. Jos sitä kuitenkin muodostuu liikaa, seurauksena on unen laadun heikentyminen ja ärtyneisyys, toisin sanoen vitutus. Rakastuminen on oikeastaan melko samanlainen olotila kuin stressi, sillä myös rakastuessa kortisolin tuotanto voimistuu.

ivojen kemiaa muuttamalla voidaan vaikuttaa tunteisiin. Esimerkiksi kahvi ja huumeet ovat piristeitä, jotka vaikuttavat tunteisiimme merkittävästi. Myös limbisen alueen vaurioituminen tai sähköllä ärsyttäminen voi muuttaa tunteita. Tällöin voidaan saada aikaan esimerkiksi kiukkua tai pelottomuutta. Skitsofreniassa dopamiinia syntyy liikaa, jolloin se aiheuttaa aistiharhoja. Skitsofreniaa on hoidettu sähköshokeilla, sillä ne vaikuttavat jollain tapaa välittäjäaineisiin. Sähköshokkien vaikutusmekanismia ei kuitenkaan vieläkään tunneta tarkasti, vaikka sitä on yritetty selvittää vuosikymmeniä.

unteet eivät kuitenkaan ole vain turhia häiriötekijöitä, joiden vatvomiseen käytämme suuren osan valveillaoloajastamme. Tunteilla on merkitystä evoluution kannalta, sillä evoluutio on kehittänyt tunteet suojaamaan meitä. Niiden avulla reagoimme vaaroihin, kuten lähestyviin deadlineihin. Tunteet siis auttavat meitä selviytymään elämän hankalista tai vähemmän hankalista hetkistä, elämästä yleensäkin. Toisaalta tunteita voi myös jäädä vatvomaan, jolloin voidaan ajatella, että tunteet auttavat meitä jäsentämään ajatuksiamme ja sitä kautta myös selviytymään ajatusten sumasta. Tunteet eivät synny tyhjästä, vaan ne ovat aina seurauksia. Tunteet tulevat ja menevät, niin kuin ajatuksetkin. Ne eivät ole oikeita tai vääriä, eikä niitä voi tai edes tarvitse perustella. Ja onneksi ei tarvitse, sillä aina omia tunteitaan ei pysty perustelemaan edes itselleen. Parempi silti tuntea vaikka järjettömiä tunteita, kuin pelkkää tunteettomuutta.

Älä suotta harmistu, et keksi kuitenkaan sujuvampaa suomenkielistä sanaa. Tässä muutama konsepti, joilla osoitat olevasi intelligentti ekspertti viestinnän alalla:

TEKSTI Anni Rossi

– mitä näitä nyt on.

painotalon mainos

Parasta ilmaston kannalta olisi istahtaa kompostin pĂ¤Ă¤lle ja tehdĂ¤ itsari.