Kajahdus nro 4/15 by Kajahdus

KAJAHDUS

NRO 4/151

PÄÄTOIMITTAJA

Noora Kivioja Tiia-Jessica Pekkonen

TOIMITUSSIHTEERI Roy Sandberg

KIRJOITTAJAT

Yu-Yi Huynh Jaakko Muilu Virpi Ropponen Roy Sandberg Anni Tuominen Jonna Waddington

KUVAT

Anni Tuominen New Old Stock Ryan McGuire/Gratisography Yu-Yi Huynh Kajahdus sai HYY:n ainejärjestölehtitukea.

ULKOASU

Iiro Leino/Laura Finander

KANNEN KUVA

Ryan McGuire/Gratisography

TAITTO

Laura Finander

PAINO

AM Digipaino / AM Print Oy Painos 200 kpl

JULKAISIJA

Stigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat

TOIMITUKSEN OSOITE

Stigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto kajahdus@gmail.com

ARTIKKELIT Haastattelimme alumnia: töissä Migrissä

Kirjeenvaihtajamme Koreassa

Jäämistön jääkärit

Liberté, Égalité, Fraternité?

Sananen suvaitsemattomuudesta

PALSTAT Pääkirjoitus

PJ:n palsta

Laulunsanat

Numero 4/15 11.12.2015 Pääkirjoitus

Uhkakuvat näytillä

Turvapaikanhakijat ja pakolaisten massamaahantulo on aiheuttanut kiperää keskustelua ja kääntänyt ilmapiirin vähän turhankin tulenaraksi kotimaassamme, jonka vieraanvaraisuus on ollut koetuksella. Polttopullot on korkattu, ja pelontäyteinen tunnelma on asettunut niin maahantulijoiden kuin suomalaistenkin arkeen. Ainakin minusta kaikkein hämmentävintä koko tilanteessa on kuitenkin ollut silkka, ruokkoamaton raivo, jota ovat osoittaneet niin turvapaikanhakijoiden vastaanottamista puoltavat kuin kritisoivatkin tahot. Tiedän kokemuksesta, että kauhuskenaariot aiheuttavat paljon huolta, kuten tarkkasilmäisimmät lukijat ovat taatusti huomanneet kärjekkäistä kirjoituksistani. En ole kuitenkaan koskaan vakavissani suunnitellut pommi-iskua Wall-Streetille tai vaatinut pankkiireja pölkylle muuten kuin kuvainnollisesti. Vaikka kyse olisi vannoutuneimmasta vihamiehestäni, jokainen ihminen on silmissäni syytön, kunnes tekee rikoksen.

Uhkakuvia onkin hyväksi katsella ajatuksella vähän pidempään. Siten on helpompi huomata photoshoppauksen jäljet ja yksityiskohtien rakeisuus. Kauhukuvat ovat nimittäin aina jossain määrin trikkikuvia, ja joka kerta niissä on jonkin verran paisuttelua. Tiedän tämän jo siitäkin, että maalaan niitä itse kapitalistisesta talousjärjestelmästä, ja totta kai olen tarkoitushakuinen. Kauhuskenaarion voima on siinä, että sen kautta voi taitella painajaisensa auki ja tehdä sen vaarattomaksi. Kun hahmottelee pahimman mahdollisuuden paperille, ahdistus yleensä asettuu. Uhkakuva saa olla mielikuva, mutta ongelmiin joudutaan siinä vaiheessa, kun siitä tulee maailmankuva. Siksi ehdotankin kaikille hyväksi kokemaani niksiä. Uhkakuva kannattaa kehystää ja laittaa yöpöydälle. Tavallisimmin ihmiset säikkyvät tuntematonta. Kun pelkoihinsa perehtyy perinpohjaisesti, ne tapaavat kesyyntyä. Koko turvapaikkakeskustelu menee henkilökohtaisen näkemykseni mukaan aika lailla

ohi aiheen. Osapuolet väittelevät enimmäkseen siitä, pitääkö itse ilmiö sallia vai kieltää, vaikka olennaisempaa olisi etsiä ratkaisuja sen sivuvaikutusten hallitsemiseksi. Tästä seuraa onneksi kaivattuja puheenvuoroja lehtemme sivuilla, sillä valistuneiden stigmalaisten ja stydiläisten artikkelit tuovat oivallisesti esille myös pakolaisten haasteet pakolaishaasteen asemesta. Länsimaailman pakolaiskysymys on kuitenkin sikäli erityislaatuinen asia, että se on saanut minut ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa elämässäni yhtymään Heikki Pursiaisen! näkemykseen. Huimaava enemmistö niin sanotuista länsimaalaisista sekä muutaman Aasian maan kansalaisista nauttii tällä hetkellä sellaisesta elintasosta, joka ei olisi mitenkään mahdollinen ilman kaikkien muiden maiden herkeämätöntä sortamista kahden edellisen vuosisadan aikana. Edistyksessämme tai elinolosuhteissamme ei ole mitään itse ansaittua tai omalla työllä saavutettua. Meillä on yhtä vähän moraalista oikeutta vaurauteemme kuin maaherralla oli suhteessa orjiinsa. Jos tänne joku tulee, olipa hän sitten turvapaikanhakija, pakolainen, siirtolainen, työn perässä muuttaja, kerjäläinen tai kulkuri, tämä maa, tämä hyvinvoinnin taso tai tämä turvallisuus ei kuulu yhtään sen enempää meille kuin heillekään. Jollei sitä ole tarkoitettu kaikille, silloin siihen ei ole oikeutta kenelläkään. Tasa-arvo yhteiskunnan sisällä ei voi hyväksyä eriarvoisuutta myöskään yhteiskuntien välillä. Roy Sandberg

PJ:N

PALSTA stydi Heipä hei kaikki Kajahduksen lukijat! On se aika vuodesta, kun kiire alkaa hellittää ja opiskelijat laittavat tenttikirjat syrjään. Koulu- ja työprojektit kääritään pakettiin ja vuoden uurastus palkitaan kuukauden mittaisella joululomalla. Tässä vaiheessa vuotta myös Stydille on valittu uusi ja innokas hallitus vuodelle 2016, mutta palataan vielä hetkeksi ajassa taaksepäin. Vuosi 2015 on ollut Stydille uudistuksen ja inspiraation aikaa. Vuonna 2015 ainejärjestömme hallitus on ollut pieni, mutta sitäkin innokkaampi. Kevään jälkeen Stydi on mm. vieraillut opintomatkalla Lappeenrannassa, vastaanottanut innokkaat fuksit osaksi Stydin ja Valtiotieteellisen tiedekunnan toimintaa, järjestänyt tunnelmalliset vuosijuhlat Annalan puutarhassa, osallistunut asunnottomien yöhön ja haastanut HYY:n alaiset ainejärjestöt luovuttamaan verta yhteistyössä veripalvelun ja HYY:n kanssa rentoja illanviettoja unohtamatta. Myös yhteistyötä opetushenkilökunnan kanssa on jatkettu ja hyvinvointiteema on kulkenut mukana läpi syksyn.

