YHTEINEN TIETOPERUSTA

Ida Heinonen, Sanna Karstikko, Katri Korpela, Maire Kössö, Tiia Mustonen, Anne Ollikainen, Maija Palosaari, Riikka Sarajärvi, Asko Viitanen & Ella Väänänen

Johdanto

Digiaikana organisaatiot muokkaavat jatkuvasti omia toimintatapojaan ja kannustavat työntekijöitään innovoimaan. Ne pyrkivät löytämään tehokkaampia ja vuorovaikutteisempia kilpailustrategioita yhteistoiminnalla ja virtuaalisia alustoja hyödyntäen. (Martínez-Cañas, García-Haro, Ruíz-Palomino & Kelly 2021, 1.) Virtuaalista yhteiskehittämistä pidetään toteuttamiskelpoisena strategiana tuotteiden, konseptien ja palveluiden kehittämiseen digitaalisella aikakaudella. Lisäksi yhteiskehittämisen kokemukset mahdollistavat hyödyllisten kuluttaja-brändisuhteiden luomisen. (Füller & Bilgram 2017, 386.)

Kankaan ja Kettusen (2019, 56, 59–60) mukaan uusien palveluiden kehittäminen on organisaatioiden menestymisen kannalta tärkeää, mutta vaatii kykyä innovoida ja ymmärtää asiakkaiden tarpeita. Teknologian roolista kehittämisessä on erilaisia näkemyksiä; teknologia ja digitalisaatio voidaan nähdä alkusysäyksenä uudelle, innovaatiotoiminnan mahdollistajana tai sitä voidaan pitää itsessään innovaatioiden tuottajana. Kangas ja Kettunen uskovat, että digiaikana teknologian rooli palveluiden kehittämisessä kasvaa. (Kangas & Kettunen 2019, 56, 59–60.) Yhteiskehittäminen on palveluiden suunnittelua ja muotoilua yhdessä käyttäjien, asiakkaiden, asiantuntijoiden ja henkilökunnan kanssa, minkä tavoitteena on luoda paremmin tarpeita ja toiveita vastaavia palveluita ja tuotteita. Yhteiskehittämisessä käyttäjä on aktiivinen toimija ja palveluiden tai tuotteiden kehittäminen perustuu tiedon yhteiselle rakentamiselle eri tahojen välisessä vuorovaikutuksessa, mitä kutsutaan hajautetuksi asiantuntijuudeksi. Yhteiskehittäminen vaatii kehittäjäyhteisön, yhteiset työskentelykohteen kohteet ja yhteisen kehittämisen käytännöt. (Pöyry-Lassila 2017, 25–28.)

Artikkelikokoelmassamme käsitellään digiajan yhteiskehittämistä eri toimintaympäristöissä. Digiajan yhteiskehittäminen näyttäytyy artikkelikokoelmassa toimeksiantajaorganisaation ominaisuuksissa tai kehittämistehtävän toteutustavoissa. Digitalisaatio, hajautettu organisaatio sekä virtuaaliset työn tekemisen tavat ovat

myös artikkeleita yhdistäviä teemoja (kuvio 1). Kokoelma sisältää neljä artikkelia, jotka on laadittu Lapin ammattikorkeakoulun digiajan palvelujohtamisen YAMKtutkinnon monialaisina opinnäytetöinä. Artikkeleissa kuvatut kehittämistehtävät on toteutettu monialaisissa pienryhmissä.

Kuvio 1. Artikkelikokoelman digiajan yhteiskehittämiseen liittyvät teemat.

Yhteisessä tietoperustassa keskitytään kehittämistehtäviä yhdistäviin teemoihin ja käsitteisiin: digitalisaatio, digiajan yhteiskehittäminen, hajautettu organisaatio ja virtuaalisen työn tekemisen tavat. Lisäksi tietoperustassa kuvataan käytetyt tutkimus- ja kehittämismenetelmät sekä aineistonkeruu- ja analysointimenetelmät. Lopuksi pohditaan tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä.

Digitalisaation näkökulmia

Digitalisaatio on digitaalisen teknologian käyttöä palveluissa ja vuorovaikutuksessa ihmisten välillä (Dufva 2020, 38). Kansainvälinen ICT-alan tutkimus- ja konsultointiyritys Gartner (2020, 2) määrittelee digitalisaation digitaalisten teknologioiden käytöksi, joka muuttaa liiketoimintamalleja ja tarjoaa mahdollisuuksia

uusien tulojen ja arvon tuottamiseen. Digitalisaatio on siirtymistä digitaaliseen liiketoimintaan (Gartner 2020, 2; Viitanen, Paajanen, Loikkanen & Koivistoinen 2017, 14). Suomessa digitalisaatiolinjaukset perustuvat Valtiovarainministeriön (2021) määritelmään, jonka mukaan digitalisaatio on sekä toimintatapojen uudistamista, sisäisten prosessien digitalisointia, että palveluiden sähköistämistä. Nopeasti kehittyvä teknologia vaikuttaa toimintatapoihin, yhteiskunnan rakenteisiin ja ihmisten arkipäivään (Dufva 2020, 37).

Digitalisaatio on yksi megatrendi globalisaation, ilmastonmuutoksen, kaupungistumisen, väestönkasvun ja väestön ikääntymisen ohella (Dufva 2020, 9). Viitasen ja muiden (2017, 14–15) mukaan megatrendien vaikutukset heijastuvat niin julkisen kuin yksityisen palvelutuotannon toimintaympäristöön, koska palvelut, laitteet ja prosessit tullaan digitalisoimaan. Digitalisaatio on yhtä suuri murros kuin höyry ja sähkö olivat aikoinaan, eli voidaan puhua neljännestä teollisesta vallankumouksesta (Drath & Horch 2014, 56–58). Toimintatapojen muutos mahdollistaa automatisoinnin, tuotannon ja toiminnan hajauttamisen sekä vuorovaikutuksen etänä. Kansantuotteesta yhä suurempi osa tulee dataan perustuvasta liiketoiminnasta digitaalisten ratkaisujen ja tekoälyn vaikutuksesta. (Dufva 2020, 38.)

”Hallitusohjelmassa on asetettu tavoitteeksi, että Suomi tunnetaan digitalisaation ja teknisen kehityksen edelläkävijä maana, jossa otetaan kehityksen tuomia mahdollisuuksia käyttöön yli hallinto- ja toimialarajojen. Tavoitteena on nostaa julkisen sektorin teknologia- ja digitalisaatiokyvykkyyttä sekä kehittää julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä.” (Valtiovarainministeriö 2021, 3.) Euroopan unionin digitaalisen muutoksen tavoitteiden neljä pääsuuntaa vuoteen 2030 mennessä liittyvät osaamiseen, yritysten digitaalisen muutoksen tasoon, digitaalisen infrastruktuurin rakentamiseen sekä julkisten palvelujen digitalisointiin (kuvio 2). (European Comission 2021).

