”Tämä suunnitelma alkaa kyllä koko ajan näyttää vain huonommalta ja huonommalta.” Anna kuiskasi kaksikon seistessa pimeässä kallion juuressa, pysytellen sen verran kaukana leiriytyneistä miehistä, ettei heidän tarvinnut varoa jokaista sanaansa.
”Yhtä huonolta se on näyttänyt koko ajan.” Fear virnisti ja lähti etsimään sopivaa paikkaa, josta voisi kiivetä ylöspäin. Hän löysikin sen melko pian nähdessään kohdan, josta oli lohjennut jossain vaiheessa osa kalliota irti. Kenties voimakkaan purkauksen jälkijäristyksissä. Kun Fear asetti jalkansa erääseen rosoiseen rakoon ja alkoi ponnistaa itseään ylöspäin, Anna kipaisi ystävänsä luokse.
”Kuule minusta on hullua, että me molemmat olisimme tuolla ylhäällä.” Tämä sai palkkatappajan vilkaisemaan alaspäin ja hypähtämään alas, hän kun ei ollut ehtinyt vielä kovin korkealle kiivetä.
”Sinulla on jotain mielessä?”
”Yep. Mietin vain, että emmekö voisi saada heidät kahden tulen väliin? Olet taitavampi kiväärin kanssa kuin minä. ”Jos ampuu tappaakseen, on parempi osua sydämeen ensimmäisellä yrityksellä”, kuten joskus sanoit.”
”Tuossa on kyllä pointtinsa. Hyvälläkin tuurilla saamme vain muutaman pudotettua kivääreillä, ennen kuin he maastoutuvat.”
”Sen takia mietin, että voisin hiipiä lähemmäksi leiriä ja yrittää sieltä lyhyemmällä matkalla.” Anna selitti. Fear oli hetken aikaa hiljaa miettien tätä, kunnes nyökkäsi ja irrotti meksikolaiselta ottamansa asevyön, ojentaen sen sitten Annalle.
”Ota revolverit. Niillä sujuu hieman paremmin ja nopeammin lähietäisyydeltä kuin kiväärillä.”
”Toivoinkin, että ehdotat tuota.” Anna naurahti hiljaa ja kiinnitti Fearin antaman vyön vyötärölleen. Sitten hän puolestaan antoi oman kiväärinsä Fearille.
”Sinä ainakin osut molemmilla.” Anna virnisti Fearin ottaessa kiväärin vastaan ja pujottaessa sen selkäpuolelleen vyön alle, toisen kiväärin viereen.
”Nyt on ainakin kunnon vehkeet housuissa.” Palkkatappaja naurahti saaden Annalta hieman järkyttyneen katseen. Olihan hän tottunut tuon kaltaisiin heittoihin saluunassaan käyneiltä miehiltä, mutta hän ei ollut odottanut tuota ystävältään.
”Sinä olet ratsastanut liian pitkään miesten kanssa.” Anna sanoi Fearin alkaessa kiivetä kalliota ylöspäin, mutta ilmeisesti ystävänsä ei ollut kuullut huomautusta, koska tämä ei vilkaissut alaspäin etsiessä mahdollisimman turvallista reittiä kallioiden huipulle. Kun Anna ei voinut enää pimeydestä erottaa kunnolla ystävänsä hahmoa, hän kääntyi hiipimään kohti leiritulen liekkejä, pysytellen huolellisesti kallion heittämässä varjossa. Kun hän oli saavuttanut sen pisteen, ettei uskaltanut enää mennä lähemmäksi, etteivät liekit häntä olisi paljastaneet, nainen jäi makaamaan maahan tarkastellen lähiympäristöä. Kaikkialla oli hiljaista miesten nukkuessa. Vain muutamia vartioita oli jätetty sinnittelemään hereillä. Asetynnyrit oli kannettu hevosten läheisyyteen, samoin luoteja sisältävät laatikot. Kulta oli toistaiseksi vielä jätetty vaunuihin. Ilmeisesti se aiottiin kätkeä heti kun päivä alkaisi valjeta. Siihen oli vielä jokunen tunti, mutta Anna ja Fear olivat katsoneet parhaaksi kiivetä kalliolle yöllä, huolimatta pimeydestä, jota vain kuun kalpea valo välillä kirkasti. Annahan oli tosin jäänyt alas ja piti vain toivoa, että Fear selviäisi kalliolle aiheuttamatta liiallista melua. Vielä ainakaan ei ollut kuulunut mitään, joten ilmeisesti nainen oli vielä turvassa. Anna nimittäin oli varma, että jos palkkatappaja putoaisi, niin se ei ainakaan tapahtuisi hiljaisesti. Itsekseen virnistellen Anna lähti ryömimään lähemmäksi vankkureita, toivoen etteivät hevoset vainuaisi häntä.
Fear alkoi olla sitä mieltä, ettei kalliolle kiipeäminen olisi ehkä sittenkään ollut se kaikkein paras tuuma. Tosin eihän se alun perinkään ollut ollut hyvä ajatus ja nyt kun hän yritti kiivetä kahden kiväärin kanssa tuntematonta seinämää ylöspäin, ryntäys leiriin alkoi kuulostaa yllättävän houkuttelevalta. Vilkaistuaan alaspäin, nainen huomasi, että maahan palaaminen ei tullut enää kysymykseenkään. Hän oli jo sen verran korkealla. Jos jo ylöspäin mennessä oli vaikea löytää jalansija, niin saatikka sitten alaspäin. Tai varsinaisesti se ei ollut ongelma, kuinka päätyisi alas. Sinnehän hän päätyisi joka tapauksessa, vaan ongelma oli lähinnä se, missä kunnossa hän päätyisi alas. Tämä ajatus sai naisen vavahtamaan ja hänen jalkansa lipsahti pieneltä ulkonemalta lähettäen ropisevia kiviä alaspäin. Nopeasti hän jäykistyi paikoilleen uskaltamatta edes hengittää, odottaen vain hälytyksen kuulumista.
Anna säpsähti paikoillaan kuullessaan kivien ropisevan alas kalliolta, samoin kuin muutamana vartiomies nytkähti paikoiltaan, joissa oli nuokkunut.
”Kuulitko jotain?” Karkea ääni kähähti.
”Yep, ihan kuin kiviä olis varissut alaspäin.”
”Pitäisikö tarkata?”
”Voi olla intiaaneja.”
”Mutta eikös Hiipivän Varjon pitänyt odottaa toisella puolella?”
”Kuulin Carlosin mainitsevan, että muutama hänen miehensä saattaisi tulla tänä yönä jo varmistamaan tilanteen. Se kirottu punanahka ei ole typerä.”
”Hmm. En tykkää siitä, että ne villit hiippailee ympärillä kuin varjot.”
”Parasta vaan tottua siihen, jos aiot Ricon mukana pysyä.” Tämän sanottuaan molemmat hiljentyivät jälleen, Annan huokaistessa helpottuneesti, vaikkakin hän oli hieman huolissaan siitä informaatiosta, että intiaaneja tulisi leiriin vahvistukseksi. Susanin olisi parasta pitää kiirettä.
Fear hengähti syvään, kun hänen rapistelunsa ei aiheuttanut minkäänlaisia vastatoimia. Hänen olisi oltava loppuajan erityisen tarkkana. Ei pitänyt härnätä onneaan liikaa. Etsien huolellisesti seuraavan railon, nainen jatkoi hidasta kiipeämistään kallion seinämää pitkin, kunnes viimein tavoitti sormissaan tasaisen maan. Huokaisten helpottuneena, hän kokosi viimeiset voimansa ja ponnisti itsensä ylös pitkälle kallionkielekkeelle, joka jatkui loiventuen alaspäin kohti kivikkoista tietä, joka pujotteli vuoriston välissä. Kultavankkurit olivat hänen puoleisella osallaan, kun taas kallio raunioiden alla suojasi roistoja toiselta puolelta. Fear mietti hetken aikaa olisiko hänellä mahdollisuuksia päästä solan toisen puolen kallioille, silloin hän ei olisi samalla puolella kuin Anna, mutta huomasi ettei sinne näyttänyt olevan kunnollista reittiä. Ellei hän sitten kiertäisi toiselta puolelta, taikka seuraisi kivikkoista solatietä, kunnes ehkä tulisi sopiva kohta nousta ylös. Niinpä hän päätti jäädä tälle puolelle ja etsiä itselleen sopivan paikan, jossa ei olisi niin näkyvillä. Ottaen varovaisesti kiväärit selästään, Fear asettui makaamaan vasten kylmää pintaa painaen jalkapohjansa vasten kalliota, joka kohosi hänen takaan vielä vähän matkaa. Näkösuojaa hänellä ei ollut, mutta onneksi kieleke tuntui hieman nousevan kohti reunaa, joten häntä ei erottaisi niin helposti kielekkeeltä. Ottaen vielä takkinsa pois päältään, ettei sen ruskea väri vetäisi epäsuotavaa huomiota häneen, Fear jäi odottamaan aamun valkenemista. Hattunsa hän oli jättänyt heidän leiripaikkaansa, koska yöllähän ei tarvinnut päätään suojata niin paljon kuin auringon alla.
Aamu valkeni koleana ja tihkusateisena. Silloin tällöin aurinko pilkisti pilvien välistä kelmeästi, mutta se ei paljoakaan helpottanut Annan ja Fearin oloa, jotka olivat viimeiset kolme tuntia olleet lähes liikkumattomana paikoillaan, huolimatta siitä, että heidän niskaansa oli ryöpsähtänyt sadekuuro. Aamuun mennessä kuuro oli vaimentunut pieneksi tihkuksi, joka tuntui imeytyvän heidän ihonsa lävitse luihin asti, tehden molempien olon mahdollisimman surkeaksi. Sen lisäksi he olivat huolissaan Susanista, jonka intiaaneja ei vieläkään näkynyt. Sen sijaan Hiipivän Varjon neljä soturia olivat saapuneet solasta ja puhuivat nyt Ricon ja jonkun muun tyypin kanssa, joka ilmeisesti toimi tulkkina heidän välillään. Anna ei tiennyt milloin he aikoisivat iskeä, mutta kohta puolilleen alkaisi ehkä olla se aika, nimittäin miehet kävelivät juuri kiväärien luokse, joista neljä Rico antoi tulokkaiden käsiin. Anna ei voinut erottaa miesten kasvoja mutta innokkaat eleet, joilla intiaanit tähtäsivät uusilla aseillaan, kertoi kyllä siitä, kuinka mieluisa vastaanotto oli. Siirrettyään katseensa Ricosta ja intiaaneista, hän alkoi etsiä katseellaan Broncoa, jota piti tällä hetkellä vaarallisempana joukkiosta. Kun hän näki miehen, se sai naisen kiroamaan vaimeasti itsekseen. Tämä kun näytti tarkkailevan huolellisesti kohti kielekettä jonne Fear oli piiloutunut. Oliko mies nähnyt tämän? Se paljastui hyvin nopeasti, kun ensimmäinen luoti singahti, eikä se tullut kalliolta vaan Broncolta, joka ampui kohti Fearin piilopaikkaa.
”Saamari!” Anna sihahti, ja samalla kalliolta tuli luoti vastaukseksi, joka osui Broncon jalkojen juureen. Luoti olisi uponnut mieheen, ellei tämä olisi ehtinyt astahtaa nopeasti pois sen tieltä.
”Mitä hittoa siellä tapahtuu?!” Anna kuuli Ricon huutavan juostessa intiaanit vanavedessä kohti Broncoa, ja tällä kertaa luoti viuhahti kohti rosvojohtajaa osuen tätä käsivarteen. Siinä vaiheessa oli jo muutkin leirin miehet havahtuneet ja yrittivät nyt katseellaan etsiä piilossa pysyttelevää ampujaa, pidellen hermostuneesti aseitaan. Kuului viheltävä ääni ja luoti upposi erään miehen olkapäähän ja tämän karjaisu sai viimein porukan tajuamaan olevansa tulituksen alla, saaden miehet juoksemaan manaillen, kuka minnekin suojaan luotien tieltä.
”Se on menoa sitten.” Anna sanoi itsekseen ja alkoi ampua maastoutuvia roistoja, jotka hämääntyivät täysin siitä, että myös heidän takaansa lensi lyijyä.
Fear latasi nopeasti kivääriään maaten selällään vasten kiveä. Asetta olisi ollut muuten hankala ladata ilman, että hänen päänsä olisi noussut näkyviin. Itsekseen nainen manasi sitä, että oli yrittänyt ensin Broncoa, joka oli juuri parahiksi kuitenkin nähnyt aseen piipun. Palkkatappajan olisi pitänyt tähdätä Ricoon taikka intiaaneihin, mutta jääräpäisesti hän oli yrittänyt osua Broncoon. Mikä idioottimainen virhe. Laukaukset alhaalta sai hymyn väreen nousemaan naisen kasvoille. Anna oli liittynyt myös mukaan konserttiin. Ja oli vain ajan kysymys, milloin Susan ehtisi tänne. Nainen nimittäin oli nähnyt ylhäältä lähestyvän hiekkapilven rosvojen takaa. Sen takia hän olikin uskaltautunut kokeilemaan onneaan Broncon kanssa. Saatuaan aseen ladattua, hän käännähti taas mahalleen odottaen jonkun tulevan esiin. Annakin oli hiljentynyt hetkeksi. Molemmat muistivat, että heillä oli vain rajoitettu määrä luoteja, joten oli parempi ampua varmoja osumia, eikä leikkiä turhan takia. Odotus palkittiinkin, kun eräs mies nousi varoen kurkistamaan, ja Fearin toinen suupieli kohosi ylös hänen tähdätessä ja painaessa hitaasti liipaisimesta. Mies oli ilmeisesti juuri kääntynyt sanomaan tovereilleen jotain, eikä hän ehtinyt huomata mikä häneen iski, kun hän kaatui jo maahan luodin reikä päässään. Mutta tällä kertaa joku oli myös odottanut naisen liikettä, sillä hänhän joutui myös kohoamaan ylöspäin, ja samalla kuin Fear oli lähettänyt luodin matkaan, oli joku ampunut häntä kohti. Luoti vihelsi niin läheltä naista, että hän tunsi kaulansa sivussa kuuman tuskan viillon, ennen kuin luoti jatkoi matkaansa ja osui kallioon. Nopeasti nainen pyörähti selälleen kokeillen samalla kaulaansa, saaden sormen päihinsä jotain märkää. Kiittäen onnetarta, että sihti oli ollut hieman huono, hän otti kaulassaan olevan huivin ja sitoi sen kiinni haavan kohtaan.
