Dante’s Angels Phoenix and Dragon
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” In the Void of Time, Part I Surujen turruttama, menetyksien väsyttämä yksinäisyyden kalvama - Kuka koskaan haluaisi elää ikuisesti?
Askel... askel... askel... Jalat tuntuivat nousevan tahdottomasti eteenpäin, tuntien ohuiden pohjien läpi kivien kylmyyden ja kovuuden. Tukahduttava höyry sumensi ilman maidonharmaaksi niin, että yksinäinen kulkija hädin tuskin näki eteensä. Kitukasvuiset puut yrittivät kohota halvaannuttavan lämmön läpi kohti aurinkoa, jota ne eivät koskaan olleet nähneet, tummien rikkipilvien pimentämän ilman läpi. Askel... askel... askel... Ylöspäin hitaasti nouseva hahmo ei ollut enää jaksanut pitkään aikaan laskea kuinka monta kertaa oli jalkansa asettanut maahan vain nostaakseen sen kohta uudelleen kohti harmaan vuoren huippua. Jonkinlainen raikas tuulahdus sai läpitunkemattoman höyryn leviämään hetkeksi, tuoden aavistuksen raikkaasta ilmasta. Höyryn hajaantuessa huomasi, että ylöspäin kohoava vaeltaja oli nainen. Noin. 40-vuotias nainen, jonka arpisilta kasvoilta saattoi aavistaa vielä kadonneen kauneuden. Väsyneet, siniharmaat silmät tuijottivat tyhjinä eteenpäin ja liian aikaisiin harmaantuneissa hiuksissa oli vielä aavistus hehkuvasta punasta. Ohuet, repaleiset vaatteet tuntuivat roikkuvan kärsineen ja laihtuneen vartalon ympärillä kuin käärinliinat. Ehkä ne olivatkin sellaiset, kuolevan käärinliinat. Hetkeksi repivä yskä keskeytti naisen matkan, tämän painaessa käsillään rintaansa ja pyyhkäisten muutaman veripisaran pois huuliltaan. Keuhkotauti oli jo saavuttamassa huippunsa ja oli vaatia naisen viimeisetkin voimat. Kuiva yskä ravisutti heikkoa kehoa saaden naisen putoamaan polvilleen, terävien 1
kivien repiessä jälleen uusia haavoja ohuen vaatteen läpi naisen ihoon. Muutama hiuskiehkura lennähti naisen huulille tahrautuen tahmaiseen vereen ja liimautuen kasvoille, joidenka iho pingottui rumasti kasvojenluiden päälle, antaen naiselle luurankomaisen ulkonäön. Rahiseva yskä poukkoili kallion kivistä, kunnes hiljentyi jonnekin kaukaisuuteen, nainen ei siitä välittänyt. Kukaan ei kuulisi hänen kuolemansa ääniä, kukaan ei olisi todistamassa kuinka hänen vartalonsa antaisi viimein periksi kärsimysten tiellä. Ja sen takia hän olikin täällä, sekä äänen. Viimein nainen sai yskänpuuskansa talttumaan, mutta niin oli se vienyt hupenevia voimia, että naisen oli painettava pää hetkeksi viileää kiveä vasten ja hengitettävä. Vielä muutama askel enää, hän tunsi sen. Nainen tunsi kuuman otsansa alla viileän kiven, josta oli kuitenkin aistittavissa häivähdys lämmöstä. Henkäisten vielä muutaman kerran syvään, nainen pakotti itsensä ensin polvilleen ja siitä ylös, kuiva natina kertoi omaa kieltänsä siitä mitä mieltä naisen nivelet olivat siitä, että matkaa oli jälleen jatkettava. Mutta se oli pakko, ääni käski lempeästi mutta päättäväisesti naista unohtamaan kivun, tuskan ja väsymyksen ja jatkamaan matkaa ylöspäin kohti vuoren huippua. Sama ääni, jonka nainen oli kuullut jo niin pitkään unissaan, kutsuen ja luvaten tuskan loppuvan. Askel... askel... askel... Vielä viimeinen ponnistus, ja nainen tavoitti kraatterin, joka sylki ilmaan kitkeriä rikkipilviä sekä vaalean harmaata tuhkaa. Siniharmaat silmät yrittivät kohdistaa katseensa jonnekin, jotta kaikki selviäisi, mutta ponnistus oli vaatinut veronsa sairaalta keholta ja nainen tunsi jälleen tutun huminan päässään samalla kun mustat tähdet alkoivat leikkiä hänen silmissään kasvaen isommaksi ja isommaksi, kunnes ne peittivät näköalan kokonaan. Jossain kaukaisuudessa nainen tajusi alkavansa kaatumaan kivikolle, jonka magman lämmittämä kuumuus tuntui hänen jalkapohjissaan. Se ei polttanut, se tuntui jotenkin mukavalta ja rauhoittavalta väsyneessä vartalossa. Humina tuntui voimistuvan, kunnes sen voima tuntui repivän naisen pään ja jalat notkahtivat sydämen alkaessa pumppaamaan verta niin kovasti, että se tuntui sotarummulta naisen korvissa. ”Sinä saavuit viimein.” Humina lakkasi saman tien naisen aistiessa jonkun voiman alkavan tyynnyttämään tajuntaa, lempeän ja niin tutun äänen tunkeutuessa naisen mieleen. Ääni ajoi mustuuden pois naisen silmistä ja sammutti huminan pois hänen korvistaan. Hiljalleen sydänkin rauhoittui ja maailma tuntui lopettavan pyörimisen. Samalla kun mustuus liukeni niin kovin vastentahtoisesti naisen silmistä, hän sai viimein näkökenttäänsä tuon salaperäisen mutta niin tutun äänen haltian. Sydän tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin, naisen kuvitellessa tunnistavansa hahmon. Voisiko se olla? Olisiko kohtalolla varattuna vielä niin julma oikku hänen varalleen, että ääni, joka oli kutsunut jo niin pitkään naista luokseen, onkin menneisyyden rumimman aaveen aikaansaama? Mutta ei. Nainen huokaisi syvään helpotuksesta ja ehkä myös hieman pettymyksestä, hahmo ei ollut se miksi hän oli ensin luullut tätä. Hänen edessään seisova mies kyllä muistutti erehdyttävästi hänen ainoaa ikinä rakastamaansa miestä, muttei tämä kuitenkaan ollut se. Hiukset olivat kyllä yhtä hehkuvan liekin punaiset mutta huomattavasti lyhyemmät ja ne laskeutuivat siistinä hoikan miehen kapeiden kasvojen ympärille eivätkä miehen silmät olleet synkän metsän vihreät, vaan ne katsoivat mustina kauniista kasvoista. Mies oli pukeutunut tumman punaisiin housuihin, sekä kiinni napitettuun takkiin, jalassaan hänellä oli yksinkertaiset, mustat tossut ja kapeaa uumaa kiersi musta silkkivyö. Minkäänlaisia muita koristeita ei ollut suoralinjaisessa asussa, kuin vasemman rinnan kohdalle kirjailtu musta lohikäärmeen hahmo. ”Sinä... sinä olet kutsunut minua.” Nainen kähisi kuivien huultensa lävitse lähes kadonneella äänellä. Nainen painoi kätensä rinnalleen, tuntiessaan jälleen yskänkohtauksen tulevan, nykyään yskä tuntui repivän hänen keuhkojaan lähes pienimmästäkin ponnistuksesta. Jälleen yksi merkki siitä, kuinka tauti teki työtään heikentyneessä kehossa. ”Ja sinä tulit.” Mies hymyili lempeästi, kuin isällisesti edessään olevalle naiselle, astuen sitten muutaman askeleen eteenpäin, kunnes seisoi tätä vasta päätä. Nainen yritti kohottaa ryhtinsä suoraksi, kuten se joskus oli ollutkin, mutta selkä ei antanut periksi liikkeelle. ”Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja?” Naisen äänensävy oli hetken aikaa yhtä purevan kuiva, kuin joskus hänen nuorina vuosinaan. Hetken aikaa kuului kaiku siitä vastustamattomasta persoonasta, joka oli 2
matkustellut ympäri maailmaa ystäviensä kanssa pelastamassa maailmaa. Mutta siitä oli jo liian kauan aikaa, että tuo muisto säilyisi yli kärsimysten vuosien. Mies naisen edessä naurahti ja hetken nainen oli varma, että kuuli kaukaisen tulen pauhinan naurussa. ”Ei, ystäväni. Sinulla ei ollut vaihtoehtoa.” Varoen mies nosti kätensä naisen otsalle, lievittäen sen kuumuutta ja saaden jäytävän kivun katoamaan. Huokaisten nainen sulki silmänsä, pitkästä aikaa ensimmäistä kertaa ilman läpi pään poraavaa tuskaa. ”Minä olen vanha.” Nainen ei ollut varma oliko sanonut tuon ääneen vai ei, mutta hän aisti miehen hymyilevän samalla kun tämä pyyhkäisi kädellään läpi hänen kasvojensa, rauhoittaen katkeran mielen. ”Jokainen vanhenee joskus.” Mies hymähti hiljaa pyyhkien väsymyksen, surun ja tuskan naisen kasvoilta, saaden ihoon jälleen palaavan terveen punan, silittäen kokemuksien tuomat rypyt ja taisteluiden jättämät arvet naisen kasvoilta. Hitaasti, tuosta kosketuksesta, naisen kasvoilla palasi jälleen se kauneus mikä hänessä joskus oli ollut, siniharmaista silmistä katosi himmeä kalvo ja hiukset saivat takaisin itseensä hehkuvan tumman punan ja musta raita, joka naisella oli aina ollut, vahvisti kahden värin kontrastia, kuten ennenkin. ”Sinä et vanhene.” Nainen sanoi hiljaa kirkkaalla äänellä, kohottaen sitten hämmästyneen katseensa mieheen, joka hymyili hiljaa itsekseen hänen edessään. Pitkästä aikaa nainen ei tuntenut jäseniensä painavuutta ja särkyä ja pitkästä aikaa hän kykeni hengittämään ilman rahinaa keuhkoissaan. Typertyneenä nainen nosti kätensä, jotka olivat yhtä kimmoisan nuoret kuin monia vuosia sitten, eteensä katsellen uusilla silmillään niitä. Jotenkin mies oli palauttanut kaiken tuon minkä nainen oli menettänyt nuoruutensa ja elinvoimaisuutensa mukana. ”Sisäisiä arpia ja haavoja ei voi kukaan koskaan pyyhkiä millään mahdilla pois.” Mies sanoi hiljaa katsellen edessään olevaa naista, jonka oli palauttanut nuoruutensa kukoistukseen, mutta jonka silmät olivat nähneet ja kokeneet liikaa, jotta niitä voisi pyyhkiä tyhjäksi. ”Sinä...” Nainen laski kätensä, tuntien silmäkulmissaan kuumat pisarat, jotka valuivat poskille. Kyyneleitä, jotka olivat kuivuneet kauan aikaa sitten. Kuin tahdottomana nainen laskeutui alas polvilleen, miehen eteen sen voiman johdosta, jonka hän kykeni nyt aistimaan täydellisesti. Mies ei ollut vain tavallinen ihminen, joka kykeni temppuihin, miehessä oli paljon enemmän ja paljon vanhempaa. ”Älä polvistu eteeni, olemme aina olleet samanarvoisia.” Mies