OSAAMINEN Osaamisen saattaminen tasolle, jossa vähintään 80 %:lla väestöstä on digitaaliset perustaidot. 20 milj. tieto- ja viestintäalan osaajaa ilman sukupuolisia eroja. YRITYSTEN DIGIMUUTOKSEN TASO Yritysten digitaalinen muutos on tasolla, jossa muun muassa 75 % EU:n yrityksistä käyttää pilvipalvelua ja 90 %:lla vähintään perustason digiteknologia käytössä

DIGITAALISET INFRASTRUKTUURIT Suojatut ja kestävät digitaaliset infrastruktuurit, jossa kaikilla gigabitin yhteys ja 5G kaikkialla JULKISTEN PALVELUJEN DIGITALISOINTI Keskeisistä palveluista 100 % verkossa ja 80 %:lla kansalaisista omistaa digitaalisen henkilökortin.

Kuvio 2. Digitaaliset muutostavoitteet (European Comission 2021).

Euroopan unionin asettamien digitaalisen muutostavoitteiden (kuvio 2) mukaisesti osaaminen olisi vuoteen 2030 mennessä tuotu sellaiselle tasolle, että digitaaliset perustaidot olisivat suurimmalla osalla Euroopan väestöstä hallinnassa ja tieto- ja viestintäalan asiantuntijoita olisi sukupuoleen katsomatta 20 miljoonaa. Yritysten osalta olisi siirrytty pilvipalvelujen käyttöön ja lähes kaikilla yrityksillä olisi perustason digiteknologiset valmiudet käytössä. Digitaalinen infrastruktuuri olisi hyvin suojattua ja kestävää, ja 5G-yhteydet olisivat arkipäiväistyneet. Julkisten palvelujen osalta kaikki keskeiset palvelut tuotetaan muutostavoitteiden mukaisesti vuonna 2030 verkossa, ja suurimmalla osalla väestöä on digitaalinen henkilöllisyyden todentamisen väline käytössään. (European Comission 2021.)

Julkisessa keskustelussa digitalisaatio on liitetty liiketoimintaan ja kuluttamiseen (Lindgren, Mokka, Neuvonen & Toponen 2019, luku 1). Digitalisaatio on muuttanut liiketoimintaa vähentämällä kustannuksia, luomalla globaaleja arvoketjuja ja hyödyntämällä kuluttajista kerätyn arvon, eli datan, uusien liiketoimintamallien luomiseen. Muutos johtaa siihen, että työvoimaa vähennetään itsepalvelun ja automatisoinnin lisääntyessä, totuttuja toimintatapoja rikotaan, globaalit jännitteet datan omistajuudesta kasvavat ja negatiiviselle toiminnalle syntyy uusia kanavia sekä toimintatapoja. (Lindgren ym. 2019, luku 1; Dufva 2020, 40–42; Viitanen ym. 2017, 27–28.) Teknologisen kehityksen suuntaa voidaan ohjata (Lindgren ym.

2019, luku 1) ja pitää yllä avointa keskustelua teknologian vaikutusten ymmärtämisen lisäämiseksi (Dufva 2020, 37–38).

Digitalisaatioon liittyy merkittäviä muutoksia työvälineissä, työn tekemisen tavoissa ja toimintaympäristöissä. Tämä muutos edellyttää toimintatapojen ja -kulttuurin muovautumista sekä valmiuksia sähköisten välineiden käyttöön. (Saranto, Kinnunen, Jylhä & Kivekäs 2020, 179–180.) Tietoteknisten palvelujen käyttö yrityksissä kasvaa tasaisesti (Tilastokeskus 2020, 2). Pyyhtiän (2019) mukaan digitaalisia teknologioita hyödynnetään jokapäiväisessä elämässä esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa, viestinnässä, uusissa oppimistavoissa ja tavoissa työskennellä. Digitalisaatio esiintyy artikkelikokoelman kehittämistehtävissä virtuaalisuuteen liittyvinä toimintoina, joita tarvitaan digiaikana työskennellessä ja jotka mahdollistavat uudenlaisia yhteiskehittämisen toimintatapoja ja innovaatioita.

Digiajan yhteiskehittäminen

Yhteiskehittäminen (co-creation) on laajasti käytetty menetelmä, jonka avulla kehitetään olemassa olevia tai suunnitellaan uusia konsepteja, tuotteita ja palveluita osallistaen eri sidosryhmiä, kuten loppukäyttäjiä, innovaattoreita, jälleenmyyjiä ja kehittäjiä (Ramaswamy & Ozcan 2018, 196). Varsinainen määritelmä yhteiskehittämiselle on sekä Ramaswamyn ja Ozcan (2018, 196) että Luojuksen ja Kauppisen (2021, 297) mukaan monitulkintainen ja vaihteleva. Ramaswamy ja Ozcan (2018, 196) määrittävät yhteiskehittämisen vuorovaikutteisten järjestelmien ja alustojen mahdollistamaksi vuorovaikutteiseksi luomiseksi, mikä edellyttää toimijoiden sitoutumista ja jäsentymistä. Lember, Brandsen ja Tõnurist (2019, 1667) sen sijaan toteavat ihmisten ja organisaatioiden yhteistyön olevan yhteiskehittämistä. Erilaisten yhteiskehittämismenetelmien avulla voidaan selvittää ihmisten tarpeita ja toimintaa, etsiä ratkaisuja kehitystehtäviin tai parantaa nykyistä konseptia ja toimintaa. Huolellinen ennakkosuunnittelu ja -valmistelu ovat avainasemassa onnistuneen yhteiskehittämistilaisuuden fasilitoinnissa sekä osallistujien ja sidosryhmien aktivoimisessa. Yhteiskehittämisprosessin päämäärä ja tarkoitus vaikuttavat valittaviin menetelmiin ja mukaan kutsuttaviin sidosryhmiin. (Miettinen 2021, 20–21.)

Artikkelikokoelmassa yhteiskehittäminen ymmärretään muutoksena, joka saadaan aikaan ryhmän tai tiimin kesken yhteistyössä ideoimalla ja toteuttamalla

(Stickdorn, Hormess, Lawrence & Schneider 2018, 25). Mattelmäen ja Vaajakallion (2011, 77–81) mukaan yhteiskehittämisen keskiössä on toimialarajaton asiantuntijoiden suunnitteluyhteistyö pohjaten monialaiseen osaamiseen, erilaisiin kokemuksiin ja näkökulmiin. Yhteissuunnittelulle ominaista on pitää tuotteen tai palvelun käyttäjä kehittämistyön keskiössä ja yhdistellä erilaisia näkökulmia. Olennaista on määrittää yhteiskehittämisen tarve ja tavoite, ettei kehittämistyötä nähdä kapeasti vain tapana kerätä asiakaspalautetta. (Mattelmäki & Vaajakallio 2011, 77–81.) Palvelujen kehittäminen vaatii erilaisten maailmojen kohtaamista. Kehittämisen tulee tuottaa palveluja, jotka vastaavat asiakkaiden, yritysten ja yhteiskunnan tarpeita. Yhteiskehittämisen peruskysymys on, keitä tulisi olla mukana kehitystyössä. (Pöyry-Lassila 2017, 28.)