Mielestäni ainejärjestötoiminta voi parhaimmillaan edistää opiskelijan akateemista kasvua, kiinnittää opiskelijan osaksi yliopistomaailmaa, valvoa opiskelijoiden etua ja antaa elinikäisiä ystäviä. Hyvän ja toimivan hallitusvuoden salaisuus lienee siinä, että hallituksen jäsenet ovat sitoutuneita järjestön toimintaan, laativat yhteiset tavoitteet vuodelle ja ottavat huomioon järjestötoiminnan jatkuvuuden toimissaan. Vuoteen mahtuu varmasti myös huonoja päiviä itse kullekin kiireen keskellä, mutta on tärkeää, että hallituksella on aito innostus ja halu kehittää järjestötoimintaa. Omasta puolestani voin todeta, että lähdin ainejärjestön puheenjohtajaksi varsin avoimin mielin. Perinteisesti Stydin toiminta on ollut melko pienimuotoista jos otetaan huomioon, että takana on vasta viisi kokonaista toimintavuotta. Stydin kuudes vuosi näyttää kuitenkin olleen käännekohta pienelle ainejärjestöllemme sekä aktiivisuuden että jäsenistön puolesta. Vuoden aikana on ollut uskomatonta huomata, kuinka seitsemän hengen voimin on mahdollista nostattaa positiivista energiaa järjestötoiminnan

ympärille, kun jäsenet ovat sitoutuneita yhteiseen toimintaan. Tästä syystä haluaisin kiittää vielä kertaalleen Stydin mahtavaa hallitusporukkaa vuodesta 2015. Suuret kiitokset Noora Kiviojalle, Noora Väisäselle, Henna Piilolalle, Ari Heikkilälle ja Aurora Vikströmille panoksestanne Stydin toiminnan eteen. Myös yhteistyö Stigmalaisten kanssa on tänä vuonna ollut vilkasta etenkin Kajahdukseen liittyen, jonka johdosta haluaisin vielä omasta puolestani antaa erityismaininnan Stigman puheenjohtaja Sophia Lawsonille, Tiikku Pekkoselle ja Roy Sandbergille saumattomasta yhteistyöstä ainejärjestöjemme eteen. Haikein, mutta luottavaisin mielin toivotan rutkasti intoa ja tsemppiä seuraavalle hallitukselle Stydin seitsemäntenä toimintavuotena. Lopuksi haluaisin vielä kiittää rakasta ystävääni, opiskelijakollegaani sekä Stydin varapuheenjohtajaa Noora Siivosta vuodesta 2015. Olet ollut korvaamaton tuki kaikissa Stydiin liittyvissä tehtävissä. Tunnelmallista joulun odotusta kaikille Kajahduksen lukijoille!

Terkuin, Virpi Ropponen Stydin puheenjohtaja 2015

Saatteeksi: Mitä kaikkea minä tämänkin lehden eteen joudun tekemään! Kuten kuuntelemaan tämän kammottavan kappaleen ja pyörittelemään sen synteettisten sydänsärkyjen sanoituksia ja alistamaan aistini sen auditiiviselle autismille useampaan kertaa kuin kenellekään voi olla hyväksi. Joskus politiikassa on kuitenkin tehtävä uhrauksia, joten tässä on oma ehdokkaani jumalten, tai ehkä paremminkin kansan, lepyttämiseksi.

Sanni (Grahn-Laasonen): 2080-luvulla Ensiks sanoja syön purkista Valtiontaloutta voisin siivota, mut minkä takia? Pullakahvi laimeeta, tänäkin aamuna. Minähän sulle, lahtaan koulua. En ehkä osaa puolestas puhua, Jos annetaan rahan kulua, Mut teillä on musta traumoja, Vielä 2080-luvulla. Sun laskuun haluun lainata, Tuittupäissään kesäiltana. Sulla on ikävä äidin luo, Vielä 2080-luvulla. Viikonloppuna, sen on töissä pakko valvoa, Ken haluu olla HYKSin aamulla. Taas valiokunnat menee baarista kotiin, Ensi viikosta ne keskenään sopii. Mä laitan korkeakoulujen johdoille viestii, Käännän poves’ vaan, kun Slush-friikki. En ehkä osaa puolestas puhua, Jos annetaan rahan kulua, Mut teillä on musta traumoja, Vielä 2080-luvulla.

Sun laskuun haluun lainata, Tuittupäissään kesäiltana. Sulla on ikävä äidin luo, Vielä 2080-luvulla. Kustanna anteeksi, jos mä oon summallinen, Tai visallas soitan luuttua, ala halvaksi, jos jäät, Kun hassailen, ilkun jälleen vihalla, Vain kakun sen, mä shekein ositan. En ehkä osaa puolestas puhua, Jos annetaan rahan kulua, Mut teillä on musta traumoja, vielä 2080-luvulla. Sun laskuun haluun lainata, Tuittupäissään kesäiltana. Sulla on ikävä äidin luo, Vielä 2080-luvulla. En ehkä osaa puolestas puhua, Jos annetaan rahan kulua, Mut teillä on musta traumoja, Vielä 2080-luvulla.

Roy Sandberg

SUOMEN SUURIN

EROTIIKKALIIKE SEKSILELUT ASUSTEET HUPITUOTTEET DVD & BLU-RAY S/M-VÄLINEET

KY-KORTILLA

-20%

HELSINGIN KAMPISSA _____________

AVOINNA

MA-PE 10-06 LA 10-07 SUN 12-06

WWW.KELTAINENRUUSU.FI ______________ JO VUODESTA 1996 ______________

MYYMÄLÄ MALMINRINNE 2-4, 00100 HELSINKI

PUH +358 9 68555270 S-POSTI MYYNTI@KELTAINENRUUSU.FI9

Haastattelimme alumnia: töissä Migrissä Sosiaalipolitiikan alumni ja Stigma-lehden entinen päätoimittaja Tuuli Huhtilainen työskentelee maahanmuuttopolitiikan ytimessä Migrissä, eli Maahanmuuttovirastossa. Hän työskentelee parhaillaan turvapaikkayksikössä ylitarkastajana, ja hänen työnkuvaansa kuuluvat turvapaikkapuhuttelut ja -päätöksenteko. Huhtilainen yritti jonkin verran jo opiskeluaikoinaan painottua maahanmuuttoasioihin, vaikka kovin syvällistä tuntumaa hän ei aiheeseen tuolloin saanutkaan. Huhtilainen valmistui valtiotieteellisestä maisteriksi vuonna 2008. Gradun hän teki maahanmuuttajataustaisten lasten identiteetin rakentumisesta suomalaisessa päiväkodissa. Ulkomaalaisvirastoon, nykyiseen Maahanmuuttovirastoon, Huhtilainen päätyi korkeakouluharjoittelun kautta vuonna 2006. Alussa hän käsitteli työntekijöiden ja opiskelijoiden oleskelulupahakemuksia ensin osastosihteerin ja sitten apulaistarkastajan nimikkeellä. Vuodesta 2009 toimenkuvaan on kuulunut turvapaikkapuhuttelut ja päätöksenteko. "Aloitin turvapaikkayksikössä ylitarkastajana keväällä 2009, jolloin oli edellinen ruuhka