lausui lempeästi, tarttuen sitten naista hellästi käsivarresta, auttaen tämän ylös kovalta maalta. ”Mutta vastakohtia.” Nainen lausui hitaasti, jotain häivähti hänen tajunnassaan mutta se liukui niin nopeasti pois hänen ulottuviltaan, ettei nainen kyennyt tarttumaan siihen kiinni. ”Elämää ei voi olla ilman kuolemaa...” Miehen käsi siirtyi naisen poskelle lähes hyväilevästi. ”... ja sen takia sinä olet kutsunut minua... Saman voiman kaksi puoliskoa.” Nainen jatkoi miehen lausetta, asettaen kätensä miehen käden päälle tämän nyökättyä. ”Sinun on aika elää uudelleen.” Mies lausui hiljaa, kietoen sitten kätensä naisen ympärille, ja astuen sitten lähemmäksi kuumaa kraatteria vetäen naista mukanaan kohti höyryävää pudotusta. ”Ja sinun on aika tuoda se minulle.” Nainen hymyili helpottuneena. Viimein hän pääsisi eroon piinaavista muistoistaan, viimein hän saisi unohtaa menetykset, jotka koskivat enemmän kuin miekka, joka työnnetään sisuksiin. Ei naista pelottanut, hän oli onnellinen ja jotenkin hän oli alusta asti tiennyt lähtiessään matkalle kohti tuntematonta äänen ohjaamana, että se olisi päättyisi näin. Loppu ja alku, kuolema ja elämä, maa ja tuli. ”Kuolema on elämistä varten.” Nainen lausahti hymyillen samalla kun mies astui viimeisen askeleen kallion kielekkeeltä kohti punertavan oranssia laavaa, joka kupli odottavasti jossain alhaalla. Ääntäkään ei kuulunut enää, kun kaksikko putosi alaspäin, läpi hehkuvan höyryn. Muutaman minuutin kuluttua parin kadottua kraatterin syvyyksiin, leijui läpi höyryn suuri, kiiltävän musta suomu sekä kullanpunainen, pehmeä höyhen. Ne tanssivat hetken aikaa kuumissa ilmavirroissa, kunnes laskeutuivat pehmeästi kielekkeelle, jossa vielä hetki sitten oli ollut kaksi ihmistä. Tuhansien kilometrien päässä paikasta, erään hieman röttelömäisen toimiston sisällä, Dante säpsähti hereille unestaan. Valkohiuksinen pää nyökähti ylös ja tuolin puiset jalat kopahtivat lattiaan, miehen heilauttaessa jalkansa kirjoituspöydältään lattialle. Hetken aikaa vihertävän siniset silmät haparoivat ympäristöä, kunnes pysähtyivät kirjoituspöydän eräässä nurkassa lepäävään valokuvaan, joka esitti kolmea 3
hymyilevää naista. Kulmakarvat rypistyivät silmien ylle samalla kun mies nousi nopeasti ylös tuoliltaan, saaden puiset jalat kirskahtamaan korvia vihlovasti lautalattiaan. Muutamalla notkean nopealla askeleella, mies harppoi pienen toimistohuoneen toiseen päähän, vetäisten siellä olevan suuren kaapin ovet auki. Kaappi oli aivan tavallinen vaatekaappi, jonka toisella puoliskolla oli hyllyköt ja toisella puolella tilava alue ripustettaville vaatteille. Mutta toisin kuin normaaleissa vaatekaapeissa, oli hyllyköt ahdettu täyteen kaikkea muuta kuin vaatteita: eräällä hyllyllä oli vihreitä, keltaisia ja punertavia tähdenmuotoisia esineitä, toisella hyllyllä oli kaikenlaisia purnukoita ja pulloja ja yhdellä hyllyllä oli sekalainen kokoelma toinen toistaan omituisempia muistoesineitä. Ja sillä puolella, jossa yleensä roikutetaan vaatteita oli kolme asetta; ovessa roikkui ristikkäin kaunis saipari, seinustalla roikkui koristeellinen jousi, jonka vieressä lepäsi yksinkertaisesti koristeltu katana. Danten katse kiinnittyi ensin saihin, joista siirtyi jouseen ja katanaan. Ne eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta mutta Dante aisti ja näki muutoksen erään noiden aseiden aurassa. Pidättäen hengitystään, mies ojensi kätensä kohti katanaa ja nosti sen sitten kunnioittavan varovasti pois kaapista lepäämään lappeella käsiensä väliin. Siristäen silmiään Dante huomasi kuinka sen hennon, punaoranssi hehku alkoi sykkiä, himmentyen välillä. Hetken aikaa se sykki, kunnes sammui, saaden Danten sulkemaan silmänsä. Yhden kerran miekka vielä kuitenkin sykähti voimakkaasti ja niin suurella hehkulla, että se tunkeutui miehen suljettujen silmäluomien läpi saaden ne revähtämään auki. Sitten se sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin ja katana muuttui painavaksi, kuin kuolleeksi, miehen käsissä. Huokaisten syvään, Dante asetti elottomaksi muuttuneen miekan takaisin paikoilleen ja sulki ovet. ”Sweet dreams.” Hän lausui hiljaa ja käänsi selkänsä kaapille. ”Olet leposi ansainnut...”
The End now and forever ~ Maybe we meet again somewhere, someday. ~
4
Dante’s Angels Freezing Soul
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” In the Void of Time, Part II Surujen turruttama, menetyksien väsyttämä yksinäisyyden kalvama - Kuka koskaan haluaisi elää ikuisesti?