Anna puri huultaan huolissaan alempana, hän oli nähnyt Fearin pudottavan yhden miehen, mutta myös saavan osuman, joka oli tullut Broncon kivääristä. Heidän reissatessaan, ei kukaan heistä ollut nähnyt miehen käyttävän sitä aikaisemmin, mutta se ei näköjään johtunut siitä, ettei tämä olisi osannut. Itse asiassa kukaan heistä ei edes muistanut miehellä olevan myös kiväärin, eikä kaksikko ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että joku käyttäisi niitä. Rosvoilla nimittäin ei kellään ollut näkynyt kiväärejä, vaikka he kuljettivat niitä, mutta ilmeisesti ne kaikki oli tarkoitettu meneväksi Hiipivän Varjon intiaaneille. Tosin koplan joukoissahan oli neljä Hiipivän Varjon joukoista, jotka näyttivät olevan innostuneita kokeilemaan uusia aseitaan. Tosin intiaanit eivät olleet vielä tottuneet niihin, joten heidän sihdistään ei ollut huolta. Saluunanomistajatar kurkisti varoen suojaisesta paikastaan roistoja ja tähtäsi huolella erästä lurjusta ja sai tämän pudotettua alas. Tosin kostona siitä häntä kohti lähetettiin muutama rullallinen luoteja, jotka osuivat hiekkaa heitellen hänen eteensä.
”Heitä on vain kaksi!” Anna kuuli hätäisesti hirnuvien hevosten seasta Ricon huutavan jostain.
”Brutus, Alonzo ja Clem, painukaa hänen kimppuunsa ja jättäkää kalliolla oleva muukalaisen huoleksi!”
Rosvojohtaja jakoi käskyjään, jonka kehotuksesta kolme ryökälettä lähti tulemaan Annaa kohti, joka tyhjensi nopeasti hylsyt rullasta ja täytti sen uudestaan. Vilkaistessa jälleen eteenpäin, nainen huomasi miesten olevan noin kymmenen metrin päässä, ja Ricon vaihtavan sanoja julman näköisen albiinon kanssa, joka viittasi luokseen neljä intiaanisoturia ja tulkkasi johtajan puheet näille. Samassa kuului laukaus ja Fearin lähettämä luoti upposi täsmällisesti erään miehen selkään, saaden hänet putoamaan. Anna lähetti myös muutaman luodin kohti kahta jäljelle jäänyttä miestä, jotka maastoutuivat laukauksen kuulleessaan, ja onnistui haavoittamaan yhtä heistä. Ainakin hänen ystävänsä oli vielä elossa, Anna ajatteli hymyillen itsekseen, tosin hän ei tiennyt kuinka pitkään, sillä Bronco oli siirtynyt hieman sivummalle suojaan ja lähetti säännöllisesti luoteja kohti kallioilla piilottelevaa Fearia. Annaa lähestyvät miehet taas jatkoivat päämääräistä etenemistään kohti naisen suojapaikkaa, pysytellen huolellisesti kivien suojassa, joihin Annan ampumat luodit harmittomasti osuivat. Harmistuksekseen Anna tajusi, että Fear olisi ainoa, joka tällä hetkellä kykenisi ylempää osumaan ryömiviin lurjuksiin, mutta tätä piti kiireellisenä Bronco, joka lähetti aina luodin naista kohti, nähdessään tämän vilahtavan ylhäällä. Fearin kivääri ei siis suojaisi häntä tällä kertaa, joten nopeasti Anna päätti vaihtaa paikkaansa. Pysytellen matalana, Anna nousi ylös ja lähti kiitämään nopein sivuaskelin kohti vankkureita, suojaten matkaansa kahdella revolverilla, joihin valitettavasti oli uponnut hänen viimeiset luotinsa. Nopea paikanvaihto sai ryömivät lurjukset sen verran hämilleen, että nainen ehti juuri ennen kuin nämä alkoivat tulittaa, syöksähtämän vankkureiden taakse. Valitettavasti hänen hyvä tuurinsa loppui siihen, sillä ilman että ehti hengähtää hetkeäkään, vankkureiden kuskinpukilta
hyökkäsi julman näköinen intiaanisoturi hänen kimppuunsa. Ilmeisesti Rico oli käskenyt intiaanisotureiden kiertää toista kautta naisen kimppuun, kun tämän huomio oli keskittynyt kolmeen Ricon omaan mieheen.
Fear ehti nopeasti nähdä kielekkeeltä, kuinka intiaanit lähtivät kiertämään Annan sivustalle, mutta naisella ei ollut mitään mahdollisuuksia varoittaa ystäväänsä. Joka kerta kun hän edes liikahti, hän sai niskaansa Broncon luodin, tähän mennessä mies ei ollut vielä osunut häneen ensimmäisen osuman jälkeen, mutta naisesta tuntui, että tämän tarkoitus oli enemmänkin pitää Fearin kivääri loitolla rosvojoukosta kuin haavoittaa häntä.
”Mitä saamarin peliä se kyy oikein pelaa...” Fear mumisi maaten selällään kielekkeellä, Broncon luotien kipinöidessä ympärillä. Siinä maatessaan hän antoi katseensa vaellella harmaiden sadepilvien keskellä ja sattui huomaamaan kuinka taivaalta, hieman sieltä suunnasta missä oli nähnyt, toivonsa mukaan Susanin cheyennien pölypilven, näytti jokin tumma lentävän lujalla vauhdilla häntä kohti. Siristellen silmiään nainen tuijotti tuota hahmoa, kunnes erotti sen suureksi linnunhahmoksi. Vino hymy sai naisen suupielen värähtämään, hänen tunnistaessa linnun Spikeksi joka oli palaamassa harhailujensa jälkeen takaisin hänen seuraansa. Linnun lisäksi päivänvalo toi myös jotain muuta iloista kuin vain linnun, sillä kun Fear pystyi erottamaan jo kotkan kellertävät silmät, alkoi alhaalta kuulua raivoisia huutoja, joita säestivät laukkaavien hevosten kaviot. Susan intiaaneineen oli viimein löytänyt heidät.
Anna kaatui ähkäisten selälleen maahan intiaanisoturin hyökätessä hänen kimppuunsa ilkeän näköinen tomahawk kädessään. Nainen yritti kaivaa esiin veitsensä, mutta soturi oli puristanut jalkansa liian lujasti naisen varren ympärille, joten hänen ponnisteluistaan ei ollut paljoakaan hyötyä. Yrittääkseen voittaa aikaa, nainen alkoi kurottaa kohti revolveria, jonka oli pudottanut yllätyksessä, yrittäen toisella kädellä pitää poissa miehen uhkaavan näköisen kirveen.
”Päänahkasi koristaa pian Karhun Kynnen vyötä!” Mies lausui kömpelösti, yrittäen painaa tomahawkia lähemmäksi naisen kasvoja. Kun mies huomasi Annan yrityksen kohti revolveria, hän laittoi salamana toisen kätensä naisen kurkulle yrittäen tukehduttaa uhrinsa toimintakyvyttömäksi. Mustat tähdet leijailivat naisen silmissä, kun hän viimein tavoitti sormiinsa aseen kovan kahvan ja pinnistäen vielä viimeisillä voimillaan nainen kurotti kättään vielä vähän, kunnes sai kahvan käteensä. Heti tuntiessaan kätensä saavan pitävän otteen, nainen keräsi voimansa ja iski niin lujasti kuin vain kykeni, intiaania aseen kahvalla ohimoon. Isku ei ollut niin voimakas, jonka nainen olisi voinut täysissä voimissaan antaa, mutta se sai kuitenkin miehen heilahtamaan sen verran, että nainen sai kiemurreltua itsensä niin, että pystyi heittämään miehen pois päältään. Jäämättä kokoamaan happeaan, Anna käärmeen nopeudella veti esiin veitsensä ja kun intiaani raivosta karjaisten kävi uuteen hyökkäykseen, hän seisautti miehen nopeasti työntämällä toisen veitsistään miehen vatsaan. Kun intiaanimies pudotti kivusta karjaisten tomahawkinsa, Anna käänsi veitsensä terää hieman, jonka jälkeen potkaisi jalallaan miehen irti siitä.
”Pidän päänahkani mieluummin itselläni.” Saluunanomistajatar sanoi ja kumartui viiltämään miehen kurkun. Tehtyään sen, nainen pyyhkäisi molemmat veitsensä puhtaiksi miehen nahkaisiin housuihin.
”Nyt me saatiin sinut!” Joku huusi vankkureiden viereltä, mutta juuri naisen kääntyessä, ilman täytti raivoisa huuto sekä kavioiden jymy ja nuoli upposi keskelle puhuneen lurjuksen selkää. Toinen miehistä ei edes ehtinyt ihmetellä kaverinsa kohtaloa, kun häneenkin upposi nuoli, jonka jälkeen kuolleiden miesten takaa ratsasti esiin komean näköinen intiaanimies, jonka mustat silmät katselivat Annaa vihasta palaen, jousi kohdistettuna kohti naisen rintaa.
Anna pudotti hetkessä veitsensä alas, ettei antaisi uhkaavaa vaikutelmaa, etenkin kun hänen takanaan makasi kuollut intiaanisoturi. Mutta Annan huojennuksesi soturin vierelle ratsasti toinen intiaani, joka sanoi ensimmäiselle muutaman sanan päätään pudistaen ja sai soturin laskemaan aseensa. Sitten molemmat käänsivät hevosensa ja katosivat näkyvistä, liittyen vankkureiden toisella puolella käytyyn taisteluun. Seuratessaan silmillään sotureita ja nostettuaan veitsensä, Anna näki kokonaiskuvan tilanteesta, joka oli muuttunut heidän kannaltaan melko edulliseksi. Susan oli ratsastanut viimein heidän avukseen, mukanaan kymmenen hurjan näköistä intiaanisoturia, jotka tekivät täsmällisen tarkkaa tuhoa jousillaan sekä tomahawkeillaan. Susan itse roikkui kiiltävän ratsunsa kyljessä, puristaen reisillään tiukasti hevosen satuloimatonta vartaloa, ettei putoaisi vauhdista ja antaen kirveensä laulaa villi hurmoksen ilme kasvoillaan. Vastarinta alkoi nopeasti murtua, cheyennien käyttäessä huippuunsa hioutuneita soturin taitojaan. Ei
ollut ihme, että cheyenneja pidettiin ympäri Pohjois-Amerikan tehokkaina ja taitavina sotureina. Kun tuo metsistä preerioille muuttanut intiaanikansa oli saanut hevoset allensa, olivat he nopeasti nousseet erääksi intiaanikansojen taitavimmista soturiheimoista.
Toisaalla Rico katseli muutaman kiven takaa hampaitaan kirskutellen cheyennien nitistäessä vastarinnan hänen miestensä keskellä.
”Cheyenneistä ei huolta huh?” Bronco livahti rosvojohtajan viereen, katsellen ylhäälle kallioille, jonka yläpuolella näkyi suuri linnunhahmo. Rico vilkaisi mieheen raivostuneena odottaen näkevänsä ivan kasvoilla, mutta miehen kasvot olivat kuitenkin yhtä tyynet kuin aikaisemminkin.
”Jos ne kaksi narttua ei olisi päässyt vapaaksi, niin huolta ei olisi.”
”Yeah, mutta kukapa olisi voinut uskoa heidän aiheuttavan ongelmia, hehän ovat vain naisia.” Bronco sanoi hitaasti siirtäen katseensa kotkan hahmosta haravoimaan jyrkännettä. Miehen kivääri lepäsi vasten heitä suojaavan kivenpintaa.
”Heitä suojelee itse paholainen.” Rico murahti ja vilkaisi mietteissään kohti jonkun matkan päässä avautuvaa kalliosolaa. Mikäli hän pääsisi sinne, hän voisi kallioiden suojassa paeta, tosin toisella puolella odotti Hiipivä Varjo, joka ei välttämättä olisi iloinen saatuaan tiedon tapahtumien käänteestä. Mutta hän uskoi intiaanin uskovan itseään. Parempi kohdata hänet kuin jäädä tänne odottamaan kiikkua kaulaansa. Tosin kalliolla vaani joku vielä kiväärin kanssa...
”Suojaa minua, minä yritän livahtaa solaan ja Hiipivän Varjon luokse.”
”Nytkö sitten luotat minuun?” Bronco sanoi vilkaisten stetsoninsa alta Ricoon, joka irvisti.
”En pätkääkään, mutta kiikku se odottaa sinuakin täällä. Mikäli saat pudotettua tuon kiväärin kanssa väijyvän äpärän, niin voimme yhdessä tavoittaa Hiipivän Varjon.”
”Kumppanuus?” Bronco sanoi, veti taskustaan savukkeen ja sytytti sen.
”Niin, voimme livahtaa Kanadaan Hiipivän Varjon avustuksella ja aloittaa sieltä uudestaan. Rajaryöstöillä.” Bronco tuntui pohtivan tätä suunnitelmaa vilkaisten ylhäälle kalloille. Sitten hän otti kiväärin käteensä ja latasi sen. ”Olkoon niin. Mene edellä niin yritämme houkutella hänet esiin.”
”Oletko hullu?! Entä jos et ehdi ja hän täyttää minut lyijyllä?” Rico katsoi Broncoa epäuskoisesti.
”Älä huoli, tiedän hänen toimintatapansa. Hän ei ammu sinua tuolta.” Bronco nyökkäsi kohti Fearin piilopaikkaa.
”...hän haluaa hoitaa sinut kasvotusten.” Hän lopetti. Rico tuijotti Broncon tyyniä kasvoja ja siirsi sitten katseensa kohti kallionkielekettä, jossa ei tällä hetkellä näkynyt mitään liikettä. Ilmeisesti ampuja antoi intiaanien tehdä työn.
”Oletko varma?” Rico käänsi katseensa jälleen muukalaiseen, joka otti tupakan sormiensa väliin ja puhalsi savut pois.
”Yep.”