turvapaikkapuolella. Edellisvuonna Suomeen oli saapunut 6000 turvapaikanhakijaa" Huhtilainen kertoo. Vuodesta 2013 lähtien hän on toiminut Itä-Afrikka-vastaavana, joista aina tähän päivään asti Somalia on maana työllistänyt Huhtilaista eniten. Pian Huhtilainen aloittaa puhuttelukouluttajana. Vuosina 2012-2014 Huhtilainen toimi myös tulosalueen johtajan toisena sijaisena. Tänä vuonna Suomeen on tullut EU:n sisäisenä siirtona 49 eritrealaista. Lisäksi syksyn pakolaisvirta on vaikuttanut merkittävästi Huhtilaisen työnkuvaan. "Tällä hetkellä koko organisaatio on murroksessa ja laajenee kovaa vauhtia. Meille on palkattu uusia ylitarkastajia kymmeniä, ja uusia tulosalueita perustetaan eri puolille Suomea. Tämä syksy on mennyt uusia työntekijöitä perehdyttäessä sekä Somalia-linjauksen ja Eritrea-aloituksen valmistelussa. Päivät ovat olleet pitkiä, hyvin pitkiä" Huhtilainen kertoo. Turvapaikkapuhuttelu on lopullisen päätöksen perusta, eli ilman sitä turvapaikkaa ei voida myöntää. Puhuttelussa hakija kertoo

syistä ja tapahtumista, joiden vuoksi hän on joutunut lähtemään kotimaastaan sekä syistä, joiden vuoksi hän ei voi kotimaahansa enää palata. Turvapaikanhakija kertoo syyt omin sanoin yleensä omalla äidinkielellään. Tarvittaessa hakijaa autetaan tarkentavilla lisäkysymyksillä. Alaikäisellä hakijalla on aina mukanaan edustaja. "Puhuttelutyö on monesti raskasta, mutta myös todella palkitsevaa. Hyvästä puhuttelusta jää hakijalle hyvä ja turvallinen kokemus siitä, että hän on saanut esittää asiansa, ja se tutkitaan asianmukaisesti" Huhtilainen kertoo. Puhuttelun jälkeen päätökset esitellään ratkaisijalle, joka on yleensä tulosalueen johtaja tai tämän sijainen. "Puhutteleminen itsessään on jo vaativaa, minkä lisäksi niiden aikana käsiteltävät asiat voivat olla rankkoja aina kidutuksesta lähiomaisten kohtaloihin" Huhtilainen kertoo. Työn toinen puoli on turvapaikkapäätösten kirjoittaminen. "Siinä on keskityttävä hakijan kertomukseen, maatietoon ja oikeudelliseen arviointiin. Niin myönteisten kuin kielteisten päätösten kohdalla palkitsevaa on kuitenkin aina se, kun tietää kirjoittaneensa hyvän päätöksen. Ja kun päätös pysyy hallinto-oikeudessa ja jopa korkeimmassa hallinto-oikeudessa, tietää voivansa luottaa omaan ammattitaitoonsa" Huhtilainen miettii. Suurena plussapuolena on, että työssään Huhtilainen saa tehdä jotain konkreettista. Vaikka työ on rankkaa, hyvä työyhteisö palkitsee.

"Poikkeuksellisen hyvä työilmapiiri on meidän paras voimavara. Lämmin, hauska ja arvostava henki. Meillä on hauskaa yhdessä ja on helppoa olla yhteisön osaava jäsen" Huhtilainen kehuu. Viime kuukausien maahanmuuttokeskustelulta monikaan ei ole voinut välttyä. Työssään Huhtilainen katsoo läheltä maahanmuuttoon liittyviä asioita. "Virkamieshän ei ole mitään mieltä asioista. Toki alan sisältä katsottuna se harmittaa aina, kun asioista puhutaan julkisuudessa tuntematta taustoja" Huhtilainen sanoo. Huhtilaisella ei ole mielipidettä käytyyn maahanmuuttokeskusteluun, mutta erityisesti sosiaalisessa mediassa hän on huomannut, miten turvapaikanhakijoista rakennetaan yhteistä vihollista ja syntipukkia kaikkeen. "Tietysti sitä toivoisi, että julkisessa keskustelussa säilyisi tolkku ja ihmisoikeudet eivät unohtuisi" hän lisää. Huhtilainen kannustaa stigmalaisia ja stydiläisiä ottamaan selvää Maahanmuuttoviraston tarjoamista tehtävistä. "Migristä on hyvä tietää, että meillä on todella monipuolisia tehtäviä virastossa. Esimerkiksi maatietopalvelussa on juuri nyt tutkijan paikka avoinna. Lisäksi on esimerkiksi tilasto-, kotoutumis- ja vastaanottopuolen asioita, kansalaisuus- ja oleskekulupapuolta unohtamatta." Jonna Waddington

Anna arvokkain lahjA. Tervetuloa verenluovutukseen:

Espoon veripalvelutoimisto, Kauppakeskus Iso Omena, Länsiväylätoimisto, ma, ke 12–19, ti, to, pe 11–18 Helsinki, Sanomatalon veripalvelutoimisto, Töölönlahdenkatu 2, ma, ke, pe 11–19, ti, to 8–19 Helsinki, Kivihaan veripalvelutoimisto, Kivihaantie 7, ma–to 11–18, pe 9–16

OJENNA KÄTESI. Ota virallinen henkilötodistus mukaan. Muut veripalvelutoimistot ja verenluovutustilaisuuksien kalenteri: veripalvelu.fi • Maksuton luovuttajainfo 0800 0 5801 • Testaa etukäteen, voitko luovuttaa verta juuri nyt: sovinkoluovuttajaksi.fi • Lataa hengenpelastajan mobiilisovellus sovelluskaupasta tai oheisesta QR-koodista 

Jeju-saaren koiramuotia

Lounas paikallisessa Unicafessa, tarjolla ateria nimelt채채n Bibimbap

Vietän parhaillaan vaihtosyksyäni Etelä-Korean Soulissa, Korea Universityssä. Päätös vaihtoon lähtemisestä muhi mielessä pitkään ennen kuin syksyllä 2014 aloin koota tarvittavia hakupapereita kasaan. Etelä-Korea valikoitui vaihtokohteeksi, koska halusin lähteä johonkin kauas ja täysin erilaiseen paikkaan ja kulttuuriin. Tällä kertaa todella sai mitä tilasi: Korea on erilainen, Korea on ihana. Asioita Koreassa, jotka saavat hyvälle tuulelle ja jaksavat edelleen hämmästyttää: 1. Korea University. Aamuluennolle kävellessä kampuksen ulkokaiuttimista soi jazz. Korea University on kuin Tylypahka. Yliopiston logolla varustettuna saa kaikkea mahdollista, mitä voi vain haluta ja salaa toivoa. Kampuksen alla on miniostoskeskus ja Burger King. Jos kuvittelin olevani ahkera ja tunnollinen opiskelija ennen Koreaan tuloa, korealaisiin opiskelijoihin verrattuna en ole sitä lähellekään. Korealaiset panostavat opiskeluun, pyrkivät määrätietoisesti huippuarvosanoihin ihan uuwdella tasolla ja linnoittautuvat koeviikon lähestyessä kirjastoihin, joissa myös syödään ja nukutaan. 2. Korealainen ruoka on taivaallista ja halpaa. Lounaan ja päivällisen voi poikkeuksetta syödä ravintolassa ja pysyä silti budjetissa. Ravintolassa ruoka tulee usein kiehuvan kuumana pöytään tai sen saa kokata itse. 3. Kimchi. 4. Korealaiset rakastavat valokuvaamista ja selfieitä. Niin rakastan nykyään minäkin. 5. Oma goshiwonin huone on niin pieni, että sen imuroimiseen menee alle minuutti ja

