Kajahdus II/10 by Kajahdus

2010

PÄÄTOIMITTAJAT Pekka Pennanen Jonas Sjöblom KIRJOITTAJAT Henriikka Hämäläinen Tiina Erkkilä Mikael Isoaho Nanne Isokuortti Suvi Korhonen Janne Lardot Minna Larvio Petra Malin Anna Nádasi Minna Nurminen Pekka Pennanen Pirkko-Liisa Rauhala Jonas Sjöblom Aki Teri VALOKUVAT Viaggiatore Fantasma Anna Löfström Petra Malin Minna Nurminen Katja Sergejeff Stydi ry

ULKOASU Tuomas Kortteinen TAITTO Anna Nádasi PAINO Picaset Oy, Helsinki Painos 150 kpl Julkaisija Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston sosiaali politiikan ja sosiaalityön opiskelijat TOIMITUKSEN OSOITE Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto, pekka.pennanen@helsinki.fi jonas.sjoblom@helsinki.fi blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti

4 6 9 10 12 14 16 19 20 22 23 24 25 27 28 30 32

Pääkirjoitus

Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

Akateemisesta vapaudesta ja vastuustakin Pirkko-Liisa Rauhala

”On tänään onnen päivä” Mikael Isoaho

Ajattelevan ihmisen vastuusta

Aki Tetri

Itä-Helsingissä saat puukosta

Minna Nurminen

10 000 euron leima Henriikka Hämäläinen

Työelämä ja tutkimus tutuksi harjoittelussa

Tiina Tapanila

Poste Restante Stydi ry

Sossun vaateblogi

Petra Malin

Mikä minusta tuli isona?

Tiina Erkkilä ja Nanne Isokuortti

Subutexprinssi vailla valtaa

Anna Nádasi

Mikä on tuo Stigma ry?

Janne Lardot

Stydi ry - väkevää meininkiä jo vuodesta 2009

Minna Larvio

Euroopan synkkä taivas

Anna Nádasi

Sosiaalityöntekijän vapaapäivä

Anna Nádasi

Karjahdus

Suvi Korhonen ja Aki Tetri

Älä yritä tarttia tähän hetkeen Petra Malin

pääkirjoitus Pekka Pennanen ja Jonas Sjöblom

un vanhemmilta ihmisiltä kysytään, millaista heidän opiskeluaikansa oli ja mitkä ovat siitä vahvimmat muistot, vastaus on yleensä vapauden ja huolettomuuden kokemus. Kuitenkin todellisuudessa opiskeluaika on ikuista tasapainoilua vapauden ja vastuun välillä: akateemisesta vapaudesta huolimatta opintopisteitä on kerättävä vaadittava määrä, vuokra pitää maksaa, töitä pitää tehdä. Yhtä tärkeässä asemassa on sosiaalisten verkostojen luominen ainejärjestötoiminnan ja muiden yhteisöjen kautta. Tässäkin opiskelijan omavastuu on suuri, koska opiskelu valtiotieteellisessä tiedekunnassa on loppujen lopuksi hyvin kirjatenttipainotteista ja vahvaa itseohjautuvuutta vaativaa. Yhteisöllistä lähiopetusta ei muutamaa seminaarikurssia lukuun ottamatta oikeastaan ole, eikä opiskelija välttämättä kohtaa toisia opiskelijoita opintojensa puitteissa. On tavallista, että valtsikan opiskelijat keräävät vastuutehtäviä itselleen eri järjestöissä hankkiakseen mielekästä tekemistä ja pitääkseen itsensä kiireisinä. Taustalla voi olla ajatus CV:n meriittien kasvattamisesta ja verkostoitumisesta. Saattaa kuitenkin käydä niin, että opiskelija kahmii itselleen liikaa vastuuta eikä hän suoriudukaan kaikista tehtävistään kunnialla. Se ei palvele kenenkään etua. Vastuun kantaja ei kostu tehtävästään millään tavalla eikä yhteisö hyödy tämän työpanoksesta. Opportunismi ja vastuu eivät ole hyvä pari. Ideaalitilanteessa hyöty on molemminpuolista ja toiminta kehittyy. Näin ainejärjestölehden tekijöinä onkin syytä miettiä, miten vapaus ja vastuu näky-

vät ainejärjestölehden tekemisessä. Ainejärjestölehdessä on mahdollista kirjoittaa mistä tahansa, ja tämä luokin kirjoittajille mahdollisuuden kirjoittaa vapaasti omista kiinnostuksen kohteistaan liiasta itsetarkkailusta välittämättä. Kirjoittajien vapauden vuoksi on hyvä, että lehdellä on laaja teema, jotta siihen saa liitettyä monenlaisia kirjoituksia. Tekijöiden ehkä ainonana vastuuna on sensuroida pahimmat ylilyönnit ja saada lehti valmiiksi omien opiskelukiireiden lomassa. Ainejärjestölehden tekemisessä on usein se ongelma, että aiheesta innostuneita on enemmän kuin juttujen kirjoittajia. Saimme opiskelijakollegoiltamme viime lehdestä palautetta, että lehden tyyli oli hieman liian virallinen ja huumoripitoisia juttuja toivottaisiin enemmän. Lehden jutut muovautuvat kuitenkin kirjoittajien mukaan, ja lehdestä kehittyy joka kerta omanlaisensa. Lehden vastuuhenkilöinä on hankala vaikuttaa juttujen lopulliseen muotoon, vaikka joitain suuntaviivoja jutuille voikin toki antaa. Haastammekin nyt kaikki Stigman ja Stydin humoristit mukaan lehden tekemiseen! Tässä lehdessä kirjoittajat lähestyvät vapautta ja vastuuta Alfred J. Kwakin jalanjäljissä Edward Saidin kautta aina Jakomäen gettoon saakka. Onnittelemme sinua uusi fuksi opiskelupaikasta laitoksellamme ja toivomme, että osaat hyödyntää akateemisen vapauden ja vastuun parhaaksi katsomallasi tavalla. Lähde rohkeasti mukaan kehittämään ainejärjestötoimintaa ja sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön yhteistä ainejärjestölehteä Kajahdusta!

A kateemisesta vapau d esta

vastuustakin TEKSTI Pirkko-Liisa Rauhala

kateeminen yhteisö on kohdistanut äänekästä arvostua Suomen uuteen yliopistolakiin sillä perusteella, että se kaventaa tutkimuksen vapautta tuomalla yliopistoon ulkopuolisia päättäjiä, voimistamalla ns. tulosohjausta ja säätelemällä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin yliopistoyhteisön jäsenten toimintaa. Arvostelussa on kannettu huolta humboldtilaiseksi nimetyn yliopistovapauden ja sivistysidean menettämisestä. Kyseisellä painotuksella esiintyvät arvostelijat ovat 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa opiskelleita, nyt eläkeiän kynnyksellä olevia henkilöitä. Humboldtilaisuus oli 1960- ja 1970-luvun länsieurooppalaisten yliopistoradikaalien keskeistä tunnussanastoa.

Humboldtilaisuudesta

Wilhelm von Humboldt (1767 – 1836) uudisti saksalaista yliopistoa 1800-luvun alussa esittäessään käsitteellistyksensä vapaasta sivistysyliopistosta, jota mikään ei saisi määritellä eikä ohjailla, kaikkein vähiten valtio tai julkinen valta. Liberalististen näkemyksensä W. von Humboldt esitteli teoksessaan ”Ideen zu einem Versuch, die Grenzen der Wirksamkeit des Staats zu bestimmen” (1810). Kielitieteilijänä ja hyvin monien kielten taitajana Wilhelm von Humboldt havaitsi ja ymmärsi kansainvälisen vuorovaikutuksen merkityksen tieteen korkeal-

le laadulle, mitä myös hänen luonnontieteilijä-veljensä Alexander von Humboldt (1769 – 1859) piti esillä mm. tutkimusmatkaraporteissaan. Humboldtilaisen yliopiston idealistinen perusajatus vapaasta tieteenharjoittamisesta ei ole vanhentunut. Sosiaalisena instituutiona humboldtilainen yliopisto sen sijaan kuuluu menneeseen maailmaan. 1800-luvun alussa saksalainen ja yleensäkin eurooppalainen yliopistolaitos sijaitsi sääty-yhteiskunnassa. Yliopistoaika oli vapaiden säätyjen nuorille miehille sivistymisen ja itsensä vapaan kehittämisen mahdollisuus. Heistä joillekin avautui tieteellinen ura, useiden kuitenkin siirtyessä yliopistollisen vapauden ajan jälkeen säätyjensä mukaisiin poliittis-hallinnollisiin, kaupallis-taloudellisiin tai tuotannollisiin tehtäviin. Humboldtilainen yliopisto ei ollut vertikaalisen sosiaalisen liikkuvuuden järjestelmä, mikä usein unohtuu humboldtilaisuuteen vetoajilta. Kyseisen yliopiston ovet avautuivat vain niille, joiden vanhemmilla oli varaa koulutuksen kustantamiseen. Sekä vanhempien että nuorten miesten omaa motivaatiotakin täytyi löytyä, sillä yliopistolaitoksen vahva kilpailija nuorten miesten rekrytoinnissa 1900-luvulle asti oli armeija, joka oli myös ylempien säätyjen miehille kelpo vaihtoehto. Horisontaalista sosiaalista liikkuvuutta humboldtilainen yliopisto edisti avatessaan väylät vapaaseen tieteenharjoittamiseen ja akateemisiin asiantuntija-ammatteihin. Rakenteeltaan humboldtilainen yliopisto on pyramidimainen eli yksihuippuinen, mikä on ehkä merkittävin jäänne eurooppalaisessa yliopistossa. Huipulla hallitsee yksi professori oppituolissaan, jopa vuosikymmenien ajan, ja muu henkilöstö sijaitsee hänen ympärillään hierarkkisesti, opiskelijat alimpina. Yhdysvaltojen tieteen menestys perustuu monien tutkimusten mukaan yliopisto-tutkijoiden liikkuvuuteen ja monihuippuisuuteen: saman alan professoreita on useita ja he vuorovaikuttavat toisiinsa. Monihuippuisen tiedeyhteisön valttikortteja ovat sen matalammat hierarkiat, opiskelijoiden mahdollisuudet saada ohjausta useammalta pätevältä opettajalta ja opiskelijoiden muutenkin keskeinen asema ja kuuluva ääni tutkimus- ja opetusyhteisössä. Tieteen vapaus tai idealistinen oletus sellaisesta on kiistatta uudennos, jonka Wilhelm von Humboldt kehitti. Samaan historialliseen aikaan käynnistyi kuitenkin se prosessi, jota tänään luonnehditaan tieteellis-teknologi-

seksi kehitykseksi, tieto-ohjaukseksi, tieteelliseksi koulutukseksi ym. tutkimus- ja tiedesanoilla kuvailtaviksi asioiksi. Se ei suinkaan jäänyt yliopiston seinien sisäiseksi tapahtumiseksi, vaan teollistuneiden yhteiskuntien kaikki intressipiirit ja toimijat, viimein jopa naiset tulivat suorastaan myrskyisästi määrittelemään tutkimustarpeita, sen tekemisen ehtoja ja sovelluksia. Yliopisto yhteiskunnassa

Yliopiston kiinnittyneisyys muuhun yhteiskuntaelämään on johdonmukaista modernisaatiokehitystä. Sitä vasten pidän käsittämättömänä anakronismina niitä väitteitä, joiden mukaan uusi yliopistolaki ikään kuin vasta nyt avaisi yliopiston ovet yrityksille ja muille ”ulkopuolisille”.

