Kajahdus nro 3/16 by Kajahdus

KAJAHDUS

NRO 3/161

PÄÄTOIMITTAJA

Laura Finander Jaakko Muilu

KIRJOITTAJAT

Tiina Alanko Sofia Kaipainen Jaakko Muilu Elina Pekkarinen Roy Sandberg Lotta Virrankari

KUVAT

New Old Stock Pixabay Ryan McGuire/Gratisography

Kajahdus sai HYY:n ainejärjestölehtitukea.

ULKOASU

Iiro Leino/Laura Finander

KANNEN KUVA

Ryan McGuire/Gratisography

TAITTO

Laura Finander

PAINO

AM Digipaino / AM Print Oy Painos 200 kpl

JULKAISIJA

Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat

TOIMITUKSEN OSOITE

Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto kajahdus@gmail.com

ARTIKKELIT Onko töissä oltava kivaa?

Elätkö sinä valtsikalaisessa kuplassa?

Vastentahtoinen valtiotieteilijä työelämässä

Kun ruumis lähtee alta eli rakkausruno Sosiaalitieteiden fuksiaisten satoa

Iltasatu niukkuuden kulttuurista

PALSTAT Pääkirjoitus

PJ:n palsta

Vieraskynä

Numero 3/16 4.11.2016 Pääkirjoitus

Työelämää, onko sitä?

Työelämään tutustumista, työelämäekskursio, työelämätapahtuma. Työelämäpäivä, työelämäkurssi, työharjoittelu. Tulevaisuuden työpaikat, tulevaisuuden työntekijät, tulevaisuuden johtajat. Joustavasti työelämään, kiinni työelämään. Työpaikka, työauto, työkaveri, työ työ työ. Työtä siellä ja työtä täällä. Tekemätöntä työtä konttorilla, tekemätöntä työtä metsissä. Työ sekä tulevaisuuden työuran suunnittelu näyttelevät isoa roolia kaikkien meidän elämässä. Vaikka työn luonne on historian saatossa muuttunut rajustikin, ovat ihmiset aina tehneet työtä. Ihmiskunnan alkumetreillä keräilijäyhteiskunnissa ja omavaraistaloudessa työnteko ei ollut vaihtoehto, vaan elinehto ravinnon sekä muiden välttä-

mättömyyksien saamiseksi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien ja rahatalouden kehittyessä työllä taas saatiin rahaa, vaihdon välinettä, jolla välttämättömyydet voitiin hankkia. Yksi suurimmista mullistuksista työnteossa koettiin Teollisen vallankumouksen yhteydessä 1700- ja 1800-lukujen taitteen Britanniassa. Käsityö korvautui koneilla ja liukuhihnoilla, maaseutu kaupungilla ja pelto tehtaalla. Pikkuhiljaa kehitys kehittyi, ympärivuorokautiset päivät vaihtuivat kahdeksantuntisiksi, nälkäpalkka minimipalkaksi ja alkutuotanto palveluiksi. Nykypäivän aineellinen hyvinvointimme onkin pitkälti rakentunut teollisen vallankumouksen aikaansaaman talouskasvun sekä uutteran työnteon kautta.

Mutta kuten sanottu, kehitys ja maailma ovat menneet eteenpäin. Samat työelämän lainalaisuudet, jotka pätivät 60- tai 70-luvuilla, kun Suomea rakennettiin, eivät päde enää 2010-luvulla. Kun aikaisemmin töitä riitti yllin kyllin kaikille, ei näin enää ole, eikä tule ikinä olemaan siinä mielessä, missä työnteon perinteisesti miellämme. Itse asiassa, nykyinen täystyöllisyyden tavoite jarruttaa merkittävästi kehitystämme, kun emme pysty hyödyntämään täysipainotteisesti sitä teknologiaa ja tietotaitoa, jotka ovat hallussamme. Olin hiljattain kuuntelemassa keskustelutilaisuutta työelämästä, jossa yksi panelisti siteerasi The Economist lehden toimittajan Ryan Aventin uutta kirjaa The Wealth of Humans – Work, Power, and Status in the Twenty-First Century. Avent puhuu kirjassaan miten automaation ja teknologian kehityksen myötä tulevaisuudessa ei yksinkertaisesti ole järkeviä töitä suurimmalle osalle ihmisistä. Eikä Avent ole ainoa, joka on päätynyt samanlaisiin johtopäätöksiin. Oxfordin yliopiston tutkijat arvioivat vuonna 2013, että noin puolet Yhdysvaltojen työpaikoista ovat alttiina automatisoinnille 20 vuoden sisällä. Kehitys on yleisesti arvioitu samanlaiseksi vähintäänkin muualla kehittyneissä maissa, myös Suomessa. Nykyiselle palkkatyöhön orientoituneelle ihmiselle puheet työpaikkojen katoamisesta näyttäytyvät jopa dystooppisina. Mistä löydän tulevaisuudessa töitä? Mi-

ten maksan laskuni, elätän perheeni? Puheet työpaikkojen katoamisesta ovat kuitenkin dystooppisia vain, mikäli emme osaa kyseenalaistaa vallitsevia ajattelumalleja. Teknologinen kehitys ja töiden automatisointi ovat tähän mennessä korreloineet suoraan lyhyempien työpäivien, parempien työehtojen sekä -tehtävien ja vapaa-ajan lisääntymisen kautta. Miksei näin voisi siis tapahtua jatkossakin? Eikö työpolitiikan tavoite tulisikin olla juuri edellä mainitut asiat? Eikö kaiken järjen mukaan teknologian ja automatisoinnin tulisi luoda meille mahdollisuus viettää enemmän aikaa perheen ja läheisten kanssa, mahdollisuus harrastaa, lukea ja kirjoittaa. Mahdollisuus toteuttaa tiedettä, sellaistakin mistä ei seuraa minkäänlaista taloudellista voittoa. Tietenkään nämä tavoitteet eivät voi tinkiä ihmisten taloudellisista realiteeteista. Olemme kuitenkin ajan saatossa jo onnistuneet siirtymään 20-tunnin työpäivistä kahdeksantuntisiin, liukuhihnalta asiantuntijuuteen, samanaikaisesti hyvinvointiamme lisäten. Miksemme siis onnistuisi siirtymään vieläkin pienempään työtaakkaan sekä miellyttävämpiin työtehtäviin?

Jaakko Muilu Kajahduksen toinen päätoimittaja

PJ:N

PALSTA stigma Tervehdys taas Kajahduksen lukijakunta! Kajahduksen vuodenkiertoon kuuluu kaksi PJ:n palstaa kummankin järjestön puheenjohtajille, ja täten ensimmäisen julkaistun jälkeen joudun heti kirjoittamaan teille viimeistä kertaa tällä palstalla. Stigman vuosi 2016 on vierähtämässä kovaa vauhtia loppuaan kohden, joskin vielä paljon hyviä tapahtumia on edessäpäin. Taakse jääneistä tapahtumista kenties mieleenpainuvimmat olivat kevätlukukauden kruunanneet Stigman kevätjuhlat, joten hyvin vastaaviin mutta vielä isompiin Snellmaninkatu 10:n hautajaisjuhliin kohdistuu tällä hetkellä suuret odotukset. Myös synttärisitsit ovat vielä hämyisessä, marraskuisessa tulevaisuudessa, ja teema parhaillaan hakusessa. Tapaan jättää parhaat palat syödessäkin lautaselle viimeiseksi, ja olen iloinen että syksyn kohokohdat ovat aivan vuoden lopussa innostusta nostattamassa. Ensimmäisellä PJ:n palstallani koetin kertoa, miksi itse lähdin Stigman puheenjohtajan hommiin tänä vuonna.

