Gold of El Muerto_ready_2020 osa 1

Dante’s Angels Studio

proudly presents: Gold of El Muerto

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

luku I

1865 AD

Eugéne, Oregonin osavaltio, Pohjois-Amerikka

”Nono, sénjoritas, villieläimiä ei saa ottaa mukaan sivistyneisiin tiloihin.” Asemamestari pudisti kiihkeästi päätä kahdelle edessään seisovalle henkilölle.

”Kielletäänkö se jossain lakipykälässä, vai?” Toinen heistä sanoi kylmästi, paljastaen näin äänellään itsensä naiseksi. Muutoin hän olisikin mennyt miehestä, sillä hänellä oli yllään punertava, kuluneen näköinen poncho, joka peitti hartiat ja ylävartalon yltäen häntä lantiolle asti paljastaen vilahduksen koristeellisesti kaiverretusta nahkavyöstä, jonka käyttötarkoituksella ei ollut epäselvyyttä asemamestarille. Jalassaan hänellä oli siniset, Levis-merkkiset farkut joidenka lahkeet oli sullottu teräväkärkisiin, tummanruskeisiin ja hyvin hoidettuihin buutseihin, joita koristi julman näköinen kannuspari. Naiselliset piirteet kasvoilta peittyivät mustan stetsonin varjoihin, ja kaulassa hänellä oli niin ikään musta huivi sidottuna suojaksi hiekkamyrskyiltä.

Toisen henkilön sen sijaan pystyi heti huomaamaan naiseksi, vaikka tämänkin asustus oli hieman epäsovinnainen. Naisella oli yllään valkoinen, jo hieman ratsastuksesta nuhraantunut, pussihihainen paita. Sen lieve oli tungettu vaaleanruskean ja hapsuhelmaisen, puoli sääreen ulottuvan, nahkahameen alle. Paidan päälle nainen oli vetäissyt kiiltävän mustan, helmasta kauniisti kultalangoilla kirjotun liivin, joka ulottui häntä lantiolle, jota kiersi yksinkertaisen näköinen, musta vyö. Vyön alle nainen oli laittanut ilkeännäköisen veitsen, joka toimi hätkähdyttävänä vastakohtana naisen aristokraattisille kasvonpiirteille. Jalassaan naisella oli mustat saappaat. Hänen kullanvaaleita, nutturalle sidottuja hiuksiaan peitti musta, jäykän näköinen hattu, joka oli somistettu vihertävällä nauhalla sekä takaraivolle roikkuvalla, kullanvärisellä pienellä tupsuparilla. Ja kuten toverillaankin, oli myös hänellä huivi kaulaansa sidottuna. Se tosin oli samaa vihreää sävyä kuin hattua koristava nauha.

Joukkioon kuului vielä hieman sivummalla, aseman katon varjoissa pysyttelevä intiaaninainen, jonka vieressä lekotteli vaarallisen näköinen, ruskehtavan harmaa susi. Asemamestari, herra Manuel Amadeon, oli kyllä huomannut katseilta suojassa pysyttelevän alkuasukkaan ja siitähän tämä koko kinastelu oli lähtenytkin käyntiin. Huokaisten itsekseen ja manaten matkalaiset syvimpään hornaan, hän yritti uudestaan; ”Ei mutta -”

”No mitä sinä sitten siinä vielä vingut mies? Susi tulee meidän mukaamme ja sen on tasan tarkkaan huomattavasti sivistyneempi kuin sinä.” Nainen katkaisi miehen puheen saaden tämän poskille kohoamaan syvän, loukkaantumista ilmentävän punan.

”Teinä varoisin sanojanne.” Herra Amadeon lausahti äänellä, joka kätki sisäänsä hienoisen uhan ja nyökkäsi nopeasti kaksikon päiden ylitse muutamalle rentun näköiselle miehelle, jotka norkoilivat lähistöllä. Asemamestari ei halunnut ongelmia asemalleen ja nämä muukalaiset aiheuttivat niitä ilmiselvästi, eikä hänellä ollut halua jatkaa kinastelua jostain villistä ja tämän lemmikistä yhtään pidempään. Kaksi kovanaamaisen näköistä miestä nyökkäsivät takaisin asemamestarille ja lähtivät sitten raivaamaan tietään kaksikon luokse asettaen kätensä rennosti uumiaan kiertäville nahkavöille, joissa kimalsi coltien perät. Vaalea nainen huokaisi kyllästyneenä ja hänen siniset silmänsä porautuivat terävästi asemamestarin verestäviin silmiin.

”Hyvä herra, sudesta ei aiheudu ollenkaan haittaa taikka vaaraa muille matkustajille. Eläin on ystävämme luottokumppani.”

”Pitäisikö minun luottaa villien äpärään ja hänen koinsyömään hyeenaan?” Manuel Amadeon tuhahti halveksivasti, mutta tajusi saman tien tehneensä virheen kaksikon silmien välähtäessä raivoisasti. Ponchoon pukeutunut nainen heilautti neuleen liepeen olalleen, paljastaen hohtavan valkoiset revolvereiden kahvat lantiollaan ja naulasi siniharmaat silmänsä asemamestarin poukkoileviin silmiin.

”Haluaisitko toistaa tuon?” Nainen sanoi pelottavan rauhallisella äänellä hampaat välähtäen, hivuttaen kättään samalla kuin ohimennen revolverin kiiltävälle kahvalle. Asemamestari lipaisi nopeasti yllättävän kuivaksi muuttuneita huuliaan ja vilkaisi kahta ”henkivartijaansa”, jotka alkoivat kopeloida aseitaan vyötäröltään.

”EagleEyes.” Vaalea nainen lausahti hiljaa ja asetti kätensä ystävänsä käsivarrelle, pudistaen tälle päätään. EagleEyes, herra Manuel Amadeon otsalle kohosi muutama hikipisara. Hän oli kuullut tuon nimen jossain. Hän ei muistanut missä mutta oli varma, ettei se tietänyt hyvää. Nopeasti silmät etsivät jälleen kahta kovanaamaa, joiden tie kuitenkin, asemamestarin epäonneksi, oli katkaistu. Heidän eteensä oli jostain astunut kuluneeseen ja ruskeaan, pitkään takkiin pukeutunut mies, joka siirteli hampaidensa välissä olevaa savuketta puolelta toiselle.

Tämän rinnalle seisoi tummansiniseen univormuun pukeutunut, punertavahiuksinen mies. ”Hemmetti.” Asemamestari sihahti hiljaa nähdessään tämän ja kaivoi liivinsä taskusta liinan, jolla kuivasi otsaansa. Hänen kaksi kovanaamaansa olivat jääneet seisomaan empien yllättävästä tientukkeesta, ja tuijottivat nyt hölmistyneen näköisenä eteensä tulleita.

”Tsot tsot, eikö äitinne kieltänyt teitä käymästä naisten kimppuun?” Pitkään takkiin pukeutunut mies sanoi tyynellä äänellä ja otti tupakan suustaan viskaten sen maahan, jonka jälkeen polki sen sammuksiin, pitäen katseensa maassa. Kun viimeinenkin savun haituva oli kadonnut tumpista, hän kohotti hieman päätään vilkaisten hattunsa alta miehiä, ja nosti takkinsa liepeet asekoteloiden taakse, paljastaen hyvin hoidettujen aseiden kahvat.

Nuo neljä miestä jäi katselemaan toisiaan arvioivasti silmiin, samalla kun heidän ympärilleen ilmestyi kummasti vapaata tilaa, ihmisten siirtyessä seuraamaan tapahtumia kauemmaksi. Jostain kaukaisuudesta kuului vaimea jyrähdys, tuulen tuodessa kaiun ukkosesta ja samainen tuuli sai kuivan hiekan lennähtämään kieppuen miesten välistä.

”Miten on herrat?” Ruskeatakkinen mies sanoi ja asetti kätensä rennosti asevyölleen. Univormuun pukeutunut mies oli ottanut selässään olevan kiväärin käteensä, ja piti sitä nyt vasten olkapäätään, valmiina toimimaan heti, jos tilanne niin vaatisi.

Susan oli seurannut tilannetta sivulta, haluamatta puuttua asioihin ollen varma, että ystävänsä hoitaisivat heille paikat Star Express luotijunaan. Mutta ilmeisesti asemamestari oli ollut ikävämpää laatua kuin heidän aikaisemmin kohdatut junailijansa. Tiesiväthän he, että suden saaminen junaan olisi kovan työn takana, mutta ihan tällaista vastusta he eivät olleet odottaneet. Puraisten huultaan Susan lähti pujottelemaan väkijoukon lävitse kohti ystäviään ollen valmiina tarttumaan tomahawkiinsa, mikäli se olisi tarpeen. Suuri susi loikki hänen kintereillään saaden ihmiset antamaan heille tietä pelästyneenä. Kirpeä hymy kohosi intiaanin ruskettuneille kasvoille. Ainakaan hänellä ei olisi kulkuongelmia ruuhkaisella laiturilla. Naisen yläpuolelta kuului matala kirkaisu, suuren linnun liidellessä yläilmoissa pitäen silmällä tilannetta.

”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaan.” Susan sanoi saapuessa kahden ystävänsä luokse, jotka olivat kääntyneet katsomaan mieskaksikkoa, huomatessaan asemamestarin toistuvasti vilkuilevan päänsä ylitse.

Manuel Amadeon vilkaisi tylysti tulijaa, mutta astahti hengähtäen kauhusta taaksepäin, mahtavan suden tullessa naisen kintereillä.

Järkytys huuhtoi hänen ylitseen, miehen nyt ensikertaa nähdessä upean eläimen lähietäisyydeltä. Millainen tuo puoli-intiaani oikein oli? Tämä näytti kyllä aivan normaalilta intiaaninaiselta. Hän oli pukeutunut vaaleasta nahasta valmistettuun, kauniisti kirjottuun mekkoon, joka ylsi naista polviin ja jonka hapsuilla koristellut lyhyet hihat paljastivat kovan työn muokkaamat, lihaksikkaat käsivarret, joita kiersivät kyynärpään alapuolelta violetit nauhat. Hoikalla uumalla oli koristeellinen nahkavyö, johon oli kaiverrettu jotain nuolenpää merkkejä, ja jonka alta paistoi teräväksi hiottu tomahawk. Naisen toisella lonkalla näkyi upeasti koristellussa tupessa jonkin eläimen luusta valmistettu puukonkahva. Naisen pitkät mustat hiukset oli sidottu kahdelta puolelta palmikoille violeteilla nauhoilla, ja otsahiukset kehystivät kauniisti voimakaspiirteisiä, intiaaneille tyypillisiä kasvoja. Kasvojen piirteiden puolesta hän olisikin voinut olla täysiverinen intiaani, mutta vihreät silmät, jotka katsoivat tuuheiden ripsien lomasta, olivat täytyneet periytyä valkoiselta naiselta, samoin kuin kapeat huulet. Nainen muistutti myös ruumiinrakenteeltaan enemmän valkoihoista, kuin hieman voimakastekoisempia intiaaneja. Olkapäällään intiaaninaisella oli joustavasta puusta valmistettu jousi ja rinnan ympäri kiersi nahasta valmistettu hihna, joka sitoi nuolilla täytetyn nuoliviinin tukevasti paikoilleen selkäpuolelle.

”Vai yrittivät pirulaiset hiipiä takaapäin kimppuun.” Fear sylkäisi halveksivasti asemamestarin jalkoihin kääntyessään kohti kalvennutta miestä, joka tuijotti kuin halvauksen saaneena Susanin mukana tullutta eläintä.

”Mitä jos sanoisit ystävillesi, että painuvat niin pitkälle kuin tietä riittää?”

Palkkatappaja vielä jatkoi nyökäten kohti mieskaksikkoa ja tehostaakseen sanojaan, nainen otti kaksin käsin kiinni asemamestarin liivinkauluksesta ja nosti tätä ylöspäin.

Tämä sai miehen viimein havahtumaan ja hän alkoi kakoa ilmaa, kauluksen puristuessa hänen kurkkunsa ympärille vaikeuttaen hengitystä. Tilanne oli kuitenkin ratkeamassa ilman kelpo asemamestarin pyyntöä, sillä univormu oli saanut miehet toisiin aatoksiin. He kun eivät tahtoneet ärsyttää armeijaa käymällä sotilaan kimppuun, koska sisällissodan ruumiitkaan eivät vielä olleet ehtineet kylmentyä. Jauhaen purutupakkaa hermostuneesti, kaksikko irrotti hitaasti kätensä aseidensa kahvoilta ja lähti perääntymään kädet ylhäällä.

Asemamestari tuijotti ajatusten sekasorrossa perääntyviä miehiään punniten tilannetta, joka ei näyttänyt erityisen valoisalta hänen kohdallaan. Häntä pitävän naisen kasvoilta oli luettavissa, ettei olisi ensimmäinen kerta, kun tämä ratkaisisi asioita näin, kahden muun naisen näyttäessä olevan valmis viemään asiaa eteenpäin samalla tavalla. Intiaanin suuri lemmikkikin murisi matalasti niskakarvat pystyssä. Sen lisäksi hänen miehensä olivat livistäneet nähdessään univormun. Eikä voinut painaa villaisella sitä tosiasiaakaan, että hänen palkkaamansa ryökäleet pelästyttäneet miehet näyttivät lähestyvän määrätietoisesti heitä. Kaikki viisi olivat ilmeisesti samaa porukkaa.

”Hyvä on, hyvä on!” Asemamestari ähkäisi saaden Fearin pudottamaan hänet tylysti alas, jolloin mies kierähti perin nolosti alas laiturilta, satuttaen itsensä reunalautoihin.

”Viisas päätös amigo.” Fear sanoi asetellen ponchonsa lievettä takaisin paikoilleen.

”Usko pois, me emme tahdo konflikteja, vaikkakin olemme valmiina niitä aiheuttamaan tarpeen vaatiessa. Joten mitä jos maksaisin teille hieman ylimääräistä ja me unohtaisimme tämän välikohtauksen, mennen sitten kaikki iloisina junaan?” Anna lausahti miehelle, joka nousi ylös tuntien heikotusta sekä nolostusta, mutta yrittäen kätkeä sen hiekan puistelemiseen vaatteiltaan.

Ihmiset, jotka olivat seuranneet sensaationnälkäisinä välikohtausta, alkoivat hiljakseen palailla omien asioidensa pariin, huomattuaan että tilanne oli heidän pettymyksenänsä, raukeamassa ilman väkivaltaisuuksia.

”Asiallisesti toimittu, EagleEyes.” Ruskeaan takkiin pukeutunut mies tuli heidän luokseen ja virnisti Fearille, joka irvisti vastaan yrittäen huitaista miestä. Punertavahiuksinen luutnantti, Brandon Farrel nimeltään, oli laittanut jälleen kiväärin takaisin selkäänsä, ja seisoskeli nyt hieman vaivaantuneena sivummalla. ”Jotain valittamista, kultakutri?”

”Ei toki, onhan nerokasta uhkailla asemamestaria keskellä kirkasta päivää.” Mies naurahti väistäessään Fearin nyrkkiä. Susan vilkaisi hymähtäen kaksikkoa, joka jäi nälvimään toisiaan. Fear oli tuntunut alusta lähtien olleen samalla aaltopituudella Bronco nimisen muukalaisen kanssa, joka heidän seuraansa oli liittynyt.

Huomatessaan luutnantin näyttävän hieman eksyneeltä, intiaani siirtyi tämän puoleen, joka kavahti vaistomaisesti naisen vierellä seuraavaa sutta. Anna ja junamestari olivat keskittyneet kiistelemään sopivasta korvauksesta tapahtuneesta. Tällaiset neuvottelut muut jättivät ilomielin saluunanpitäjän vastuulle. Olihan hän liikenainen.

”Vaikutat hermostuneelta.” Intiaani sanoi luutnantille.

”Tämä ei mennyt oikein määräyksien mukaan...” Mies vastasi hieman epävarmasti. Hän oli aikonut yletä armeijassa mahdollisimman nopeasti saavuttaakseen mainetta sekä kunniaa, jonka takia otti määräykset ja lait vakavissaan. Sen tähden hän oli hieman järkyttynyt siitä, miten tilanne oli hoidettu. Jos hänen komentajansa ikinä saisi tietää tästä, niin hän saisi sanoa hyvästit ylennykselle, jonka toivoi tästä jutusta saavuttavansa.

”No, se ei johtunut meistä.” Susan rapsutti sutensa päätä tarkkaillen miestä. Nainen kyllä arvasi mikä tämän huolenaiheena oli, mutta mitä muuta he olisivat voineet tehdä? Ottaa kiltisti reiät nahkaansa taikka vähintään luopua junamatkasta, joka ei tietenkään olisi tullut kysymykseenkään.

”En minä sitä tarkoita.” Luutnantti vastasi nopeasti.

”Minä vain... tarkoitan, että jos tieto tästä leviää kapteenin korviin...” Mies jatkoi pyristellen intiaanin tietävästä katseesta. Hän vierasti hieman tuota naista, jonka silmät tuntuivat näkevän syvemmälle kuin hän halusi. Susanin kasvoille levisi lohduttava hymy, ja hän taputti miestä rohkaisevasti olalle.

”Älä siitä huoli. Jos joku kyselee jotain, niin syytä vain Fearia. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän astuu sinitakkien varpaille.” Susan naurahti ja kääntyi sitten katsomaan Annaa sekä asemamestaria, jotka olivat ilmeisesti tulleet jonkinlaiseen kompromissiin.

”Hyvä on, ottakaa karvakasanne mukaan ja katsokaakin, ettei se likaa paikkoja.” Mies tuhahti, ja nappasi käteensä toisessa liivin taskussa olleen kellon.

”Juna lähtee viiden minuutin kuluttua.” Mies vielä lisäsi ja laittoi kellon takaisin taskuunsa, tehden ilmeillään selväksi, ettei toivonut näkevänsä ketään heistä enää ikinä.

”Hienoa, muistamme varmasti Star Expressiä tästä hienosta myönnytyksestä.” Anna lausui myrkyllisen siloisella äänellä ja latoi seteleitä miehen kouraan. Ryöstöähän miehen vaatimukset olivat olleet, mutta he eivät välittäneet enää saada aikaiseksi hämminkiä. Seuraavalla kerralla heitä vastassa saattaisi olla kaupungin sheriffikin. Jo äskeinen välikohtaus oli ollut liikaa. He eivät mielellään halunneet saada ylimääräistä huomiota itseensä ennen kuin tehtävä olisi suoritettu. ”Junaan sitten.” Anna huudahti viitaten ystävilleen, jotka nyökkäsivät ja alkoivat suunnistaa lähimpiä ovia kohti.

Junan pillistä kuului kimeä vihellys, joka kertoi sen olevan lähdössä ja kutsuvan viimeisiä matkalaisia kyytiin. Laituri olikin tyhjentynyt heidän show:nsa jälkeen, ihmisten kiiruhtaessa nousemaan junaan, saadakseen mukavimmat paikat. Muutamia myöhästelijöitä jonotti vielä hermostuneen näköisinä lippuluukulla rukoillen, että ehtisivät ostaa matkalippunsa. Kumppanukset onneksi olivat hankkineet matkaliput jo aikaisemmin, kun ei ollut vielä ollut niin paljon ruuhkaa lippukassoilla. Bronco oli Brandonin kanssa käynyt ostamassa heille liput sekä viemässä hevoset tallivaunuun sillä aikaa, kun muut olivat yrittäneet saada junailijan ottamaan suden mukaan.

”Viimeinkin pääsemme lähtemään.” Fear huokaisi ja kutsui yläpuolella tilannetta tarkkaillutta lintua, saaden sen syöksähtämään alas ja asettumaan olkapäälleen. Bronco vihelsi matalasti nähdessään linnun olevan komean kokoinen maakotka ja huomautti ohitse kulkevalle Susanille ja tämän susikumppanille; ”Teillä on melkoisia lemmikkejä, yhdellä susi ja toisella kotka. Moinen panee arvailemaan, että mitähän yllätyksiä neiti Moontaliksella on hihassaan.”

Susan pysähtyi käsi junan oven kahvalla ja käännähti katsomaan Fearia, joka silitteli lempeästi kotkan päätä, saaden linnun näykkimään hattuaan yllättävän hellästi, kun ottaa huomioon julman näköisen koukkunokan,

joka voisi yhdellä napsaisulla katkaista sormen.

”En sanoisi heitä lemmikeiksi. Spike etenkin voi olla melkoisen hankala välillä jopa Fearille. Näkisitpä vain hänen arpensa. Jostain kumman syystä hän mielellään kerää kertakaikkisen pahansisuisia elukoita mukaansa. Hänen hevosensa se vasta kunnon pirulainen onkin.” Susan pudisti päätään naurahtaen pehmeästi. Heidän oli ollut pakko jättää Voldor pois matkasta tällä kertaa, ja ottaa sen tilalle toinen ratsu. He eivät edes halunneet kuvitella, millaisia hankaluuksia itsepäinen ja kiivasluonteinen ori olisi aiheuttanut, jos sitä olisi yritetty pakottaa tallivaunuun muiden hevosten kanssa.

”Ja mitä Annaan tulee...” Susan käänsi katseensa takaisin Broncoon, Fearin lähettäessä kotkansa takaisin ilmaan ja lähtiessä tulemaan heitä kohti.

”...toivo, ettet saa siitä selvää. Spike ja Apollo eivät ole mitään verrattuna Annan kumppaneihin.” Intiaaninainen hymähti ja ponnisti itsensä vaunuun, jonka jälkeen Apollo loikkasi kumppaninsa perässä kevyesti sisään.

Puistaen päätään itsekseen, Bronco seurasi heitä vaunuun Fearin saapuessa myös ovelle vilkaisten ensin taivaalle, jossa liiteli kotkan komea hahmo, ennen kuin seurasi edellä menneitä junaan. Anna oli noussut jo aikaisemmin Brandonin kanssa vaunuun etsimään heille paikkoja. Asemamestari tarkasti, että ovet olivat kaikki kiinni ja antoi sitten lähtömerkin junan kuljettajalle. Kuului kimeä ja kovaääninen vihellys sekä kirskahdus junan lähtiessä hitaasti liikkeelle. Se kiihdytti sitten viimein kovempaan vauhtiin, jättäen aseman sekä huojentuneena henkäisevän Manuel Amadeon taakseen.

”Anna, sinä huijaat!” Fear huomautti vilkaisten kulmiensa alta ystäväänsä, joka vastasi syytökseen leveällä hymyllä. Vähän sen jälkeen, kun juna oli nytkähtäen lähtenyt liikkeelle, oli kolmikko alkanut aikaa tappaakseen pelaamaan pokeria. Nyt oli menossa jo kolmas erä peräkkäin, jonka Anna oli säälimättömästi riistänyt itselleen.

”Tekisinkö minä muka niin?” Anna heläytti naurun ja laittoi korttinsa pienelle huteralle pöydälle, joka oli heidän penkkiensä välissä.

”Hemmetti sinun kanssasi.” Fear lausahti luovuttaneena ja iski korttinsa pöydälle. Susan, joka istui Fearin vieressä, Annaa vastapäätä, tutkiskeli yhä korttejaan huolellisesti.

”Olet pahempi kuin Kahden Ässän Lacey.” Palkkatappaja puuskahti ja veti kätensä mököttäen suppuun rintansa alle. Nyt kun hänellä ei ollut ponchoaan päällään, vaan se roikkui hatun kanssa ikkunan luona olevassa naulassa, saattoi huomata, että nainen todellakin oli varustautunut matkaan. Vyötäröä kiersi komea asevyö, jossa oli koteloissa kaksi hohtavaperäistä revolveria, sekä sen lisäksi hänen uusin aseensa, Annalta saatu Tulilintu oli sidottuna olkapäältä kainalon alle menevässä asevyössä. Lonkkaansa vasten naisella lepäsi vielä tupessa puukko, jonka musta kiillotettu kahva välähteli valon osuessa siihen. Pistooli, jota Fear piti yleensä tungettuna vyön alle selkäpuolellaan, lepäsi ruskealla pöydällä kiillellen. Kaksi muuta välillä ihmettelivätkin, miksi ystävänsä kantoi edelleen tuota kertalaukausasetta, vaikka hänellä oli tehokkaampiakin aseita.

Näiden lyhyen matkan aseiden lisäksi, nainen omisti myös oppi-isältään saamansa kiväärin, lempiaseensa, joka oli turvallisesti osina hänen satulalaukussaan. Sitä ei olisi kovin nopea kaivaa esille ja koota käyttökuntoon, mutta nainen ei tahtonut herättää liiallista huomiota kyseenalaisen aseen kanssa. Kivääreitä nimittäin kantoi nykypäivinä näkyvillä vain lainvalvojat kuten sheriffit taikka rangerit, sekä intiaanit. Muiden kohdalla nuo aseet kiinnittivät hieman turhan epäluuloista huomiota, etenkin kun valtio oli toipumassa sisällissodasta ja Presidentti Lincolnin murhasta.

”Ellei muistini tee vallan tepposia, niin sinä taisit käyttää hieman arveluttavia kikkoja saadaksesi voiton hänestä.” Anna naurahti silmät kimaltaen huvittuneena.

”Täsmälleen. Siksi olet pahempi kuin hän.”

”Ja minun muistaakseni kelpo Lacey makaa nyt saapasmäellä reikä otsassa.” Susan puuttui keskusteluun ja asetti valkoiset hampaat hymyn takana välkkyen korttinsa pöydälle.

”No johan on, intiaani veti välistä. Sinä senkin vanha kettu.” Anna heitti vinon hymyn ystävälleen, joka keräsi tyytyväisenä kolikoita itselleen.

”Susi, jos saan korjata.” Intiaani naurahti ja kilisytti pahanilkisesti kolikoita käsissään, ja pudotti ne pieneen, nahkaiseen pussiin muiden seuraksi.

”Vieläkö otetaan erä?” Susan sitten kiinnitti nauraen katseen ystäviinsä.

”Minulle riitti tällä erää. Joudun juoksemaan ympäri Oregonia vuoden, jotta pääsen taas talouteni herraksi.”

Fear sanoi päätään lannistuneena pudistaen.

”Minä voisin vielä yhden ottaa, sillä olen syvästi järkyttynyt, että veit voiton nenäni edestä ja janoan kostoa, villi ystäväni. ” Anna sanoi ja nousi sitten kurkistamaan heidän takanaan olevalle penkkiriville, jossa Bronco sekä Brandon istuivat vaimeasti keskustellen.

”Kuinkas te herrat… Tuletteko mukaan peliin?”

”Teidän kynittäväksenne? Tuskinpa vain.” Bronco keskeytti virnistäen omalta penkiltään, kun taas Brandon helahti tummanpunaiseksi korviaan myöten Annan silmien edessä.

Luutnanttiparka oli ensi hetkestä lähtien ollut hieman ihastunut vaaleaan kaunottareen. Annan kahteen ystävään hän sen sijaan suhtautui hieman varauksella. Häntä pelotti Susanin vihreät silmät ja tämän julman näköinen susiystävä, kun taas Fearia hän vierasti tämän rikkoessa hänen kaikkia käsityksiään naissukupuolen edustajista. Mutta Annan vaalea olemus sen sijaan oli aiheuttanut hänessä jonkinlaisen suojelijan vaiston, huolimatta siitä, ettei nainen tarvinnut suojelijaa.

”Pah, pelkurit.” Anna naurahti ja istuutui takaisin paikalleen jakaakseen kortit. Hänen yllätyksekseen Bronco kuitenkin nousi paikaltaan ja siirtyi pitkin askelin istumaan Annan viereen iskien tälle silmää.

”Kukaan ei sano minua pelkuriksi.” Mies naurahti ja riisui vaaleanruskean stetsoninsa asettaen sen vierelleen penkille. Kun Anna ojensi korttipakkaa tälle, tuli myös Brandon hieman epäröiden heidän luokseen.

”Tuota... minäkin voisin pelata erän, jos vain sovin mukaan.” Brandon sanoi vilkaisten pöydän ääressä istujia epävarmasti. Tilaa kun hänelle ei näyttänyt oikein olevan.

”Ota minun paikkani, kun Bronco ehti jo rohmuta Annan kyljen.” Fear vilkaisi luutnanttia silmät välkkyen noustessa ylös penkiltä ja ojentautui sitten ottamaan hattunsa naulasta. Samalla hän pani merkille, että juna ylitti juuri sillä hetkellä korkeaa siltaa, joen välkkyessä jossain kaukana alhaalla.

”En tarkoittanut ajaa sinua pois...” Brandon sanoi punaisena palkkatappajan kiusoittelevasta katseesta uskaltamatta vilkaista pakkaa sekoittavaa Broncoa taikka Annaa.

”Eipä mitään… Takapuoleni on jo täysin tunnoton näistä kirotuista penkeistä ja kaipaan jaloittelua. Olisin muutenkin lähtenyt vilkaisemaan hevosia.” Fear selitti nuorukaiselle pistäen stetsonin päähänsä, napaten sitten pistoolin pöydältä.

”Et kai vain ole muuttumassa mukavuudenhaluiseksi, EagleEyes?” Bronco vilkaisi virnistäen Fearia jakaessa kortteja pöytään.

”Ei huolta kultakutri. Kaipaan vain satulaa alleni, enkä mitään puisia penkkejä.” Fear vastasi ja pujotti aseen vyönsä alle selkäpuolellensa. Sitten hän viimein siirtyi pois pöydän äärestä ahtaalle käytävälle, antaen Brandon istahtaa paikallensa.

Luutnantti oli saanut jälleen koottua itsensä ja punastus oli vetäytymässä pois, vaikkakin hänestä oli hieman epämukavaa istua suuri susi jaloissaan. Apollo oli nimittäin ottanut paikkansa pöydän alta ja kärsi tällä hetkellä kaikkia helvetin tuskia joutuessaan matkustamaan junavaunussa. Sillä vaikka ikkunat olivat auki, ne toivat mukana enemmänkin hiekkaa ja pölyä kuin raitista ilmaa. Susan taas kumartui suden puoleen kuiskaillen tälle joitain sanoja, johon susi vastasi heilauttamalla korviaan. Kohta keskustelu oli ilmeisesti ohitse, sillä intiaaninainen kohosi ylös ja käänsi katseensa Feariin.

”Ota Apollo mukaan. Sekin haluaisi hieman jaloitella. Eikä sen ole hyvä juoksennella yksinään vaunuissa.”

Susan sanoi samalla, kun susi lähti ryömimään matalan pöydän alla eteenpäin. Eihän iso eläin olisi sopinut olemaan pystyssä. Fear vilkaisi ystäväänsä sekä sutta, joka tuli juuri esiin pöydän alta ja kohosi koko komeaan korkeuteensa, nyökäten sitten.

”Selvä, mutta jos se syö jonkun, se on täysin sinun ja suuren henkesi omallatunnolla.” Nainen hymähti ja lähti kävelemään kohti viimeistä vaunua, jossa hevosia säilytettiin. Susan sanoi muutaman sanan eläimelle, joka tuntui kuuntelevan intiaania ja haukahti, lähtien sitten loikkimaan kieli roikkuen Fearin perään.

”Oletko varma tuosta?” Anna vilkaisi korttiensa ylitse Susania, joka nyökkäsi ja heilautti kättään.

”Eläimet tappavat vain, kun niillä on nälkä, ja Apollo söi juuri ennen kuin nousimme junaan. Se käyttäytyy nätisti, kunhan kukaan ei käy kiinni siihen. Enkä usko, että ketään erityisemmin houkuttelee hyökätä sutta vastaan.”