”Pidäkin huoli siitä, että olet oikeassa, etkä kieroile.” Rico viimein sanoi nyökäten, ja vilkaisi sitten kohti intiaaneja, jotka keräsivät näppärästi hänen elossa olevia miehiään yhteen kasaan. Tämä tuntui olevan ainoa tilaisuus. Vaalea nainen tuntui juttelevan intiaaninaisen kanssa, ja sotureiden huomio oli kiinnittynyt vankeihin. Kostuttaen hermostuneesti kielellään hampaitaan, Rico nousi salamana ylös ja syöksähti kohti solaa, saaden peräänsä villejä huutoja jonkun nähdessä hänen yrityksensä. Helpotuksekseen hän kuitenkin kuuli muukalaisen aseiden laulavan perässään vastaten tuleen, joten hän pääsi vahingoittumatta solaan.
”Rico!” Susan huudahti Annalle, jonka kanssa jutteli, nähdessään rosvojohtajan katoavan kivien väliin. Intiaaninainen oli jo valmiina syöksymään miehen perään, mutta Annan käsi pysäytti hänet. ”Fear on kallioilla.” Saluunanomistajatar nyökkäsi kohti kallioita, ja kun Susan seurasi ystävänsä osoittamaa suuntaa, hän näki tumman hahmon nousevan ylös ja vilahtavan kohti solan suuta. Kotka sen sijaan oli lähtenyt majesteettisesti lentämään heitä kohti, Fearin lähettäessä lintunsa ystäviensä luokse, jotka oli nähnyt korkeudesta. Suuri lintu saisi turhan helposti huomion kiinnittymään hänen olinpaikkaansa.
Bronco, joka näki Ricon pääsevän turvallisesti solaan, huomasi myös Fearin katoavan kielekettä alaspäin kohti solan pohjaa. Mies siirsi suussaan olevan savukkeen toiselle puolelle suutaan, tarkasti aseensa ja lähti sitten hiipimään toista kautta kohti naisen aikaisempaa olinpaikkaa. Kohta hän kiipesikin jo kallion seinämää ylöspäin ja jatkoi naisen aikaisemmasta väijymispaikasta samaa reittiä alas, kuin mitä palkkatappaja oli
kadonnut. Sitä ei kuitenkaan Susan eikä Anna enää huomanneet, koska olivat kiinnittäneet huomionsa Tulikeihääseen, joka käveli heitä kohti tomahawk verta valuen.
Fear hiipi alaspäin kohti solan pohjaa, varoen tarkasti pudottamatta kiviä matkallaan. Hän olisi voinut näpsäistä miehen melko helposti kiväärillään, mutta tämä piti saada valitettavasti elävänä Trotterin juttusille, ettei kapteeni hyökkäisi intiaanikylään. Mieluiten nainen olisi kyllä vain ampunut miehen siihen paikkaan, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Onneksi sentään Susan oli viimein saapunut cheyennien kanssa leiripaikalle. Muuten he olisivat saattaneet joutua leikkimään pitkäänkin joukkion kanssa piiloudu-jaammu-leikkiä. Ehkä jopa niin pitkään, että vuorisolan toisella puolella odottava intiaani olisi alkanut hermostumaan ja tullut kenties tarkastamaan mitä Ricolle oli käynyt. Nähdessään häivähdyksen tummasta hahmosta viistosti alapuolellaan, nainen maastoutui nopeasti, jos Rico vaikka sattuisi katsahtamaan hänen suuntaansa. Ihme kylläkään, miestä ei näyttänyt huolestuttavan mahdollinen väijyminen kallioilla. Tämä ei kertaakaan ollut vilkaissut kohti ympärillään kohoavia kallioita ja se huolestutti hieman palkkatappajaa.
Joko mies ei kertakaikkisesti tajunnut olevansa vaarassa tai sitten tällä oli joku kieroilu takataskussa, ja Fear veikkasi viimeistä vaihtoehtoa. Rico ei voinut olla niin typerä, että lähti tavoittamaan Hiipivää Varjoa, vaikka tiesi tappajan väijyvän yläpuolellaan. Kun mies oli edennyt turvallisen matkan päähän, nainen irrotti saappaissaan olevat kannukset ja jätti ne muutaman kiven väliin sekä asetti kiväärinsä lepäämän vasten kalliota. Hän aikoi hoidella miehen pistoolilla, joka oli nopeampi ladata. Sitten hän hyppäsi kevyesti alas matalalta kielekkeeltä ilman pelkoa kannustimien paljastavasta kilahduksesta. Tavoittaessaan pohjan, nainen lähti hyvin varoen hiipimään miehen perässä, kiittäen isäänsä, joka oli opettanut lapsensa kulkemaan hiljaisesti maastossa kuin maastossa. Yksi asia kyllä huolestutti naista, Ricon varomattomuuden lisäksi, hän ei tiennyt kuinka pitkälle sola jatkuisi ja missä vaiheessa intiaanit olisivat miestä vastassa. Rico nimittäin ei missään nimessä saisi ehtiä heidän luoksensa. Tämä ajatus kannusti naisen etenemään hieman nopeammin, kunnes saapui pyöreän muotoiselle aukiolle. Ilmeisesti sola loppui tähän. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että vaikkei suoraa, suhteellisen tasaista reittiä ollut, niin muutama kallion liuske kohosi loivasti ylöspäin pitkin aukion seinämiä niin, että sitä pitkin voisi taluttaa hevosia perätysten. Liuskan päässä taas jatkui tasainen alue, joka ympäröi aukiota. Todennäköisesti hän olisi päässyt tänne asti seuraamaansa pitkää kielekettä, mutta koska palkkatappaja ei ollut tuntenut maastoa, oli hän katsonut parhaaksi laskeutua, kun se vielä oli mahdollista.
”Rico!” Fear huudahti, ottaen esiin pistoolinsa, jota oli säilyttänyt tällä kertaa lonkallaan, kivääreiden viedessä tilaa hänen selkäpuolellaan. Nainen nimittäin oli varma, ettei mies ollut vielä voinut ehtiä kiipeämään pitkää liuskaa ylös, vaan että tämä oli piiloutunut jonnekin. Tietenkin, mies oli tuntenut maaston ja sen, että lopussa odotti tämä hornankattila, joten sen takia hän oli kiirehtinyt tänne missä oli mahdollisesti parempi paikka odottaa seuraajaa. Jotenkin tämä oli myös arvannut, että nainen laskeutuisi alas heti ensimmäisen mahdollisuuden eteen tullessa. Varmistimen vaimea kilahdus ehti varoittaa naisen tarkkaa kuuloa, ja hän ehti syöksähtää suojaan erään ison kiven taakse luodin viuhahtaessa vaarattomasti hänen ohitseen. Hän oli huomannut luodin tulleen aivan aukion perällä olevan kivaröykkiön takaa. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut lähettää luotia vielä matkaan, sillä niitä ei ollut kovinkaan hänellä tuhlattavaksi. Hänen pitäisi päästä lähemmäksi. Varovaisesti hän kurkisti maastoon saaden palkaksi muutaman luodin lisää, joka sai hänet painumaan takaisin suojaan. Nopea kurkistus oli kuitenkin riittänyt hänelle, sillä hän oli nähnyt miehen piilopaikasta viistoon sijaitsevan, kallion ulkoneman, jonka taakse hän voisi livahtaa.
Muutama märkä pisara osui hänen päähänsä, ja pian aukiolla olevien niskaan romahti kaatosade, jonka pisarat tuntuivat pieniltä kiviltä, niin voimalla ne tulivat. ”No johan nyt on hemmetti.” Fear manasi itsekseen, yrittäen nähdä jotain sateen takaa. Sade kuitenkin sumensi näkökenttää niin, ettei hän pystynyt erottamaan Ricon piilopaikkaa sadeverhon takaa. Se hyvä puoli tässä kuitenkin oli, että jos hän ei erottanut miestä, ei mieskään voinut erottaa häntä. Tosin mies saattaisi ampua kuulonsa perusteella. Kokeillakseen tätä, Fear etsi käsiinsä kiven ja lähetti sen sitten vyörymään kohti Ricon piilopaikkaa, ja Fearin onneksi mies ampui kohti kiveä. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen, Fear kimposi ylös omasta piilopaikastaan ja syöksyi välittämättä peittää ääniään kohti uutta piilopaikkaa. Saman tien, kun Rico oli tajunnut ampuvansa tyhjää, hän käänsi tulituksen sinne suuntaan, saaden muutaman luodin kipinöiden osumaan naisen jalkojen juureen.
”Samperi!” Nainen kirahti heittäytyen selkä kallionpintaa vasten suojaan tulitukselta. Tällä kertaa hän kuitenkin lähetti luodin pistoolistaan matkaan nähdessään häivähdyksen tummasta hahmosta sateen takana. Sitten hän taas vetäytyi suojaisia kallioita vasten ja tyhjensi hylsyn piipusta, ladaten uuden luodin tilalle, katuen hetken sitä, että oli jättänyt molemmat revolverinsa Annalle. Kun tulitus oli tauonnut, Fear vilkaisi nopeasti kallion ulkoneman takaa huomaten myös Ricon vaihtaneen paikkaa. Tällä kertaa mies oli valinnut itselleen matalan, ylöspäin viettävän kielekkeen. Nopeasti nainen painui takaisin kallion suojaan. Hänen olisi yritettävä päästä sen toiselle puolelle ennen sateen lakkaamista. Muuten miehellä olisi lähes suora näköyhteys häneen. Siitä todistuksena nainen sai niskaansa luotikuuron, jonka tällä kertaa tunnisti lähtevän Tulilinnusta.
”Sinä kirottu penikka, olet pöllinyt aseeni!” Fear huudahti vastaten tuleen pistoolillaan. Ähkäisy, joka kuului Ricosta, kertoi että nainen oli osunut ainakin johonkin.
”Tule hakemaan se sitten!” Mies huusi hänelle vastaan ivallisella äänellä, mutta Fear pystyi huomaamaan siitä pidätellyn kivun.
”Taidanpa tullakin.” Fear vastasi ladattuaan jälleen pistoolin uhkaavasti hupenevasta varastostaan. Hänellä olisi enää kymmenisen kutia jäljellä, plus se yksi, joka oli piipussa.
”Pistoolin kanssa se on aika hankalaa, vai mitä luulet?” Mies naurahti pilkallisesti ampuen jälleen rullan tyhjäksi, juuri kuten Fear oli toivonutkin. Sade nimittäin oli alkanut hieman rauhoittumaan ja hän kykeni erottamaan kielekkeen, jolla mies makasi. Laskien jokaisen laukauksen, Fear lähti liikkeelle heti viimeisen luodin osuessa kiveen vaarallisen lähelle hänen päätään. Nopeasti kuin kissa Fear pyrähti juoksuun kohti Ricon ensimmäistä piilopaikkaa. Hän nimittäin oli huomannut, että sinne päästyään hänellä olisi koko ajan näköyhteys mieheen, eikä tämä voisi enää sateen suojassa siirtyä suojaisampaa paikkaan. Kuului käheä kirous miehen tajutessa naisen suunnitelman ja juuri hieman ennen suojaisaa kiviröykkiötä, nainen kuuli pesän napsahtavan kiinni ja saman ties mies jo yritti upottaa häneen luoteja. Heittäytyen alaspäin nainen kierähti viimeisen metrin kiviröykkiön taakse luotien viheltäessä ympärillään. Hän oli kyllä viime aikoina työllistänyt onnetarta sen verran, että kohta tämä varmaan kyllästyisi pitämään suojaavaa kättään palkkatappajan päällä.
”No hitto, se oli aika hemmetin uhkarohkeaa.” Mies huudahti kielekkeeltä.
”Kyllä nainen aseensa tuntee.” Fear sanoi koskettaen kaulaansa, tuntiessaan haavan auenneen temmellyksen aikana.
”Nainen?” Mies toisti hieman ihmetellen, jolloin Fear päätteli, että tuulen vihmoma sade, sekä kallion kaikuja aiheuttavat seinämät, vääristivät hieman hänen ääntään. Mies oli koko ajan luullut, että oli ollut tekemisissä miehen kanssa.
”Ah, sinä olet varmaan sen intiaanin ja vaalean ladyn ystävä, joka pääsi minulta karkuun.”
”Niin ja sinä olet varmaan tämän haisevan roskajoukon narrikuningas.” Fear heitti takaisin, saaden palkaksi matalan naurun.
”Kuulepas, herätit mielenkiintoni pitämällä puolia noinkin hyvin pelkällä pistoolilla, joten mitä jos istahtaisimme rauhassa juttelemaan?”
”Mitä jos ampuisin pääsi hajalle?” Nainen vastasi ihmetellen hieman, miten mies oli nyt yllättäen näin puheliaaksi alkanut.
”Tuo oli ilmeisesti kieltävä vastaus.”
”Oletkin fiksumpi kuin miltä näytät.”
”Hmm, no toinen ehdotus, mitäs jos luovuttaisit aseesi minulle?” Rico sanoi ja Fear yritti erottaa miehen hahmon kielekkeeltä, mutta naisen harmiksi mies oli kadonnut sieltä.
”Ja miksi minä tekisin sen?” Fear kysyi, haravoiden katseellaan aukiota ja huomasi yllätyksekseen miehen seisovan keskellä sitä. Vastauksena tähän, hän sai kuulla varmistimen loksahduksen, joka tällä kertaa kuitenkin tuli hänen takaansa.
”Tämä lienee tarpeeksi painava syy.” Kuului ääni ja Bronco käveli tyynesti savukettaan poltellen sadeverhon läpi, osoittaen häntä Fearin omalla, marmorikahvaisella revolverilla.
”SINÄ.” Fear sähähti kääntyen sitten kohti miestä ase kädessä.
”Ja vielä omilla aseillani” Nainen lisäsi hieman tyynemmin, vinosti hymyillen. Fearilla oli aina ollut jokseenkin musta huumori tietyissä tilanteissa. Vastakaikuna huumoriin, mies ampui tarkasti Fearin pistooliin, saaden sen lennähtämään hänen kädestään. Rico taas oli lähtenyt kävelemään rauhallisesti heitä kohti, ja seisahtui Fearin pistoolin luokse ja potkaisi sitä huvittunut ilme kasvoillaan.
”Pistoolia kantava mies häviää aina revolveria kantavalle miehelle, tai naiselle.” Rosvojohtaja sanoi ja jäi tuijottamaan Fearia sekä Broncoa.
