Poskille valuneet tunteet

Viimeisen kymmenen vuoden aikana suhtautuminen itkemiseen on muuttunut hyväksyvämpään suuntaan.

KATA-RIINA HEINONEN-TRICARICO KUVA ISTOCK

Elämällä on haikea pohjasävy, joka toisinaan puhkeaa kukkaan, kirjoittaa ruotsalainen teologi, kirjailija ja pappi Owe Wickström kirjassaan

Pyhyyden kaipuu: usko ja aikamme ihminen (Kirjapaja 2003). Sellainen hetki voi koittaa vaikka lapsen koulun kevätjuhlassa, kun Jo joutui armas aika täyttää tilan ja nostaa kyynelet silmiin. Koskettavassa hetkessä yhdistyvät kaipuu aikaan, jota ei enää ole, ja rakkaus omaa lasta kohtaan.

Keskiajan kirkolla oli oma nimitys, suspiria, tunteelle, joka kuristaa kurkkua ja saa kyynelet valumaan poskille. Kristillisessä perinteessä tällaisessa hetkessä vuodatettuja kyyneliä kutsutaan pyhiksi kyyneliksi.

Ihminen on ainoa eläin, jonka silmistä valuu nestettä tunneperäisen kokemuksen vuoksi.

Kyynelet ovat kyynelrauhasen tuottamaa kirkasta nestettä. Ihminen kyynelehtii tunnereaktioiden lisäksi siksi, että kyynelneste huuhtelee ja puhdistaa silmän pintaa. Kyynelet myös voitelevat silmää ja ehkäisevät silmän liikkeistä aiheutuvaa hankausta.

Kyynelnesteessä on proteiineja, jotka estävät bakteerien kasvua ja tappavat niitä. Tunneperäinen kyynelien vuodattaminen vapauttaa proteiineja enemmän kuin muut kyynelehtimisen tavat.

KYYNELILLÄ ON ELÄMÄÄ ylläpitäviä, puhdistavia, suojelevia ja parantavia voimia myös erilaisissa kertomuksissa. Etelä­Italiassa viljellään viiniä pelloilla, joita tarinan mukaan ovat kastelleet Kristuksen kyynelet. 1100–1200­luvulla eläneellä italialaisella munkilla Franciscus Assisilaisella puolestaan kerrottiin olevan ”kyynelten lahja”. Franciscuksen mukaan kyynelet pitivät puhtaina hänen sisäisen silmänsä, ja näin hän kykeni näkemään, mikä elämässä on tärkeintä.

Myyteissä ja kansantaruissa kyynelillä saadaan aikaan hämmästyttäviä ratkaisuja. Ilmaan nakatut kyynelet säikäyttävät vorot pois ja saavat joet tulvimaan. Keholle vuodatetut kyynelet parantavat haavoja ja palauttavat kyvyn nähdä. Rituaalisia kyynelehtimisen tapoja tunnetaan ympäri maailmaa. Itkuvirret ovat osa perinteistä ortodoksikarjalaista ja inkeriläistä kulttuuria. Nyky­Suomessa tunnetut itkuvirret juontuvat näistä perinteistä.

– Itkuvirret ovat rituaalista suremista, kertoo Itä­Suomen yliopiston tutkija ja folkloristi Viliina Silvonen.

– Ne ovat puhetta tuonilmaisiin esivanhemmille ja muille läheisille. Niillä pyydetään muun muassa turvaa ja suojelua. Itkuvirsillä myös muistellaan vainajia.

Perinteisissä rituaaleissa itkuilla on ollut erityisiä tehtäviä. Hautajaisissa itkuvirsillä on saateltu vainaja tuonilmaisiin. Häissä itkuvirret ovat valmistelleet morsianta uuteen elämänvaiheeseen.

Itkuvirsiä on itketty myös silloin, kun yhteisön miehet ovat joutuneet lähtemään sotaan. Oman elämän itkuilla on ikävöity lähiyhteisöä tai sitä, että on jäänyt yksin puolison kuoleman jälkeen.

ITKUVIRSIEN ITKEMISTÄ KUTSUTAAN äänellä itkemiseksi erotuksena silmillä itkemiseen ja laulamiseen. Itkuvirsissä olennaista on teksti, joka on erityistä itkukieltä. Se on hyvin vertauskuvallista, ja siinä on paljon piilonimityksiä ja toistoa.

– Myös itkemisen äänet ovat keskeinen osa itkuvirsiä. On sanottu, että hyvä itkijä saa muutkin paikallaolijat itkemään. Perinteisessä yhteisössä sureminen oli yhteisöllinen tapahtuma. Vastaavia kulttuurisesti koodattuja, yhteisön hyväksymiä tapoja surra ei nyky­yhteiskunnassa ole.

Asenteet julkista itkemistä kohtaan ovat kuitenkin Viliina Silvosen mielestä muuttuneet kuluneen kymmenen vuoden aikana sallivammiksi.

– Herkkyydestä ylipäätään on alettu puhua enemmän, ja empatiaa ja myötätuntoa arvostetaan.

Kulttuuriset mallit istuvat silti edelleen syvässä. Itkuvirsitutkijallekaan itkeminen ei ole aina luontevaa.

– Vaikka yleisesti ajattelen, että itkeä saa silloin kun itkettää, kuulen helposti sisältäni kehotuksen ”älä itke” Se on niin sisäistetty ohje. ■

Vuonna 1990 oltiin huolissaan:

New Age. Uusi aikakausi. Vesimiehen aika. Tai Saatanan salaliitto. Monet kristityt näkevät New Agen taustalla uskonnollisen perusvireen. Heistä sellaiset ilmiöt kuin kasvissyönti tai itämaiset itsepuolustuslajit voivat palvella myös uskonnollisia päämääriä. Monet New Agen kriitikot väittävät uuden aikakauden ajattelun hiipivän kirkkoon keittiön kautta. Heistä kirkko ei tunne omaa ”tervettä oppiaan”. Tämän vuoksi New Age pääsee valekaavussa mukaan kirkon elämään.

Douglas L. Groothius pelkää kirjassa Uuden aikakauden monet kasvot, että kiinnostus ekologiaan johtaa monet kristityt uuden aikakauden helmoihin. Hän kehottaa kristittyjä ryhtymään kulttuuritarkkailijoiksi, jotta he voisivat erottaa uuden aikakauden vaikutuksen erityisesti kasvatukseen ja politiikkaan.

Hätä- ja sotahuutojen takaa löytyy myönteinenkin viesti: kristittyjen tulisi selvittää itselleen, mitä he uskovat ja mikä on heidän oppinsa. Kirkon historian aikana opit ovat muuttuneet moneen kertaan, mutta monia käsityksiä on yksiselitteisesti torjuttu harhaoppeina. New Age -liikkeen on nähty herättelevän kerran kirkossa hylättyjä oppeja jälleen henkiin.

Lyhennelmä Olli Seppälän artikkelista, joka julkaistiin 17.1.1990. Nykyään puhutaan New Agen sijaan uushenkisyydestä. Kirkko ja kaupunki 80 vuotta -sarjan on toimittanut Pihla Tiihonen.

”En usko, että elämme lopun aikoja juuri nyt, mutta ehkä me olemme jollain tavalla eläneet niitä aina.”

MAAILMANLOPPUUN PEREHTYNYT VÄITÖSKIRJATUTKIJA TONI SAARINEN MITÄ HELVETTIÄ? -PODCASTISSA, JOKA ON KUUNNELTAVISSA SPOTIFYSSA JA OSOITTEESSA KIRKKOJAKAUPUNKI.FI.