Elinkeinoelämä, julkinen valta ja edunvalvontakoneistot ovat kyllä löytäneet tiensä yliopistoon jo ajat sitten kaikissa teollistuneissa maissa. Metsäteollisuuden ja meijeriteollisuuden kuten kaiken muunkin teollisuuden edustajat sekä julkinen valta ovat aina vaikuttaneet suomalaisessa yliopistoelämässä. Ja 1970-luvulla jopa poliittiset puolueet tulivat suoriksi toimijoiksi yliopistoon. Aikaisemmin taustalla pysytelleet harmaat eminenssit saavat nyt selkeät kasvot yliopistojen hallitusten jäseninä. Sellaisina heidän kanssaan voi käydä julkisesti keskustelemaan ja kiistelemään intresseistä, linjavalinnoista, tutkimuksen periaatteista. Läpinäkyvyys on edistystä. Tiede ja tutkimustoiminta ovat sosiaalinen instituutio aivan samalla kuin muutkin ihmisten muodostamat instituutiot. Niihin rakentuu vallankäyttöä, hierarkioita, suosikkijärjestelmiä, virkojen, toimien, asemien, rahojen, tilojen ja jopa salien istumajärjestysten säätelyä. Akateeminen vapaus ei ole kaikille avointa substanssia, vaan sillekin on muodostunut oma annostelukoneistonsa. Hierarkkisissa rakenteissa luova ajattelu jää valtapelien jalkoihin. Yliopisto tieteellisenä tilana ei voi toimia mestari-kisälli -periaatteella, jossa kisälli opettelee tekemään mestarinsa tavoin. Ajattelu uusiutuu siten, että oppilaat lähtevät omille teilleen opettajiensa hoivista. Pienessä maassa se on kieltämättä ongelmallista, ja siksi kansainvälinen vuorovaikutus on välttämätöntä. Toisinaan ihmettelen, mistä vapauden menettämisestä kriitikot oikeastaan puhuvat. Nykyisessä yliopistossa on ollut täysin mahdollista hoitaa korkeimpia asemia vuosikausien ajan julkaisematta yhtäkään arvioitua kansainvälistä artikkelia. Onko se akateemista vapautta? Onko julkaisematta jättäminen merkki jostakin korkeammasta ajattelusta? Voiko tieteellistä työtä julkaista sanapökäleinä blogeissa ja mielipidekirjoituksissa? Missä on sen opettajan akateeminen vapaus, jonka työsuhde on niin lyhyt tai opetuskuorma alun alkaen niin suuri, ettei siihen mitenkään mahdu tutkimusperiodia? Vapaus ja vastuu Pidän epäonnistuneena reformina opiskeluaikojen lyhentämistä, mikä on ollut melko vähän esillä ns. uuteen yliopistoon kohdistetussa kritiikissä. Opiskeluajan rajaaminen on mielestäni oleellisin muutos humboldti-

laisessa yliopistoideaalissa. Ajan vapaus synnyttää luovaa ajattelua, ja ajan vapaus antaa aidon mahdollisuuden siihen vastuullisuuteen, joka tarvitaan itsenäisen ajatustyön tekemiseen. Opiskelijoilla pitäisi olla käytössään sitomatonta aikaa, jonka kuluessa he pääsevät tuntemaan, mitä tarkoittaa oman toimintansa ja ajattelunsa itsenäinen ohjaaminen. Sitä kautta oppii myös näkemään, miten vaikeaa, vaativaa ja ajoittain raskasta itseohjautuvuus on. Se tarvitsee tuekseen aktiivista vuorovaikutusta ja yhteistyötä opiskelijakollegoiden kanssa, mihin on myös oltava aikaa. Tutkimustyön tulokset muodostuvat kurinalaisen, hyvin organisoidun ja itseään säätelevän yhteistoiminnan ja yksilöllisen työskentelyn sulautumassa. Lieneekö suomalaisen individualismin hapanta hedelmää se, että olemme aika avuttomia oman tutkimuksemme kommunikoimisessa sekä kotona että ulkomailla. Suomalaiset tutkijat venäläisten tapaan ovat niitä, jotka kansainvälisissä konferensseissa oleilevat keskenään ja vetäytyvät omaan kieleensä. Vastuullinen toiminta voi muodostua vain herruudesta vapaassa kommunikaatiossa kuten Jürgen Habermas on asian muotoillut. Hierarkkiseen vallankäyttöön ja amatöörimäiseen johtamiseen perustuvassa yliopistojärjestelmässä ei ole tilaa arkisen tason vapaalle ja yhteistoiminnalliselle, aidosti intellektuaaliselle vuorovaikutukselle. Ei riitä, että julkisesti revitellään vapauden ongelmista, jos omat takapihat ovat hoitamatta. Suostun olemaan mikä tahansa kerettiläinen todetessani, että yliopistouudistuksen ehdottomasti parasta puolta edustaa ammattimaisen, asiallisen ja läpinäkyvän johtamisen tavoite. Hyvä johtaminen ei rajoita kenenkään akateemista vapautta, vaan parhaassa tapauksessa se voi rajoittaa epävirallista vallankäyttöä ja hämärän peittoon jääviä onsovittuja. Näen myös, että hyvällä johtamisella voidaan päästä eroon suosikkijärjestelmistä ja luoda tilaa täysivaltaiselle yliopistoyhteisön jäsenyydelle, johon myös ja nimenomaan opiskelijat nuorempina kollegoina ja kehittyvinä tulevaisuuden asiantuntijoina kuuluvat. Kirjoittaja on sosiaalityön professori Helsingin yliopistossa.

”On tänään onnen päivä” Kansalaisuuskasvatusta Alfred J. Kwakin tapaan

TEKSTI Mikael Isoaho

uka muistaa vielä orvon, punaista kaulahuivia käyttävän ankan, jonka esittely suurelle TV-yleisölle alkoi surullisesti hänen vanhempiensa jäätyä auton alle? Ystävällinen Mauri-myyrä otti kuitenkin orpolapsen asumaan luoksensa kenkään, antaen tälle isällistä huolenpitoaan ja jakaen tälle viisauttaan tulevaa yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa varten. Nuoresta, unelmointiin taipuvaisesta ja Korpin koulukiusaamasta animaatiohahmosta kasvaa esikuvallinen ja dynaaminen jokapaikanhöylä, jonka luonteeseen inhimillisine heikkouksineen, lapsenomaisine heikkouskoisuuksineen ja vilpittömine kokemushaluineen ei voi olla ihastumatta.

Kyseessähän on tietenkin Alfred Jodokus Kwak, ankka, jonka parissa moni myöhemmin valtsikaan päätynyt (ainakin fuksiaisten paljastuksista päätellen!) on nauttinut yhteiskuntaopillista varhaiskasvatustaan. Alfred on jokaisen maailmanparannushenkisen (tai kyynistymisen myötä menetettyä maailmanparannushenkeä nostalgisoivan) sankari, jolta ei puutu tarmoa käydä kohti kansakuntansa kiperimpiä pulmia kansalliskorpismista valtionvelkaan. Poislukien tietenkin ne puoluetoimistojen pimeissä kellareissa salaisia suunnitelmiaan hautovat valtiotieteilijät, joiden esikuvana onkin Korppi ja märkänä unena Vesimaan keisarin valtaistuin… Alfred on pesunkestävä demokratian ritari: uskollisine ystävineen hän saa Vesimaan vapautettua Kansallisen Korppipipuolueen hirmuvallasta, monta viatonta valasta pelastettua varmalta kuolemalta ja monta salaliittoa paljastettua. Tämä kaikki edellyttää kuitenkin valtavia uhrauksia, päätähuimaavia seikkailuja ja, mikä tärkeintä, loppuun asti uskollisia tukijoukkoja. Toki enemmän kuin mistään muusta antaa Alfred meille oppimäärän solidaarisuudesta, uskollisuudesta ja ystävyydestä: ilman ystäviään ei urhea ankka selviäisi edes ulos kasvatusisänsä kenkälukaalista shakkilaudan ääreltä. Vuosien patinasta ja maailmantuskan sisällöllisistä muutoksista huolimatta saa Alfredin tunnarin kuuleminen nostalgian kyyneleet kihoamaan verkkokalvolle: äänessä, samoin kuin ankassakin, on jotakin ajatonta. Voisiko tänään olla tuo onnen päivä, jolloin ystävän muistaminen saa huolet hellittämään? Saisimmepa tänäänkin ripauksen Alfredin rohkeutta ja mielenlaatua. Kahdeksankesäisenä tuo tunne toimi viikon kohokohtana motivoiden nousemaan aikaisin lauantaiaamuna telkkarin ääreen, mikseipä siis nytkin? 25 minuutin jaksoihin mahtuu painavaa sanomaa niin ympäristöongelmista, tuloerojen vakavuudesta, rikollisuudesta kuin rasismistakin. Jos Alfred-jaksoista tehtäisiin uusi tuotantokausi nyt, pari vuosikymmentä myöhemmin, mitä mahtaisivat jaksot käsitellä? Globalisaation eriarvoistumisvaikutuksia, kehitysmaiden velkaongelmia, ilmastonmuutosta, finanssikriisiä? Näkisimmekö TV-ruudulla Wall Streetin investointipankkeihin tunkeutuvan aktivistiankan, Michael Mooren hymyillessä pyöröovien ulkopuolella leveää hymyä kameroineen? Vaiko kenties ilmastojunailijan, joka Euroopan tuhkapilvien alla rakentaa vaihtoehtoja lentoliikenteelle? Oli tihenevään tahtiin muuttuvan yhteiskuntamme vaativa agenda mikä tahansa, herra Kwakin pääviesti ajallemme on selvä: lapsissa on tulevaisuus. Jollei koulujen opetussuunnitelmiin mahdu lisää yhteiskuntaopin opetusta eivätkä taide- tai luonnontiedeaineiden opettajat ymmärtämättömyyttään suostu joustamaan, vaatikaamme siis laadukkaita lastenohjelmia! Perus- ja esikouluihin kansalaisuuskasvatusta à la Alfred Jodokus Kwak!

A jattelevan ihmisen vast u u sta TEKSTI Aki Tetri

“Universaalius merkitsee riskin ottamista siten, että menemme taustamme, kielemme ja kansallisuutemme tarjoamien varmuuksien tuolle puolen, jotka usein suojaavat meitä toisten todellisuudelta. Se merkitsee myös sitä, että etsitään ja yritetään ylläpitää yhtä inhimillisen käyttäytymisen standardia, mikä tulee esille sellaisissa asioissa kuin ulkopolitiikka ja sosiaalipolitiikka.” (Said 1994, 23.) Yliopistossa oppii nopeasti kahlaamaan läpi kirjapinoja, ja jopa keskustelemaan ja kirjoittamaan niistä esseevastauksia ilman, että teoksiin syntyy minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta. Massatietotyöläisinä meidän on usein vaikea löytää motiivia tekemisellemme, oppimisellemme ja lukemisellemme. Mikäli tenttikirjat ja teknisyys puuduttavat ja motivaatio omaan tekemiseen on kadoksissa, on Saidin Ajattelevan ihmisen vastuu (Representations of the Intellectual, 1994) näihin ongelmiin oiva lääke. Edward Said (1935-2003), oli palestiinalainen kirjallisuudentutkija ja 1900-luvun lopun suurimpia ajattelijoita. Hänen tunnetuimpana teoksenaan mainitaan usein vuonna 1978 ilmestynyt Orientalism, jota pidetään postkolonialistisen tutkimuksen uranuurtajana. Said ei kuitenkaan pyrkinyt pysymään vain omalla tontillaan, vaan hän otti kantaa myös poliittisiin, etenkin ulkopoliittisiin kysymyksiin – sitoutumatta kuitenkaan tiukas-