”Olenko ainoa, jonka mielestä kuulostaa omituiselta ilmaista suden käyttäytyvän nätisti?” Bronco sanoi tutkaillen korttejaan miettiväisenä.

”Yep.” Anna ja Susan vastasivat yhtä aikaa nostamatta katsetta korteistaan.

Fear sai, kuten arvatta saattoikin, kävellä ilman sen suurempia häiriöitä lävitse vaunujen. Ei niin, että hänellä yleensä olisi ongelmia junissa, mutta silloin tällöin aina löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä, jotka tahtoivat testata taitojaan hänen kanssaan. Varsinkin viime aikoina, kun hänen maineensa oli kiirinyt laajemmalle. Eikä kyse aina ollut pelkästään siitä, kuka oli nopein vetämään. Oli joitain tahoja, jotka mielellään olisivat lähettäneet naisen hornaan, hänen harvennettuansa hieman liikaa heidän rivejään. ”Täytyy sanoa, ettet ole ollenkaan hullumpi matkakumppani.” Fear naurahti sudelle, joka liikautti korviaan, lähinnä kuullessaan äänen, ei niinkään, että olisi ymmärtänyt mitä nainen oli sanonut. Mutta eipä Fear sitä odottanutkaan. Vain sudella ja Susanilla oli tietty yhteys, joka antoi näiden ymmärtää toisiansa lähes ilman sanojakin. Fearin ääni oli sen sijaan ollut vain ääni toisten joukossa. Hän ei edes tiennyt, tunsiko susi äänen kuuluvan ”ystävälle”. Toivottavasti.

Saavuttaessaan tallivaunua edeltävän vaunun, nainen pysähtyi hetkeksi miettimään kuinka kannattavaa olisi viedä susi vaunuun, jossa oli hevosia. Heidän omat ratsunsa olivat oppineet tulemaan toimeen suden hajun

kanssa, mutta mikäli vaunussa oli vieraita hevosia, nämä saattaisivat hermostua vainutessaan petoeläimen. Susi kuitenkin tuntui tietävän ongelman ja se luikahti lähimmän tyhjän penkkirivin alle asettuen makuulle. Vaunussa ei liiammin ihmisiä näkynyt. Vain ensimmäisessä penkkirivissä torkkui joku tummaihoinen mies poikittain. Mustien vapautuspäätös alkoi näkyä jo hiljakseen ympärillä, kun juniin ja muihin kulkuneuvoihin ilmestyi tummaihoisia ihmisiä, jotka eivät enää matkustaneet isäntänsä orjina, vaan vapaina kansalaisina. ”No sinähän olet fiksu otus.” Fear lausahti vaikuttuneena suden asettuessa aloilleen ja avasi sitten oven saaden vastaansa junan aiheuttaman viiman. Varoen hän astui vaunuja kiinnittävän tapin ylitse ja hän avasi hevosvaunun sulkevan salvan, luikahtaen sitten sisään. Heti hänen vastaansa tulvahti pistävä haju sekä muutama ihmettelevä hörähdys hevosten vainutessa jonkun tulleen vaunuun. Naisen sulkiessa ovea, juna heilahti rajusti saaden hänet iskemään kipeästi päänsä ohjien ripustusta varten tarkoitettuun koukkuun. Kun juna jälleen asettui, Fear sai viimein manaillen suljettua oven ja kosketti silmäkulmaansa, josta hänen sormiinsa tarttui jotain tahmeaa. Ilmeisesti koukku oli repäissyt haavan silmäkulmaan. Onni oli, ettei se ollut osunut silmään.

”Olisi tämäkin ollut… Mahtava ja voittamaton EagleEyes kolkkaa itsensä seinäkoukkuun.” Nainen naurahti itseironisesti ja kaivoi esiin pienen liinan, jolla pyyhkäisi kasvojaan. Haava ei kuitenkaan tuntunut vuotavan paljoa, joten todennäköisesti haava oli säälittävän pieni verrattuna manaustulvaan. Laitettuaan liinan takaisin taskuunsa, nainen sytytti pienen katossa roikkuvan lyhdyn ja alkoi etsiä heidän hevosiaan. Niitä ei ollut kovinkaan vaikea löytää. Heidän lisäkseen vaunussa oli vain yksi muu hevonen, eikä se ollut ihmekään. Juuri ja juuri kuusi hevosta sai sopimaan vaunuun ja silloinkin ne olivat melkoisen ahtaasti, ja siitäkin tilasta sai pulittaa sievoisen summan.

”Ei taida olla teilläkään kovin kummoiset oltavat.” Fear meni oman ratsunsa luokse, jonka tunnisti tämän kellertävästä, voin värisestä karvasta, ja silitti sen turpaa. Hevonen hörähti lempeästi ja yritti puskea naista, joka kaivoi naureskellen pienen leivänkannikan taskustaan, antaen sen sitten hevoselle. Heti oli viereinen hevonen puskemassa naista päällään, hamuten hänkin jotain makupalaa. Fear tunnisti hevosen Annan ruskeavalkolaikukkaaksi ratsuksi ja antoi tällekin oman osansa leivästä. Sitten hän etsi vielä käsiinsä Broncon likaisen harmaan hevosen ja tummanruskean, kiiltäväkarvaisen oriin, joka oli Brandonin sekä Susanin mustavalkolaikukkaan tamman, jakaen viimeisen leipäpalan kolmeen osaan ja antoi ne sitten hevosille.

Tehtyään tämän, Fear kumartui rutiininomaisesti tarkastamaan ratsut, etenkin näiden jalat, mahdollisten vaunun heilahduksien aiheuttamien haavaumien tähden. Kaikki ne kuitenkin näyttivät säilyneen ehjinä. Tosin Brandonin ratsun oikeassa takasessa näytti olevan pieni ruhje, mutta hevonen ei kuitenkaan arastellut sitä. Hänen pitäisi muistaa pyytää jossain vaiheessa Susanilta tämän intiaanirohtoa, joka oli useasti auttanut kolmikkoa heidän taivalluksellansa. Suoritettuaan tarkastuksen, Fear meni vielä oman voikkonsa luokse taputtaen tätä, jolloin joku heitti hänen kaulaansa vahvan köyden ja kiskaisi siitä taaksepäin, saaden naisen kaatumaan selälleen. Automaattisesti nainen tarttui kiinni köyteen, jottei sitä saisi kiristettyä hänen kaulansa ympärille liikaa. Hän ponnisti jalkansa ylös ja taaksepäin, tömäyttäen buutsien pohjat hyökkääjän mahaan saaden tämän heilahtamaan kohti seinää, jolloin ote köydestä löystyi. Nopeasti Fear kaivoi lonkaltaan veitsen leikatakseen kaulaansa kuristavan köyden poikki, jonka jälkeen hän kääntyi kohti hyökkääjää, joka oli liikahtanut kohti lyhtyä ja sammutti sen, ettei nainen tunnistaisi hänen kasvojaan.

”Yrität olla ovela vai.” Fear lausahti miettien mahdollisuuksia. Hän voisi ampua hyökkääjän, mutta sillä hän saisi hevoset hermostumaan eikä hän kaivannut muutenkin ahtaaseen vaunuun levottomana riuhtovia hevosia. Hyökkääjä sen sijaan ei miettinyt seuraavaa liikettään, vaan nappasi seinältä heinähangon, joka oli sinne jätetty olkien vaihtoa varten ja syöksyi sen kanssa kohti Fearia.

”Sitä ollaan sitten aika virkeitä.” Fear lausahti ja syöksyi alaspäin hyökkääjän jalkojenvälistä tämän taakse. Ennen kuin hyökkääjä ehti tajuta, Fear jo nousi takaisin ylös ja iski yhteen puristetuilla käsillään hyökkääjää niskaan. Kikan hän oli oppinut Susanilta. Tämän heimo, kun usein järjesti leikkimielisiä kilpailuja painin ja vastaavan parissa, joissa ideana oli kisata hyvällä mielellä taistelutaidoissa. Samalla he myös harjoittivat tuota taitoa maailmassa, jota hallitsivat tuliaseet.

Aluksi palkkatappaja oli hieman huvittuneesti suhtautunut tähän ”aseettomaan kamppailuun”, mutta kun Susan oli toistuvasti päihittänyt hänet, oli Fear alkanut arvostamaan tuota taitoa. Nyt hän lähetti nopean kiitoksen intiaaniystävälleen. Rotevatekoinen hyökkääjä ei kuitenkaan aikonut lannistua niin vähästä, vaan kääntyi ympäri sohaisten naista hangolla kasvoihin. Tällä kertaa Fear ei ehtinyt yhtä nopeasti alta pois, vaan

terävät piikit naarmuttivat naisen kasvoja. Onnekseen hän oli kuitenkin ehtinyt väistää pahimman terän, muuten hänen päätään koristaisi nyt heinähanko. Hirtehinen huumori sai naisen virnistämään itsekseen, mutta kauaa hän ei ehtinyt virnistellä, kun hyökkääjä sohi hankoa jälleen eteenpäin, pakottaen väistelevän naisen vasten seinää. Kun naisen silmät olivat tottuneet vaunun hämäryyteen, hän pystyi erottamaan hyökkääjän tummaihoiseksi mieheksi, juuri samaksi, joka oli nuokkunut viimeisessä matkustajavaunussa vaarattoman näköisenä. Kun mies näki naisen ahdistuneen vasten seinää, tämän kasvoille kohosi voitonriemuinen hymy, joka paljasti mustat hampaan nysät.

Pitkään Fear ei ehtinyt miettiä siirtoaan, kun hänen oli pakko heittäytyä alaspäin pois piikkien tieltä. Onneksi hän kuitenkin oli lähtenyt sen verran myöhään väistöön, että mies ei ehtinyt suunnatta voimakasta iskuaan uudestaan ja korvia huumaavan kirskahduksen saatteessa piikit törmäsivät seinään. Voima oli niin suuri, että mies pudotti melkein halvaantuneena heinähangon vääntyneine piikkeineen käsistään, joka antoi naiselle mahdollisuuden vastaiskuun. Jälleen käyttäen Susanilta oppimaansa kikkaa, hän koukkasi toisella jalallaan miehen jalkoihin, saaden tämän menettämään tasapainonsa ja tömähtämään olkien sekaan. Fear kohotti puukkonsa ylös, aikoen heittää sen pysäyttääkseen hyökkääjän lopullisesti, mutta samassa joku vetäisi auki tallivaunun oven ja hyppäsi esiin aseen kera ja lähetti luodin kohti naista.

”Samperi.” Fear kirosi ja heittäytyi luodin tieltä kuperkeikalla eteenpäin, vetäisten samalla selkänsä takaa pistoolin esiin. Kuului pamahdus ja Fearin lähettämä laukaus osui aseella hyökännyttä rintaan, saaden tämän suusta kuulumaan ulahduksen, jota säesti epätasainen suhahdus terävän tomahawkin lentäessä pyörien vain muutaman sentin päästä Fearin kasvoista ja upotessa keskelle tummaihoisen miehen rintaan. Säpsähtäen nainen käänsi katseensa mieheen, joka katsahti ällistyneesti rintaansa ja kaatui sitten vaunun lattialle, pudottaen käsistään ruostuneen näköisen puukon, jolla oli aikonut Fearin kurkun viiltää auki, tämän huomion kiinnityttyä toiseen hyökkääjään.

”Tämäkö on sinun käsityksesi jaloittelusta?” Susan virnisti ja auttoi Fearin ylös oljilta.

”En sanoisi, että minun käsitykseni.” Nainen vastasi ja karisteli olkia sekä sahanpuruja vaatteiltaan. Sitten hän pisti pistoolin takaisin vyönsä alle virnistäen.

”Onneksi olin ladannut tämän.”

”Hoida sinä hevoset niin minä hoidan ruumiit.” Fear jatkoi Susanille, joka käveli irrottamaan tomahawkinsa onnettoman rinnasta ja pyyhkäisi sen puhtaaksi tämän vaatteisiin.

”Yep.” Intiaaninainen livautti tomahawkinsa vyönsä alle, mennen sitten hirnahtelevien ja riuhtovien hevosten luokse rauhoittelemaan näitä. Fear sen sijaan meni vaunun keskivaiheille ja veti liukuoven, josta hevoset lastattiin, sen verran raolleen, että saisi tungettua ruumiit ulos. Sitten hän käveli vuorotellen molempien ruumiiden luokse ja raahasi nämä liukuovelle.

Ennen kuin kuitenkaan heitti ruumiita ulos, Fear vilkaisi Susania nopeasti sivusilmällä, tutkien sitten nopeasti miesten taskut ja löysikin parikymmentä dollaria sekä uuden näköisen taskukellon aseella hyökänneen miehen liivien taskusta. Sen jälkeen hän vasta potkaisi ruumiit ulos ovenraosta ja veti liukuoven takaisin kiinni. Susan oli sillä välin saanut hevoset viimein rauhoittumaan ja Fear meni hänen luokseen pudistellen käsiään.

”Luutnantin hevosen oikeassa takasessa on joku ruhje. Huomasin sen tutkiessani ne. Jos katsoisit sitä ja sekoittaisit sitä ihme mömmöäsi siihen, ettei se pahene.”

Susan kyykistyi tummanruskean oriin alle ja tunnusteli huolellisesti molemmat takaset. Sitten hän nousi ylös katsellen mietteissään hevosta.

”Se ei näytä aristelevan sitä. Tosin täällä on pimeätä, etten nähnyt kuinka paha se on. Katsotaan sitä uudestaan, kun saavumme Cascadeen.” Intiaaninainen vastasi silitellen hevosen turpaa ja kääntyi ystävänsä puoleen, joka nyökkäsi. Sitten kaksikko lähti kohti ovea jättäen tallivaunun taakseen. Apollo heilautti iloisena häntäänsä toivottaen Susanin tervetulleeksi ja lähti sitten loikkimaan kaksikon edellä kohti heidän vaunuaan.

”En muuten ehtinyt kiittää sinua nahkani pelastamisesta.” Fear sanoi ystävälleen heidän kävellessä käytäviä pitkin.

”Mitäs tuosta.” Susan vilkaisi Fearia hymyillen ja kiinnitti sitten taas huomionsa Apolloon.

”No, jäin taas yhden velkaa.” Palkkatappaja hymähti ja jatkoi sitten;

”Miten muuten satuit tulemaan paikalle? Joku intiaanivaistojuttuko taas?”

”Ehei, tällä kertaa se oli jotain maallisempaa.” Susan naurahti ja avasi oven seuraavaan vaunuun.

”Anna ja Bronco kynivät kilpaa minua ja Brandonia. Itsesuojeluvaiston pakottamana jätin ne kaksi tappelemaan keskenään Brandon paran palkasta, kun vielä muutama dollari oli jäljellä.” Intiaani irvisti. ”Ja uhkapelikö muka ei kannata? Olisin manan majoilla ilman huoltasi dollareista.” Fear naurahti, jonka jälkeen loppumatkan kaksikko jatkoi puhumatta, kumpikin omiin aatoksiinsa painuneena. Kun he saapuivat jälleen omaan vaunuunsa, he huomasivat Brandonin ja Broncon palanneen omille paikoilleen. Anna sen sijaan istui mietteisiinsä vaipuneena seuraillen ikkunasta vilahtavia maisemia. Apollo, joka ehti ensimmäisenä heidän penkkiensä luokse, hätkähdytti naisen kuitenkin nopeasti ajatuksistaan. ”Hevosten katsominen taitaa nykyään olla ilmeisen vaarallista.” Anna huomautti Fearille kaksikon istuessa paikoilleen. Palkkatappaja oli pysähtynyt junan vessassa pyyhkiäkseen kasvonsa puhtaaksi, tarkastaen samalla, ettei hänen haavansa olleet vakavia. Kuten nainen oli arvioinutkin, niin silmäkulmassa oleva ruhje oli hyvin pieni, tosin heinähangon jäljiltä hänen leuassaan ja poskessaan näkyi ilkeän näköiset repeämät, mutta nekin näyttivät pahemmilta kuin todellisuudessa olivat. Sen sijaan hänen luonnonvalkoinen kauluspaitansa oli kärsinyt enemmän. Se oli likaantunut kauluksen kohdalla verestä sekä pölystä ja oikealla puolella oli heinähangonpiikin repimä reikä.

”Kaksi pirulaista yritti hevosten luona koristaa minut heinähangolla ja täyttää lyijyllä.” Fear vastasi Annalle nyppiessä muutamia oljenpätkiä puserostaan.

”Kiitos Suden terävän väliintulon, joka muuten meni vain senttien päästä naamastani...” Palkkatappaja mulkaisi Susania, joka hymyili hänelle viattomuuden perikuvana.

”...säästyin reissulta manan majoille.” Fear käänsi katseensa jälleen Annaan.

”Mitä ne halusivat?”

”En tiedä.” Fear kohautti olkiaan.

”En kysynyt, kun eivät olleet oikein juttutuulella.”

”Luultavasti vain jotain onnenonkijoita, jotka luulivat saavansa helpon saaliin.” Susan sanoi silitellen Apollon niskavilloja.

”Kaiken maailman idiootit, luulevat minun kantavan aseita vain näön vuoksi.” Fear tehosti loukkaantumistaan ladellen pitkän litanian kirosanoja.

”Sattuuko kumpikaan teistä muuten tietämään, kuinka pitkä matka on vielä Cascadeen?” Susan kysäisi vaihtaakseen puheenaihetta. Hänen ystävänsä oli välillä hieman liian herkkänahkainen aseistaan ja niiden tarkoituksesta.

”Veikkaisin noin kuutta tuntia, jos pysymme aikataulussa.” Anna vastasi haukotellen. ”Kirottua. Junissa ei muuten ole mitään vikaa, mutta ne ovat puuduttavan tylsiä.” Fear sanoi ja ojentui ottamaan ponchonsa naulasta, pujottaen sen sitten päällensä, saaden molemmilta ystäviltään pitkät katseet.

Haukotellen makeasti Fear nosti buutsinsa Annan viereiselle penkille huomaamatta katseita ja otti mahdollisimman lokoisan asennon epämukavassa penkissä. Löydettyään jotenkuten asennon, hän vielä painoi stetsoninsa otsalleen ja risti kätensä rinnalleen, yrittäen tappaa aikaa nukkumalla. Anna pudisti päätään luovuttaneena ja käänsi sitten katseensa Susaniin, joka loi saluunanomistajattareen täsmälleen yhtä luovuttaneen, merkityksellisen katseen ja laskeutui sitten omiin ajatuksiinsa. Harmitellen itsekseen Anna huomasi, ettei hänen ystävistään olisi juttuseuraa odotettavissa. Ainahan hän voisi tietenkin puhella Brandonin kanssa, joka istui hieman jännittyneenä vaimeasti kuorsaavan Broncon vieressä. Nainen ei kuitenkaan viitsinyt ahdistella luutnanttia, tämä kun tuntui suorastaan kärsivän ruumiillisia tuskia aina, jos Anna vähänkin vilkaisi hänen suuntaansa. Tokihan nainen, kuten muukin seurue, näki luutnantin pienen ihastuksen ja se lähinnä huvitti saluunanomistajatarta kuten muitakin. Itsekseen hymähtäen vaalea nainen painui ajatuksiinsa, muistellen kuinka he olivat saaneet salaperäisen Broncon sekä Brandonin mukaansa.

Tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus siitä, vaikka todellisuudessa oli kulunut vain viitisen vuorokautta, kun he olivat Puolihuipun kanjonin läheisyydessä olevalla aavikolla, jonka intiaanit olivat nimenneet ”Keltaiseksi Aavikoksi” sen erikoisen tumman kellertävän hiekan takia, kohdanneet kapteeni Trotterin johtaman joukon valmiina hyökkäämään El Muerton rauhaisaan intiaaniyhdyskuntaan kullan takia.

”Kultaa ei ole kapteeni!” Susan vakuutti ties, kuinka monennen kerran kapteeni David A. Trotterille, harmaantuneelle sotasankarille, joka oli saanut käskykseen hyökätä El Muerto nimisessä kylässä asuvia intiaaneja vastaan. Trotter oli kuulemma saanut luotettavista lähteistä selville, että kylän päällikkö, Mateo niminen mies, oli löytänyt kultaa hylätystä kaivoksesta ja pimitti sitä nyt itselleen. Hän aikoi kullan avulla varustaa kylänsä aseilla ja suunnitelmassa oli sen jälkeen liittyä intiaanikapinallisiin, jotka eivät alistuneet elämään reservaateissa.

”Eikä sen enemmän mitään kapinaakaan. Mateo ei missään nimessä vaarantaisi kyläänsä olemalla tekemisissä kapinallisten kanssa.” Fear puuttui puheeseen ohjastaen hevosensa Susanin vierelle. Anna pysytteli heistä hieman kauempana yrittäen välttää katsekontaktia kapteeniin.

”Yksi teistä on intiaani itsekin. Miksi siis luottaisin sanaanne?” Mies lausahti tylysti ratsunsa selästä pyyhkäisten katseellaan niin Susania, Fearia, kuin kätkössä pysyttelevää Annaakin. Miehellä itsellään ei kyllä oikeastaan ollut mitään intiaaneja vastaan, kunhan nämä vain pysyttelivät omilla alueillaan. Vuosia sitten hän oli kyllä nuoruuden kiihkossa tappanut villejä paljonkin, mutta ajan myötä tämä oli käynyt niin harvinaiseksi. Ikä oli tuonut viisautta ja nyt hän näki selvästi, että jatkuva molemminpuolinen viha ja tappaminen eivät olleet hyväksi. Varsinkin jos se uhkasi hänen omaa rauhaisaa perhe-elämäänsä Fort Vancouverissa.

”Koska me puhumme totta.” Susan sanoi ja taputti mustalaikukkaan hevosensa kaulaa rauhoitellen. Eläin oli malttamaton ja tahtoi liikkeelle. Huokaisten itsekseen Fear käänsi hevosensa ympäri ja mutisi mennessään intiaanille;

”Tästä ei tule mitään.” Sitten hän ohjasti hevosensa hieman sivummalle ja laskeutui ratsailta ottaen kulauksen leilistään. Juotuaan hän kaatoi kämmenelleen hieman vettä ja ojensi sen hevosensa turvan alle, antaen sillekin juotavaa. Anna ratsasti myös Fearin luokse ja laskeutui ratsailta. Susan oli ainoa, joka oli jäänyt paikoilleen katsellen tiiviisti Trotteria, joka tarkkaili epäluuloisesti kahta muuta.

”Väitättekö, että minun, kenraali Volontélta saamani tiedonanto, on sitten valetta?” Nähtyään, ettei kaksi muuta yrittäneet mitään metkuja, hän siirsi teräksisen katseensa jälleen Susaniin. Kolmikymmenpäinen osasto kapteeninsa takana liikahteli kyllästyneesti ja rohkeimmat olivat jopa laskeutuneet ratsailta juottamaan hevosiaan, jotka olivat joutuneet taivaltamaan pitkän matkan paahtavan auringon alla.

”Pitääkö tuon äijän päähän takoa totuus lyijyllä.” Fear mumisi Annalle, joka nojaili hevoseensa perin juurin harmistuneen näköisenä.

”Ajatus kuulostaa koko ajan vain houkuttelevammalta.” Vaalea nainen vastasi leyhytellen kasvojaan valkoisilla hanskoilla.

”Väitämme, että ehkä joku on antanut komentajallenne väärää tietoa. El Muerton intiaanit ovat pelkästään eri heimoista lähteneitä luopioita, jotka viljelevät maata ja ovat rehellisiä kunnon kansalaisia. He eivät ole sotureita, ja hyökkäyksestä kylään seuraisi silmitön teurastus. Haluatteko kymmenien viattomien miesten, naisten ja lasten henget omalletunnollenne?” Susan sanoi kiivaasti, saaden Fearin ja Annan vilkaisemaan toisiaan. Syytös kenraalia kohtaan saattoi olla tietyissä piireissä varsin raskauttava ja jo pelkästään epäilemällä korkea-arvoisen sotilashenkilön rehellisyyttä, saattoi saada itsensä telkien taakse.

”Sanoiko hän Volonté?” Anna kysäisi äkisti terästäytyneenä Fearilta, joka nyökkäsi katsellen ystäväänsä kysyvästi.

”Taidan tietää sen lurjuksen. Olen kuullut häntä kutsuttavan Päänahka-Luigiksi, hänen silmittömän julmuutensa takia, joka on erityisesti suunnattu intiaaneja kohtaan.”

”Palaset alkavat loksahdella paikoilleen.” Fear sanoi päätellen kyseisen lempinimen aiheuttaman intiaanivihan olevan kenties yksi avaintekijä siihen, miksi Trotter oli käsketty hyökätä intiaanien kimppuun. Intiaaniviha syynä kylläkin kuulosti hieman kaukaa haetulta.

”Mutta he ovat käyttäneet väärin luottamustamme. Vain osavaltiomme armeliaisuudesta saivat luopiot rakentaa kylänsä, ainoana vaatimuksena, että he maksaisivat kuvernöörille veron kaikesta ansaitsemastaan. Joka, jos saanen huomauttaa, on huomattavan pieni verrattuna muiden verotukseen. Ja kiitollisuutensa nämä koirat osoittavat kaivamalla salaa kultaa valmistautuakseen kapinaan.”

”Voi Pyhä Manito! Olemme jahkanneet kohta tunnin tästä samasta asiasta. Mitään kultaa ei ole, gringot ovat kymmeniä vuosia sitten tyhjentäneet kaivoksen viimeistä murua myöten.”

Taustalla Fear puristi kätensä nyrkkiin ja osoitti etusormellaan ohimoonsa kuin ampuakseen itseään päähänsä, nousten sitten hevosensa selkään, jonka ohjasti Susanin vierelle. ”Oletteko te täysin idiootti vai maksetaanko teille tuosta?” Palkkatappaja sanoi saaden kapteenin silmät pyöristymään päästä tyrmistyksestä jonkun uskaltaessa puhutella häntä noin epäkunnioittavasti. Muutamat sotilasmiehet hänen takanaan yrittivät kätkeä virnistyksensä, mutta valtaosin puheen sorina ja kuiskinta levisi kuin kulovalkea miesten keskuudessa. Hieman järjestäytyneen joukon sivulla seisoi likaisen harmahtava hevonen, jonka selässä istui mies nojaillen satulansa nuppiin käsillään, pitäen stetsoninsa varjosta silmällä edessäpäin käytyä keskustelua. Fear ei ollut huomannut muukalaista, joka ei näyttänyt kuuluvan ainakaan sinitakkeihin, mutta Susan ja Anna olivat panneet ratsastajan merkille. Susan oli kuitenkin jättänyt miehen huomioitta, mutta syrjässä pysyttelevä Anna piti silmällä ratsastajaa. Tässä oli jotain vaarallista. Mies ilmeisesti tunsi Annan katseen, koska käänsi päätään kohti saluunanpitäjätärtä ja kosketti vaalean stetsoninsa lieriä tervehtien, jonka jälkeen keskittyi taas seuraamaan kapteeni Trotteria, Susania sekä Fearia, jotka olivat tapahtumien keskipisteessä.

”HILJAISUUS!” Mies karjahti kääntyen taaksepäin ja salamannopeasti joukon ylle laskeutui hiljaisuus, johon ei edes tuulen vire tuonut ääntä.

Aavikko oli täysin hiljainen ja kuolleen oloinen. Porottava aurinko sai ilman väreilemään kuumuudessa ja nostatti hikipisaroita joukkion iholle. Olisi ollut paljon miellyttävämpää käydä keskustelu jossain viileämmässä paikassa, mutta kukaan osapuolista ei ollut odottanut asian käsittelyyn menevän näin kauan. Pahiten kuumuudesta näytti kärsivän Susanin susikumppani. Se kun oli tottunut metsiin ja viileämpiin oloihin, joihin paksu ja tuuhea turkkikin olikin omiaan. Täällä keskellä auringon lämmittävää hiekkaa, oli sudella todella kovat oltavat. Se ei kuitenkaan halunnut hylätä intiaaniystäväänsä.

”Ja te kiertolainen, saatte luvan siistiä hieman suutanne. Puhuttelette sentään valtion edustajaa.” Trotter kiinnitti katseensa Feariin siristäen silmiään uhkaavasti. Ele ei kuitenkaan tuntunut tekevän haluttua vaikutusta, naisen pyöräyttäessä silmiään kyllästyneesti.

”Suokaa anteeksi ystävälleni.” Susan sanoi ja vilkaisi varoittavasti palkkatappajaa.

”Tämä helle tekee itse kunkin ärtyneeksi eivätkä ajatukset oikein tahdo kulkea. Joten saisinko ehdottaa teille, arvon kapteeni, että siirtyisimme keskustelemaan aiheesta lisää johonkin viihtyisämpään paikkaan?” Intiaani käänsi katseensa takaisin Trotteriin jatkaessaan sulavasti saaden kapteenin harmaat ja tuuheat kulmakarvat kohoamaan aavistuksen ylöspäin.

”Onko teillä mielessä jokin erityinen paikka?”

”Tästä vähän matkan päässä on Puolihuipun kanjoni. Siellä on varjoisampaa, koska kanjoni on umpikuja kallioiden ympyröidessä sitä joka puolelta. Siellä kasvaa myös puita ja on pieni puro, jossa virtaa Puolihuipun päällä olevasta lähteestä peräisin oleva vesi. Pääsisimme suojaan paahteelta sekä saisimme raikasta vettä, joka virkistäisi aivojamme.”

Kapteeni tuntui pohtivan Susanin ehdotusta hetken aikaa, kunnes sitten nyökkäsi viikset värähtäen. ”Menkäämme sitten sinne, ei niin että aikoisin muuttaa mieltäni, mutta meidän on leiriydyttävä jonnekin yön ajaksi ja kanjoni kuulostaa turvallisemmalta kuin aavikko.” Sanottuaan tämän Trotter viittasi taaksepäin ja ne muutamat miehet, jotka olivat laskeutuneet ratsailta, palasivat jälleen hevostensa selkään lähtien sitten muun joukon mukana seuraamaan kapteenia. Susan näytti heille tietä, Fearin ja Annan ratsastaessa heti ystävänsä vierellä. Salaperäinen muukalainen oli kirinyt hevosensa kapteeni Trotterin vierelle keskustellen nyt vaimealla äänellä tämän kanssa. Anna vilkaisi ratsastaessaan taaksepäin kohti muukalaista pannen merkille tämän asustuksen, joka kertoi omaa kieltään miehestä. Hänen kasvonsa peitti lähes kokonaan vaalean ruskea stetson ja päällään hänellä oli pitkä, ruskea takki, joka paljasti nuhraantuneen, kellertävän värisen puuvillapaidan sekä ruskean huivin kaulassa. Jalassaan miehellä oli mustat housut, ja lantiota kiersi yksinkertaisen näköinen nahkavyö, jossa kilpaa auringon kanssa kimalteli revolverin kahvat. Anna huomasi myös, että huolellisesti käärityn vihreän makuuhuovan välistä pilkisti puisen aseen lapa, jonka hän veikkasi muotonsa puolesta kuuluvan kiväärille. Vaalea nainen saattoi vain arvailla, miksi moinen kulkija ratsasti sinitakkien kanssa.