Nyt voisin luontevasti jatkaa houkuttelemalla teidät kaikki mukaan ensivuoden ainejärjestöhallituksiin, mitä ikinä sitten opiskelettekaan. Stigman ja Stydin hallitusten ohella kannattaa haudutella myös mahdollisuuksia hypätä Kannunvalajien tai aivan uuden, Valtsikan ainejärjestökentälle piakkoin putkahtavan Sosiaalitieteiden ainejärjestön hallitushommiin. Tässä numerossa lehden teemana on työ, ja työtähän ainejärjestötoiminta on, vaikkakin vapaaehtoista ja siten enimmäkseen hauskaa ja mielenkiintoista sellaista. Vapaus käyttää mielikuvitustaan tapahtumien suunnittelussa on suuri, aikaansa hommaan saa kulumaan juuri niin paljon kuin itse suinkin viitsii uhrata. Palkan tehdystä työstä saa uusien ystävien, mieleenpainuvien kokemusten, uuden oppimisen ja toivottavasti silloin tällöin myös lämpimien kiitosten muodossa. Omien kätten jälki on helppoa saada näkyviin toiminnassa, jos viitsii hieman nähdä vaivaa. Olen jo keväällä vakuuttanut ainejärjestötoiminnan olevan niin hauskaa

ja antoisaa, että lähdin mukaan vielä toiseksikin vuodeksi järjestämään kanssaopiskelijoille kaikenlaisia tapahtumia hulluista sitseistä opettavaisiin työelämäekskursioihin. Tahdon vielä lisätä, että mukaan hallitustoimintaan ovat aidosti tervetulleita ihan kaikki halukkaat. Vaikka hallituksen koko on rajattu, ei vaaleja kannata jännittää. Yleensä ainakin melkein jokainen mahtuu mukaan virallisille hallituspaikoille, ja kokouksiin ja tapahtumia järjestämään voi joka tapauksessa tulla kuka tahansa. Lähtekää siis ihmeessä mukaan, jos tunnette edes pientä kiinnostuksen kutinaa mielessänne. Sekä Stigman että Stydin ensivuoden hallitukset pääsevät myös muovaamaan ainejärjestönsä tulevaisuuden roolia

tutkintouudistuksen pyörteissä, ja täten kenties viimeisenä hallituksena järjestämään nykyisellä tavalla kaikille jäsenilleen aivan millaisia tapahtumia huvittaa. Toivonkin ensivuoden hallituksille onnea, innostusta ja mielikuvitusta kevään tapahtumien järjestämiseen, ketkä ikinä mukaan lähtevätkään! Kiitos vielä kunniasta toimittaa Stigman puheenjohtajan virkaa vuoden 2016 ajan. Ihanaa loppusyksyä, ja tervetuloa hakemaan lämpöä pimeneviin iltoihin vuoden viimeisistä tapahtumistamme! Hieman haikein, mutta kaikkiaan tyytyväisin terveisin, Sofia Kaipainen Stigman PJ 2016

Vieraskynä: Akateeminen asiantuntijuus ammattina

Suljen hallinto-oikeuden takaoven iltahämärissä toivoen, ettei pihan kastellut vihma ylly rankkasateeksi. Päivän suullinen istunto on kestänyt lähes yhdeksän tuntia. Tänä syksynä olen istunut poikkeuksellisen monta hetkeä hallinto-oikeudessa käsittelemässä lastensuojeluasioita - pääasiassa tahdonvastaisia huostaanottoja ja viranomaisten päätöksistä tehtyjä valituksia. Tekemällä silloin tällöin lastensuojelun asiantuntijan tehtäviä toteutan yliopistoille asetettua kolmatta tehtävää - yhteiskunnallista vaikuttamista - vaikken yliopistossa enää työskentelekään. Tämä asiantuntijatehtävä tuottaa parhaassa tapauksessa hyvinvointia ehkäisemällä lasten syrjäytymistä ja kaltoinkohtelua, sekä edistämällä ihmisten oikeusturvan toteutumista. Toisaalta päätösten suoria ja välillisiä vaikutuksia emme varmas-

ti voi tietää. Työ perustuu ihmisten onnettomuuksiin ja usein ylisukupolvisiin pahoinvoinnin ketjuihin sekä pyrkimykseen ehkäistä niitä. On oltava valmis kohtaamaan loukattuja, vaurioituneita ja hätääntyneitä ihmisiä - sekä pahuutta että hyvyyttä niin kompleksisissa paketeissa, ettei aina tiedä, mistä päästä pakettia avaisi. Akateeminen maailma on kautta aikojen herättänyt vihamielisyyttä, mutta kytkeytyessään populismiin ja poliittiseen valtaan, anti-intellektualismi on viime vuosina saanut uusia ulottuvuuksia. Jopa valtioneuvostosta on kuittailtu milloin professoreiden kesälomista, kaikenmaailman dosenteista ja yliopistojen tehottomuudesta. Päätoimiseen tutkijaan yliopistolaitoksen rahoituksen leikkaukset, yleinen sivistysvastaisuus

ja suoranainen tutkijoihin kohdistuva halveksunta ovat osuneet, mutta myös sisuunnuttaneet. Koen vahvasti tekeväni työtä, jolla tarkoitus, vaikkei työni tuota suoraa taloudellista voittoa kellekään. Mikä työtehtäväni Nuorisotutkimusverkoston tutkijatohtorina sitten oikein on? Hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenyys on vain sivutyö, johon liittyviä asiakirjapinoja luen pääasiassa työpäivän jälkeen - iltaisin ja viikonloppuisin. Päiväsaikaan teen tutkimusta, johon minua on aina ajanut uteliaisuus, lukemisen ilo ja halu kirjoittaa. Viime vuosina tutkimukseni ovat liittyneet syrjäytymiseen, lastensuojeluun, huostaanottoihin ja koulukoteihin. Vaikka lastensuojelu koskettaa vuosittain lähes sataatuhatta lasta ja sen koneistossa pyörii miljardi euroa julkista rahaa, koen seisovani

nuorisotutkimuksen reunavyöhykkeillä. Samalla marginaalini avaa näköalan suomalaiseen yhteiskuntaan heijastaen, mitä paitsi lapsilta ja nuorilta, myös vanhemmilta, palvelujärjestelmältä ja lainsäädännöltä vaaditaan. Lastensuojelu paljastaa sukupolvien välisiä kipupisteitä, ihmisten välisiä konflikteja ja rakenteiden vinoutta. Tarkkaan katsoen se kuvastaa monia lapsuuteen, ihmisyyteen ja yhteiskuntaan liittyviä ilmiöitä, joiden näkyväksi tekemisen kautta voi ehkä saada aikaan muutosta parempaan. Max Weber luennoi vuonna 1917 tieteestä kutsumuksena ja ammattina todeten, että vaikka tiede itsessään on hyvin rationaalista, on tieteellinen ura yksi irrationaalisimpia asioita maailmassa. Tutkimusta tehdessä ei aina voi olla varma, millainen merkitys sille lopulta