Asiantuntijoiden ja auktoriteettien näkemysten paremmuus tai vallankäyttö eivät kuulu yhteiskehittämisen luonteeseen. Kehittäminen lähtee jokaisen osallistujan osaamisen ja tiedon arvostamisesta. Ihanne on, että yhteiskehittämiseen osallistuu erilaisista taustoista ja eritasoista osaamista edustavia tuovia henkilöitä, jotka toimivat tasavertaisina jäseninä ryhmässä. (Pöyry-Lassila 2017, 28.) Mattelmäki ja Vaajakallio (2011, 82–83) nimeävät kaksi pääsyytä yhteissuunnitteluun: tieto tulisi jalkauttaa osaksi suunnittelua ja käyttäjien kohtaaminen huomioida mukaan tiedon ja inspiraation lisäämiseksi. Ramaswamy ja Ozcan (2018, 201) korostavat, että yhteiskehittämiselle olennaisella käyttäjäkeskeisyydellä voidaan luoda lisäarvoa niin kuluttajille, työntekijöille kuin sijoittajillekin.

Yksi suosituimmista yhteiskehittämisen menetelmistä on työpaja, jossa voi olla kehittämistehtävän lähtökohdista riippuen erilaisia tavoitteita tiedon keräämisestä ja jakamisesta ideointiin, sitouttamiseen, testaamiseen ja priorisointii. Työpajat sopivat olemassa olevan palvelun kehittämiseen tai täysin uusien palvelumahdollisuuksien löytämiseen (Miettinen 2021, 20–21; Mattelmäki & Vaajakallio 2011, 78.) Artikkelikokoelman kahdessa kehittämistehtävässä neljästä on käytetty virtuaalisia työpajoja digiajan yhteiskehittämisen menetelminä. Työpajoissa tavoitteena oli tiedon kerääminen, ideointi ja testaus uuden tai olemassa olevan palvelun kehittämiseksi. (Miettinen 2021, 20–21; Mattelmäki & Vaajakallio 2011, 78).

Mattelmäen ja Vaajakallion (2011, 80–81) mukaan yhteissuunnittelua ja työpajoja voidaan hyödyntää suunnitteluongelmien etsimisessä ja kohderyhmäymmärryksen lisäämisessä. Työpajat mahdollistavat saman asian katsomisen erilaisista lähestymiskulmista. (Mattelmäki & Vaajakallio, 2011, 80–81.) Kehittämistehtävien tavoitteena oli saada työpajojen tuloksina tietoa, jota voidaan hyödyntää palvelun loppukäyttäjän tarpeiden ymmärtämiseen ja tilanteen parantamiseen (Stickdorn ym. 2018, 25). Ramaswamyn ja Ozcan (2018, 201) mukaan yhteiskehittämisen ominaispiirre on käyttäjäkeskeisyys. Yhteiskehittämisen menetelmiä toteutetaan yleisesti yhteistyössä työntekijöiden, asiakkaiden ja eri yhteistyötahojen kanssa, ja näin ollen käyttäjäkeskeisyys on merkittävässä roolissa myös kehittämistehtävien työpajatyöskentelyssä.

Kahdessa muussa artikkelikokoelman kehittämistehtävässä digiajan yhteiskehittäminen näyttäytyy organisaation ominaisuuksissa ja roolissa. Itseohjautuvuus ja oppiva organisaatio nähdään ominaisuuksina, joiden avulla organisaatio voi vahvistaa yhteiskehittämisen kulttuuria ja tunnistaa yhteiskehittämiselle soveltuvia paikkoja. Mentorointi sen sijaan voidaan nähdä olevan osa organisaation roolia vuorovaikutussuhdetta kehittäessä (Juusela, Lillia & Rinne 2000, 14). Mentorointi tukee osaamisen kehittämistä yhteistyön, vastavuoroisuuden ja sitouttamisen kautta (Murotie 2008). Luonteeltaan mentorointi on suunnitelmallista ja tavoitteellista (Kukkumäki 2008; Ristikangas, Ristikangas & Alatalo 2019, 99), jolloin ohjauksessa voidaan reagoida nopeasti toimintaympäristön muuttuviin tarpeisiin.

Hajautettu organisaatio ja virtuaaliset työn tekemisen tavat

Hajautetusta organisaatiosta voidaan puhua silloin, kun työntekijät työskentelevät toisistaan erillään, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Kun työhön liittyvä yhteistyö ja kommunikointi hoidetaan pääsääntöisesti sähköisesti tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntäen, kyseessä on virtuaalinen hajautettu organisaatio. (Kokko, Vartiainen & Hakonen 2003, 269; Kokko & Vartiainen 2006, 12, 14; Sydänmaanlakka 2009, 107; Rockmann & Pratt 2015, 151–152.) Hajautetuille organisaatioille tyypillistä on alueellisesti hajautettu rakenne, joka koostuu päätoimipaikasta ja organisaation muista yksiköistä (Sysoiev & Kushneruk 2019, 237–238).

Kokko ja Vartiainen (2006, 3, 6, 13–14) esittelevät Gristockin (1997) määrittämät kuusi virtuaalisen toimintaympäristön kompleksisuustekijää, jotka ovat maantieteellinen hajautuminen, liikkuminen, toimijoiden erilaisuus, eriaikainen työskentely, määräaikaisuus ja sähköinen vuorovaikutus. Kompleksisuustekijät ovat yhteydessä toisiinsa ja niitä voi olla organisaatiossa eri määriä. Ääripäinä voidaan nähdä paikallinen ja perinteinen työ, jossa näitä kompleksisuustekijöitä ei ole lainkaan ja työtä tehdään samassa tilassa, samaan aikaan, suullisesti kommunikoiden, kun taas toisessa ääripäässä voidaan nähdä määräaikaisen tiimin, kulttuuriselta taustaltaan täysin erilaiset ihmiset, jotka toimivat liikkuen. Työskentely on eriaikaista ja kaikki kommunikointi tapahtuu sähköisesti. (Kokko & Vartiainen 2006, 13–14.)

Virtuaalisista tiimeistä voidaan puhua, kun työntekijät hyödyntävät työssään laajasti verkostoitumista, sähköisiä järjestelmiä ja viestintäsovelluksia sekä ovat maantieteellisesti hajallaan (Humala 2007, 5–6; Ollila ym. 2018, 237–239; Krasnokutska & Podoprykhina 2020, 37; Henry, Le Roux & Parry 2021, 2–3). Ollilan ja muiden (2018, 237–239) mukaan hajautetussa työssä työskentely tapahtuu täysin virtuaalisesti työpaikan ulkopuolella. Vilkman (2016, 13–15) sekä Henry ja muut (2021, 4) puolestaan toteavat työntekijöiden työskentelevän hajautetussa työssä eri toimipaikoissa toisiinsa nähden. Hajautetulla työllä voidaan parhaimmillaan saavuttaa tuottavuuden ja tehokkuuden myötä kustannussäästöä sekä asiakkaille monipuolisempaa palvelua usein moniammatillista tiimiä hyödyntäen. (Ollila ym. 2018, 237–239.)

Etätyö määritellään muualla kuin työpaikalla tapahtuvaksi (Pekkola 2007, 11; Vilkman 2016, 13) usein yksin tehtäväksi työksi, jossa yhteydet niin työpaikalle kuin muihin työhön liittyviin verkostoihin hoidetaan sähköisten järjestelmien kautta (Ollila ym. 2018, 237–238; Tilastokeskus 2021). Etätyön ja hajautetun työn käsitteet ovat lähellä toisiaan, mutta konkreettisimpana erona pidetään fyysisesti erillistä sijaintia työpaikasta. Hajautetussa organisaatiossa ei välttämättä esiinny etätyötä ollenkaan. (Ollila ym. 2018, 237–238.) Nykyisten tutkimusten pohjalta voidaan olettaa, että toimialoilla, joissa etätyön tekeminen on hiljattain yleistynyt, etätyö on enemmän työnantajan tarpeista lähtevää kuin työntekijän omista intresseistä johtuvaa toimintaa. (Thulin, Vilhelmson ja Johansson 2019, 2).