Kuten Susan oli sanonutkin, ei suuren joukkion tarvinnut kauaa ratsastaa paahteessa, kun he jo näkivät edessään Puolihuipun kanjonin. Ratsastaessaan sisään kanjoniin, heidän korviinsa kiiri heti puron solina ja

jo sen ääni sai miesten mielialan kohenemaan. He olivat joutuneet ratsastamaan kuusi tuntia kuumuudessa lähdettyään linnoituksestaan ja vain odotus edessä olevasta toiminnasta oli valanut heihin voimaa. Kun kolmikko oli ratsastanut heitä vastaan, olivatkin he joutuneetkin keskelle väittelyä sen sijaan, että pääsisivät todistamaan urheutensa villejä vastaan.

”Vou, tämähän on oikea paratiisi.” Fear sanoi laskeutuen hevosensa selästä katselemaan ympärilleen.

”Ja vielä hyvin piilotettu.” Anna lisäsi laskeutuen hänkin ratsailta, sillä vain lähempi tarkastelu oli paljastanut kanjonin hyvin maastoutuneen suuaukon sitä ympäröivistä, punakivisistä kallioista. Susan oli kipaissut täyttämään vesileilinsä ja pirskotti kirkasta vettä kasvoilleen hänen hevosensa nauttiessa vapailla ohjilla esiin puskevasta ruohosta. Kun Fear ja Anna olivat sitoneet hevosensa, he seurasivat ystävänsä esimerkkiä, huuhtoen kasvoiltaan ratsastuksen pölyn ja preerian hiekat silmistään. Kapteeni Trotter oli jättänyt virkistäytymisen väliin, kunnes saisi miehensä ohjeistettua leirin pystyttämiseen tänne. Kun kolmikko oli saanut viileää vettä päällensä tuntien itsensä taas virkeiksi, he kääntyivät katsomaan kohti Trotteria, joka vinhasti käsillä viuhtoen jakoi ohjeita sotilailleen.

”Aikovat ilmeisesti leiriytyä tänne.” Anna sanoi saaden kahdelta muulta nyökkäykset. Viimein Trotter oli saanut kunkin tekemään sitä mitä tahtoi, ja hän istahti otsaansa liinalla pyyhkäisten erään kallionlohkareen varjoon ja vilkaisi kolmikkoa.

”Se on menoa sitten taas.” Fear pudisti päätään ja hän lähti Susanin kanssa kävelemään miestä kohti, joka nousikin ylös nähdessään kaksikon lähestyvän. Anna sen sijaan meni takaisin hevosten luokse alkaen juottamaan niitä ja valmistamaan heille leiripaikkaa. Valoa olisi enää muutama tunti ja tapahtuipa mitä hyvänsä, niin heidän oli viisainta myös jäädä yöksi tänne.

”Kapteeni Trotter, jatkaisimmeko nyt siitä, mihin jäimme?” Susan aloitti puhumisen. Jo ennen kuin he olivat tavoittaneet kapteenin joukot, oli kolmikko päättänyt työjärjestyksen. Susan hoiti puhumisen miehelle, koska El Muerton väki oli tuttua naiselle. Susanin tueksi jäi Fear, koska Anna sanoi, ettei hän välttämättä tahtoisi olla kasvokkain perheensä vanhan tutun kanssa.

”En aio vetäytyä.” Mies sanoi pirskotellen leilistään vettä kasvoilleen ja taputteli sen sitten pienellä liinalla pois. Fear oli aikeissa kertoa miehelle mihin voisi vetäytymisensä tunkea, mutta onneksi Susan kuitenkin tökkäsi ystäväänsä kylkeen, ennen kuin nainen ehti sanoa mitään raskauttavaa, sen sijaan hän sanoi; ”Entä jos kerromme tietävämme tämän veikkosen, joka alun perin laittoi huhun kullasta liikkeelle?”

”Sain tiedon kenraali Volontélta ja –”

”Mutta kai kelpo kenraali sai myös tiedon jostain? Vai kävikö hän itse tarkastamassa kullan tilanteen?”

Susan kysyi hieman terävästi. Kapteeni röyhisti rintaansa loukkaantuneena intiaanin äänensävystä ja loi tähän ankaran katseen.

”Ei tietenkään. Hänen tiedonlähteensä oli salainen.”

”Hänen tiedonlähteensä on ilkitöillä mainetta niittänyt, Mexicosta lähtöisin oleva Rico Martella niminen lurjus, joka on etsintäkuulutettu monissa osavaltioissa.” Fear sanoi tylysti.

”En minä ainakaan ole kuullut hänestä.” Trotter vastasi viileästi tarkastellen kaksikkoa nyt lähemmin. Hänen yllätyksekseen hänen intiaanina pitäneensä nainen oli ilmiselvästi puoliverinen. Oli harvinaista, että edes valkoisilla naisilla oli tuon väriset silmät, saatikka sitten tummasilmäisillä intiaaneilla. Hänen arvostuksensa tätä kohtaan laski hieman. Hänellä ei ollut mitään täysiverisiä intiaaneja vastaan, mutta puoliveriset olivat häpeäksi. Toinen nainen taasen, hän ei saanut päähänsä missä oli nähnyt tämän kasvot aikaisemmin. Mies oli varma, että oli kuullut myös tämän nimen jossain, kunhan vain nyt muistaisi missä yhteydessä. Ylhäältä kallioilta kuului yksinäisen petolinnun huuto, johon vastasi kallioiden kaiku. Hän melkein muisti nimen.

”Se johtuu siitä, että hän on vasta vähän aikaa sitten ylittänyt Oregonin rajan, livahdettuaan Kalliovuorten ylitse Nebraskasta tänne. Mutta esimerkiksi Texasissa usea ranger on hälytetty hänen peräänsä, New Mexicossa hänet saa ampua ilman oikeudenkäyntiä ja Kansasissa hänestä luvataan 10 000 dollarin palkkio. Siinä jotain näin alkajaisiksi.”

”Nuo kaikki ovat vaikuttavia saavutuksia, mutteivat riitä todistamaan, etteikö kultaa olisi.”

”No voi pyhä yksinkertaisuus.” Fear pyöräytti silmiään Annalle, joka oli saanut hevoset hoidettua ja istuskeli nyt tulen ääressä seuraten keskustelun kehitystä, mikä ei vaikuttanut kovinkaan lupaavalta.

”Eikö hänen ansioluettelonsa jo anna viitteitä hänen rehellisyydestään?” Fear käänsi jälleen katseensa Trotteriin, jonka teräksen harmaisiin silmiin oli noussut jotain miettiväistä, kuinka edistyksellistä.

”Saatatte olla oikeassa, mutta minulla on määräykseni, joita en voi jättää huomioimatta vain huhupuheiden

tähden.” Trotter huomautti painottaen. Susan livautti huuliensa välistä läjän cheyennenkielisiä kirouksia, myös yleensä tyynenä pysyttelevän intiaanin hermot alkoivat olla koetuksella jääräpäisen kapteenin kanssa. Saavutettuaan jälleen tyyneytensä, Susan hengähti syvään ja yritti vielä; ”Entä jos me nappaisimme hänet ja hänen koplansa kiinni? Sitten voisimme todistaa, että kertomus kullasta ja kapinasta on silkkaa soopaa.”

Trotter näytti pohtivan tätä ajatusta pitkään, ja se oli jo toivon merkkinä kärsimättömälle kaksikolle, joka olisi halunnut vääntää miehen jo aika päivää sitten solmuun. Fear käveli kuin levoton eläin edestakaisin yrittäen tyynnyttää itseään. Jotenkin hän aavisti, ettei heidän tilannettansa ainakaan parantaisi kapteenin pään posauttaminen hajalle, niin houkuttelevalta kuin se kuulostikin.

Anna, joka kohenteli tulta pitkällä tikulla, katseli levottomin mielin jonkin matkan päässä tapahtuvaa keskustelua. Fear näytti olevan valmiina kuristamaan kapteenin ja Susaninkin olemuksessa oli pidäteltyä halua ravistaa miestä oikein kunnolla. Kapteeni ei ilmeisesti levosta huolimatta näyttänyt haluavan uskoa heitä vaan itsepäisen härän lailla, yritti puskea omaa mielipidettään lävitse. Mikäli asiat eivät alkaisi kohta sujumaan, niin saluunan omistajatar sai oikeasti pelätä tilanteen riistäytyvän käsistä, etenkin Susanin kohdalla. Fearista näki kuitenkin selvästi, milloin tämä alkoi olla liian turhautunut, mutta Susanin intiaaniveri saattoi saada ystävänsä yhtäkkiä vain räjähtämään ilman varoitusta. Ja sen verran pitkään oli Anna ratsastanut ystäviensä kanssa, että aavisti ettei se hetki ollut enää kaukana. Pitäisikö hänen puuttua asioihin? Nainen haravoi mietteissään Trotterin joukkoja ja sai silmiinsä taas muukalaisen, joka istuskeli erään puun varjossa savu stetsoninsa alta nousten, katse tiivisti käännettynä kohti Trotteria.

”Selvä sitten. Saatte viikon aikaa tuoda hänet eteeni.” Trotter viimein sanoi, saaden Fearin melkein kaatumaan sijoiltaan hämmästyksestä miehen myöntymisestä. Susanin olkapäät rentoutuivat helpottuneina ja sen pisti merkille myös Anna, joka nousi liekkien äärestä seisomaan.

”...mutta vaadin että otatte neljä miestäni mukaanne.” Kapteeni ei kuitenkaan ollut sanonut kaikkea vielä, vaan lisäsi.

”MITÄ?!” Susan ja Fear huudahtivat yhteen ääneen niin kovaa, että monetkin leirissä olevista miehistä kääntyivät katsomaan heitä, Anna läimäisi päätään kädellään turhautuneena. Ilmeisesti tilanne ei ollutkaan vielä ohitse.

”Ei tule kysymykseenkään! Liikumme nopeiden kolmistaan, emmekä kaipaa univormuun sonnustautuneita riippakiviä mukaamme.” Fear tiuskaisi.

”Se on ehtoni, mikäli se ei miellytä niin palaan takaisin ensimmäiseen suunnitelmaan, joka oli hyökätä El Muertoon.”

”Tämä ei ole enää todellista.” Palkkatappaja parahti ja kääntyi kiroillen kävelemään kannukset kilisten kohti Annaa selittääkseen tälle tilanteen ja hillitäkseen itseänsä, ettei tekisi jotain mitä he kaikki saisivat katua myöhemmin. Mutta kapteeni Trotterin ääni kuitenkin pysäytti hänet.

”Kyllä vain, meni hetki ennen kuin tunnistin sinut, mutta nyt tiedän sinun olevan EagleEyes niminen palkkiotappaja eikä maineesi suinkaan ole puhtoinen. Olisi hullua luottaa sinuun, taikka sitten puoliveriseen intiaaniin. Ja epäilen, ettei pienen joukkionne kolmas jäsenkään ole mitenkään viaton. Hänhän ei edes uskalla näyttäytyä minulle.”

”Mikä kirottu imbesilli.” Fear jatkoi matkaansa sanoen Annalle, joka tuli häntä vastaan. Salaperäinen muukalainen oli noussut ylös ja käveli nyt Trotterin ja Susanin luokse, saaden Fearin huomaamaan hänet nyt ensikertaa.

Miehen saapuessa heidän luokseen, Susan vilkaisi epäluuloisesti tulijaa, jonka kasvoja peitti edelleen tuo stetson niin, että vain ajeltu leuka näkyi hatun lierin alta. Trotter sen sijaan kääntyi miehen puoleen ja sanoi tälle muutaman sanan niin vaimeasti, etteivät edes Susanin tarkat korvat erottanut niitä. Sitten kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa Susaniin.

”Miten on? Neljä miestäni mukaan tai neuvottelut katkeavat tähän.” Susan oli juuri vastaamassa miehelle yhteen puristuneiden hampaidensa välistä jotain, kun Anna viimein tuli paikalle.

”Anna minä hoidan tämän eteenpäin.” Nainen kuiskasi intiaanille, joka nyökkäsi helpottuneena. Hän ei olisi jaksanut pidätellä itseään enää kovin pitkään.

”Emme voi ottaa neljää miestä mukaan.” Susan vielä lausahti suupielestään Annalle ja käänsi sitten selän Trotterille lähtien suuntaamaan kohti heidän pientä leiriään, jonne Fear oli jo mennyt ja latoi nyt

pahantuulisesti papuja pannuun nuotiolle. Apollo oli pysytellyt neuvottelujen aikana hieman kauempana ja käynyt nappaamassa itselleen komean jäniksen, josta nyt repi lihapaloja kivien varjossa. Spike, joka oli kaarrellut Fearin yläpuolella, oli lennähtänyt omille teilleen vähän aikaa sitten. Ilmeisesti kotkan suunnitelmissa oli tavata lajitovereitaan kalliolla.

”Minne Spike on lennähtänyt? Olen varma, että näin sen vielä vähän aikaa sitten.” Susan kysäisi saavuttuaan Fearin luokse.

”Se sai tarpeekseen kovapäisen kapteenin ääliömäisyydestä ja pelasti itsensä turhautumiseen kuolemiselta.” Fear vastasi happamasti ja heitti muutaman pekonin siivun tirisemään papujen joukkoon. Susan naurahti ja rapsutti Apollon päätä, joka oli saatuaan ateriansa loppuun, tullut intiaanin luokse.

”Näin muutaman kotkan liitelevän yllämme aikaisemmin, joten älä ihmettele, jos kohta saat joukon pieniä ja kaljuja Spikeja vaivoiksesi.” Intiaaninainen virnisti ystävälleen ja käänsi sitten katseensa seuraamaan Trotteria ja Annaa, sekä muukalaista, joka oli siirtynyt hieman syrjemmälle mutta kuitenkin kuulomatkan päähän kaksikosta.

”Toivon totisesti, että Annalla on parempi tuuri kuin meillä.” Fear pudisti päätään ja kääntyi myös katsomaan kaksikkoa.

”Arvon kapteeni, mikäli sallitte, niin voisin jatkaa keskustelua ystävieni puolesta.” Anna sanoi sujuvasti Susanin lähdettyä. Terävät harmaat silmät kääntyivät intiaanin poistuvasta selästä tarkkailemaan tätä vielä tuntemattomana pysynyttä henkilöä.

”Mikäs siinä, mutta älkää luulko, että luovun vaatimuksistani.” Kapteeni tokaisi tylysti. Hänkin alkoi perin juurin kyllästyä tilanteen jankkaamiseen. Mies otti esille leilinsä ja kulautti siitä seisoneen makuista vettä kurkkuunsa. Sitten hän käveli purolle ja täytti sen raikkaalla vedellä, jonka jälkeen vasta uudestaan kääntyi Annaa kohti.

”No, mitä asiaa teillä on?” Mies pyyhkäisi hihallaan leualle tippuneen veden pois, tuijottaen Annaa periksi antamaton katse teräksisissä silmissään.

”Te ette taida enää tuntea minua?” Anna sanoi ystävällisellä äänellä, saaden kapteenin hieman kummissaan astahtamaan lähemmäksi häntä ja tarkkailemaan kunnolla naista päästä jalkoihin. Ensi näkemältä hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei ollut nähnyt naista koskaan, mutta joku tämän kasvoissa toi hänelle mieleen muistoja. Anna otti mustan hattunsa pois päästään paljastaen kullanvaaleat, nutturalle kerätyt hiuksensa.

”Ei mutta...” Kapteenin silmät levisivät ja hän astui vielä lähemmäksi naista, kunnes oli vain muutaman sentin päässä tämän kasvoista.

”Voisiko se olla? Pikku neiti Anna Tricia Moontalis?” Miehen kasvoille kohosi epäuskoinen ilme samalla kun Annan kasvoille kohosi valoisa hymy, ja hän nyökkäsi.

”En ehkä enää niin pikkuinen.” Nainen naurahti heleästi isänsä vanhalle asetoverille. Hän oli nähnyt miehen viimeksi kymmenenvuotiaana, kunnes tämän oli vienyt intohimo sotilasuraa kohtaan. Muutamia vuosia oli mies kirjoitellut Annan isälle ja lähettänyt aina, milloin mitäkin pikku lahjoja tytölle, mutta heidän perheensä muuttaessa oli katkennut tuokin suhde, monien muiden hänen vanhempiensa ystävyyssuhteiden kera.

”Jumalani sentään, kyllä se vain olet sinä!” Trotter otti kiinni Annan harteista suudellen tätä jälleen näkemisen liikutuksessa molemmille poskille. Nuotion ääressä tapahtumia seuraavat Fear ja Susan vilkaisivat toisiaan toiveikkaana. Irrotettuaan otteensa naisesta, karski mies pyyhkäisi nopeasti muutaman kavaltavan kyyneleen pois silmäkulmistaan.

”Tule toki istumaan. Minulla ei kyllä ole paljoa tarjottavaa normaalin matkamuonan lisäksi.” Trotter käski nopeasti erästä alaistaan tuomaan satulahuovan, jotta voisi levittää sen naisen alle. Anna yritti estellä, ettei hän moisia kaivannut, mutta mies oli itsepäinen, joten Anna istahti hevoselta haisevalle huovalle.

”Minulla ehkä saattaisi olla jotain tarjottavaa.” Anna hymyili miehelle ja kaivoi esiin satulalaukusta, jonka oli mukanaan tuonut, pienen taskumatin, jossa oli viskiä ja ojensi sen sitten kapteenille, joka otti sen kiitollisena vastaan.

”Katsopas sinua. Olet kyllä aivan prikulleen äitisi näköinen. Ethän tietenkään olisi voinutkaan periä kaunista ulkomuotoa isältäsi.” Trotter naurahti ja naukkaisi suullisen viskiä taskumatista.

”Mitä hänelle muuten kuuluu?”

”Isälleni? No tiedäthän hänet, töitä töidenkin perään. Hän sai tuomarin viran Miamista, sen takia jouduimmekin muuttamaan Floridaan.”

”Sellainen hän on ollut aina, töitä vain. Entä äitisi, kuinka hän voi ja veljesi?”

”Vallan mainiosti. Äitini suurin ongelma edelleen on se, minkä pukukankaan valitsee ja veljeni ahkeroi isän jalanjäljissä.” Onneksi mies ei ollut ilmeisesti tavannut hänen perhettään muuton jälkeen, sillä Anna ei ollut ollenkaan varma mitä näille kuului. Eihän nainen ollut kirjoittanut kotiinsa ja suuri pinkka avaamattomia kirjeitäkin oli mennyt takkaan. Kapteeni päästi hevosen naurahduksen.

”Äitisi ei sitten ole muuttunut niiden päivien, kun vielä pidimme yhteyttä.” Mies kulaisi vielä suullisen viskiä ja antoi sitten taskumatin Annalle.

”Oh ei, pitäkää vain se. Olkoon se lahjani sinulle näin jälleennäkemisen kunniaksi.” Saluunanomistajatar hymyili suloisesti.

”Et kai vain yritä lahjoa minua, että tulisin toisiin aatoksiin intiaanien suhteen?”

”Tekisinkö minä niin? Hyvä tavaton, pidättekö minua todellakin niin moraalittomana?”

”Ei, en tietenkään. Työajalla vain ei parane kantaa viskiä mukana.”

”Mutta minä kuvittelin, että olette leiriytymässä tänne.”

”Totta kyllä, mutta juopottelun voi jättää siihen, kun ei ole alaisia näkemässä. Tästä kun ei kuitenkaan riitä koko joukolle. Muutenkaan alkoholi ja sotilaat eivät sovellu yhteen.”

”Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu? Isäsi mainitsi eräässä kirjeessään jostain sulhosta, joka sinulle oli ollut suunnitteilla. Hän kuulosti ihan kelpo mieheltä.”

Anna irvisti nopeasti ja pudisti sitten päätään.

”Ulkonäkö voi pettää. Hän vaati minulta... tiettyjä asioita ennen papin siunausta. Olin hyvin järkyttynyt siitä, sillä eihän hieno neiti käyttäydy niin.”

”Niinkö? Sehän on hirvittävää! Kerroit tietenkin vanhemmillesi tästä?”

”Yritin kyllä kertoa, mutta he olivat jääräpäisiä ja aikoivat pysytellä suunnitelmissaan, koska hän oli lähtöisin hyvästä perheestä. Olin niin häpeissäni ja suruissani, että ajattelemattomana karkasin.” Anna lasketteli sujuvasti silmät hehkuen syvää onnettomuutta sekä häpeää moista tekoa kohtaan. Nainen oli aina osannut näytellä.

”Ja siksi olet täällä nyt näiden kahden kanssa.”

Anna käänsi katseensa maata kohti ja räpytteli muutaman kyyneleen silmiinsä.

”He ovat ainoat ystäväni ja ovat auttaneet minua paljon. Mutta kaipaan silti kotiin.” Anna sanoi pienellä, lapsellisella äänellä pitäen katseensa satulahuovassa.

”Mutta rakas lapsi, eikö sinun siinä tapauksessa olisi aika palata kotiin?” Kapteeni sanoi isällisellä mutta ankaralla äänellä, saaden Annan niiskaisemaan ja kohottamaan kyyneltyneet silmänsä kohti kapteenia.

”Häpeän tekoani niin kovasti ja haluaisin, että olisin tehnyt edes jotain, joka saisi vanhempani ylpeäksi ja unohtamaan karkaamiseni. Siksi toivon, että saisin tämän hoidettua kunniallisesti päätökseen, jotta he ottaisivat minut vastaan avosylin.” Anna onnistui saamaan kasvoilleen juuri sellaisen katuvan pikkutytön ilmeen, jolla oli sulattanut karskin kapteenin sydämen lapsena. Ja kuten ennenkin, taaskaan ei mies voinut vastustaa noita kyyneltyviä silmiä ja hänen hieman jyrkäksi muuttunut asenteensa ropisi.

”Tiesinhän minä sinun olevan hyvä tyttö. Mutta niin kauniilta kuin ajatus intiaanikylän säästämisestä kuulostaakin, en voi kumota kenraali Volontén käskyä.” Mies pudisti päätään.

”Tarkoitatko Päänahka-Luigia?” Anna kysäisi. Nyt kun hän oli saanut karskin sotilaan pehmitettyä, olisi aika siirtyä toisenlaiseen hyökkäykseen, täsmälleen kuten lapsena, kun halusi mieheltä jotain herkkuja tai pieniä lahjoja. Anna hillitsi vastustamattoman halunsa virnistää suunnitelmansa etenemisen kunniaksi, David A. Trotter ei ollut typerys.

”Päänahka? Mistä sinä tuon nimen olet kuullut?” Trotter näytti hieman tyrmistyneeltä.

”Mutta minä luulin, että hänet tuntee koko osavaltio sillä nimellä. Minulle kerrottiin, että hän vihaa jostain kumman syystä intiaaneja verisesti.” Anna vastasi viattomuutta teeskennellen. Jälleen kerran hän kiitti sinisiä silmiään ja vaaleaa tukkaansa, jotka tekivät hänestä melkein viattomuuden ja puhtauden esikuvan, kun niitä vain osasi oikein käyttää. Ja maailma, jossa hän oli elänyt ensimmäiset 16 vuotta, oli ollut niin täynnä juonitteluja ja teeskentelyä, että hän oli saanut harjoitusta oikein roppakaupalla.

”Olen kyllä kuullut puhuttavan siitä mutta...”

”Siksi minä ajattelin, että El Muerton syytösten takana on jotain hämärää. Ehkä se on vain uusi syy teurastaa intiaaneja.” Anna jätti uskaliaan väitteen roikkumaan ilmaan heidän väliinsä. Oli ilmiselvää, että kapteeni tiesi jotain komentajansa vihasta intiaaneja kohtaan, ja Annan rohkea vihjaisu oli saanut miehen ajattelemaan asiaa.

Annan ottama riski tuottikin hedelmää, sillä kapteeni nousi ylös ja alkoi kävellä levottomasti edestakaisin. Kyllä vain, hän oli kuullut kuiskittuja väitteitä kenraalin pohjattomasta vihasta punanahkoja kohtaan, mutta hän oli tähän asti kuvitellut sen olleen pelkkää panettelijoiden puhetta. Ja muutenkin, ei intiaaniviha ollut niin kovin harvinaista. Harvinaista oli sen sijaan miehen laskelmoitu julmuus. Mutta hän ei ollut osannut edes kuvitella, että Luigi Volontén järjetön viha oli kiirinyt myös ulkopuolisten korviin. Mikäli hän nyt hyökkäisi mahdollisesti viattomien intiaanien kimppuun, häntä pidettäisiin vain kenraali Volontén metsästyskoirana, ja se hankaloittaisi hänen uraansa. Hemmetti kuinka asiat tuntuivat taas menevän vikaan. ”Onhan epäilyssäsi järkeä, mutta ymmärrät kai, etten voi jättää hänen käskyään täyttämättä? Vaakalaudalla on koko urani sekä perheeni. Hän ei ole anteeksiantava niitä kohtaan, jotka rikkovat annettuja käskyjä.”

”Anna sitten meidän kolmen hoitaa tämä. Tuomme sinulle todisteet, joiden avulla voi panna Volontén ahtaalle, mikäli hän aikoo rangaista sinua.” Anna nousi ylös satulahuovalta.

”Anna rakas, yritä ymmärtää, etten voi antaa teidän kolmen lähteä. Se olisi liian läpinäkyvää. Volonté ei ole typerys ja jumalat suokoot, etten minäkään armahtaisi miestä, joka lähettäisi jonkun puolituntemattoman ryhmän hoitamaan tärkeää asiaa. Vaivautumatta edes laittamaan omia miehiään mukaan varmistamaan, että kaikki tapahtuisi kuten oli luvattu.” Kapteeni veti henkeä, kunnes jatkoi kääntyen Annan puoleen pahoitteleva ilme kasvoillaan.

”Kysymys ei ole vain omista epäilyksistäni, joita todellakin kannan sinusta huolimatta, vaan myös siitä miltä tämä näyttää ulospäin.” Trotter viimein lopetti.

”Hitto onhan sinun tajuttava, että seitsemän ryhmä on liikaa? Emme voi ottaa neljää miestäsi mukaan, se on järjetöntä. Kuurosokea seppäkin tietäisi meidän olevan tulossa.” Anna lausui äänellä, jossa ei ollut enää häivähdystäkään viattomuudesta taikka teeskentelystä. Nyt oli aika laittaa kova, kovaa vasten. Trotter näytti hieman järkyttyneeltä Annan yllättävästä muutoksesta, ja huomatessaan sen, nainen rauhoitti itsensä sanoen sitten sovittelevalla, mutta päättäväisellä äänellä;

”Otamme enintään yhden miehistäsi, silloin ryhmämme koko säilyy edes jotenkuten huomiota herättämättömänä.”

Kapteeni Trotter pudisti päätään hieman huvittuneena, vaikka tämä muistuttikin ulkoisesti äitiään, niin ilmiselvän lujatahtoisuuden nainen oli perinyt isältään.

”Kaksi Anna. En voi luovuttaa yli puolella, kaksi miestä. Se on viimeinen tarjoukseni ja sen teen vain vanhempiesi tähden.” Mies sanoi ja katsoi vakavasti ystävänsä tytärtä silmiin, joka vastasi samalla mitalla, kahden tahdon mitellessä toistensa henkistä kanttia.

”Yksi.” Anna sanoi painokkaasti.

”Kaksi, enempää en myönny.” Trotter vastasi yhtä päättäväisellä äänellä. Taustalla keskustelua seuraavat Fear ja Susan vaihtelivat katseita keskenään.

”Tuosta taitaa tulla pitkä tappelu.” Fear sanoi. He eivät kuulleet mitä kaksikko puhui, mutta näiden olemuksesta näkyi, että loppuratkaisu olisi nyt jommankumman tahdon vallassa.

”Tiedät Annan, hän on itsepäisempi kuin muuli, jos sille päälle sattuu.” Susan vastasi Fearin kommenttiin. Aurinko oli jo alkanut painumaan hissuksiin taivaan rantaan, levittäen punertavaa kajoa ympäristöön saaden punakallioiset kivet näyttämään veren peittämiltä. Kuoleman kallio, kuten jotkut intiaanit nimittivät ympäröiviä kallioita. Joskus muinoin olivat vanhat intiaaniheimot käyttäneet kallioiden korkeinta kohtaa nimeltä Puolihuippu, vanhojen uhrausmenojen tyyssijana. Vieläkin sanottiin, että kerran viidessä vuodessa kauempaa rajojen takaa vaelsi noiden heimojen jälkeläisiä uhraamaan sen vuoden vastasyntyneet Puolihuipulle, turvatakseen heimonsa tulevaisuuden. Tarun mukaan vastasyntyneet lapset lähetettiin kiitokseksi hedelmällisyyden hengelle siitä, että tämä oli suonut viiden vuoden aikana uusia lapsia heimoon. Kammottava taru sai Susanin värähtämään sisäisesti. Hänestä tuntui kuin noiden uhrattujen lasten henget olisivat vieläkin läsnä kallioilla, odottaen vanhempiensa pelastavan heidät julmalta kohtalolta.

”Todellakin, voimme joutua odottamaan pitkään.” Susan sanoi vielä saadakseen kammottavan tunteen karistettua pois. Mutta tilanteen ratkaisikin mitä yllättävin taho.

”Saanen ehdottaa kompromissia?” Molemmat, sekä Anna että Trotter, kääntyivät hätkähtäen katsomaan ruskehtavaan takkiin pukeutunutta miestä, joka nosti hattuaan hieman paljastaen vaaleat silmät sekä auringon ruskettamat kasvot. Anna pystyi nyt lähietäisyydeltä myös erottamaan miehen tummanvaaleat hiukset, jotka oli siististi kammattu taaksepäin sekä karismaattiset piirteet, jotka kuuluivat arviolta 30-vuotiaalle miehelle. Kun kumpikaan ei sanonut mitään, muukalainen jatkoi;

”Te kapteeni tarjoatte kahta omaa miestä heidän mukaansa, mutta neiti ei suostu ottamaan kuin yhden. Olette siis jonkinlaisessa pattitilanteessa, koska kumpikaan ei suostu joustamaan enempää. Siispä ehdotan, että te Trotter annatte yhden valitsemanne miehen mukaan ja toiseksi mieheksi tulen minä.” Kaksikon yllä vallinnut hiljaisuus muuttui tyrmistyneeksi heidän pohtiessa tätä uutta ehdotusta. Kun molemmat pysyivät yhä vain vaiti, muukalainen selvitti ajatustaan hieman lisää;

”Näin molemmat saavat tahtonsa läpi. Kapteeni Trotter saa lähettää mukaan kaksi miestä, minut sekä jonkun omansa. Neiti taas joutuu kyllä ottamaan kaksi miestä mukaan, mutta vain toinen heistä kuuluu ”univormuun sonnustautuneisiin riippukiviin”, kuten ystäväsi tahdikkaasti asian ilmaisi. En nimittäin laske itseäni kuuluvaksi armeijaan. Satuin vain kohtalon oikusta liittymään heidän mukaansa.”

”Oletteko palkkiometsästäjä, herra?..” Anna kysäisi tarkastellen miestä tiiviisti.

”Nimeni on Bronco.” Mies vastasi koskettaen hattuaan tervehdykseksi. Naisen epäilyyn hän ei sen sijaan sanonut mitään. Ei nainen kyllä sitä ollut odottanutkaan. Kukaan ei noin vain ilmoittanut olevansa palkkioiden perässä ratsastava ammattitappaja, ellei sitten hakenut mainetta tyhjillä puheilla. Kuinka se yksi sanonta menikään? Tyhjyyttään tynnyrit kolisevat.