rakentuu. Harva tutkija tekee tutkimusta saadakseen huomiota vaikka toivookin, että julkaistulla tutkimuksella olisi merkitystä tiedeyhteisölle, tutkimuksen kohteelle, yhteiskunnalle tai näille kaikille. Tutkimuksen teko on kuitenkin hidasta puurtamista pienin askelin, ja tulokset osoittavat merkityksensä vasta yhdistettyinä muiden havaintoihin. Toisinaan tämä merkityksellisyys hahmottuu vasta tulevaisuudessa. Vaikka tutkimukselta toivotaan innovaatioita ja tuotteita, joihin voidaan kiinnittää hintalappu, tutkimuksen taloudellista arvoa on usein hyvin vaikea määrittää. Usein tutkimuksen merkittävin arvo on rikastuttaa ymmärrystämme maailmankaikkeudesta. Tutkijan työ on myös muiden ohjaamista ja tukemista. Ohjattavani sai juuri valmiiksi lisensiaattityönsä asunnottomien poluista helsinkiläisessä palvelujärjestelmässä, ja uusi väitöskirjantekijä odottaa kommentteja artikkeliinsa huostaanotettujen lasten hyvinvoinnista. Syksyn aikana olen lukenut useita rahoitushakemuksia ja tiedostoissa arviointia odottavat viidentoista eurooppalaisen tutkijan abstraktit keväällä pidettävään tieteelliseen konferenssiin. Sähköpostiin tuli juuri arviointipyyntö kansainväliseen lehteen tarjotusta artikkelista ja puhelimessa toimittaja odottaa vastasoittoani. Tiedemaailma on myös verkostoitumista ja talkootyötä. Johdan neljättä vuotta Lapsuudentutkimuksen seuraa ja olen jäsenenä useammassa työryhmässä tai johtokunnassa, jotka kehittävät, hallinnoivat tai arvioivat jotakin kohtaa sosiaalialan palvelujärjestelmästämme. Listaa voisi jatkaa.

Usein olen niin kiireinen, etten ehdi edes miettiä, mikä työni perimmäinen tarkoitus oikein on. Tutkijaksi hakeutuessa tulee hyväksyneeksi paitsi alituisen kiireen, myös epävarman urakehityksen. Ensimmäinen kilpailu käydään tohtorintutkinnon rahoittamisesta, jonka jälkeen seuraa usein monivuotinen pätkärahoitusten vaihe. Tutkijan työura rakentuu silpuista, joissa säätiöiden apurahat, satunnaiset palkkatyöt ja tutkimushankerahoitukset vuorottelevat. Kuluneiden vuosien aikana moni on joutunut luopumaan akateemisesta virastaan, kun organisaatioita on uudistettu, rahoituksia leikattu tai toimintaa virtaviivaistettu. Lahjakkaita tutkijoita on lähtenyt ulkomaille tai yksityisen sektorin palvelukseen. Epävarmuus tekee tutkijayhteisöistä hauraita ja työn mielekkyys on löydettävä itse. Polkiessani iltahämärässä vesisateessa kotiin puhelimeeni on ilmestynyt kutsu joulukuiseen Roomaan käynnistämään uutta eurooppalaista tutkimushanketta huostaanotettujen lasten psykiatrisesta tuesta. Kaikesta kiireestä ja epävarmuudesta huolimatta rakastan tätä työtä. VTT tutkijatohtori Elina Pekkarinen, Nuorisotutkimusverkosto

Onko töissä oltava kivaa?

Muistan elävästi tilanteen, jossa minulle valkeni ensimmäisen kerran, että kaikkia töitä ei arvosteta samalla tavalla kuin toisia. Kävin alakoulun ja yläkoulun taitteessa pianotunneilla eläköityneen kanttorin luona. Nainen oli yksinäinen ja utelias, ja erään soittotunnin päätteeksi hän kysyikin mitä vanhempani tekevät työkseen. Kun vastasin isäni olevan sahalla töissä, hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten että ”no mutta, minulle on opetettu että kaikenlainen työ on ihan hyvää työtä”. Koko pienen ikäni aikana en ollut ajatellut, että isäni ammatissa olisi jotain vähemmän mairittelevaa, olihan hän selvinnyt useista YT-neuvotteluista ja ollut samassa työpaikassa koko lapsuuteni. Muutamia vuosia myöhemmin keskustelimme samasta aiheesta ystäväni

kanssa. Hän muisti myös alakoulun loppuvaiheessa havahtuneensa siihen, että ihmiset suhtautuvat hieman vähätellen hänen isänsä työskentelyyn lähi-Prismassa. Isän kouluttautuminen ammattiin oli jäänyt, koska ystäväni oli ilmoittanut tulostaan hänen vanhempiensa ollessa alle parikymppisiä. Itse olen tehnyt aina paljon töitä. Korkea työmoraali ja kunnioitus töiden riittämistä kohtaan ovat varmasti tulleet kotoa. Suvussamme ei juuri ole korkeakoulutettuja, mutta töitä on aina riittänyt – lähisukulaisistani kukaan ei ollut lapsuudessani työtön. Kesätyöpätkien jälkeen hankin lukiossa itselleni ilta- ja viikonlopputyön, joka oli aluksi lähinnä tiskaamista ja siivoamista. Muistan kuitenkin pitäneeni työtä loistavana juttuna, sainhan omaa rahaa, joka mah-

dollisti jo vuoden kuluttua muuttamisen pois kotoa omilleni. Ystäväpiirini joko teki itse samantyyppisiä töitä tai hieman kadehti työllistymistäni. Muuttaessani kaksikymppisenä Helsinkiin, jatkoin töitä esimiehenä ravintola-alalla. Täällä tehokkaan ja hyvän työasenteen omaavat nuoret tuntuivat olevan kiven alla. Olen kuullut useammaltakin ravintolapäälliköltä, että he rekrytoivat mieluiten työntekijöiksi nuoria, jotka ovat kotoisin muualta Suomesta kun pääkaupunkiseudulta. Syynä on parempi asenne, kohteliaammat käytöstavat ja reipas ote asiakaspalvelutyöhön. Hieman hämmentyneenä allekirjoitan heidän väitteensä. Useilla nuorilla, joiden kanssa olen täällä työskennellyt, tuntuu olevan harhainen käsitys omista työelämävalmiuksistaan.

Pikaruokapaikka tai kahvila ei varmasti ole se kaikista helpoin tai siistein työpaikka, mutta jos on kouluttamaton 18-vuotias, jolla ei ole aiempaa työkokemusta, sen pitäisi olla varsin kelpo pesti. Miksi täällä pääkaupunkiseudulla nuorten arvostus työtä kohtaan tuntuu olevan niin heikko? Mielestäni yleinen ilmapiiri täällä on selvästi kunnianhimoisempi kuin rakennemuutoksen runtelemassa kotikunnassani. Menestymisen paineet työelämässä tuntuvat sielläkin, missä niiden ei juuri kuuluisi tuntua. Kokemusteni mukaan nuoret kaipaavat luovaa ja arvostettua työtä, jossa pääsevät toteuttamaan itseään. Tällainen työ tuntuu ylipäätään olevan monen haaveissa, eikä siinä tietenkään ole mitään vikaa. Mutta realiteetit ovat hieman hukassa, jos perusasiakaspalve-

lutyöstä kieltäydytään kaksikymppisenä vailla opiskelupaikkaa tai sen suurempaa suunnitelmaa tulevaisuuden (ja sen unelmatyön saavuttamisen) suhteen.

arkea ja elämää?