Omakohtaisen kokemuksemme myötä etänä tehtävä työ koetaan tehokkaammaksi, niin työntekijän kuin työnantajankin näkökulmasta. Yhä useammin työnhakuilmoituksissa nostetaan esiin joustavat etätyömahdollisuudet yrityksen vetovoimatekijöinä. Vaikka virtuaalisesti tehtävä työ on kustannus- ja aikatehokasta, olemme havainneet, että fyysisiä tapaamisia ja tavanomaista vuorovaikutteisuutta kuitenkin kaivataan etätyötä ja hajautettua työtä tekevien keskuudessa. Hajautettujen organisaatioiden edustajat ja virtuaaliset työn tekemisen tavat esitellään tarkemmin artikkelikohtaisesti.

Artikkelikokoelmassa käytettyjä tutkimus- ja kehittämismenetelmiä

Laadullinen tutkimus

Laadullinen tutkimus nähdään pehmeänä tutkimusmenetelmänä, jonka tarkoituksena on tuottaa uutta tietoa laadukkaasti (Eskola & Suoranta 2008, 13–17). Pitkärannan (2014, 27–30) mukaan laadullisen tutkimuksen tarkoitus on aineiston keruun ja sen käsittelyn ja analysoinnin kautta ymmärtää, tulkita sekä mallintaa itse tutkittavaa ilmiötä (Pitkäranta 2014, 27–30). Mallintamisen ja ymmärryksen lisääntymisen myötä ilmiötä onkin mahdollista tutkia entistä syvemmälle tai pyrkiä kehittämään ja muokkaamaan sitä. Laadullisen tutkimuksen perusominaisuutena voidaankin sanoa olevan suuntautuneisuus tulevaisuuteen. Sen tavoitteena on usein tutkimuskohteeseen liittyvä kehittäminen, uudistaminen ja edistäminen. (Pitkäranta 2014, 33–34.)

Vilkan (2015b, 15) mukaan laadullisessa tutkimuksessa keskeisiä ovat eri tutkimuksen merkitykset kaikkine erilaisine ilmenemismuotoineen. Laadullisessa tutkimuksessa otetaan selvää eri ilmiöistä monenlaisista näkökulmista sekä tuodaan esille määrällisiä osia, kuten kvantifiointia. Laadullisella tutkimusmenetelmällä toteutettavaan tutkimukseen sisältyy kysymys; mitä merkityksiä tutkimuksessa tutkitaan? Tämä edellyttää erityistä täsmentämistä tutkimuksen toteuttajilta siihen seikkaan, tutkitaanko kokemuksiin vai käsityksiin liittyviä merkityksiä. Hankaloittavana tekijänä voidaan todeta, että kokemusten ja käsitysten suhde on ongelmallinen, sillä käsityksen ja vastaavan kokemuksen välillä ei välttämättä ole aina yhteyttä. Kokemus on aina subjektiivinen, kun taas käsitykset avaavat perinteisiä ja tyypillisiä tapoja ajatella. Tämän vuoksi on tärkeää, että tutkimuksen toteuttaja on tietoinen käsityksen ja kokemuksen välisestä erosta, kun hän on

asettamassa tutkimuksensa tutkimusongelmaa ja tavoitteita. (Vilkka 2015b, 75–76; Vilkka 2021, 94, Laineen 2001, 36–37 mukaan.)

Laadullisessa tutkimuksessa paneudutaan yleensä suhteellisen pieneen määrään tapauksia ja aineisto voidaan kerätä monella eri tavalla. Aineistonkeruumenetelmät olisi kuitenkin aina hyvä tehdä mahdollisimman monikanavaisesti. Menetelminä voi käyttää esimerkiksi haastatteluja, havainnointia ja tutkijoiden omia muistiinpanoja. (Pitkäranta 2014, 33–34.) Tapauksista saatu materiaali pyritään analysoimaan mahdollisimman perusteellisesti ja tarkasti. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa pyritään kuvaamaan jotakin tapahtumaa tai ilmiötä ja ymmärretään toimintaa tarkemmin, mutta tilastollisia yleistyksiä ei pyritä tekemään. Tutkimuksen saturaatiopiste eli vastausten kyllääntyminen on saavutettu ja tutkimusongelma katettu, kun vastauksissa alkaa esiintyä toistoa. (Eskola & Suoranta 2008, 18, 60–63; Tuomi & Sarajärvi 2018, 99.)

Tapaustutkimus

Tapaustutkimus on moniulotteinen, tutkimuksellinen suuntaus (Eriksson & Koistinen 2014, 1), jonka tavoitteena on kuvailla ilmiötä (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2007, 130–131). Tapaustutkimus on yksi kvalitatiivisen tutkimuksen lähestymistavoista, joka antaa toteuttajalleen laajan potentiaalin tutkimustyön tekemiseen. Menetelmässä tarkastellaan tiettyä tapausta tai useampia tapauksia, joiden määrittelylle tutkimusongelma ja tutkimustulosten analyysit pohjautuvat. Tapauksen määrittely, analysointi ja ratkaisu ovat tapaustutkimuksessa sen tärkeimpiä tavoitteita. Punaisena lankana tutkimuksen eteenpäin johdattelussa toimii tutkimuskysymys. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006a; Eriksson & Koistinen 2014, 1, 4–5.)

Tapaustutkimuksessa perehdytään yksityiskohtaiseen tietoon pienestä joukosta, joten tapauksen kohteena voi olla tapahtumakulku, yksilö, ryhmä tai yhteisö. Menetelmässä kiinnostuksen kohteina ovat tyypillisesti prosessit, ja tapausta tutkitaan yhteydessä sen ympäristöön. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006a; Hirsjärvi ym. 2007, 130–131; Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 9; Eriksson & Koistinen 2014, 4–5.) Tapaustutkimus on usein kontekstuaalista, eli tutkittava tapaus ymmärretään osana tiettyä kontekstia ja ympäristöä. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006a; Hirsjärvi ym. 2007, 130–131; Häikiö & Niemenmaa 2007, 47;

Eriksson & Koistinen 2014, 4–5.) Koska kontekstiin voi vaikuttaa toisistaan riippumattomia prosesseja, on tapaustutkimuksen osalta tärkeää kuvata ja analysoida tapausta omassa kontekstissaan mahdollisimman tarkasti. Näin lukija saatetaan tietoiseksi ympäristötekijöiden mahdollisista vaikutuksista tutkimuksen tuloksiin. (Eriksson & Koistinen 2014, 7–8.)