”Erikoista että kannat upeiden revolvereidesi lisäksi myös tällaista roskaa. Et taidakaan olla niin kova loppujen lopuksi.” Rico jatkoi naurahtaen, Broncon edelleen osoittaessa revolverillaan Fearia, toisella kädellään hän otti tupakan suustaan puhaltaakseen savurenkaita ilmaan.
”Kovuutta ei mitata aseilla.” Fear sanoi tyynesti tuijottaen Broncoa silmiin, joka katseli takaisin samalla mitalla ja nyökkäsi hänet perääntymään kohti Ricoa, kunnes nainen oli miehen vieressä.
”Et kai usko selviäväsi tästä kultakutri?” Palkkatappaja kysyi.
”Taidanpa uskoakin.” Bronco vastasi ja loi Fearille vinon hymyn.
”Niin kiinnostavaa kuin tämä kaikki onkin, niin lienee aika lähteä jatkamaan kohti Hiipivää Varjoa. Hän ei saanut aseita, mutta kenties tämä lepyttää häntä.” Rico sanoi tyytyväisellä äänellä, ja tuuppasi Tulilinnun piipulla Fearia eteenpäin kohti kivistä liuskatietä, jota pitkin Bronco oli kiertänyt naisen taakse. Bronco taasen laski aseensa, Ricon ottaessa johdon käsiinsä ja kumartui poimimaan Fearin pistoolin maasta.
”Luuletko todella minun alentavan itseni jonkun haisevan punanahan käsiin?” Fear kysyi viileällä äänellä ja heittäytyi sivulle, napaten Ricon asetta pitelevästä kädestä kiinni, jonka jälkeen käänsi sen kohti Broncoa. Kuten Fear oli ajatellutkin, Rico oli samalla hetkellä, kun oli tajunnut naisen liikahtavan, painanut liipaisimesta, mutta koska palkkatappaja oli ehtinyt kääntää käden kohti Broncoa, luoti lähtikin kohti häntä hipaisten miehen olkapäätä, joka oli aavistellutkin jotain tämän kaltaista, joten ehti suojaan luodin tieltä tarpeeksi nopeasti.
Kiroten hutia, Fear yritti ehtiä suojaan ennen kuin Bronco lopettaisi hänen yrityksensä parempionnisella luodilla, mutta naisen yllätykseksi mies kyllä ampui, mutta sen sijaan että olisi osunut Feariin, se osuikin Ricoa käteen saaden tämän karjaisten pudottamaan Tulilinnun käsistään. Sitten mies heitti Fearin pistoolin tälle ja iski nyrkillä tilanteesta hämmentynyttä Ricoa, joka menetti tasapainonsa ja liukastui sateen kastelemalla maalla. Tilanteen saama käänne, sai Fearin silmät hieman leviämään hämmästyksestä, kun hän katsoi epäluuloisesti Broncoa, joka heitti savukkeen maahan, jossa se sihahti kerran ja sammui. Sitten mies kumartui ja nosti Tulilinnun käsiinsä, osoittaen nyt sillä sekä yhdellä omalla revolverillaan Ricoa, joka tuijotti yhtä hämmästyneenä kuin Fear, Broncoa.
”Mitä tämä nyt oikein on?” Nainen viimein sai sanottua, tuntien lievän ärtymyksen kutittavan kurkkuaan. Bronco oli pelastanut naisen, mutta eikö tämä ollut jo kerran hypännyt Ricon kelkkaan? Epävarmana tilanteesta hän osoitti kumpaakin miestä vuorotellen, yrittäen hillitä haluaan ampua molemmat siihen paikkaan.
”Tilanteet vaativat reagoimista. Mene sinä katsomaan miten Anna ja Susi voivat, ja jätä tämä minulle.”
Bronco selitti siirtämättä katsettaan Ricosta, joka ei uskaltanut väräyttää lihastakaan kolmen piipun osoittaessa häneen.
”Älä selitä, tai saatan päätyä ampumaan teidät molemmat.” Fear sanoi, saaden Broncolta hieman huvittuneen vilkaisun silmäkulmastaan.
”Todellako? Sinulla on vain yksi luoti, jolla ampua, jompikumpi selviää silti.”
”Yeah, ja arvaa kumman ampuisin?” Fear katseli lievä hymyn väre kasvoillaan Broncoa, josta oli ystävällisyys kaukana.
”Oletko varma, että ehtisit?”
”Ehtisin varmasti kultakutri, usko pois.”
”Uskon että saattaisit ehtiäkin, EagleEyes. Mutta kuinka kannattavaa se on? Saatatte joutua metsästämään Ricoa viikkotolkulla, eikä Trotter odottele ikuisesti. Joten pyydän uudestaan, anna minun huolehtia Ricosta.”
”Miksi luottaisin sinuun? Petit meidät jo kerran.”
”Koska olisin voinut ampua sinut jo aikoja sitten, mikäli se olisi ollut tarkoitukseni. Samoin kuin ystäväsi.”
”Ja myös minulla on syyni hoidella hänet.” Ukkonen jyrähti jossain, peittäen melkein Broncon sanat alleen. Nainen meinasi väittää vielä vastaan, mutta jokin miehen katseessa sekä olemuksessa sai hänet muuttamaan mieltään.
”Selvä sitten. Mutta katsokin ettet petä meitä enää. Silloin metsästän sinua vaikka läpi hornan.”
Fear sanoi ja laittoi pistoolinsa vyön alle. Kuten jo aikaisemmin oli tullut todistettua; mies oli nopeampi ampumaan, joten mikäli se olisi ollut aikeena, niin nainen olisi ollut jo kuollut. Kirous sentään. Sitten hän käännähti ympäri ja lähti kävelemään pitkin askelin kohti leiripaikkaa, josta ei kuulunut enää taistelun ääniä.
”Tämä muuten taitaa kuulua sinulle.” Bronco kuitenkin vielä huudahti hänen peräänsä ja heitti Fearin asevyön revolvereineen naiselle, saaden tämän pysähtymään paikoilleen.
”Kiitos, ja muistakin tuoda Tulilintu takaisin.”
”Etsit minut muuten helvetistä käsiisi vai?”
”Täsmälleen.” Fear sanoi ja kääntyi juoksemaan kohti leiripaikkaa, pysähtyen välillä vain noukkimaan mukaansa kiväärin sekä irrottamansa kannukset.
”Minnekäs noin kiire on?” Bronco kyykistyi Fearin lähdettyä Ricon puoleen ja asetti Tulilinnun piipun vasten tämän niskaa.
”Sinä katala kyy, aavistin ettei sinuun olisi pitänyt luottaa.” Rico sähähti tuntiessaan kosketuksen. Mies oli sillä aikaa, kun kaksikko oli keskittynyt kinastelemaan, yrittänyt ryömiä pois miehen ulottuvilta piiloutuakseen johonkin.
”No mutta luotit silti.” Bronco sanoi ja kuului tulitikun raapaisun ääni hänen sytyttäessä savukkeen.
”Aiotko todella ampua minut?” Rico kääntyi kohtamaan Broncon sinisen katseen.
”Aionko?” Bronco sanoi tyynesti ja heitti tulitikun Ricon rinnan päälle. Henkäisten kauhusta mies huitaisi palavan tikun pois, ennen kuin se sytyttäisi hänen vaatteensa. Hänen onnekseen sade oli kuitenkin kastellut paidan kankaan läpimäräksi, joten tuli ei ehtinyt tarttua siihen.
”Et voisi. Olen aseeton.”
”Niinkö?” Bronco sanoi ja vilkaisi merkityksellisesti miehen lantiota kiertävää asevyötä. Tämä sai Ricon käden nytkähtämään kohti asevyötä, mutta hän ei kuitenkaan kaivanut esiin asettaan.
”Ota vain se.” Bronco sanoi ja nousi ylös miehen luota, siirtäen tupakan toiseen suupieleensä.
”Entä jos irrotan sen?” Rico kysyi ovela ilme kasvoillaan, mutta Bronco vain kohautti olkiaan.
”Omapa on valintasi. Silloin kuolet raukkamaisena miehenä, joka ei edes yrittänyt puolustautua.” Tämä sai Ricon nielaisemaan kuuluvasti. Hän alkoi hiljalleen tajuta, että tämä mies, muukalainen, oli jotain muuta kuin näytti. Tämä ei ollut normaali palkkiometsästäjä saatikka lain mies, muukalainen oli... värähtäen Ricolle tuli mieleen koston enkeli.
”Kuka sinä oikein olet?” Rico yritti kysyä, mutta hänen äänensä tuntui tukehtuvan johonkin muistoon, joka sai kymmeniä muistikuvia välähtämään ajatuksissaan.
”Tämä ehkä virkistää muistiasi.” Bronco kaivoi taskustaan rypistyneen, kellastuneen valokuvan, jota näytti miehelle. Ricon silmät pyöristyivät hänen tunnistaessa kuvan esittämän henkilön.
”Hän ratsasti kerran joukoissasi Martella, sitten petit hänet ja jätit hänet hyeenojen ja korppikotkien syötäväksi, elävänä.” Bronco pudotti valokuvan miehen rinnalle, jonne se jäi lepäämään kuvapuoli ylöspäin, niin että käpristyneen kuvan kasvot tuijottivat Ricoa kuin ivaten.
”Ja vain sen takia, että himoitsit äitiäni, joka tappoi itsensä mieluummin, kun joutuisi käsiisi. Sen tähden petit ja tapoit isäni, vaikka hän oli niin monta kertaa henkesi pelastanut.” Koplan johtaja yritti hapuilla asetta käteensä, lukiessaan tuomionsa miehen kovista silmistä, mutta se oli liian myöhäistä. Kun lauseen viimeinen sana haipui ilmaan, Bronco puristi Tulilinnun liipaisimesta ja luoti upposi miehen rintaan, juuri valokuvan alapuolelle. Luodin ilmavirta sai valokuvan lennähtämään Ricon otsalle, jonka päälle tihkuva sade sen liimasi.
”Kuinka kiittämätöntä.” Bronco sanoi tuijottaen miehen ruumista. Sitten hän kumartui riisumaan tältä Fearin asevyön, johonka sujautti Tulilinnun, jonka jälkeen hän otti vettyneen valokuvan käsiinsä, jonka päälle oli pisaroinut hieman verta, katsellen sitä mitään ilmaisematon katse silmissään. Sitten hän sujautti valokuvan taskuunsa ja lähti kävelemään Fearin asevyötä kantaen kohti leiripaikkaa, jättäen sateen huuhtomaan veristä ruumista, jonka ammottavat silmät tuijottivat tyhjinä ylös sateeseen.
Fearin palatessa leiriin, hän huomasi heti, että taistelut olivat todellakin ohitse. Viitisen ryökälettä, jotka olivat säästyneet intiaanien käsittelystä, nyhjöttivät pienessä, äkkiä kokoon kyhätyssä vankikopissa vieri vieressä. Susan ja Anna taas tuntuivat juttelevan komeannäköisen intiaanisoturin kanssa leirin reunamilla. Kaksikon huomatessa lähestyvän Fearin, heidän kasvoilleen kohosi huojentunut hymy, Intiaanimies sen sijaan rypisti kulmiaan hieman nähdessään hänet ja teki muutaman merkin, joidenka tarkoitusta Fear ei lähtenyt arvailemaan. Spike istuskeli vankkureiden päällä repien lihaa peuran vasasta, ollen niin keskittynyt syömiseensä, ettei edes huomannut kumppaninsa saapumista. Tosin Fear tiesi, ettei kotka olisi välttämättä reagoinut mitenkään vaikka olisi huomannutkin hänet. Apollo makaili valppaana vankkureiden vieressä, katse tiiviisti kiinnitettynä kotkan ruokailuun, jos vaikka hänellekin tipahtaisi lihanpalanen. Näky sai Fearin naurahtamaan itsekseen hänen saavuttaessa ystävänsä.
”Spike ei tiputtelisi ruokaa edes minulle, vaikka olisin nälkään nääntymässä.” Palkkatappaja lausahti hymyillen ystävilleen.
”No tuo saalis oli alun perin Apollon.” Susan sanoi vilkaisten hieman moittivasti Fearia.
”Miksi sinä minua katsot? En minä sitä pöllinyt.” Fear kysäisi hämmästyneenä.
”Et sinä, mutta kotkasi päätti vohkia suden tappaman lounaan.” Anna vastasi naureskellen.
”Olet opettanut Spiken huonoille tavoille.” Intiaani lisäsi Fearille, jonka kasvoille kohosi vastustamaton virne.
”Mitä? Minua on turha syyttää. Minä mitään sille ole opettanut. Mutta melko tyhmänrohkea temppu kyllä varastaa nälkäisen suden saalis.” Fear katsahti Spikea arvostavasti.
”Ja epäreilu, se tietää, ettei Apollo voi seurata sitä tuonne.” Intiaani nyökkäsi kohti vankkureita.
”Mutta niinhän sitä sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen.” Anna vinkkasi silmää Fearille.
”Vihjaatko muka, että minä olen tyhmänrohkea ja epäreilu?”
”Minä en sitä sanonut.” Saluunanomistajatar vastasi hymyillen viattomasti, mutta vakavoitui sitten.
”Miten Rico, hän ei näyttänyt olevan mukanasi.”
”No hänelle tuli muuta puuhaa.” Fear vastasi hieman vältellen, saaden molemmilta ystäviltään epäluuloisen katseen.
”Älä sano, että tapoit hänet.” Susan sanoi pahaentisesti.
”En, sen voin vannoa, etten tappanut häntä.” Anna ja Susan meinasivat mainita jotain siitä, kuinka luotettavaa palkkatappajan vannominen oli, mutta kysyivätkin sen sijaan;
”Missä hän sitten on?”
”En ole oikein varma.”
”Miten niin, et ole varma?” Anna kysyi tuijottaen tiukasti ystäväänsä.
”Kun satuin törmäämään matkalla vanhaan ystäväämme.”
”Broncoon?!”
”Yeep.” Nainen nyökkäsi ja jatkoi sitten;
”Jätin Ricon hänelle.”
”MITÄ?!” Susan ja Anna huudahtivat yhteen ääneen.
”Hän tahtoi itse hoidella Ricon jostain omista syistään.”