Hangen kylmä valkoisuus kuvastui naisen pohjattomista silmistä, hänen katsellessa matalasta oviaukosta pehmeää sadetta, joka peitti yksinäisen vuoren rinteen puhtaalla lumellaan. Nuo valkoiset hiutaleet leijuivat tanssien purevan viiman pyörteessä, mutta naiseen ne eivät koskeneet. Ne ikään kuin väistivät tuota jäätäkin kylmempää hahmoa, jonka ihosta saattoi tuntea kylmän hehkun vähän matkan päästä. Kuin lumi itsekin olisi pelännyt ohueen, tumman violettiin leninkiin pukeutunutta naista. Öiselle taivaalle syttyvät tähdet heijastuivat noista jään vaaleista silmistä, kuin peilistä. Silloin tällöin tappavan kylmä tuuli uskaltautui kuin vaivihkaa lähestyä naista, saaden tämän sinertävät hiukset yhtymään laiskasti viiman tanssiin. Mutta edes se, ei uskaltanut täysin koskettaa naista voimallaan ja nainen tiesi sen. Hän seisoi paljain jaloin tähtien ja kuun valoa heijastavassa hangessa, päällään niin ohut, hennon violetti mekko, joka muistutti enemmänkin egyptiläisittäin sidottua vaatetta ja sen läpi kuulsi kalpean sinertävä iho. Pohjattomat silmät katselivat hiutaleiden kaunista tanssia ja kenties muutama tähti kykeni autiudesta erottamaan surun noista kauniista silmistä, jotka olivat joskus heijastaneet kaikkea ihmiselon tunteiden kirjoa. Joskus silloin kun nainen olisi kyennyt tuntemaan viiman kylmyyden, nyt iho itsekin oli muuttunut niin kylmäksi, ettei se tuntenut mitään. Joskus silloin, kauan aikaa sitten, nainen oli myös kyennyt tuntemaan ja koskettamaan elävän olennon lämpöä, nyt naisen kosketus oli niin kylmän jäätävä, ettei kukaan elollinen sitä voinut kestää. Hiljalleen yön pimeä vaippa kuitenkin peitti kylmän kauneuden alleen, pakottaen yksinäisen hahmon takaisin mökkiin. Hän rakasti tätä aikaa päivästä, kun päivä väistyi yön kauneuden tieltä, hän saattoi 5
hetkeksi kätkeytyä ja nähdä kauneuden kylmyydessä. Tähtien hopeisen valon yhtyessä lumen puhtaaseen valkoisuuteen, salli naisen hetken aikaa unohtaa vankilansa ja tuomionsa. Tuomio oli julma tekemättömästä teosta, vastustetusta kiusauksesta. Ehkä hän joskus oli ollut iloinen siitä, että sai jäädä henkiin mutta jos hän olisi tiennyt rangaistuksen elämästään olisi hän saattanut rukoilla kuolemaa. Elämä ilman inhimillistä lämpöä, elämä ilman kosketuksen tuntua ei ollut elämää, se ei ollut edes kuolemaa. Se oli jotain vielä kamalampaa, ihmisen sielu vangittuna jäiseen koteloon, joka surmasi kaikki lähelle tulevat, oli jotain sanoin kuvaamattoman hirveää. Nainen tiesi sen, hän oli elänyt siinä viimeiset vuodet. Hän oli katsonut, kuinka hänen ruumiinsa muuttui kylmemmäksi, kuinka hänen silmänsä muuttuivat jäisimmiksi, hän oli katsonut, kuinka ystävät olivat kavahtaneet häntä, ja hän oli katsonut, kuinka rakastettu jäätyy yhdestä ainoasta suudelmasta. ”Jos minä en sinua saa, ei saa kukaan muukaan...” Nainen kuuli yhä uudelleen tuon lauseen päässään, kiduttaen häntä, pakottaen hänet elämään uudelleen nuo kaikki muistot, jotka koskivat enemmän kuin myrkky sisuksissa taikka miekka rinnassa. Repien auki tuon kaiken, joka oli tähän johtanut. Nainen olisi voinut valita toisin, mutta hän ei valinnut. Hän uhrasi itsensä läheistensä tähden, vain nähdäkseen, kuinka he alkoivat pelätä häntä ja hänen kylmyyttään, joka tappoi kaiken elollisen. Edes ikuinen tuli ei ollut lämmittänyt häntä. Huokaisten itsekseen, nainen käänsi selkänsä pimenevälle yölle ja astui keveästi sisälle mökin lämpöön. Lämpöön, jota hän ei tuntenut. Sinertävä käsi kosketti varoen kristallin kirkasta oviaukkoa, joka oli, kuten koko talo, tehty jäästä. Mikään muu materiaali ei kestäisi naisen kuuraa. Siinä missä muut olisivat tunteneet jään sulavan sormiensa alla, naisen sormien alla se rätisi hetken, jäätyen hieman lisää. Kevät oli lämmittänyt hieman vuoriston ilmaa saaden jäisen talon seinät pehmenemään. Kuullessaan rätinän ja nähdessään uuden jäisen kerroksen muodostuvan, naisen kasvoille kohosi katkeroituneen huvittunut hymy. Ainakin hän kykeni korjaamaan talon itse. Vilkaisten vielä kerran mustuuteen, jossa lumisade oli hieman kiihtynyt ja tällä kertaa sen sijaan että isot, pehmeät hiutaleet olisivat leijailleet kevytmielisesti alas taivaalta, tulivat pienemmät hiutaleet luoti suoraan alaspäin. Nainen hymähti ja astui sisään jäiseen asumukseensa. Pehmein askelin hän käveli keskelle huonetta jääden nojaamaan pöytään. Pohjattomien silmien katse hakeutui talon perällä olevaan takkaan, jossa kituen lepatti pieni liekki. Olihan hänen saatava valoa ja sen verran oli tuo hänen kiroajansa myöntynyt, että antoi hänen pitää pienen liekin ikuisuuden tulesta. Nainen oli kerran, läheisensä kehottamana, rukoillut tulelta armoa, rukoillut että hänen jäinen vaelluksensa päättyi, mutta tuli ei taipunut ja hänen eteensä ilmestyi kiroajajan ivalliset kasvot, jotka nauraen hänelle ilmoitti, että tuli oli voimaton jäätä vastaan. Jumala ei kykene kumoamaan jumalan päätöstä. Mutta tulen kävi naista kovin sääliksi tämän kohtalon vuoksi, joten hän lahjoitti naiselle liekin valaisemaan tietä sanoen, että kun aika olisi kulunut, olisi naisen vapaus koittava. Kiroaja