sänky niin kova, että voisi yhtä hyvin nukkua lattialla. Kolmen kuukauden jälkeen postimerkin kokoista huonetta huomaa kutsuvansa tilavaksi. 6. Korealaiset ottavat yliopistojen urheilujoukkueiden kannustamisen erittäin tosissaan: liikkeitä ja lauluja hiotaan pitkin vuotta ja tosipaikan tullen kaikki on viimeisen päälle ja jokainen vetää sata lasissa. 7. Korealaiset vuodenajat. Kesällä kaikki muut hikoilevat paitsi korealaiset. Korealaiset hikoilevat ainoastaan kannustaessaan urheilujoukkueitaan. Syksyksi kutsutaan vuodenaikaa, jolloin mittari hipoo päivällä 20 astetta, mutta samaan aikaan luonto on täydessä syysvärien loistossaan. Kaikista epäilyksistä huolimatta huhu piti paikkansa ja syksy ja kylmyys tulivat viikossa. Talveksi kutsutaan vuodenaikaa, jolloin korealainen pukeutuu toppatakkiin ja suomalainen pohtii pitäisikö laittaa paksumpi neule päälle. 8. Tien vierustoilla on jumppalaitteita ja osa lenkkeilijöistä kävelee selkä menosuuntaan. 9. Ulkonäköpaineet kohdistuvat myös koiriin ja koirien karvoja värjätään neonväreillä. 10. Korealaiset kylpylät eli jimjilbangit, joissa voi peseytyä, lillua tulikuumissa altaissa ja saunoa 24/7, jonka jälkeen puetaan yöpuvut päälle ja siirrytään miehille ja naisille yhteisiin tiloihin, joissa voi köllötellä lämpöhuoneissa ja halutessaan jopa yöpyä. 11. Korealaiset rakastavat portaita ja vuoria, joita on joka paikassa. Vaeltaessa korealaiset pukeutuvat viimeisintä huutoa oleviin oleviin värikkäisiin retkeilyvarusteisiin ja 70-vuotiaat paahtavat ohi kävelysauvat heiluen. Vuorilla korealaiset näyttävät ammattilaisilta

ja sinä et. 12. Metalliset syömäpuikot. Ne ainoat oikeat. Puisia ja muovisia ei tueta. 13. Soju, magkeolli, koko korealainen juomakulttuuri ja korealaiset juomapelit. 14. Vessaan syttyy automaattisesti valo, kun oven laittaa lukkoon. 15. Se, mitä ei saa Koreasta, ei tarvitse. Kaupoissa kaikki on söpöä, jota ensin kammoksuu, mutta kuukauden jälkeen huomasin valitsevani kaupasta ne kaikkein suloisimmat asiat. Sukkia myydään joka kadunkulmassa. 16. Korealaiset “bangit”, (esimerkiksi pc-, playstation-, karaoke, ja dvdbang), jotka ovat auki

ympäri vuorokauden. 17. Metron saapuessa ja jokaisella pysäkillä soi fanfaarimusiikki. Metrossa on erikseen vanhuksille tarkoitetut istumapaikat, joille muut eivät istu missään tilanteessa. Metroon tungetaan ja ängetään sisään ja ulos miettimättä mitä ja mihin muut matkustajat haluavat. Kuukauden jälkeen huomasin tunkevani ja änkeäväni itsekin ensimmäisten joukossa.  18. Soulissa ihmisiä on liikkeellä paljon, etenkin ruuhka-aikana, joka on käytännössä koko ajan. Ihmismassat vyöryvät kuitenkin hallitun kaaoksen omaisesti eteenpäin ilman, että kenelläkään menee hermot.

Soul N Seoul Towerista kuvattuna, joka sijaitsee Namsanilla (eli Nam-vuorella) 19. Korealaiset ovat hämmentävän ystävällisiä, avuliaita ja aina hyvällä tuulella. 20. Korealaiset pesevät hampaita koko ajan ja joka paikassa.  21. Omat tavarat voi jättää melkein minne vain ja milloin vain vartioimatta ja ne löytyvät tismalleen samasta paikasta takaisin tullessa. 22. Pariskunnat pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin päästä varpaisiin. 23. Roskiksia ei ole missään, mutta missään ei myöskään ole roskia. Kotiin tullessa laukku on täynnä roskia.

24. Soul ei nuku koskaan. 25. Liikenne. Jalankulkijoiden valojen vaihtuminen kestää ikuisuuden eikä valojen vaihtumisessa ole minkäänlaista logiikkaa. Punaisia päin ei voi kävellä, koska vihreän valonkin palaessa voi joutua tekemään äkillisiä väistöliikkeitä. Taksikuskit ajavat kuin raivopäät. Nopeutusrajoitukset ovat nopeutussuosituksia. Vaihtoterkuin, Anni

Jäämistön jääkärit

Stigman 57-vuotissitsien innoittamana päätin tehdä poikkeuksen ja ottaa tämänkertaisen kroisoskatsauksen ensimmäiseksi maalitauluksi kaikille tutun suomalaisen suursijoittajan. Kuten murhamysteeriä sitseillä selvittäneet saattavat arvata, puhun tietenkin Björn Wahlroosista, suomeksi käännettynä arvovaltaisesta Otso Seinäruususta. Tämä ansantaloustieteen professori onkin finanssimaailmassa sellainen veijari, että näyttää siltä, ettei kukaan pysty hänelle laittamaan Sampoihin, ainakaan, jos haluaa tehdä talletuksen. On osuvaa, että Wahlroos johtaa myös UPM -yhtymää, koska hänen talousarvionsa menevätkin tavallisesti metsään. Tämän toimenkuvan ohella Nalle on kunnostautunut hallitushommissa Nordealla ja on nykyisen kotimaansa kielellä sitä mieltä, että ”att sluta betala skatter borde alla”. Päälle päätteeksi hän on menneisyydessä heitellyt KOPpia Sponsor ja Spontel -sijoitusyhtiöillä, mutta poliisit eivät ole saaneet siitä vihiä. Wahlroos on niin ikään Varman hallituksessa lämmittelemässä suhteita Sampoon, vaikka ruotsinkielen vaikutus onkin