”No sehän somaa. Varmaan ne kaksi samperin idioottia nyt karauttavat täyttä laukkaa jonnekin taivaan tuuliin ja katoavat iäksi. Mikä hemmetti sinuun oikein meni?” Anna lausui kiihtyneellä äänellä. Aina silloin tällöin saluunanomistajattaresta paljastui melkoisen karkeitakin piirteitä.
”En usko. Luulen että hän oli nyt tosissaan. Jokin hänessä sai minut vakuuttuneeksi.”
”Sinut vakuuttuneeksi? Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun joku saa sinut vakuuttuneeksi jostain.” Anna sanoi kuivasti ja jatkoi;
”Fear kuuntele, se hiivatin kaksinaamainen kyy petti meidät, antoi minut ja Suden tarjottimella sille samperin paskiaiselle.” Anna kihisi kostonhimoisena.
Juuri kun Anna oli tämän saanut sanottua, he näkivät Broncon ilmestyvän kalliosolasta ja lähtevän suunnistamaan heitä kohti. Kun mies saapui heidän luokseen, Anna sylkäisi halveksivasti miehen saappaille Susanin tuijottaessa vihreät silmät palaen miestä.
”En taida olla suosiossa.” Bronco sanoi ja ojensi Fearille tämän Tulilinnun asevyössä, jonka nainen kietoi nopeasti rintansa ympärille.
”Kuvittelitko sitten muuta?” Fear sanoi. Anna sen sijaan ei tyytynyt vain sanalliseen pilkkaan, vaan hän läimäytti niin kovasti kuin vain kykeni miestä poskelle, saaden tämän pään retkahtamaan sivulle. Susan sen sijaan katsoi parhaaksi palata intiaanien luokse. Hän ei nimittäin ollut varma olisiko kyennyt hillitsemään itseään niin, että olisi vain lyönyt mistä.
”Taisin ansaita tuon.” Mies sanoi kääntyessä takaisin katsomaan Annaa ja Fearia, pyyhkäisten suupieltään, josta tihkui verta Annan navakan lyönnin jäljiltä.
”Ansaitsisit paljon enemmänkin!” Anna sähähti ja kääntyi seuraamaan Susania, haluamatta tällä hetkellä olla tekemisissä miehen kanssa enempää.
”Hän ei todellakaan ole mikään lady.” Bronco sanoi Fearille, joka katseli häntä lievän huvittuneena.
”Luulitko tosiaan niin?”
”Enpä oikeastaan.” Bronco sanoi siirtyen katselemaan Annaa ja Susania.
”No niin makaa kuin petaa.” Fear sanoi ja kääntyi aikomuksenaan lähteä kohti ystäviään.
”Enkö saakaan sinulta turpiini?” Mies sanoi saaden naisen pysähtymään.
”Minä vaadin hyvityksiä revolvereilla, en nyrkeillä.” Fear sanoi ja otti harkitun hitaalla eleellä Tulilinnun kotelostaan ja pyöräytti sitä huolettomasti kädellään, kääntyessään kohti Broncoa, joka katseli revolverin piippua tyynesti. Ainoa merkki, joka kertoi miehen suhtautuvan naisen eleisiin vakavasti, oli se, kun hän asetti rennosti kätensä omalle asevyölleen. Hetken aikaa kaksikko tuijotti vakavasti toisiaan silmiin, kunnes Fear hymähti.
”Mutta minulla on luodit lopussa.” Tämän sanottuaan nainen pyöräytti aseen koteloonsa, ja käänsi selkänsä Broncolle, jonka olkapäät rentoutuivat hieman hänen pudottaessa kätensä asevyöltään.
”Olisit vain antanut mennä.” Anna sanoi Fearille, tämän tullessa ystäviensä luokse. Anna oli pitänyt silmällä Fearia ja Broncoa, kun taas Susan puheli erään intiaanisoturin kanssa. Kun hän huomasi Fearin saapuneen, hän kääntyi kohti ystäväänsä.
”Sinä et olekaan vielä tavannut Tulikeihästä, näiden cheyennien päällikön Mustan Nuolen poikaa.” Susan esitteli intiaanisoturin palkkatappajalle. Fear kumarsi pienesti hurjan näköiselle soturille ja esitti tälle kunnioittavan tervehdyksen cheyenneksi, jonka Susan oli opettanut niin hänelle kuin Annallekin.
”Ja tämä on EagleEyes.” Susan kääntyi kohti päällikköä, joka silmäili Fearia melko epäystävällisesti.
”Hän ei taida pitää minusta.” Fear kuiskasi Annalle suupielestään.
”Tuot huonoa onnea.” Vaalea nainen virnisti ystävälleen.
”Ah, hyvä. Luulin että haisen.” Palkkatappaja naurahti seuraillen vilkkaasti puhuvaa Susania, sekä Tulikeihästä, joka oli nyt ottanut tarkastelunsa kohteeksi Broncon, joka katseli heitä.
”Et tavallista pahemmalle.” Anna ehti huomauttaa ennen kuin Susan kääntyi puhumaan heille hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Tulikeihäs sanoo tuntevansa Broncon.”
”Mitä?!” Tämä ilmoitus sai Annan ja Fearin katsahtamaan toisiinsa ihmeissään, ja sitten taas Susaniin, joka nyökkäsi.
”En saanut aivan kaikesta selvää. Heidän murteensa on hieman erilaista kuin oman heimoni, mutta sain käsityksen, että Musta Nuoli, hänen isänsä, tuntee Broncon ja että tämä oli tehnyt joskus palveluksen hänelle, jonka takia he olivat säästäneet miehen hengen. En aivan saanut selvää siitä, miksi he olisivat ensin olleet tappamassa häntä.”
”Ehkä hän petti heidät.” Anna huomautti kuivasti ja sai Fearin ja Susin naurahtamaan, kunnes Susan jälleen syventyi keskusteluun intiaanin kanssa. Ilmeisesti asia ei koskenut enää heitä, taikka Broncoa, joten Fear ja Anna tunsivat itsensä hieman ulkopuolisiksi.
He päättivät siirtyä hieman kauemmaksi vilkkaaseen keskusteluun syventyneistä intiaaneista ja kävellessä eteenpäin, he kuulivat taustalta Susanin iloisen naurun. Sadekin oli hiljalleen lakannut ja pilvet alkoivat väistyä paljastaen jopa auringon silloin tällöin harmaalta taivaalta.
”Susi todella rakastaa olla omiensa parissa.” Fear sanoi Annalle, katsellen Tulikeihästä ja Susania, jotka näyttivät olevan täsmälleen samalla aaltopituudella.
”Hmm, kai meistä jokainen joskus kaipa omiensa pariin.”
”Tai siis...” Anna korjasi muistaessaan, että Fear oli kolmikosta ainoa, jolla ei omaisia ollut. Annalla itsellään oli perheensä, jonka luokse kyllä harvoin kaipasi, ja Susanilla yhteenkuuluvuus cheyennien kanssa.
”Näh, anna olla.” Fear vilkaisi ystäväänsä hymyillen arvaten tämän ajatukset.
”Mitäs nyt?” Anna kysyi vaihtaakseen puheenaihetta.
”Miten niin?”
”Sitä vaan, että Bronco ilmeisesti hoiteli Ricon. Ei muuten mitään, mutta kuinka helkutissa me todistamme sille kovapäiselle Trotterille, että El Muerto oli pelkkää huijausta?”
”Hmm.” Fearin otsa rypistyi hieman. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa enää tilanteen kehityttyä siihen mitä se oli ollut. Yleensä hänen ei muutenkaan tarvinnut miettiä todistelua, etsintäkulutukset olivat tarpeeksi riittäviä.
”Et tainnut miettiä sitä vai?” Anna kääntyi katsomaan ystäväänsä, joka virnisti olkiaan kohauttaen.
”Minun ei tarvitse yleensä saada ketään hengissä sheriffeille.”
”No sen me kyllä tiedämme.” Anna sanoi kirpeästi.
”Mutta emme ehkä tarvitsekaan Ricoa siihen.” Fear sanoi silmät kirkastuen ja kääntyi kävelemään kohti häkkiä, johon loput roistot olivat pantu. Kaksi henkiin jäänyttä intiaania olivat tiukan valvonnan alla Tulikeihään soturien keskellä.
”Niinkö?” Anna sanoi hieman epäillen seuraten ystäväänsä.
”Yep, ehkä muutama noista miekkosista suostuisivat puhumaan oikeudessa Ricoa vastaan.”
”Ja luulet heidän kiltisti lavertelevan kaiken?” Anna kysyi sarkastisesti pysähtyen ystävänsä viereen, joka tuijotti nyt miettiväisesti viittä häkissä kyhjöttävää miestä.
”Osaan suostutella.” Palkkatappaja vilkaisi silmää iskien Annaan ja avasi sitten häkin oven, repäisten tylysti erään ryökäleen esiin. Anna puolestaan sulki häkin oven ja jäi sitten seuraamaan tilannetta nojaillen kallioon. ”Tiedätkö, meillä on pieni ongelma.” Fear sanoi irrottaen kätensä roiston kauluksesta.
”Kerronko sulle, minne voit ongelmasi tunkea?” Mies vastasi sylkäisten uhmakkaasti, vaikkakin hän vilkuili hieman varovaisesti edessään olevaa naista.
”Voin kuvitella sen. Mutta asia on nyt niin, että tarvitsemme sinut todistamaan oikeudessa Ricon suunnitelman. Hän kun ei enää suureksi suruksemme ole keskuudessamme.” Fear sanoi välittämättä miehen röyhkeydestä.
”Hah, ja minähän en teitä auta.” Mies sanoi halveksivasti, saaden yhdenmukaista mutinaa häkissä olevilta tovereiltaan.
”Sepä sääli, sinun puolestasi.” Fear sanoi ja ennen kuin mies ehti tehdä mitään, naisen nyrkki pamahti miehen leukaan, saaden tämän horjahtamaan vasten Annaa, joka tarttui kiinni ryökäleen käsiin pitäen tätä pystyssä.
”Saamarin nartut!” Mies sähähti, saaden Fearin iskemään häntä uudestaan nyrkillä kasvoihin ja hänen päänsä retkahtamaan toiselle olalle. Anna kuitenkin pakotti miehen pysymään pystyssä. Kun mies kohotti päänsä, Fear otti hänen niskastansa kiinni ja pamautti polvensa miehen mahaan.
Korahtaen mies putosi polvilleen Annan astuessa sivuun ja lopettaessa miehen tukemisen. Fear sen sijaan kumartui miehen puoleen, tarttuen kiinni tämän likaisista hiuksista ja käänsi tämän päätä kohtaamaan naisen armottomat silmät.
”Kysynkö jo uudestaan?” Saadessaan vastaukseksi verisen klimpin rintamukselleen, nainen paiskasi miehen takaisin maahan ja potkaisi tätä navakasti saappaansa kärjellä kylkeen, jonka jälkeen polkaisi kantapäänsä miehen sormille saaden tämän ulvahtamaan tuskasta. Tehostaakseen vaikutusta, nainen käänsi saappaansa kantaa pyörittäen sitä miehen sormilla. Sitten hän asetti toisen kantansa miehen kaulalle ja pakotti saappaansa kärjellä tämän leuan ylös. Anna oli kaivanut esille toisen veitsensä ja pyöritteli sitä nyt käsissään luoden mieheen pahaenteisiä katseita.
”Joko alkaa yhteistyö sujua?” Fear kysyi, mutta koska mies vaikutti edelleen mykältä, hän astui pois miehen päältä ja nyökkäsi Annalle, joka nosti roiston ylös ja heitti hänet vasten Fearia, joka otti toisella kädellä tiukasti kiinni miehen kauluksesta ja veti tämän kasvot aivan lähelle omia kasvojaan.
”Taidat olla aika sinnikäs veijari vai?”
”Painu hornaan!” Mies korisi vastaukseksi, jolloin Fear hellitti hieman otettaan, paiskatakseen miehen kasvot päin polveaan, joka osui kuvottavasti rusahtaen miehen nenään, murtaen sen.
”Kyllä vain, mutta sinä päädyt sinne ennen minua.” Sen sanottuaan, nainen heitti miehen vasten kalliota. Kun mies yritti kääntyä kohtaamaan palkkatappajaa, oli Fear jo hänen selässään kiinni, vangiten toisella kädellä ryökäleen käden selkäpuolelleen ja painaen toisella kyynärvarrellaan tämän kasvoja vasten kiven karheaa pintaa.
”Onko Rico todella tämän kaiken arvoinen?” Nainen sanoi iskien miehen pään kallioon. Tämä sai viimein roikaleen vingahtamaan jotain.
”Takariviin ei kuulunut.” Fear sanoi hellittäen otettaan sen verran, että mies sai äänensä kuuluviin. ”Minä en tiedä mitään!”
”Todellako.” Nainen sanoi ja iski miehen pään uudelleen kiven pintaan, johon oli jo edellisestä iskusta tarttunut punertavan tahmainen jälki.
”Ei, ei! Vannon sen, en tiedä mitään. Mutta tiedän jonkun, joka tietää!” Mies vastasi ääni soperrellen. Fear tuhahti ja hellitti otettaan, heittääkseen pahoinpidellyn miehen niskasta kivikkoiseen maahan. Miehen yrittäessä kömpiä vaivalloisesti ylös, Fear käveli tyynesti tämän eteen, joten ensimmäinen asia, jonka mies näki nostaessaan päätänsä, oli Fearin saapaspari kasvojensa edessä.
Roistolla oli kuitenkin sen verran vielä sinnikkyyttä jäljellä, että hän tarttui kiinni Fearin nilkkoihin saadakseen tämän kaadettua. Nainen kuitenkin pysäytti miehen hyvin nopeasti, vetäisemällä revolverinsa esille ja lähettämällä sillä luodin matkaan, joka hipaisi miehen ohimota ja repäisi matkallaan tämän korvalehden irti. Kammottava tuskan kiljaisu halkoi läpi leirin saaden Susanin ja tämän intiaanien lopettamaan keskustelunsa ryhmän jäsenten kääntyessä katsomaan heitä. Bronco myös katseli heitä hattunsa varjosta syrjemmällä, savukettaan imeskellen.
”Tuo ei ollut kovin fiksua.” Anna sanoi ryökäleelle, joka oli painanut kätensä vasten kammottavaa haavaa, jossa hänellä ennen oli ollut korva.