ti mihinkään oppiin, näkökulmaan, osapuoleen tai puolueeseen. Ajattelevan ihmisen vastuussa näkyy hyvin Saidin hahmottelema intellektuellin tehtävä. Saidin mielestä intellektuellin velvollisuutena on pysyä uskollisena totuudelle, vaikka se tarkoittaisi oman oksansa sahaamista. Saidin mukaan intellektuellin osana on toimia sivullisena, eikä intellektuelli saa antautua instituutioiden, vallitsevan diskurssin tai vallan houkutuksiin. Said näkee intellektuellin vastuuna totuuden kertomisen vallalle ja heikkojen puolelle asettumisen. Said kritisoi professionaalistumista, jossa (yhteiskunnallinen) keskustelu jätetään vain ammattilaisille – ammattilaisille, jotka ovat oman alansa “asiantuntijoita”, joilla ei välttämättä ole intoa tai taitoa liittää kehitystä laajempiin kokonaisuuksiin. Jokainen varmasti ymmärtää ongelmallisuuden siinä, että yleisesti arvostamamme asiantuntijat ovat usein osa järjestelmää, ja enemmän tai vähemmän mahastaan siinä kiinni. Saidin intellektuelli ei siis ole oman alansa erityisosaaja tai asiantuntija, vaan ihmettelijä ja kriitikko, joka ei puhu erityiskielellä valitulle yleisölle, vaan arkikielellä meille kaikille. Saidin intellektuelli kertoo myös epämiellyttävistä totuuksista, näyttää toisia näkökulmia, tulkitsee ja muistuttaa. Said itse asiassa peräänkuuluttaa tiukan asiantuntemuksen sijaan amatörismiä (amateurism), eikä jätä intellektuaalista keskustelua vain asiantuntijoille, päinvastoin. Said ei käsitä intellektuellia niinkään akateemisia arvomerkkejä kantavana professorina tai yleisesti hyväksyttynä ajattelijana. Saidin intellektuelli on kuka tahansa meistä, jolla on intoa ja kykyä toimia ajattelevana olentona. Saidin intellektuelli on vallitsevaa normistoa vastaan, aina varuillaan, ja aina kohtaamassa lojaalisuu-

den ongelmaa. Nationalismin tai vallan palveleminen ei kuulu intellektuellin tehtäviin. Said kuvaa intellektuellia myös maanpakolaisena, ja puhuu maanpakolaisuudesta ennen kaikkea metaforana: intellektuellin tehtävänä on usein olla ulkopuolella, etuisuuksien ja vallan tavoittamattomissa, ristiriidassa yhteiskunnan kanssa. Said ei hyväksy intellektuellien “epäpolitisoitumista”, tai “objektiivisuutta”: käytännössä Said ei hyväksy intellektuelleiksi pekkahimasia tai manuelcastellsseja. Said vaatii intellektuellin keikuttavan venettä, katsovan sinne, minne ei muuten katsottaisi ja kertovan sen kaiken yleisölle ymmärrettävällä kielellä. Said puhuu palestiinalaisena ja Yhdysvalloista käsin, mikä näkyy hänen osoittamassaan kritiikkissään, joka painottuu Yhdysvaltojen ja länsimaiden ulkopolitiikan epäoikeudenmukaisuuksiin. Saidin ajatuksia tulee silti soveltaa myös muualle. Suomessa, tässä lumedemokratian ja konsensuksen luvatussa maassa, intellektuellin tehtävä saidilaisessa mielessä on tietenkin vaikea, eikä edistä akateemista tai poliittista uraa – ei edes sotilasuraa (Ylioppilaslehti 6/2010). Yhtenäisestä diskurssista ja poliittisesta konsensuksesta huolimatta myös Suomessa on kirjavia mielipiteitä – ne vain pääsevät kovin harvoin esille (esim. Kulttuurivihkot 1/2010). Myös ja eritoten meidän valtiotieteilijöiden tulee Saidin hengessä ymmärtää ne tehtävämme ja velvollisuutemme, jotka meillä etuoikeutettuina ja ajattelevina ihmisinä on. Ajattelevan ihmisen vastuu on loistava kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Teos on voimakkaasta miesnäkökulmastaan huolimatta monipuolinen ja esittelee Saidin lukeneisuutta niin historian kuin kulttuurintuntemuksenkin saralla. Asiapitoisuudesta huolimatta kirja on kirjoitettu helposti luettavaan ja ymmärrettävään muotoon, ja on siksi mitä parasta lukemista myös kesälaitumille.

Lähde: Edward Said: Ajattelevan ihmisen vastuu, 2001 ( Representations of the Intellectual, 1994), LoKi-kirjat. Suom. Matti Savolainen

Itä-Helsingissä saat puukosta TEKSTI JA KUVA Minna Nurminen ”Hei hei musta tuntuu että mä meen” Helsinkiin muuttaminen on jännittävä prosessi. Muistan istuneeni pohjalaisen maalaistalomme keittiön pöydän ääressä ja lukeneeni Helsingin kartasta kaupunginosien nimiä ääneen yksi kerrallaan. Merenrantakaupunki, ajattelin. Katajanokka ja Kruununhaka tuntuivat sanottuina mukavalta suussa. Kamppi ja Punavuori kuulostivat tutuilta. Kuinkas siinä sitten kävikään. Loppukesän asfaltin vielä polttaessa kaikki painorajoitukset rikkova muuttokuorma lipui vakaasti kohti Helsinkiä, tai oikeastaan lähinnä Vantaata, eikä edellä mainittujen tuttujen kaupunginosien nimiä näkynytkään tienviitoissa. Navigaattorin monotoniset ohjeet pitivät meidät kaukana Mannerheimintiestä, Senaatintorista ja eduskuntatalon fasadista – kaikesta, joka oli ennen tarkoittanut minulle Helsinkiä. Olin käynyt Itä-Berliinissä, mutta en ollut koskaan kuullutkaan Itäväylästä. ”Liimailen kengurun tarroja Jakomäen gettoon” Saatuani ystäväni kanssa kimppakämpän Mellunmäestä, sain kuulla monenlaisia kommentteja. Eräs tuttavani antoi minulle jopa omasta mielestään varman ennustuksen: puoli vuotta Itä-Helsingissä ja sinua on vähintäänkin puukotettu. Aloin jo nähdä sieluni silmin itseni Nousukausi-elokuvan maisemissa keskellä asfalttiviidakkoa ja omituisia naapureita hämmentyneenä tuijot-

tamassa aneemista maisemaa homeisella parvekkeella. Todellisuudessa asunnossamme ei loppujen lopuksi ollut parveketta lainkaan, mutta lähes kaikki muu oli positiivisempaa kuin ennakkovaroitukset olivat antaneet ymmärtää. Nyt kun maaginen puolen vuoden Itä-Helsingissä asumisen raja on ylitetty kaikki raajat tallella, on aika katsoa hieman taaksepäin. Mikä olisikaan parempi tapa tutustua Itä- Helsinkiin kuin ottaa illan viimeinen metro itään. Hyppää kyytiin ja poimi parhaat palat keskustan ja idän päätepysäkin väliltä! Helsingin yö on kaunis ja matkakortissa aikaa. ”Niin oletko sinä Suomi // Sellainen iloinen maa // Jossa on paikkoja ja kolmostuoppeja” klo: 23.31 Kallion pysäkeiltä iloisen indie-nuorison ja halvan oluen ystävät poimittuaan metro nousee maan pinnalle. Väsyneimmät matkaajat torkahtavat jo ennen teollisuuspainotteista Kalasatamaa. Vasta Kulosaaren jälkeen voimme pikku hiljaa alkaa puhua Itä-Helsingistä. Nojailen metron ikkunaan ja olo alkaa tuntua jo kotoisalta. ”Jos sä joskus saavut Herttoniemen metropoliin kuulet miten nakuttaa mun EPS- metronomi” klo: 23.39 Kansanterveydellinen talkooasenne ja into spontaaniin sosiaalisuuteen eivät ehkä ole kaikkein vahvimmillaan, kun päihtynyt kanssamatkustaja koettaa haastaa sinua

maahanmuuttokriittiseen keskusteluun samalla huomatessasi olevasi vasta Ravintola Siilinpesän kohdalla. Metron ovien avautuessa alat kuitenkin muistaa, mitä raikas ilma on: ei ainakaan sitä samaa sumua, jota tunkeutuu keuhkoihisi juostessasi Kaisaniemenkadun aamuruuhkassa luennolle myöhässä. Herttoniemen ja Marjaniemen rannat puistoineen ja venesatamineen ovat Itä-Helsingin luonnon valittuja paloja, unohtamatta Herttoniemen kartanoa puutarhoineen. ”Kun valot syttyy Itäkeskukseen” klo: 23.43 Kovimmat kundit hyppäävät ulos Itäkeskuksen laiturilla. Itäkeskus on kaupunginosana paitsi liikenteen solmukohta, myös eri kulttuurien ja ihmisten välinen ympärivuorokautinen kohtauspaikka sekä Pohjoismaiden suurin kauppakeskus. Hyvät pyöräily-yhteydet lisäävät kaupunginosan viehätystä. Itäkeskuksessa on kirpputoreja, etnisiä ravintoloita, kulttuuria ja ehkä jopa hieman hullummat päivät kuin keskustan Stockmannilla. Lauluntekijöitäkin inspiroinut Tallinnanaukio on oiva paikka viettää rentoa päivää vailla velvollisuuksia tai esimerkiksi hakea inspiraatiota sosiaalipolitiikan opinnäytetöihin. Kaupungin kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Itäkeskuksessa muun muassa konsertteja, taidenäyttelyitä sekä nykytanssia ja - sirkusta. Samassa kompleksissa sijaitsevat myös muun muassa Itäkeskuksen kirjasto (ns. idän Alexandria), työväenopisto sekä visuaalisen taiteen ja taidon talo Valtti. Itäkeskuksesta joka toinen metro itään jatkaa matkaansa Mellunmäkeen, joka toinen Vuosaareen. Mellunmäen päätepysäkkiä edeltävät Myllypuro sekä Mellunkylän keskuksena tunnettu Kontula. Kontu-

lassa on aitoa idän tunnelmaa, josta pitää huolta muun muassa legendaarinen Kontulan ostari sekä Metro Club, jossa vuoden kohokohta oli Pensselisedän livekeikka. Joka tapauksessa, Kontulassa on hyvä palvelutarjonta aina uimahallista tanssikouluun, ajanviettokohteita lähiöpubeista hieman siistimpiin ravintoloihin ja Suomen suurimmasta sisäskeittihallista aina modernistista kirkkoarkkitehtuuria edustavaan Mikaelinkirkkoon. ”Mä löysin Liisan luokse Mellunmäkeen // Ja kahvia kupin join” klo: 23.49 Mellunmäessä ei nukuta. M-grilli, ”italialaistyyppinen ravintola” Il Treno ja niin sanotun action-kadun tunnelma pitävät huolta yön kulkijoista. Mellunmäki on sympaattinen lähiö lähellä merellisen Vuosaaren rantamaisemia sekä lukuisia muita hyviä ulkoilumaastoja. Mellunmäki on opiskelijan näkökulmasta kotoisa, omaperäisen hauska sekä sopivan jännittävä. Vajaan vuoden kokemuksella vastuun kantaminen itsestä ei tunnu muuttuneen vaikeammaksi kuin ennen. Ehkä tiedostavammaksi, mutta ei vaikeammaksi. Itä-Helsingissä ei näytä joutuvan puukotetuksi sen helpommin kuin uuden sukupolven puukkojunkkareiden uhriksi Etelä-Pohjanmaan lakeuksillakaan. Maalais- ja kaupunkilaisjärki taitavat nimittäin olla lähempänä toisiaan kuin yleisesti tunnetaan. Itä- Helsinki on mahtava paikka nuorelle ihmiselle miettiä elämää ja ennen kaikkea elää sitä. Lopuksi tahdon toivottaa parhaat onnittelut kaikille uusille fukseille. Tervetuloa Itä-Helsinkiin!