Toki yliopistomaailmassa on oikeutettua ja realististakin tavoitella työtä, jossa voi luoda uutta ja ”toteuttaa itseään”. Olen Samansuuntaisia havaintoja löytyy kuitenkin ravintolavuosistani kiitollinen Nuorisotutkimusseuran julkaisemasta senkin takia, että olen tavannut ihmimuistiosta vuodelta 2009. Siinä esitellys- siä, joille tämä ei ole itseisarvo. Omaa sä Demos Helsingin tuottamassa kyse17-vuotiaan abin maailmaa laajensi se, lyssä todetaan, että työn mielekkyyden kun kuuli kolmekymppisen työkaverin velvollisuus on suurempi kuin työn velkertovan, että hänellä ei ole minkäänvollisuus. Demos Helsinki kuvaa, miten laista halua edetä ravintolatöissään tai nuorten mukaan työ on julkinen tarina opiskella, sillä hän on aina halunnut yksilöstä ja silloin tarinan on oltava ensisijaisesti perheen. Nyt kahden laphyvä. Toisin sanoen, nuoret rakentavat sen äitinä hän tekee töitä sen verran, identiteettiään niin kiivaasti ja kilpaiettä pystyy elättämään perheensä, mutta luhenkisesti, ettei työn sisällöllä ei hänelkuvaan sovi mikä Demos Helsinki kuvaa, miten le ole juuri väliä. tahansa kassatyö. nuorten mukaan työ on julkinen tarina yksilöstä ja silloin tarinan Miten ihanalta ja on oltava hyvä. Toisin sanoen, Yliopistomaaillohdulliselta tuo lause nuoret rakentavat identiteettiään kuulostaa maailmasmassa korviini särähtää säännölli- niin kiivaasti ja kilpailuhenkises- sa, jossa rakennetaan ti, ettei kuvaan sovi mikä tahan- LinkedIn-profiileja, sesti tietyt kommentit. ”Onneksi sa kassatyö. hiotaan CV:tä ja etsipääsin opiskeletään harjoittelusuhmaan, niin ei tarvitse mennä oikeisiin teita, joista on ”parhaat näköalapaikat töihin” oli ehkä tarkoitettu vitsiksi, mut- alalle”. Koska kaikessa yksinkertaisuuta siihen piiloutui myös negatiivinen dessa työ on tapa ansaita elantonsa, ei suhtautuminen työelämään ja etenkin sen kummempaa. Väittäisin myös, että niihin töihin, joita kouluttamattomat pitkälti kaikenlaisen työn tekeminen nuoret tekevät. Samoin parahdin, kun tekee ihmiselle hyvää. Tove Jansson tämän lehden suunnittelupalaverissa kiteytti mottonsa lauseeseen ”tee työtä ”työ”-teema kirvoitti heti negatiivisia ja rakasta”. Työn rakastaminen on vain kommentteja. Miten nuoret, fiksut ja harvojen onnekkaiden bonus. aktiiviset aikuiset näkevät työn välttämättömänä pahana? Ovatko kokeTiina Alanko mukset työelämästä niin huonoja? Entä eivätkö ”normiduunit” tosiaan sovi enää yliopisto-opiskelijan statukseen? Onko minussa jotain vikaa, kun koen työnteon kehittävänä ja itsestään selvänä osana

Elätkö sinä valtsikalaisessa kuplassa?

Ensinnäkin, jo tämä otsikko saattaa aiheuttaa osalle vastenmielisen reaktion heidän ajatellessaan vahvasti, että tällaista kuplaa ei todellakaan ole olemassa. Joku suhtautuu koko kuplakeskusteluun neutraalisti kantaa ottamatta, kun taas osa ajattelee kuplien, myös valtsikalaisen kuplan, todella olevan olemassa. Tämä teksti tulee kuitenkin käsittelemään Pohjois-Suomesta Helsinkiin muuttaneen näkemyksiä tästä niin kutsutusta valtsikalaisesta kuplasta yrittäen käyttää monenlaisia laseja sen tarkastelemiseen. Ennen kuin tulin opiskelemaan Valtsikaan, kuvittelin sen olevan pukeutumisen ilottelua yhdistettynä ajatusten äärettömään vapauteen. Nyt neljättä vuotta opiskellessani en kyllä pysty erottamaan valtsikalaista esimerkiksi

opeopiskelijasta pukeutumisen perusteella, ja hyvä niin. Valtsikan hyvä puoli on se, että sinne mahtuu niin monenlaista väkeä humanistisieluista virkamiesurasta haaveileviin. Ehkä on silti absurdia väittää, että sielläkin hyväksyttäisiin kaikenlaiset mielipiteet ja arvomaailmat. Siitä syystä valtsikalainen kupla ehkä on olemassa ainakin omassa päässäni, joskin se voi olla tietyssä asiayhteydessä synonyymi punavihreälle kaupunkikuplalle. Tietyissä asioissa sen voi taas käsittää laajemmin esimerkiksi akateemisten kuplaksi. Osa voi ajatella akateemisen kuplan olevan sama Rovaniemellä ja Helsingissä, mutta luulen näissä kaupungeissa ja niiden kulttuureissa olevan silti jonkinlaisia eroja riippumatta yliopistokoulutuksesta. Mitkä sitten ovat niitä tekijöitä, jotka

Kyllä valtsikalainen toisen tunnistaa?

yhdistävät valtsikalaisia ja tekevät siitä oman kuplansa? Luulen valtsikalaisia yhdistävän melko paljon heidän jakamansa liberaali arvomaailma. Suurimmassa tapauksessa tämä lienee vasemmistoliberaalia, mutta myös oikeistoliberaaliin ajattelumaailmaan törmää. Toisaalta tämäkin on niin liukuva ja häilyvä käsite aina välillä, etenkin kun kaikki eivät edes halua lokeroitua mitenkään poliittisella kartalla. Arvokonservatiiveja olen kuitenkin nähnyt aika vähän tai sitten heidän äänensä ei vain kuulu keskusteltaessa tällaisista asioista. Valtsika kun on tiedekunta, jonka opinnoissa pyritään kyseenalaistamaan vanhoja ajatusmalleja ja kunnioittamaan yhtäläistä ihmisarvoa hänen teoistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Tällä en kuitenkaan tarkoita suoraa kritiikkiä arvokonservatiiveja kohtaan, sillä

ymmärrän myös sieltä käsin nousevia uskonnollisia tai muita vakaumuksellisia arvoja. Mikään vakaumus ei kuitenkaan ole painoarvoltaan toista suurempi ja ''ikuisiin perinteisiin'' ei vaan voi enää samalla tavalla tukeutua yhteiskunnan enemmistön muuttuessa kuitenkin yhä enemmän arvoliberaaliksi. Toisten lisääntyneet oikeudet kun eivät ole keneltäkään pois. Sosiaalinen media mahdollistaa hyvän alustan erilaisten ajatusten levittämiseen ja tuo samalla tavalla ajattelevia yhteen. Se voi myös hyvässä tapauksessa saada aikaan jopa rakentavan kriittistä ja kaikkia keskustelun osapuolia kunnioittavaa keskustelua, joskin esimerkkejä myös epäkunnioittavista keskusteluista on loputtomasti. Valtsikalaisten verkostoissa syntyykin paljon hienoja ideoita ihmis-