”Sinä helvetin kirottu paholainen!” Mies sylki suustaan, tuijottaen Fearia silmät leimuten.
”Saat katua sitä surkeaa päivää, kun synnyit. Lain mukaan -” Mies sähisi mutta nainen keskeytti hänet tylysti.
”Luuletko minun välittävän hittoakaan laista?” Fear kysyi ja jatkoi sitten nyökäten kohti intiaanisotureita; ”Luuletko heidän välittävän laista?”
”...taikka hänen?” Nyt palkkatappaja nyökkäsi kohti Annaa, joka kaiveli veitsellään kynnenalusia.
”Tai edes hänen?” Fear vielä sanoi viitaten kohti Broncoa, jonka jälkeen kyykistyi miehen puoleen, painaen revolverinsa piipun vasten tämän leuanalusta.
”Olet aika heikoilla amigo. Täällä kaikki ovat yhtä laista välittämättömiä kuin sinä ja usko pois, kukaan meistä ei surisi sinun kirppuista nahkaasi, saatikka muiden Ricon syöpäläisten.” Fearin välinpitämätön ääni sai jopa Annan sisällä kiirimään värähdyksen. Hän eikä Susan kumpikaan tahtonut muistaa, että Fearin maine tunteettomana tappajana oli ansaittu ja väkivalta, joka häntä ympäröi, ei ollut liioiteltua, kuten niin usean muun ”pyssysankarin” kohdalla. Kaksi muuta vain välillä unohtivat sen minkä kanssa olivat tekemisissä, koska he olivat ainoat jolle, palkkatappaja näytti persoonansa inhimillisen puolen.
”Joten miten on?” Nainen lopetti saaden miehen nielaisemaan. Hän oli juuri tajunnut saman asian, mitä Anna oli miettinyt. Tältä naiselta ei olisi odotettavissa armoa.
”Sitä minäkin.” Fear sanoi miehen nyökätessä, ja tällä kertaa hän todella näytti siltä kuin tarkoittaisi sitä mitä sanoi. Pitäen revolverin käsissään, nainen kohosi ylös miehen luota katsellen tätä odottavaisesti.
”Eli jatkaisimmeko siihen, minne jäimme ennen typerää yritystäsi.”
”Kuten sanoin, minä en tiedä mitään Ricon suunnitelmista, mutta tiedän erään, joka tietää.” Mies sanoi nousten horjuen jaloilleen. Anna oli heittänyt hänelle likaantuneen rätin, jonka mies painoi vasten päänsä sivulla olevaa haavaa tyrehdyttääkseen verenvuodon.
”No älä turhaan pidä meitä jännityksessä.” Anna sanoi viileästi, saaden miehen vilkaisemaan itseään raivostuneen alistuneena.
”Carlos.” Ryökäle sanoi narskuttaen hampaitaan vasten toisiaan.
”Carlos?” Fear kohotti kulmakarvaansa.
”Niin, hän on meksikolainen pueblo intiaanien jälkeläinen, joka toimi tulkkina meidän ja Hiipivän Varjon välillä. Hän oli Ricon oikea käsi.”
”Ja hän on missä?” Anna kysyi saaden miehen nyökkäämään kohti häkkiä.
”Emmeköhän pärjää tästä eteenpäin ilman sinua.” Fear sanoi miehen nyökättyä, ja otti tästä kiinni lähtien raahaamaan miestä kohti häkkiä. Anna kipaisi edelle ja avasi häkin oven.
”Kuka teistä on Carlos?” Saluunanomistajatar kysyi joukkiolta, jotka tuijottivat häntä raivoava katse silmissään.
”Minä.” Eräs mies sanoi ja joukon läpi työntyi esiin kookas, ilkeän näköinen mies, jolla oli erikoisen valkoiset hiukset ja kammottavan vaaleat silmät, sekä arpeutuneet, luihun oloiset kasvot.
”Taidat tykätä äänestäsi, kun et suoraan voinut sanoa hänen olevan albiino.” Fear sanoi ivallisesti heittäen ryökäleen häkkiin. Arvaten miksi hänet haettiin, albiino astui häkistä katsellen tyynen näköisenä kaksikkoa, joka sulki oven tämän perässä.
”Veikkaan, ettei sinuun toimi sama keino kuin kaveriisi.” Fear sanoi tarkastellen miestä päästä jalkoihin.
”Arvasinkin ettet ole typerys.” Albiino vastasi kohottaen hieman toista suupieltään vinoon hymyyn, josta oli hyväntahtoisuus kaukana.
”Mitkä siis ovat vaatimuksesi?”
”Täydellinen armahdus joka osavaltiossa.”
Miehen vaatimus sai Fearin ja Annan katsahtamaan toisiaan.
”Et voi olla tosissasi.” Anna sanoi albiinolle, joka katseli heitä kahta tyynesti.
”En löisi siitä vetoa.” Mies sanoi viileällä äänellä.
”Kai tajuat, ettemme voi saada jokaisen osavaltion suostumusta järjettömään pyyntöösi. Kysymykseen tulee ainoastaan Washington.” Fear sanoi, saaden värittömät silmät kiinnittymään itseensä.
”Se on sitten teidän ongelmanne.” Mies kohautti olkiaan.
”Kyllä se on sinunkin ongelmasi. Joudut nimittäin ilman puhumista roikkumaan köyden jatkoksi, tihutöidesi lista on sen verran pitkä. Washingtonista sinun olisi helppoa livahtaa Kanadan puolelle, jossa kaulasi ei, ainakaan vielä, olisi vaarassa.”
”Ja luulette ettei rajavartiosto kiinnitä huomiota minuun vai?” Mies naurahti kuivasti.
”Sen pystymme takaamaan.” Fear sanoi, saaden Annalta kysyvän katseen, joka ei kuitenkaan kiinnittänyt albiinon huomiota, joka oli hiljentynyt miettimään naisen ehdotusta. Sen sijaan Anna veti Fearin hieman syrjemmälle.
”Kai tiedät, ettei sinulla ole minkäänlaisia valtuuksia luvata tuolle ryökäleelle yhtään mitään? Lainvartijat huolehtivat armahduksista ja minun muistaakseni, et juuri nyt ole suosiossa heidän keskuudessaan.”
Saluunanomistajatar sanoi matalasti, pitäen huolen siitä, etteivät sanat kuuluneet roiston korviin.
”Yeah, me tiedämme sen, mutta hän ei.” Fear vastasi luoden kuivakkaan hymyn ystävälleen, siirtäen sitten katseensa julman näköiseen albiinoon, joka lähestyi heitä.
”No?”
”Armahdus Washingtonissa ja vapaa pääsy Kanadan puolelle?”
”Lupaan sen vanhempieni nimeen.”
”Ei aivan sitä mitä odotin, mutta saatte kyllä sitä vastaan kuulla todistuksen El Muerton haamukullan suhteen.”
”Entä Volontén suhteen?” Anna kysyi, jolloin albiino hymyili hänelle vinosti.
”Osavaltioiden armahdus Päänahka-Luigia vastaan.” Kaksikko sai tästä tarvitsemansa varmistuksen sille, mitä olivat arvailleetkin; Volónte oli kuin olikin jotenkin sotkeutunut hommaan, ja todennäköisesti aika suurestikin.
”Ei tule kysymykseenkään.”
”Sitten pelkkä El Muerto, sénjoritas.”
”Sovitaan sitten niin.” Fear sanoi ja vilkaisi ystäväänsä. Tähän heidän oli tyytyminen.
”Jätämme sinut Cascaden sheriffin huomaan odottamaan sinitakkeja, joille lähetämme sähkeen tilanteesta. Kun he ovat saaneet todistuksesi, olet vapaa mies.” Fear sanoi ja lähti sitten viemään albiinoa takaisin häkkiin. Anna sen sijaan lähti kävelemään kohti Susania, joka oli seurannut intiaaniensa kanssa heidän asiointiaan ryökäleiden kanssa.
”Fear taas vauhdissa.” Susan huomautti Annalle, hänen saapuessaan intiaanien luokse.
”Tiedät hänen suostuttelutapansa.” Saluunanomistajatar vastasi päätään pudistaen.
”Tuppaan aina välillä unohtamaan mikä hän on.” Intiaaninainen sanoi erikoinen katse silmissään, samalla kun Fear tulikin jo heidän seuraan hymyillen itseensä tyytyväisenä.
”Tajuathan sinä, että lupasit tuolle albiinolle jotain mitä et voi toteuttaa?”
”Aistinko moitteen äänestäsi?” Palkkatappaja vilkaisi virnistäen Annaa.
”On aika tylyä luvata miehelle hyödyn vuoksi elämä vaikka tämä kuolee.”
”Sellaista sattuu. Hänhän pelastaa kuitenkin lukuisia henkiä.”
”En usko hänen arvostavan sitä kovinkaan kiikkuessaan kansan töllisteltävänä köydessä.”
”Olisi miettinyt sitä ennen kuin löi hynttyyt yhteen Ricon ja Volónten kanssa.” Fear vastasi huolettomasti.
”Kertoiko hän, miten kenraali liittyi juttuun?”
”Yeah. Hän oli varsin puhelias, kun hieman kyseli.”
”No?” Anna sanoi kehottavasti, hänen ja Susanin katsellessa odottavaisesti Feariin.
”Vaikuttaa siltä, että Päänahka-Luigi on syvemmällä tässä sopassa kuin arvata saattaakaan. Hän on toimittanut Ricolle aseita päämajasta, joka taas oli jatkanut aseiden toimittamista Hiipivälle Varjolle. Näistä saadulla kullalla, on kelpo Luigi aikonut saada etelävaltiot puolellensa ja aloittaa uuden sisällissodan, kunnes etelävaltiot voittaisivat ja hän voisi niiden tuella äänestyttää itsensä Lincolnin tilalle presidentiksi. Hänen suunnitelmiaan kuitenkin sotki uuden presidentin ampuminen, joten hän joutui muuttamaan sitä niin, että aikoisi syrjäyttää presidentti Andrew Johnsonin ostamalla äänestäjiä puolelleen.”
”No eipä ihan pieniä haaveita ole.” Susan sanoi matalasti.
”Entä mikä tämä sotku El Muerton kanssa?” Intiaani jatkoi.
”No, ennen pitkää alettiin huomata, että aseita katos -”
”- joten hänen piti päästä eroon nuuskijoista. Olikohan kenties kapteeni Trotter sekaantunut asiaan jotenkin?” Anna keskeytti Fearin kertomuksen.
”Jep. Fort Vancouverissa oli aika jakaantunut porukka. Toiset olivat Trotterin puolella, haluten tämän linnoituksen komentajaksi ja toiset taas halusivat pitää verenhimoisen Volónten ohjaksissa.”
”Ja veikkaan, että kaikki ne miehet, jotka lähetettiin Trotterin mukaan, olivat hänen kannattajiaan?” Fear nyökkäsi Annan arveluille.
”Hemmetti kun emme saaneet sitä lieroa kiikkiin. Albiino on ainoa, joka voisi käräyttää Volónten.” Anna manasi, mutta keskustelun keskeytti hevosen hirnahdus, joka sai kolmikon kääntämään katseensa kohti Broncoa, joka oli lähtöaikeissa. Yksissä tuumin he lähtivät kohti miestä. Heidän olisi aika saada vielä muutamia vastauksia.
”Et kai ole vielä lähdössä?” Anna sanoi kirpeästi, tavoittaessaan miehen ensimmäisenä.
”Niin vähän tuumin.” Bronco sanoi heittäen satulaukkunsa hevosen ylle, ja kääntyi sitten katselemaan kolmikkoa siniset silmät hieman huvittuneina.
”Sinulta tuskin kannattaa kysyä miten Ricon kanssa kävi.” Fear kysäisi, saaden miehen suupielen kohoamaan vinoon hymyyn.
”Tuollahan hän makaa, jos pidätte kiirettä, ehditte ennen korppikotkia.” Bronco nyökkäsi kohti solan suuta.
”Olisimme tarvinneet häntä todistamaan El Muerton tapauksessa.” Anna sanoi.
”Minusta näytti siltä, että saitte kyllä tarvittavan todistuksenne. Vai hakkaatko miehiä ihan vain huvin vuoksi EagleEyes?”
”Silloin tällöin, mutta tällä kertaa se oli aiheellista.” Palkkatappaja virnisti kuivasti miehelle, saaden tämän hymähtämään.
”Se asia on nyt hoidossa, mutta kuinka saatoit antaa meidän uskoa, että olit pettänyt luottamuksemme?!”
Anna sanoi vapauttaen kihisevän raivonsa. Hän oli kyennyt hetken aikaa hillitsemään itsensä ja vaikka tämä nyt näyttikin olevan heidän puolellaan, niin tämän temppua ei sopinut pyyhkäistä villaisella. Saluunanomistajatarta oikeastaan ihmetytti se, kuinka tyynesti Fear tuntui suhtautuvan miehen temppuun. Tosin enemmän siitä olikin saanut kärsiä hän ja Susan.
”Se oli ainoa keino selvitä tilanteesta.”
”Ai oli vai? Minusta alkaa tuntua siltä, että halusit vain oman pienen kostosi.” Fear sanoi tyynesti, näyttäen näin, ettei hän kuitenkaan ihan niin tyynesti suhtautunut miehen kaksinaamaisuuteen, kuin ensin oli vaikuttanut. Hän oli vain järkeillyt tilanteen sivuun hetkeksi aikaa. Apollokin oli viimein luovuttanut Spiken seuraamisen ja oli seurannut kolmikkoa seisoen nyt matalasti muristen Susanin rinnalla. Eläin pystyi aistimaan intiaanin pinnan alla kuohuvan raivon.
”Myönnettäköön. Tunnistin Ricon heti nähdessäni hänet ja epäilin häntä jo silloin, kun ensimmäiset huhut kullasta alkoivat kiertää. Jotta saisin enemmän asiasta selkoa, liityin Trotterin joukkojen mukaan. Ja kun te saavuitte ja päätitte lähteä ajamaan takaa Ricoa, se oli toiveiden täyttymys minulle. Mutta hänen hyökkäyksensä junaan tuli täytenä yllätyksensä, joten en ehtinyt kertoa teille suunnitelmistani.” Bronco sanoi ja kääntyi tarkastamaan satulan remmejä, jotta hänen tavaransa pysyisivät kiinni. Tosin miehellä ei niitä paljoa ollut. Vain kaksi satulalaukkua, sekä huopa kiinnitettynä hevosen lautasille. Miehen kivääri lepäsi jälleen paketoituna huovan keskellä.