1 0 0 0 0 euron leima TEKSTI Henriikka Hämäläinen

iten puhua jostakin sellaisesta, jota on aina ollut ja joka ei koskaan tule katoamaan? Monet tällaiset asiat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä, mutta yksi aihe ylitse muiden kirvoittaa vuosisadoista toisiin uskomattomat määrät moralisointia ja marginalisointia: heteroseksuaalisen halun prostitutionaalinen sopimus. Samassa paketissa sekoittuvat niin sukupuoli- ja luokkakysymys, niin kansallinen kuin globaalikin näkökulma sekä laillinen ja taloudellinen perusta. Kuinka herkullinen sekasotku, takuuvarmasti tunteita kiihdyttävä teema politikointiin! Ja taustalla nokittelevat postmodernin yhteiskuntajärjestelmän riitapukarit: yhteisöllinen vastuu ja kontrolli sekä yksilön vapaus ja subjektiviteetti. Mikä on huoran määrite spesifimmin kuin yleisenä kutsumanimenä teinityttöjen keskuudessa? Kielitoimiston sanakirja määrittelee prostituutioksi tulojen hankkimisen sukupuolisuhteiden avulla. Kulttuuriset käyttäytymissäännöt ovat aina pyrkineet suojaamaan kunniallisen naisen statusta. Sata vuotta sitten se merkitsi pidättäytymistä yksin kadulla kävelemisestä. Elokuvista ja tv-sarjoista tutun amerikkalaisen treffikulttuurin säännöin sukupuolisuhteita ei tulisi harrastaa ainakaan ennen kolmansia treffejä. Ja kuten Yhdysvalloissa, myös ainakin Keski-Euroopassa treffilaskut maksaa totutusti mies. Sinkkuelämää – tv-sarja estottomilla roolihahmoillaan toi viimeistään pahan särön moraalikoodeihin, jotka siis ovat aina koskeneet eritoten naisia. Treffikäytäntöjen puuttumisen ja laskujen jakamisen kulttuurissa moraalikoodistot näyttävät nitistyneen naiselle suoraan ojennetun setelin symbolisoimaan huorastigmaan: antaa saa, vaikka vaihtamatta oudon miehen kanssa sanaakaan, kunhan raha ei vaihda osapuolten välillä omistajaa. Vaikkakin vastaanotettuja drinkkejä pidetään jo jonkinlaisena ennakkolupauksena myöhemmästä läheisemmästä kanssakäymisestä. Kun 2000-luvulla naiseus on mediassa jo itsessään yli äyräin seksualisoitu, ja naisen valta kiinnitetty mer-

kitsemään miehen lumoamista ruumiillisin avuin, on vaikea ymmärtää niin valtavan suurta eroa ja vaikutusta jälkikäteen suoritettavan ja etukäteen suoritettavan maksun välillä, tai toisinaan edes kaupallisen naiseuden ja huoran naiseuden välillä. Viettelyn ja prostituution raja on kulttuurissamme hyvin häilyvä ja seksikkään naisen olemus ja asusteet stigmasta ja statuksesta riippumatta kuitenkin samat. Opiskelijatyttöjen ”itsensä” myymisestä iltapäivälehdet jaksavat takoa otsikoita vuodesta toiseen, mutta ilmiönä tällainen suora opiskelijoiden ”pano ja rahat käteen” -toiminto on varmasti yhtä marginaalinen kuin miesten harjoittama prostituutio Suomessa. Voiko mies edes saada huorastigman? Voiko mies olla liian ”helppo”? Rahan saaminen seksin harrastamisesta nähtäisiin perimaskuliinisessa ymmärryksessä lähinnä tuplapalkkiona. Miksi naisen seksuaalisuutta kontrolloidaan yhä siveyden kehyksellä, kun seksuaalisuuden toteutuksella suurta eroa ei nykyään sukupuolten välillä edes ole? Naisille on alentavaa harrastaa seksiä ilman rakkautta. Seksipalveluilla saa siis ansaita, muttei parisuhteen ulkopuolella. Vaikka tässä pohditulla prostituution määritteellä ei ole tarkoituksellisesti näkökulman rajaamisen vuoksi mitään tekemistä ihmiskaupan kanssa, tahdon nostaa esille seksin oston kriminalisoinnista 2006 käydyn keskustelun (olemattomat) hedelmät. Naisasialiitto Unionin julkaisemassa tiedotteessa prostituutio nähtiin yksiselitteisesti ihmisoikeusloukkaukseksi kaikkia tyttöjä ja naisia kohtaan pelkistäessään ”kenet tahansa naissukupuolen edustajan potentiaaliseksi kauppatavaraksi”. Kieltämällä vapaaehtoisen seksin myymisen olemassaolon valtavirtafeminismi tekee tarpeettomaksi parantaa seksityöläisten työskentelyolosuhteita, vaikka toisaalta näkee heidät kaupattujen naisten rinnalla vähintään väärän tietoisuuden uhreina. Seksin osto tulisi tämän näkökulman mukaan kieltää lailla kokonaan, sillä asiakkaiden ja viranomaisten on vaikea tunnistaa ihmis-

kaupan uhreja vapaaehtoisesti toimivista. Eikä käytännön panostukset, kuten resurssien parantaminen rikollisuuden kitkemiseksi merkitse heille periaatteellisen totaalikiellon rinnalla mitään. Seksin osto ei ole perusoikeus, ihmisten ruumiillinen koskemattomuus on. Tätä periaatetta kukaan tuskin edes lähtisi kiistämään, mutta periaate ei voi kiistää taloudellisia ja muutoin reaalisia olosuhteita, joissa prostituutiota tyydytään harjoittamaan. Jos seksityöntekijälle ei tunnusteta oikeutta työhön, säilyy se harmaan talouden alueella hamaan tulevaisuuteen. Ajatus kaikkien naisten pelkistämisestä kauppatavaraksi merkitsee paitsi yleisesti miesten näkemistä täysin viettiensä vietävissä olevina eläiminä, myös kyynisesti arvioituna kapitalistisen yhteiskunnan logiikan aliarvioimista nykyisellään. Aivan kuin miesten seksuaalisuus haluttaisiin tieten tahdoin nähdä vaarallisena ja uhkaavana: media on pullollaan kiihottavia kuvia, mutta seksuaalisen halun purkautumisen tulisi aiheuttaa syyllisyyttä. Tuskin kukaan valitsee prostituutiota muiden töiden joukosta silkasta huvituksesta. Mutta niin kauan kuin matalapalkkaisilla töillä ei elä, ei periaatteilla sievistely norsunluutorneista hyödytä ketään, vaan päinvastoin ajaa yhteiskunnallisesti nähtynä pakkovalintoihin – vaikkakin vapaaehtoisesti huonojen valintojen edessä - turvautuneet ihmiset yhä vaikeampaan asemaan. Tasaarvo periaatteena merkitsee myös tasa-arvoista kohtelua lain ja viranomaisten edessä. Niin kauan kuin keskitytään rinnastamaan ihmiskauppa ja prostituutio, ei naisliikkeen tarvitse vastata vaikeisiin kysymyksiin naisten keskinäisestä taloudellisesta eriarvoisuudesta tai seksuaalisesta autonomiasta. Vastakkain prostituutiokeskustelussa ovat siis käsitykset kontrollista ja halveksunnasta epätoivotun käyttäytymisen alasajon keinoina sekä ymmärrys uhrin rooliin jumiutumisesta ja yhteiskunnasta syrjäyttämisestä. Huorastigma toimii portinvartijana kahteen suuntaan: ensinnäkin sen uhka nostaa kynnystä seksityöhön ryhtymiseen ja toisaalta leimaa seksityöntekijän ja tekee paluun kunniallisen naisen kategorioihin vaikeaksi. Stigman näkökulmasta on siis aivan sama nähdäänkö seksityöntekijä rikollisena, syntisenä vai uhrina, sillä oleellista on vain hänen näyttäytymisensä toisena, vastakohtana ideaalille seksuaalisuudelle. Huoli naisen seksuaalisuudesta on historiallisesti nähtynä nykyään vähem-

män sidoksissa sukuun ja perheeseen ja enemmän hänen asemaansa työvoimaresurssina: kunniatonta ei ole harrastaa seksiä, vaan pyytää siitä rahaa. Gail Phetersonin mukaan hyväksyttävä naiseus perustuu heteroseksuaalisuuteen, avioliittoon ja lisääntymiseen siinä missä prostituutio määrittelee huonon naiseuden. Siksi kysymys prostituutiosta on keskeinen. Kahtiajako samuus/erilaisuus tarjoaa kehikon, jonka sisällä ”naisen” kategoriaa arvioidaan. Toiseuden taakka stigmatisoi huonon naisen, mutta rajoittaa myös ”kunniallisia” naisia, jotka jatkuvasti joutuvat todistelemaan käytöksellään ei-huoruuttaan. ”Toiseuttaminen” näyttäytyykin tärkeänä juuri naisille ja toisia naisia vastaan. Anna Kontulan tutkimuksissa suomalaisten naisten harjoittama prostituutio näyttäytyy ennemmin ratkaisuna prekaariin itsenäisyyden ja vapaaajan ongelmiin kuin taloudellisiin seikkoihin: nimenomaisesti siis vaihtoehtona matalapalkkaalojen tiukan kontrollin töihin. Kontula näkee kaupallisen seksin kasvun osana laajempaa länsimaista tendenssiä, jossa naisten perinteisesti korvauksetta tekemä työ siirtyy palkkatyön piiriin. Entä jos seksityötä ei tarkasteltaisikaan muusta yhteiskunnasta erillisenä toiseutena vaan osana jälkikapitalistista tuotantojärjestelmää ja kulutuskulttuuria? ”Itsensä myymisen” käsite kattaa muutenkin huonosti seksityössä vaadittavat monipuoliset emotionaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset taidot. Miksi kaikki naispuoliset ystäväni osasivat kysyttyäni määrittää myyntihintansa satojen eurojen tarkkuudella, eikä yksikään vastannut periaatteesta olevansa lahjomaton? Koska raha merkitsee mahdollisuuksia ja elämisen arvoista elämää, mikä opiskelijoille näyttäytyy jatkuvana tasapainotteluna kuilun reunalla. Miksi kauniille ystävälleni tarjotaan tavan takaa baareissa tarjouksia pornoelokuviin ja strippikeikoille? Koska todellisuus on jo mitä on, kunhan hinnasta sovitaan.

Miksi naisen seksuaalisuutta kontrolloidaan yhä siveyden kehyksellä, kun seksuaalisuuden toteutuksella suurta eroa ei nykyään sukupuolten välillä edes ole?

Lähteitä ja lisälukemistoa: Kontula, Anna 2008. Punainen Eksodus. Kontula, Anna 2009. Tästä äiti varoitti. Thorbek, Susanne ja Pattanaik, Bandana 2003. Prostituutio. Despentes, Virginie 2008. King Kong -tyttö. Seksialan liitto Salli ry http://www.salli.org/ Naisasialiitto Unioni http://www.naisunioni.fi

Työelämä ja tutkimus tutuksi harjoittelussa Teksti Tiina Tapanila

iinnostaako harjoittelu hyvinvointialan tutkimus- ja kehittämistehtävissä? Entä gradunteko? Kummilaitosyhteistyö Palmenian kanssa avaa sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opiskelijoille väyliä työelämään.

Mikä kummilaitos? Kummilaitoshankkeessa on kyse sosiaalitieteiden laitoksen ja Helsingin yliopiston tutkimus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikön välisestä yhteistyöstä. Sosiaalipolitiikan lisäksi hankkeessa on mukana viestinnän oppiaine, ja yhteistyötä sosiaalityön kanssa käynnistellään parhaillaan. Muiden tiedekuntien laitoksista mukana ovat taiteiden tutkimuksen ja soveltavan kasvatustieteen laitokset. Palmenian kannalta tavoitteina on siirtää yliopistollista osaamista Päijät-Hämeeseen ja lisätä yliopiston näkyvyyttä alueella. Seuraavassa esitellään, mitä yhteistyö voi antaa laitoksen opiskelijoille. Harjoittelusta työelämään Harjoittelu on monelle ensikosketus oman alan töihin. Mahdollisuudet ovat monet, ja ovet saattavat aueta sellaisiinkin paikkoihin, jotka eivät lähtökohtaisesti edes hae harjoittelijaa. Oli opiskelijan taskussa sitten harjoittelutuki tai ei, olisi ennen harjoitteluun hakemista hyvä miettiä, mitä harjoittelupaikaltaan toivoo ja minkälaisista sisällöistä tai työtehtävistä on kiinnostunut. Omaaloitteisuus ja aito kiinnostus välittyvät jo ensi yhteydenoton yhteydessä, hakemuksessa tai viimeistään haastattelussa. Palmenian ”hyvinvointitieto ja elämänkulku” -kehittämisohjelma tarjoaa vuosittain harjoittelupaikkoja