antoi hänen pitää tuon pienen toivon liekin, turha toivo olisi oiva lisä rangaistukseen. Nainen oli odottanut, yhä uudelleen hän oli jaksanut uskoa tulen sanaan, toivoa vapautta. Senkin jälkeen, kun hänen läheisensä olivat täyttäneet oman kohtalonsa, nainen oli jaksanut uskoa. Mutta nyt, liekkien heijastuessa silmistä, ei niissä näkynyt enää toivoa. Silti, nainen otti käteensä erään pienen oksan karahkan, jotta saisi tulta isommaksi, kuten oli tehnyt siitä lähtien kun oli tulen saanut. Mutta heti kun naisen jäinen käsi kosketti oksaa, kuului rätinä, ja oksa jäätyi silmänräpäyksessä jäiseksi puikoksi. Kuten oli aina käynyt. Pieni, kristallinen kyynel valui naisen silmästä, muttei hän tuntenut sitä, hän ei ollut tuntenut kyyneliänsä enää pitkään aikaan. Huokaisten, naisen silmät painuivat kiinni, sormet irrottivat otteensa jäätyneestä oksasta, jonka jälkeen silmät avautuivat jälleen siirtyen katsomaan ulos pienestä ikkunasta, aggressiiviset hiutaleet olivat muuttuneet märäksi rännäksi. Oksa putosi naisen vierelle kilahtaen. ”Anteeksi, mutta saisinko hetken lämmitellä?” Naisen olkapäät säpsähtivät ja katse hakeutui ovelle, jossa heijastui vaalea hahmo vasten talvisen yön mustuutta. 6
”Minulla ei ole paljoa lämpöä jaettavana...” Nainen sanoi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä, tietäen sen kantautuvan kuitenkin vieraan korviin. Nainen ei ollut peloissaan tai huolissaan, mikäli vieras oli pahoissa aikeissa hänet, kohtaisi nopeasti hyytävä loppu. ”Se vähäinenkin riittää eksyneelle kulkijalle.” Hahmo sanoi ja astui valokeilan läheisyyteen. Tulija oli mies, jonka nainen oli päätellyt tämän äänestä. Hän oli pukeutunut pitkään, tummansiniseen viittaan, jonka tulija asetti erään jäisen tuolin päälle. Viitan alta paljastuivat valkoiset suorat housut, sekä valkoinen, löysä paita, jonka huppu oli reunustettu harmahtavalla turkiksella. Musta sinertävin koristekuvioin kirjailtu vyö kiersi miehen uumaa. Otettuaan vielä hupun pois päästään, paljastui että miehellä oli hyvin erikoisen väriset hiukset, ne olivat samalla hopeiset ja valkoiset, kuin taivaalla tuikkivien tähtien valo. Ne kihartuivat aistikkaasti kapeiden ja kauniiden kasvojen ympärille, joita hallitsi kaunis muotoisen huulet. Miehen silmät olivat niin syvän tumman siniset, että ne näyttivät melkein mustilta mutta se mikä teki naiseen suurimman vaikutuksen, oli silmistä heijastuva viisaus sekä lempeys. Asetettuaan matkustajan viittansa tuolille, hän käveli suoraan takan luokse jääden sitten seisomaan sen eteen katsellen pientä liekkiä, joka lepatti jäisessä kehdossaan. Nainen ei saanut sanaa suustaan, mutta hän siirtyi muutaman askeleen taaksepäin, kauemmaksi miehestä, ettei hänen kylmyytensä tappaisi tätä ihmeellistä olentoa. ”Ei ihme, jos teitä paleltaa, tämä tuli on aivan liian pieni lämmittääkseen meitä molempia.” Mies sanoi hiljaisella äänellä, pitäen katseensa edelleen kituvassa tulessa. ”Mikään tuli, olipa se kuinka iso tahansa, ei minua voi lämmittää.” Nainen kuiskasi hiljaa ja käänsi katseensa sivullensa. Hän ei halunnut vieraan silmien porautuvan omiinsa. Vieras kohotti katseensa tulesta, kääntäen silmänsä kohti naista ja siirsi ne sitten jäätyneeseen oksan karahkaan naisen vierellä. ”Niin.” Mies vastasi, vastaus olisi saattanut hämmästyttää naista muutamia vuosia sitten, mutta nyt kaikki tiesivät, että vuorella asui jäinen neito, joka jäädytti kaiken läheltään. ”Ehkä sinun olisi viimein aika tuntea lämpöä?” Vieras jatkoi ja ennen kuin nainen ehti huomata mitään, oli mies jo siirtynyt hänen eteensä. ”Tuomioni ja kohtaloni on tuntea ikuisesti vain kylmyyttä.” Nainen vastasi, kääntäen pohjattoman katseensa miehen syviin silmiin, odottaen että tämä alkaa tuntea jäisen kylmyyden ruumiissaan. Hieman hän oli yllättynyt, yleensä tähän mennessä ihminen oli jo kykenemätön liikkumaan ja puhumaan, kun oli niin lähellä hänen jäistä hehkuaan. ”Ikuisuus määritellään ihmisen mukaan ja sinun ikuisuutesi on ohitse.” Kauniille kasvoille ilmestyi niin lempeä hymy, että se sai naisen silmiin kihoamaan jälleen kyyneleet. ”Ei...” Nainen sanoi hiljaa tuntiessaan kuuman vanan poskellaan, kyyneleen kuumuus tuntui polttavan raudan lailla hänen kalpeita poskiaan. Hän tunsi, kuinka kyynel poltti uran hänen poskelleen, sekä huulelleen kadoten sitten leuan kärjestä polttamaan hänen kaulaansa. ”Kyllä.” Mies vastasi ja hänen hymynsä nousi noihin ihmeellisiin silmiin. ”Se... polttaa...” Nainen lausui, tuntiessaan muutaman uuden kyyneleen uppoutuvan hänen ihoonsa, lämmittäen sitä polttavalla tuskalla. Naisen kalpeat kasvot kiristyivät ja hän taipui kaksin kerroin siitä tulenhehkuisesta kivusta, joka pakotti hänet jälleen tuntemaan. Tuntemattoman miehen kädet kiertyivät naisen ympärille, pitääkseen tätä pystyssä halki suurimman tuskan mitä hän oli koskaan kokenut. Vaikka naisen teki mieli huutaa poltteen lopettavan hänen kärsimyksensä, niin hän puri hampaansa huuliinsa, jotka punersivat ensimmäistä kertaa vuosiin. Veri alkoi norua rikki purrusta huulesta, mutta nainen ei valittanut, eikä huutanut. Hitaasti ja