Anna mittaili vielä aikansa miehen olemusta, pistäen merkille tämän suoraselkäisen asennon sekä tyynen ja itsevarman olemuksen, joka kuitenkin kätki sisäänsä jotain peiteltyä. Huultaan puraisten nainen käänsi katseensa Trotteriin nyökäten lyhyesti. ”Tämä kelpaa minulle.” Saluunanomistajatar ei edelleenkään olisi halunnut ottaa kahta tuntematonta mukaan, mutta mies oli kuitenkin kahdesta pahasta pienempi. Ja tästä saattaisi olla jopa hyötyäkin enemmän kuin sinitakeista, jotka hieman turhan mieluusti noudattivat määräyksiä lähes sokeasti. Anna nimittäin oli melko varma, ettei tuo mies noudattanut sääntöjä. Trotter sen sijaan narskutteli hampaitaan ärtyneesti, mutta huomasi kuitenkin melko pian, että tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa olla jumittamatta tässä asiassa koko loppu elämäänsä. Hän oli varma, ettei Anna antaisi periksi, eikä hän itsekään. Nyt hän ainakin voisi sanoa lähettäneensä kaksi miestä kolmikon mukaan, vaikkakin hän oli vasta vähän aikaa tuntenut Broncoksi itsensä esitelleen muukalaisen. Mutta ainakin hän tunsi miehen.

”Selvä. Brandon!” Trotter kutsui erästä miestä, joka heti juoksikin paikalle. Hän oli noin parikymppinen, punertavatukkainen ja pisamanaamainen poika, jonka hämmästyttävän siniset silmät katselivat vilkkaina ja ujoina miellyttävistä, mutta nuoren oloisista kasvoista.

”Sir.” Vastatullut kohotti kätensä otsalleen.

”Tämä on luutnantti Brandon Farrel.” Kapteeni esitteli miehen nopeasti Annalle, ja kääntyi sitten tämän puoleen sanoen;

”Määrään sinut neiti Moontaliksen ja hänen seuralaistensa mukaan etsimään Rico Martella nimistä, etsintäkuulutettua lurjusta ja hänen joukkoaan. Kun olette saaneet heidät kiinni, raportoikaa välittömästi Fort Vancouveriin, jonne palaan miehineni odottamaan viestiä.”

”Kyllä sir!” Mies teki kunniaa ja kopsautti kantapäänsä yhteen ja siirsi katseensa häntä tarkkailevaan Annaan, punastuen korviaan myöten naisen tervetulohymystä.

”Ja Anna...” Trotter kääntyi kohti naista ja hänen kasvoilleen suli lämmin ilme, hänen kohottaessa karhean kätensä silittämään naisen poskea.

”Pidä itsestäsi huoli, ja kerro perheellesi lämpimät terveiset.”

Anna nyökkäsi hymyillen ja otti käsillään kiinni miehen kädestä puristaen sitä lämpimästi.

”Kerron varmasti.” Tämän sanottuaan Anna kääntyi kohti Broncoa sekä Brandonia nyökäten näille.

”Menemmekö sitten? Voimme suunnitella reittiämme leirissämme.” Sitten nainen vielä vilkaisi kohti Trotteria.

”Ensikertaan setä.” Sanottuaan sen, hän lähti kävelemään kohti heidän pientä leiriään, Brandon kannoillaan. Bronco oli kääntynyt hakemaan puuhun sidottua hevostaan ja seurasi sitten sitä taluttaen hieman heidän jäljessään.

Junan nytkähtävä pysähdys havahdutti Annan ajatuksistaan ja hän korjasi hieman asentoaan vilkaistakseen ulos, jotta näkisi minne he olivat seisahtuneet. Asemasta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan ikkunasta näkyi hiekan pyyhkimää preeriaa, jonka taustalla kaukana horisontissa siinsi jylhä ja arvaamaton Kaskadin vuoristo. Vilkaistessaan ystäviensä tilanteen, hän näki Fearin nukkuvan edelleen hattu silmillään ja nojaten jaloillaan puiseen penkkiin. Susan taas nuokkui pää vasten ikkunaa Fearin vieressä, käsi leväten tuhisevan suden pään päällä. Anna hieman ihmetteli, että intiaani oli pystynyt nukahtamaan. Hän nimittäin oli kolmikosta ainoa, joka ei ollut tottunut juniin eikä tällaiseen ihmispaljouteen. Kätkien haukotuksensa, Anna nousi ylös penkiltä katsoakseen, kuinka takapenkkiläisillä meni.

Bronco oli vallannut penkkien toisen puolen ja nukkui pitkin pituuttaan vaimeasti kuorsaten, niska vasten ikkunaa ja jalat rennosti ristittynä toistensa päälle. Hattu oli kuten Fearillakin, laitettu otsalle suojaamaan valolta, ja kädet mies oli asettanut niskansa alle tyynykseen. Brandonkin näytti ensin nukkuvan, mutta reväytti silmänsä auki heti Annan pään ilmestyttyä selkänojan takaa, kuin olisi vaistonnut naisen katseen. Itsekseen hymyillen Anna kääntyi takaisin paikoilleen. Ilmeisesti luutnantilla oli varattuna jokin ylimääräinen aisti hänen varalleen. Kääntyessään nainen sattui tönäisemään Fearin jalkoja ja sai tämän hätkähtämään hereille.

”Joko olemme perillä?” Fear haukotteli makeasti tökäten hattuaan ylemmäksi. Myös Susan avasi silmänsä, ilmeisesti nainen ei ollutkaan nukkunut vaan lepuuttanut silmiään.

”En oikein tiedä… Emme ainakaan ole vielä Cascadessa. Olemme kuitenkin jo Washingtonin puolella.” Anna vastasi epäröiden, yrittäen etsiä jonkinlaista maamerkkiä, joka kertoisi heidän olinpaikkansa tarkemmin. ”Todennäköisesti olemme jollain vesiasemalla.” Toiselta penkkiriviltä kuului Broncon ääni ja miehen pää kohosi ylös, pitkän miehen noustessa istumaan. Saman tien hänen epäilyynsä tulikin vahvistus, kun lipuntarkastaja tuli heidän vaunuunsa huudellen kovaäänisesti; ”Olemme Green Willyssä, jossa pysähdymme ottamaan puuta sekä vettä. Pysyäksemme aikataulussa, toivoisimme kaikkia miehiä, jotka vain ovat kykeneväisiä, auttamaan henkilökuntaa puiden lastaamisessa veturiin, jotta pääsemme jatkamaan matkaamme mahdollisimman pian. Star Express kiittää avuliaisuudestanne.” Kuului moniäänistä, jokseenkin tyytymätöntä mutinaa lipuntarkastajan toistellessa pyyntönsä kävellessä vaunun läpi mutta miehet nousivat silti ylös, jättäen takkinsa sekä hattunsa seuralaisilleen ja alkoivat suunnata hihojaan kääriskellen kohti junan ovia.

”Pitäisiköhän sitä meidänkin?” Fear nousi ylös ja pyöräytti olkapäitään, katsellen vuorotellen Annaa ja Susania, joilta sai nyökkäykset.

”Liikunta tekeekin terää.” Anna sanoi.

”Ja ilma. Apollokaan ei tykkää olla junassa. Hän sanoo, että se on epäluonnollinen.” Susan lisäsi nopeasti silittäen hyväillen suden päälakea, jonka korvat liikahtivat hieman, sen tunnistaessa naisen äänen. Fear katsahti kulmakarva koholla eläintä.

”Aha.” Palkkatappaja oli realisti. Hänestä eläimet olivat eläimiä, jokseenkin viisaita ja sympaattisia, mutta, että niiden kanssa voisi puhua? Noh, hän oli jo pitkän aikaa sitten tottunut cheyennen läheiseen kanssaeloon luonnon ja sen eläinten kanssa, eikä tehnyt muuta kuin kohotti kulmaansa. Susan virnisti ystävälleen valkoiset hampaat välähtäen, muistuttaen erehdyttävästi itsekin sutta, tosin tämän intiaaninimihän olikin Ulvova Susi. Sitten hän puikkelehti notkeasti susi kintereillään ystävänsä ohitse ja katosi vaunusta. Anna sen sijaan kohosi nojaamaan vasten puisia selkänojia ja kääntyi heidän kahden seuralaisensa puoleen.

”Mitenkäs te herrat?” Brandon lähes hypähti penkillään ja punastui kuullessaan Annan äänen.

”Niin um... mitä madam?” Brandon änkytti menettäen varmuutensa vaalean kaunottaren kiusoittelevien silmien edessä. Luutnantin ajatukset olivat olleet aivan muualla kuin lipuntarkastajan ilmoituksessa.

”Niin, että tuletteko auttamaan puiden kanssa?” Anna käänsi päätänsä hieman vinoon ja virnisti Brandon paralle.

”Juu, kyllä totta kai. Heti, Madam.”

”Ja ystäväiseni, madam tarkoittaa rouvaa.”

”Anteeksi. En sano sitä enää, mad- lady.” Nuoren miehen kasvoille helahti nolostunut, syvä puna ja hän yritti välttää katsekontaktia noihin sinisiin silmiin.

”Hellitä vähän An. Kelpo luutnanttihan sotkeutuu aivan kokonaan tuollaisesta.” Fear naurahti Annan vieressä kohentaen asevöitään. Brandon puolestaan valahti vielä astetta punaisemmaksi palkkatappajan sanoista, ja katosi kiireen vilkkaan pois junasta, päästäkseen mahdollisimman nopeasti pois palkkatappajan huvittuneen katseen alta.

”Enhän minä tee mitään.” Anna nauraa heläytti laskeutuen alas penkiltä. Fear tyytyi vain hymähtämään ja tarkasti luotitilanteen.

”Pahus, minulla alkaa kudit loppua.” Fear manasi huomatessaan luotikotelonsa olevan harmillisen tyhjinä. ”Etkö ostanut niitä Mollyn ylityspaikalta?” Anna vilkaisi kysyvästi ystäväänsä, joka pudisti päätään.

”Pitää sitten toivoa, ettei niitä tarvita.” Vaalea nainen sanoi, yrittäen olla huolestumatta siitä seikasta, että juuri tällaisilla pysäkeillä junavorot yleensä iskivät.

”No jaa, tuskin olemme ainoita, joilla on aseet mukana.” Fear sanoi huolettomasti ja lähti suunnistamaan kohti vaunun ovea, läimäyttäen kulkiessaan Broncoa takaraivolle kämmenellään.

”Alas tulla sankari.” Nainen huikkasi ja katosi sen jälkeen ovesta. Verkkaisesti mies otti hatun päästään ja tomutti sitä hieman, laittaen sen jälkeen sen takaisin päähänsä. Sitten hän katsahti Annaan, joka vielä korjasi vyötään.

”Kaipa se on sitten mentävä, kun käsketään.” Bronco haukotteli ja nousi ylös. Anna lopetti vyönsä asettelun saatuaan sen kuntoon ja otti sitten mustan hattunsa naulasta pannen sen päähänsä.

”En kuvitellut sinua mieheksi, joka tottelee käskyjä.” Anna virnisti kävellessään miehen ohitse kohti ovea. Itsekseen hymähtäen Bronco lähti myös kävelemään naisen perässä kohti ovea, jättäen melkein aution vaunun taakseen. Suurin osa matkustajista, niin miehistä kuin naisistakin, oli lähtenyt ulos. Miehet auttamaan puiden lastaamisessa veturiin ja naiset jaloittelemaan ja haukkaamaan raitista ilmaa yksitoikkoisen junamatkan jälkeen. Jäljelle oli jäänyt vain muutama vanhus ja pari neitosta, sekä eräs tummiin pukeutunut mies, joka tuntui nukkuvan autuaan tietämättömänä pysähdyksestä.

Susan nautti vaihtuvasta ilmasta keuhkoissaan ummehtuneen vaunuilman jälkeen. Hän tunsi tuulen hyväilevän poskiaan ja auringon lämmön ihollaan. Hän aisti tuulesta myös sen, että muutaman päivän sisällä olisi odotettavissa tervetullutta sadetta, joka virkistäisi auringon kuumettaman preerian. Apollo oli loikkinut vähän matkan päässä olevalle kiviröykkiölle ja nuuhki nyt innokkaasti ilmaa kuonoonsa. Korvat värähtelivät puolelta toiselle, suden tarkan kuulon napatessa ihmiskorville kuulumattomia kaikuja kuumasta ilmasta. Kun Susan näki ystävänsä innokkaan hännän ja olemuksen, hän käveli kevyin askelin suden luokse ja laskeutui tämän eteen, ottaen käsillään lempeästi kiinni eläimen massiivisesta päästä. Intiaanin silmät katselivat suoraan suden viisaisiin silmiin, kun hän lausui matalalla äänellä; ”Mene vain ystäväni. Tiedän että haluat haistella maailmaa, ihmisystäväni kyllä pitävät huolen minusta.”

Susi urahti hiljaisen vastauksen, ja kun Susan päästi otteensa, eläimen kehon läpi kulki värähdys kuonosta hännän päähän. Naisen lempeät silmät katselivat komeaa eläintä ja hän nyökkäsi hymyillen. Susi hyppäsi muutaman loikka-askeleen eteenpäin kohti vuorenhuippuja, ja kääntyi sitten katsomaan ihmisystäväänsä. Hiljainen, epävarma ulvahdus kuului eläimen suusta.

”Mene vain, minä pärjään kyllä.” Nainen sanoi ja nosti kätensä, johonka vastauksena susi heilautti häntäänsä ja lähti juosta hölkyttämään kohti vuoria. Pian eläin katosikin jopa intiaanin tarkoista silmistä. Huokaisten hieman yksinäisyydestä, nainen kohensi jousensa asentoa ja tarkasti että heittokirves oli huolellisesti sidottu hänen vyötärölleen. Sitten hän kohensi ryhtiä ja lähti kohti puita viskovia miehiä, kysyäkseen tarvittaisiinko hänen apuaan. Vaikkakin hän sai olla rauhassa kiviltä ja suoranaisilta haukuilta, ihmisten kartellessa häntä suden sekä ystäviensä takia, eikä pitänyt väheksyä naisen omaa aseistustaan, niin katseilta ei voinut välttyä. Ne heijastivat halveksuntaa, vihaa, tyrmistystä, paheksuntaa, torjumista, ihmetystä, mutta joukossa oli myös muutamia myötätuntoa ja arvostusta osoittavia katseita. Joskin hyvin vähissä määrin, mutta nainen oli tottunut siihen. Hän oli polkunsa valinnut ja kulkisi sen loppuun arvokkaasti, tuntematta häpeää tai katumusta. Ei se aina helppoa ollut, mutta ystävät olivat olleet hyvänä tukena naiselle. Saavutettuaan veturin, jokseenkin ei-yllättävästi hänen apunsa torjuttiin. Muutama mies mutisi kylläkin vastalauseita, lisäapu olisi tervetullutta tulipa se keneltä tahansa, jotta he pääsisivät mahdollisimman pian jatkamaan matkaa. Junan oli näinä aikoina hyvin turvatonta seistä paikallaan liian pitkään.

Fear hyppäsi rennosti junasta ulos ja henkäisi syvään, vetäen keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa. Kuumaa se kyllä oli, tosin hivenen kosteutta oli havaittavissa, mutta silti se tuntui jumalaiselta haisevan vaunun

jälkeen. Vaunussa selvisi löyhkäävän hyvin kuka ei ollut käynyt pesulla taikka vaihtanut alusvaatteitaan. Oli käsittämätöntä, että susi oli kyennyt olemaan niinkin pitkään vaunussa. Eläimillähän sentään oli huomattavasti tarkempi hajuaisti kuin ihmisillä. Susi sai jopa Fearin välillä tuntemaan olonsa kiusalliseksi, kun hän pohti eläimen hajuaistia ja sitä, että ei hänkään nyt aivan jatkuvasti voinut pesulla käydä pitkillä ratsastuksillaan. Turhamaista ajattelua, mutta vaikka hän käyttäytyikin kuin mies ja pukeutui heidän tavallaan, niin ei hän sentään halunnut haista miehelle. Mutta joskus kun hän matkusti lähestulkoon aina siistin Annan ja luonnonraikkaan Susanin kanssa, Fear tunsi itsensä välillä oikeaksi hajusammoksi. No, nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki pohtia hajuhaittoja. Tuntiessaan jälleen raikkaan ilman valtaavan keuhkonsa, hän käveli retein askelin veturia lastaavien miesten luokse.

”Kelpaako apu?” Hän huikkasi hattunsa lomasta yläilmoihin.

”Eikö tämä siltä näytä? Mutta neitejä emme kaipaa.” Veturinkuljettaja tiuskaisi tylysti luomatta katsettakaan Feariin, tämän naisellisesta äänestä päätellen, hän ajatteli jälleen jonkun nuoren ylhäisöneitosen yrittävän kokeilla rikkoa vanhempiensa asettamia säädyllisyysrajoja.

”No siitä ei huolta.” Fear sanoi ja heitti ponchonsa, asevyönsä sekä hattunsa erään kiven varjoon.

Kääriessään paitansa hihoja ylös, nainen pohti jättäisikö myös pistoolinsa alas, mutta sen hän kuitenkin jätti paikoilleen. Käärittyään hihansa hän nappasi kiinni täyttyvän puuvaunun reunasta ja heilautti itsensä näppärästi kasvavan puupinon päälle ja alkoi ottaa vastaan miesten heittelemiä halkoja. Veturinkuljettaja vilkaisi sivusilmällä uutta apuriaan ja nähdessään tämän asevyön maassa sekä ilmeisen miehisen vaatteenparren, hän pudisti itsekseen mutisten päätään. Kaikkea ne nykynaiset yrittävätkin, leikkiä nyt pyssysankaria. Kyllä silloin ennen oli paljon paremmin asiat, kun naiset tekivät vain sitä yhtä asiaa mitä osasivat taikka menivät kiltisti vaimoiksi. Mihin tämä maailma oli menossa, kun naisetkin kantoivat aseita?

Annakin nautti raikkaan ilman tunnusta ihollaan. Hän oli eräs niistä harvoista ”ladyistä” jotka matkustivat mieluummin hevosella. Junissa oli aina niin paljon ihmisiä ja sorinaa, ettei meinannut omia ajatuksiaan kuulla. Sen lisäksi ilma junissa oli ahdistava. Mikäli ikkunat olivat kiinni, kaikkialla oli tunkkaista sekä kuumaa, ja kun ikkunat olivat auki, juna heitti matkustajien kiusaksi hiekkaa ja pölyä sekä pahimmissa tapauksissa tuhkaa ja savua, etenkin jos matkusti heti puuvaunusta seuraavassa vaunussa. Joukkio oli punninnut eri vaihtoehtoja, ennen kuin olivat lähteneet Puolihuipun kanjonista eteenpäin. He olivat kuulleet, että Rico oli viimeksi nähty kiusaamassa erästä kullankaivajakylää Kaskadien länsipuolella, joten he ottivat suunnakseen Jeffersonin huipun, jonka kohdalta aikoivat ylittää tuliperäisen vuorijonon. Mutta ennen perille pääsyään he kuitenkin olivat yhyttäneet muutaman kullankaivajan, jotka kertoivat, miehen jättäneen kylän viimein rauhaan ja ottanut suunnan kohti Washingtonin osavaltiota. Tieto oli harmittanut matkalaisia melkoisesti, koska he olivat juuri pari vuorokautta sitten pysähtyneet Eugéne-nimisessä kaupungissa, josta oli juna lähtenyt kohti Washingtonia. Manaillen hukkaamaansa aikaa, he kääntyivät takaisin ennättäen juuri parahiksi Eugéneen ennen seuraavan junan lähtemistä.

Matkalla heitä vastaan tuli Washingtonista postivaunut, joissa olijat tiesivät kertoa Ricon ylittäneen Oregonin ja Washingtonin rajan viitisen päivää sitten ja jatkaneen kohti Yakima-jokea. Kolmikko oli ollut nyt yhteensä viisi vuorokautta matkalla uusien seuralaistensa kanssa, jota ennen he olivat ratsastaneet kolmestaan reilut kaksi päivää. Ennen koko sotkun alkua, heidän oli ollut tarkoitus piipahtaa Uudessa Meksikossa varmistamassa Annan uusi hankinta saluunaansa, joka oli automaattipiano. He olivat sattuneet matkalla kuulemaan El Muertoa uhkaavasta hyökkäyksestä ja huhun alkuunpanijasta, Ricosta, jota Fear oli taasen etsiskellyt jo jonkin aikaa. Susanin painostuksesta he kuitenkin olivat jättäneet sikseen automaattipianon ja lähteneet ratsastamaan oikopäätä kohti Oregonia, toivoen tavoittavansa kapteeni Trotterin ennen hyökkäystä. Huokaisten Anna laski, että oli ollut poissa saluunastaan yli viikon. Kyllähän hän luotti alaisiinsa, mutta hän kaipasi silti Punaiseen Pioniin, etenkin kun oli joutunut jättämään kaksi käärmettään odottamaan paluutaan. Hankalahan niitä olisi ollut ratsastaessa kuljettaa mukana.

”Vaivaako teitä jokin neiti Anna?” Bronco hätkähdytti Annan ajatuksistaan puhallellen savurenkaita ilmaan ja nojaillen junanvaunun ulkoseinään.

”Ei mikään. Mietin vain... asioita.”

”Toivottavasti ette mitään liian ikävää. Näytitte vakavammalta kuin koskaan aikaisemmin, ettekä vaikuta tyypiltä, joka murehtisi liikaa asioita.” Mies heitti tupakan maahan ja tallasi buutsinsa kärjellä savun sammuksiin.

”Pitäisikö sitten aina iloita ja nauraa?” Anna kysäisi, lepyttäen hymyllään teräviä sanoja.

”Ei tietenkään. Mutta te sekä ystävänne vain näytätte suhtautuvan elämään välillä liiankin kevyesti.” Mies vastasi hymyillen naiselle vastaan hieman kiusoittelevasti. Silti sanojen taakse kätkeytyi terävyys, joka näkyi miehen sinisistä silmistä.

”Ulkonäkö voi joskus pettää.” Anna vastasi silkoisesti.

”Tietenkin. Mutta nyt minun on varmaan parasta mennä katsomaan mikä on tilanne puiden kanssa, neiti.” Mies kosketti hyvästiksi stetsoninsa lieriä ja lähti kävelemään kohti puuvaunua, jonka yllä Fear pinosi puita hikoillen.

Bronco ei kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin, kun terävät laukaukset halkoivat ilmaa remuavan huudon säestyksellä, usean kasvonsa huiveilla peittäneen miehen joukkion ratsastaessa paikalle aiheuttaen kaaoksen naisten kirkuessa ja miesten huutaessa varoituksia. Joukkio ampui huutaen ilmaan varoituslaukauksia, ratsastaen kumoon kaikki, jotka vain tielle sattuivat, alkaen sitten kokoamaan pelästyneitä matkustajia yhteen läjään. Veturinkuljettaja yritti haparoida käsiinsä haulikkoa, mutta juuri saatuaan sen käsiinsä, eräs ryökäleistä hyppäsi veturiin ampuen kuljettajan. Fear oli heti nähdessään ratsastajat, piiloutunut muutaman puupinon taakse ja hänen onnekseen kuolleen miehen kädessä ollut ase lennähti naisen ulottuville. Kiljaisten itsekseen riemusta, nainen hyppäsi esiin aikoen ampua veijarin hengiltä, mutta huomasi liian myöhään, ettei aseessa ollut panoksia.

Ilmeisesti kuljettaja ei ollut uskonut junansa joutuvan ryöstön kohteeksi, joten hän oli jättänyt yksipiippuisen haulikkonsa lataamatta. Ja kun he sitten yllättäen olivatkin joutuneet hyökkäyksen kohteeksi, oli mies liian myöhään tajunnut virheensä. Roiston kasvoille kohosi ensin säikähtänyt irve, mutta kun hänen huomatessa naisen epäonnen, vaihtui irveen tilalle levyä hymy, joka paljasti rivin hoitamattomia hampaita. ”Taisi käydä aika huono tuuri, häh?” Mies hyppäsi muutaman puupinon päälle lähentyen Fearia voitonriemuinen ilme rumilla kasvoillaan ja nuoleskellen huuliaan.

”No jaa, en sanoisi nyt aivan niinkään.” Naisen kasvoille syttyi leveä virne, ja hän iski haulikon perällä mieheltä nenän murskaksi, jonka jälkeen hän huitaisi vielä oikein kunnolla rosvoa aseen lavalla ohimolle. Mies karjaisi horjahtaessaan ja putosi puupinon päältä maahan, jääden sinne makaamaan elottomana. Melua kuitenkin oli niin paljon ympärillä, ettei kukaan tuntunut kiinnittävän huomiota veturin tapahtumiin. Naiset juoksentelivat ympäriinsä kirkuen kauhuissaan ja yrittäessään päästä suojaan ratsastajilta, miesten etsiessä tietä läheistensä luokse.

”Tuntien istumisen jälkeen toiminta onkin ihan tervetullutta.” Fear mumisi itsekseen, lähtien sitten ryömimään halkojen ylitse kohti paikkaa, josta voisi laskeutua alas hakemaan aseensa. Valitettavasti kaikki toiminta näytti kuitenkin olevan juuri sillä puolella, jossa revolverit lepäsivät ponchon ja hatun kanssa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin joku hoksaisi ne ja huomaisi naisen puupinon päällä. Sulavasti nainen päätti pudottautua vaunun toiselle puolelle, jossa näytti olevan hiljaisempaa, miettimään uutta suunnitelmaa.

”Anna!” Susan kutsui ystäväänsä hiljaa erään lahonneen puupinon takaa, kiirehdittyään heti laukaukset kuultuaan matalana kohti ystäväänsä. Tultuaan torjutuksi avunannosta, intiaani oli kävellyt itsekseen huokaisten pysähdyspaikalla olleen, korkean vesisäiliön varjoon. Oikeastaan hän oli ihan tyytyväinen, ettei joutunut raatamaan. Mielelläänhän nainen olisi kyllä auttanut, mutta hänellä oli paljon mietittävää. Olihan kyseessä yhden intiaanikylän kohtalo, jonka tunsi yhtä läheiseksi itselleen kuin oman heimonsa, eikä sen takia oikein kyennyt keskittymään. Enempää hän ei ehtinytkään pohtia, kun näki ratsastajajoukon tulevan hiekkapilvessä heitä kohti, ja joukon koosta nainen vaistosi heti, ettei kaikki ollut kohdallaan ja saman tien jo ensimmäiset pelotteluksi tarkoitetut laukaukset olivatkin halkoneet ilmaa.

”Oletko kunnossa?” Anna kysyi huomatessaan intiaanin jonkin matkan päässä olevan puupinon takana. Anna itse oli kiivennyt notkeasti erään puun lehvien kätköön, toivoen näin välttävänsä maaliksi joutumisen sekä nähden lähes koko alueen sieltä.

”Olen. Missä Fear on?”

”Näin hänet hetki sitten veturin luona juttelemassa kuskille.” Anna kuiskasi, hivuttaen sitten erästä tukevaa oksaa pitkin kohti Susanin piilopaikkaa. Valitettavasti oksa ei kuitenkaan yltänyt sinne asti, vaan hänen olisi pudottauduttava alas ja syöksyttävä sitten suojaan.

”En näe häntä siellä.” Intiaani sanoi kurkistettuaan nopeasti puupinon takaa samalla kun ampui jousellaan

hyvin tähdätyn nuolen, joka lävisti erään rosvon selän.

”Intiaaneja! Saamari sentään, niitä kirottuja punaisia hyeenoja on täällä!” Kuului huuto, kuolleen kaverin huomatessa ystävänsä päiviensä päättäneen nuolen. Mutta ilmeisesti mies ei ollut ehtinyt huomata mistä suunnasta nuoli oli tullut.

”Hän on veturin toisella puolella.” Bronco syöksyi Susanin viereen lataamaan asettaan.

”Hän mäjäytti erään vintiön pään hajalle haulikon lavalla ja pudottautui sitten suojaan.”

”Haulikon lavalla? Käyhän se niinkin. Ihmettelen kyllä miksi. Yleensä Fear on hieman turhankin liipaisinherkkä tilanteessa kuin tilanteessa.”

”Koska liipaisinherkkä sankarimme jätti asevyönsä maahan ennen kuin kiipesi auttamaan kuskia.” Mies vastasi kuivalla äänellä ampuen muutaman luodin kiven takaa kohti rosvoja, jonka jälkeen heitti Fearin asevyöt Susanin viereen. Intiaani poimi ne itselleen ja otti naisen hyvin hoidetut revolverit koteloistaan tarkistaakseen, olivatko rullat täysiä, jonka jälkeen hän hivutti Tulilinnun kotelostaan, saaden Broncon hengähtämään vaikuttuneena.

”Ei ollenkaan hullumpi ase.” Mies lausahti kunnioittavasti. Hän oli kyllä nähnyt Fearin kaksi muuta, marmorikahvaista revolveria ja hämmästellyt niiden kauneutta, mutta Tulilintu oli vielä noitakin kahta upeampi.

”Annan käsial-” Naisen lause katkesi säikähtäneenä hänen vilkaistessa kohti Annaa, joka oli juuri pudottautunut alas oksalta. Tuntiessaan maan saappaidensa alla, oli nainen yrittänyt livahtaa huomaamattomasti intiaanin luokse suojaan lyijykuurolta, joka oli alkanut rosvojen huomatessa vastarintaa, muttei ollut ehtinyt ottaa edes yhtä askelta, kun vahva käsi tarttui tiukasti häntä vyötärön ympäriltä kiinni vangiten toisen käden otteeseen ja naisen oma veitsi painui hänen kurkulleen.

”Sinua minä olenkin katsellut pitkin matkaa kaunokainen.” Käheä ääni lausahti naisen korvaan leyhäyttäen nuuskan sekä ruudin hajun hänen sieraimiinsa ja joku vetäisi hänet vasten rintaansa.

”Imartelevaa.” Anna lausahti ja yritti pyristellä pois otteesta, saaden aikaiseksi vain sen, että veitsi naarmutti hänen kaulaansa. Mies hänen takanaan hörähti karkeasti ja alkoi sitten vetää naista hieman syrjemmälle. Kiroten tuuriaan, Anna yritti kiemurrellen saada piilossa olevat veitsensä esille, mutta mies piti häntä liian tiukasti kiinni. Rauhoittaen mielensä, Anna päätti lopettaa vastarinnan toivoen saavansa miehen luulemaan hänen luovuttaneen.

”Joko sisu alkaa loppua?” Mies kysäisi virnistäen, tuntiessaan Annan rentoutuvan ja tämän lakatessa pyristelemästä. Kun miehen käsi alkoi laskeutua pitkin naisen lantiota ja hän löysäsi otettaan, Anna kiskaisi kiinni olevan kätensä vapaaksi miehen otteesta ja alkoi kaikin voimin repiä veistä pitelevää kättä kauemmaksi kurkultaan. Mies tuntui sen verran yllättyvän uudesta vastarinnasta, että veistä pitelevä käsi liikahti tuuman ja se riittikin jo Annalle. Nopeasti ja voimakkaasti nainen pamautti kyynärpäänsä miehen palleaan, ja kun mies pudotti veitsen käpertyen tuskasta, Anna kääntyi pamauttamaan oikean suoran miehen leukaan ja nappasi maahan pudonneen veitsen käteensä. Sillä hän vielä viimeisteli työnsä hyökkääjän kohdalla, viiltäen siististi tämän kurkun auki. Hän huomasi samalla, että häntä kohtaa hyökännyt lurjus oli juuri se heidän vaununsa tummapukuinen matkustaja.

