Eläimille oikeutta

Milloin eläin saa kärsiä ja kuolla ihmisen käytössä?

Piispa Kaisamari Hintikasta esimerkiksi turkistarhaus, häkkikanalat ja tehosikalat välineellistävät eläimet. ”Kaikella luodulla on itseisarvo.”

Keppi on lähes yhtä pitkä kuin Espoon hiippakunnan piispa

Kaisamari Hintikka. Keppi sijaitsee Luukas-koiran suussa. Puudelin jättimäiseltä maalaisserkulta näyttävä barbet etsii löydölleen sopivaa paikkaa Espoon piispalan pihamaalta, jossa lojuu myös koiran pehmokoira ja rikki pureksittu jalkapallo. Piispa odottelee rauhassa pitkän hihnan toisessa päässä.

Kun piispalaan mennään sisälle, sivueteisessä on vastassa valtava koiranruokasäkki ja aulassa koiranpeti. Salin lattialla pyörii vanhoja villasukkia, joilla Luukas saa leikkiä.

Tarkoituksena on keskustella eläinten paikasta kristinuskossa. Piispalassa koiran paikka ei ole ainakaan salin sohvalla, mutta muuten se kuuluu sinne, missä sen ihmisetkin ovat.

JEESUS PUHUU Raamatussa monimutkaisista asioista vertausten avulla. Ehkä sama temppu auttaisi selventämään kristittyjen suhdetta eläimiin. Mikä olisi paras vertauskuva ihmisen ja eläimen ihanteelliselle suhteelle?

Kumppanuus. Tai rinnakkaiselo. Kaisamari Hintikka ehdottaa tällaista suhdetta. Tilaa pitäisi olla sekä ihmisille että eläimille.

Heti perään Hintikka toteaa, että esimerkiksi ihmisten ja susien eläminen rinnakkain näyttää aiheuttavan jatkuvaa eripuraa.

Kesyjen eläinten tilanne on vielä mutkikkaampi. Ne elävät ihmisten suunnittelemassa ympäristössä ja siksi väkisinkin heidän ehdoillaan.

Luukasta kielletään, kun se pyrkii nylkyttämään valokuvaajaa tai tekemään muuta ihmisille epämukavaa. Sen päästäminen yksin luontoon seuraamaan viettejään olisi kuitenkin heitteillejättö.

– Luke on täysin riippuvainen siitä, milloin sen kanssa lähdetään pissalenkille ja milloin sille tarjoillaan ruoka. Tasavertainen kumppanuus ei toteudu.

Kysymys koiran ja ihmisen ihanteellisesta suhteesta jää avoimeksi.

ENTÄ MITÄ OIKEUKSIA eläimille kuuluu? Kaisamari Hintikka puhuu eläinten oikeudesta hyvään elämään, niiden kärsimyksen välttämisestä ja siitä, että niitä ei pitäisi välineellistää.

Mutta koko eläintuotantohan perustuu eläinten välineellistämiseen! Lihan, munien ja maidon tuottaminen, nahka- ja turkisteollisuus, koeeläinten käyttö, kaikki.

Jos ihminen välttää tosissaan eläinten välineellistämistä, hän on vegaani ja mahdollisesti myös eläinoikeusaktivisti. Hintikka ei tunnustaudu kummaksikaan. Silti hän ajattelee, että eläimillä on muutakin arvoa kuin se, minkä ihminen saa niistä irti.

– Kaikella luodulla on itseisarvo. Jos ajattelisimme aktiivisesti, että eläimet kuuluvat itselleen, meidän olisi huomattavasti vaikeampi käyttää niitä nykyiseen tapaan.

Piispa selittää, että luodut kuuluvat lopulta Luojalleen. Luterilaisen luomakuntateologian lähtökohtana on Jumalan läsnäolo kaikessa luodussa. Tämän vuoksi kaikki luotu on osallinen Jumalan pyhyydestä.

Miksi Raamatussa ei puhuta eläinten oikeanlaisesta kohtelusta?

– No, tuota, niin, Hintikka huokaa syvään. – Tätä en tiedä, mutta meidän suhteemme eläimiin on mennyt niin raiteiltaan, että sitä pitää nyt pohtia.

Raamatun luomiskertomuksessa Jumala antaa ihmisen tehtäväksi viljellä ja varjella maata, vesiä ja niissä eläviä eläimiä. Kristillisessä eläinkeskustelussa tuota kohtaa on lainattu paljon. Hintikka huomauttaa, että raamatunkohta voisi kuulua toisinkin. Heprean verbi, joka tarkoittaa varjelemista, voidaan kääntää myös vartioimiseksi.

– Ihmisen pitää vartioida luontoa uhalta. Voi miettiä, millainen uhka me itse olemme luonnolle.

”SYNTI EI siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja.” Raamatussa sanotaan synnistä esimerkiksi näin.

Sopiiko ajatus liharuoan himoon? Milloin eläimen hyödyntäminen ihmisen halujen tyydyttämiseen on syntiä?

– Kun rikotaan selkeästi toista vastaan, voi puhua synnistä. Eläinten kaltoinkohtelu on ilman muuta syntiä, piispa Kaisamari Hintikka linjaa.