Tutkimusta tehdessä erotellaan tapaus ja tutkimuksen kohde. Tutkimuksen kohteena ovat ne puolet tapauksesta, joita halutaan tarkastella lähemmin. (Laine ym. 2007, 10.) Tapauksen määrittely voidaan tehdä ennen aineiston keruuta tai sen jälkeen. Tunnusomaista tapaustutkimukselle on usein erilaisten aineistojen käyttö sekä laadullisten että määrällisten aineistojen rinnakkainen käyttö. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006a; Eriksson & Koistinen 2014, 1, 4–5.) Ilmiön käsitteellinen määrittely on tapaustutkimuksessa tärkeää. Kohde tulee kuvata monipuolisesti ja siihen sovelletaan toisiaan täydentäviä näkökulmia. (Laine ym. 2007, 21, 25.) Tapaustutkimuksen päämääränä on kasvattaa ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä ja sitä ympäröivistä olosuhteista. Tyypillisesti tavoitteena on saada lisätietoa ja -valaistusta jostain, joka ei ole ennestään tiedossa. Tapaustutkimus ei ole vain kuvausta asioiden tilasta vaan siinä ollaan kiinnostuneita esiin tulleista jännitteistä. (Laine ym. 2007, 10.)

Tapaustutkimuksessa voidaan käyttää erilaisia aineistonkeruumenetelmiä, joista tyypillisimpiä ovat haastattelut, havainnointi ja asiakirjojen tutkiminen (Hirsjärvi ym. 2007, 130–131; Eriksson & Koistinen 2014, 30–31). Tapaustutkimuksen monimuotoisuuden takia sen sanotaan olevan tutkimusstrategia tai lähestymistapa, ei niinkään tutkimusmetodi (Laine ym. 2007, 9; Eriksson & Koistinen 2014, 4–5). Tutkimusstrategialla Hirsjärvi ja muut (2007) tarkoittavat kokonaisuutta, jonka avulla esitellään tutkimuksen menetelmälliset ratkaisut. Tutkimusmetodin he näkevät sen sijaan niinä käytäntöinä, joita tutkija käyttää kerätäkseen havaintoja tutkimusta varten. (Hirsjärvi ym. 2007, 178.)

Tapaustutkimuksessa aiempi tutkimus, kirjallisuus ja työn tekijöiden teorian pohjalta luoma idea muodostavat kehyksen, jonka sisällä käydään vuoropuhelua. Kehys voi olla etukäteen tarkkaan määritelty, joustava tai aineistolähtöinen. Aineistolähtöisessä lähestymistavassa ei tiedetä, mitä työn edetessä tulee esille. Testaamalla teorioiden ja määrittelyjen luomia kehyksiä katsotaan, miten tapaus niihin sijoittuu. Kehyksiä voi olla useita ja ne valottavat tapauksen eri puolia. (Laine

ym. 2007, 19–20.) Tarkka analyyttinen kehys voi johtaa liiaksi ennalta asetettuihin rajoihin. Joustavassa ja aineistolähtöisessä lähestymisessä työn tekijä on avoimempi oivalluksille. (Kurunmäki 2007, 87.) Tapaustutkimusta on hyödynnetty lähestymistapana kolmessa artikkelikokoelman kehittämistehtävässä. Menetelmän monimuotoisuus ja laaja käytettävyys näyttäytyy siinä, että eri sisältöisiin artikkeleihin on saatu luotettavasti tuloksia samalla lähestymistavalla.

Palvelumuotoilu

Artikkelikokoelmassa yhtenä laadullisen tutkimuksen menetelmänä on käytetty palvelumuotoilua. Kehittämismenetelmää valittaessa olennaista on menetelmän tarkoituksenmukaisuus sekä lähestymistavan soveltuvuus suhteessa kehittämistehtävään (Ojasalo, Moilanen, & Ritalahti 2015, 36; Juuti & Puusa 2020, 196). Ojasalon ja muiden (2015, 36) mukaan tapaustutkimus on todennäköinen valinta lähestymistavaksi, mikäli tavoitteena on tuottaa kehittämisehdotuksia. Jos kehittämistehtävän tavoitteena on tuottaa jotain konkreettista, esimerkiksi perehdyttämisopas, sopivampi lähestymistapa olisi konstruktiivinen tutkimustapa. Palveluliiketoiminnan kehittämiseen Ojasalon ja muiden mukaan sopii sen sijaan palvelumuotoilu. (Ojasalo ym. 2015, 36–37.)

Palvelumuotoilun menetelmille ja työkaluille olennaista on eri sidosryhmien osallistaminen, käyttäjäkeskeisyys ja kokemuksellisuuden nostaminen keskiöön (Ojasalo ym. 2015, 38). Koiviston (2019, 57) mukaan palvelumuotoilun avulla kehitetään yleisimmin asiakkaan ja palveluntarjoajan vuorovaikutusprosessia, palveluprosesseja tai kontaktipisteitä. Heidän mukaansa palvelumuotoilun avulla voidaan kehittää myös yrityksen liiketoimintaa yleisesti sekä yrityksen sisäistä toimintaa, jolloin kehittämiskohteita voivat olla muun muassa työntekijäkokemus, rekrytointi tai työn organisointi. (Koivisto 2019, 56–58.) Vilkan mukaan palvelumuotoilun iteratiivisia tutkimuskäytäntöjä on hyödynnetty työelämän kehittämistoiminnassa yhteistoiminnan ja luottamuksen rakentamisen tukena (Vilkka 2021, 23).

Aineistonkeruumenetelminä haastattelut

Artikkelikokoelman kolmessa kehittämistehtävässä käytettiin aineistonkeruumenetelminä haastatteluja. Haastattelu eroaa tasavertaisesta ja spontaanista keskustelutilanteesta ja sillä on ennalta määritellyt tavoitteet aineistonkeruun osalta.

(Eskola, Lätti & Vastamäki 2018, 24–27.) Toiminnallisuuden kannalta haastattelu eroaa arkikeskustelusta muun muassa siinä, että haastattelu yleensä etenee tehtävä- tai kysymyskohtaisesti eteenpäin tutkijan johdattelemana, arkikeskustelun edetessä vapaammin ilman havaittavia tehtäviä tai osioita (Ruusuvuori & Tiittula 2017, 39–40). Keskustelussa haastattelija on asiasta tietämätön, mutta haastateltavalla on tietoa, joka haastattelijaa kiinnostaa. Haastattelutilanne on järjestetty tutkijan aloitteesta, jolloin tutkija on se, joka suuntaa ja ohjaa keskustelua tutkimuksen tavoitteiden mukaisiin aihepiireihin. (Ruusuvuori & Tiittula 2017, 39–40.) Haastattelija voi omalla eläytymisellään rohkaista haastateltavaa vapaampaan keskusteluun, jolloin haastattelun tilanteisuus ja vuorovaikutus tulee huomioida osana aineiston muodostumista (Eskola ym. 2018, 24–27). Puusan (2020, 107–108) mukaan haastatteluiden kautta saatu aineisto on haastateltavien subjektiivinen tulkinta esitettyyn kysymykseen tai väittämään.

Teemahaastattelu on suosittu ja käytännönläheinen keino kerätä laadullista aineistoa (Eskola ym. 2018, 24–27), sen avulla saadaan yleensä kerättyä laajemmin tietoa lomakehaastatteluun verrattuna (Puusa 2020, 107–108). Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelumenetelmä, jossa keskustellaan etukäteen sovituista teemoista. Tällä haastattelumenetelmällä voidaan tutkia henkilön kokemuksia, uskomuksia, ajatuksia ja tunteita. Teemahaastattelussa ihmisten tulkinnat asioista ja asioille annetut merkitykset ovat tärkeitä, ja haastattelun tuloksissa korostuu haastateltavien subjektiiviset kokemukset. (Hirsjärvi & Hurme 2015, 47–48.) Teemahaastattelun kysymyksiä ei tarvitse esittää tietyssä järjestyksessä tai tarkassa muodossa, vaan haastateltavasta riippuen teemojen järjestys ja niiden laajuus vaihtelevat. (Eskola & Suoranta 2008, 49, 86; Hirsjärvi & Hurme 2015, 47–48.)