Miehen silmät revähtivät suuriksi hänen katsoessa naista, joka juuri oli tappanut hänet ja sitten hän kaatui maahan. Nopeasti Anna syöksyi puupinon suojaan, saaden yllättyneen katseen sinisilmäiseltä mieheltä. ”Sanoinhan, että ulkonäkö voi pettää.” Nainen virnisti ja otti vastaan Fearille antamansa Tulilinnun helpottuneesti hymyilevältä Susanilta. Intiaani itse piti ystävänsä valkokahvaisen revolveriparin.

”Vähän niin kuin ennen vanhaan.” Intiaani naurahti ja iski silmää Annalle vakavoituen sitten.

”Kuinka kauan luulet meidän pystyvän pitämään puoliamme?” Hän kysyi Broncolta, joka pudisti päätään. ”Miksi? Junaa emme saa pelastettua ja jos onni on myötä, heille riittää vain kalleudet. Tosin jos he päättävät viedä junan, meille muille tulee aika kirotun pitkä matka kävellä lähimpään kaupunkiin. Se on 120 mailin päässä.”

”Patee sitten olla menettämättä junaa vai.” Anna hymähti ja lähetti hyvin tähdätyn luodin kohti ryökälejoukkoa, joka oli maastoutunut kuka minnekin. Muu vastarinta näytti olleen jo täysin murrettu muiden matkustajien kyhjöttäessä yhdessä kohdassa kalpeana hikoillen. Ne muutamat matkustajat, jotka olivat pitäneet puoliaan, makasivat maassa hengettöminä. Hyökkääjiä oli arviolta viitisentoista ja heitä kolme, Tilanne ei näyttänyt kovinkaan rohkaisevalta.

Fear hypähti hiljaisesti maahan puuvaunun toisella puolella ja tarkasti että hänen haulikollansa kolkkaama mies oli hengetön. Sitten hän laskeutui maahan makaamaan, jotta näkisi tilannekuvan tapahtumista junan pyörien välistä. Nainen ei ollut ehtinyt laskea kuinka monta miestä joukossa oli ollut ja hän arveli heidän pärjäävän pientä ryhmää vastaan. Olihan heitä ainakin viisi, jotka olivat taistelukykyisiä. Muiden matkustajien aseellisuudesta hän ei tiennyt ja junassa oli ollut vain kaksi vartijaa. Kiroten nainen luovutti yrityksestä laskea junan alta, kuinka monta hyökkääjää oli heidät kohdannut, saappaista ei ottanut selvää. Tosin jos hän pääsisi hivuttautumaan vaunujen välin tienoille, hän voisi laskea tilannetta normaalista perspektiivistä. Varoen, vaikkakin kukaan tuskin olisi erottanut hänen normaaliakaan liikkumistansa tässä melukaaoksessa hevosten hirnuessa, luotien viheltäessä ja naisten voihkiessa kauhusta, Fear hiipi kurkistamaan puuvaunun sekä ensimmäisen matkustajavaunun välistä tilannetta. Se ei näyttänyt kovinkaan lohduttavalta. Naamioituneita miehiä oli yllättävän paljon yhden junan ryöstäjiksi, ja vastarinta näytti olevan vähäistä luodeista huolimatta. Maassa makasi muutamia matkustajia, jotka olivat urheasti yrittäneet vastustaa joukkiota. Kaikkein huolestuttavinta kuitenkin oli, että rosvoja näytti olevan enemmän kuin nainen oli nähnyt tulevan paikalle. Ties kuinka monta heidän kanssamatkustajistaan oli toiminut koplan laskuun.

Pureskellen huolestuneena huultaan, naisen katse alkoi haravoida ympäri paikkaa, nähdäkseen ystävänsä, mutta hän ei erottanut ketään. Sen sijaan joku näytti löytäneen hänet, sillä luoti osui kipinöiden hänen päänsä läheisyyteen. Kun seuraavaa luotia ei tullut, hän uskaltautui kurkistamaan uudestaan, yrittäen tällä kertaa nähdä mihin oli jättänyt revolverinsa. Niitäkään ei löytynyt. Hän kyllä erotti maasta likaantuneen ponchonsa sekä tallatun hattunsa, mutta hänen asevyönsä olivat poissa. ”Hemmetti.” Nainen sihautti hampaidensa välistä, mutta huomasi sitten erään ryöstäjän ruumiin, josta sojotti nuoli. Kirpeä hymy kohosi hänen kasvoilleen. Ainakin hänen intiaaniystävänsä oli lähettyvillä. Kuin varmistuksena kuului matala suhahdus ja nuoli iskeytyi täsmällisen tarkasti erään rosvon jalkaan, ja sitä säesti tutun kuuloinen aseen ääni samasta suunnasta. Fear huokaisi helpotuksesta, ainakin hänen aseensa olivat hyvissä käsissä, mikäli Susan oli nuolien lähettäjä, niin samasta paikasta kuuluvat Tulilinnulle ominaiset laukaukset eivät voineet tulla muun kuin Annan käsistä. Nopea vilkaisu siihen suuntaan antoi varmistuksensa, kun vaalea pää erottui hetken puupinon takana. Ja koska Annan ja Susin lisäksi kuului vielä kolmannen aseen ääni, niin joko Brandonin taikka Broncon täytyi olla heidän kanssaan.

Jälleen laukaus pakotti Fearin vetäytymään suojaavan vaunun taakse piiloon. Tosin tällä kertaa laukaus oli tullut lähempää. Ilmeisesti, joku aikoi tarkistaa, oliko vaunun takana piileskelijä vaaraksi. Nopeasti nainen kaivoi selkänsä takaa esiin pistoolinsa, joka kyllä vaikutti säälittävän tehottomalta tässä tilanteessa. Lempo soikoon, kun hän oli typeryyksissään jättänyt asevyönsä pois, mikä päähänpisto se sellainen oli? Jo pelkästään sen takia hän olisi kyllä ansainnut lyijyä kuulaansa. Mutta ei auttanut, olisi pärjättävä, sillä mitä hänellä oli ja osuttava ensimmäisellä yrittämällä. Siniharmaat silmät haravoivat ympäristöä löytääkseen parhaimman paikan ja jälleen häntä kohti laukaistiin ase, tällä kertaa selvästi lähempänä.

”Tules pois piilosta. Tiedän ettei sulla oo asetta, joten jos tuut nyt, niin lupaan tappaa sut nätisti.”

Karkean lauseen päälle kuului räkäinen naurahdus, joka lupasi kaikkea muuta. Pakeneminen ei tulisi kysymykseenkään eikä hyviä piilopaikkojakaan ole, ellei... naisen suupieli kohosi vinoon hymyyn. Hän oli keksinyt mitä tehdä.

”Olin näkeväni Fearin tuolla vaunujen takana.” Anna kuiskasi kiihkeästi, kun vetäytyi jälleen tyhjentämään rullaa hylsyistä ja lataamaan uudet luodit tilalle.

”Oliko hän kunnossa?” Susan kysyi pyyhkäisten palmikot selkäpuolelle. Yksi luoti oli viheltänyt epämiellyttävän läheltä häntä ja se kertoi ilmiselvästi, että heidät oli huomattu. Bronco oli sytyttänyt tupakan ja katseli nyt revolverinsa rullaa toinen silmä kiinni.

”Yeah, näytti olevan. Tosin joku noista tyypeistä oli hoksannut hänet ja oli kiertämässä kohti vaunun toista puolta.” Anna pyyhkäisi otsaansa, saaden siihen aikaiseksi likaisen mustan rannun.

”Luuletko, että hän pärjää?” Susan kysäisi nojaten silmät kiinni vasten puun hieman periksi antavaa pintaa. ”Yhtä miestä vastaan?” Anna naurahti ja ampui jälleen satsin luoteja kohti rosvoja. Tosin nämä olivat havainneet piileskelevän kolmikon varsin vaaralliseksi yhdistelmäksi, joten he olivat maastoutuneet sivummalle seuraavaa siirtoa varten. He eivät olleet odottaneet näin kovaa vastusta, etenkään kun puolustajia oli vain muutama.

”Yksi mies, yksi luoti.” Bronco sanoi ja vilkaisi tilannetta puiden välistä.

”Miksi ihmeessä hän edes kantaa sitä vanhaa roinaa mukanaan.” Sinisilmäinen sanoi päätään pudistellen.

”Nuo kyllä juonivat nyt joitain metkuja.” Susan sanoi vilkaistuaan nopeasti jälleen joukkiota, saamatta vastaan yhtäkään luotia.

”Oletteko muuten nähneet luutnanttia?” Intiaani vielä lisäsi hieman huolissaan. Hän ei ollut koko tapahtumaketjun aikana nähnyt vilahdustakaan sinitakista.

”En minä ainakaan. Mutta toivottavasti hän on kunnossa.” Anna sanoi nojaillen puupinoa vasten rauhoittaakseen nopeasti hakkaavan sydämensä.

”Eipä sillä paljoa ole väliä.” Bronco lausahti, saaden molemmilta naisilta kysyvän katseen.

”Emme pysty pitelemään heitä ikuisesti. Juna on heidän vallassaan jo, samoin kuin matkustajat. Ja minulta loppuivat juuri panokset.” Mies heilautti asettaan ja sai rullan napsahtamaan takaisin pesään, jonka jälkeen asetti revolverin koteloon.

”Helvetin kirotut paholaiset.” Anna sihahti varsin epänaisellisesti, mutta lausahdusta ei ollut niinkään osoitettu miehen analyysille tilanteesta, kuin sille mitä tapahtui edessäpäin. Joukon johtaja oli haetuttanut luokseen erään naisen lapsensa kanssa ja osoitti nyt heitä aseellaan.

”Tämä alkaa käydä tylsäksi. Olen menettänyt liikaa miehiä ja nyt sen on aika loppua. Lasken kolmeen ja mikäli ette siihen mennessä tule esille kädet ylhäällä, ilman aseita, niin ammun tämän penikan sekä hänen äitinsä. Sitten jatkan muiden matkustajien tappamista, kunnes tulette esille.”

Susan ja Anna vilkaisivat toisiaan huultaan purren. Bronco sen sijaan kaivoi takkinsa sisätaskusta tupakan esiin, ja sytytti sen tulitikulla.

”Se oli vain ajankysymys.” Hän lausahti ja pisti kytevän tupakan suuhunsa, siirtäen sen toiselle puolelle suutaan ja huusi;

”Luuletteko meidän uhraavamme itsemme tuntemattomien puolesta?”

”Voitteko sitten elää kymmenien viattomien henki tunnollanne?” Joukon johtaja tokaisi ja kuului, kuinka varmistin napsahti pois päältä.

”Voitteko te?”

”Uskon, että teitä paremmin.” Johtaja sanoi ääni hymyillen saaden joukostaan kuulumaan hyväksyvää naurua.

”Mitä teemme?” Susan kysyi ja samalla kuului laukaus sekä luita värisyttävä lapsen huuto: ”MAMA!!”

”Tik-tak, kello käy. Seuraavaksi ammun lapsen.” Johtaja huusi.

”Emme voi muuta, vai haluatteko elää heidän kuolemansa tunnollanne?” Bronco kysyi kaksikolta ja jo ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, hän jatkoi;

”Emme voi luottaa Feariin. Hänellä on vain pistooli eikä sillä saa paljoa aikaiseksi.”

”YKSI...” Johtaja sanoi painokkaasti. Anna vilkaisi neuvottomana Susania ja sitten miestä, joka teki oman siirtonsa. Nopealla liikkeellä hän kiepsahti Susanin taakse ja livautti tämän puukon tupestaan painaen sen sitten naisen kurkulle.

”Mitä sinä?” Anna kysyi tyrmistyneenä.

”Tik-tak, kello käy.” Mies sanoi tyynellä äänellä.

”Sinä saastainen, kurja-” Susan lausui huulet kapeana viivana, mutta Bronco painoi terää hieman tiukemmin vasten intiaanin kaulaa saaden veren tihkumaan ruskettuneelle iholle.

”KAKSI...” Kuului naksahdus, joka kertoi miehen valmistautuvan jälleen ampumaan.

”Tulet katumaan tätä!” Anna sähähti sylkäisten miehen saappaille ja pudottaessaan Tulilinnun kädestään. Sitten hän nousi ylös ja lähti kävelemään pää pystyssä kohti joukkiota. Heti hänen jäljessään tuli Susan Broncon taluttamana, jonka kaulaa vasten mies terää edelleen piti. Heidän ilmestymisensä puupinon takaa sai hämmästynyttä mutinaa kuulumaan rosvojen joukosta. Anna pysähtyi muutaman metrin päähän rosvojoukon johtajasta, jonka harmaisiin silmiin kohosi hämmästynyt katse.

”Naisia? Olemmeko me tapelleet naisia vastaan?” Mies sanoi melkeinpä järkyttyneellä äänellä, kunnes hänen silmänsä siirtyivät Broncoon, joka tönäisi Annan rajusti lähemmäksi johtajaa, saaden naisen kompastumaan ja lennähtämään polvilleen maahan. Tämän jälkeen hän irrotti otteensa Susanista ja töytäisi tämänkin alas polvilleen rosvon eteen.

”Sanoisin olevani enemmän kuin hämmästynyt. Etenkin tästä. Luulin teidän olevan tiimi.” Suurin osa

joukosta oli jo riisunut huivinsa. Nyt niin teki myös kapteeni paljastaen parhaat vuotensa jo ylittäneet, karut kasvonsa. Miehen iho oli melkoisen ruskettunut ja ahavoitunut auringossa ratsastamisesta ja oli hätkähdyttävänä kontrastina yllättävän hyvin hoidetuille valkoisille hampaille. Miehen kasvonpiirteet olivat voimakkaat ja niistä oli aistittavissa intiaaniverta, jokseenkin ohentunutta kylläkin. Siitä kertoi myös vahvat mustat hiukset, jotka kihartuivat niskaan. Vaikkakin mies vaikutti vain noin 45-vuotiaalta, olivat hänen ohimonsa jo alkaneet harmaantumaan.

Kivenharmaat silmät katselivat jyrkkien ja tuuheiden kulmakarvojen alta ja leuassa oli hoitamaton parransänki.

”Tiimit vaihtuvat tilanteiden mukaan. He olisivat pohtineet vielä kauankin ehdotusta, huolimatta tapoistasi. Tiedäthän naiset ja heidän päättämättömyytensä.” Bronco sanoi heittäen tupakkansa maahan.

”Niinkö? Käsitykseni mukaan naiset ovat erikoisen herkkiä hengistä puhuttaessa, varsinkin lasten.” Johtaja mittaili vielä epäilevä katse silmissään sinisilmäistä miestä.

Terävä läpsäisy ja kivun karjahdus sai hetkeksi kaikki kiinnittämään huomionsa suuttumuksesta sädehtivään Susaniin ja resuiseen mieheen, joka oli yrittänyt lähennellä naista saaden palkakseen punertavan ruhjeen poskeensa naisen nyrkistä.

”Sinä villi äpärä!” Mies huusi raivoissaan ja iski Susania voimalla kasvoihin.

”SUSI!” Anna karjaisi ja nousi ylös rynnätäkseen avuksi, mutta kaksi miestä oli ottanut tiukasti kiinni kiukusta ja vihasta sähisevän naisen käsistä, päästämättä tätä auttamaan ystäväänsä.

”Minä näytän, kuinka intiaaninaisia käsitellään!” Nöyryytetty mies rähisi vaahto suusta pursuen, aikoen antaa kivuliaan opetuksen tälle. Kuului terävä laukaus ja mies kaatui kuolleena maahan. Rosvojoukko käänsi tyrmistyneenä katseensa johtajaansa, joka seisoi savuava ase kädessä ilmeisen tyynenä.

”Älkää koskeko naisiin. Heidän kohtaloaan ei ole vielä päätetty.” Mies sanoi ja palautti silmänräpäyksessä aseen takaisin uumalleen. Sitten hän kierrätti varoittavan katseen joukossaan ja palasi jälleen Broncoon, joka oli välikohtauksen aikana katsellut välinpitämättömänä eteenpäin.

Annaa pitelevät roikaleet olivat ottaneet vaarin kaverinsa kohtalosta ja päästivät irti naisesta, joka syöksyi heti auttamaan ystävänsä.

”Mihin jäimmekään?” Rosvojoukon johtaja kysyi.

”Siihen kuinka naisten oletetaan välittävän ihmishengistä.”

”Niin aivan todellakin. Eli miksi luulet, että he olisivat pohtineet asiaa pitkään, huolimatta pennusta?”

Kyseinen lapsi makasi äitinsä ruumiin päällä itkien lohduttomasti, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän. Muut matkustajat oli pakotettu sulloutumaan ahtaasti muutamaan vaunuun, joidenka oville oli asetettu vartijat. Muutama muu ryökäle oli taluttamassa levottomasti korviaan heiluttelevia hevosia pois tallivaunusta.

”He odottavat ystäväänsä, joka piilottelee vaunun takana, vielä muuttavan tilanteen.” Anna painoi päänsä alaspäin huokaisten lohduttomasti, auttaen samalla Susanin ylös. Tämä oli saanut aika tällin mieheltä ja hän syleksi verta suustaan. Anna kaivoi liiviensä taskusta pienen nenäliinan antaen sen ystävälleen, joka pyyhki sillä kiitollisena leualleen valuneen veren pois.

”Hänet minä siis näin. Lähetin erään miehen hoitamaan tilanteen, joten eiköhän hän jo tee tuttavuutta luojansa kanssa.”

”Missä miehesi sitten on?” Bronco kysäisi ja samassa kuului laukkaavan hevosen ääni.

Fear oli yllättänyt kimppuunsa yrittävän miehen piiloutumalla puupinon päälle, jonne kukaan ei tullut vilkaisseeksi, kun Anna, Susan ja Bronco olivat pitäneet miesten huomion itsessään. Kun mies oli kiertänyt vaunun toiselle puolelle, oli nainen hypännyt miehen niskaan ja iskenyt tätä halolla. Miehen horjahdellessa sekavana paikallaan, oli Fear sinetöinyt ryökäleen kohtalon pistoolillaan. Sen jälkeen hän oli kaaosta hyväksikäyttäen hiipinyt hevosen luokse, jonka mies oli jättänyt typerää kylläkin lähelle vaunujen päätä ja taluttanut sen piiloon vaunujen taakse, jääden sitten miettimään seuraavaa siirtoa. Nyt hänellä oli pistoolinsa lisäksi kuolleen colt jota mies oli kantanut mukanaan, mutta silläkään ei lähdettäisi kokonaista joukkiota vastaan. Sitten oli tapahtunut ratkaiseva käänne, ja rosvojohtaja oli ottanut panttivankistrategian käyttöön. Kauhistuneena hän oli huomannut piilostaan, kuinka heidän matkakumppaninsa oli kääntynyt heitä vastaan, jos nyt ikinä olikaan ollut heidän puolellaan. Bronco oli alunalkujaankin ollut hieman

hämäräperäinen mukaansa tulon kohdalla, mutta Fear oli oppinut pitämään miehestä ja heidän kahden välillä oli käyty melkoisen ilkeämielisiäkin naljailuja hyvässä hengessä heidän jäljittäessä Ricoa ja hänen koplaansa.

Hammasta purren hän oli nähnyt Susaniin kohdistuvan lähentelyn ja oli ollut jo ryntäämäisillään esille miehen alkaessa piestä ystäväänsä, ellei johtaja olisi ampunut tätä. Ironista kylläkin, tuolla välikohtauksella nainen oli saanut tarvittavan lisäajan suunnitelman kehittämiseen. Hyvin huonon ja reikäisen suunnitelman, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Miesten jatkaessa keskustelua, oli nainen kiemurrellut junan alle, jossa oli juuri ja juuri tilaa ihmiselle, jonka jälkeen oli pelästyttänyt eläimen kivellä villiin laukkaan kohti silmänkantamattomiin ulottuvaa preeriaa. Onneksi kuiva hiekka nosti sellaisen hiekkapilven jälkeensä, ettei aivan heti huomannut, että hevonen laukkasi ilman ratsastajaa. Piti vain toivoa, että se meni todesta. Rosvojohtaja vilkaisi tyrmistyneenä Broncoon ja käski sitten nopeasti muutaman miehensä kiertämään vaunujen toiselle puolelle. Toteuttaen käskyä, nämä lähtivät juosten kohti vaunuja aseet valmiina ja katosivat kohta junan taakse löytäen kahden miehistään tapettuna, ja nähden pölypilven kaukana edessäpäin.

”Hän on tappanut Danin ja Pedron ja otti Pedron hevosen paetakseen.” Miehet palasivat takaisin, raahaten mukanaan kumppaneidensa ruumiita ja jättäen ne sitten johtajansa eteen. Mies kyykistyi irvistävien ruumiiden viereen kiroten pitkät litaniat. Kun johtaja viimein nousi ylös potkaisten vielä ruumiita, toinen ruumiita löytäneistä miehistä uskaltautui kysymään;

”Lähdemmekö perään?”

Johtaja näytti miettivän hetken aikaa ja pudisti sitten ärtyneenä päätään.

”Ei ole aikaa. Eli tulee milloin tahansa vankkureiden kanssa, jotta pääsemme lähtemään ja siihen mennessä, kun karkulainen tavoittaa kaupungin, olemme me jo kaukana. Ainoat, joille hänestä saattaisi olla hyötyä, ovat nuo tuolla.” Johtaja nyökkäsi kohti vaunuihin sullottuja ihmisiä.

”Etkö anna junan jatkaa matkaansa Cascadeen?” Bronco kysyi välinpitämättömästi.

”Saamme hieman lisäaikaa. Junan pitäisi saavuttaa kaupunki vasta viiden tunnin kuluttua, ja menee ainakin tunti sen lisäksi, ennen kuin junaa lähetetään etsimään.” Johtaja hymähti ja viittasi miehensä sitomaan Annan ja Susanin kädet sekä jalat tiukasti.

”Mitäs minä sinulle sitten teen?”

Huolehdittuaan että kaksikko istui maassa huolellisesti kiinni sidottuna ja ettei näihin koskettaisi hänen miestensä tahoilta, sekä käskettyään erään alaisensa hakemaan kiven taakse jätetyt aseet, hän kääntyi jälleen Broncon puoleen, joka katseli Annaa ja Susania tyynen näköisenä.

”Minusta olisi sinulle hyötyä. Menetit monta miestä tänään.” Bronco kääntyi kohti rosvojohtajaa.

”Niin ja voisin tappaa sinut vain koston mielihyvästä.”

”Niinhän sinä voisit, mutta kuinka kannattavaa se on?”

”Luuletko todella korvaavasi ne kymmenisen miestä, jotka surmasitte? Sinulla on suuret luulot itsestäsi.” Johtaja naurahti kuivasti.

”En tarkoita vain hyödytöntä tappamista, voin olla avuksi muutenkin.”

”Esimerkiksi?”

”EagleEyes, nainen, jonka päästit karkuun. Hänelle ei kannata kääntää selkäänsä.”

Tämän kuullessaan rosvojohtaja revähti nauramaan.

”Taas nainen. Kaikki naiset ovat niin heikkoja ja avuttomia, että voisin parkua. Naisten ei koskaan pitäisi yrittää leikkiä sankaria.”

”Niin, eihän tämäkään kaksikko pitänyt puoliaan vahvoja ja rohkeita miehiäsi vastaan.” Broncon kuiva kommentti sai naurun tyrehtymään miehen kurkkuun.

”En pidä asenteestasi ja vielä vähemmän uskon sinua. Mutta vaikutat jotenkin tutulta, ja se voi olla joko hyvä asia tai huono asia. Sen tähden säästän henkesi. Mutta sinulle tuskin tarvitsee erikseen mainita, että pidän sinua silmällä amigo.” Sanottuaan tämän rosvojohtaja käänsi selkänsä Broncolle ja käveli niiden miestensä luokse, jotka olivat taluttaneet levottomasti liikehtelevät hevoset vaunusta.

”Mitä teemme elukoille?”

Rosvojohtaja katseli mietteissään hevosia ja huiskautti sitten mustan hanskan peittämää kättänsä.

”Jättäkää ne tänne, emme voi ottaa niitä mukaan.”

”Mutta hevoset ovat haluttua tavaraa markkinoilla.” Eräs yritti vastustella, ihastellen etenkin Brandonin kiiltäväkarvaista oria. Mutta saadessaan päälliköltään kylmän katseen hän hiljentyi nopeasti. ”Sanoin jo, emme ota niitä mukaan. Sitä paitsi nuo laikukkaat hevoset sekä voikko ovat liian tunnistettavia. Saamme dollarimme muuta kautta kuin myynnistä, joten turha ottaa uusia riskejä.” Sitten hän käänsi miehelle selkänsä ja siirtyi keskustelemaan kuulomatkan etäisyydelle sille miehelleen, joka oli käynyt hakemassa kaverusten aseet. Anna ja Susan yrittivät kiemurrella itseään irti köysistä, saamatta muuta aikaiseksi kuin kipeät ja verestävät hankaumat siihen, missä karkea köysi kiristi heidän jäseniään. Bronco, joka seisoskeli lähettyvillä, katseli vino hymy kasvoillaan kaksikkoa ja huomatessaan tämän, sidotut vastasivat miehen hymyyn vihaa ja halveksuntaa tihkuvalla katseella, josta ei ollut anteeksiantoa odotettavissa. Tämä sai miehen hymyn vain leviämään ja koskettamaan hattunsa lieriä. ”Adios.” Mies sanoi ja lähti kävelemään kohti junasta otettuja hevosia kohti löytääkseen oman hallavan ratsunsa.

Junan alla Fear katseli ja kuunteli tarkasti kaikkea mitä miehet suunnittelivat. Hän oli valitettavasti sattunut aika lähellä paikkaa, johon suurin osa koplan miehistä kerääntyi naukkailemaan taskumateistaan. Hän sai kuulla paljon puistattavia suunnitelmia Annan ja Susanin päänmenoksi. Raivo, johon sekoittui myös häivähdys pettymystä, heidät pettänyttä Broncoa kohtaan hänen sisällään kasvoi, kunnes hän oli melkein ratkeamaisillaan halusta rynnätä ja repiä mies riekaleiksi huolimatta kiinnijäämisestään, mutta hän sai hillittyä itsensä. Olisi keksittävä keino, jolla hän pelastaisi ystävänsä. Se olisi ehdottoman tärkeätä ensin. Yksin, pienellä panosvarastollaan hän ei paljoakaan voisi mitään näin suurelle joukolle. Naisen oli maltettava mielensä ja odotettava sopivaa hetkeä iskeä. Kun hänen ystävänsä olivat turvassa, olisi hänellä mielin määrin aikaa hoidella Bronco. Ja mikäli tämä ehtisi kadota ennen sopivaa hetkeä, niin Fear etsisi, vaikka maailman ääristä löytääkseen miehen uudestaan, jotta saisi kostonsa.

”Tämä kiemurtelu ei kyllä tuota minkäänlaista tulosta.” Anna voihkaisi, antaen periksi kirvelylle, joka polttoraudan lailla tuntui hänen nilkoissaan ja ranteissaan.

”Etkö pysty tavoittamaan veitsiäsi?” Susan kysyi hiljaa, pitäen silmällä edestakaisin malttamattoman näköisenä kuljeskelevia miehiä. Susanin jousen ja nuolet, sekä tomahawk ja puukko oli riistetty häneltä, mutta Annaan he eivät olleet kajonneet muutoin kuin ottamalla hänen puukkonsa pois. Eivät ilmeisesti uskoneet naisen kätkevän muita aseita.

”En herättämättä liiallista huomiota. Jos he hoksaavat minun yrittävän jotain, niin voimme olla varmoja, että he löytävät veitset ja tällä hetkellä ne ovat ainoa toivomme. Pitää vain toivoa, ettei tuo käärme tiedä pikku varustelustani.” Anna nyökäytti kohti Broncoa, joka keskusteli juuri sillä hetkellä koplan johtajan kanssa, joka vilkaisi heitä ja vaihtoi sitten vielä muutaman sanan Broncon kanssa. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään verkkaisesti heidän luokseen, Broncon seuratessa hieman jäljessä. Saavutettuaan Annan ja Susanin, mies pudotti heidän eteensä Fearin asevyön revolvereineen ja pyöräytti sitten esiin takkinsa alta Tulilinnun ihastellen sen viimeisteltyjä yksityiskohtia.

”Upea ase, kertakaikkisesti.” Mies sanoi arvostavasti ja kyykistyi sitten kaksikon eteen liu’uttaen sormeensa revolverin piipulla.

”Tämä ja sisarensa ovat uniikkikappeleita, jotka ovat luotu varta vasen yhteen käteen suurella rakkaudella ja taidolla.” Mies irrotti katseensa aseesta ja siirteli sitten katsettaan kaksikon välillä.

”Kumman tämä on?” Anna ja Susan tuijottivat rävähtämättä miestä takaisin suostumatta sanomaan sanaakaan.

”Kysyin, kumman tämä on?” Mies toisti, tällä kertaa uhkaavammalla äänellä. Vastaukseksi Anna sylkäisi halveksuvasti päin miehen kasvoja johon mies vastasi iskemällä lujasti naista aseenkahvalla. Naisen pää retkahti sivuun ja kun hän kohotti päänsä, valui valtava verinoro naisen silmäkulmasta hänen poskelleen. Mies oli sen sijaan siirtynyt lähemmäksi Susania, joka katseli värähtämättä noihin harmaisiin silmiin.

”Kuinkas sinä? Osaatko sinä kertoa, kenen tämä ase on? Näin meidän intiaanien kesken.”

”Sinä häpäiset intiaaniveresi käytökselläsi.” Nainen sähähti vastaukseksi miehelle, joka kalpeni rusketuksensa alla.

”Väärä vastaus.” Sitten hän iski vuorostaan Susania, saaden tämän huulen vuotamaan uudestaan verta. Annan silmä oli jo alkanut tummentumaan hänen saamansa iskun voimasta.

”Kovanaamoja vai? Kyse on vain yhdestä aseesta, upeasta sellaisesta, mutta silti otatte enemmin

pieksämisen vastaan kuin vastaatte yhteen yksinkertaiseen kysymykseen.” Rosvokoplan johtaja puisti päätään hieman vaikuttuneena.

”He tulevat piestyksi enemmin kuin alentuisivat vastaamaan.” Bronco sanoi taustalta tarkastellen kohti kaskadeja joidenka suunnasta kohosi ilmaan säännöllisiä savupilviä.

”Intiaaneja.” Mies sitten nyökkäsi kohti tummia tuprahduksia, koplan johtajan vilkaistessa häntä.

”Mustan Nuolen cheyennet asuvat kaukana täältä. Vain joitain metsästysryhmiä eksyy joskus harvoin tänne asti.” Koplan johtaja nousi ylös nostaen Fearin asevyön mukanaan.

”Hmm…” Bronco sanoi ja vilkaisi Susania epäilevästi, muttei sanonut mitään.