sosiaalipolitiikan ja -työn opiskelijoille. Harjoittelupaikoista tiedotetaan tätä nykyä opiskelijoiden omilla sähköpostilistoilla, aikaisemmin harjoitteluun on voinut hakeutua ottamalla yhteyttä ja tiedustelemalla harjoittelumahdollisuuksista Palmeniassa. Harjoitteluissa on tähän mennessä mm. osallistuttu Ikihyvä Päijät-Häme -seurantatutkimuksen suunnitteluun ja toteutukseen, oltu mukana teknologiapilotin toteutuksessa, tutkittu leskiä ja ikääntyvien yksinäisyyden kokemuksia. Harjoittelijat ovat toimineet työyhteisön tasavertaisina jäseninä, mutta saaden tukea nimetyiltä ohjaajiltaan. Oma graduni juontaa harjoitteluun Palmeniassa, ja laitoksen jatko-opiskelijana jatkan yhteistyötä lahtelaisten kanssa. Minun jälkeeni harjoittelussa oli sosiaalipolitiikan ja -työn opiskelija Elisa Pajunen: Elisa, minkälainen oli sinun tehtävänkuvasi harjoit telijana ja vastasiko se odotuksiasi? Tehtävänkuvaani ideoimme yhdessä harjoitteluni ohjaajana toimineen Marjaana Seppäsen kanssa. Hänellä oli alustavia ajatuksia siitä, mitä voisin tehdä ja ne sopivat hyvin yhteen omien toiveideni kanssa. Ikääntyvien yksinäisyys oli sekä minua että Marjaanaa kiinnostava tutkimusaihe, joten päädyin pöyhimään sitä Ikihyvä-aineiston avulla. Lisäksi haastattelin ikääntyvien parissa toimivia kolmannen sektorin toimijoita. Harjoittelun puitteissa toteuttamastani selvityksestä kirjoitin raportin, joka julkaistiin Päijät-Hämeen ja Itä-Uudenmaan sosiaalialan osaamiskeskus Verson julkaisuna. Entä harjoittelun jälkeen? Yhteistyö ei päättynyt harjoittelujaksoon. Työsuhteeni on jatkunut vuoden verran suunnittelijana esimerkik-

si rahapelaamiseen ja ikääntymiseen liittyvässä hankkeessa, ja nyt edessä ovat projektitutkijan tehtävät juuri käynnistyneessä Takaisin Liipolaan! -lähiötutkimushankkeessa. Samalla viimeistelen graduani ikääntyvien yksinäisyydestä, johon keräsin aineiston haastattelemalla Ikihyvä-tutkimukseen osallistuneita. Gradutoimeksiannot - tukea ja ohjausta Gradutoimeksianto voi olla hyvä tapa yhdistää harjoittelu oman opinnäytteen tekoon. Tällöin opiskelijalle annetaan vähintään aihepiiri, joskus myös tarkat tutkimuskysymykset, joihin toivotaan saatavan vastauksia. Opiskelijaa tuetaan rahallisesti, eli maksetaan harjoittelujaksolta palkkaa tai sovittu palkkio tehdystä työstä. Palmenia tukee gradutoimeksiannon tekijää myös antamalla työhön ohjausta sekä työtilat ja -välineet. Opiskelijan kanssa tehdään aikataulu ja määritetään työn toivottu valmistumisajankohta. Opiskelijan tulee varmistaa tutkimusaiheen soveltuvuus opinnäytetyöksi omalta ainelaitokseltaan. Tällä hetkellä graduntekijöille on kysyntää esimerkiksi ennaltaehkäisevän mielenterveys- ja päihdetyön kehittämishankkeessa sekä hankkeessa, jossa kehitetään vapaaehtoistoimintaa tukea kaipaaville vauvaperheille. Graduaineistoja ja -aiheita moneen lähtöön Valmiita graduaineistoja on saatavilla esimerkiksi hyvinvointitutkimuksen, kaupunkitutkimuksen ja vanhenemisen tutkimuksen aloilta eli monilta oppiaineemme painoalueista. Kolmen vuoden välein toistettava Ikihyvä-seurantatutkimus on tuottanut valtavan määrän tie-

toa suurten ikäluokkien ja tätä vanhempien elämänkulusta, hyvinvoinnista, arjesta ja vapaa-ajasta. Jo kymmenkunta laitoksen graduntekijää on käyttänyt aineistoa opinnäytteissään. Niin ikään kolmen vuoden välein toteutettava hyvinvointibarometri kerää tietoa hyvinvoinnin kokemuksista ja palveluja koskevista mielipiteistä. Käynnistymässä olevien hankkeiden (Lasten Ikihyvä -hanke, Takaisin Liipolaan! -lähiötutkimushanke) aineistot tarjoavat myöhemmin tutkimusaiheita lasten kokemasta hyvinvoinnista lähiön asukkaiden kokemuksiin. Hyvinvointi on Palmenian hankkeita yhdistävä sateenvarjokäsite, mutta kuten käsitteen moniulotteisuuteen kuuluu, voivat gradunaiheiksi muodostua mitä erilaisimmat tutkimusasetelmat. Valmiiden aineistojen lisäksi on mahdollista itse osallistua oman graduaineiston keruuseen ja linkittää se jo olemassa olevaan hankkeeseen. Esimerkkeinä näin toteutetuista pro gradu- tai väitöskirjatöistä ovat sellaiset, joissa on haastateltu Ikihyvä-seurantatutkimukseen osallistuneita ja näin syvennetty kyselylomakkeiden avulla kerättyä tietoa. Tänä vuonna käynnistynyt lähiötutkimushanke tarjoaa oivan tutkimusympäristön laadullisia menetelmiä hyödyntävälle graduntekijälle, joka on kiinnostunut tarkastelemaan esimerkiksi lähiön asukkaiden elämää, elämänkulkua, arkea tai hyvinvointia määrittämästään näkökulmasta. Käytäntölähtöistä opiskelua jo kandivaiheessa Sosiaalityön opiskelussa käytäntöjaksot ulottuvat perusja aineopinnoista syventäviin maisteritason opintoihin saakka. Sosiaalipolitiikan opiskelijoille työelämän kokemusta kertyy ennen syventävän vaiheen vapaaehtois-

ta harjoittelua lähinnä opintojen ohessa tai kesätöissä tehdystä työstä. Työ on kuitenkin monesti muuta kuin oman alan työtä, vaikkakin useimmiten omaa oppimista ja kehittymistä tukevaa. Usein kuulee toivottavan opintoihin lisää työelämälähtöisyyttä, mitä on entistä enemmän pyritty huomioimaan kehitettäessä alumnitoimintaa linkiksi opiskelijoiden ja jo työelämään siirtyneiden välille. Tiedekunta tarjoaa tätä nykyä mahdollisuuden omakohtaisen työelämäportfolion työstämiseen. Opiskelijat ovat myös ilmaisseet kiinnostuksensa vielä nykyistä paremmin olla selvillä omalla laitoksellaan tehtävästä tutkimuksesta. Tähän tarjoavat mahdollisuuksia eri teemojen ympärille rakennetut luentokurssit sekä menetelmäopinnot, joiden toteutukseen myös laitoksen jatko-opiskelijat tuovat oman panoksensa. Etenkin menetelmäopinnot voivat tarjota pienryhmäopiskelun muodossa konkreettisia tapoja sekä tutustua ajankohtaiseen tutkimukseen, mutta myös itse harjoitella tutkimustyössä vaadittavia taitoja ja saada tuntumaa tutkimuksen tekoon. Kummilaitoshankkeen puitteissa suunnittelen syksyksi Päijät-Hämeeseen suuntautuvaa opintopiiriä, joka sisällöltään vastaa tutkimuksenteon kurssia. Pienryhmässä tutustutaan aikaisempaan alueella tehtyyn tutkimukseen, hanke- ja projektityöhön käytännössä sekä toteutetaan jokin pienimuotoinen tutkimus. Kurssi saattaa joillekin toimia gradunaiheen haudutteluna tai väylänä hakeutua harjoittelijaksi. Elämää Kehä III:n ulkopuolella? Kirjoittaessani tätä juttua työpisteessäni eteeni aukeaa Aleksanterinkatu, Lahden keskustassa. Selaimen välilehdeltä löytyvät juna-aikataulut kertovat, että ehdin vajaas-

sa tunnissa Helsinkiin. Ollessani harjoittelussa Palmeniassa asuin Lahdessa, mutta se ei ole välttämätöntä hyvien juna- ja bussiyhteyksien ansiosta. Kaupunkina Lahdessa on kirjaimellisesti puolensa ja puolensa. Autoilijoiden röyhkeys yllättää pääkaupunkiseutulaisen pyöräilijänkin, kun taas kaupungin kompaktius ja kesäiset järvimaisemat ihastuttavat pitkänlinjan vantaalaista. En lähde kaupungin eri puolia tässä tämän enempää analysoimaan, mutta rohkenen meidän ex-harjoittelijoiden äänellä sanoa, että etäisyyden esteet kannattaa ehdottomasti ylittää. Lahdessa oleva tutkijayhteisö on mitä monitieteisin, ja kuten alueelliselle tutkimukselle on ominaista, yhdistyy siinä sekä perustutkimus että kehittämiseen tähtäävä työ. Alueen muiden toimijoiden kiinnostus tutkimuksen uusimpiin löytöihin on täällä suurta. Sen olemme graduntekijöinäkin saaneet huomata vastatessamme alueuutisten ja lehtitoimittajien ahkeriin yhteydenottoihin. Summatakseni parilla sanalla sitä, mikä minua tänne kehäteiden ulottumattomiin koukuttaa, on vuorovaikutuksen välitön ilmapiiri, jonka aistii koko tutkimus- ja kehittämistoiminnasta. Yliopiston ”yhteiskunnallinen vuorovaikutus” kalskahtaa abstraktilta, mutta täällä se tuntuu toteutuvan luontevasti niin tutkijoiden, ammattilaisten, median kuin kansalaistenkin välillä. Se kiehtoo vasta omia tutkijan polkujaan etsivää. Mikä voisi olla vastavalmistuneelle mieluisampaa kuin nähdä tutkimuksen ja teorian, ja toisaalta käytännön ja kokemusten kohtauspisteitä. Lisätietoja voi kysellä Tiina Tapanilalta (tiina.tapanila@ helsinki.fi) tai kummilaitoshankkeen toiselta yhteyshenkilöltä, professori Antti Karistolta (antti.karisto@helsinki. fi), joka tuntee esim. Ikihyvä-hankkeen, hyvinvointibarometrin ja muiden lahtelaishankkeiden avaamat mahdollisuudet.

