Vihatut valkoposket – vieraslajipuhetta ja lajien välisiä konfl ikteja

VIHATUT VALKOPOSKET

– vieraslajipuhetta ja lajien välisiä konfl ikteja

TEKSTI | Tiina Ollila ja Sanna Hagelberg

Eläin tuntuu olevan väärässä paikassa luodolla, väärässä paikassa kaupungissa, väärässä paikassa metsässä ja pahanteossa vilahtaessaan ihmisen pihalla. Ihmisen ja muiden eläinten kohtaaminen tarkoittaa Suomessa useimmiten syömistä, torjuntaa tai tappamista.

OLETKO KUULLUT, että supikoira levittää tauteja? Entä nähnyt, että koiria usutetaan valkoposkihanhien kimppuun? Oletko itse ärsyyntynyt lokeista? Siitä tuskin on kauaa, kun luit jutun, jossa poliisi ampui kaupungissa harhailleen eläimen, vaikka eläin ei ollut tehnyt muuta kuin eksynyt väärälle alueelle.

Meitä pelotellaan pedoilla ja tautien tartuttajilla. Joinain vuosina puhutaan enemmän susista, joinain hätäillään rottien takia. Tänä vuonna tähtäimessä ovat olleet ainakin villisiat, valkoposkihanhet, talitintit, naakat ja meri metsot. Merimetsojen ulosteiden kuolettamia puuhehtaareja kauhistellaan, vaikka mittakaava on totaalisen toinen, kun puhutaan ihmisen suorittamista avohaukkuista. Jotkut kansalaiset ovat hävittäneet pesiä, jahdanneet, yliajaneet, loukuttaneet ja ampuneet lukemattomia erilajisia yksilöitä. Yhden lajin demonisointi johtaa laajempaan pelkoon, joka aiheuttaa tappo- ja torjuntakierteen: espanjansiruetanapelon takia tuhotaan ulkoisesti samannäköisiä ukko- ja metsäetanoita.

Eläinsuojeluyhdistyksille tulee ilmoituksia loukkaantuneista linnuista, joiden vammojen syynä on ihmisen toiminta. Usein kyse on tahallisesta eläinten satuttamisesta; esimerkiksi valkoposkihanhien päälle on raportoitu kaadetun kuumaa kahvia Korkeasaaressa. Yleisimmät vammat kaupunkien valkoposkihanhilla ovat koirien aiheuttamia. Monet lajit ovat kohdanneet kymmenien ja satojen vuosien ajan vainoa. Suoran vainon lisäksi monia on tuhoreissujen kylkiäisenä häiritty. Luonnon tasapainosta puhuminen tuntuu mahdottomalta, sillä ihminen sorkkii petojen määrää, hyönteisten määrää, lintujen määrää, nisäkkäiden määrää niin luonnossa kuin rakennetuissa ympäristöissäkin.

Media elää jatkuvasta kon iktinnälästä, käyttää asiantuntijoina metsästäjiä ja paisuttaa väärillä tiedoilla yksittäistapauksia ilmiöiksi. Tiettyjen lajien kohdalla halutaan rakentaa kuvaa hankalista tai vaarallisista eläimistä, joiden metsästystä ja tuhoamista voidaan perustella lehtijuttujen synnyttämien mielikuvien perustein. Terveydensuojelu, vieraslajeihin liittyvä lainsäädäntö ja taloudelliset intressit kietoutuvat puheissa sekasotkuksi. Eläimiä torjutaan tautien levittämisen pelon takia, eläimen ominaisuuksien takia, ulosteen takia ja rahan takia. Miksi vihaa ei pystytä perkaamaan? Mistä näin torjuva eläinkäsitys ja eläinviha kumpuavat?

Ihminen kategorisoi muita eläimiä tarpeidensa ja mieltymystensä mukaan esimerkiksi lemmikeiksi, terapiaeläimiksi, haitta- ja tuhoeläimiksi. Me tuskin koskaan pääsemme kokonaan vapaiksi luokittelun tarpeesta, mutta lainsäädäntöä ja ajatusmaailmaa voimme muuttaa vähemmän tuhoavaksi ja leimaavaksi. Petoeläimet, kaupunkiin asettuneet eläimet ja lentävät eläimet tuntuvat uhmaavan ihmisen yksinvaltiutta kulkiessaan mielensä mukaan. Ne eivät suostu hyötyeläimen ja siten hallittavan eläimen kategoriaan vaan toimivat itsenäisesti. Myös nämä eläimet pitäisi nähdä ihmiskeskeisyyden katsantotavan ulkopuolelta. Perinteinen

Valkoposkihanhen häiritseminen ja tappaminen on laitonta. Median levittämä valkoposkihanhivihan värittämä informaatio antaa kuitenkin ymmärtää, että toiminta on sallittua tai suotavaa.

luonnonsuojelullinen näkökulma ei ole riittävä: eläimet eivät ole vain lajinsa edustajina toistensa kopioita, ”kantaa” tai geenipankkeja. Ne pitäisi nähdä osana luontoa ja monimuotoisuutta tuntevina ja monenkirjavina yksilöinä, joilla on oma elämänsä ja tarve elintilaan. Maailma – myös Suomi – on meidän kaikkien, kaikenlajisten yksilöiden.