”Heistä ei ole huolta amigo.” Harmaasilmäinen mies heitti Fearin asevyön revolvereineen Broncolle, joka nappasi sen kiinni ja sitoi uumalleen omiensa lisäksi. Aseteltuaan koteloita hieman, jotteivat ne olisi hänen omien aseidensa päällä, Bronco nappasi toisen revolvereista käsittämättömän nopeasti käsiinsä, osoittaen piipulla koplan johtajaa. Miehen olemus jännittyi hetkessä ja hän siirsi kätensä omalle asevyölleen silmäillen Broncoa epäluuloisesti.

”Ehkä niin.” Tämä kuitenkin pyöräytti aseen näppärästi takaisin koteloonsa, saaden koplan johtajan rentoutumaan.

”Onnistuit säikäyttämään minut muukalainen, eikä se ole hyväksi orastavalle kumppanuudellemme.” Koplan johtaja sanoi matalalla äänellä ja kääntyi sitten kävelemään juuri saapuvien, natisevien vankkureiden luokse. Bronco sen sijaan meni syrjemmälle sidotun hevosensa luokse tarkastamaan tämän varusteita. He kun olivat ilmeisesti lähdössä.

”Kuulitko? Luuletko, että he auttaisivat meitä?” Anna kuiskasi hiljaa kumppanilleen, joka oli keskittynyt tulkitsemaan savumerkkejä, jotka haipuivat kuitenkin kohta näkyvistä. Ilmeisesti viesti oli toimitettu perille. ”Uskon niin, kunhan vain pääsisin irti näistä köysistä. En ehtinyt nähdä kaikkea, ja tuo oli vastausviesti jo lähetettyyn. Mutta ilmeisesti sen vastaanottaja oli isokokoinen ratsastajajoukko, joka oli suuntaamassa kohti itää.”

”Metsästäjiä?”

”Kenties, vaikka epäilen sitä.”

Enempää kaksikko ei uskaltanut aiheesta keskustella, kun heidän luokseen tuli pari karskin näköistä miestä, jotka nostivat naiset kevyesti olkapäilleen ja he lähtivät viemään näitä kohti kahden valjakon vetämiä vankkureita, joidenka kuskin kanssa koplan johtaja keskusteli. Kun he olivat vankkureiden luona, heidät heitettiin tylysti sisään ja kaksikko satutti itsensä kipeästi joutavaan romuun, jota vankkureissa oli sekä muhkuraisin säkkeihin.

”Toivottavasti olonne on viihtyisä.” Rosvojohtaja kurkisti vankkureiden päästä virnistäen kaksikolle, joka yritti vääntää itsensä istumaan parempaan asentoon.

”Viihtyisämpää on sitten kun näemme sinut kiikkuvan köyden jatkona.” Anna sähähti saaden miehen hohottamaan valkoiset hampaat loistaen.

”Sitä näkyä saatte odottaa.” Mies sanoi naurunsa lomasta ja katosi sitten ratsastaen jälleen puhumaan kuskinpukilla istuvalle miehelle, joka oli vaunut tuonut hetki sitten.

”Pidä huoli, ettei arvon naiset keksi mitään temppuja. He ovat vaarallisempia kuin kourallinen käärmeitä.”

”Homma hoidossa Rico.” Puhuteltu vastasi saaden vankkureiden sisällä olijat jäykistymään.

”Luotan sinuun Eli.” Koplan johtaja sanoi ja kiristi hevosensa nopeuttamaan askeleitaan tavoittaakseen joukon pään.

”Ja sitten, vauhtia kaikki!” Mies karjaisi ja iski kannukset hevosensa kylkiin saaden sen singahtamaan liikkeelle. Huumaava kavioiden jymy täytti sidotun kaksikon korvat, miesten hoputtaessa hevosensa päällikön perään. Vankkureita ohjastava Elikin kiihdytti valjakkoaan laukkaan, saaden Annan ja Susanin lennähtämään rajusti vasten vankkureiden päätyä.

Fear oli pysytellyt huolellisesti piilossa vaunujen alla, odottaen joka hetki, että koplalle tulisi yllättävä mielihalu tarkastaa junan alapuoli. Tosin ehkä pahempaa olisi ollut se, että kopla olisi päättänyt lähettää junan jatkamaan kohti Cascadea ja nainen olisi joutunut vaunujen alapuolen raatelemaksi. Onneksi nämä kuitenkin olivat tulleet siihen tulokseen, että saivat lisäaikaa takaa-ajajilta jättämällä junan ryöstöpaikalle. Sillä jos se olisi jatkanut ryöstettynä Cascadeen, olisi viranomaisille tietenkin heti ilmoitettu missä ja milloin ryöstö oli tapahtunut, ja takaa-ajo olisi voinut käynnistyä. Mutta koska juna ei päässyt jatkamaan, sen virallisen saapumisajan jälkeen odotettiin vielä jonkin aikaa, ennen kuin lainvalvojat lähtisivät tarkastamaan mitä junalle oli tapahtunut. Näin oli rosvokopla voittanut ainakin muutaman lisätunnin ehtiäkseen pakoon tihutyötään.

Piilopaikkaansa Fear ei nähnyt taikka kuullut mitä hänen ystävilleen oli tapahtunut sen jälkeen, kun johtaja oli ampunut Susanin ahdistelijan, ja hän pystyi vain toivomaan, että nämä olivat yhä hengissä. Muutamien kärsimättömien hetkien jälkeen, jotka tuntuivat tilannetta seuranneesta naisesta tuntien mittaisilta, paikalle näytti ajavan neljän hevosen vetämät vankkurit, joista hyppäsi muutama mies alas alkaen lastamaan junasta ryöstetyt kultasäkit sekä hänen sidotut ystävänsä vankkureihin. Sitten porukka näytti lähtevän liikkeelle, kiihdyttäen vauhtinsa nopeasti laukaksi. Malttaen vielä hetken Fear odotti, kunnes koplasta oli jäljellä vain hiekkapilvi, ennen kuin uskalsi ryömiä pois piilostaan. Ensimmäisenä hän suunnisti vaikeroivien, vaunuun sullottujen ihmisten luokse, jotka alkoivat meluta valtavasti nähdessään rähjääntyneen naisen ilmestyvän ulkopuolelle. Melun kovuus sai naisen vilkaisemaan huolestuneesti suuntaan, jonne rosvot olivat karauttaneet, mutta he olivat jo liian kaukana kuullakseen sitä. Ja tuskinpa näitä olisi kiinnostanutkaan. ”Hei, hei rauhoittukaa.” Fear ylitti saada ihmiset hiljenemään, mutta kun se ei tuntunut vaikuttavan hysteerisiin matkustajiin mitenkään, hän kaivoi esiin tappamaltaan ryökäleeltä ottamansa revolverin ja ampui sillä ilmaan muutaman kerran. Vaikkakin laukaukset kantoivat epäilemättä roistokoplan korviin, niin hänen oli saatava ihmiset hiljentymään. Ampuminen tehosikin ja melu vaimeni pelästyneeksi vikinäksi. ”Nyt on parempi.” Fear sanoi ja pisti revolverin vyönsä alle. Hän kun ei ollut kuolleelta tämän asevyötä ehtinyt alkaa irrottamaan kiemurrellessa itsensä junan alle.

”Osaako täällä kukaan ohjata junaa?”

”Kuljettaja on kuollut.” Joku vastasi.

”Tiedän sen, en kai muuten kysyisikään.” Fear sanoi kärsimättömästi. Hän ei tahtonut hukata koplan jälkiä. Spike oli lennähtänyt jälleen jonnekin omille teilleen sen sijaan, että olisi seurannut junaa, joten hän ei voinut sitäkään lähettää Annan ja Susanin vieneen porukan perään.

”Minä osaan.” Joku sanoi varoen väkijoukosta ja nainen kiinnitti katseensa noin 16-vuotiaaseen pojankloppiin. Ilmeisesti hänen ilmeensä oli hieman epäileväinen sillä poika lisäsi;

”Kuljettaja oli isäni. Ja olin monta kertaa mukana veturissa.”

”Hyvä. Sinä saat sitten luvan viedä junan mitä pikimmin Cascadeen. Vielä parempi olisi tietenkin lähteä kohti Fort Vancouveria, joka olisi lähempänä, mutta matka taitaisi sittenkin olla liian pitkä peruutukseen.”

Poika nyökkäsi vakavana ja Fear potkaisi vaunun ovea vasten painetut puut pois, jotta oven saisi auki. Sitten hän toisti tämän saman kahden muun vaunun kohdalla, jotta ihmiset pääsisivät levittäytymään hieman mukavimmin muihin vaunuihin. Nuori poika oli jo kiipeämässä veturivaunuun ja latoi puita pesään.

”Sitten tarvits-”

”EagleEyes!” Joku kutsui Fearia ja hän kääntyi kohtaamaan Brandonin vilpittömän sinisen katseen. Huojentunut hymy kohosi naisen kasvoille hänen huomatessa nuorukaisen olevan elossa. Sehän ratkaisikin sitten hänen toisen ongelmansa. Luutnantti näytti myös olevan suhteellisen hyvässä kunnossa, lukuun ottamatta muutamaa ruhjetta sekä ampumishaavaa olkapäässä.

”Olkapääsi.” Nainen nyökkäsi kohti nuorukaisen olkapäätä, jolloin tämä automaattisesti asetti kätensä sen päälle.

”Ei se ole paha.”

”Noin ne aina sanovat ja sitten kuolla kupsahtavat. Annas kun katson sitä.” Brandonin kasvoilla karehti hetken aikaa monien ajatusten kirjo, kunnes hän nyökkäsi ja otti kätensä pois haavan päältä. Muutamalla nopealla liikkeellä nainen sai esille miehen olkapään ja tutki sitten haavan tottunein ottein, kunnes nyökkäsi.

”Olet pahuksen onnekas. Luoti oli mennyt suoraan lihaksen lävitse osumatta mihinkään elintärkeään. Kunhan vain sidomme sen, jotta säästyt veren hukalta, niin etköhän selviä.” Luutnantti nyökkäsi Fearin repäistessä tämän ehjän puoleisen käsivarren hihan osiin, saadakseen sen pidemmäksi ja sitoi sitten näppärästi sen Brandonin olan ylitse kyljelle. Side näytti melko kömpelötekoiselta, mutta ajoi asiansa.

”Luuletko voivasi ratsastaa?” Mies nyökkäsi uudestaan ja Fear kiitti luojaansa, että roistot olivat päättäneet jättää hevoset tänne.

”Saat ratsastaa Fort Vancouveriin, josta toivon mukaan löydät Trotterin. Kerro, että reitillemme tuli yllättävä mutka, jonka takia tarvitsemme lisäaikaa.” Fear jakeli käskyjä luutnantille hakiessaan tallivaunusta hevosensa varusteita, joihin rosvot eivät olleet näyttäneet kiinnittäneen huomiota.

”Mutta entä neiti Anna-” Brandon yritti sanoa, mutta Fear keskeytti hänet tylysti.

”Minä lähden niiden tyyppien perään, hoida sinä vain se viesti, sille kovapäiselle härälle. Ja käske hänen hillitä teurastuksentarvettaan, kunnes saa meiltä sähkeen.” Nainen sanoi satuloidessa voikkoaan luutnantin tuijottaessa Fearia suu auki, tyrmistyttyään tämän epäkunnioittavasta tavastaan puhutella korkea-arvoista komentajaa. Hän viisaasti kuitenkin päätti olla korjaamatta palkkatappajaa tämän sanavalinnoistaan, sen sijaan mies keskittyi siihen, mistä hän oli tällä hetkellä enemmän huolissaan.

”Mutta neiti Anna -”

”Avaa silmäsi nyt viimein ja usko pois, että neiti Anna pärjää kyllä ilman suojelusta. Joten mene nyt pyytämään jotain auttamaan hevosesi kanssa äläkä töllistele siinä.” Fear sanoi tiukalla äänellä kiristäessään satulavyön ja siirtyi suitsittamaan ratsuaan. Tehtyään sen, hän haki tallivaunusta vielä satulalaukkunsa ja tarkasti, että leilissä oli vettä.

Brandon oli hiljentynyt ja tyytyväisyydekseen palkkatappaja huomasi luutnantin juuri puhuvan jonkun miehen kanssa, joka katosikin tallihuoneeseen ja palasi kohta kantaen miehen ratsun satulaa.

”Neiti, juna on valmiina lähtöön!” Nuori poika huusi veturista, junan piipun tuprauttaessa savupilven suhahtaen ilmaan.

”Hyvä.” Fear huusi takaisin ja heilautti kättään, alkaen sitten kaivelemaan vaaleaan nahkaan käärittyä pakettia satulalaukustaan.

”Hevoseni on pian valmis.” Brandon käveli jälleen Fearin luokse, joka oli kyykistynyt maahan ja avasi nyt kääröä, josta paljastui aseen osia. Luutnantin hämmästyneiden silmien edessä, nainen kokosi näppärästi upean näköisen kiväärin kasaan.

”Ajattelin antaa kiväärini lainaksi, mutta et taida tarvitakaan sitä.” Brandon sanoi Fearin takaa, saaden naisen vilkaisemaan miestä olkansa ylitse hieman syyllisen näköisenä.

”Tästä ei sitten puhuta.” Nainen sanoi ja luutnantti nyökkäsi ymmärtäen varsin hyvin miksi. Helpottuneesti hymyillen kivääri kainalossa, nainen taitteli osia suojanneen nahan pienemmäksi ja nousi sitten ylös.

”Luoteja kyllä saattaisin tarvita, mikäli sinulta vain liikenee.” Nainen katsahti Brandonia ja laittoi nahkapalan satulalaukkuunsa.

”On minulla yksi ylimääräinen paketti. Toivon vain, että kaliiberi on sopiva.” Mies vastasi ja kaivoi ruskehtavasta olkalaukusta pienen laatikon ojentaen sen Fearille, joka otti yhden luodin esiin tarkastellen sitä hetken, ennen kuin latasi sen kivääriin.

”Kiitos. Maksan takaisin ensi kerralla.” Tämän sanottuaan Fear pisti kiväärin satulahuopaan ommeltuun pussiin niin, että kiväärin perä oli juuri sopivasti hänen käsillään, kun tarvetta ilmenisi, ja nousi ratsaille. Brandon käveli oman hevosensa luokse, joka oli saatu hoidettua lähtökuntoon ja nousi sitten vikkelästi ratsaille myös. Käsi ei näyttänyt haittaavaan kovinkaan miestä. Päästyään ratsaille, hän teki kunniaa Fearille ja lähti sitten laukkaamaan kohti Fort Vancouveria. Fear sen sijaan ratsasti veturin vierelle katsellen ylhäällä häärivää poikaa.

”Puupinojen päällä pitäisi olla haulikko ja uskoisin patruunoiden olevan siellä hytissä jossain. En kyllä usko, että teitä häiritään, etenkin jos pysähdyt vasta Cascadessa. Mutta kaiken varalta. Se toimii myös oivana lyömävehkeenä.”

”Yritän muistaa sen.” Nuori poika hymyili hieman hermostuneesti naiselle, joka nyökkäsi rauhoitellen.

”Ja äläkä sitten ala soittamaan pilliä, ennen kuin näette kaupungin, selvä?”

”En neiti. Ja kiitos, ilman sinua olisimme joutuneet intiaanien ja auringon armoille.” Poika sanoi.

”No kerta se on ensimmäinenkin.” Fear vastasi huolettomasti, saaden pojan katsahtamaan häntä hämmästyneenä. Suhtautuiko nainen noin tyynesti intiaanien ja auringon armoille jäämiseen?

”Tarkoitin pelastavana enkelinä toimimista.” Palkkatappaja virnisti pojalle, tajuten miltä hänen sanansa olivat kuulostaneet. Sitten nainen käänsi hevosensa ympäri ja lähti ratsastamaan siihen suuntaan, minne kopla oli kadonnut. Hänen takaansa kuului junan pillin vihellys sekä tussahduksia junan kiihdyttäessä hitaasti mutta varmasti liikkeelle.

”Rico. Voisiko hän olla se Rico, jota etsimme?” Anna kysyi saatuaan päänsä ensin selväksi iskusta vasten puisia laitoja. Törmäys oli ollut niin raju, että molempien silmissä oli leijunut hetken aikaa mustat tähdet. ”Ainakin ne postivaunulaiset sanoivat, että hänet oli nähty viimeksi Cascadessa.” Susan vastasi.

”Ja Broncokin taisi mainita jotain sen suuntaista, että Rico olisi ryöstänyt junia aikaisemminkin.”

”Bronco.” Anna sylkäisi tuon sanan suustaan ja hänen silmissään välähti raivon liekki. Kuinka mies oli voinut tehdä tämän heille? Ja kuinka he olivat voineet uskoa miestä? Heidän olisi ehdottomasti päästävä tästä tilanteesta pois, jotta saisivat kostaa petturuuden.

”Taisi hän heittää sen ilmaan jossain vaiheessa. Ainakin siinä hän puhui totta.” Vaalea nainen sanoi ja yritti miettiä, kuinka auttaisivat pois itsensä tästä. Fear oli vielä vapaalla jalalla, muttei kummallakaan ollut aavistustakaan tämän suunnitelmista taikka edes siitä, missä ystävänsä oli.

”Luuletko, että Fear menee pyytämän sinitakkeja avuksi? Emmekös me ohittaneet jonkin aikaa sitten Fort Vancouver nimisen tukikohdan?” Susan kysäisi.

”Tuskinpa vain, muistathan, ettei hän ole kovinkaan armeijan suosiossa.” Anna naurahti kuivasti, yrittäen löytää heiluvista vankkureista jotain, josta olisi hyötyä. Mutta valitettavasti hänen näköpiirissänsä oli pelkästään säkkejä, muutama päällekkäin pinottu, köysillä kiinnitetty laatikko, jossa todennäköisesti oli papuja sekä joitain tynnyreitä, joissa ilmeisesti säilöttiin vettä.

”Ai niin, sen majurin tapauksen jälkeen. Sanonpahan vain, että oli harvinaisen typerää ottaa vastaan tarjous korkea-arvoisen sinitakin tappamisesta.” Susan huokaisi ja yritti korjata hieman asentoaan, saaden aikaiseksi vienoa kilinää. Kaksikon katsahtaessa mihin intiaani oli osunut, he huomasivat jotain kimaltelevaa, jonka lähempi tarkastelu osoitti tulevan eräästä ruskehtavasta pussista, joka oli viilletty auki. Kimallus itse tuli pyöreistä, kiiltävistä kolikoista.

”O-hoh.” Susan sanoi ja sai Annalta matalan vihellyksen.

”Makaamme aika pahuksen kalliilla petillä, jos kaikissa pusseissa on kultaa.” Tähän ei Susanilla ollut lisättävää ja hän kiemurteli hieman lisää ja sai potkaistua pussin toisin päin, jotta näkisivät, minne ne olivat menossa.

U.S. RAILWAY POST DELIVERY/ STAR EXPRESS 178

OREGON

Leonard J. Morris

Ft. Riley

KANSAS

Charles Hensington

Ft. Wallah-Wallah

WASHINGTON

”Armeijan varoja?”

“Yep, todennäköisesti palkkarahat. Sanottakoon, että ystävämme teki aika keljun tempun sinitakeille varastaessa näille tarkoitetut rahat, ja ne kaverit ovat pitkävihaisia, kun on tällaisesta kysymys.” Anna sanoi.

”Hullun hommaa, mutta tästä ei taida meille kyllä olla paljoakaan hyötyä.”

”Enpä tiedä, panee vain miettimään mitä muuta armeijalle menevää lastissa oli.” Anna nyökkäsi kohti tynnyreitä, sekä muutamaa päällekkäin pinottua laatikkoa kuskinpukin takana.

”Uteliaisuus sikseen, ensin pitäisi päästä näistä köysistä eroon.” Susan sanoi samalla kun vaunut äkkiä seisahtuivat rajusti, saaden intiaaninaisen lennähtämään vasten Annaa.

”Vihaan kun ne tekevät tuon.” Anna mumisi Susanin kömpiessä hänen päältään anteeksipyydellen.

”Kuinkas arvon neidit voivat?” Ricon pää ilmestyi vankkureiden perälle.

”Vointi huonontui juuri hetki sitten.” Anna lausahti kylmästi miehelle, saaden tämän naureskelemaan.

”Yhtä hurmaavasti kuin ennenkin.” Mies sanoi ja nousi ylös vankkureihin kyykistyen sitten kaksikon viereen.

”Sääli pitää teitä näin, mutta saattaisitte saada muuten päihinne joitain yllätyksiä varalleni.” Rico kopeloi Annan naruja varmistaakseen, etteivät ne olleen löystyneet.

”Taidatte todella haluta irti.” Hän jatkoi huomatessaan Annan ranteiden ympärillä verestävät hiertymät saaden vastauksesi Annan sylkäisyn vasten kasvojaan. Hitaasti mies pyyhkäisi kasvonsa puhtaaksi, mutta sen sijaan että olisi lyönyt naista tämän hävyttömyydestä, mies kohotti kätensä ja silitti nopeasti hänen kasvojaan, Annan yrittäessä kääntää päätänsä pois käsien ulottuvilta. Susan seurasi kasvava raivo sisällään miestä, joka tuntui hieman hätkähtävän naisen leimuavia silmiä, ja jätti Annan rauhaan astuen tämän jalkojen ylitse tarkistaakseen Susanin köydet.

Kun mies tuli tarpeeksi lähelle, yritti nainen iskeä miestä sidotuilla käsillään, mutta Rico otti tyynesti kiinni käsivarsista ja käänsi niitä epäluonnolliseen asentoon, saaden Susanin kirahtamaan kivusta. Nähdessään ystävänsä ahdingon, Anna potkaisi yhteen sidotuilla jaloillaan miestä polvitaipeisiin, saaden tämän horjahtamaan ja kaatumaan pinottujen laatikoiden päälle

”Jätä hänet rauhaan.” Anna sähähti silmät leimuten miehelle, jonka silmissä välähti mielipuolisuutta lähentelevä raivo.

”Te saamarin pikkunartut.” Rico pyyhkäisi hihallaan suupieltään ja nousi sitten ylös kohti kaksikkoa, jotka lukivat miehen kasvoilta, ettei tältä ollut odotettavissa armoa. Ottaen vauhtia, mies potkaisi saappaallaan Susania kylkeen, saaden tämän käpertymään tuskasta, sitten hän astui intiaanin ylitse ja otti kiinni Annan puseron kauluksesta nostaen tämän kevyesti ylös, jonka jälkeen painoi hänet vasten vankkureiden kankaista seinää.

”Sinä helvetin pikkupaholainen tulet katumaan tuota loppuelämäsi.” Mies raivosi yhteen puristettujen hampaidensa välistä, ravistellen ilmaa haukkovaa Annaa kuin räsynukkea.

”Rico!” Joku huusi vankkureiden ulkopuolelta, saaden miehen lopettamaan Annan retuuttamisen. Kohta vankkureiden päätyyn ilmestyikin yhden hänen miehensä pää.

”Mitä?!” Rosvojoukkion johtaja ärjäisi pelästyneen näköiselle alaiselleen, joka tuijotti järkyttyneenä raivoavaa miestä ja tämän retuuttamaa naista, jolta alkoi jo ilma loppua. Miehen harmaiden silmien julma katse sai kuitenkin hänet havahtumaan näyn aiheuttamasta kammonväristyksestä. Kova hän itsekin oli

ja etsintäkuulutettu, mutta naisia vastaan hän ei ollut ikinä nostanut sormeaankaan. Se tuntui sentään hänestä liian väärältä. Naiset olivat aivan muuta kuin hakkaamista varten, ja vaikka kaksikko olikin lujaa tekoa eivätkä läheskään sellaisia, mihin mies oli tottunut, niin naisia nämä olivat silti.

”Muukalainen sanoi, että meitä saatetaan seurata.”

Ilmoitus sai koplan johtajan tulemaan järkiinsä, ja hän pudotti Annan vankkureiden lattialle, eikä hetkeäkään liian aikaisiin. Sitten hän muutamalla askeleella tavoitti vankkureiden päädyn ja loikkasi siitä alas.

”Kuinka monta?”

”Luultavasti yksi.”

”Intiaaneja?”

”Ei uskonut.”

”Hae käsiisi Pablo ja lähetä hänet tarkkailemaan aluetta. Tulen kohta perässä.” Sitten Rico kääntyi katsomaan kaksikkoa. Susan oli jo selviytynyt pahimmasta ja hän tuki Annaa, saluunanomistajattaren pitäessä kurkkuaan haukkoen samalla ilmaa keuhkoihinsa. Oli ollut vain sekunneista kyse, ettei naiselta olisi mennyt taju hapenpuutteen vuoksi.

”Sinä paholainen.” Susan sanoi luoden uhmaavan katseen Ricoon, myös Anna kääntyi katsomaan miestä, näyttäen yhtä uhmakkaalta.

”Teillä on kirotun paljon sisua naisiksi. Mutta kyllä teidätkin vielä kesytetään, kun annan teidät Hiipivän Varjon ja hänen villiensä käsiin.” Tämän sanottuaan mies kääntyi ja hyppäsi alas vankkureilta, kadoten sitten miestensä luokse. Huojentuneena kaksikko jäi nojailemaan vasten vankkureita. Susanin kylkeä vielä särki mutta hän ei uskonut luita menneen poikki. Annankin kasvoille alkoi palata hiljalleen normaali väri, vaikkakin tämän kurkussa näkyi ikävännäköiset rannut kauluksen jäljiltä.

”Se oli tipalla.” Hän kähisi äänen vielä kulkematta normaalisti.

”Niinpä, tuo mies on hullu. Mikäli häntä ei olisi tultu keskeyttämään, hän olisi tappanut meidät. Näin sen hänen silmistään. Hänellä on sairas katse.”

”Sen varmempaa on, ettemme voi jäädä odottamaan Fearia. Meidän on päästävä täältä pois, ja uskoisin tämän olevan paras mahdollisuutemme. Seurasipa meitä kuka tahansa, niin joukkion huomio on keskittynyt toistaiseksi siihen. Onneksi ajajammekin lähti taukoilemaan.”

”Kysymys on vain, miten? Emme pötki pitkälle sidottuna.” Susan sanoi, mutta Annan silmiin oli jo kohonnut oivaltava ilme.

”Miksemme tulleet sitä ajatelleeksi heti.” Hän sanoi ja jatkoi sitten; ”Pystytkö kiemurtelemaan itseäsi niin, että saisit käsilläsi kaivettua veitseni esiin?”

”Tulin juuri itsekin ajatelleeksi samaa.” Intiaaninainen mumisi kiemurrellessa lähemmäksi Annaa painaen kylkensä kivun taka-alalle, alkaen sitten kopeloimaan tämän jalkoja.

”Sanonpa vain, että tällä hetkellä toivoisin sinun säilyttävän veitsiäsi vähemmän turvallisessa paikassa.”

Susan mumisi yrittäessään tavoittaa veistä, Annan käännähtäessä kyljelleen, jotta ystävänsä olisi helpompi saada ote veitsestä.

”Usko pois, joskus vielä nauramme tälle.” Anna virnisti.

”Onneksi sinulla ei tällä kertaa ole hirveätä hamekerrosta päälläsi.” Susan naurahti ja tavoitti sitten käsiinsä veitsen kahvan.

”Sain sen!” Intiaani sihahti voitonriemuisesti, mutta samassa he kuulivat kahden miehen keskustelun lähenevän.

”Ootko varma tästä?”

”Pakkohan niille vettä on antaa, tajuathan. Rico pieksi heitä aika pahasti jo aikaisemmin.”

”En ois kyl uskonu, ellet olis kertonu.”

”Oisit vaa nähny kuin hullulta se näytti. Se olis varmaa tappanut naiset, jos en olis keskeyttänyt. Piäs nyt kuitenki vahtia. ” Tämän jälkeen keskustelu taukosi ja eräs mies nousi vankkureihin pitäen vesileiliä käsissään. Kuullessaan miesten lähenevän, oli Susan nopeasti vetänyt veitsen esille ja piilottanut sen Annan selän alle, tämän jälleen palatessa selälleen.

”Ollaanko tääl elos?” Mies huhuili hieman epävarmasti lähestyessä naisia, jotka tuijottivat häneen epäluuloisesti.

”Tota... toin teille vettä.” Mies kyykistyi hitaasti alas ollen valmiina syöksymään ulos, jos villikot, joksi heitä miesten kesken kutsuttiin, tekisivät mitään epämääräistä.

”Mä otan vaa vähä kiinni, et on helpompi juua. En mittää enempää. Jote älkää tehkö mitää, ettei se tuu taas hakkaa teitä.” Mies otti ensin hyvin varoen kiinni Annan olkapäästä, ollen valmiina vetämään kätensä heti pois, jos nainen vain liikahtaisikin sen suuntaisesti.

Kaksikko ei kuitenkaan tehnyt mitään hyökkäävää. He huomasivat molemmat, että mies todellakin tarkoitti hyvää ja oli ottanut tietoisen riskin tuodessa heille vettä ilman johtajan siunausta. Hieman rohkaistuneena siitä, ettei Anna näyttänyt tekevän mitään uhkaavaa, mies otti vähän paremmin kiinni naisen olkapäistä ja kohotti tätä parempaan asentoon, jotta tämän olisi helpompi juoda. Kun hän oli antanut vettä Annalle, hän laski naisen varoen alas ja siirtyi kohti Susania. Vaikka ensimmäisen juottaminen olikin sujunut hyvin, mies ei silti tuudittautunut siihen uskoon, että intiaaninainen käyttäytyisi yhtä hyvin. Olihan tämä villi. Susanilla kuitenkin oli hieman enemmän voimia jäljellä kuin Annalla, joten hän kohottautui itse parempaan asentoon, miehen asettaessa leiliä hänen huulilleen. Kun mies oli antanut vettä molemmille, hän laittoi leilin takaisin vyöllensä ja lähti kävelemään kohti vankkureiden päätyä.

”Älkää mainitko tästä mitää Ricolle, kun se ei varmaa tykkäis.” Mies kääntyi vielä katsomaan naisia.

”Ole huoleti, pidämme suumme kiinni.” Miehen yllätykseksi Susan vastasi hänelle.

”Ja kiitos.” Anna lisäsi, saaden miehen kasvoille kohoamaan hieman epävarman hymyn.

”Oon tosi pahoillani siitä, mite teit koheltiin. En tiiä voinko tehä muuta, mutta yritän saada, teit vapaaksi enne, ku joudutte sen villin armoille. Se ei oo hyvä mies.” Viimeinen kommentti kuulosti hieman omituiselta etsintäkuulutetun rikollisen suusta, mutta toisaalta se sai sillä myös kammottavan sivumerkityksen.

”Olisimme kiitollisia siitä. Mikä nimesi muuten on?” Anna hymyili miehelle, joka vilkaisi nopeasti vankkureiden laidan ylitse, ollen huolissaan siitä, että oli vielä vankkureissa. Hänellä kyllä oli kaverinsa vahtimassa, mutta silti. ”Ricardo. Sanoo mua Rickiksi. Mut nyt täytyy mennä, ettei kaveri joudu liriin tän takia.” Tämän sanottuaan mies vilahti nopeasti pois vankkureista. Ulkopuolelta kuului mutisevia sanoja, joista kaksikko ei saanut selvää, mutta ilmeisesti Rick ei ainakaan vähään aikaan pääsisi enää heitä tervehtimään. Tosin eipä kaksikko ollut suunnitellutkaan jäävänsä tänne pidemmäksi aikaa, etenkin koska vesi, jonka mies oli heille antanut, tuntui valaneen heihin uuttaa puhtia.