ten ollessa kiinnostuneita suunnilleen samankaltaisista teemoista. Vaikka aiheet sinällään olisivatkin erilaisia, niitä monesti yhdistää kuitenkin esimerkiksi tietty näkökulma. On helppoa olla osa samanhenkistä yhteisöä, jonka jäsenten kanssa voi inspiroitua asioista ja kokea tulleensa kuulluksi ja arvostetuksi. Huolimatta halusta ympäröidä itsensä samanhenkisillä ihmisillä, meidän täytyy myös toimia eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Välillä ei voi kuitenkaan välttyä törmäämästä sellaiseen ymmärtämisen paradoksiin, jossa toisaalta vaaditaan itselle ymmärrystä mutta ei välttämättä kyetä ymmärtämään toisia. Jokainen valtsikalainen varmasti haluaa korostaa keskusteluissa olevansa suvaitsevainen, mutta kompastuuko siihen määritelmään monesti arkielämässä? Onko se suvaitsevaisuutta, jos ainoastaan suvaitsee esimerkiksi autottoman helsinkiläisen vegaanin elämää keskisuomalaisen autollisen miehen jäädessä vaille minkäänlaista hyväksyntää tai ymmärrystä? Toki esimerkiksi ympäristö ja yleinen asenneilmapiiri vaativat ihmisiä muuttamaan heidän kulutustottumuksiaan, mutta ne muutokset ihmisten käyttäytymisessä olisi saatava aikaan ymmärryksen kautta. Lisäksi tällaiset muutokset edellyttävät monesti tietynlaista tiedostamista asioiden suhteen, mikä ei siten yksinkertaisesti toteudu esimerkiksi huono-osaisuuden ja sitä usein seuraavan kyvyttömyyden tunteen seurauksena. Termillä richsplaining selitetään usein parempiosaisten huono-osaisiin kohdistamaa puhetta yrittämisen ja asenteen merkityksestä oman asemansa

parantamisessa, mutta sillä voisi kuvata myös muidenkin yhteiskunnallisten jakolinjojen jännitteitä. On helppoa nähdä ihminen jollain tietyllä hetkellä ja tehdä siitä johtopäätökset sen sijaan, että menisi syvälle ihmisen taustaan ja etsisi sieltä syitä tietylle toiminnalle. Tämän pohdinnan yhteenvetona todettakoon se, että valtsikalainen kupla olkoon olemassa, tosin tietyin edellytyksin. Kuplan voi kukin käsittää eri tavoin sen konkreettisimmasta muodosta aina häilyvään ja vain osittaiseen ryhmäidentifioitumiseen. Valtsikalainen opiskelija saa nauttia samankaltaisten ajattelijoiden seurasta, jossa voi kehittyä ja kasvaa yksilönä. Tulevan valtiotieteilijän täytyy kuitenkin laajentaa käsitystään maailmasta ihan konkreettisille tasoillekin, sillä laaja teoriapohja ei välttämättä ole synonyymi sivistykselle, mikäli omattua tietoa ei sovelleta arkielämään. Kyky kohdata toiset ihmiset yhtä arvokkaina yksilöinä on mitä tärkeintä sosiaalista pääomaa vuoden 2016 Suomessa, jossa pelkona on kansakunnan eriytyminen. Taito kohdata toiset ihmiset ihmisinä ei tarkoita esimerkiksi hirvittävien tekojen hyväksymistä vaan sen ymmärtämistä, miksi ihminen on päätynyt siihen pisteeseen elämässään. Niin monta on tarinaa kuin on ihmistäkin. Lotta Virrankari

KAJAHDUS ETSII TEKIJÖITÄ! Korviimme on kantautunut tieto suuresta joukosta innokkaita opiskelijoita, jotka haluaisivat osallistua lehden toimintaan, mutta eivät ole jostain syystä uskaltaneet, jaksaneet tai tienneet kuinka lähestyä toimitusta. Korjataan asia! Kajahdus on opiskelijoiden lehti opiskelijoille ja julkaisemme mitä meille julkaistavaksi annetaan joko kirjoitettuna juttuna, kuvina tai maksettuina mainoksina. Älä siis pelkää riman alitusta, koska mitään rimaa ei ole! Jos haluat julkaista mielipiteitä, avautua, kysyä jotakin, pohtia syvällisesti, kritisoida, vääntää julmaa pilaa tai hassun hauskaa hassuttelua niin muista, että Kajahdus on nimenomaan sinua varten. Sitoutumista ei varsinaisesti kirjoittajilta tai muilta sisällön tuottajilta vaadita koko vuodeksi, joten rohkeasti kokeilemaan! Lehdestä tulee aina sekä tekijöidensä että lukijoidensa näköinen. Päätoimittajan, toimitussihteerin ja taittajan tehtävät ovat vaativimpia. Ne sisältävät vastuun koko lehden luomisesta, kasaamisesta, painatuksesta ja rahoituksen järjestämisestä. Jos olet kiinnostunut vastuullisemmista tehtävistä, niin otathan yhteyttä mitä pikimmiten! Haemme syksyllä uusia tekijöitä, joten jos olet jostain edellä mainituista pesteistä, vakansseista tai rooleista Kajahduksessa kiinnostunut, pidä itsestäsi ääntä! Yhteyttä voi ottaa suoraan Kajahduksen nykyiseen toimitukseen osoitteeseen kajahdus@gmail.com tai ottamalla yhteyttä suoraan STIGMAn ja STYDIn vastaaviin päätoimittajiin eli joko Jaakko Muiluun tai Laura Finanderiin.

Vastentahtoinen Valtiotieteilijä työelämässä

Seuraava sitaatti on sensuroimatonta materiaalia suoraan Valtiotieteilijä työelämässä -kurssin Tulevaisuudensuunnitelma-esseestä: Luulen, että tämä kirjoitus on parasta aloittaa täsmentämällä, ettei työ kuulu suunnitelmiini tulevaisuudessa. Kyse ei ole henkilökohtaisesta vakaumuksestani, niin moraalisesti kestämättömiä kuin kapitalistiset työmarkkinat ovatkin, vaan maailmanlaajuisesta teknologisen kehityksen ohjelmasta, joka tulee lähivuosikymmeninä tekemään työmaailman elinkelvottomaksi ihmiselle. On laajalti tiedossa, että vähintään puolet olemassa olevista työtehtävistä on akuutin sukupuuton vaarassa. Pitkällä aikavälillä mikään ammatti ei ole suojassa automatisaatiolta.

Kuten esseenavaukseni kertonee, tämä ei ole mikään kiitoskirje kurssinvetäjille, vaan paljon lähempänä jotakin myllykirjeenomaista vihapostia. Niin tai näin, työelämäkurssi on mielestäni kaikin puolin oikea kohde noottini nokittavaksi. Jo kurssin nimi ”valtiotieteilijä työelämässä” on tämänhetkisessä talouseetoksessa sellainen paradoksi, että oppitunnit ounastelivat ongelmia. Kurssilla oli määrä perehdyttää opiskelijoita työelämän trendeihin. Siksi olinkin hämmästynyt, kun konekorvaaminen, jota kelpaisi painavin perustein luonnehtia vaikka työmaailman yksinvaltasuuntaukseksi, sivuutettiin luennoilla yhdellä lauseella. Ainoa vastaus, jonka kurssinvetäjiltä saimme näkemykselle, että automatisaatio tulee vapauttamaan ihmiskunnan työstä, oli ”toivottavasti