”Miksi et sitten alun perinkin yksin voinut lähteä hoitelemaan häntä, jos kerran epäilit niin?” Susan kysäisi
hieman pilkallisesti. Hän kuten Annakaan, ei voinut hyväksyä vieläkään miehen tekoa.
”Arvasin, että Ricolla on porukkaa ympärilläni enkä välttämättä olisi yksin pärjännyt heitä kaikkia vastaan.” ”Oho.” Fear lausahti huvittuneella äänellä.
”Kuka tämä Rico nyt ylipäätänsä oli?” Anna kysyi mieheltä, joka ei kiinnittänyt huomiota Fearin kommenttiin.
”Joku vain joka minun piti hoidella yksin.” Bronco vastasi. Hän ei ilmeisesti halunnut raottaa mysteeriä.
”Mutta silti olisit voinut kertoa meille. Olimme valmiita repimään sinut pieniksi palasiksi.” Susan sanoi kätkien raivon äänestään. Susi hänen vierellään käveli hieman neuvottomana kumppaninsa ympärillä ymmärtämättä oikein miksei hänen ystävänsä käynyt tuon ihmismiehen kimppuun, vaikka eläin vaistosi naisen haluavan tehdä juuri sen.
”Sen kyllä huomasin.” Mies naurahti ja nousi notkeasti hallavan hevosensa selkään, ennen kuin jatkoi;
”Mutta ajatelkaa nyt, emme olisi ikinä pärjänneet heille ja olisimme uhranneet muut matkustajat jatkamalla. Sen lisäksi, kun asiat kääntyivät lopullisesti kiristykseksi, arvasin että ennen pitkää EagleEyes ryntäisi esiin ajattelematta sen kummempaa, ainoana aseistuksenaan pistooli. Hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia, ja me kaikki olisimme nyt lapioimassa hiiliä hornassa.
”Saat minut kuulostamaan aivan tyhmänrohkealta ja uhovalta baarinujakoijalta.” Fear sanoi melkeinpä loukkaantuneesti, mutta Bronco vain loihti kasvoilleen virnistyksen.
”Etkö sitten ole sellainen?” Mies naurahti mutta vakavoitui sitten jatkaen;
”Tiedän enemmän sinusta kuin arvaatkaan EagleEyes.” Tämän jälkeen hän heitti jotain kiiltävää kohti Fearia, joka nappasi sen kiinni. Susan ja Anna kumartuivat katsomaan esinettä, ja huomasivat sen kauniisti koristelluksi, hopeiseksi medaljongiksi. Hetken näperryksen jälkeen, se napsahti auki ja paljasti sisältään vanhuuttaan kellastuneen kuvan, joka esitti pientä, arviolta n. 3-vuotiasta tyttöä, joka hymyili hieman rasavillisti pitkien palmikoiden välistä.
”Kuka hän on?” Anna nosti kysyvän katseen kohti Fearia, jonka kalvenneilla kasvoilla oli jotenkin tyhjä ilme, hänen tuijottaessa medaljongin kuvaa.
”Tämä kuului äidilleni.” Nainen vastasi sävyttömällä äänellä kysymykseen.
”Äidillesi?!” Susan ja Anna lausahtivat yllättyneenä ja kaikkien kolmen kasvot, kahdet hyvin yllättyneet ja yhdet järkyttyneet kohosivat takaisin Broncoon, josta kuitenkin oli jäljellä vain hiekkapilvi, jonka nostatti hänen laukkaavan hevosensa kaviot. Kysymys jolle kolmikko ei aikaisemmin ollut koskaan hukannut ajatustakaan, juolahti kaikkien mieleen yhtä aikaa; Kuka mies oli. Ja miten tällä saattoi olla koru, joka oli kuulunut Fearin 17 vuotta sitten kuolleelle äidille, joka oli surmattu maantierosvojen hyökkäyksessä, kuten koko palkkatappajan muukin perhe?
”Luojan kiitos, viimein Cascadessa!” Anna huokaisi kolmikon ratsastaessa kaupunkiin, raahaten mukanaan vankkureita, jossa kuljettivat Ricon koplan jäänteitä. He olivat lähteneet neljä päivää sitten koplan leiripaikalta, matkantekoa kun oli hidastanut mukana raahattava häkki.
”Tämä on kyllä viimeinen kerta, kun toimin kalpeanaamojen vankikulkueena.” Susan sanoi heittäytyen alas hevosensa selästä, heidän pysähdyttyänsä sheriffin toimiston eteen, jonne aikoivat jättää lurjukset odottamaan oikeudenkäyntiä.
”Et intiaanien?” Fear vilkaisi naurettavan sombreronsa lomasta Susania, joka väläytti hänelle loistavan hymyn. ”Intiaanit eivät käy oikeudenkäyntejä. Syytetyt haudataan aina hiekkaan, olivatpa nämä syyttömiä tai syyllisiä.
”Senkin sivistymättömät alkuasukkaat.” Fear lausahti virnistäen laskeutuessaan myös ratsailta.
”Paraskin puhumaan. Ei sinunkaan keinosi aina kovin sivistyneitä ole.” Anna naurahti seuraten ystäviensä esimerkkiä, lähtien sitten kulkemaan nämä rinnallaan sheriffin toimistoon. Hämmästyksekseen he huomasivat kahden siniseen univormuun pukeutuneen miehen seisovan juuri toimiston pöydän ääressä, puhuen arvokkaan näköiselle herrasmiehelle, joka oli pukeutunut tyylikkäisiin muodinmukaisiin vaatteisiin, ja jonka rinnassa komeili kiiltävä tähti.
”Ilmoittakaa meille heti, jos kuulette mitään, onko selvä?” Toinen miehistä sanoi tiukalla äänellä sheriffille, joka nyökkäsi ja vilkaisi sitten kohti ovea, josta kolmikko oli juuri astunut sisään. Vaikka he olivatkin hämmästyneitä nähdessään sinitakit, niin vielä hämmästyttävämpää oli Fearin käytös.
”Voi samperi! Onnetar taisi kääntää juuri selkänsä.” Palkkatappaja sähähti heti nähdessään miehet ja ennen kuin Susan taikka Anna ehtivät sanoa mitään, oli heidän ystävänsä livahtanut ulos ovesta. Kummastuneena kaksikko kääntyi katsomaan Fearin jälkeen ja näkivät tämän ikkunasta kävelevän nopein askelin katua pitkin, kunnes hän katosi heidän näkyvistään.
”Majurin tapaus.” Susan sanoi ja sai Annalta nyökkäyksen sitten.
He kääntyivät kohtaamaan kahden armeijan siisteihin univormuihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät sheriffin kanssa heitä kohti. Toinen heistä oli noin viisikymppinen ja tummatukkainen mies, jonka julmannäköiset piirteet antoivat hänelle melkeinpä paholaismaisen leiman. Merkeistä kaksikko tunnisti tämän kenraaliksi. Toinen taas oli kolmenkympin kieppeillä oleva, pisamanaamainen ja ruskeatukkainen mies, jonka hymyilevät, komeat kasvot tuntuivat olevan suunnattomana vastakohtana vanhemman miehen ankaraan olemukseen. Sheriffi taas oli hieman päälle neljänkympin, rotevarakenteinen mies, jonka kasvoilta oli luettavissa kärsimysten aiheuttamia juonteita. Siltikin tämän lämpimät ruskeat silmät herättivät hetkessä luottamusta.
”Mikä yhteensattuma, juuri teitä minä kyselinkin.” Kenraali seisahtui kaksikon eteen ja naulasi näihin tummanharmaan katseensa.
”Niinkö?” Anna vastasi tuntien itsensä jotenkin hermostuneeksi tuon kovan katseen alla, joka kertoi paljon miehen luonteesta. Koko miehen olemuksesta heijastui täydellinen antautuminen sotilasuralle.
”Toivottavasti emme ole minkäänlaisessa pulassa?” Susan kysyi vaihdellen katsettaan sinitakkien ja sheriffin välillä.
”Ette toki. Saanen esitellä itseni, nimeni on Leonard J. Morris, ja toimin kenraalina Kansasissa olevassa Fort Rileyssä, kumppanini on luutnantti Lawrence Parker.” Molemmat miehet nyökkäsivät kaksikolle, jotka nyökkäsivät takaisin.
”Minä olen Anna Moontalis ja ystäväni on cheyenne nimeltä Ulvova Susi.” Anna esitteli heidät.
”Niin, tiedän.” Kenraali Morris sanoi, siirrellen tutkimatonta katsettaan kaksikon välillä. Luutnantti Parker pysytteli hiljaisena paikallaan, antaen esimiehensä hoitaa keskustelun.
”Sanoitte etsivänne meitä?” Anna aloitti varovaisesti hiljaisuuden jälkeen.
”Kyllä, mikäli te olitte ne, jotka Rico Martella niminen mies nappasi junaryöstön yhteydessä.”
”Se taitaa tosiaan tarkoittaa meitä, aikeissamme oli ilmoittaa Fort Vancouveriin, että toimme osan koplasta tänne säilöön oikeudenkäynnin ajaksi.”
”Oikeudenkäynnin?” Harmaa katse tuntui poraavan reikiä Annan ja Susanin mieliin, joka oli hieman syrjemmällä.
”Niin, meillä on todistaja, joka kertoo Kapteeni Trotterin kehotuksen hyökätä El Muertoon olleen perustelematon. He ovat häkissä ulkona.”
”El Muerto?” Tummat kulmakarvat laskeutuivat ärtyneesti alemmaksi.
”En minä tiedä mitään El Muertosta taikka kapteeni Trotterista. Me tulimme tänne tutkimaan junan ryöstöä. Junassa olleiden rahasäkkien oli tarkoitus päätyä Fort Wallah-Wallahiin ja ne olivat minun henkilökohtaisesti lähettämäni varat sotilaiden palkkoihin sekä varusteiden ja muonan hankkimiseen.” Kenraali sanoi ja kääntyi sitten alaisensa puoleen sanoen;
”Luutnantti Parker, menkää sheriffin kanssa ottamaan talteen ladyjen tuomat vangit. Puhumme heidän kanssaan myöhemmin.”
”Heti, sir!” Mies teki kunniaa ja kipaisi ovesta ulos sheriffi kannoillaan, Susanin ja Annan astuessa hieman sivuun antaakseen tilaa. Käskynjaon aikana Anna ja Susan olivat vaimeasti puhelleet keskenään, ja kun kenraali jälleen kiinnitti katseensa heihin, Anna sanoi;
”Sanoisinko, että olen melkoisen yllättynyt, kun tapasin teidät täältä. Fort Vancouverista lähti muutama mies heti junanryöstön jälkeen etsimään jälkiä ryöstäjistä, mutta he palasivat tyhjin käsin.” Anna ja Susan vilkaisivat toisiinsa lukien saman ajatuksen toistensa kasvoilta; ilmeisesti etsijät olivat toimineen Volónten piikkiin. Ei heidän jälkiään niin vaikea ollut seurata. ”Rico koplineen suuntasi kohti kalliosolaa, joka oli Adamin huipun läheisyydessä. Hän oli aikeissa myydä muutamalle cheyenne luopiolle Fort Vancouverista varastettuja kiväärejä.”
Tämä sai kenraalin kohottamaan kulmakarvojaan yllättyneenä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kysyä kaksikolta enempää, sillä samassa sisälle tunki sheriffi sekä Parker, jotka raahasivat mukanaan viittä vankia.
Nähdessään Fearin pieksämän roiston, joka näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä, kenraali pysäytti joukkion ja seisahtui ryökäleen vierelle. Nopeasti mies pani merkille tämän haavan, joka oli sidottu likaisella liinalla, sekä muut pahoinpitelemisen merkit.
”Tämä yksi tarvitsee lääkäriä. Parker.” Kenraali kutsui alaistaan, joka astui nopeasti komentajansa eteen, antaen sheriffin taluttaa miehet selliin.
”Niin, sir?”
”Juokse hakemaan lekuri paikalle, tämä ei muuten elä huomiseen.”
”Tohtori Oakleyn talo on tästä viides vasemmalle.” Sheriffi sanoi vääntäen suurta rauta-avainta sellin oven lukossa, saaden sen kliksahtamaan kumeasti kiinni. Tämän kuultuaan Parker teki jälleen kunniaa, jonka jälkeen katosi toimiston ovesta ulos.
”Ystävämme hieman innostui kovistelemaan häneltä todistusta.” Anna sanoi anteeksipyytävästi, kenraalin jälleen kiinnittäessä katseensa heihin. Sheriffi taas palasi pöytänsä ääreen ja istahti kirjaamaan vangit ylös suureen, mustakantiseen kirjaan pöydällään.
”Tekisipä mieli hieman jututtaa tätä ystäväänne siitä, kuinka vankeja tulisi kohdella.” Kenraali sanoi ankarasti.
”EagleEyes tuli kyllä kansamme kaupunkiin, mutta hänen piti mennä hoitamaan kai jotain asioitaan, joten me tulimme Suden kanssa tänne.” Anna sanoi hieman totuutta kiertäen, säpsähtäen sitten kenraalin ilmettä, joka oli aivan aavistuksen muuttunut.
”Sanoitko EagleEyes?” Kenraali kysyi tuijottaen ahdistavasti, melkeinpä uhkaavasti kaksikkoa, joista alkoi tuntua, ettei heidän ehkä olisi kannattanut mainita ystävänsä nimeä.
”Niiin...” Anna vastasi hieman epäröiden, ja kaksikko näki, kuinka vastaus sai kenraalin leukalihakset kiristymään.
”Missä hän on nyt?” Mies sanoi tarkkaillen ankarasti Annaa.
”Emme tiedä, hän katosi pian tultuamme.” Anna kohautti olkiaan tuntien itsensä pikkulapseksi.
He molemmat pystyivät vaistoamaan, että mies oli uhrannut paljon ylennystensä eteen. Se näkyi tämän olemuksesta sekä noista älykkäistä ja melkeinpä kylmän näköisistä silmistä. Kumpikin oli varma, että mies vaati alaisiltaan järkähtämätöntä lujuutta, kuten itseltäänkin. Tämä mies eli armeijalle, jopa ankarammin kuin Annan perheen vanha tuttu, ja vaati samanlaista hartautta myös muilta.