”Kaikenlaista sitä näkeekin teidän kanssanne.” Susan sanoi alkaessa hinkkaamaan Annan käsiä pitelevää köyttä rikki veitsellä. Onneksi nainen oli pitänyt aseensa hyvässä terässä, joten aika pian kuului napsahdus köyden katketessa.

”Kiitos jumalien.” Anna hengähti helpottuneena, kun tunsi pystyvänsä liikuttamaan käsiään. Sitten hän kaivoi toisen omista veitsistään ja alkoi sillä vuorostaan katkoa Susanin köysiä. Pian molemmat olivat vapaina ja hieroivat puutuneita ja kirveleviä ranteitaan, jossa oli verestävät rannut köysien jäljiltä. ”Entäs sitten?” Kaksikko alkoi miettiä seuraavaa askelmaa kohti vapauttaan. Ensin he olivat ajatelleet vain päästä pois vangitsijoilta, mutta nyt kun oli paljastunut, että heidän kohteensa Rico, olikin lähempänä kuin olisivat osanneet kuvitellakaan, heidän oli muutettava suunnitelmia.

”Meidän pitää napata Rico, mutta emme voi tehdä sitä ilman aseita.” Susan sanoi ja lisäsi sitten; ”Meillä on vain kaksi veistä, eikä niillä lähetä koko joukkiota vastaan. Etenkin kun se kaksinaamainen kyy on heidän kanssaan.”

”Pitäisiköhän katsoa mitä noissa laatikoissa ja tynnyreissä on, jos sieltä löytyisi jotain käyttökelpoista?”

Puhuessaan Anna käveli suurten tynnyreiden luokse ja alkoi nyhertämään kantta pois veitsellään. Susan sen sijaan otti kohteekseen laatikot kuskinpukin luona ja kävi niiden kimppuun toisella Annan veitsellä. Piti vain toivoa, ettei heitä tultaisi yllättämään.

Ensimmäisenä urakan päätökseen sai Anna, joka hilliten voitonriemuisen kiljahduksen, tunsi, kuinka kansi antoi periksi terälle, alkaen sitten hivuttamaan kantta paikoiltaan. Kun hän sai sen viimein auki, oli hänellä vaikeuksia olla huutamatta ilosta.

”Onnetar on tänään puolellamme!” Hän kuiskasi kiihkeästi Susanille, joka kääntyi katsomaan Annaa henkäisten yllätyksestä.

”Kappas vain, meidän pikku kohteemme taitaa harrastaa muutakin kuin kullan pihistämistä ja naisten pieksämistä.” Anna kuiskasi innokkaalla ja nauravalla äänellä, nostaessaan kaksi uudenmallista, uutuuttaan kiiltelevää kivääriä pois tynnyristä.

”Ilmeisesti.” Susan käveli Annan luokse, joka ojensi tälle toisen kivääreistä, ja kurkisti sitten tynnyriin.

”Näitä on ainakin kolmekymmentä. Toisessa tynnyrissä lienee saman verran. Ystävämme taitaa käydä kauppaa intiaanien kanssa, mitä luulet?”

”Vaikuttaa kovasti siltä. Mihin muuhun tällaista määrää uusia kiväärejä tarvitaan? Katsotaan vielä, mitä laatikot kätkevät sisäänsä.” Susan sanoi ja molemmat kävelivät pinottujen laatikoiden luokse alkaen sitten yhteisvoimin aukaisemaan laatikkoa. Kohta he saivatkin siirrettyä kannen paikoiltaan ja kurkistivat sisään nähdäkseen mitä olivat löytäneet.

”Kuten arvelinkin. Luoteja. ” Anna sanoi ja nosti esiin pienen paketin helistäen sitä.

”Arvatenkin toisessa laatikossa on myös panoksia. Kelpo Ricolla on aika isot bisnekset tässä vaunussa.”

Susan sanoi ja poimi muutaman rasian itselleen ja latasi sitten kiväärinsä, Annan toistaessa sen oman aseensa kohdalla.

”Nyt ainakin mahdollisuutemme paranivat. Seuraavaksi olisi vain päätettävä mitä teemme.” Anna sanoi ladattuaan aseensa.

”Vaikka meillä nyt on aseet, niin en usko meistä olevan vastusta kymmenpäiselle joukolle, varsinkin kun vastapuolella on Bronco, joka on yhtä hyvä, ellei parempikin ampumaan kuin Fear.”

”Älä vaan sano tuota Fearin kuullen.” Anna hymähti tietäen intiaanin olevan oikeassa. He kumpikin osasivat ampua, mutta kaksi vastaan 10:tä sekä Ricoa ja Broncoa, oli hieman liian riskialtista. He olivat saaneet hyvinkin konkreettisia todisteita ratsastaessa Ricon jäljillä, että pitkään takkiin pukeutunut mies oli enemmän kuin vain taitava käyttelemään aseitaan. Jopa Fearin oli ollut myönnettävä, että mies saattoi olla parempi ampumaan kuin hän.

”Mutta olet oikeassa, jos edes Fearilla ei ole suuria mahdollisuuksia Broncoa vastaan, niin meidän mahdollisuutemme ovat todella huonot.”

”Ainoa keinomme lienee intiaanit. Pitää vain toivoa, etteivät he ole liian kaukana.” Susan viimein sanoi ja käveli kurkistamaan varoen vankkureiden päädystä. Nopeasti hän veti kuitenkin päänsä takaisin.

”Miltä näytti?”

”Olemme pysähtyneet ja aikovat kai jäädä tähän joksikin aikaa. Ilmeisesti hevosten on levättävä hieman.”

”Näitkö merkkejä intiaaneista?”

”En, mutta nuo kojootit näyttävät jotenkin levottomilta.”

”Näitkö Ricoa?”

Intiaani pudisti päätään. Anna mietti hetken aikaa ja uskaltautui sitten pistämään varoen päänsä esiin kuskinpukin puoleisesta päädystä. Nopeasti siniset silmät tekivät tilannekatsauksen ja hymy kohosi naisen huulille.

”Näytät kissalta, joka on vainunnut hiiren.” Susan sanoi nähdessään ystävänsä tyytyväisen ilmeen.

”Hevosen paremminkin. Kolme hevosta on sidottu erään puun varjoon vankkureiden lähellä ja oksat yltävät hyvin valjakon puolelle.

”Ajattelitko uusia puutemppusi?” Susan sai kysymykseensä vastaukseksi nyökkäyksen leveän hymyn kera.

”Yep, voisimme viiltää kangasta hieman, että pääsen livahtamaan toiselle puolelle, jonka jälkeen voisin lehvien suojassa, oksia hyväkseni käyttäen edetä, kunnes pääsen pudottautumaan hevosten luokse. Sitten vain irrotan muutaman kopukan ja sinä hyppäät kyytiin.

”Tiedät kai, että tuo on tosi huono suunnitelma?” Intiaani sanoi Annan alkaessa tökkimään kangasta, joka kuitenkin oli yllättävän vahvaa.

”Onko sitten muita ideoita, villi kumppanini?” Saluunanomistajatar vastasi herkeämättä kankaan nyhertämisestä.

”Tiedätkö, että olet joskus jopa rämäpäisempi kuin Fear?” Intiaani huokaisi ja alkoi auttamaan Annaa kankaan kanssa. Viimein kun molemmat olivat vääntäneen kätensä kipeiksi, he saivat aikaan viillon, josta Anna sopisi livahtamaan ulkopuolelle.

”Ole valmiina suojaamaan minua ja hyppäämään kyytiin viivyttelemättä.” Anna sanoi laittaen kiväärinsä säkkien päälle ja katosi viillosta ulos. Susan keräsi itselleen Annan aseen, ja otti sitten molemmista kivääreistä varmistimet pois päältä, jonka jälkeen meni kuskinpuoleiselle osalle, raotti vaunukangasta varoen, jotta pystyi näkemään puun alla lepäävät hevoset.

Olleessaan ulkona Anna riisui paitansa päällä olevan mustan liivin sekä asetti veitsensä suuhun, jonka jälkeen hän lähti kyyryssä kulkemaan vankkureiden ja hevosten sivulla, toivoen ettei kukaan katsoisi siihen suuntaan. Ilmeisesti kopla oli kuitenkin melkoisen varma, ettei kaksikko päässyt pakoon, koska kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota vankkureihin. Kun hän saavutti vahvan näköisen puun, nainen kiitti onneaan siitä, etteivät alimmat oksat olleet liian alhaalla, joten hänen oli helppo tarttua kiinni ja

pinnistää itsensä oksalle. Sitten hän lähti etenemään pitkin oksia lehvästen suojassa, varoen tarkasti, ettei kahisuttanut oksia huomiota herättävästi, kunnes oli eräällä vahvalla oksalla hevosten yläpuolella. Vetäen syvää henkeä, nainen otti veitsen käteen ja pudottautui alas hevosen selkään. Tuntiessaan yllättävän painon hevonen hirnahti saaden muutaman lähistöllä olevan ryökäleen kiinnittämään pöllämystyneenä huomion tapahtumiin. Nopeasti Anna viilsi oman hevosensa, sekä toisen hevosen ohjakset poikki, ottaen sitten pätkät käteensä ja ohjasti niillä hermostuneet hevoset kohti vankkureita. Tällä välin myös ryökäleet olivat viimein tajunneet mitä oli tapahtumassa ja he haparoivat aseita käsiinsä, jonka jälkeen luotikuuro alkoi viuhua naisen korvissa. Susan vastasi kiväärillä siihen vankkureista. Yksi rosvojen luoti upposi hänen Susanille varaamaan hevoseen ja se kaatui kimeästi hirnahtaen maahan.

”Varokaa hevosia idiootit!” Rico tuntui huutavan jostain, saaden miehensä kohdistamaan luodit enemmänkin nyt Annaan, joka kuitenkin oli jo saavuttanut vankkurit.

”Pidä kiinni!” Anna huusi Susanille ja ojensi tälle kätensä, josta intiaani otti kiinni heittäytyen sitten ystävänsä taakse. Takana olivat miehet alkaneet etsiä omia hevosiaan Ricon jaellessa käskyjä ja syytellessä miehiään naisten paosta. Bronco, joka istuskeli maassa viillellen huolettoman näköisenä juustopaloja puukollaan, sai myös osan rosvojohtajan raivosta.

”Sinä siinä, näytä että olet hyödyksi ja lähde heidän peräänsä.”

”Eivät he ole minun ongelmani.” Mies sanoi tyynesti katsellen karkuun karauttavaa kaksikkoa, saaden Ricon narskuttelemaan hampaitaan.

”Selvä, hoidan sinut sitten myöhemmin.” Mies sanoi ja kääntyi lähettämään lisää miehiään naisten perään. ”Sitä odotellen.” Bronco sanoi ja otti esiin leilinsä huuhtoakseen juuston alas vedellä.

”Karistimmeko ne?” Anna huusi takanaan olevalle Susanille, mutta ennen kuin tämä ehti vastata mitään, viuhahti luoti naisen korvan vierestä. Onneksi heidän suunnastansa paistava auringonvalo kuitenkin häikäisi takana tulijoita niin, ettei näiden sihti ollut kaikkein parhain.

”Sitkeitä vihulaisia.” Anna sanoi Susanin vastatessa tuleen kiväärillä.

”Ovat kannoilla ja lisää on tulossa. Eikä hevonen jaksa pitkään kantaa meitä molempia tällä vauhdilla. Enkä minä oikein hallitse näitä tuliluikkuja.” Susan sanoi Annalle ladaten heidän molempien aseita, joilla ampui vuorotellen ystävänsä keskittyessä ohjaamaan hevosta. Anna mietti hetken aikaa intiaanin sanoja.

”Ammu hevosia miesten sijaan, ne ovat isompia maaleja. ” Anna viimein sanoi hieman surullisena.

”Ja Rico tarvitsee niitä miehilleen. Sen luulisi hänen jättävän takaa-ajo suunnitelmat.”

Intiaani ei sanonut mitään, mutta aseen laukaisun jälkeen kuuluva, kimeä hirnahdus kertoi naisen toteuttavan ajatusta.

”Samperin kirotut demonit, ampuvat hevoset alta!” Rico karjaisi.

”Pysähtykää tollot!” Mies jatkoi miehilleen, jotka olivat juuri lähtemässä mukaan takaa-ajoon.

”Mutta...”

”Turpa tukkoon, tarvitsemme hevosia, että pääsemme eteenpäin. Aseet on vietävä Hiipivälle Varjolle huomiseen mennessä. Emme kaipaa menetettyjä taikka uupuneita hevosia. Nuo kaksi eivät ole tärkeitä. Ja Rolf näytti olevan vielä heidän kannoillaan.” Sanottuaan tämän, Rico vilkaisi vihaisena Broncoa, joka oli sytyttänyt savukkeen, kiinnittämättä huomiota koplan johtajan katseeseen.

”Melkoinen show.” Bronco lausahti hiljaa itsekseen ja karuille kasvoille kohosi vino hymy, jota kukaan ei kuitenkaan nähnyt stetsonin lierin varjoista.

”Suunnitelma toimi, Rico veti miehensä takaisin. Voin arvata, ettei hän varmasti ole kovinkaan iloinen tällä hetkellä.” Susan nauroi.

”Pitäisikö hänen sitten olla. Onko perässä vielä jotain?”

”Yksi, toinen hevosineen on vainaa ja kolmas makaa murskautuneena hevosensa ruhon alla.”

”Ei kun hetkinen, pysähdyspaikasta lähti vielä yksi perään.”

”Bronco?”

”En tiedä... en saa selvää mutta hän tulee aika kovaa kyytiä.”

”No, yritetään saada sen ensimmäisen hevonen hengissä. Sitten voimme hoidella viimeisen, kun molemmilla on ratsut alla.” Anna sanoi.

”Pitää sitten yrittää olla nopea. Päästä minut kohta alas niin yritän piiloutua jonnekin ja ampua veijarin sen päästyä ohitseni, sen jälkeen voin sitten katkaista hevosen tien ennen kuin se ehtii liian kauaksi.” Tehden

työtä käskettyä Anna hidasti vauhtia sen verran, että Susan pääsi pudottautumaan hevosen selästä, jonka jälkeen intiaani kierähti pienen notkelman suojaan piiloon, Annan kiihdyttäessä hevosen jälleen kovempaan vauhtiin. Kauaa ei tarvinnut intiaanin odotella, kun hän jo erotti rytmikkään jyminän lähestyvän hevosen kavioista. Kohta hän näkikin jo täyttä laukkaa nelistävän ratsastajan. Painaen itsensä mahdollisimman litteäksi vasten hiekkaa, Susan päästi ratsastajan ohitse, ja kohottautui sitten ylös tähdäten huolellisesti loitontuvaa ratsastajaa, sitten intiaani puristi liipaisemisesta ja lähetti luodin matkaan, joka upposi jonnekin ratsastajan kyljen tietämille. Manaten auringon kirkkautta, nainen hyppäsi ylös ja lähti juoksemaan kohti maahan pudonnutta ratsastajaa. Hevonen oli jatkanut villiä laukkaansa eteenpäin huolimatta painon katoamisesta selässään. Ratsastaja sen sijaan näytti pyrkivän ylös, mutta ennen kuin tämä oli noussut, tuikkasi Susan kiväärin piipun muukalaisen selkään.

”Sinuna en väräyttäisi lihastakaan.” Nainen sanoi uhkaavasti.

”Hemmetti Susi, ammuit oikeasti minua!” Muukalainen sanoi perin tutulla äänellä ja kääntyi kohti intiaania, joka tuijotti hämmästyneesti Fearin kasvoja.

”Fear!” Intiaani huudahti halaten perin kummasti pukeutunutta ystäväänsä, jolla oli päällään likaisen tummanruskea, isokokoinen takki, joka ulottui naista polviin asti, sekä naurettavan näköinen, kirkkaan värinen sombrero, jonka hihna roikkui kärsineen näköisen puuvillapaidan rintamuksella.

”Niin tosiaan, oletko ihan kunnossa?” Susan sanoi irrottautuessa ystävästään hieman säikähtäneenä, tarkastaen nopeasti, ettei ystävällään ainakaan näyttänyt olevan haavoja missään.

”Yep, mutta siitä en saa kiittää sinun sihtiäsi, vaan tätä pahuksen takkia.” Fear vastasi ja levitti takkiaan hieman, jolloin paljastui luodin aiheuttama reikä, joka oli juuri ja juuri ohittanut naisen kyljen.

”Kirotun hyvin ammuttu punanahka. Jos olisin täyttänyt koko takin, niin tekisin tuttavuutta vanhan kehnon kanssa.” Fear jatkoi kirpeästi mutta arvostavasti, saaden huojentuneen hymyn kohoamaan Susanin kasvoille.

”En tiennyt sinun muuten käyttävän ”tulikeppejä”.” Fear hymähti vielä, mutta intiaani ei ehtinyt vastata mitään, kun heidät keskeytti kahden hevosen kavioiden ääni ja kohta Anna ratsastikin heidän näkyviinsä taluttaen Fearin voikkoa mukanaan. Iloinen tervetuliaishymy koristi saluunanomistajattaren kasvoja hänen ojentaessa hevosen ohjakset Fearille.

”Tunnistin sen heti nähdessäni.” Anna sanoi laskeutuessa ratsailta, halaten myös ystäväänsä. Sitten hänen kasvoilleen kohosi ihmettelevä ilme, hänen kiinnittäessä huomionsa Fearin asuun, etenkin mauttomaan hattuun.

”Älä sano sanaakaan.” Fear huokaisi ja otti hatun pois päästään jatkaakseen;

”Lainasin nämä eräältä lurjukselta, joka perääni lähetettiin, kun minut oli havaittu. Ja vihaan todella tätä hattua. Takki olisi ihan kelpo, ellei haisisi kuin mätänevä raato. Luojan kiitos siitä, etten ole meksikolainen. ”

Kaksikko virnisti myötätuntoisesti, kunnes Susan palasi jälleen heidän pulmaansa.

”Niin mukavaa kuin onkin nähdä sinut, niin olemme edelleen yhden hevosen tarpeessa.”

”Perässämmehän on edelleen kaksi miestä, ja nyt kun meitä on kolme, on mahdollisuutemme vielä paremmat. Paitsi jos...” Anna käänsi katseensa Feariin, joka nyökkäsi.

”Yeah. Minä lähdin peräänne, kun näin teidän ratsastavan kuin piru kantapäillä. Järjestitte melkoisen näytöksen siellä. Joukon johtajan suusta valui melkein vaahto, niin raivoissaan hän oli tempauksestanne. Ajattelin ensin jäädä hoitelemaan sen kieron hyeenan, mutta laskin mahdollisuuksieni olevan aika nollassa. Poden pientä luotipulaa, enkä välittäisi saada reikää ainoaan nahkaani sen takia.”

”Taidat olla tulossa vanhaksi, kun tuollaisia tuumit. Joskus olisit suin päin vain rynnännyt ties minkälaista ylivoimaa vastaan.” Anna naurahti.

”Kosto on yllättävän elinvoimainen asia.” Fear vastasi virnistäen.

”Ilmeisesti myöskään sitkeästä takaa-ajajastamme ei ole enää huolta?” Susan kysäisi pannen nyt ensikertaa merkille palkkatappajan kiväärin perän pilkistävän satulasta.

”Ei, hänelle tuli pakottava tarve pysähtyä tervehtimään korppikotkia.”

”Ja hevonen...”

”... yrittää todennäköisesti syödä itseään irti kaktuksesta, johonka sen sidoin. Se odottaa tässä lähistöllä. Voimme siis ratsastaa Cascadeen täydentämään varusteluamme, jonka jälkeen lähdemme jahtaamaan sitä petollista käärmettä.”

”Ei, emme voi tehdä kumpaankaan vielä.” Anna pudisti päätään.

”Emmekö?” Fear katsahti kysyvästi molempia ystäviään.

”Joukon johtajan nimi on Rico ja panen henkeni pantiksi, että hän on etsimämme tyyppi.” Susan vastasi Annan puolesta saaden Fearin viheltämään hampaidensa välistä.

”Sattuipas somasti. Mutta emme voi tehdä paljoakaan, ellei teillä ole luoteja. Minä sain Brandonilta paketin, jossa on 30 luotia, eikä se riitä kovin pitkälle noin isoa joukkoa vastaan.”

”Missä hän muuten on?”

”Brandonko? Lähetin hänet Fort Vancouveriin kertomaan Trotterille tilanteesta. Olisi hän kyllä halunnut tulla leikkimään Annan sankaria, mutta oli saanut luodin olkapäähänsä. Haava ei ollut pahinta laatua, kudin onneksi tullessa lävitse toiselta puolelta, mutta se kaipaa silti hoitoa.” Fear heitti vinon virneen Annalle ja tuntui vasta nyt huomaavan ensi kertaa naisen mustuneen silmän sekä kaulassa olevan hiertymät sekä Susanin huulen.

”Ei ole tainnut olla helppoa teilläkään.”

”Se Rico on mielipuoli. Oli kuristaa minut hengiltä ja särki lähes Susanin kylkiluut.”

”Ei ihme, että häntä etsitään ympäri maata. Harvinaista kylläkin, sinä näytät olevan ehjin meistä tällä kertaa.” Susan lisäsi.

”Kiitosta vain.” Fear naurahti.

”Mutta palatakseni pulmaamme, emme siis voi palata kaupunkiin ja kadottaa Ricon koplan jälkiä.” Anna palasi jälleen aiheeseen.

”Olimme suunnitelleet, että päästyämme pakoon ratsastaisin intiaanien luokse pyytämään heiltä taustatukea. Oletko nähnyt merkkejä heistä?”

”Yep. Ovat seuranneet Ricoa jo jonkin aikaa, muutaman metsästäjän ryhmä luultavasti. He kyllä huomasivat minut, mutten uskaltanut lähestyä heitä.”

”Kuinka kaukana he ovat?”

”Veikkaisin muutamaa tuntia.” Tämän kuultuaan Susan kiipesi nopeasti Annan lainaaman hevosen selkään, kahden muun katsellessa häntä odottavaisesti.

”Seuratkaa te koplaa, niin minä yritän tavoittaa ne intiaanit. Rico mainitsi heidät cheyenneiksi, joten he toivon mukaan auttavat meitä. Jättäkää merkkejä reitillenne, että tiedän mistä löydän teidät palatessani.”

”Pitää vain toivoa, ettei heidän päällikkönsä nimi ole Hiipivä Varjo.” Anna mumisi, saaden Fearilta kummastuneen katseen.

”Yritän tulla takaisin niin pian kuin voin.” Susan sanoi ja iski kantapäänsä hevosen kylkiin, saaden sen kavahtamaan takajaloilleen, josta hevonen hypähti kiitävään laukkaan kohti Fearin osoittamaa suuntaa.

Kaksikko jäi katselemaan ystävänsä perään, kunnes tämä oli kadonnut heidän näköpiiristään.

”Toivottavasti Susan onnistuu.” Fear sanoi kääntyen jäljelle jääneen Annan puoleen, joka latasi kivääriään, jonka Susan oli jättänyt maahan ampuessaan muukalaiseksi luulemaansa Fearia.

”Ja minä luulin, että kiväärin näkeminen Suden käsissä oli erikoista.” Fear nousi ylös voikkonsa selkään, ja ojensi kätensä Annalle auttaen tämän taakseen.

”Äläs mahtaile siinä. Ei sinulla ole yksinoikeutta niihin.” Anna naurahti päästyään ratsaille, jonka jälkeen kaksikko lähti kulkemaan kohti paikkaa, jonne Fear oli hevosen jättänyt.

Susan alkoi huolestua. Hän oli jo jonkin aikaa ratsastanut näkemättä merkkiäkään intiaaneista. Tokihan hän piti yllä kovaa vauhtia, mutta silti hän oli pitänyt silmällä tarkkaan maata nähdäkseen edes jotain merkkejä heistä. Hänen olisi pian löydettävä jotain vihjettä siitä ratsastiko edes oikeaan suuntaan. Olivathan intiaanit voineet kääntyä reitillään yrittääkseen, vaikka yllättää Ricon koplan jostain sivustalta. Tosin jos kyseessä oli pieni metsästysryhmä, niin olisi epätodennäköistä, että nämä hyökkäisivät vaikka cheyennien viha valkoihoisia kohtaan olikin suurempi kuin monien muiden heimojen, jota oli vahvistanut entisestään Sand Creekissä tapahtunut teurastus.

Vilkaisten taivaanrantaan, jonne oli kohoamassa hiljalleen tummia iltapilviä, intiaani vetäisi hevosensa pysähdyksiin. Pimeän laskeutumiseen olisi joitakin tunteja, ja sen jälkeen jälkien löytäminen olisi mahdotonta. Elleivät intiaanit sitten pysähtyneet leiriytymään ja hän näkisi tulenkajastuksen. Tosin saattoi tietenkin olla, että hän palaisi jälleen junanryöstöpaikalle tai vielä pahemmin, törmäisi pimeyden turvin keskelle Ricon koplaa. Kumpikaan ajatus ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Sitä paitsi naisella alkoi olla jano. He olivat kyllä saaneet vettä Rickiltä, mutta preerian auringon alla janon tunne palasi yllättävän nopeasti. Susan kumartui taputtamaan hikoilevan hevosen kaulaa, valmistuen uuteen lähtöön, mutta sen sijaan, että olisi kerännyt ohjasten jämät käsiinsä hän pysähtyikin tuijottamaan hevosen etujalkojen tietämille, jossa oli erotettavissa jotain muutakin kuin hänen omat jälkensä. Nopeasti nainen laskeutui ja kyykistyi maahan, jossa näkyi tuoreen näköisiä, kengittämättömien kavioiden jättämiä painautumia. ”Kiitos hengille.” Susan sanoi ja etsi seuraavia jälkiä, jotka löytyivät pian.

Ne tulivat suoraan edestä päin, kunnes kääntyivät tästä toiseen suuntaan. Silittäen poissaolevasti hevosensa turpaa, intiaani kääntyi seuraamaan jälkiä, jotka katosivat pienen hiekkadyynin taakse. Kiihtymys läikähti Susanin sisällä hänen huomatessa, etteivät jäljet voineet olla kuin vajaan tunnin vanhoja. Kääntyessään riemuiten kohti ratsuaan hän huomasi kuitenkin jälkien jättäjän löytäneen hänet ensin. Hevosen luona seisoi kaksi tuiman näköistä intiaanisoturia, joista toinen katseli häneen päin ja toinen oli kääntynyt kohti hevosta juottaakseen eläintä kupertuneista käsistään. Susan jäykistyi kannoilleen odottamaan sotureiden tekevän ensimmäisen liikkeen, sillä vaikka nämä olivatkin hänen heimoaan, ei näiden suhtautumisesta silti voinut olla varma.

”Susi ei yritä kätkeä itseään.” Toinen miehistä sanoi, ja pieni helpotuksen tunne pyyhkäisi Susanin ylitse. Ilmeisesti hänet tiedettiin täällä, joten ainakaan häneen ei suhtauduttu kuin tuntemattomaan.

”Sudella on kiire löytää heimoveljensä.” Nainen vastasi.

”Susi on nyt löytänyt heidät.” Ensin puhunut sanoi ja hänen kasvonsa sulivat lämpimään hymyyn hänen lähtiessä kävelemään kohti Susania. Toinen miehistä oli lopettanut hevosen juottamisen ja katseli nyt myös lämmin katse silmissään Susania, jonka kasvoilta kykeni lukemaan huojennuksen.

”Nimeni on Lentävä Haukka ja toverini on nimeltä Pitkä Veitsi.” Ensin puhunut intiaani esitteli heidät Susanille, joka nyökkäsi molemmille.

”Ja minun nimeni on Ulvova Susi.” Sitten kaikki kolme tekivät tervehdystä kuvaavat eleet.

”Hevosemme lepäävät vähän matkan päässä.” Haukka sanoi Susanin ottaessa oman ratsunsa ohjat käsiinsä, lähtien sitten kävelemään kahden muun perässä.

”Olette matkanneet kauaksi. Näin savumerkkejä lähetettävän aamupäivällä vuorilta.” Susan sanoi kiriessään kävelemään kahden muun rinnalle.

”Kotiseutumme on siellä, mutta päällikkömme on sotapolulla, joten jätimme perheemme ja ratsastimme tänne.”

”Sotapolulla?” Susan katsahti kysyvästi kahteen intiaaniin heidän saapuessa hevostensa luokse.

”Niin, eräs luopio on jo pitkään himoinnut alueitamme ja olemme joutuneet käymään monia verisiä taisteluita, mutta koska heistä osalla on kalpeanaamojen tulikeppejä apunaan, olemme kärsineet hirvittäviä tappioita. Seitsemän auringon nousua ja laskua sitten tietäjämme sanoi, että unessa Valkoinen Susi oli ratsastanut rautahevosella tuoden meille viimein voiton. Siksi Musta Nuoli lähetti meidät sekä toverimme Äänettömän Askeleen vahtimaan rautahevosen jälkiä. Kun näimme kalpeanaamojen hyökkäävän rautahevosen kimppuun sekä sinut, lähetimme toverimme kertomaan Mustalle Nuolelle asiasta.”

”Olette siis siitä lähtien seuranneet meitä?” Intiaanit nyökkäsivät ja nousivat ratsujensa selkään Susanin seuratessa esimerkkiä.

”Emme vain uskaltaneet hyökätä, joten jäimme odottamaan Mustaa Nuolta auttaaksemme sinut sitten valkopaholaisen kynsistä.”

”Pääsin ystäväni kanssa pakenemaan ja vapaana pysytellyt kumppanini kertoi nähneensä teidän jälkenne.”

”Aivan, näimme Punakotkan ratsastavan joukon jäljessä. Mutta koska hänellä on paha päällä, jätimme hänet rauhaan.” Lentävä haukka sanoi taputtaen päälakeaan, tarkoittaen Fearin punaisia hiuksia, jotka intiaanien mielestä olivat pahan onnen merkki.

”Punakotka?” Susan toisti kysyvästi. Fearin hiusten värin hän ymmärsi mutta se ihmetytti häntä, että nämä intiaanit tunsivat palkkatappajan, vaikkei Spike lentänytkään hänen yläpuolellaan.

”Nimitämme häntä niin. Tieto hänen pitkistä varjoistaan on kiirinyt kauaksi savumerkeillä.” Haukka sanoi hevosensa selästä. Susan värähti sisäisesti muistellen, että ensimmäisen kerran Fearin tavattuaan, hän oli puhunut tälle ”varjoista.” Sen takia Yötanssi niminen intiaanisoturi oli hyökännyt niin raivokkaasti kiinni palkkatappajaan, luullessa tämän jahtaavaan sisartaan vaikkakin Fear oli tullut vain ilmoittamaan, että kelvoton sheriffi oli etsintäkuuluttanut nuoren tytön taposta.

”Hän on kalpeanaamojen tulisalamoita heittävä nainen ja koska hän on liitossa lintujen kuninkaan kanssa, Ukkoslintu varjelee häntä. Joten vaikka hänen varjonsa tuovat kuolemaa ja päänahkansa huonoa onnea, niin, niin kauan kuin hän ei tapa cheyenneä, ei cheyenne tapa häntä.” Haukka lisäsi. Susan meinasi huomauttaa jotain melkoisen ailahtelevasta liitosta kotkan kanssa, mutta tyytyi nyökkäämään. Hän oli ratsastanut sarkastisten ystäviensä kanssa liian pitkään, kun se vaikutti häneen myös heimolaistensa keskellä.