aiheuttanut hankaluuksia. Eläkerahoja näet tulisi käsitellä suomalaisittain luontevasti ja varovasti, eikä sillä tavoin kuin yhtiön nimi ruotsinkielessä ymmärretään, eli että kohdellaan rahoja kuin kuumaa perunaa. Tästä Wahlroos on saanut lempinimensä talouden Al’ Casinona. Ennen bisnesuraansa Wahlroos on kuitenkin ollut ehta taistolaisliikemies ja operoinut muun muassa Toveri-lehdessä, vaikka aika kuluikin pääosin voittoja tehdessä. Nykyisin Wahlroos haluaa paradoksaalisesti puolustaa perintöoikeutta, mutta ei huomaa, että kun sukulaisen jättämästä omaisuudesta ei maksetakaan lunnaita, valtio ei puolestaan voi periä veroja ja jää täten perinnöttömäksi. Mielestäni tämä on perin kummallista ja jossain määrin koko perintökeskustelun perisynti. Kaiken lisäksi ihmisille saattaa käydä köpelösti, kun raha kasautuu eikä pääse kiertoon, ja silloin pelkästään hukka perii. Siitä ei kai mesikämmenenkään pitäisi nauttia. Verokarhun kammoaminen on muutenkin kummallista, kun Wahlroos on kyseessä. Serkkuhan se siellä vain Björniltä rahoja karhuaa.

Sukua kenties Otso Seinäruusulle?

Wahlroos ei kuitenkaan ole verojen pahin vihollinen. Yhdysvaltain presidentinvaalikamppailuun tuli riitasointuja, kun Dona LD(Lethal dose) päräytti Trumpettiaan ja julistautui republikaaniksi kuin mongoliarmeijan johtaja konsanaan. Dona on muun muassa leikkinyt Star Warsia lentoyhtiöllään ”Trump Shuttle” ja liittänyt nimeään muihinkin taiteellisiin artefakteihin, kuten Taj Mahaliin. Nähdäkseni Trumpin henkilöhistorialla olisi mielekkäämpää hakea varapresidentin virkaan, koska vararikkoja hän on ainakin päässyt harjoittelemaan konkurssiherkällä urallaan useaan otteeseen. Myös englanninkielinen nimi ”Vice President” luonnehtisi Trumpia hienosti, sana ”vice” nimittäin merkitsee heikkoutta, ja sellaisia Trumpilla kyllä riittää. Joukkoon lukeutuvat muun muassa naismallit, erityisesti eronneet kuninkaalliset, kuten prinsessa Diana 1996, ja kasinot, hotellit sekä tornit, mieluiten kaikki yhdellä kertaa ja mahdollisimman tappiollisina. Naistenkaatajana Trump onkin vähintään yhtä legendaarinen kuin liikeyritysten kaatajana. Mikäli jotakin myönteistä on etsittävä Trumpin kampanjasta, on todettava, että hän

on siinä mielessä taatusti pätevin ehdokas Amerikan presidentiksi, että on tottunut elämään korviaan myöten veloissa. Valitettavasti maalla ei vain ole isää, joka voisi kupsahtaa sopivaan aikaan ja testamentata pojalleen suunnattoman omaisuuden kuitatakseen kaikki tämän velat. Sattumoisin Trump jakaa Wahlroosin käsitykset perinnöstä perusoikeutena, jota ei saa rajoittaa. Vakaumukseltaan Trump on tunnustuksellinen presbyteeri, joten lienee vain luonnollinen kehityskulku, että tavoiteammatti on presidentti. Hänellä on puheidensa mukaan tuttuja Israelissa, mutta luultavasti kyse on vain Trumpin omasta tyttärestä ja tämän lapsista, jotka ovat juutalaisia. Tässä jälleen yksi veruke USA:lle pommittaa Palestiinaa. Oletettavaa on, että siinä tapauksessa että Trumpista tulee presidentti, maan nimi muutetaan muotoon United Estates of America ja Valkoisesta Talosta tulee kiinteistövälitysfirma. Roy Sandberg

Öinen Place de la République

Liberté, Égalité, Fraternité ? 13.11.2015 Perjantai-ilta Pariisissa. Keskustan latinalaisessa korttelissa iltaluennoilta valuvat opiskelijat seisoskelevat yliopistorakennusten edessä ja juttelevat illan riennoista. Läppärit käydään viskaamassa metromatkan päässä sijaitseville kämpille ja treffit sovitaan takaisin keskustaan. Place de la Républiquen ja Voltairen ympäristön lukuisat baarit täyttyvät juhlijoista. Kävelymatkan päässä Bataclan-teatterin edessä on jonoa niin kuin tavallista. After work -tarjoukset ovat voimassa ja 3 euron viinilasillisilla huuhdotaan viikon huolet alas. Kirpakka ilma enteilee talven alkua, mutta Pariisissa juhlat eivät katso lämpötilaa ja terassit ovat tupaten täynnä. 13.11.2015 Perjantai-ilta Pariisissa. Suur-Pariisin pohjoispuolella Saint-Denisin lähiössä joukko nuoria juttelee kerrostaloasunnon betoniseinien takana tuulelta suojassa. Yksi miehistä ojentaa veljelleen kuluneen rynnäkkökiväärin, jonka tämä käärii hellästi pellavaliinaan. Kolmas mies huikkaa apukäsiä räjähdeliivin pukemiseen. Myös he ovat suuntaamassa keskustan konserttiin ja terasseille, mutta näiden nuorien huolia ei huuhdota viinillä pois ja juhlatkin saavat odottaa siihen asti kunnes he ovat tehneet työnsä. Juhlat pitää ansaita ja ne odottavat kaukana Pariisista, Ranskasta ja tästä maailmasta. On olemassa ”Pariisi” ja on olemassa Pariisi. Kahden Pariisin perjantai-illat yhdistyvät ja

seurauksena on verilöyly ja 129 kuollutta. Katseet kääntyvät kohti Syyriaa, ja presidentti François Hollande julistaa pian sodan Daesh –järjestöä1 ja terrorismia vastaan. Puheessaan hän tuomitsee ”heidän”, jihadistien, iskunsa myös iskuiksi ”meidän” arvojamme, nuoruuttamme ja elämäntyyliämme vastaan2. Hän sulkee maan rajat ja pudottaa pommit Syyriaan. Presidentti Hollande taisi unohtaa puheessaan ja toimissaan, etteivät hyökkääjät tulleet vain ulkopuolelta. Jihadistien joukossa oli tuona iltana ainakin 4 ranskalaista3, eli niitä jotka ovat syntyneet ja kasvaneet samassa maassa, käyneet samoja kouluja ja tallustelleet samoja mukulakivikatuja kuin ikätoverinsa, jotka he ampuivat perjantai-iltana silmää räpäyttämättä. Nuorin heistä oli juuri tänä vuonna täyttänyt 20 vuotta. Kaiken logiikan mukaan he ovat siis ”meitä” ja osa noita arvoja ja nuoruutta, joita Hollande haluaa puolustaa. Miksi he kuitenkin kykenivät kaikesta huolimatta tappamaan omiaan? Ehkä he ovat vain loppujen lopuksi jakaneet saman maaperän ja kansallisuusmerkinnän passissa. Ehkä he eivät ole koskaan jakaneet ranskalaisuutta. Sekä viimeisimmässä että aikaisemmissa iskuissa, kuten esimerkiksi alle vuosi sitten Charlie Hebdon -iskuissa, tekijöinä ovat olleet nämä niin kutsutut ”kotiterroristit” (terroristes maison). Kun näiden nuorten yhteisiä taustoja tarkastellaan, huomataan