polttaen, naisen kasvojen sinertävä kalpeus katosi normaalin ihon värin tieltä, ja hiusten sinisyys alkoi haalistua ensin vaalean siniseksi, sitten valkoiseksi, josta ne sitten tummuivat hunajan vaaleiksi, jäinen kylmyys katosi pohjattomista silmistä ja kun nainen viimein suoristui kivun aaltojen vaimentuessa, ne katselivat kirkkaan vihreinä ja kysyvinä kohti tuntematonta, joka kosketti silittäen naisen poskea. ”Sinun jäisen rangaistuksesi uskollisesta sydämestä, on aika päättyä.” ”Kuka sinä olet?” Nainen sanoi hieman heiveröisellä äänellä, mutta siinä ei ollut kuultavissa enää kylmää kuiskausta. Mies hänen edessään naurahti ja irrotti otteensa naisen kasvoilta ja kääntyi kohti ovea, joka aukeni kuin itsekseen hänen tieltään. Jäinen räntä vihmoi oviaukosta sisään, mutta se ei halunnut koskettaa miestä. 7
”Ei sillä ole väliä.” Mies hymyili ja ojensi kätensä kohti naista, pyytäen tätä seuraamaan. Muutaman sekunnin nainen epäröi mutta käveli sitten miehen luokse, ottaen kiinni tämän ojennetusta kädestä. ”Pitäisikö minun pukea jotain lämmintä ylleni?” Nainen sanoi, vaikka tiesi jotenkin vastauksen, hän vain oli niin kovin pitkään halunnut lausua nuo sanat ilman sarkastisuutta. Mies näytti ymmärtävän tämän ja virnisti naiselle, saaden kasvonsa näyttämään vielä kauniimmilta. ”Ei. Emme mene kovin kauaksi.” Tämän sanottuaan hän johdatti naisen ulos jäisestä talosta, lähtien kulkemaan läpi räntäsateen. Pian tihenevä sade peitti kaksikon näkyvistä. Talosta, jossa vielä hetki sitten oli ollut kaksi ihmistä, kuului romahdus, ensimmäisen seinämän romahtaessa kasaan. Liekki jäisessä takassa oli voimistunut ja sulatti nyt taloa, kun sen kasvua ja lämpöä kumoava tekijä oli poistunut. Ei mennyt kauaakaan, kun myös toinen seinämä romahti kasaan, jään alkaessa sulamaan ja pian koko talo oli sortunut ja jäljellä oli vain kinos jäätä. Eräässä kohdassa jään keskellä, lepäsi jäinen oksankarahka ja sitä mukaan, mitä enemmän jää sen ympäriltä suli, katosi oksasta naisen aiheuttama jäinen kerros ja pian se oli kokonaan sula, jonka jälkeen oksan päästä alkoi työntyä uusi verso, joka kasvaisi aikaa myöten kukoistavaksi lehtipuuksi. Ikuinen tuli sen sijaan lepatti vielä hetken, kunnes jää oli kokonaan sulanut ja muodostanut pienen lähteen, jonka keskellä oli saari, jossa uusi verso iti.
The End now and forever ~ Maybe we meet again somewhere, someday. ~
8
Dante’s Angels Wish Upon a Star
“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.” In the Void of Time, Part III Surujen turruttama, menetyksien väsyttämä yksinäisyyden kalvama - Kuka koskaan haluaisi elää ikuisesti?
Hiljaisuus, äänettömyys. Kuinka kaunista se saattoi olla kaiken sen melun keskellä, jossa ihminen elää? Kuinka se voikaan silkin pehmeästi laskeutua levottoman mielen ylle, tukahduttaen kaiken sisäänsä, kietoen lohduttavan verhonsa rauhattomuuden ylle. Naisen kasvoille kohosi pieni hymy, hänen käydessään ajatusta yhä uudelleen läpi. Mitään näkemättömät silmät kääntyivät katsomaan kohti taivaan pimeyttä, yrittäen muistaa miltä se näytti. Yrittäen muistaa sen sinen syvyyden, yrittäen muistaa tähtien kirkkauden ja kuun kauneuden. Mutta siitä oli liian kauan, nainen ei ollut nähnyt enää pitkään aikaan maailman kauneutta, ei sen jälkeen, kun maailman murheet viskattiin vasten hänen kasvojaan, josta ne tunkeutuivat hänen päänsä sisälle. Nytkin hän tunsi ne, ne tuhannet surut ja tuskat, joita ihmiskunta joutui kantamaan ja joita hän vuorostaan joutui nyt tuntemaan. Opas. Kuinka nainen koskaan olisi voinut tietää, mitä tuo pieni sana merkitsi hänelle, hänen tulevaisuudelleen? Katkera hymy sai sileät huulet kaartumaan rumaan hymyyn samalla kun harmaan kaihin peittämät silmät kääntyivät takaisin maan pintaan, josta nainen aisti ruohon viileyden ohuen asunsa läpi. Kuin huomaamattaan toinen käsi painui vasten yönurmen pintaan, rutistaen muutaman ruohotupon sormien väliin. Nainen ei välittänyt viiltohaavoista mitä veitsen terävät reunat viilsivät ajattomiin käsiin. Se tuntui oikeastaan hyvältä, oikea kipu, joka tuli jostain konkreettisesta asiasta. Ei sitä kipua, sitä tappavan syvää kipua, jota menetys tuotti, vaan esineen aiheuttamaa kipua. Se tuntui kuin lohduttavan ystävän kosketukselta, joltain sellaiselta, joka sai naisen pysymään järjissään ihmisten tunteiden ryöpytessä hänen mieleensä. 9