Laadullisen aineiston sisällönanalyysi

Sisällönanalyysimenetelmä on yksi eniten käytetyistä metodeista laadullisessa tutkimuksessa (Tuomi & Sarajärvi 2018, 103; Aaltio & Puusa 2020, 176; Puusa 2020, 144). Laadullista aineistoa analysoidessa tiivistetään tieto kadottamatta sen sisältämää informaatiota ja tuottamaan aineistosta uutta tietoa tutkittavasta asiasta (Keskitalo 2021). Tutkittavasta ilmiöstä saadaan yleisessä muodossa oleva tiivistetty kuvaus, jossa kuvataan sanallisesti dokumenttien sisältöä (Tuomi

& Sarajärvi 2018, 117, 119). Informaatioarvoa kasvatetaan luomalla hajanaisesta aineistosta selkeän ja mielekkään (Keskitalo 2021).

Sisällönanalyysi voidaan nähdä viitekehyksenä, jossa aineistoa käsitellään laajasti ja monipuolisesti (Tuomi & Sarajärvi 2018, 103; Aaltio & Puusa 2020, 176; Puusa 2020, 144). Menetelmällä voidaan analysoida systemaattisesti ja objektiivisesti lähes mitä tahansa kirjalliseen muotoon saatettua materiaalia (Tuomi & Sarajärvi 2018, 117, 119). Sisällönanalyysin toteutukseen kuuluu useita eri vaiheita ja itse analyysiprosessi on monivaiheinen, jossa tulkintaa tapahtuu koko prosessin ajan (Puusa 2020, 143–144; Tuomi ja Sarajärvi 2018). Sen tavoitteena on jäsentää empiiristä aineistoa tulkintaa varten ja saada kerätty aineisto selkeään ja tiiviiseen muotoon, kuitenkaan kadottamatta sen keskeistä sanomaa (Puusa 2020, 144; Keskitalo 2021). Siinä on myös kyettävä perustelemaan tehtyjä valintoja tarkasti ja totuudenmukaisesti (Puusa 2020, 145; Aaltio & Puusa 2020, 176).

Sisällönanalyysi menetelmänä voidaan Vilkan mukaan jakaa joko aineistolähtöiseen tai teorialähtöiseen analyysiin (Vilkka 2015a, 163). Tuomi ja muut näkevät näiden kahden lähestymistavan lisäksi myös teoriaohjaavan tutkimustavan (Tuomi & Sarajärvi 2018, 121). Aineistolähtöisessä tutkimuksessa pääpaino on aineistolla, kun taas teorialähtöisessä tutkimuksessa aineiston analyysi perustuu olemassa olevaan teoriaan. Teoriaohjaava tutkimustapa sijoittuu näiden kahden tutkimustavan välimaastoon. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006b.)

Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus

Tutkimus on eettisesti hyväksyttävää ja luotettavaa, jos tutkimus on suoritettu hyvän tieteellisen käytännön edellyttämällä tavalla (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012, 6). Tutkimusetiikkaa eli hyvää tieteellistä käytäntöä noudattamalla (Vilkka 2015a, 41) saavutetaan tieteellisen tutkimuksen uskottavat tulokset (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012, 6). Tutkimuseettisissä sopimuksissa ja säännöissä korostetaan, millaisia tutkimiskeinoja tutkimuksessa saa käyttää (Tuomi & Sarajärvi 2018, 148). Hyvän eettisen tieteellisen käytännön mukaista on muun muassa noudattaa rehellisyyttä, huolellisuutta ja tarkkuutta tutkimustyön tulosten käsittelyssä. Tutkimuksessa tulee soveltaa eettisesti kestäviä tiedonhankinta- ja tutkimusmenetelmiä. (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012, 6.)

Vilkka (2015a, 224) määrittelee tutkimustyön luotettavuuden niin, että tutkimuksen tutkimuskohde ja tulkittu materiaali ovat yhteensopivia keskenään, eivätkä teorianmuodostukseen ole vaikuttaneet epäolennaiset tai satunnaiset tekijät. Tutkimusmenetelmien luotettavuus käsitellään usein validiteetin ja reliabiliteetin käsitteiden avulla. Ne ovat kuitenkin käytössä pääasiassa määrällisen tutkimuksen piirissä, joten laadullisen tutkimuksen yhteydessä näiden käsitteiden käyttöön suhtaudutaan kriittisesti. (Eskola & Suoranta 2008, 211; Tuomi & Sarajärvi 2018, 160; Keskitalo 2021.) Tutkimuksesta arvioidaan menetelmien ja mittaamisen luotettavuutta (Keskitalo 2021).

Laadullisessa tutkimuksessa luotettavuuden arviointia tehdään koko tutkimuksen ajan. Arviointia tapahtuu muun muassa aineiston ryhmittelyssä, luokittelussa, tulkinnassa sekä tutkimuksen tuloksissa ja johtopäätöksissä. (Vilkka 2015a, 197.) Tutkimuksen aikana arvioidaan tutkijoiden reflektiivistä otetta, jolloin valintojen johdonmukaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta suhteessa kohteeseen arvioidaan (Vilkka 2020, luku 4). Laadullisen tutkimuksen lähtökohtana on rehellisyys ja ymmärrys siitä, että tutkija on tutkimuksensa keskeinen tutkimusväline (Eskola & Suoranta 2008, 210; Tuomi & Sarajärvi 2018, luku 6.3). Artikkelikokoelman kehittämistehtävissä on esitelty eettisyyttä ja luotettavuutta jokaiseen artikkeliin sopivalla tavalla.

LÄHTEET

Aaltio, I. & Puusa, A. 2020. Mitä laadullisen tutkimuksen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon? Teoksessa A. Puusa & P. Juuti (toim.) Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Helsinki: Gaudeamus Oy, 169–180.

Drath, R. & Horch, A. 2014. Industrie 4.0: Hit or Hype. Industrial Electronics Magazine, IEEE, 8(2), 56–58. Viitattu 23.11.2021 DOI:10.1109/MIE.2014.2312079.

Dufva M. 2020. Megatrendit 2020. Sitran selvityksiä 162. Helsinki: Sitra. Viitattu 15.10.2021 https://media.sitra.fi/2019/12/15143428/megatrendit-2020.pdf.

Eriksson, P. & Koistinen, K. 2014. Monenlainen tapaustutkimus. Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuksia ja selvityksiä 11/2014. Kuluttajatutkimuskeskus. Viitattu 10.3.2021 http://hdl.handle.net/10138/153032.

Eskola J., Lätti J. & Vastamäki J. 2018. Teemahaastattelu: Lyhyt selviytymisopas. Teoksessa Valli R. (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin 1. Metodin valinta ja aineiston keruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. 5. uudistettu painos. Jyväskylä: PS-kustannus. Viitattu 11.9.2021 https:/luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs.