uistatko tunteen, kun lapsena oli kevätjuhlan aika? Suvivirren jälkeen koitti ikuisuudelta tuntunut kesäloma. Sai leikkiä päivästä toiseen paljain jaloin ilman huolen häivää. Entä pystytkö vielä saamaan saman fiiliksen kun silloin, kun laskit valkolakin päähän ylioppilaskirjoitusten jälkeen? Silloin kaikki tuntui olevan juuri tässä ja nyt. Nämä muistikuvat tulvivat välittömästi mieleeni, kun ajattelen vapautta. Vapaus on sitä, kun ei tarvitse murehtia ajan juoksemista eikä tekemättömistä töistä, vaan saa vain olla ja ihmetellä. Miksi nykyisin en enää tunne kovin usein tuollaista vapautta? Aina jokin asia painaa mieltä ja ”to do” -lista kummittelee jääkaapin ovessa. Lähimpänä lapsena kokemaani vapauden riemua pääsen lauantain tiedekuntatenttien jälkeen - tenttikuori on palautettu, aurinko paistaa ja edessä on vapaa viikonloppu. Nykymaailma odottaa meiltä aikuisilta tiettyjä asioita. Voidaksemme olla hyväksyttäjä yhteiskunnan jäseniä, on meidän oltava vastuullisia kansalaisia. ”Hyvä kansalainen” käy töissä, opiskelee, viettää aikaa lasten kanssa ja hoitaa isoäitiä. Hän suorittaa elämänsä siten, että hänestä on mahdollisimman vähän harmia ja mahdollisimman paljon hyötyä. Minusta - nuoresta yliopisto-opiskelijasta - vastuun taakka tuntuu usein liian raskaalta kannettavaksi. Ajatus velvollisuuksista ahdistaa ja takaraivossa on epäonnistumisen pelko. Jos minusta ”tulevaisuuden toivosta” tuntuu tältä, niin miltä taakka tuntuu sairastuneen keski-ikäisen tai työttömän nuoren harteilla? Leima, jonka ”hyvän kansalaisen” -polulta poikennut saa otsaansa on tänäänkin olemassa. Tiedostan itsessänikin, että yhteiskunta on kouluttanut minut hyvin uskomaan siihen, mihin pitääkin. Huomaan kysyväni ihmisiltä: ”Mitä teet työksesi vai oletko opiskelija?” Näin sosiaalityön opiskelijana esitän itselleni kriittisen vastakysymyksen: Mitä jos vastaaja ei käy töissä eikä ole opiskelija vaan jotain ihan muuta, entä sitten?? ”Hyvän kansalaisen” -polku voi olla ahdas kulkea ja vaihtoehtoisia reittejä on vastuullisille yhteiskunnan jäsenille tarjolla vain vähän. Hyvän elämän -polkuja on onneksi vielä kuitenkin tarjolla juuri niin monta kuin on ihmisiäkin. Meillä on vapaus päättää, mitä tarkoittaa -hyvä elämä- omalla kohdallamme ja olemme vastuussa itsellemme siitä, kuinka lähdemme sitä toteuttamaan. Mitä tekisit nyt, jos saisit tehdä mitä vain etkä olisi kellekään tai millekään tilivelvollinen? Jos voisit hetkeksi heittäytyä siihen lapsuuden kesäloma-fiilikseen? Ehkä lähtisit reppu selässä maailmalle tai muuttaisit maalle ja perustaisit suurperheen, ken tietää… En kuitenkaan pakota sinua niin rohkeisiin tekoihin, koska en niihin itsekään pysty, mutta rohkaisen sinua heittäytymään edes hetkeksi miettimään omaa elämääsi. Tunne siitä, että elämä on hyvä, saattaa löytyä ihmeellisistä paikoista, esimerkiksi Porthanian ulko-ovilta lauantaina klo 11. Vastaukset viime lehden Petra Malinin kirjoittaman kolumnin gradun aiheita koskeviin kysymyksiin ovat: 1) sosiaalipolitiikka 2) sosiaalityö 3) sosiaalipolitiikka.

S ossun

vaate b logi

Teksti Petra Malin kuva Anna Löfström ja Petra Malin

nko vaatteisiin panostaminen sopivaa sosiaalialalla? Kysymys voi kuulostaa äkkiseltään kummalliselta, mutta se askarruttaa monia alan työntekijöitä. Olen vaateharrastaja ja innostun niin nuorten suomalaisten suunnittelijoiden kukkaroa kirvelevistä luomuksista kuin kierrätetyistä kirpparilöydöistäkin. Käytän tyylini mukaisia vaatteita myös työssäni sosiaalityöntekijän sijaisuudessa sosiaaliasemalla. Perustin viime vuoden lopulla Facebook-ryhmän Sossun vaateblogi. Syy ryhmän perustamiseen oli tuntemani ristiriita vaateinnostukseni ja ammattini välillä. Jos hihkuu vaatteiden perään, tuntee itsensä helposti pinnalliseksi, ja jos laittautuu, niin miettii, että otetaanko vakavasti ollenkaan. Minulle pukeutumiskysymys on sukupuoleen liittyvä ja haluan vastustaa ajatusta, että naisellinen pukeutuminen vie työelämässä uskottavuutta. Lisäksi halusin jakaa ajatuksia kestävästä ja eettisestä kuluttamisesta muiden asiasta kiinnostuneiden kanssa. Sosiaalialan työssä käsittelyssä ovat usein asiakkaiden elämään liittyvät taloudelliset kysymykset. Voiko sosiaalityöntekijä pukeutua kalliisiin vaatteisiin? Sosiaalityön opiskelija Hanna kirjoittaa ryhmässä: ’Mielestäni vaatteista saa olla kiinnostunut ja saa pukeutua hyvin, ei se ainakaan uskottavuutta vähennä, mutta itse ainakin yritän välttää överiluksusta. Eli ei liikaa bling blingiä tai kalliiden vaatemerkkien näkyviä merkkejä...mutta ymmärrän hyvin dilemman. Moni sossu kyllä näyttää siltä että vaatteet on kirpparilta (missä ei siis mitään vikaa tietenkään) ja mietin joskus että onko se ideologinen valinta, vai sellainen ettei “kehtaa” pukea muuta ettei asiakkaat paheksu.’ Asiakkaiden paheksuntaa en ole vielä kohdannut. Kiinnostus vaatteisiin voi olla yhdistäväkin tekijä asiakkaan ja työntekijän välillä: olen saanut kirpputorivinkkejä eräältä hyvin tyylikkäältä asiakkaaltani. Jos on kiin-

nostunut ja näkee vaivaa, ei tyyli ole aina rahasta kiinni. Pukeutuminen on myös kulttuurikysymys. Sosiaalialalla työskentelevä Johanna kirjoittaa: ’Tämä koko pukeutumiskoodiasia on ollu mielessä juuri Suomeen palanneena, Englannissa kun monissa toimistoissa on pukupakko, vaikkei työntekijät tekis asiakastyötä ollenkaan. Täällä taas tuntuu että missä vaan virastossa, pankissa jne. saa olla ihan arkivaatteissa ja se kyllä vähän kummastuttaa ja mietityttää. Ei tosiaan itse viitti olla liian pukeutunut sit sossuhommissa, kun ei muutkaan ole, mutta mistä löytää se kultanen keskitie?’ Sosiaalialan työssä kohdataan ihmisiä, joilla on erilainen kulttuuritausta ja se värittää odotuksia pukeutumisenkin suhteen. Millaisia mielikuvia asiakkaassa herättää verryttelyhousuihin pukeutunut sosiaalityöntekijä? Entä mitä ajattelee sosiaalityöntekijä, kun asiakas valmistautuu vastaanotolle pukeutumalla tummaan pukuun? Nuoren sosiaalityöntekijän pätevyyttä kyseenalaistetaan usein iän perusteella. Tämäkin vaikuttaa pukeutumiseen työpaikalla. Hanna kirjoittaa: ’Kyllä mä vähän mietin missä vaatteissa näytän 16-vuotiaalta ja missä sitten enemmän oman ikäseltä. Oon nimittäin pari kertaa kuullut, että “ai sä oot noin nuori”, joka tosin ei vaivaa kyllä hirveesti, kunhan ne asiakkaat huomaa, että tiiän aika paljon asioista iästä huolimatta.’ On ollut hauska huomata, että en ole ainut sosiaalialan työntekijä, jolle vaatteet aiheuttavat paitsi ihastusta, myös päänvaivaa. Vaatteet tulevat kuitenkin aina jostakin, ennen kun ne päätyvät vaatekaappiin tai sosiaalityöntekijän päälle. Alennusmyyntikierroksen jälkeisessä kulutuskrapulassa tulee miettineeksi, että onko kaikessa ostamisessa mitään järkeä. Kaapit pursuavat mielenkiintoisia viime vuosien löytöjä. Ja hiilijalanjälkitestin tuloskin irvistelee. Moni miettii, millä tavoin voisi ottaa huomioon eettiset seikat vaatteita hankkiessaan ja keventää hieman maailmalle aiheuttamaansa rasitusta.

Lopuksi muutama vinkki aiheesta: 1. TUTKI SUKULAISTEN JA KAVEREIDEN KAAPIT Makuja on erilaisia ja vaatekoko elämän aikana vaihtelee. Äidin tai mummon kaapista voi löytyä jotain vallattoman ihanaa. Vaatteita kannattaa kokeilla päälle ennakkoluulottomasti, sillä monet kauniit vaatteet eivät ole parhaimmillaan henkarissa. Kavereiden kaapeilla voi käydä hyvällä omallatunnolla, kun tapahtumasta tekee vastavuoroisen. Tavaroita saa ehkä lainaksi, jos niiden käyttötarve on kertaluontoinen. Yhteisen kirpputoripöydän varaaminen myös saa kummasti tavarat vaihtamaan omistajaa kaverien kesken. Voit järjestää myös vaatenyyttärit! 2. OSTA KÄYTETTYÄ Vintage, second hand, kirpputorilöytö. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hinnatkin vaihtelevat ostopaikan ja myyjän mukaan. Kirpputoreilta tekee halpoja löytöjä, mutta kaikki ‘vintage’ ei ole nimensä arvoista, joten harkinnan käyttö on paikallaan. Pitkäikäiset second handmyymälät ovat yleensä turvallisia ostopaikkoja ja niissä on palvelu kohdallaan, mikä näkyy tosin myös hinnassa. 3. OSTA EETTISESTI TUOTETTUA Luomu ja Reilu Kauppa ovat löytäneet tiensä vaatemarkkinoille. Ruotsalaisia merkkejä on erityisen paljon ja nettikauppojen kautta vaatteita voi tilata Suomeen. Monia tuotteita myös valmistetaan kierrätysmateriaalista. Helsingin sosiaaliviraston työhönkuntoutuksen Uusix-verstailla myydään hauskoja laukkuja ja muita kierrätysmateriaalista valmistettuja tuotteita (www.uusix.fi/5). Hikipajatuotteet voi välttää ostamalla Suomessa tehtyä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: 4. OSTA VÄHEMMÄN Älä mene kauppaan ‘vain katselemaan’. Usko kokemuksen ääntä, se ei kannata! Sossun vaateblogin lukijaksi voi liittyä Facebookissa.

Mikä minusta tuli isona ? TEKSTI Nanne Isokuortti ja Tiina Erkkilä Vuosi 2010 on Euroopan unionissa köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjunnan teemavuosi. Suomessa pääaiheeksi on valittu osallisuus ja yhteenkuuluvuus. Teemavuoden tapahtumilla ja hankkeilla halutaan vahvistaa osallisuutta ja sen ymmärtämistä, edistää tasavertaisuutta ja resurssien oikeudenmukaista jakoa, sekä poistaa osallisuuden sosiaalisia ja kulttuurisia esteitä. Näihin tavoitteisiin liittyen haluamme sosiaalityön opiskelijoina tuoda esiin erään köyhän helsinkiläisen tarinan. VTK Tuula Kuusisto osallistui European Anti-Poverty Networkin ja Euroopan komission vuosittaiseen köyhyyttä käsittelevään konferenssiin toukokuussa 2009. Voisi olettaa, että poliittista historiaa pääaineenaan lukenut Kuusisto olisi toiminut tilaisuudessa asiantuntijana. Asiantuntija hän olikin, tosin hieman odottamattomista lähtökohdista. Nyt 47-vuotias Tuula Kuusisto aloitti opinnot Turun yliopistossa 1980-luvulla ja valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi. Opiskelujen lomassa hän toimi johtotehtävissä markkinointi – ja myyntialalla. Vuodesta 1993, laman ajettua yrityksen konkurssiin, on Kuusisto ollut toistuvaistyöttömänä. Laman edetessä alkoi myös Kuusiston terveys heikentyä. Hänen oli kuitenkin työlästä vakuuttaa lääkäreitä, että kyseessä oli fyysinen eikä psyykkinen sairaus. Kuusisto koki köyhäksi leimautumisen syynä avunsaannin vaikeuteen. Hän haluaakin, että juuri köyhien huono kohtelu nostettaisiin julkisuudessa selkeämmin esille. Näin se olisi osaltaan vahvistamassa köyhien osallisuutta yhteiskunnassa. Terveysongelmien seurauksena Kuusisto lopulta ajautuikin pois työmarkkinoilta peräti yli kymmeneksi vuodeksi. On valitettava tosiasia, että mitä kauemmin työttömyys jatkuu, sitä vaikeampaa on palata työelämään. Tässä yhteydessä Tuula Kuusisto korostaakin osaaikatyön merkitystä matkalla kohti kokopäivätyötä. Monelle työttömälle jalan oven väliin saaminen helpottaa huomattavasti työelämään kiinnittymistä. Byrokratian vuoksi osa-aikaisuuden ja tukien yhtälö on ajatuksena kuitenkin lähes mahdoton. ”On riski ottaa vastaan töitä” harmittelee Kuusisto. Nimenomaan vakituisen työn vastaanottaminen saattaa koitua työntekijälle kohtalokkaaksi, jos asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan ja työsuhde purkautuu. Tällaisessa tapauksessa sosiaaliturvajärjestelmän jousta22