Eläintuotannon osuus konfl iktien tuottajana

Monien ihmis–eläin-kon iktien juurisyy on eläintuotannossa. Susien nähdään aiheuttavan taloudellisia vahinkoja poronhoitajille ja lampureille. Merimetsojen väitetään verottavan kalansaaliita. Valkoposkihanhet syövät rehupeltojen antimia. Maidontuottajat yrittävät saada korvauksia, kun talitintit ovat nokkineet lehmien vetimiä. Kaikissa näissä on kyse siitä, että ihminen käyttää moninaisilla tavoilla itsekkäästi sekä kasvatettuja että luonnonvaraisia eläimiä omaksi hyödykseen. Kyse ei siis ole oikeastaan ihmis–eläin-kon ikteista vaan eläimiä hyödyntävän ihmiskuvan ja kesyttämättömien eläinten välisestä resurssinjaosta. On tärkeää huomata, että ihminen ei ole yhtä kuin eläintuotantoa kannattava ihminen: haitat eivät kosketa kaikkia, ja haitat eivät useinkaan kosketa suoraan itse ihmistä vaan hänen omaisuuttaan tai talouttaan – ja eläintuotannossa käytettävät eläimet ovat rahanarvoista omaisuutta.

Ihminen on aiheuttanut valtaosan maailman ongelmista, mitä tulee tilan käyttöön, rakentamisen vaikutuksiin, metsien tuhoon ja peltojen monokulttuurisuuteen. Ihminen on rakentanut kaupungit täyteen, pilkkonut maaseudut, pirstonut elinympäristöt ja typistänyt metsät hyödykkeiksi. Ihminen on valloittanut maan, ilman ja veden: meneillään on kuudes eläinten joukkotuho, sukupuuttoaalto. Kaikesta uutisoinnista ja tutkimustiedosta huolimatta arkipäiväinen keskustelu ihmisten ja muiden eläinten välisiin kon ikteihin pysyy tuhoamisen värittämänä.

Median vastuu vihamyllynä

Mediassa on uutisoitu Espoon kaupungin hakeneen lupaa ELY-keskukselta valkoposkihanhien häätämiseen koirien avulla puistoalueilta. Kun uutiset onnistuneista häätämisistä levisivät, moni yksityishenkilö ajatteli tekevänsä yhteisölle palveluksen häätämällä valkoposkihanhia koirien avulla.

Valkoposkihanhen häiritseminen ja tappaminen on laitonta. Median levittämä valkoposkihanhivihan värittämä informaatio antaa kuitenkin ymmärtää, että toiminta on sallittua tai suo-

Susien nähdään aiheuttavan taloudellisia vahinkoja poronhoitajille ja lampureille, ja jos susien olemassaolosta näkyy ihmisille merkkejä, niiden katsotaan olevan liian lähellä ihmisasutusta oleilevia ”häirikkösusia”.

Metsässä pulu on kyyhky; kaupungissa likainen, lentävä rotta.

tavaa. Koiran usuttaminen hanhien kimppuun aiheuttaa linnuille stressiä ja fyysisiä vammoja – etenkin poikasille, jotka eivät pysty vielä lentämään hyökkäystä pakoon. Olisi hyvä muistaa, että ihmisen levittäytyessä yhä laajemmalle eläinten luontaiset elinympäristöt kaventuvat, jolloin eläimet ovat pakotettuja siirtymään ihmisten hallitsemille alueille.

Tappamisen, karkottamisen ja pesien tuhoamisen sijaan on etsittävä ja toimeenpantava ratkaisuja; luonnon- ja eläinsuojelujärjestöt ovat tarjonneet asiantuntemustaan näihin. Ongelmana ei ole se, etteikö ratkaisuja olisi vaan se, että tappaminen ja yksinkertaistaminen viehättävät. Ihmiskeskeisyys on niin voimakas lähtökohta, että esimerkiksi päättäjät eivät uskalla kyseenalaistaa sitä. Tuhovimmassaan ihminen ei loogisella ajattelulla loista: Suomessa on todettu useita merimetsokolonioiden tuhoamisia. Lajin vainosta kärsivät myös muut saaristolinnut, sillä pesimäaikana luodolle nouseva ihminen aiheuttaa monien sorsalajien, tiirojen ja kahlaajien pesintöjen epäonnistumisen.