ei”, ikään kuin olisi suositeltavaa keskittyä toisinajattelun sijasta toiveajatteluun. Valitettavasti teknologinen kehitys ei ole vakaumuksen asia, ja vaikka sitä olisi vaikea uskoa todeksi, lähitulevaisuudessa yhä useampi meistä saa uskoa työtehtävänsä tietokoneelle. Mikäli valtiotieteellisessä tiedekunnassa tai Helsingin yliopistossa kuvitellaan, että työelämäopastuksesta koituu jotakin automatisaatiolta suojaavaa ammattiapua, kaivataan kummassakin kipeästi ammattiapua. Rohkenisin väittää, että jos tilanne tosiaan on päässyt näin pahaksi, koko instituutti on parasta laittaa laitoshoitoon. Työelämän keskeisimmän kehityskulun kieltäminen ei ollut mikään poikkeustapaus, vaan kurssilla riitti kyseenalai-

suuksia kyllästymiseen asti, ja tunnen houkutusta tuoda niitä esiin muutaman lisälainauksen muodossa. Yksi suurimmista ongelmista, johon työelämäkurssilla törmäsin, oli nimenomaan ajatus siitä, että valtiotieteilijän tuleekin korostaa omaa erinomaisuuttaan markkinatalouden ehdoilla ja varmistaa, että tulevaisuudessa ainakin hän on töissä, vaikka koko muu yhteiskunta jäisi nuolemaan näppejään. Tämä sotii verissä päin omaa maailmankatsomustani vastaan ja tuntuu minusta vieraalta ja röyhkeältä ajatukselta. Kyllä valtiotieteilijän pitäisi mielestäni pikemminkin lähteä siitä, että kaikilla on töitä – tai ehkä mieluummin elämän perusedellytykset työpanoksestaan riippumatta – ennen häntä itseään.

Yhtä arveluttavaa on verkostoitumisen ihannoiminen työelämän tukirankana. Ei ole syytä unohtaa, että ihmissuhteilla työllistyminen jäytää meritokratian perustuksia. Ei ystävyyden tai tuttavuuden pohjalta suosiminen ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin esimerkiksi rodullinen tai sukupuolinen valikointi. Niin kutsuttu piilotyö on pelkkä työmarkkinoiden sisäinen hyvävelijärjestelmä, joka pienentää radikaalisti todennäköisyyttä, että ansioitunein hakija palkataan. Mielestäni tällaista rikollisuutta pitäisi vastustaa sen sijaan, että siihen rohkaistaan osallistumaan tai ainakin sopeutumaan. Mielestäni kurssi kärsi kroonisesta konformismista. Sen sijaan, että olisimme saaneet työkaluja silminnähden rappeutuneen työmarkkinajärjestelmän haastamiseksi, meitä yritettiin sopeut-

taa siihen määrätietoisuudella, joka toi mieleen Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman olouttamistoimenpiteet. Nähdäkseni varaukseton indoktrinoituminen vallitsevaan maailmanjärjestykseen uhkaa akateemisen sivistyksen henkeä, joka muutenkin on heikkenemään päin yliopistomaailmassa. Kurssin kokoava Uratoimintasuunnitelmatyö on todennäköisesti tökeröin tehtävänanto, joka eteeni on tuotu. Ei auta, että opiskelijan on lupa kutsua esseetään myös Tulevaisuudensuunnitelmaksi. Kirjoitusohjeissa tehdään esimerkiksi pulmallinen lähtöoletus urasuunnittelusta ihmissielun yleismaailmallisena taipumuksena ja vaaditaan kirjallista selvitystä opintoajan ja sitä seuraavan elämän tavoitteista.

Loppuhuipennukseksi on keksitty kysyä, miten tulevaisuuteen kannattaa varautua. Kurssin perusteella nousee epäilys, että tehtävän tarkoitus on kerätä neuvoja kurssivetäjille itselleen, koska ensimmäistäkään ratkaisua heiltä ei herunut lähimpänä häämöttävään mullistukseen eli siihen, että tekoälyn optimoimat hirmutyömarkkinat uhkaavat syöstä meidät kaikki työstä. Koska tällaiseen kurssinkuvatukseen ei voi suhtautua mitenkään muuten kuin häikäilemättömällä huumorilla, annan Tulevaisuudensuunnitelmani loppuosan puhua puolestaan. Jos alun perusteella vaikuttaa siltä, ettei minulla ole minkäänlaista etenemishahmotelmaa elämälleni, voin vakuuttaa, että asia on mallillaan. Koska, kuten

kirjoitin Helsingin Sanomien mielipideosastolle, tulevaisuudessa ”työelämään on suurin piirtein yhdenveroiset mahdollisuudet kuin kuolemanjälkeiseen elämään” (Roy Sandberg HS Mielipide 19.10), valmistaudun itse vastaisuuteen, joka määrittyy kaiken muun kuin työn kautta. Tulevaisuuteen on mielestäni mielekkäintä asennoitua tosiasiauskollisesti. On hyvä myös varautua pahimpaan. Näiden periaatteiden mukaisesti olen päättänyt tutustua syvällisesti sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppialaan. Kulttuurintutkimuksen havainnot antavat mielestäni kiintoisia ennakkovaroituksia tulevasta. Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan intiaaniheimot ovat juuri nyt varsin lähellä tilannetta, johon koko työtätekevä maailma on lähivuosina luisumassa.

Alkuperäisasukkaat ovat melko hyvä mallikappale ihmisryhmästä, joka on kapitalismin kannalta käyttökelvoton. He eivät tuo juurikaan taloudellista lisäarvoa – ainakaan sikäli, kun pysyttelevät omassa kulttuuripiirissään, eivätkä hyppää markkinatalouden kelkkaan – mutta yrittävät silti puolustaa oikeuksiaan ihmisarvoiseen elämään. Alkuperäisasukkaiden omat valtiot, ulkomaiset sijoittajat ja jopa vihamieliset ulkopuoliset maailmanmahdit, kuten Yhdysvallat, tekevät kaikkensa riistääkseen heiltä omaisuuden rippeetkin ja evätäkseen heidän olemassaolonsa kokonaan. Jatkuvan tappouhan alla intiaanit ovat kuitenkin inspiroituneet hämmästyttävään vastarintaan pystyttämällä maailmanlaajuisen yhteisön jaetun syrjinnän kokemuksen ympärille. Siinä on esikuva, johon ei yllä yksikään nykytalouden toimenkuva. Koska alkuperäisyhteisöt antavat osviittaa siitä, mitä koko ihmiskunnalle on luvassa automatisaation aikakaudella, nähdäkseni on aihetta ottaa oppia intiaaniheimojen kamppailusta kapitalismin kaikennielevässä kaaoksessa. Tästä ja muista edellä mainituista syistä olen sitä mieltä, että minulla ja toivottavasti myös muilla maailman ihmisillä on aika lailla parempiakin asioita, joiden puolesta taistella kuin oma työpaikka. Ja loppukevennykseksi ytimekäs Uratoimintasuunnitelmani: Käytän työpaikkoja eräänlaisina merimerkkeinä urasuunnitelmassani. Kunhan kierrän ne tarpeeksi etäältä, vältän kapitalismin karikot. Olen tulevaisuudessa mielelläni mukana kaikenlaisessa mark-