”Mutta nyt lähtekäämme Mustan Nuolen luokse. Hän on varmasti iloinen tiedosta, että olet vapaa ja me saamme voittomme.” Kun Haukka oli sanonut tämän, molemmat intiaanit kannustivat hevosensa liikkeelle ja pian he kaikki kolme ratsastivat huimaa vauhtia poispäin Ricosta ja tämän koplasta. Huolestuneesti Susan vilkaisi taakseen toivoen, etteivät muut intiaanit olisi kovinkaan kaukana.

”Et muuten maininnut kuinka tulitte Suden kanssa saaneeksi kiväärit.” Fear sanoi Annalle heidän ratsastaessa käyntiä Ricon koplan jäljillä. Rosvojohtaja oli miltei heti naisten paettua koonnut miehensä hoputtaen heidät etenemään laukalla, mutta iltaan mennessä joukkio oli hidastanut vauhtinsa käynniksi.

”Avasimme veitsillä yhden tynnyrin, joka teki vankkureissa seuraa meille, ja sieltä löytyi noin kolmisenkymmentä uutuuttaan hohtelevaa kivääriä.”

”Niiden lisäksi löysimme muutamasta laatikosta luoteja, ja aloimme epäillä, että ystävämme on aika monen alan yrittäjä. Luultavasti aseiden on tarkoitus päätyä intiaaneille.”

”Oliko vihjeitä siitä, kenelle aseet oikeasti kuuluivat? En voi uskoa, että se lurjus olisi hankkinut sellaista määrää uusia kiväärejä aivan laillisin keinoin.”

”Tuumimme Susanin kanssa, että ehkä niiden on ollut tarkoitus päätyä jollekin armeijan tukikohdista. Ehkä Fort Wallah-Wallahiin, kuten rahatkin. Tuskin hän on kovin pitkään niitä mukanaan raahannut.”

”Ei ole varmaa. Onhan hän saattanut kuljettaa niitä pitkänkin matkan päästä vankkureilla.” Fear sanoi näyttäen miettivän jotain.

”Tiedätkö, tuli tässä mieleen, että luulen kuulleeni jostain, että Fort Vancouverista oli kadonnut aseita. Ei yhdellä kertaa, vaan yksitellen, sieltä täältä, niin vähissä määrin, ettei kukaan kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiota kuin vasta ihan viime aikoina.”

”Eikös Trotter sanonutkin palaavansa Fort Vancouveriin odottamaan tietoja?”

”Yeah, lähetin Brandonin sinne. Ja eikös Trotterin komentaja ollut se joku Volonté?”

”Luigi Volonté. Sattumaa?” Anna vilkaisi ystäväänsä.

”En usko sattumiin. Mutta minusta alkaa hiljalleen tuntua, että tämä juttu haiskahtaa todella pahasti. Eikä se johdu vain meksikolaisista.” Fear sanoi.

”Eikö tämä ole koko ajan tehnyt sitä?” Anna lausahti virnistäen. Keskustelun jälkeen kaksikko jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa ratsastamista, pysähtyen silloin tällöin jättämään merkkejä Susanille, jotta tämä tietäisi missä he olivat kulkeneet, sekä tarkastamaan sijaintinsa Ricon koplaan nähden. Onneksi perässä ratsastaminen oli helpottunut maaston muuttuessa epätasaisemmaksi, Fearilla nimittäin oli ollut hieman ongelmia seurata huomaamattomasti koplaa tasaisella maaperällä aikaisemmin.

”Pitäisi varmaan jalkautua taas hetkeksi.” Fear sanoi kaksikon ratsastettua jo muutaman tunnin hiljaa

koplan perässä. Anna nyökkäsi ja pysäytti hevosensa laskeutuen sitten alas. Heidän edessään kulki kuivunut joenuoma, jonka takana maasto kohosi taas ylöspäin. He olivat jo aikaisemmin panneet merkille, että maasto tuntui kohoavan useammin kuin laskeutui.

”Jätetään hevoset tähän odottamaan. Penger näyttää aika jyrkältä, emmekä tiedä kuinka kaukana Rico on.” Anna sanoi ja sitoi hevosensa löysästi kiinni muutaman kivenmurikan ympärille, lähtien sitten laskeutumaan varovaisesti joen penkkaa alas.

”Toivotaan ettei ainakaan liian kaukana.” Fear mumisi itsekseen ja laskeutui hänkin hevosensa selästä, sitoen hevosensa kiinni samaan kiveen, kuin Anna omansa. Sitten hän poimi kiväärin käteensä ja taputettuaan hevostaan, lähti hän laskeutumaan ystävänsä jäljissä varoen pudottelemasta kiviä matkallaan.

Pian kaksikko kiipesikin jo toista penkkaa ylös, jatkaen sitten pientä mäkeä ylöspäin. Anna ehätti ensin kurkistamaan mäen päältä maaten mahallaan rosoisella pinnalla ja hän asetti kätensä taaksepäin saaden Fearin myös laskeutumaan ja ottamaan kammottavan hatun pois päästään. Asetettuaan hatun vierelleen, nainen ryömi loppunousun, kunnes oli saavuttanut Annan.

”Näyttävät ottavan loppukiriä.” Anna nyökkäsi kohti laukkaavaa joukkiota, joka näytti määrätietoisesti ratsastavan kohti edessään siintävää vuorisolaa.

”Luuletko heidän nähneen meidät?” Fear kysyi hiljaa.

”En usko, vaikka hattusi näkyy mailien päähän. Luultavasti he etsivät paikkaa yöpymistä varten.” Painavan näköiset iltapilvet olivat hiljakseen alkaneet kerääntymään heidän taivallettuansa, ja aurinkokin oli jo painumassa taivaanrantaan saaden sen hehkumaan upeissa punavioletin sävyissä. Kaksikko arvioi, että valoa oli jäljellä vielä parisen tuntia, ennen kuin yön hämäryys tekisi seuraamisen hankalaksi.

”Rico varmaan tuntee alueen, joten hänellä lienee joku mielessä.”

”Meidänkin on parasta pitää kiirettä, jotta löydämme yöpymispaikan ennen kuin pimeys tekee sen liian hankalaksi. Ellemme sitten aikoneet tuppautua heidän seuraansa.” Anna sanoi ja kääntyi liukumaan alas mäeltä kivien ropistessa hänen saappaidensa alla. Tällä kertaa heidän ei tarvinnut varoa niin paljoa aiheuttamasta ääniä.

”Sieltä tuskin olisi lämmintä makuusijaa odotettavissa. Sen sijaan saisimme kuumaa lyijyä niskaamme.” Fear sanoi lähtiessä liukumaan ystävänsä perässä takaisin kuivuneen joen pohjalle. Kun kaksikko tunsi jalkojensa alla jälleen jämerän maanpinnan, Fear heilautti kättään kohti vähän matkan päässä näkyvää joenmutkaa sanoen;

”Näinkö oikein ja kaartoiko tämä joki heidän sivustaansa tuolta toiselta puolelta?”

”Olin huomaavinani saman. Käyn vilkaisemassa.” Anna irrotti hevosensa ja ojensi ohjat Fearille.

”Älä sitten kupeksi.” Palkkatappaja sanoi silitellen voikkonsa turpaa, Annan noustessa jälleen pitkin penkkaa ja kadoten kohta pienen mäen taakse. Haukotellen Fear päästi hevoset kulkemaan vapaana ja alkoi pyyhkiä pienellä liinalla kivääriänsä puhdistaakseen ratsastuksen aiheuttamat pölyt pois. Saatuaan työnsä päätökseen ja kiinnitettyään aseen takaisin satulaan, Fear otti vyötäröltään kahdelta kuolleelta mieheltä ottamansa revolverit ja tarkasti että rullat olivat täynnä ja eikä pesissä ollut hylsyjä. Asettaessaan aseet takaisin meksikolaiselta ottamaansa asevyöhön, hän kuuli penkan päältä rapinaa ja kohta hän näkikin Annan, joka palasi takaisin tyytyväinen ilme kasvoillaan.

”Arvelimme oikein. Ensinkin, Rico koplineen on näyttänyt pysähtyneen vuorisolan suulle, ja olin näkeväni leirinuotion savun nousun. Sen lisäksi joen uoma seuraa jonkin matkaa heidän reittiään, kunnes kaartuu poispäin tehden u-mutkan. Uskoisin, että voimme huoletta ratsastaa uomaa pitkin jonkin aikaa, kunnes on jatkettava jalan, etteivät kavioiden äänet kuulu taikka koplan hevoset vainua omiamme.”

”Menoksi sitten amigo.” Fear nousi hevosensa selkään ja lähti ravaamaan pitkin uomaa.

”Oikeastaan meidän ei tarvitse pitää kiirettä, he tuskin liikahtavat ennen aamua.” Anna ratsasti Fearin rinnalle ja sai tämän hidastamaan vauhdin laiskan oloiseksi käynniksi.

”Lienee parasta jatkaa jalan tästä. En ole aivan varma, kuinka lähellä olemme, mutta paras pitää varansa.” Anna sanoi kaksikon ratsastettua jonkin matkaa eteenpäin painuneina ajatuksiinsa.

”Mietiskelin itsekin juuri sitä.” Fear vastasi ja laskeutui ratsailta kiinnittämään hevostaan erään lahonneen näköisen puun oksantynkään, joka oli ilmeisesti ajelehtinut sinne joen vielä virratessa vettä.

”Sääli kyllä jättää hevoset tänne yksin, jos vaikka tänne harhailee petoeläimiä.” Anna lausahti laskeuduttuaan ratsailta ja alkaessa sitomaan ratsuaan.

”Kiinnitetään ne sen verran löysästi, että pääsevät kiskaisemaan itsensä irti tarvittaessa.” Fear vastasi ja löysäsi hieman ohjien solmuja. Tämän tehtyään kaksikko irrotti leilinsä, satulalaukkunsa sekä kivääriinsä satuloista, lähtien sitten talsimaan pitkin joen uomaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Saavuttuaan joen mutkaan, Fear ryömi ylös katsomaan kuinka lähellä heidän kohteensa oli, ja kuiskasi sitten Annalle;

”Rico näyttää juttelevan jonkun ilkeän näköisen hepun kanssa, Muut ovat asettuneet kuka, minnekin. Pari tyyppiä on vankkureilla ja Bronco pysyttelee hevosensa kanssa hieman syrjemmällä.”

”Onko mitään vihjettä siitä mitä meinaavat?”

”Muutama mies näytti alkavan tyhjentämään vankkureita. Ei hajuakaan miksi. Kokeilen hiipiä kivien suojassa hieman lähemmäksi heitä, jos selviäisi jotain.” Tämän sanottuaan Fear antoi kiväärinsä sekä hattunsa Annalle ja alkoi ryömiä ylöspäin, kunnes livahti muutaman ison kiven suojaan Annan jäädessä odottamaan ystäväänsä sydän pamppaillen jännityksestä, kuulostellen koko ajan huutoja, jotka paljastaisivat koplan hoksanneen palkkatappajan. Kun mitään ei kuitenkaan kuulunut hetkeen, nainen päätti ryömiä joen penkalle katsomaan mitä leirissä puuhattiin voimatta olla paikallaan tekemättä mitään.

Päästyään uoman päälle, Anna nosti hitaasti päätänsä tarkkailemaan leiriä, joka olikin yllättävän kaukana, joten nainen pystyi vain juuri ja juuri tunnistamaan Ricon sekä Broncon hahmot joukosta. Joukko oli leiriytynyt kapean solan rosoiselle suuaukolle. Heidän takanaan kohosi suojaten harmahtavat kallionseinämät, jotka kaartuivat heidän toiselle sivulleen ja alkoivat loiventua pieneksi mäeksi muuttuen viimein tasaiseksi alustaksi, jossa näkyi muutama kivijalka, sekä lahonneita tukipuita. Raunioiden sisäpuolelle miehet olivat kiinnittäneet hevosensa ja savu, jonka Anna oli nähnyt aikaisemmin, tuli leirin keskelle sytytetystä nuotiosta.

Aluetta oli ilmeisesti ravistellut jossain vaiheessa raju tulivuorenpurkaus, sillä siellä lepäsi sikin sokin komean kokoisia kivenjärkäleitä, kuin viskottuna. Maan pintakin näytti mustalta ja palaneelta. Mutta Kaskadien vuoristo olikin tuliperäinen vuoristo, ja sitä hallitsi vaarallisen tyynenä pysyttelevät, nukkuvat tulivuoret, jotka muistuttivat välillä olemassaolostaan sylkemällä tuhkaa ympärilleen. Syystäkin alueella olevan intiaaniheimot pitivät vuoristoa pyhänä, hengille omistettuna paikkana, josta saattoi päästä yhteyteen tuonpuoleisen kanssa. Anna yritti hakea katseellaan Fearia, näkemättä tästä vilaustakaan. Tosin nainen etenikin varmasti kivilohkareiden takana, yrittäen kiertää kohti paikkaa, jossa Rico näytti puhuvan jonkun kanssa. Tarkkailtuaan tarpeekseen leiriä, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään kummoisempaa, Anna liukui alaspäin takaisin ja istahti odottelemaan Fearia. Kului vielä jonkin aikaa ennen kuin nainen erotti rapisevan äänen, ja noustessa nopeasti ylös kivääri valmiina, hän näki Fearin laskettelevan alas.

”No?” Anna kysäisi ystävältään, asettaen kiväärin olkapäälleen lepäämään.

”He aikovat jättää vankkurit tuonne ja jatkaa aamunsarastuksessa läpi solan toiselle puolelle, jossa heidän pitäisi tavata intiaanit, jolle luovuttavat aseet.”

”Aikovat jättää kullan?” Saluunanomistajatar kysäisi ihmeissään.

”Ei, he suunnittelevat kätkevänsä säkit jonnekin solaan odottamaan, kunnes voisivat tulla hakemaan ne.”

”Hmm. Sola vaikuttikin niin kapealta, että voisi olla hankalaa kulkea siellä vankkureiden kanssa.”

”Niinpä. Onko Sudesta näkynyt merkkiäkään?”

”Ei sulan häivähdystäkään.” Anna pudisti päätään.

”Hemmetti.” Fear sanoi puraisten huultaan. He eivät saisi päästää Ricoa solan lävitse, jonka takana odotti ties kuinka monipäinen joukko intiaaneja. Sillä jos nämä ehtisivät saada kiväärit, niin tuskin edes Susanin tuomat liittolaiset pärjäisivät heille, ja sen lisäksi koplaa olisi vaikea seurata huomaamatta kapeassa solassa, jonka kivipintaan ei jäisi jälkiä.

”Emme voi päästää heitä läpi.” Anna sanoi hetken kuluttua heidän yhteisen ajatuksensa ääneen, katsellen huolestuneesti Fearia, joka näytti miettivän jotain.

”Emme voi tehdä paljoakaan muuta kuin viivyttää heitä, kunnes Susi tulee.” Jos tulee, nainen lisäsi mielessään muttei sanonut sitä ääneen. Hän luki kuitenkin saman epäilyn ystävänsä silmistä. Heitä askarrutti, ensikin se, säilyisikö heidän merkkinsä Susanin tuloon saakka, ja toisekseen se, oliko hän saanut

cheyennet mukaansa. Kolmistaan he eivät voisi paljoakaan joukkiota vastaan.

”Sattuuko sinulla olemaan varastossa yhtään ideaa?”

”Muutama, toinen toistaan huonompia.” Palkkatappaja vastasi hymähtäen.

”Kaipa nekin ovat parempia kuin ei mitään.”

”En olisi varma siitä, mutta mietin, että voisimme ehkä hiipiä pimeässä leirin lähettyville ja yrittää löytää reittiä ylös kallioille. Sieltä voisimme yrittää harventaa heidän joukkiotaan kivääreillä.”

”Eli meinasit sitten säkkipimeässä yrittää kiivetä ylös tuntemattomille kallioille?”

”Yep.”

”Sehän kuulostaa hyvältä. Muita yhtä loistavia ideoita?” Anna sanoi kuivasti, saaden Fearilta hieman epämääräisen virnistyksen.

”Hyökätä suoraan leiriin yön turvin.”

”Eli ammu hulluna ja tule ammutuksi.”

”Suunnilleen niin.”

”En käsitä miten olet selvinnyt hengissä. No kokeillaan sitä sokkokiipeilyä, ja mikäli putoamme alas heidän keskelleen, niin pääsemmepähän ainakin puheenaiheeksi.”

”Luultavasti olet Suden kanssa ollut heidän puheenaiheenansa jo pitkään.” Fear huomautti saaden Annan virnistämään hänelle viattomasti.

”Elikkä niin, tiedossa on sitten kylmä illallinen koska nuotion kajastus saattaisi paljastaa meidät.” Anna sanoi ja istahti maahan alkaen etsimään paputölkkiä.

”Yeah, kaikkihan rakastavat syödä kylmiä papuja illalliseksi.”

”Mutta he tarvitsevat apua!” Susan katsoi ahdistus silmissään kohti cheyennien ankaran näköistä, harmaantunutta päällikköä. Hän oli saapunut hetki sitten Haukan ja Veitsen kanssa noin. 60 soturin leiriin. Kaksi muuta olisivat halunneet Susanin lepäävän ennen päällikön tapaamista, mutta nainen oli itsepäisesti vaatinut pääsyä miehen puheille heti. Mutta jo heti kun nainen oli selostanut tilanteen sekä esittänyt avunpyyntönsä, oli ollut selvää, ettei Musta Nuoli suhtautunut ollenkaan myötämielisesti hänen ehdotukseensa.

”Me emme puutu kalpeanaamojen välisiin riitoihin.” Mies sanoi ankarasti, pudistaen päätään.

”Mutta he ovat ystäviäni!” Susan sanoi lannistuneella äänellä istuen jalat ristissä suuren nuotion ääressä, jossa paistui hänen kunniakseen vasta pyydetyn peuran ruho.

”Mutta ei meidän ystäviämme. Meillä on tarpeeksi omiakin huolia, emmekä halua niitä lisää käymällä valkopaholaista vastaan.”

”Mutta Lentävä Haukka sanoi sinun lähettäneen ryhmän seuraamaan hänen koplaansa.”

”Niin lähetinkin, mutta vain sen tähden, että sinä olit heidän vankinanne. Viisas Peura sanoi sinun tuovan voiton meille taistelussa luopiota vastaan.” Musta Kotka sanoi ja viittasi luokseen muutamia naisia, jotka asettivat heidän eteensä herkulliselta tuoksuvia, höyryäviä kulhoja. Susan yritti kätkeä pettymyksen huokaisun ja laski katseensa tulen roihuaviin liekkeihin, kätkeäkseen silmäkulmiinsa kihonneet kyyneleet. ”Ymmärrän tunteesi ja kunnioitan lojaalisuutta, mutta meillä ei ole varaa menettää yhtään soturia. Syö nyt Ulvova Susi ja lepää, jotta olet valmiina, kun lähdemme huomenna Hiipivää Varjoa vastaan.” Kuullessaan päällikön sanat Susan nosti hätkähtäen katseensa pois nuotiosta. Oliko hän kuullut oikein?

”Sanoitko Hiipivä Varjo?”

”Kyllä, se on luopion nimi. Hän taisteli kerran rinnallani kuin veli, mutta kalpeanaamojen petolliset puheet saivat hänet unohtamaan kunnian.” Mustan Nuolen kasvoille kohosi hetkeksi jotain murheellista, mutta nopeasti niille palasi jälleen lujuus ja vahvuus.

”Mutta nyt sinun johdatuksellasi, saatamme hänet ja hänen luopioveljensä viimein Suuren Hengen eteen, joka ratkaisee hänen kohtalonsa.”

”Mutta minähän tiedän sen nimen!” Susan lausahti niin kiihkeästi, että muutama hänen vierelleen palvelualttiina oleva intiaaninainen säikähti.

”Niinkö?” Musta Nuoli tarkkaili Susanin innostuneesta ilosta hehkuvia kasvoja.

”Niin, kun olimme vankina ystäväni kanssa, Rico, siis valkopaholainen, uhkasi antaa meidät Hiipivä Varjo nimisen intiaanin kynsiin.”

”Saat todella kiittää henkiä, että pääsit pois ennen kuin se olisi tapahtunut.” Musta Nuoli nyökkäsi.

”Mutta sen lisäksi näimme hänellä myös paljon tulikeppejä ja epäilimme hänen vaihtavan niitä eteenpäin intiaaneille.” Susanista alkoi tuntua, ettei etsintäretki sittenkään ollut mennyt niin huonosti, kuin hän oli alkanut pelkäämään. Tämä ilmoitus sai mustissa silmissä välähtämään kiivaan liekin.

”Ja luulet hänen tekevän kauppaa Hiipivän Varjon kanssa?”

”Kyllä, ellei alueella oli muita heimoja teidän lisäksenne.”

”Ei ole, Mustan Nuolen heimo on hallinnut yksin tätä aluetta pitkään, kunnes Hiipivä Varjo erosi heimosta. Ja järkeilysi kuulostaa todelta, sillä syy miksi luopio haluaa maamme, on että meillä on paljon keltaisia kiviä, joita kalpeanaamat himoitsevat. Hän vaihtaa niitä tulikeppeihin ja tuliliemeen, sekä kalpeanaamojen helyihin. Hän haluaa koristautua niillä kuin houkka, joka on kadottanut sisäisen arvonsa.”

”Siinä tapauksessa, jos päihitämme valkopaholaisen ennen kuin hän tavoittaa luopion, niin hän ei saa uusia tulikeppejä, joilla hyökätä kimppuunne.”

Musta Nuoli nousi ylös miettiväisen näköisenä, Susanin katsellessa sydän takoen mihin tulokseen intiaanipäällikkö tulisi.

”Kuulostaa oikealta. Mutta entä jos kuitenkin olet väärässä? Ja jätämme kotimme vartioimatta rynnäten valkopaholaisen kimppuun ja luopio hyökkää?”

”Entä jos olen ja luopio saa lisää kalpeanaamojen aseita? He tarvitsevat luoteja valkopaholaiselta, ilman niitä tulikepit ovat hyödyttömiä.” Susan nousi myös ylös saaden kiihkeän kohahduksen käymään läpi lähellä olijoiden. Naisilla ei yleensä ollut kovinkaan paljon sananvaltaa heimojen asioissa, ja intiaaninaiset pysyttelivätkin mieluiten hiljaa ja alistuvaisina, eivätkä edes uskaltaisi harkita miehiä vastaan nousemisesta. Ja tämä nainen, vaikka hänen kerrottiinkin olevan suuri tietäjä, uskalsi ryhtyä vastustamaan päällikköä.

Myös Musta Nuoli oli kiinnittänyt huomionsa tähän ennenkuulumattomaan röyhkeyteen, mutta iän tuoma viisaus antoi hänelle malttia nuoren naisen kohdalla.

”Tiedän sen, mutta sinun kohtalosi on tuoda voitto meille, vaikka luopiolla olisi tulikeppeihin tarkoitettuja salamoita.”

”Entä jos minun on tarkoitus tuoda voitto teille estämällä valkopaholaista pääsemästä luopion luokse?”

Tämä vaihtoehto sai päällikön otsan painumaan mietteliäisiin ryppyihin, hänen miettiessä tätä uutta mahdollisuutta. Vaikka nainen puhuisikin totta, niin hän ei voisi jättää heidän asuintilojaan vartioimatta ja kuka tietää, vaikka valkopaholainen olisikin jo tavoittanut luopion? Entä jos luopio olikin juuri tällä hetkellä jo ratsastamassa kohti heitä? Susan, joka tarkkaili Mustan Nuolen kasvoja, pystyi melko helposti seuraamaan miehen ajatusten suuntaa. Se oli mietityttänyt häntäkin jo jonkin aikaa. Mistä hän tiesi, minne asti Rico koplineen oli ehtinyt jo tällä välin, ja että mitä hänen ystävilleen kuului? Entä jos nämä olivat jääneet kiinni ja kärsisivät Ricon kynsissä, tai vielä pahemmin, Hiipivän Varjon kynsissä? Huoli sai naisen tekemään jotain ennenkuulumatonta, joka ylittäisi röyhkeydessään kaiken muun hänen tekemänsä; ”Entä jos annat kymmenisen soturia mukaani ja me ratsastamme katsomaan mitä valkopaholaisella on mielessä? Mikäli hän ei ole tavoittanut vielä luopiota, niin kymmenen miestä riittää mainiosti hänen hoitamiseensa. Mutta mikäli tulemme liian myöhään, ilmoitamme savumerkein missä olemme ja mikä on tilanne, jotta tiedät tulla sotureidesi kanssa paikalle.” Susan kysyi, saaden mustien silmien katseen kääntymään häneen käärmettäkin nopeammin. Nainen pystyi lukemaan päällikön tyrmistyneestä katseesta, että ehdotus oli loukkaava sekä ennenkuulumattoman uskalias. Nainenko muka pyysi hänen sotureitansa mukaan ja yrittäisi voittaa valkopaholaisen? Hetken aikaa Susan oli varma, että häntä rankaistaisiin ankarasti hävyttömästä pyynnöstään, mutta naisen onneksi tyrmistyksen tilalle kohosi kuitenkin pian järkeily. Musta Nuoli oli hyvä päällikkö kansallensa.

”Vaadit siis minua luopumaan kymmenestä soturistani epäilysten tähden?”

”En vaadi, pyydän.” Susan korjasi nopeasti ennen kuin jatkoi;

”Joukkosi koko on suuri enkä usko kymmenen soturin menettämisen heikentävän mahdollisuuksia luopiota vastaan, mikäli epäilys osuu väärään. Mutta jos se on oikea, niin pelastat monen kunnon miehen hengen, kun luopio ei saa tulikeppejä, joilla varustaa joukkonsa.”

”Ajatuksesi on rohkea, Ulvova Susi. Kukaan ei olisi uskaltanut pyytää minua antamaan sotureita käyttöönsä,

etenkään nainen. Ja jos kuka tahansa muu olisi pyytänyt, olisin haudannut hänet hiekkaan röyhkeydestään, mutta koska Viisas Peura kertoi meille tulostasi ja tiedämme, kuka olet ja mihin pystyt, suostun pyyntöösi.”

Susan olisi voinut hihkaista ilosta, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Viisaat tietäjät eivät hihkuneet onnesta. Naisesta kuitenkin näkyi, kuinka paljon päällikön suostumus hänelle merkitsi ja se sai Mustan Nuolen tuntemaan sisällään lämpimän läikähdyksen. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut puoliveristä naista, mutta silti hän kykeni aistimaan sen kunnioituksen, mitä nainen sai osakseen omassa heimossaan, eikä täysin syyttä. Kätkeäkseen mielenliikutuksensa päällikkö kääntyi kohti erästä soturia sanoen tälle jotain. Mies ampaisikin nopeasti liikkeelle ja palasi sitten kannoillaan komean näköinen intiaanisoturi, jonka Susan pystyi piirteistä arvioimaan kuuluvaksi Mustan Nuolen perheeseen. Tervehdittyään tulijaa, Musta Nuoli kääntyi jälleen Susanin puoleen.

”Tässä on vanhin poikani Tulikeihäs. Koska en itse halua jättää sotureitani lähteäkseni mukaan, niin hän lähtee sijastani.” Tulikeihäs nyökkäsi Susanille jylhästi, naisen tehdessä kunnioitusta ilmaisevan eleen päällikön pojalle.

”Poikani, tässä on Ulvova Susi, se jonka Viisas Peura meille ennusti tuovan voiton luopiosta. Toivon, että kohtelet häntä yhtä kunnioittavasti, kuin hän olisi veljesi.” Susan odotti tämän kuultua saavansa jonkinlaisen nyrpistyksen tai muun eleen päällikön pojalta, joka kertoisi hänen pitävän loukkauksena naisen veljeksi kutsumista, mutta sen sijaan Tulikeihään kasvoille kohosi yllättäen hyväksyvä ilme tämän nyökätessä toistamiseen.

”Olen kuullut paljon hyvää sinusta, Ulvova Susi, ja pidän kunniana taistella rinnallasi heimomme puolesta.”

Tulikeihäs sanoi saaden Susanin hymyilemään hänelle lämpimästi.

”Minä myös olen kuullut vain hyvää sinusta, ja uskon, että sinusta on tuleva vielä suuri ja kunnioitettava johtaja sotureillesi, joka turvaa heidän ja heidän perheidensä elämän.” Susan lausui, tehden uudestaan kunniaa intiaanille. Sitten hän kääntyi kohti Mustaa Nuolta joka katseli ylpeys silmissään poikaansa.

”Mikäli vain sopii, niin mielelläni lähtisin matkaan mitä pikemmin.”

”Etkö aio viettää yötä luonamme? Soturit olisivat huomenna paljon levänneempiä ja virkeämpiä.”

”Olen pahoillani, mutta pelkään hukata aikaa. Päivänvaloa on vielä jäljellä sen verran, että uskon meidän ehtivämme heidän kannoilleen iltaan mennessä, ja mikäli onni suo, niin tanssimme voitonnuotion ääressä aamuun mennessä.” Susan pudisti päätään päällikölle, joka nyökkäsi.

”Kantakoon sen roihu meille tiedon voitostanne. Pyydän Hohtavaa Helmeä heti pakkaamaan teille mukaan muonaa sekä vettä.” Musta Kotka sanoi, ja kääntyi sitten kutsumaan erästä syrjällä pysytellyttä intiaaninaista. Kun hän oli käskynsä antanut, mies kääntyi poikansa puoleen sanoen;

”Tulikeihäs, mene kokoamaan kymmenen virkeintä soturiamme ja valmista heidät lähtöön heti kun naiset ovat saaneet ruuan pakattua.” Puhuteltu nyökkäsi ja kääntyi kannoilleen lähtien täyttämään isänsä käskyä.

”Ja sinä, Ulvova Susi.” Musta Nuoli kääntyi Susanin puoleen.

”Tarvitset uuden hevosen mukaasi. Entinen oli huonosti ruokittu ja väsynyt.” Kuullessaan pienen moitteen päällikön äänestä, nainen vastasi;

”Se hevonen oli valkopaholaisen joukkojen. Jouduimme ottamaan heiltä ratsut, heidän jätettyänsä omat hevosemme ryöstetyn junan luokse.” Heti tämän kuultuaan, kohosi Mustan Nuolen kasvoille hyväksyvämpi ilme, hänen kuullessa, ettei nainen itse ollut kohdellut eläintä huonosti.

”Niin minä toivoinkin.” Päällikkö sanoi ja viittasi Susanin, jonka harteilta tuntui pudonneen valtava taakka, seuraamaan itseään.

Suunnilleen tunnin kuluttua karautti kymmenhenkinen soturijoukko pois intiaanien leiristä, etunenässä Susan Mustan Nuolen lahjoittamalla, tummanruskean valkoisella appaloosalla, sekä Tulikeihäs, joka laukkasi naisen vieressä kiiltävän mustalla, sulin koristellulla hevosellaan. Apollo, joka oli lönkytellyt hieman Susanin jälkeen leiriin, kuin tietäen naisen olevan siellä, juoksi kumppaninsa rinnalla, heidän nelistäessä kohti pimenevää taivaanrantaa.