että heitä yhdistävät pahamaineiset lähiöt, rikkinäiset perhetaustat, lyhyeksi jäänyt koulutushistoria ja työttömyys. Useimmat ovat olleet aikaisemmin pikkurikollisia ja osa istunut vankilassa. Toisin sanoen heillä on ollut kaikki klassiset piirteet, joilla määritellään syrjäytynyt nuori. Lisäksi he olivat kaikki kulttuuritaustaltaan Pohjois-Afrikasta. Kaikki syrjäytyneet eivät radikalisoidu. Kaikki maahanmuuttajataustaiset nuoret eivät ole terroristeja. Mutta entä jos nämä yhdistyvät ja olet syrjäytynyt nuori pohjoisafrikkalaisella maahanmuuttajataustalla? Kaikista heistäkään ei tule terroristeja, mutta kaikki Ranskasta Syyriaan lähteneet noin 900 nuorta jakavat tämän saman taustan.4 Yhtenä selityksenä voi olla sosioekonomisen syrjäytymisen lisäksi myös symbolinen syrjäytyminen tai syrjintä. Kansallista identiteettiä rakennetaan ja ylläpidetään nimenomaan symboliikalla, jossa merkittävimmässä osassa on kieli ja kielenkäyttö. Presidentti Hollande rakentaa kansallista identiteettiä poliittisen diskurssin keinoin kun hän viittaa puheessaan ranskalaisten yhteisiin arvoihin ja elämäntapoihin. Nationalistinen symboliikka yrittää ylläpitää illuusiota tietynlaisesta kansallisesta identiteetistä tai ylipäätään sen olemassaolosta. Ihminen rakentaa maailmankuvaansa symboliikan avulla ja tämä välitteinen kuva on yksinkertaistettu, helposti ymmärrettävä versio todellisuudesta. Symboliikka on elinehto ihmisen toimintakyvylle, sillä kieli ei toimisi ilman sitä, mutta ongelmia syntyy kun sen luoma kuva todellisuudesta on liian kaukana itse todellisuudesta.5 Ranskalaisuuden symboliikassa on käynyt näin. Postikorttien kuvittajia lukuun ottamatta kukaan ei ota tosissaan karikatyyrimäistä kuvaa

viiksekkäästä miehestä raitapaidassa, jolla on päässään baskeri ja kädessään patonki. Sen sijaan sekä poliittinen että arkipäiväinen diskurssi määrittelevät ranskalaisuuden. Laajimmissaankin muodossa ranskalainen tarkoittaa valkoista, joka puhuu ”aitoa” ranskankieltä pehmeästi kurkussa kurlaavalla R:llä ja nasaalilla. Tätä ranskalaista kuvaa ei rakenneta vain äärioikeistolaisessa poliittisessa diskurssissa6 vaan myös, kun koulujen kieltenopetuksessa painotetaan ”oikeaa” lausumista ja yliopistolla ulkomaalaiset opettajat pyytelevät anteeksi aksenttiaan, vaikka kyse olisikin heidän äidinkielestään. Ranskalainen elämäntyyli on juhlimista ja perjantai-illan istumista terassilla. Jos lehtiotsikoita ja sosiaalista mediaa on uskominen, iskujen jälkeen Pariisi palasi arkeen, kun ihmiset valuivat takaisin terasseille. Todellisuudessa Ranska on paljon värikkäämpi ja monimutkaisempi kuin mitä ranskalaisuus on. Vuonna 2013 Ranskassa oli 5,8 miljoonaa maahanmuuttajaa eli he muodostivat 8,8 % Ranskan väestöstä.7 Lukuun ei ole laskettu maahanmuuttajataustaisten vanhempien Ranskassa syntyneitä lapsia. Eurooppalaisten jälkeen toiseksi suurimman väestöryhmän muodostivat Afrikasta tulleet, joista suurin osa oli Pohjois-Afrikan maista, Algeriasta, Tunisiasta ja Marokosta. Ranskan siirtomaahistorian takia heitä on paljon, he ovat olleet maassa jo pitkään ja ovat kaiken lisäksi ranskankielisiä. He ovat siis osa Ranskaa, suurin osa jo toista sukupolvea, mutta symboliikka tekee muurin heidän ja ranskalaisuuden välille. Heidän ihonvärinsä on eri, heidän uskontonsa on toinen ja heidän ranskankielensä omituinen verlan-kielirakenteineen ja arabian lainasanoineen. Lisäksi heidän R:nsä rämisee kuin suomalaisella konsanaan. Luodakseen siteensä kotimaa-

Fluctuat nec mergitur - Tossed but not sunk - motto, joka 24on mm. Pariisin kaupungin vaakunassa

hansa, heidän pitää tukeutua muuhun kuin ranskalaisuuteen, johon heillä ei ole pääsyä. Ranskalaisuus on se tekijä joka erottaa ranskalaisen valkoisen syrjäytyneen nuoren maahanmuuttajataustaisesta samassa tilanteessa olevasta. Ensimmäinen voi olla menettänyt kaiken, koulutuksen, työn, terveyden ja ihmissuhteet, mutta hänellä on yhä edes ihonvärinsä, jonka tärkeyden maan eturivin poliitikot tunnustavat toistuvasti julkisissa puheissaan. Lisäksi hän puhuu sitä rakkauden ja sivistyksen kieltä kauniilla R:llä. Kun toinen menettää kaiken, hän todellakin menettää kaiken. Silloin apuun rientää Daesh, joka tarjoaa hänelle yhteisöä johon kuulua ja työtä, jolla on merkitystä. Mikä tärkeintä, hänelle tarjotaan identiteettiä, johon hänellä on pääsy. Hänestä voi tulla jihadisti, kunniasotilas. Sekä ensimmäisen että toisen tapauksessa kyse on viimeisestä siteestä yksilön ja maailman välillä. Ensimmäisessä siteen tarjoaa kansallisvaltio, toisessa terroristi-järjestö. Molemmissa maailmankuva on äärimmilleen yksinkertaistettu, ja kun mitään muuta ei ole enää jäljellä, tätä ainokaista halutaan suojella ja sen puhtautta varjella, oli kyse sitten ihonväristä tai uskonnosta. Kun ihmisten välille rakennetaan seinää näin monella laastikerroksella muuraten, on vaikea enää nähdä muita sen takaa. Niin vaikeaa että voimme jakaa saman kaupungin, seisoa kasvokkain, ja silti ampua toisen silmääkään räpäyttämättä. Yu-Yi Huynh