kinatalouden ulkopuolisessa toiminnassa. Erityisesti uuden, palkkatyöstä irrotetun talousjärjestelmän pohjapiirrokseen vetäisin mieluusti omat viivani. Aion myös olla puuhamiehenä pääoman uudelleenjakoa uurastavassa maailmanliikkeessä, jonka on pakko muodostua ihmislajin jatkuvuuden turvaamiseksi, kun miljardit meistä menettävät toimeentulonsa samanaikaisesti. Päämääriini päästäkseni teen työelämästä käänteisen kompassin ja pyrin hankkimaan taitoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana markkinatalouden ihanteista, toisin sanottuna valmiuksia, joita on yksinkertaisesti mahdotonta muuttaa rahaksi. Ajattelin opiskella esimerkiksi folkloristiikkaa ja kuolleita kieliä, kunnes olen kuoleman kielissä. Aion vastakin lähetellä mielipidekirjoituksiani vastikkeetta lehtiin ja kirjoittaa palkatta pöytälaatikkoon niin pitkään ja niin paljon kuin suinkin pystyn ja suosia toimituksessa vaivoja – tai lukijoita – säästämättä käytöstä poistuneita sanoja aina kun mahdollista. Tämän ohella lupaan venyttää opintoni ratkeamispisteeseen ja istua luennoilla ainakin elinkautisen tutkintovankeudessa. Aion vanheta yhdessä professoreiden kanssa. Ylimääräisen ajan suunnittelen viettäväni muissa maailmoissa joko kaunokirjallisuuden, tanssin ja laulun, maalaustaiteen, menneiden aikojen tai tyhjänpäiväisen unelmoinnin parissa. Roy Sandberg

Kun ruumis lähtee alta eli rakkausruno Vaikka vain hetken kanssas kulkea sain, ovat muistot pysyviä ain. Luonasi tutustuin ihmisiin upeisiin, nauroin, iloitsin ja rakastuin. Nyt kun poissa ikuisesti olet, ei sieluni rauhaa saa. Oi kuka voisi tyhjiön elämässäin täyttää. Kanssas kuljin läpi syysiltojen pimeiden, maailmanlopun olotilojen. Surimme yhdessä maailmaa, sen lohduttomuutta ja karmaa vaan. Sieluni huutaa, miksi pitää lähteä. Kai kaikki kaunis on vain katoavaa.

Mutta sitäkin tulisempaa, rakasta ja ihanaa. Olit tukenani ylä- ja alamäissä. Kokouksissa ja krapuloissa. Maanantai-aamuissa, ja illoissa huurteisissa. Vaikka kipu viiltää rintaa, on aika jatkaa matkaa. Karavaani jatkaa kulkuaan. En sinua silti unohda koskaan. Miten voisinkaan. Voi rakkaani, oi jospa sinut vielä kerran kokea saisin.

Nyt ilman sinua jatkaa saan, yksin kylmään maailmaan.

Mutta mahdotonta se on, on sitä turha pyytää. Eivät kyyneleet sinua takaisin tuo.

Miten siitä selviää, rakkaan ystävän kun menettää.

On aika mennä eteenpäin, katsoa tulevaisuuteen.

En haluaisi hyvästellä, mutta sentään saan sen tehdä.

Hetken tie oli kevyt kaksin kulkea.

Oi rakkauteni, ikuisuuteni. Hyvästi sanon vain. Ei meitä yhteen ollut tarkoitettu kai, se oli hetken huumaa vain.

Hyvästi rakas Roomis, muistoissani ikuisesti säilyt. Jaakko Muilu

SOSIAALITIETEIDEN FUKSIAISTEN SATOA Koulutusleikkaukset osuvat myös Pokemon-koulutukseen Pokemon-koulutus oli huipussaan 90-luvulla lamasta huolimatta, minkä tulokset näkyvät nykyisissä Pokemoneissa. Hallitus on kuitenkin suunnannut leikkauksensa myös Pokemon-kouluttajiin, sillä kouluttajat eivät ole tuottaneet tarpeeksi huippututkimusta ja talouskasvua. Pieniä Rattatoita on evolvattu liikaa, mikä on vaikuttanut kilpailukykyyn Charmandereiden kustannuksella. Olemme saaneet selville, että Rakettiryhmä Oy on rahoittanut Sipilän vaalikampanjaa ja heidät on usein nähty yhdessä Pub Ikkunassa. Jutun tekivät: Lurettajat

Koulutusleikkaukset ajavat Pokemon-mestariksi Valtion säästöjen johdosta yhä harvempi saa haluamansa koulutuspaikan ja ryhtyy harrastamaan ylenpalttisesti Pokemon Go -peliä. Pokemon Go -pelistä onkin tullut vaihtoehto akateemiselle uralle. Tällaisen nousuyrittäjyyden on havaittu vaikuttavan positiivisesti Suomen taloudelliseen ahdinkoon. Sen johdosta onkin alettu suunnittelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan Pokemon Go -linjaa. Rehtori on jo näyttänyt vihreää valoa uudistukselle. Linjalla näyttäisi olevan jo kansainvälistä kysyntää. Siitä huolimatta opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen vastustaa linjan toteutumista, koska kokee sen pidentävän työelämään siirtymistä. Esitys siirtyy eduskunnan käsittelyyn ensi kuun lopulla. Jutun tekivät: CP9001

Haikumme kajahtaa GO POKEMON GO GO KOULUTUSLEIKKAUS GO JAHDATAAN ONNEA GO VIE MEIDÄT POIS LEIKKAUS VIE KAUEMMAKSI GO ELÄMÄ GO Jutun tekivät: Digimonit

Myös Pokemonit kärsivät siitä, ettei heitä tulla pyydystämään.

ETTE LEIKKAA!!!! Koulutusleikkauksilla on negatiivinen kaiku Pokemon-harrastajien arkeen. Kahdeksan tunnin huntin jälkeen ei ole resursseja syömiseen. Yhteiskunnan rakenteet diskriminoivat Pokemon-kouluttajia. Opiskelijat on ajettu umpikujaan. Opiskelijat joutuvat valitsemaan koulutuksen ja Pokemon-koulutuksen väliltä. Miten lähdet Australiaan hakemaan vain siellä esiintyvää Pokemonia, kun v*ttu rahat ei riitä?

Jutun tekivät: Itse Saatanat

Pokemon Go korvaa opintorahan? Korkeakouluopiskelijoiden opintoraha laskee hallituksen koulutusleikkausten myötä tulevaisuudessa noin 80 euroa. Valtiotieteen opiskelijat eivät jääneet toimettomaksi, vaan innovoivat start up -yritystä ja kartoittavat, olisiko Pokemon Go -sovellusta mahdollista käyttää rahan tienaamiseen muiden rahantienaussovellusten, kuten Über, hengessä. Suunnitellussa pilotissa pelaajat voivat käydä kauppaa Pokemoneilla ja ansaita lisätuloja.

Jutun tekivät: Sossulogimon

Ennen kaikki oli paremmin. Miksi innostuneille Poke-kouluttajille ei enää tarjota koulutusmahdollisuuksia? Miten käy heikoille vähemmän brändätyille Pokemoneille? Mediaseksikkyys tuomitsee “huonot” Pokemonit katuojaan. Pokemonien oikeudet ovat uhattuina rankkojen koulutusleikkausten edessä. Leikkauksia ajava taho ei näe toimintansa kauaskantoisia seurauksia. Jos tällainen toiminta jatkuu, emme tule näkemään enää tulevaisuudessa kehittyneitä Pokemoneja. Pokemonien kouluttajaliitto (PKL) on julkisuudessa ehdottanut leikkausten jäädyttämistä: “Emme halua olla osa yhteiskuntaa, jossa Pokemonit ja niiden kouluttajat on ajettu sisään Digletin koloon. Maailma tarvitsee pelastusta”, sanoo PKL:n puheenjohtaja.