Ja nainen oli varma, ettei tämän miehen alaisina toimivilla sotilailla olisi helppoa osassaan. Fear oli onnellinen, kun hänen ei tarvinnut kohdata tuota kovaa katsetta, joka tuntui arvostelevan jokaista elettä ja ilmettä.
”Hmmm...” Kenraali käänsi katseensa pois Annasta Susanin puoleen, tarkkaillen tätä yhtä tuimasti. Intiaaninainen katseli takaisin yhtä vakavissaan, värähtäen sisäisesti. Henget auttakoot, ettei hän haluaisi olla tuon harmaasilmäisen miehen vastapuolella. Ilmeisesti kenraali kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei kumpikaan sanoisi mitään, vaikka saattaisi tietääkin asiasta, sillä hän nousi ylös tuoliltaan irrottaen katseensa intiaanin vihreistä silmistä.
”Kun löydätte hänet, niin pyytäisin teitä tulemaan luokseni. Asun hotellissa, kysykää tiskiltä minua niin he ilmoittavat tulostanne. Keskustelisin mielelläni teidän kanssanne tästä tapauksesta ja uskoisin teidän ansainneen pienen korvauksen kaikesta vaivannäöstänne.” Tämän sanottuaan kenraali nyökkäsi heille hyvästiksi ja käveli saappaat kopisten kaksikon ohitse ovelle, josta pyyhälsi sisään Parker, laihan silmälasipäisen miehen kanssa, joka kantoi käsissään mustaa salkkua.
”Tohtori Oakley!” Sheriffi nousi tervehtimään miestä, Parkerin jäädessä odottamaan kenraalin käskyä. ”Luutnantti Parker, tuo minulle tieto asioiden etenemisestä.” Kenraali pysähtyi sanomaan alaiselleen, ennen kuin katosi ovesta ulos. Anna ja Susan päättivät seurata tämän esimerkkiä jättäen sheriffin, luutnantin sekä tohtorin huolehtimaan vangeista, asia ei kuulunut heille enää. Heidän velvollisuutenaan olisi enää lähettää sähke Fort Vancouveriin.
”Täällähän sinä olet.” Anna sanoi, kun he löysivät Fearin Dancing Gypsy-nimisestä saluunasta istuskelemasta.
”Teit aika tylyn tempun, kun katosit yhtäkkiä.” Susan sanoi istahtaen Fearia vastapäätä. Anna otti itselleen tuolin eräästä toisesta pöydästä ja istahti siihen.
”Niin, pahoittelut siitä.” Fear vilkaisi ystäviään anteeksipyytävästi, pyöritellen käsissään lasia.
”Olimme näkevinämme hevosesi valmiiksi laitettuna saluunan edestä. Luulin että olimme jäämässä tänne joksikin aikaa.” Anna sanoi hieman pahastuneena. Hän oli erittäin kiintynyt unelmaansa kuumasta kylvystä ja makoisasta, lämpimästä ruuasta sekä autuaan pehmeästä petistä. Myös Susan vaikutti hieman siltä, kuin ei olisi pitänyt ratsun näkemisestä.
”Suunnitelmiin tuli muutos, mikäli vain olette valmiina, niin lähdemme saman tien, kun olen saanut tämän juotua.” Fear kohotti lasin huulilleen.
”Sinitakkien takiako? Tiedätkö, sinun pitäisi oikeasti sopia se juttusi heidän kanssaan. Ja sitä paitsi, eivät he välttämättä edes muista sitä.” Tämä sai Fearin olemaan hiljaa jonkin aikaa ennen kuin hän vastasi;
”Teen sen kyllä joskus, mutta en nyt, enkä täällä. En voi olla samassa kaupungissa sen miehen kanssa, joten mikäli te haluatte jäädä, niin kyllä se minulle sopii.” Susan ja Anna arvasivat heti Fearin tarkoittavan kenraalia.
”Miksi? Onhan hän aika uhkaava. Jumalani, en ole koskaan ennen tuntenut itseäni niin hermostuneeksi ja epävarmaksi kuin sen miehen tarkastelun alaisena.” Anna naurahti saaden Fearilta myötätuntoisen hymyn. ”Hänellä on sellainen ominaisuus.”
”Olet ilmeisesti tavannut Morrisin aikaisemminkin?” Susan kysäisi Fearin ryypätessä lasin tyhjäksi ja irvistäessä.
”Valitettavasti.”
”No hän nyt on vain sinitakki muiden joukossa. En kuvitellut sinun kammoavan ketään niin paljoa, että pakenisit kaupungista.” Susan tarkasteli tutkivasti ystäväänsä, aistien tästä enemmän kuin Anna. Jokin palkkatappajan mieltä painoi enemmän kuin mikään muu, eikä se johtunut vain univormusta.
”Kuka hän on?” Intiaani kysyi yllättäen, saaden Fearin säpsähtämään. Annakin vilkaisi kummastuneena vihreäsilmäistä naista. Tämän äänestä oli kuultavissa, ettei tämä pitänyt kenraalia ihan minä tahansa vaan. ”Hemmetti, tuppaan aina unohtamaan nuo sinun intiaanivaistojuttusi.” Fear naurahti kuivasti ja nojautui taaksepäin tuolillaan, yrittäen päästä kauemmaksi ystävänsä tietävistä silmistä. Kun intiaani ei tuntunut luovuttavan, palkkatappaja alistuneesti huokaisten puisti päätään.
”Et taida jättää minua rauhaan ennen kuin vastaan vai?”
”Mitä luulet?” Susan naurahti pehmeästi, pitäen katseen edelleen Fearissa. Anna katseli vuorotellen kumpaakin tuntien itsensä hieman ulkopuolisesti ja tietämättömäksi. Henkäisten syvään, Fear keikautti tuolinsa takaisin paikoilleen ja alkoi nojailla kyynärpäillään pöytään. Sitten hän vilkaisi Annaa ja Susania ennen kuin sanoi;
”Susi on aivan oikeassa, hän ei ole kuka tahansa sinitakki. Hän on enoni.” Tämä sai kaksikon henkäisemään syvään.
”Sinun enosi?” Anna tuijotti Fearia. Palkkatappaja ei koskaan ollut maininnut, että hänellä oli sukulaisia elossa. Tähän päivään asti kaksi muuta olivat luulleet, tämän kaikkien perheenjäsenten kuolleen hyökkäyksessä.
”Yeah, äitini veli, joka asui Kansasissa. Muistan, kuinka hän kävi lapsuudessani tervehtimässä veljeäni ja olin aina kamalan katkera siitä, kun hän ei huomannut minua. Sitten jossain vaiheessa hän ei enää tullut käymään. En tiedä miksi. Seuraavan kerran näin hänet 20-vuotiaana, eli noin neljä vuotta sitten. Emme eronneet oikein lämpimissä väleissä.” Fear lopetti.
”Ette tavanneet sen jälkeen?”
”Emme, eikä ole aikomuksenikaan.”
”No ilmankos hän tuntuikin säpsähtävän, kun mainitsimme nimesi.”
”Tietääkö hän minun olevan kaupungissa?!” Fear lausahti ponnistaen niin rajusti ylös tuolistaan, että se kaatui kolinan säestyksellä maahan. Muutama saluunan asiakas kääntyi katsomaan heitä epäluuloisesti saaden Fearin rauhoittumaan.
”Tietää... Hän ihmetteli sen pieksämäsi tyypin kuntoa ja satuimme sitten mainitsemaan nimesi.” Anna ja Susan katselivat kummissaan ystäväänsä, jota eivät olleet aikaisemmin nähneet niin kiihtyneenä.
”Mitä hän sanoi?” Fear kysyi nostaen tuolin ylös, mutta istumatta sille kuitenkaan.
”Pyysi meitä tulemaan luokseen, kun tavoitamme sinut. Halusi keskustella ja maksaa korvauksen puuhistamme.”
”No ihan varmasti.” Fear sanoi tylysti ja poimi pöydältä uuden stetsonin, jonka oli käynyt ostamassa paetessaan sheriffin toimistosta.
”Luuletko että hän huijaa?” Susan kysyi.
”Ei, en usko. En vain välittäisi käydä sitä keskustelua hänen kanssaan.” Palkkatappaja sanoi painaen hatun päähänsä.
”Aiotko oikeasti lähteä?”
”Aion, kuten sanoin, en halua törmätä häneen.”
”Mutta entä korvaus?”
”Luotan teihin. Ratsastan täältä Oregonin Portlandiin, odotan teitä siellä.” Tämän sanottuaan palkkatappaja heitti hymyn ystävilleen hattunsa alta, ja lähti kävelemään nopein askelin kohti saluunan ovea kadoten siiten ulos. Pöytään istumaan jääneet Susan ja Anna kuulivat, kuinka heidän ystävänsä nousi hevosen selkään ulkona, jonka jälkeen hoputti sen nopeaan laukkaan. Jostain yläilmoista kuului Spiken kimeä kirkaisu, linnun lähtiessä liitämään naisen perään. Sitten äänet hiljenivät ja enää Susan saattoi tarkoilla korvillaan kuulla vaimeaa jytinää Fearin ratsun kengistä, kunnes sekin vaimeni.
Seuraava aamu jatkoi edellisen päivän sateita, Susanin ja Annan satuloidessa hevosiaan. He olivat illalla käyneet jututtamassa kenraalia tämän hotellissa, eikä mies ollut erityisen tyytyväinen siihen, ettei Fear ollut tullut heidän kanssaan vaan oli lähtenyt kaupungista. Mutta koska mies kuitenkin osasi asiansa, hän oli maksanut kaksikolle molemmille 6 000 dollaria palkkiota. Fearin osuuden mies sen sijaan oli halunnut lähettää tälle, joten Anna oli harmikseen joutunut kertomaan miehelle Fearin suunnanneen Portlandiin. ”En kyllä ihmettele, ettei Fear halunnut tavata häntä.” Susan sanoi heittäen satulalaukkunsa Mustalta Nuolelta saaman hevosensa selkään.
”Yep, voin vain kuvitella miten kenraali olisi kohdellut palkkatappajana toimivaa sisarentytärtään. Tuo mies elää armeijalle, eikä hänen uralleen voi tehdä hyvää olla sukua Fearin kaltaiselle.” Anna puisti päätään ja nousi ratsaille hevosen astellessa levottomasti allaan innokkaana lähtöön.
”Minusta oli kyllä aika erikoista, ettei kenraali muistuttanut ollenkaan Fearia.” Susan sanoi noudattaen ystävänsä esimerkkiä. Anna tiesi mitä intiaani tarkoitti. Hänkään ei ollut nähnyt minkäänlaista yhdennäköisyyttä kaksikon välillä. Olisi odottanut, että heillä olisi ollut edes joitain samankaltaisia piirteitä, mutta ei. Kenraalin tummat värit ja kulmikkaat piirteet olivat täysin vastakohdassa heidän ystävänsä vaaleaan ihoon sekä soikeisiin kasvoihin.
”No ehkä hän on vaihdokas.” Anna virnisti tarkoittaen kenraalin paholaismaisenkaltaisia piirteitä. Sitten molemmat iskivät pohkeensa hevostensa kylkiin saaden eläimet singahtamaan levänneinä liikkeelle.
Pian heistä näkyi vain nopeasti harmaaseen taivaanrantaan katoava hiekkapilvi, kun he jättivät Cascaden kaupungin taakseen, suunnaten kohti Oregonin rajaa ja Portlandia.
Ylhäällä hotellin ikkunassa heidän peräänsä katseli kenraali Leonard J. Morris kalliin näköistä piippua poltellen. Tummanharmaat silmät tuijottivat kaksikon jättämää pölypilveä vielä pitkään sen jälkeen, kun sitä ei enää näkynyt. Koputus kenraalin ovelta sai hänet viimein havahtumaan ajatuksistaan ja kävelemään mahonkisen pöydän luokse.
”Sisään.” Kenraali käski viileällä äänellä pöydän äärestä ja katsoi, kuinka luutnantti Parker astui sisään huoneeseen.
”Pyysitte minua tulemaan, sir?” Parker jäi seisomaan oven luokse, katsellen odottavaisena komentajaansa, joka kirjoitti nopeasti muutamia sanoja sähkeeseen, jonka jälkeen ojentautui ylös, ottaen piipun suustaan ja antaen lapun luutnantille.
”Lähettäkää tämä Oregonin Portlandiin, ja osoittakaa se naiselle nimeltä Rozafa Cross, joka myös EagleEyes nimisenä kiertolaisena tunnetaan.” Tämän sanottuaan kenraali asetti piipun takaisin suuhunsa ja käänsi selkänsä alaiselleen, palaten ikkunan ääreen. Hän kuuli takanaan, kuinka Parker sulki oven lähdettyään kohti sähketoimistoa. Muutama märkä pisara iskeytyi ikkunan ulkopuolelle, ja kohta taivaalta lankesikin jo kaatosade kastellen onnettomat matkalaiset hetkessä läpimäriksi. Kesäinen kuumuus oli vaihtumassa hiljakseen syksyksi, tuoden mukanaan sateen ja pimeyden verisestä sisällissodasta toipuvaan maahan.
- THE END -
FACTS
Sand Creekin joukkosurmassa 1864, tapettiin n. 600 cheyenneä, taistelussa kuoli myös rauhan puolesta puhunut päällikkö Valkoinen Antilooppi.
Abraham Lincoln, Yhdysvaltain 16. presidentti ammuttiin 14. huhtikuuta 1865 Ford-teatterissa, Washingtonissa. Ampuja oli katkeroitunut näyttelijä nimeltä John Wilkes Booth.
Andrew Johnson toimi yhdysvaltojen presidenttinä 1865–1869, Lincolnin kuoltua.
Yhdysvaltain sisällissota käytiin vuosina 1861–1865, vastakkain olivat pohjoisvaltiot, jotka olivat orjuutta vastaan, sekä etelävaltiot jotka olivat orjuuden kannattajia. Sota päättyi pohjoisvaltioiden voittoon, jonka seurauksena orjuus lakkautettiin ja mustille annettiin kansalaissokeus.
Kirjoittaja: Mirva Vauhkonen