1 Daesh, järjestön arabinkielinen lyhenne, jota vastustajat käyttävät kieltäytyessään tunnustamasta järjestön ISIS-nimessä esiintyvää islamia ja valtiota (ISIS = the Islamic State in Syria), joiden kanssa järjestöllä ei ole mitään tekemistä. 2 François Hollande, 16.11.2015 : "La France est en guerre. Les actes commis vendredi soir à Paris et près du Stade de France, sont des actes de guerre. Ils ont fait au moins 129 morts et de nombreux blessés. Ils constituent une agression contre notre pays, contre ses valeurs, contre sa jeunesse, contre son mode de vie. Ils sont le fait d’une armée djihadiste, le groupe Daech qui nous combat parce que la France est un pays de liberté, parce que nous sommes la patrie des Droits de l’Homme. " Suom. ”Ranska on sodassa. Iskut olivat iskuja maatamme, arvojamme, nuoruuttamme ja elämäntyyliämme vastaan. Taistelemme jihadistien armeijaa, Deachin joukkoja vastaan koska Ranska on vapauden maa, koska olemme ihmisoikeuksien kotimaa.” 3 Bilal Hadfi (20-vuotias), Samy Amimour (28-vuotias), Omar Ismaïl Mostefaï (29-vuotias), Brahim Abdeslamn (31-vuotias) 4 Le Figaro, "En Syrie, un djihadiste occidental sur trois serait français" (05.09.2014) 5 Gaudard Pierre-Yves, "Hypocondrie sociale et ségrégation. ", Journal français de psychiatrie 1/2007 (n° 28) , p. 5-10 6 Esim. Nadine Morano (UMP, Les Républicains) 26.9.2015: " Pour qu’il y ait une cohésion nationale, il faut garder un équilibre dans le pays, c’est-à-dire sa majorité culturelle. Nous sommes un pays judéo-chrétien – le général de Gaulle le disait –, de race blanche, qui accueille des personnes étrangères. J’ai envie que la France reste la France. Je n’ai pas envie que la France devienne musulmane. " Suom. "Kansallisen koheesion takia tulee säilyttää maan tasapaino, toisin sanoen enemmistön kulttuuri. Olemme juutalaiskristillinen maa, ja kuten kenraali (Charles) de Gaulle sanoi, valkoisen rodun maa, joka toivottaa ulkomaalaiset tervetulleiksi. Haluan että Ranska pysyy Ranskana. En halua että Ranskasta tulee muslimimaa.” 7 Insee : Immigrés et descendants d'immigrés en France - Insee Références (Édition 2013)

Sananen suvaitsemattomuudesta

Kirjoittaessani tätä tekstiä olen juuri kotiutunut kahden viikon Thaimaan matkalta. Thaimaa, tuo chillailun ja levyttelyn mekka, tarjoaa loputtomasti aurinkoa, hiekkarantoja, lämpöä ja kaukaisia paratiisisaaria. Sanoinkuvaamattoman upeaa auringonlaskua riippumatossa bisse kädessä seuratessa voi todellakin unohtaa arjen hektisyyden ja kiireen. On lupa olla onnellisempi kuin koskaan. Samanlaisia kokemuksia me myös lähdimme matkaltamme hakemaan; pakomatkaa Suomen harmaudesta, kylmyydestä ja kiireestä. Rento rantaloma sai kuitenkin täyskäänteen, kun päätimme lähteä kokeilemaan todellisia seikkalijansiipiä ja matkustaa yhdeksi yöksi Myanmarin, entisen Burman puolelle. Teoriassa demokraattinen, käytännössä edelleen täydellinen sotilasjuntta kuulosti kiehtovalta ja erilaiselta kohteelta, mahdollisuudelta kokea uusi, täysin erilainen maa. Saavuttuamme ummehtuneen kalan ja tukahduttavien pakokaasujen hajuiseen satamaan Ranongin rajakaupungissa, saimme täkäläisen rajavartiolaitoksen maastapoistuvien leimat passiimme ja lähdimme ylittämään erittäin kyseenalaisella pitkähäntäveneellä Thaimaan ja Myanmarin välistä jokea. Yhtäkkiä tajusimme kaiken olevan toisin.

Enää ei olisi Travel Agencya, Hilton-hotelleja tai reissareihin tottuneita ravintoloiden ja kauppojen pitäjiä. Edessä häämötti vielä viime vuosiin asti lähes täydellisessä eristyksessä ollut valtio, yläpuolella leijaili uhkaavia monsuunipilviä. Tunne oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Mikään ei kuitenkaan antanut vinkkejä siitä, mitä tulisimme kokemaan saavuttuamme perille. Jokainen on joskus nähnyt telkkarista dokumentin, jossa länsimainen tutkija saapuu eristäytyneeseen Afrikkalaiseen heimokylään. Lapset pomppivat hämmästyksestä, heimon vanhimmat ojentavat lahjoja, länsimaalaisen ihonväri aiheuttaa mitä suurinta hämmästystä. Yhtäkkiä tämä todellisuus räjähti kasvoillemme miljoonan kilowatin voimalla. Olimme toki tutkineet kohdetta etukäteen ja tiedostaneet sen eristäytyneisyyden ja köyhyyden. Silti sellaiseen varautuminen oli mahdotonta. Paikan ainoina länsimaalaisina olimme kuin Hollywoodin superstaroja. Ihmiset vilkuttivat meille ja halusivat päästä kättelemään. Kättelyn tai jo pelkän vilkutukseen vastauksen jälkeen saatettiin pomppia riemusta tai supatella kasvot hymyssä suin vierustoverille. Kaupungin halki kulkeva hieno kulkue lähes pysäytettiin vuoksemme: vain

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu havainnollistettuna

siksi että kulkueen korkea-arvoisin henkilö pääsi tervehtimään meitä. Infrastruktuuri vastasi historian kirjojen kuvia keskiajan Euroopasta, kaduilla täytyi väistellä eläinten jätöksiä eikä katuvaloista ollut tietoakaan. Kulttuurisokki löi vastaan kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Pimeän tullessa olimme vetäytyneet majapaikkaamme. Paikan ainoina asiakkaina saimme rauhassa oleskella aidatun hostellin pihalla ja miettiä päivän aikana kokemaamme. Taustalla soi jo monta tuntia raikanut surullinen musiikki, jonka tarkoitusperää emme ikinä saaneet kielimuurin takia selville. Polttelin tupakkaa ja katselin edessä avautuvaa katua. Katseeni kiinnittyi kadulla istuvaan esikouluikäiseen tyttöön. Tyttö istui yksin pimeällä kadulla, surullisten hymnien säestämänä, yllään vain kaikkein alkeellisimmat rievut. Takana häämötti tytön todennäköinen koti, lahoamassa oleva hylätyn ladon näköinen kyhäelmä. Näky oli lähes veret seisauttava. Vilkaisin kädessäni olevaa Marlboro-askia. Kylmät väreet kulkivat kehoa pitkin, kun tajusin, että tupakka-askin arvo oli todennäköisesti suurempi kuin tytön perheen päivän tulot. Silmien kostumista ei voinut välttää. Miksi minä sain elää materiaalisesti niin hyvää elämää