Jutun tekivät: Mäntykuusikko

Iltasatu niukkuuden kulttuurista

Jokin aika sitten kuulin tarinan viidestä apinasta sekä niukkuudesta ja kyseenalaistamisesta. Tarina meni näin: Viisi apinaa suljetaan aidattuun tilaan, jonka keskellä seisovat tikkaat. Tikkaiden yläpuolella narun varassa riippuu houkutteleva nippu banaaneja. Apina, joka huomaa banaanitertun ensimmäisenä, kiipeää tikkaille ja yrittää kurkottaa kohti mehevää välipalaa, mutta juuri kun se on saamassa banaanit käteensä, terttu kohoaakin korkealle apinan ulottumattomiin. Samalla kovaääninen sireeni kajahtaa soimaan ja koko apinalauma kastellaan jääkylmällä vedellä. Kun kaikki lauman jäsenet ovat kastuneet, sireeni sammutetaan, vesihanat suljetaan ja banaaniterttu lasketaan takaisin apinoiden ulottuville.

Kuivateltuaan turkkinsa ja toivuttuaan järkytyksestä yksi apinoista uskaltautuu taas tikkaille. Muut lauman jäsenet jäävät uteliaina seuraamaan tilanteen kehittymistä. Tapahtuu edellisen kerran toisinto. Juuri kun apina on päässyt kyllin korkealle päästäkseen käsiksi banaaneihin, naru kiristyy ja banaaniterttu singahtaa korkealle katon rajaan. Sireenit räjähtävät huutamaan ja koko apinalauma saa kylmän vesisuihkun niskaansa. Toimenpide toistetaan niin monta kertaa, ettei yksikään apina tee enää elettäkään banaanien noutamiseksi. Nyt vesihanat suljetaan lopullisesti. Myös sireeni kytketään kokonaan pois päältä. Koetta valvova henkilökunta jättää myös banaanit vapaasti apinoiden saataville. Näin olosuhteet muuttuvat

yhtäkkiä banaanien niukkuudesta banaanien yltäkylläisyydeksi. Banaanit olisivat nyt vapaasti noudettavissa, mutta apinat eivät tätä tiedosta. Yhä edelleen he muistavat vain sireenin ja kylmän vesisuihkun. On viisaampaa pysytellä kaukana tikkaista. Tästä pitää nyt myös lauman ryhmäpaine huolen, sillä jos joku vielä yrittäisi nousta tikkaille, saisi tämä koko muun apinalauman kimppuunsa. Kukaan ei tahdo enää kastua. Tikkaisiin ei ole enää kenelläkään mitään asiaa, ja niin banaanit jäävät syömättä. Tullaan kokeen toiseen vaiheeseen. Nyt laumasta poistetaan yksi vanha jäsen ja hänet korvataan uudella yksilöllä. Tulokas ei ole tietoinen lauman vanhojen jäsenten saamista kylmistä kylvyistä eikä ulvovasta sireenistä, ja koska apinat eivät osaa keskustella, informaatio ei

välity. Nähdessään tikkaiden yläpuolella roikkuvan mehevän banaanitertun uusi apina lähtee välittömästi noutamaan sitä itselleen, mutta saakin järkytyksekseen kimppuunsa koko muun apinalauman. Sama hyökkäys toistuu joka kerta tämän lähestyessä portaita. Muutaman yrityskerran jälkeen myös uusi apina ymmärtää jättää banaanit rauhaan. Ei siksi, että hän pelkäisi vesisuihkua tai sireeniä, vaan koska hän tietää joutuvansa hankaluuksiin lauman muiden jäsenten kanssa. On helpompi nöyrtyä ja alistua kuin uhmata ja kyseenalaistaa. Suoritetaan uusi vaihto. Taas yksi lauman vanha jäsen otetaan pois, ja tilalle astelee uusi tulokas. Sama kuvio toistuu. Kun uusi apina erehtyy tikkaiden läheisyyteen, koko lauma hyökkää hänen kimppuunsa. Mutta kuinka käyttäytyy

vain hetki aikaisemmin täsmälleen saman kohtalon kokenut apina? Yllättäen juuri hän on neljästä hyökkääjästä aggressiivisin. Hän ei voi ymmärtää, miksi banaaneja hamuavaa tulokasta tulee rangaista, mutta koska aggressiivinen käytös selvästi miellyttää lauman muita jäseniä, apina ei säästele voimiaan iskuja jakaessaan. Apina haluaa miellyttää. Toimimalla korostetun aggressiivisesti apina osoittaa lauman vanhoille jäsenille oppineensa yhteisön pelisäännöt. Apinan ei tarvitse arvioida oman käytöksensä perimmäisiä syitä saati niiden järkevyyttä. Helpoimmalla pääsee, kun vain sopeutuu vallitsevaan kulttuuriin. Laumasta poistetaan vanhoja jäseniä ja uusia astuu tilalle. Sama kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen. Kun vaihtoja on suoritettu viisi kertaa, laumassa ei ole enää ainoatakaan alkuperäistä jäsentä. Yksikään lauman viidestä jäsenestä ei ole tuntenut ihollaan jääkylmää vesisuihkua eikä kuullut korvia huumaavan sireenin ulinaa. Tikapuut ovat vapaina ja banaaneja olisi tarjolla yllin kyllin kaikille. Silti yksikään apina ei kiipeä tikapuille eikä syö vatsaansa täyteen. Yhteisö ylläpitää itselleen epäedullista käytöstä, sillä sen jäseniltä puuttuu kyky kyseenalaistaa ympärillään vallitseva kulttuuri. Kyseenalaistamisen sijaan jokainen apina keskittyy sopeuttamaan oman elämänsä arkirutiinit annettuihin pelisääntöihin. Ajan saatossa nuo rutiinit muodostuvat apinoille niin rakkaiksi, että he ovat tarpeen vaatiessa valmiita puolustamaan niitä vaikka voimakeinoin. Näin apinayhdyskunta on jäänyt kiinni oman kieroutuneen kulttuurinsa noidankehään. Apinoista on tullut oman

niukkuutensa ja kurjuutensa omaehtoisia suojelijoita, oman kärsimyksensä synnyttäjiä ja ylläpitäjiä. Jos apinat osaisivat puhua ja heiltä jälkikäteen kysyttäisiin syytä siihen, miksi kukaan heistä ei rohjennut kyseenalaistaa kulttuurinsa vallitsevia normeja, ei yksikään lauman jäsen kykenisi antamaan järkevää vastausta. Niin vain oli aina ollut. Banaanien niukkuus oli muodostunut apinalauman käytöstä ohjailevaksi instituutioksi, jonka alkuperäinen tarkoitus oli jo kauan sitten kadonnut mutta jonka rakenteita yhä ylläpidettiin tottumuksesta. Lopulta banaanien niukkuuden ympärille rakentuneet laki- ja sääntöjärjestelmät ylläpitivät niukkuuden tilaa myös runsauden aikana. Älkää olko apinoita. Kyseenalaistakaa vanhentuneet paradigmat ja ideologiat. Rohjetkaa haastaa aikansa eläneet ja vahingolliset ajatustottumukset. Kysykää, epäilkää ja tiedostakaa. Yhteiskunnassa, jossa skeptikko kategorisoidaan salaliittoteoreetikoksi, luonnonsuojelija likaiseksi puunhalaajaksi, tutkija turhaksi jahkailijaksi, toisinajattelija talouskasvulle vaaralliseksi ja tieto tehottomaksi, ei vastarintaan nousua tarvitse hävetä, päinvastoin. Jaakko Muilu