Huokaisten itsekseen, nainen kaatui taaksepäin, lepäämään selälleen vasten kosteaa maata, ottaen vastaan maan syleilyn ja sen voiman. Yö oli sellainen hetki, jolloin nainen kykeni työntämään maailman murheet pois mielestään, ainoa hetki, jolloin hän ei tuntenut kaaosmaisia tunteita eri lähteistä ympärillään. Tuo yön synkkä hetki, kuinka nainen arvostikaan sitä nykyään, hänen tekisi mieli upota siihen ja jäädä yön lohduttavaan syleilyyn loppu elämänsä ajaksi. Mutta nainen tiesi sen, siihen hetkeen olisi enää muutama tunti, kun auringon ensisäteet koskettaisivat maata ja yö saisi väistyä uuden, väsyttävän päivän alkaessa. Nainen tunsi silmäkulmassaan kyyneleen kuuman poltteen ja valmistautui kipuun, jota siitä seurasi. Hampaat yhteen purren nainen yritti upota maan sisään, pakoon rangaistusta, jonka tiesi olevan tulossa siitä, että hän vuodatti kyyneleitä itsensä takia. Kuuman leimahduksen saatteessa nainen tunsi, kuinka hänen kädessään oleva tatuointi alkoi hehkua yhä kuumempana ja kuumempana, kuin yrittäisi sulaa kiinni naisen käteen. Pian tuo kipu alkoi leviämään ranteeseen, nousten siitä ylöspäin käsivarteen, olkapäihin sekä rintaan, jolloin nainen ei voinut enää estää itseään parahtamasta. Kuin lapsi, nainen käpertyi sikiöasentoon, kivun alkaessa valumaan lantioon sekä jalkoihin, kunnes nainen tunsi olevansa pelkkää polttavaa kipua. Viimein kipu saavutti naisen pään, puristuen tiukaksi renkaaksi hänen otsansa ja päänsä ympärille, alkaen puristumaan yhä syvemmälle päähän. Kirkkaat tähdet leiskuivat mitään näkemättömissä silmissä ja hampaat natisivat toisiaan vasten. ”Hyvä… on… luovutan...” Nainen sai viimein kirkaistua tuskan lomasta. Kuin taikaiskusta, kipu alkoi laantua, kunnes katosi kokonaan. Huohottaen maassa nainen tunsi veren maun suussaan, ilmeisesti hän oli jossain vaiheessa purrut hampaansa läpi huulestaan. Kielellään hän tunsi veren rautaisen maun ja koskettaessaan sormillaan huultaan, niihin tarttui jotain tahmeaa. Hän kykeni tuntemaan, muttei näkemään. Hetken aikaa nainen vielä makasi öisellä nurmella, yrittäen tuntea tähtien valon kasvoillaan. Jokaisella oli oma kohtalonsa, joka oli päätetty jo tämän syntymästä lähtien, ei ollut vaihtoehtoja, oli vain yksi ainoa tie ja rangaistus sen kieltämisestä. Nainen ei ollut kieltänyt, hän oli raukkamaisesti pelännyt liikaa rangaistusta vaan oli alistunut tahtoon, joka halusi hänen opastavan pelastajia pimeydessä. Se ei ollut tuntunut silloin kamalalta, hän oli jopa ollut hetken aikaa iloinen, että kykeni auttamaan avuttomia, kykeni johdattamaan pelastuksen tuomittujen luokse, mutta vain hetken aikaa, kunnes kohtalon totuus oli paljastanut kasvonsa hänelle ja vienyt hänen silmänsä. ”Sinun ei tarvitse nähdä tuskaa, sinä kykenet tuntemaan sen.” Tuo lause oli vienyt häneltä muutakin kuin silmien kyvyn nähdä, se oli painanut valansa häneen, valan, jonka mukaan hän sai elää vain muille, unohtaen itsensä. Unohtaen ihmisyytensä. Nainen tunsi kasvoillaan jälleen nuo kyyneleet, mutta hän pakotti ne pois, hänen ei ollut lupa itkeä. Viimein nainen nousi ylös, kohta olisi hänen aikansa jälleen asettua paikoilleen, tehtävää varten luotuun temppeliin, jossa pandoran lippaan kauhut häntä odottivat. Kevyesti kuin ilma hän kohosi pehmeän viileältä pediltään ja lähti kävelemään lähes koskettamatta maata kohti. Silkkisen puvun valkoiset helmat laahasivat nurmen pintaa aiheuttaen pienen suhinan, kunnes tavoittivat vuolaana virtaavan kosken. Paljaat varpaat astuivat kiville tottuneesti, pelkäämättä lainkaan lipsahdusta, joka saattaisi johdattaa naisen putoamaan kuohuvaan syleilyyn, ehkäpä hän jopa toivoi sitä. Pehmeästi ja ketterästi nainen ylitti puron, astuen valkoisella marmorille katetulle tielle, joka johdatti kulkijan marmorisen patsaan ohitse, kahden suuren kaariportin keskeltä hänet kahden puun väliin, jotka oli pakotettu muodostamaan ikuisuuden symbolin. Sulkien silmänsä huokaisten, ja avaten ne sitten, nainen asettui istumaan puiden syliin, nojaten vaaleakutrista päätään kohti tumman ruskeaa kaarnaa. Sileä käsi nousi koskettamaan puun karheaa pintaa, tunteakseen vanhenemisen. Nainen ei vanhentunut, se oli hänen kohtalonsa. Olla ikuisesti sileäihoinen opastaja, kuin patsas, joka oli pystytetty hänen kunniakseen. Nainen ei koskaan ollut nähnyt tuota patsasta, sen sileän marmorista ja viileää ihoa, sen syvinä helminä hohtavia silmiä, hän ei ollut nähnyt patsaan lantiota kiertävää köynnöstä, eikä kukista sidottua seppelettä, joka lepäsi kivisten kutrien päällä. Nuo kasvit olivat kuin kontrastina kuolleen patsaan pintaa vasten, hehkuen omaa valoaan. Valkoisen kaihin peittämät silmät avautuivat ja kohosivat tuuheiden ripsien kehystämänä kohti taivasta, jonka pimeys alkoi väistyä. Nainen tunsi muutoksen ilmassa vuorokauden muuttuessa toiseksi, hän tunsi 10
orastavan auringon lämmön, vaikka sen saattoi vasta aavistaa kullanpunervista säteistä horisontin rajassa. Kun nuo kullanpunervat säteet tavoittaisivat patsaan, alkaisi hänen helvettinsä. ”Auringonnousu, rakastan sitä aikaa vuorokaudesta.” Lempeä ääni kuului naisen viereltä, mutta silmät eivät kääntyneet tulijan puoleen, mitä se olisi hyödyttänyt. ”Päivän valo paljastaa kaiken sen, mitä yö on yrittänyt peitellä.” Nainen vastasi kaikuvalla ja hiljaisella äänellä, joka tuntui tulevan jostain kaukaa ja josta huokui ikuisuus ja vanhuus. Kuinka vanha nainen oli? Hän ei enää muistanut, ehkei hänellä enää ollut ikää. ”Päivän sarastus tuo myös toivon paremmasta huomisesta.” Ääni jatkoi, saaden naisen viimein kääntämään mitään näkemättömät silmänsä kohti muukalaista. Kauniin ajattomille kasvoille kohosi syöpyneen katkera hymy hänen vastatessa. ”Ei ole olemassa parempaa huomista.” ”Aina on olemassa parempi huominen. Toivo on asia joka pitää meidät ihmisinä.” ”Toivo?” Nainen maisteli sanaa suussaan. Hän ei