Miltä eläintuotanto sitten näyttää eläinteologisesta näkökulmasta? Hintikasta turkistarhaus on vähiten perusteltu eläintuotannon muoto. Siinä tuotetaan koristuksia, joita kukaan ei välttämättä tarvitse.

Turkistarhausta on selitetty sillä, että kyseessä on ihmisten elinkeino. Hintikas- ta argumentti on käynyt ohueksi, koska tarhaukseen liittyvistä eettisistä ongelmista on puhuttu vuosikymmeniä. On ollut paljon aikaa miettiä muita tapoja hankkia elantoa. Entä häkkikanalat ja tehosikalat? Hintikasta myös ne välineellistävät eläimet.

Kaisamari Hintikan Luukas-koira ilmoittaa yli lentävästä harakasta. Piispalan pihamaalla on nähty myös kauriita, jäniksiä ja kettu.

– Tehotuotannossa eläimen ainoa arvo on tuottaa munia tai lihaa ihmiselle. Muu merkityksellisyys eläimen elämälle ja olemassaololle häviää.

Jos Luukasta seisotettaisiin kaiket päivät pikkuaitauksessa lihasian tapaan, sitä pidettäisiin eläinrääkkäyksenä.

– Sika on viisas eläin ja ymmärtää ehkä kärsimyksestään muita enemmän. Olen miettinyt, tekeekö älykkyys kärsimyksestä suurempaa. Vai onko kärsimys kuitenkin aina yhtä suurta?

Milloin on hyväksyttävää, että eläin kärsii ja kuolee ihmisen käytössä? Hintikka on hiljaa pidempään kuin minkään muun kysymyksen jälkeen.

– Ajattelen, että ainoa tilanne, missä se on jotenkin perusteltua, on lääketieteelliseen tarkoitukseen tehty eläinkoe. Silloin vaakakupeissa on yhden kärsimys vastaan toisen kärsimys.

PIISPALASSA LAITETAAN kasvisruokaa useana päivänä viikossa. Viimevuotisia sieniäkin riittää yhä.

Kaisamari Hintikka syö hyvillä mielin pakastimestaan kalaa, jos sitä on noussut verkosta tai katiskasta. Lihapäivinä hän suosii luomua ja kotimaista lihaa. Liha saisi mieluiten olla riistaa.

Kaupassakäynti merkitsee Hintikalle eettistä keskustelua itsensä kanssa. Hän valitsisi yleensä mieluummin papupurkin kuin lihaa, mutta sitten tulee mutta: muutkin perheenjäsenet pitää ottaa huomioon. noita luotuja, jotka pystyvät eettiseen pohdintaan. Vastuu nousee myös kunnioituksesta ja kiitollisuudesta Jumalalta saatua lahjaa kohtaan.

– Jokainen tuntee elämäntilanteensa. Mitä enemmän itsellä on varaa valita, sitä suurempi vastuu omiin päätöksiin liittyy. Jos omat taloudelliset tai henkiset resurssit eivät kauppareissulla riitä aina parhaisiin mahdollisiin eettisiin valintoihin, se on ihan ymmärrettävää.

VILLIT ERAKKOMEHILÄISET virkoavat keväällä Espoon piispalan vuorilautojen välistä. Pihan perällä toisenlaiset mehiläiset heräävät kahdessa pesässä, joissa kummassakin elää parinkymmenentuhannen yksilön yhdyskunta. Kaisamari Hintikan puoliso tuottaa hunajaa koti tarpeiksi.

Piispa Hintikka muistuttaa, että kristinuskon eläinteologia koskee myös kaikkein pienimpiä. Hänestä niin mehiläisyhdyskunnan keskinäinen viestintä kuin puiden lahottajalajitkin heijastelevat Jumalan rakkautta ja pohjatonta mielikuvitusta.

Vanhat puut ovat lahottajien koko universumi. Jos ne säilytetään, voi olla, että lopulta myös ihmiskunta hyötyy.

Hintikka pohtii, voisiko liha olla jälleen juhlaruokaa, kuten muutama sukupolvi sitten oli tapana. Hänkin syö joulukinkkua, vaikka ei muuten osta sianlihaa.

– Haastan ajatusta, jonka mukaan ihmisellä on oikeus syödä lihaa niin paljon kuin haluaa. Ajattelen, että minulla on pikemminkin velvollisuus pyrkiä kulutusratkaisuillani kohtuullisuuteen ja siihen, että en aiheuta muille tarpeetonta kärsimystä.

Hintikka sanoo, että luomakuntateologiassa kaikki elämä nähdään lahjana Jumalalta. Ihmisillä on lahjasta erityinen vastuu, koska he ovat ai-

– Emme ehkä vielä ymmärrä kaikkia säikeitä, joilla olemme riippuvaisia myös pienimmistä olennoista, koska luonnon keskinäinen verkko on niin moninainen. Jokainen osanen on kokonaisuuden kannalta välttämätön.

Kun joku mehiläinen tai muu ötökkä eksyy sisälle, Hintikka pyydystää sen juomalasin alle ja päästää ikkunasta ulos.

– Olen vähän hellämielinen.

Luukas tassuttelee muina koirina nuolemaan valokuvaajan korvaa. Sitten se pyrkii uudestaan tämän selkään.

– Luke, tule tänne! Hellämielisyys ei tarkoita, että en paimentaisi sinua.