samalla kun miljoonat kärsivät köyhyydestä? Miksi Myanmarin kadulla istunut tyttö kosketti itseäni niin syvästi? Olinhan ennenkin nähnyt köyhyyttä eri puolilla maailmaa; slummeja, hökkelikyliä, katulapsia. Tällä kertaa köyhyys oli kuitenkin erilaista. Se oli niin totaalista että sitä oli vaikea käsittää. Totaalinen köyhyys yhdistettynä eristäytyneisyyteen ja pitkään vallassa olleen sotilasjuntan jälkimaininkeihin loi äärimmäisen vaikuttavan tunteen. Auttamisen halu oli valtava. Halusin sanoa heille ettei vaaleampi ihonvärini tee minusta yhtään arvokkaampaa. En ole tunteideni kanssa yksin. Köyhyyttä nähdäkseen ei tarvitse lähteä Kaakkois-Aasiaan. Pelkkä uutisten lukeminen riittää. Jokainen myötätuntoinen ihminen haluaa auttaa muita. Sama auttamisen halu ja solidaarisuus liittyy myös keskeisesti käynnissä olevaan pakolaiskriisiin. Rikkaina länsimaalaisina koemme olevamme velvollisia auttamaan sodan ja kriisin keskeltä tulevia pakolaisia. Myötätuntoisuuden tunteminen ei ole pelkästään keittiöpsykologiaa. Filosofi Jonathan Glover kertoo teoksessaan Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria moraaliresursseista eli ihmisen inhimillisistä

reaktioista tai psykologisista taipumuksista. Nämä ”kapeakatseisen itsekkäältä käyttäytymiseltä pohjaa nakertavat” moraaliresurssit koostuvat kahdesta perustavanlaatuisesta inhmillisestä tarpeesta, jotka ovat kyky kunnioitukseen ja myötätuntoon. Auttamisen halun voidaankin sanoa olevan osittain ihmisen perusominaisuus. Muistan kirkkaasti erään keskustelun alkusyksystä, jolloin Euroopan pakolaiskriisin laajuus oli saavuttamassa yleisen tietoisuuden. Keskustelimme siitä, miten Suomeen saapuneisiin turvapaikanhakijoihin tulisi suhtautua, jotta voisimme samanaikaisesti auttaa mahdollisimman paljon hädässä olevia kuitenkaan aiheuttamatta kohtuutonta taloudellista tai sosiaalista vahinkoa Suomelle. Yhtenä suurimmista puheenaiheistamme oli nykyisen pakolaiskeskustelun mustavalkoisuus ja ”joko-taiasenne”. Pohdimme miten pakolaiskriisiin ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, eikä kenenkään mielipidettä tulisi tuomita vääräksi. Hieman aikaisemmin keskusteluun oli liittynyt mukaan kolmas opiskelija, joka kommentoi aikaisemmin puhuttua seuraavasti: ”Mielestäni tähän asiaan kyllä voidaan sanoa olevan vain yksi oikea vaihtoehto, sillä kyse on ihmisyydestä.” Lause jäi kummittelemaan mieleeni. Onko tosiaan niin, että voimme olla inhimillisiä vain jos näemme pakolaisten saapumisen Eurooppaan täysin kritiikittömästi ja tuemme niin sanottua ”Suomi Says Welcome” politiikkaa? Olemmeko tosiaan kaikki hakeneet ja myös tulleet valituiksi yliopistoon, sivistyksen kehtoon unohtaaksemme rationaalisen ajattelun ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun? Jos emme ole valmiita kuulemaan vastapuolen argumentteja, vaan hoemme kritiikittömästi omaa mantraamme, niin mikä lopulta erottaa meidät niin kovin paljon vihaamistamme impivaaralaisista rasistisista huutelijoista? Dosentti Pasi Saukkonen puhuu kirjassaan Erilaisuuksien Suomi yhteiskunnasta ilman syrjintää ja rasismia. Kirjassaan Saukkonen painottaa ennakkoluulojen ymmärtämistä ja avoimen keskustelun tärkeyttä. Ihmiselle on luontaista olla ennakkoluuloinen erilaisilta tuntuvia asioita

kohtaan. Ennakkoluulot on tärkeä ottaa huomioon ja keskustella niistä, eikä lakaista maton alle kytemään. Mikäli emme osaa suhtautua terveen ennakkoluuloisesti vieraisiin asioihin sekä keskustella näistä avoimesti, emme pysty ikinä kehittämään yhteiskuntaamme. Saukkonen puhuu myös stigmoista eli leimaantumisesta. Mikäli joku haluaa esittää pakolaiskriisiin jonkin muun kuin ”Suomi Says Welcome” kommentin, leimataan hänet rasistiksi, jonka jälkeen hänen mielipiteitään ei enää tarvitse kuunnella, vaikka auttamisen halu saattaisi olla yhtä suurta, mutta vain eri tavalla kanavoituna. Avointa dialogia painotetaan niin yritysten kehittämispäivillä, koulujen ryhmätöissä, parisuhdeoppaissa, perheneuvoloissa kuin johtamiskursseillakin. Miten voi siis olla, että me akateemikot olemme näin tärkeässä yhteiskunnallisessa keskustelussa unohtaneet sen? Eikö todellakaan akateeminen, sivistynyt ihminen pysty suvaitsemaan eriäviä mielipiteitä, vaan uhataan lopettaa kaverisuhde henkilöön, joka esittää itselleen vieraita näkemyksiä? Eikö akateemiseen elämänasenteeseen kuulu objektiivinen keskustelu ja halu ymmärtää sekä tutkia eriäviä mielipiteitä? Emmekö jo äidinkielen ylioppilaskokeessa harjoitelleet ajattelun tasoa, kyseenalaistamista, kritisointia ja ongelmien ratkaisemista? Vihaan rasismia yhtä paljon kuin kuka tahansa rasisminvastainen ihminen. Rasismin lisäksi selkäkarvani kuitenkin yhtälailla nostattaa pystyyn järisyttävän huono keskustelukulttuuri: karkeat argumentointivirheet, kiihtyminen, syyttely, faktojen vääristely ja keskustelemisesta kieltäytyminen. Vaikka en julistakaan sosiaalisessa mediassa omaa suvaitsevaisuuttani, myös minä valvon iltaisin tuskaillen maailman eriarvoisuutta ja pohtien siihen ratkaisuja. Pyörimme kaikki samojen ongelmien äärellä. Ratkaistaanhan kaikki näitä ongelmia yhdessä rakentavasti keskustellen. Jaakko Muilu

Oletko jo löytänyt

Thirsty Scholarin? Asiakaspaikkoja 125 Laaja valikoima oluita Tunnelmalliset ja viihtyisät tilat Opiskelijoille tuntuvat alennukset Live musiikkia, pubivisoja ja muita teemailtoja

Tule Fabianinkadun olohuoneeseen! Fabianinkatu 37 thirstyscholar.fi pub@thirstyscholar.fi puh. 044 988 2132