Eskola, J. & Suoranta, J. 2008. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 8., uudistettu painos. Jyväskylä: Gummerus.

European Comission 2021. Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions 2030 Digital Compass: the European way for the Digital Decade. Viitattu 5.11.2021 https://eur-lex.europa.eu/resource.html?uri=cellar:12e835e2-81af-11eb-9ac901aa75ed71a1.0001.02/DOC_2&format=PDF.

Füller, J. & Bilgram, V. 2017. The moderating effect of personal features on the consequences of an enjoyableco-creation experience. The Journal of Product and Brand Management Vol. 26. No 4, 386–401. Viitattu 6.11.2021 DOI: 10.1108/JPBM-03-2016-1122.

Gartner 2020. The IT Roadmap for Digital Business Transformation Excerpt. Viitattu 12.12.2020 https://www.gartner.com/en/publications/the-it-roadmap-for-digital-business-transformation.

Henry, M. S., Le Roux, D. B. & Parry, D. A. 2021. Working in a post Covid-19 world: Towards a conceptual framework for distributed work. South African Journal of Business Management Vol. 52. No 1, 1–11. Viitattu 7.6.2021 DOI: 10.4102/SAJBM.V52I1.2155.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 2015. Tutkimushaastattelu: Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Helsinki: Gaudeamus. E-kirja. Viitattu 12.11.2021 https:/luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs.

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. 2007. Tutki ja kirjoita. 13., osin uudistettu painos. Helsinki: Tammi.

Humala, I. 2007. Johda verkossa – Virtuaalijohtamisen monet ulottuvuudet. Juva: WS Bookwell Oy.

Häikiö, L. & Niemenmaa, V. 2007. Valinnan paikat. Teoksessa M. Laine, J. Bamberg & P. Jokinen, (toim.) Tapaustutkimuksen taito. Helsinki: Gaudeamus. Ekirja. 41–56. Viitattu 10.7.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/.

Juusela, T., Lillia, T. & Rinne J. 2000. Mentoroinnin monet kasvot – Käytännön esimerkkejä mentoroinnin soveltamisesta. Helsinki: Suomen Yrityskirjat Oy.

Juuti, P. & Puusa, A. 2020. Laadullisen tutkimuksen lähestymistavat. Teoksessa Puusa, A. & Juuti, P. (toim.) Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Toim. Helsinki: Gaudeamus. Viitattu 16.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs.

Kangas, E. & Kettunen, S. 2019. Sosiaali- ja terveysalan pk-yritysten kehittämishaasteet digiajassa. Teoksessa M. Mikkola (toim.) Tutkimusfoorumi 2019: Satakunnan ammattikorkeakoulun ja Seinäjoen ammattikorkeakoulun uuden yhteisen toimintamallin satoa. Satakunnan ammattikorkeakoulu, Sarja B, Raportit 23/2019. Viitattu 6.11.2021 https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202002074828.

Keskitalo T. 2021. Lapin ammattikorkeakoulu, yliopettajan luento. Viitattu 22.9.2021 https://www.youtube.com/watch?v=qkIAcMw3FKk.

Koivisto, M. 2019. Palvelumuotoilun mahdollisuudet kehittämisessä. Teoksessa Koivisto, M., Säynäjäkangas, J. & Forsberg S. Palvelumuotoilun bisneskirja. Helsinki: Alma Talent. Viitattu 13.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk, AlmaTalent Bisneskirjasto.

Kokko, N., Vartiainen, M. & Hakonen, M. 2003. Hajautetun työskentelyn osaamisvaatimukset. Aikuiskasvatus Vol. 23. No 4, 269–282. Viitattu 13.12.2020 DOI: 10.33336/aik.93509.

Kokko, N. & Vartiainen M. 2006. Hajautetun työskentelyn vaatimukset ja hyvinvointitekijät. Teknillinen korkeakoulu. Työpsykologian ja johtamisen laboratorio. Raportti 2006/2. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. Viitattu 31.10.2020 http://urn.fi/urn:nbn:fi:tkk-006319.

Krasnokutska, N. & Podoprykhina, T. 2020. Types and terminology of remote project teams. European Journal of Management Issues Vol. 28. No 1–2, 34–40. Viitattu 29.4.2021 DOI: 10.15421/192004.

Kukkumäki, K. 2010. Yrittäjämentorointi ammatillisen kehittymisen tukena. Tarkastelukohteena Akavan Erityisalojen mentorointiohjelma. Tampere. Tampereen yliopisto, Kasvatustieteiden laitos. Viitattu 15.3.2021 https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta1-20971.

Kurunmäki, K. 2007. Vertailu. Teoksessa M. Laine, J. Bamberg & P. Jokinen, (toim.) Tapaustutkimuksen taito. Helsinki: Gaudeamus. E-kirja. 74–91. Viitattu 10.7.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/.

Laine, M., Bamberg, J. & Jokinen, P. 2007. Teoksessa M. Laine, J. Bamberg & P. Jokinen, (toim.) Tapaustutkimuksen taito. Helsinki: Gaudeamus. E-kirja. 9–38. Viitattu 10.7.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/.

Lember, V., Brandsen, T. & Tõnurist, P. 2019. The potential impacts of digital technologies on co-production and co-creation. Public Management Review Vol. 21. No 11, 1665–1686. Viitattu 28.9.2021 DOI 10.1080/14719037.2019.1619807.

Lindgren J. Mokka J., Neuvonen A., Toponen A. 2019. Digitalisaatio - Murroksen koko kuva. Tammi. Viitattu 1.11.2021 https://www.ellibslibrary.com/reader/9789520406134.

Luojus, S. & Kauppinen, S. 2021. Yritykset innovatiivisina yhteiskehittäjinä terveydenhuollon palveluekosysteemissä. Teoksessa Miettinen S. (toim.) Muotoilun avaimet älykkääseen teollisuuteen ja liiketoiminnan ketterään kehittämiseen. Helsinki: Teknologiainfo Teknova Oy.

Martínez-Cañas, R., García-Haro, M. A., Ruíz-Palomino, P. & Kelly, L. 2021. Editorial: Social and Psychological Determinants of Value Co-creation in the Digital Era. Frontiers in Psychology Vol. 12, 1–3. DOI: 10.3389/fpsyg.2021.683829.

Mattelmäki, T. & Vaajakallio, K. 2011. Yhteissuunnittelu ja palveluiden ideointi. Teoksessa Miettinen, S. (toim.) Palvelumuotoilu – uusia menetelmiä käyttäjätiedon hankintaan ja hyödyntämiseen. 2. painos. Helsinki: Teknologiainfo Teknova Oy.

Miettinen, S. 2021. Ihminen ja muotoilu. Teoksessa Miettinen S. (toim.) Muotoilun avaimet älykkääseen teollisuuteen ja liiketoiminnan ketterään kehittämiseen. Helsinki: Teknologiainfo Teknova Oy.

Murotie, H. 2008. Mentorointi - Kehittävä vuorovaikutussuhden työssä oppimisen tukena. Hoitotyöntekijöiden käsityksiä kirurgian leikkausosaston mentorointipilostista. Tampereen yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Pro gradu -tutkielma. Viitattu 23.11.2021 https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-18397.