mattomuus korostuu ajan tuhlautuessa uusien hakemusten tekemiseen sekä päätösten odottamiseen. Työllisyyspalvelut ovat suunniteltu helpottamaan työllistymistä, mutta pitkäaikaistyöttömän, kuten Kuusistonkin, on ollut vaikeaa löytää hänen tarpeitaan vastaavaa palvelua. 47-vuotias Kuusisto ohjattiin muutama vuosi sitten kurssille ”Mikä minusta tulee isona?”, minkä korkeakoulutettu nainen koki loukkaavana. Kieltäytymisestä seurasi karenssi. Kuusisto osallistuisi mielellään rekrytointikurssille, jos vain sopiva löytyisi. Tähän mennessä hänen käymänsä kurssit ovat palvelleet enemmänkin vastavalmistuneita nuoria aikuisia. ”Oli turhauttavaa jäädä aina yksin istumaan kurssin penkille nuorten saadessa töitä.” EU-sosiaalipolitiikkaa tarkasti seurannut Kuusisto nostaa esille Euroopan unionin jo 1990-luvulla antaman kehotuksen työllisyyttä tukevasta sosiaalipolitiikasta ja sanookin, että tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi köyhän elintasoa ei ole vieläkään saatu nostettua. EU:n mittapuun mukaan köyhäksi lasketaan henkilö, jonka tulot ovat korkeintaan 60 prosenttia mediaanitulosta. Vuonna 2009 köyhyysraja Suomessa oli 1090 euroa kuukaudessa (Sosiaalitieto 12/2009). Tuula Kuusisto ymmärtää, että kyseisen summan riittävyys riippuu elämäntilanteesta ja esimerkiksi velat voivat vaikuttaa ratkaisevasti. Kuitenkin verrattuna tämänhetkisiin 550 euron kuukausituloihinsa Kuusisto toteaa, että ”asiat olisivat tosi hyvin”, jos tulot tästä kaksinkertaistuisivat. Tulevaisuuden aloitteleva freelancer-toimittaja näkee epävarmana. Hän on kuitenkin valmis jatkamaan ponnisteluja työn saamiseksi kohti vakaampaa elämäntilannetta, mutta onneen hän ei voi vaikuttaa. Sosiaalityön opiskelijoina haluamme tuoda esille köyhien asemaa yhteiskunnassa. Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu Tuula Kuusistolle, joka ei halua, että nämä epäkohdat unohdetaan.

Subutexprinssi vailla valtaa TEKSTI Anna Nádasi

äysi elokuvasali tuijottaa, kun Jani lataa ruiskunsa valkokankaalla ja piikittää, jälleen kerran. Vieressä istuva ystäväni peittää silmänsä. Oma katseeni ei värähdä, kuten ei monen muunkaan salissa istuvan. Edessä istuu nippa nappa täysi-ikäisiä teinejä ja vasemmalla puolella pariskunta rouskuttaa popcornejaan. Kyseessä on Joonas Neuvosen ohjaaman dokumenttielokuvan Reindeerspotting – Pako joulumaasta näytös. Tilanteessa on jotain ikävällä tavalla absurdia. Joukko ihmisiä, joista onneksi vain harvalla on todellista kosketusta huumemaailmaan tai käsitystä sen todellisuudesta, pääsee kurkistamaan sen ytimeen turvallisesti elokuvateatterissa. Itsellenikin tuo maailma on onneksi kaukainen, vaikka tuttavapiirissäni on kyseisistä porukoista selvinneitä ihmisiä ja vaikka Janin kaltaisia nuoria on istunut sosiaalityöntekijän pöydän toisella puolella. Huomaan, että nauramme ystäväni kanssa elokuvan nuorien letkautuksille. Kun apteekin kassaneiti tiedustelee kuitin tarvetta ja saa vastaukseksi kohteliaan kiellon ja tokaisun ”mie lähen nyt narkkaan”, koossa on kulttikamaa. Samoin kaverusten huumehuuruinen jankkaava riita hykerryttää. Mutta saako tälle nauraa? En osaa päättää, soisinko kaikkien näkevän tämän elokuvan. Haluaisin kaikkien kuulevan sen tarinan, mutta toisaalta ikärajassakin on perää. Elokuvan huumemyönteisyys on nähdäkseni täysi harhaluulo, sillä huumeidenkäytön karuus tulee katsojalle selväksi heti en-

simmäisten kuvien myötä. Käytetyn huumeruiskun roskapussista kaivelemisessa ei mielestäni ole mitään ihannoitavaa. Reindeerspotting on koskettavimpia ja pysäyttävimpiä näkemieni elokuvia, koska se on täyttä totta, silloisen narkkarin kuvaus muista narkkareista. Vaikka sosiaalityötä opiskellut ja työkseen tehnyt turtuu jossain määrin rankkoihin ilmiöihin, totuus pysäyttää yhä. Tuossa suurin piirtein ikäiseni poika istuu laskuissa. Edessä on vankilatuomio ja takana velkojen selvittelyjä, joiden tiimellyksessä Janilta on katkaistu kaksi sormea. Elokuvan koskettavuutta lisää se, että Janiin on helppo kiintyä. Hän analysoi surullisen tarkkanäköisesti huumeidenkäyttöään, mutta uneksii samalla pienestä mökistä ja peltotilkusta Espanjassa. Jani kokee itse valinneensa elämäntapansa, mutta uskoo voivansa muuttua. Häntä harmittaa, että vanhemmat kokevat vastuuta lastensa huonoista valinnoista. Vastuu on Janin mielestä hänellä itsellään. Katsojan mieleen hiipii surumielinen ajatus siitä, pääseekö Jani koskaan Euroopassa vietettyä äkillistä junareissua lähemmäksi unelmiaan. Esimerkiksi Janin päätös piikittämisen lopettamisesta jää lyhytkestoiseksi. Kun tiettyä ainetta ei saa, se on aina korvattavissa vaikkapa alkoholilla ja lääkkeillä. Kaman ote on vahva. Suomalainen rap-artisti Heikki Kuula tuntuu olevan surullisen oikeassa räpätessään kappaleensa Subutexprinssi ensimmäiset lauseet: Tää on vika kerta, ei täs kummempii / Tunnen vaan valon pääs lisää tunnelii. 23 KAJAHDUS 23

M ik ä

Stigma

tigma on Valtiotieteellisen tiedekunnan vanhin ainejärjestö, jossa jäseniä on noin 170. Ikää on jo kunnioitettavat 52 vuotta, mutta meno ei ole tylsää ja kaikenlainen pönotys loistaa poissaolollaan. Stigman tehtävinä ovat sosiaalipolitiikan opiskelijoiden asioiden ajaminen laitoksella sekä tiedekunnassa, opiskelijoiden äänen saaminen kuulumaan, ja mielenkiintoisten ja hauskojen tapahtumien järjestäminen jäsenilleen. Stigma järjestää mm. excursioita mielenkiintoisiin työpaikkoihin, kuten ministeriöihin tai virastoihin. Pari kertaa vuodessa järjestetään myös tapahtumia, missä entiset sosiaalipolitiikan opiskelijat kertovat työllistysmahdollisuuksista ja opintojen jälkeisestä elämästä. Stigmalle on tärkeätä ylläpitää jatkuvuutta, jossa jo valmistuneet pysyvät yhteydessä opiskelijoiden kanssa. Stigman tehtävänä on myös saada aikaan interaktiota henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä. Ainejärjestöt luonnollisesti toimivat ja kehittyvät jäsenistön toiveiden mukaisesti, joten opiskelijoilta saatava palaute otetaan aina suurella kiitollisuudella vastaan. Opiskelijan arki ei saa olla vain tylsää pänttäämistä, joten sitä vastaan Stigma taistelee järjestämällä myös monenlaisia hauskoja tapahtumia. Jäsenistöä on aktivoitu pitämällä esimerkiksi yleisurheilukilpailuja, leffa- ja peli-iltoja. Kulttuurinnälkää ruokitaan käymällä yhdessä teatterissa tai näyttelyissä ja syksyisin stigmalaisilla on ollut tapana tehdä yhdessä matka ulkomaille. Myös erilaisten opiskelijabileiden järjestäminen kuuluu Stigman toimenkuvaan. Stigma järjestää mm. akateemisia pöytäjuhlia, eli sitsejä, joissa syödään, juodaan ja lauletaan. Lisäksi Stigma järjestää bileitä ympäri vuoden, välillä käydään laivalla tai mökillä, välillä taas hassutellaan naamiaisissa tai tutustutaan

tuo ry?

Helsingin yöelämään. Stigma tekee läheistä yhteistyötä myös sosiaalityöntekijöiden ainejärjestön Stydin sekä sosiologien ainejärjestön Kontaktin kanssa. Lyhyesti sanottuna Stigman tehtävänä on siis huolehtia jäsenistönsä henkisestä ja fyysisestä kunnosta, integroida uudet opiskelijat laitokseen ja tiedekuntaan, toimia opiskelijoiden edunvalvojana, sekä ylläpitää hyviä suhteita opiskelijoiden, henkilökunnan, jatko-opiskelijoiden ja yliopiston alumnien välillä. Stigman tapahtumat ovat rentoja ja kaikille avoimia, ja ne tarjoavat erinomaisen tilaisuuden tutustua kanssaopiskelijoihin. Uusien fuksien kannattaa ehdottomasti harkita ainejärjestön hallitukseen pyrkimistä. Hallituksessa pääset vaikuttamaan moniin opiskeluun liittyviin asioihin, ja tapaat hallituspestin kautta kymmeniä mielenkiintoisia ihmisiä. Monille entisille hallituslaisille hallitusvuodet olivat niitä parhaita opiskeluvuosia, eikä hallituksen jäsenten tarvitse pelätä hallitustoimen hoitamisen vievän kaikkea aikaa. Stigman hallituksesta löytyy paikka jokaiselle, esimerkiksi ulko- tai sisäsuhteiden hoitajana, tiedottajana tai vaikkapa kulttuurivastaavana. Kaikki ovat tervetulleita mukaan Stigman toimintaan! Mistä meidät tavoittaa? 1. Stigman nettisivut http://blogs.helsinki.fi/jrj_stig/ 2. Sosiaalipolitiikan opiskelijoiden sähköpostilista stigma-lista@helsinki.fi 3. Avoin Facebook-ryhmä ”Stigma ry” JANNE LARDOT Stigma ry:n puheenjohtaja 2010

S t y d i r y – V ä kev ä ä meininki ä jo v u o d esta 2009! KUVA Stydi ry

sein historiankuvaukset ovat pitkiä ja julmia, mutta ei tässä tapauksessa. Stydin historia on virallisesti lyhyt, mutta sitäkin loistokkaampi. Stydi ry perustettiin 20. lokakuuta 2009 ja siihen kuuluu tällä hetkellä 81 jäsentä. Jäsenistömme muodostuu sosiaalityön pää-, sivuaine- ja jatkoopiskelijoista. Pitkään on omasta ainejärjestöstä puhuttu ja nyt iloitsemme siitä kuin rakkaasta lapsesta. Halusimme perustaa itse itsemme, jotta sosiaalityön opiskelijoiden ääni voisi kuulua voimakkaampana ja jotta sosiaalityön opiskelija voisi aidosti tuntea kuuluvansa johonkin. Stydin tavoitteena on järjestää jäsenistönsä näköistä toimintaa. Mahtavinta olisi, jos jokaiselle olisi jotakin. Stydi unelmoi siitä, että jokainen jäsen voisi tuntea ainejärjestön omakseen. Stydin hallitus kokoustaa joka toinen tiistai ja kokouksiin on jokainen jäsen tervetullut suunnittelemaan omannäköistään toimintaa. Stydin vahvuus on ehdottomasti (huipputyyppien lisäksi) huippuhyvät välit henkilökuntaan. Sosiaalityön henkilökunta on ottanut uuden ainejärjestömme lämpimästi vastaan ja yhteistyö henkilökunnan kanssa on lähtenyt paremmin kuin hyvin käyntiin. On mahtavaa, kun voi tuntea aidosti, että opiskelijan mielipiteellä on merkitystä. Kevään 2010 aikana olemme järjestäneet pirskeitä, työelämätilaisuuksia, tempauksia, käyneet teatterissa, jne… Joukostamme löytyy monipuolista osaamista ja laaja skaala kiinnostuksen kohteita, jonka vuoksi toiminnastakin on mahdollista tehdä värikästä ja mielekästä. Vasta kukkaan puhjennut Stydi toivoo olevansa kasvava ainejärjestö. Haaveena on, että toiminta tavoittaisi Helsingin yliopiston sosiaalityön opiskelijat vuosikurssiin, ikään, siviilisäätyyn tai sukupuoleen katsomatta. Kuinka tässä onnistumme? No se tietysti riippuu täysin meistä, Stydin jäsenistä. Sosiaalityön oppiaine on jatkuvasti keskustelun alla.