Aivan ensimmäiseksi media pitäisi vastuuttaa käsittelemään vieraslajeja, kaupungissa harhailevia yksilöitä ja kon iktitilanteita asiantuntemuksella ja liennyttävällä otteella. Media luo väkivallaksi äityvää konkreettista vihaa. Se päästää metsästäjät juttujen asiantuntijoiksi ja kirjoittaa kritiikittä kohuotsikoita. Median tulisi todella vakavasti tarkastella kriittisesti panostaan ihmisten ja muiden eläinten välisten kon iktien sytyttämiseen, paisutteluun ja ylläpitoon.

Median edustajilla on valta johdatella kon ikteihin liittyvää retoriikkaa. Esimerkiksi merimetso kuuluu Itämeren alueen alkuperäiseen pesimälinnustoon. Mediassa sitä kuvataan ryöstökalastajaksi ja häikäilemättömäksi reviirin valtaajaksi, joka paskoo ympäriinsä. Eläimet ovat läsnä maailmassa, myös ihmisen hyödyntämillä ja rakentamilla alueilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on radikaali toteamus: myös muut kuin ihmiset ovat olemassa ainutkertaisessa elämässään. Kaikkia yksilöitä voi arvostaa omina yksilöinään pitämättä niistä. Kaikille tunteville otuksille voi haluta yhtäläisiä

oikeuksia esimerkiksi omaan elämäänsä tai vapauteen huolimatta siitä, miellyttääkö kyseinen laji tai yksilö itseä.

Tappamisesta rinnakkain elämiseen

Kohuihin ja vihaan perustuvan lietsonnan sijaan tarvitsemme tutkimusta. Kantojen laskemisen ja korvausten toimittamisen lisäksi tarvitaan eläinnäkökulmaa; esimerkiksi villisikojen pannoittaminen afrikkalaisen sikaruton takia on ihmis- ja talouskeskeistä tutkimusta. Sikaruton osalta pahin skenaario olisi se, että sen ilmestyminen johtaisi sianlihan ja sianlihatuotteiden viennin lopettamiseen. Tämä olisi tuotannossa pidettävien sikojen tulevaisuuden kannalta loistouutinen, mutta ihmiskeskeiset ja euronkiiltoiset linssit päässämme emme kykene selkeään ajatteluun.

Millaisia konkreettisia ratkaisuja ihmis–eläin-kon ikteihin voisi kehitellä? Täytyy huomioida, että ratkaisuja miettiessä on pohdittava tilanteisuus ja paikallisuus. Nähdäksemme pohdinnoissa päästäisiin jo erittäin pitkälle käyttämällä kahta pääperiaatetta: Ensimmäinen periaate olisi se, että tappaminen ei ole koskaan ensimmäinen eikä hyväksyttävä ratkaisu. Toinen periaate olisi se, että ratkaisua etsittäessä näkökulman on oltava eläinkeskeinen. Tällä hetkellä keskustelu keskittyy lähes ainoastaan torjuntakeinojen käyttöön ja tehokkuuteen tai tehottomuuteen sekä tappamisen määrään. Tappamisen ja pelottelun sijaan pitäisi kartoittaa erilaisia keinoja: tuoksuihin ja tilankäyttöön perustuvaa estämistä, eläimelle haitatonta karkottamista, muualle houkuttelua, alueiden rajaamista, tilan tarjoamista, eläinten tai ihmistoiminnan siirtämistä, odottamista ja sietämistä.

Kesykyyhkyt, eli tuttavallisemmin pulut, ovat tuttu näky kaupunkiympäristössä. Vaikka kyyhkyä lintulajina on vuosisatojen ajan pidetty arvossa kristillisenä Pyhän hengen symbolina, kesykyyhkystä on muodostunut nykyihmiselle vihollinen, jonka häätämiseen ja tappamiseen käytetään aikaa. Kaupunkiympäristöissä viihtyvät pulut nähdään likaisina tuholaisina. Pulujen häätäminen on kaupunkilaiselle näkymättömämpää kuin valkoposkihanhien, mutta se on järjestelmällisempää. Tuholaistorjuntayrityksiä voi löytää verkosta runsaasti, mutta monelta jää huomaamatta yritykset, jotka toimivat eettisesti poistaessaan lintuja sisätiloista, kuten yritysrakennuksista. Järjestelmällistä pulujen hävitys- ja tuhoamistoimintaa on tiedettävästi harjoitettu Suomessa jo sadan vuoden ajan. Puluja ei nähtävästi tänä päivänä hävitetä esimerkiksi VR:n asemilla aktiivisesti. VR:n mukaan siellä pyritään vähentämään ”niiden aiheuttamia hygieniahaittoja esim. lintuesteillä”.

Mikäli kaupunkilaiset haluavat hanhettomia puistoja ja lokittomia toreja, ajattelun täytyy laajentua häätämisestä tilojen järkevään suunnitteluun.