ollut nähnyt toivoa useisiin vuosiin, toivoa ei myöskään ollut niillä onnettomilla, joita ihmiskunnan kauhut kiduttivat. ”… sitä ei ole olemassa.” Hän vastasi. Naisen äänessä ei ollut katkeruutta tai surua, se oli paljon pahempaa, naisen äänessä kuului totuus. ”Sinä olet ollut toivona monille.” Miehen ääni sanoi, samalla kun nainen tunsi sileän ja kaunismuotoisen käden tarttuvan omaansa. Nainen odotti. Hän odotti, että vierailijan negatiiviset tunteet, murheet sekä onnettomuuden ja menetykset iskisivät häneen, kuten aina kun hän oli joutunut ihmisen koskettamaksi. Mutta hän ei tuntenut tuskaa, hän tunsi… rauhaa. ”Sinä… sinä olet puhdas.” Oppaan elottomasta äänestä kuulsi hämmennys, hän ei ollut ennen tuntenut tällaista rauhaa ja tyhjyyttä, joka kuitenkin oli yhtä lempeä kuin silkin kosketus iholla. Maidin valkoiset silmät kohosivat ymmällään sinne, missä nainen aisti kasvojen olevan. ”Jonkun on viimein aika olla toivo sinulle.” Miehen ääni sanoi isällisen lempeästi ja asetti toisen kätensä naisen silmille pyyhkien pois kaihin harmauden sekä marmorisen sileyden. Lempeästi kuin kesäinen tuuli, nainen tunsi, kuinka sileys vetäytyi hänen kasvoiltaan kuin ohut naamio, paljastaen alta kauniin heleän ihon sekä elämän tuomat rypyt. Ensimmäistä kertaa vuosiin, nainen kykeni avaamaan silmänsä nähdäkseen ympäröivän maailman. Voihkaisten hän sulki silmänsä, kipu ja tuska yllättävästä valoisuudesta tunkeutuivat kirvellen hänen silmiinsä, joka olivat kuin vastasyntyneen, joka avaa luomensa ensimmäistä kertaa. Suolaiset kyyneleen polttivat hänen arkoja silmiään, mutta silti nainen avasi ne, tahtoen nähdä sen kaiken kauniin, joka oli häneltä niin pitkään ollut kiellettyä. Ensimmäisenä nuo vaaleansiniset silmät hakeutuivat taivaaseen, jossa tuikki vielä muutama tähti. Auringonnousun puna hyväili kaukaisten vuorten huippuja ja toisella puolella kuun siropiirteinen sirppi yritti vielä taistella tuota ikuista vihollistaan sekä rakastettuaan, aurinkoa vastaan. Mutta sen hopeisen kylmyyden oli väistyttävä jälleen kultaisen lämmön tieltä. ”Se on niin kovin kaunis.” Nainen sanoi hiljaa, kirkkaalla, ihmismäisellä äänellä, eikä hän tiennyt enää itkikö kivusta vai näyn kauneudesta. ”Sanoinhan että rakastan tätä hetkeä vuorokaudesta.” Mies ääni sanoi hänen viereltään, saaden naisen kääntämään kauniit kasvonsa kohti pelastajaansa. Naisen ulkomuoto oli jälleen palautunut sellaiseksi, kuin hän oli joskus kauan aikaa sitten ollut, ainoa merkki kokemuksista oli kuun värinen raita hänen oikealla ohimollaan, muutoin vaaleissa hiuksissa. Mies kosketti hymyillen tuota raitaa. ”Kuka sinä olet?” Nainen vastasi, kyeten nyt ensimmäistä kertaa näkemään muukalaisen. Tällä oli erikoisen mustat hiukset, joista pystyi erottamaan hennon vihervän sävyn ja jotka laskeutuivat suorina hänen lavoilleen. Jylhän komeista kasvoista naista katsoi, erikoisen vaaleanvihreät silmät, jotka kuulsivat melkeinpä kellertävinä, mahtavana kontrastina ruskettuneelle iholle. Miehen kulmakarvat olivat kaunismuotoiset, ja toivat hänelle hieman unelmoivan katseen. Päällään hänellä oli metsän vihreät suorat housut ja luonnonvalkoinen, pussihihainen paita, joka oli sidottu uumalta kiinni ruskealla nahkavyöllä. Silmät katselivat lempeän ystävällisesti naista, joka tiesi, ettei edessään oleva henkilö ollut kuka tahansa. Jotenkin miehestä kykeni aistimaan metsän vahvuuden ja vanhimpien puiden kestävyyden. Nainen ei tiennyt kuka mies oli, mutta hän tiesi, että tämä oli tullut lopettamaan naisen julman vaelluksen. ”Nimeni on jo aikoja sitten kadonnut ajan usviin.” Mies vastasi hymyillen, koskettaen sitten naisen kasvoja. 11
Kasvoilta hän liu’utti kätensä pitkin naisen kaulaa ja olkapäätä tämän käteen, jonka sormet puristuivat ristikkäin miehen pitkien sormien kanssa. Nainen ei vastustanut, kun mies lähti johdattamaan häntä kohti puiden siimeksen varjoja, jostain takaa hän kuuli, kuinka ikuisuuden symbolin muotoon pakotetut puut alkoivat natista ja pian ne rymähtivät kasaan. Mutta siihen mennessä, metsän suojaavan lehvät olivat kätkeneet kaksikon sammalentuoksuiseen syliinsä. Muutama minuutti kaksikon katoamisen jälkeen, alkoi kuulua marmorisen patsaan luonta kahina, kun naispatsaan uumaa kiertävä köynnös alkoi kasvaa ja peittämään kauniin patsaan alleen. Patsaan kylmiä hiuksia hyväilevä seppele lakastui sitä mukaa kuin köynnös kasvoi, kuin se olisi imenyt voimansa siitä ja pian se hajosi tomuksi. Mutta siihen mennessä oli kasvava köynnös jo peittänyt helmen hohtoiset silmät, ja kohta patsasta ei enää erottanut lehtien alta. Kuului valtava rysähdys kaariporttien hajotessa palasiksi, mutta sen sijaan että palaset olisivat pudonneet maahan, ne kimmahtivat ylös taivaalle, vanhat tähdet antoivat tilaa uusille näiden muodostaessa taivaalle uuden kuvion. Näin ihmiskunnan ei koskaan tarvitsisi vaeltaa yksin pimeydessä, koska Opastajan tähtikuvio johdattaisi ja valaisi heidän tietään aina ja ikuisesti.
The End now and forever ~ Maybe we meet again somewhere, someday. ~ - THE END -
Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen
12