Puhutaan pätevyysvaatimusten avaamisesta, opetusyksikköjen lopettamisesta, tieteellisyydestä... Näiden keskustelujen ja epävarmuuksien vuoksi Stydi haluaa myös omalla toiminnallaan nostattaa sosiaalityötä. Sosiaalityön opiskelijoiden rooli on tällaisissa keskusteluissa tärkeä, koska ketkä muut voisivat olla enemmän tietoisia oman alansa tärkeydestä ja ainutlaatuisuudesta kuin tulevat sosiaalityön ammattilaiset. Syksyllä on tarkoitus viettää ensimmäistä Stydin ikiomaa fuksisyksyä, osallistua asunnottomien yöhön, järjestää mieleenpainuvat 1-vuotissynttärit ja käynnistää sosiaalityön oma alumni-toiminta ensimmäisen yhteiskokoontumisen merkeissä. Koska emme tietenkään malta odottaa syksyyn asti, on loppukevään aikana vielä tiedossa monenmoista mukavaa toimintaa ja kesällä kokoonnumme jo perinteeksi muodostuneelle sosiaalityön opiskelijoiden kesäpiknikille. Mistä meidät tavoittaa? 1. Stydin nettisivut http://blogs.helsinki.di/stydi-ry 2. Sosiaalityön opiskelijoiden sähköpostilista sos-tyolaiset@helsinki.fi 3. Avoin Facebook-ryhmä “Stydi ry” Erään sosiaalityön opiskelijan ajatuksia ainejärjestöstä: ”Takana on vuosi melko aktiivista ainejärjestöelämää uudessa sosiaalityön opiskelijoiden ainejärjestö Stydi Ry:ssä - aika siis kelata taaksepäin. Viime kesänä osallistuin sossuopiskelijoiden piknikille, jossa esille nousi idea uuden ainejärjestön perustamisesta. Olin innoissani. Löytäisinkö vihdoinkin paikkani ainejärjestömaailmassa? Järjestettäisiinkö viimeinkin jotain fiksua ja mielekästä ohjelmaa- jotain muutakin kuin bileitä? Koska vain osallistumalla voi yleensä vaikuttaa, läh25

din innokkaana mukaan kun opiskelijoita pyydettiin osallistumaan ideointikokoukseen. Kokouksessa tunnelma oli iloinen ja vapaa. Ilmoille heiteltiin jos jonkinlaisia näkemyksiä uuden ainejärjestön tulevaisuudesta, tarkoituksesta ja toivotun toiminnan luonteesta. Asiat lähtivät rullaamaan, ja ei aikaakaan kun järjestö oli perustettu, hallitus nimetty ja nimi valittu. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. On pidetty bileitä (mm. singstar-bileet, kahdet sitsit), tiivistetty ja luotu yhteistyötä opetushenkilökunnan kanssa, kehitetty vaikuttamisen kanavia (nettipohjaiset kyselyt), vietetty kansainvälistä sosiaalityön päivää (hauska tilaisuus, jossa myös kansainvälisiä vieraita), haastettu kans-

saopiskelijoita verenluovutukseen (näyte yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja osallistumisesta) ja niin edelleen. Aina on ollut mukavaa. Aina olen saanut mielipiteeni esittää (myös eriävän) ja mikä tärkeintä- aina on tämä sossuopiskelija ollut kuin kotonaan. HAASTAN myös SINUT osallistumaan ensi vuonna ainejärjestön toimintaan. Mukaan saa tulla milloin vain ja millainen ihminen tahansa. Ainejärjestö on SINUA VARTEN!” Nimim. Hapa MINNA LARVIO Stydi ry:n puheenjohtaja 2010

Euroopan synkkä taivas TEKSTI Anna Nádasi

.4.2010 ryhmä sosiaalityön opiskelijoita kävi ammattijärjestö Talentien tukemana katsomassa Ryhmäteatterin näytelmän Euroopan taivaan alla - Komedia työvoiman liikkuvuudesta. Ammattijärjestön opiskelijoille tarjoamat pilkkahintaiset liput olivat mielestäni aiheellisia, koska näytelmä osoittautui suoranaiseksi sosiaalityön teorian ja käytännön oppitunniksi. Tarinassa Romaniassa asuva 17-vuotias Andrej (hahmoaan liikuttavasti tulkitseva Valtteri Simonen) lähtee Eurooppaan paremman elämän toivossa. Matkalla hän tutustuu Koftaan (Minna Suuronen), jonka nimi tuo mieleeni nepalilaiset kasvispyörykät, joskin näytelmä myöhemmin selvensi hänen alkuperänsä muualle. Kofta osoittautuu sisukkaaksi, vaikkei puhu englantia kuluneita mainossloganeita enempää. Matkallaan kaksikko kohtaa niin sympaattisia kuin vihamielisiäkin tuttavuuksia. Samantyyppiset kommellukset toistuvat joka maassa. Toisto tuntuu lähes puuduttavalta, mutta näen sen myös tarkoituksenmukaisena: mielettömyyksien toistuminen alleviivaa sitä, että samat järjettömät ilmiöt riivaavat maita ympäri Eurooppaa. Elämä ei välttämättä ole sen valoisampaa Helsingissä kuin pienessä romanialaisessa kylässä. Tämän osuvampaa näytelmää ei luultavasti voisi esittää Euroopan Unionin köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena teemavuotena. Kaksikon tapaamista hahmoista kenties herkin on ihmissuhderiippuvainen suomalainen Anna (Laura Birn), joka, kenties silkkaa inhimillisyyttään, on jatkuvasti joutunut miesten vedättämäksi. Annalla ei tunnu olevan otetta elämään, mutta hän sinnittelee Berocan voimalla. Lopulta tytön miessotkut johtavat siihen, että hän löytää itsensä Brysselistä roskalaatikosta. Esa Leskisen ohjaamat näyttelijät (edellä mainittujen lisäksi Annika Poijärvi, Taneli Mäkelä ja Taisto Ok-

sanen) siirtyvät ihailtavasti roolista toiseen, joskin välillä näytelmä meinaa lipsahtaa koheltamisen puolelle. Osa kohtauksista lähentelee tunnelmaltaan suomalaista TV-komiikkaa. On puhdas makuasia, miten tämän nielee. Toisaalta sekopäisellä huumorillakin on tarkoituksensa. Huumorin päättömyys vertautuu näyttelijöiden latelemien epätodellisilta kuulostavien tilastotietojen ja faktojen kautta todellisuuteen, joka pesee hölmöt vitsit mielettömyydessä mennen tullen. Näyttelijöiden kielirepertuaari vaihtelee aina venäjästä italiaan. Videotekniikka pelaa ja rinnastuu mielenkiintoisesti moderniin TV-viihteeseen tosi-TV -formaatteineen. Tekniikka toi mieleeni Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan, joskin istuu paremmin punk-henkisempään Ryhmikseen. Näytelmässä eniten miellytti se, että käsikirjoittajat tuntuivat todella haluavan sanoa sanottavansa ja näyttää näkemyksensä raaistuvasta maailmasta. Heidän tuotoksensa on mielekästä katseltavaa sosiaalitieteilijöille, siinä määrin paljon tuttuja ilmiöitä - globaalia migraatiota, diskriminaatiota, ihmiskauppaa, uusliberalismia, syrjäytymistä ja ennen kaikkea maailman epäoikeudenmukaisuutta - käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä lavalle vyöryttävät. Itseäni kosketti esimerkiksi maininta itäisessä Euroopassa, muun muassa Unkarissa, nousevasta äärioikeistosta. Jo pitkään olen surrut romanivastaisuuden silmittömyyttä toisessa kotimaassani, jossa militaristinen äärioikeistopuolue sai vastikään valtavan määrän ääniä parlamenttivaaleissa. Näytelmän esiin nostama katukerjäys on sekin mitä ajankohtaisin asia Helsingin sosiaalipalveluiden piirissä. Konkreettisimpia oppimisen paikkoja sosiaalityön opiskelijoille ovat näytelmän antamat kuvat sosiaalityöntekijöistä ja muista virkavallan edustajista. Heidän kaltaisikseen tuskin haluamme muuttua. Maailma on mieletön paikka. Pienelle ihmiselle voi sattua mitä vain Euroopan taivaan alla. 27

TAPAHTUMIA teksti Suvi Korhonen ja Aki Tetri KUVA Katja Sergejeff 4.3.2010 Edustajistokahvit Roomiksella Stydi ja Stigma järjestivät sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan opiskelijoille mahdollisuuden tentata edustajiaan HYY:n edustajistossa sekä laitosneuvostossa rennon kahvittelun lomassa. 16.3.2010 Kansainvälinen sosiaalityön päivä Kansainvälinen sosiaalityön päivä on IFSW:n (International Federation of Social Work) markkinoima päivä. Tämän vuoden teema oli “Making human rights real – the Social Work Agenda”. Stydi yhdessä Talentian Sosiaalialan Opiskelijoiden TaSO ry:n hallituksen kanssa kutsui sosiaalityön opiskelijat kuulemaan puhetta kansainvälisyydestä sekä juhlimaan sosiaalityön tärkeyttä. Paikalle saapui parinkymmenen stydiläisen lisäksi TaSO:n ja Talentian edustajia sekä sosiaalityön opetushenkilökuntaa. Tilaisuuteen tuli myös odotettuja vieraita Tansaniasta, Dar es Salaamin yliopistosta. 25.3.2010 Stydin ja Stigman maalissitsit Alina-salissa Stydin ja Stigman suuren suosion saavuttaneita maalissitsejä sitsattiin Alina-salissa yhdessä turkulaisen kollegaainejärjestön Kompleksin kanssa. Illan teemana oli “Helsingin kullan kimallus”. Kevätväsymys ja loskakelit unohtuivat kullan ja hopean kimaltaessa kilpaa keskenään.

6.4.2010 Stydin teatterireissu Stydin teatterireissu tehtiin Ryhmäteatterin Euroopan taivaan alla -näytelmän esitykseen. Stydi kiittää Talentian alueyhdistys Helsinkiä sponsoroinnista, lippujen omavastuuosuudeksi jäi ainoastaan 5 euroa/lippu. Lienee sanomattakin selvää, että liput hupenivat nopeassa tahdissa. 5.4.2010 Helsinginkadun appro Stigman ja Stydin jäsenet osallistuivat yhteen Helsingin suurimmista opiskelijatapahtumista. Paikalla olleet vahvistavat, että hauskaa oli! 15.4. Sosiaalipolitiikan oppiainekahvit Opiskelijat ja henkilökunta keskustelivat vähenevistä resursseista ja opiskelijoiden ja henkilökunnan yhteistyöstä pienellä osanotolla. 30.4.2010 Vappu Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat juhlivat vappua yhdessä muiden ainejärjestöjen kanssa aattoiltana Kuppalan pihalla ja vappupäivänä perinteisellä silliksellä Ulliksella.

Älä yritä tarttua tähän hetkeen päästä irti ja huomaat kuinka vapaasti ilma kuljettaa kuinka pehmeästi leijailet matkaan. PETRA MALIN

Kajahdus 1/2010

blogs.helsinki.fi/kajahdus-lehti