Ojasalo, K., Moilanen, T. & Ritalahti, J. 2015. Kehittämistyön menetelmät. Uudenlaista osaamista liiketoimintaan. 3.–4. painos. Helsinki: Sanoma Pro Oy. Viitattu 10.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/, Ellibs.

Ollila, S. Raisio, H., Vartiainen, P., Lindell, J., Pernaa. H & Niemi, T. 2018. Organisaatio muutoksen pyörteissä – hajautuksessa asiantuntijoiden osaaminen esiin. Teoksessa Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning 16 (4) 2018, 236–250.

Pekkola, J. 2007. Etätyöopas työnantajille. Työministeriön julkaisu. Viitattu 1.6.2021 https://www.motiva.fi/files/1996/Etatyoopas_tyonantajille.pdf

Pitkäranta, A. 2014. Laadullinen tutkimus opinnäytetyönä: Työkirja Ammattikorkeakouluun. E-kirja. Jokioinen: e-Oppi. Viitattu 14.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/

Pyyhtiä, T. 2019. Digiajan johtajan käsikirja: käytännönläheinen, helppolukuinen ja tiivis opas digiajan johtamiseen. Helsinki. https://luc.finna.fi/lapinamk Viitattu 4.11.2021.

Puusa, A. 2020. Näkökulmia laadullisen aineiston analysointiin. Teoksessa A. Puusa & P. Juuti (toim.) Laadullisen tutkimuksen näkökulmat ja menetelmät. Helsinki: Gaudeamus, 141–152. E-kirja. Viitattu 9.9.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/, Ellibs.

Pöyry-Lassila, P. 2017. Palveluiden yhteiskehittäminen ja yhteistuottaminen. Teoksessa Soile Pohjonen, Marika Noso (toim.) Kansalainen keskiöön! Näkökulmia sote-uudistukseen. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKS. Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisujen sarja, 2, 25–31. Viitattu 6.11.2021 https://kaks.fi/wpcontent/uploads/2017/04/nakokulmia-sote-uudistukseen-3.pdf

Ramaswamy, V. & Ozcan, K. 2018. What is co-creation? An interactional creation framework and its implications for value creation. Journal of business research, 84, 196–205. Viitattu 24.9.2021 https://doi.org/10.1016/j.jbusres.2017.11.027

Ristikangas, V. Ristikangas, M.-R. & Alatalo, M. 2019. Valmentava mentorointi. Helsingin seudun kauppakamari. 2. uudistettu painos. Viro: Meedia Zone OÜ. Viitattu 20.10.2021. https://www.bomentis.fi/wp-content/uploads/2020/11/Valmentava-mentorointi-opas-tehokkaaseen-vuorovaikutukseensisa%CC%88llysluettelo.pdf.

Rockmann, K. W., & Pratt, M. G. 2015. Contagious offsite work and the lonely office: The unintended consequences of distributed work. Academy of Management Discoveries Vol. 1. No 2, 150–164. Viitattu 7.6.2021 https://doi.org/10.5465/amd.2014.0016.

Ruusuvuori, J. & Tiittula, L. 2017. Tutkimushaastattelut ja vuorovaikutus. Teoksessa Hyvärinen, M., Nikander, P. & Ruusuvuori, J. (toim.) Tutkimushaastattelun käsikirja. Tampere: Vastapaino. Viitattu 11.9.2021 https:/luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs.

Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. 2006a. KvaliMOTV - Menetelmäopetuksen tietovaranto, tapaustutkimus. Tampere. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Viitattu 15.3.2021 https://www.fsd.tuni.fi/menetelmaopetus/kvali/L5_5.html.

Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. 2006b. KvaliMOTV - Menetelmäopetuksen tietovaranto, aineisto- ja teorialähtöisyys. Tampere. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Viitattu 12.9.2021 https://www.fsd.tuni.fi/menetelmaopetus/kvali/L2_3_2_3.html.

Saranto, K., Kinnunen, U., Jylhä, V. & Kivekäs, E. 2020. Digitalisaatio ja sähköiset palvelut uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollossa. Teoksessa A. Hujala, & H. Taskinen (toim.) Uudistuva sosiaali- ja terveysala. Tampere University Press 2020. 179–214. Viitattu 6.11.2021 http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-022-9

Stickdorn, M., Hormess, M. E., Lawrence, A. & Schneider, J. 2018. This is service design doing: Applying service design in the real world: a practitioner's handbook

(First edition.). USA: O'Reilly Media, Inc. E-kirja. Viitattu 22.9.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk, ProQuest Ebook Central.

Sydänmaanlakka, P. 2009. Jatkuva uudistuminen – Luovuuden ja innovatiivisuuden johtaminen. Helsinki: Talentum Media Oy. Viitattu 29.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk/, Ellibs.

Sysoiev, V. & Kushneruk, Y. 2019. Supply optimization model in the hierarchical geographically distributed organization. Economic Computation and Economic Cybernetics Studies and Research Vol. 53. No 3, 237–256. Viitattu 27.8.2021 DOI: 10.24818/18423264/53.3.19.14.

Tilastokeskus 2020. Suomen virallinen tilasto: Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö 2020. Helsinki. Viitattu 4.11.2021 https://stat.fi/til/sutivi/2020/sutivi_2020_2020-11-10_fi.pdf.

Tilastokeskus 2021. Käsitteet. Etätyö. Helsinki. Viitattu 2.5.2021 https://www.stat.fi/meta/kas/etatyo.html.

Thulin, E. Vilhelmson, B. & Johansson M. 2019. New Telework, Time Pressure, and Time Use Control in Everyday Life. Sustainability 2009, 11(11), 3067. Viitattu 4.5.2021 Doi:10.3390/su11113067.

Tuomi J. & Sarajärvi A. 2018. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki: Tammi.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta. 2012. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Viitattu 23.9.2021 http://www.tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf

Valtiovarainministeriö 2021. Digitalisaation edistämisen ohjelma 2020–2023. Toimintasuunnitelma 2021. Viitattu 15.10.2021 https://vm.fi/documents/10623/30029448/Digiohjelman+toimintasuunnitelma+2021.pdf/5cdfa466afd9-5175-9139-46958d4526c8/Digiohjelman+toimintasuunnitelma+2021.pdf?t=1614692585521

Viitanen, J., Paajanen, R., Loikkanen, V. & Koivistoinen, A. 2017. Digitaalisen alustatalouden tiekartasto. Viitattu 15.10.2021 https://www.businessfinland.fi/globalassets/julkaisut/alustatalouden_tiekartasto_web_x.pdf

Vilkka, H. 2015a. Tutki ja kehitä. 4., uudistettu painos. Jyväskylä: PS-kustannus.

Vilkka, H. 2015b. Tutki ja kehitä. E-kirja. Jyväskylä: PS-kustannus. Viitattu 14.3.2021 https://www.ellibslibrary.com/book/9789524517560

Vilkka, H. 2020. Näin onnistut opinnäytetyössä: ratkaisut tutkimuksen umpikujiin. Jyväskylä: PS-kustannus. Viitattu 21.10.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs

Vilkka, H. 2021. Tutki ja kehitä. 5., päivitetty painos. Jyväskylä: PS-kustannus. Viitattu 16.3.2021 https://luc.finna.fi/lapinamk, Ellibs.

Vilkman, U. 2016. Etäjohtaminen: tulosta joustavalla työllä. Helsinki: Talentum Media Oy.