Kaupungit on suunniteltava jatkossa myös muiden eläinten ehdoilla. Ihminen ei voi edellyttää, että eläimet noudattavat kaikkialla ihmisen tahtoa. Jatkuvan torjunnan ja intressiristiriitaisuuden sijaan kaupunkisuunnittelua ja aluepolitiikkaa pitäisi tehdä siten kuin päättävissä pöydissä olisi mukana eläinedustajia. Rotat, pulut ja lokit ovat osa kaupunkiympäristöä ihmisten haluista riippumatta. Puutarhoja ja pihoja voisi suunnitella siten, että peurojen vierailut vihannesmaille estettäisiin vaikkapa umpipihoja mukaillen. Muita ratkaisuja erilaisiin kon iktitilanteisiin ovat erilliset lintupellot, puistojen muokkaaminen ihmistoimintaan ja eläimille sallittuihin alueisiin, petojen suojelu ja eläintuotannon vähentäminen. Erityiset lintujen ruokintaan suunnitellut lintupellot eivät ole Suomessa uusi keksintö. Nämä ovat kokeiluissa osoittautuneet tehokkaiksi tavoiksi minimoida lintujen aiheuttamia satovahinkoja. Lintupeltojen perusidea on se, että ihminen erilaisilla pelotteilla ohjaa lintuparvet pois ei-toivotuilta alueilta linnuille tarkoitettuun ruokailupaikkaan. Pelkkä pelotteiden käyttö ei toimi, sillä jos vaihtoehtoista ruokailupaikkaa ei ole saatavilla, linnut palaavat uudelleen ruokailemaan paikkaan, josta ne säikäytettiin pois.

Luonnonvaraisten eläinten hyväksi on mahdollista kehittää monenlaista toimintaa. Suomalaisille hieman vieraampi auttamismuoto on esimerkiksi eläinambulanssi, joka saapuu paikalle noutamaan hylättyä lemmikkiä tai vaikkapa loukkaantunutta pulua. Eläinambulanssi on tuttu näky kaduilla muun muassa Amsterdamissa. Kotimaassa eläinambulanssin virkaa ajaa Helsingin virallinen eläinpelastusyksikkö, joka toimii pelastuslaitoksen alaisena. Loukkaantuneelle luonnonvaraiselle voi saada apua esimerkiksi Facebookin Eläinten pelastusringistä tai kotipihaan eksyneelle kyylle siirron turvallisempaan paikkaan erityisen kyypartion avulla. Tappamiselle on vaihtoehtoja. Suuren osan eläintehtävistä hoitavat vapaaehtoiset toimijat, kuten erilaiset eläinsuojeluyhdistykset, mikä ei ole kestävä tilanne. Yhteiskunnan tulisi ottaa suurempi vastuu kansallisen hoitojärjestelmän kehittämisessä ja esimerkiksi eläinten hätänumeropalvelun lanseeraamisessa.

Ensi kerralla kun kohtaat valkoposkihanhen tai pulun, yritä unohtaa median ja lainsäädännön luokittelu. Yritä nähdä yksilö lauman, lajin tai kategorian sijaan. Yksilö, joka on arvokas itsessään. ■

TIINA OLLILA fi losofi an maisteri Tiina Ollila on toiminut Eläin oikeuspuolueen tiedottajana, hallituksessa ja puheenjohtajistossa 2016–2020. Ohjelmatyöryhmän puheenjohtajana hän on toiminut vuodesta 2017.

Hän on tutkinut Jyväskylän yliopistossa tekemissään opinnäytetöissä, miten tuotantoeläimen kuolemaa representoidaan teurastamiseen liittyvissä teksteissä Suomessa vuonna 2016. Hän jatkaa teeman parissa väitöstutkimuksessaan Turun yliopistossa.

Tällä hetkellä Ollila on Kriittisen eläintutkimuksen verkoston varapuheenjohtaja sekä Eläimiksi-verkkosivuston toimituskunnan jäsen.

SANNA HAGELBERG teologian ja uskonnontutkimuksen kandidaatti Sanna Hagelberg on eläinoikeus aktivisti, joka keskittyy tuotantoeläinten oikeuksien ajamisen lisäksi vapaaehtoistyöhön loukkaantuneiden luonnonvaraisten eläinten parissa.

Helsingin yliopistossa opinnoissaan Hagelberg tutkii ihmisten ja eläinten välistä suhdetta uskonnon näkökulmasta. Hän on syventynyt kristillisten tekstien eläinkäsityksiin ja eläineettisiin kysymyksiin.

Hagelberg on organisaattori Animal Save Finland ja Finland Fur Animal Save -järjestöissä sekä toiminut Animalian opiskelijaryhmän hallituksessa vuodesta 2019.