2007 AD
Heinäkuun 6
Kello 20.25
Egypti, Läntinen aavikko
Kaksi miestä katseli hämmästyneesti kohtaa, josta kolme naista oli kadonnut. Yksi seisoskeli hieman varjossa, ylhäisenä ja yksinäisenä.
”Mitä oikein tapahtui...” Damian mutisi huuliensa välistä, kävellen varoen kohdalle, jossa hetki sitten oli vielä ollut kolme naista. Miehen tarkkaavaiset silmät yrittivät panna kaiken mahdollisen merkille ja pian ne jo kääntyivät Remeyn puoleen, joka tutkiskeli suunnattomalla mielenkiinnolla kultaista esinettä.
”Kuinka paljon luulet näistä saavan katukaupassa?” Punatukkaisen miehen katse kohosi kohti Damiania jonka silmät välähtivät vaarallisesti.
”Ne eivät ole myytäväksi!” Mies sihahti, napaten sen käsiinsä. Samassa hetkessä, kun käsi kosketti kynnen pintaa, Damianin huulilta kuului parahdus ja hän pudotti sen lattialle, josta Remey hanskan pian nappasi takaisin itselleen.
”Mitä tapahtui?” Akunoshkin saapui viimein kahden miehen luokse, katsellen tutkivasti Damiania, joka katseli Remeyn käsissä lepäävää korua kuin myrkkykäärmettä.
”Se poltti...”
”Poltti? En minä huomaa mitään sellaista.” Remey hypisteli koruja käissään, hymyillen leveästi kaksikolle.
”Anna ne minulle.” Akunosh sanoi ja sai punatukkaisen miehen ojentamaan, hieman haluttomasti tosin, esineen paimentolaisen käsiin, jonka kulmakarvat kohosivat hämmästyneenä.
”Tämähän painaa kamalasti. En olisi uskonut.”
”Mikä ihme teitä oikein vaivaa? Se on ihan tavallinen esine ilman mitään polttamisia tai painamisia.” Remey huokaisi, katsellen hämmästyneenä kahta miestä.
”Voi olla, mutta jostain syystä se reagoi sinuun paremmin kuin meihin.” Paimentolainen antoi Anubiksen Kynnen takaisin miehelle, joka sujautti sen taskuunsa.
”Olen ilmeisesti meistä viehättävin.” Remey naurahti kohauttaen olkiaan.
”Sinä et taida olla ollenkaan huolissasi Feenixistä?” Damian huomautti hieman ärtyneesti lurjukselle, joka oli siirtynyt tutkimaan kammiota, jos sieltä löytyisi jotain muuta mielenkiintoista. Pitkät askeleet veivät hänet krokotiilipäisen patsaan luokse.
”Feenix pärjää kyllä.”
Damian vilkaisi alta kulmiensa Akunoshiin, joka silitteli mietteliään näköisenä sileää leukaansa.
”Voi olla nykyajassa, mutta he ovat joutuneet muinaiseen Egyptiin. Luuletko hänen pärjäävän siellä?”
”Kyllä varmaan, hän on fiksu tyttö.”
Damian tuntui menettävän hermonsa välinpitämättömän miehen kanssa ja käveli muutamalla askeleella tämän luokse, riuhtaisten hänet kasvokkain itsensä kanssa.
”Kuules idiootti, voi olla, ettei Feenix merkitse sinulle paljon mitään, mutta tässä sopassa on muitakin mukana, Talim ja Shiva. Ja minä ainakin haluan Talimin tähän päivään elossa, kuten Akunosh haluaa varmasti Shivan. Ja Feenix on myös tärkeä ainakin minulle, he kaikki ovat ystäviäni ja olen huolissani heistä!” Damianin silmät hehkuivat suuttumuksesta hänen yrittäessä tulkita Remeyn ilmeitä.
”Minä taas olen aivan tavallinen ihminen, ja tällaiset hypätään-menneisyyteen jutut ovat minulle täyttä hepreaa. En usko yliluonnolliseen ja tällä hetkellä yritän pääni puhki miettiä, miten helvetissä selitän itselleni sen, että lapsuuden ystäväni haihtui ystävineen silmieni edessä olemattomiin joidenkin typerien esineiden takia. Joten juuri nyt minulla ei ole aikaa miettiä selviävätkö he siellä missä ovatkaan vai eivät, kun yritän pysyä järjissäni!” Mies vastasi lähes huutaen Damianille, tönäisten tämän tylysti kauemmaksi itsestään.
”Rauhoittukaa, tuosta ei ole meille apua.” Akunosh asteli kahden miehen väliin, katsellen vuoroin kumpaakin tuimasti.
”Ja mistähän sitten on?” Damian huokaisi, rauhoitellen itseään.
”Tarussa kerrottiin jotain päällään seisovasta pyramidista ja siitä, että kaikkien on oltava siellä samaan aikaan. Voisimme ensiksi kenties yrittää etsiä sen pyramidin täältä ja sitten miettiä mitä teemme.” Paimentolainen sanoi hetken kuluttua.
”Minusta me ensin voisimme kertoa toisillemme, keitä olemme.” Remey katseli kaksikkoa virnistellen, hän ei näyttänyt enää muistavan äskeistä purkausta.
”… ja miksi me olemme täällä.” Hän vielä lisäsi, samalla kun toinen käsi sujahti kuin huomaamatta taskuun, jossa esineet lepäsivät.
”Ei täällä. Aikaa ei ole hukattavaksi. Lähdemme St. Catherineen, kerron matkalla miksi olette täällä.”
”... ja siis Feenix on joku miljoonia vuosia sitten elänyt prinsessa?” Remey tuijotti kuin vähäjärkisenä Damiania joka oli joutunut selittämään koko asian varkaalle, Akunoshin havaitessa kuinka kiehtova laite auto oli. Vakava paimentolainen roikkui kattoluukussa nauraen silmät välkkyen kasvot kohti tuulta.
”Niin, kuten myös Talim ja Shiva. Akunosh selitti tämän minulle, kun etsimme sinua.”
”Et voi olla tosissasi!” Remey purskahti hersyvään nauruun.
”Feenixkö prinsessa... Sen minä olisin halunnut nähdä!” Mies takelteli naurunsa lomasta, saaden Damianin kasvoille kohoamaan ärtyneen ilmeen, hän ei todellakaan pitänyt ranskalaisesta miehestä.
”Näit sen, siis inkarnaatiosi näki.”
”Älä sano, olinko minä faarao?”
”Toivot vain, olit sama kuin nytkin, epäluotettava lurjus, joka ajattelee vain itseään.” Näkijä käänsi katseensa pois toisesta miehestä, laskien mielessään kymmeneen.
”Ei kai tuohon vain ollut kätketty loukkausta?”
Damian ei suonut enää katsettakaan saatikka sanaakaan ranskalaiselle.
”Sillä ei ole väliä. Tärkeintä on, että pääsemme St. Catherineen mahdollisimman nopeasti.” Paimentolainen raaski viimein luopua kattoluukusta roikkumisestaan ja laskeutui maastoauton takapenkille, Remeyn ohjatessa vihellellen autoa pitkin aavikkoa.
”Tietenkin, aina valmis pelastamaan prinsessoja.” Remey iski silmää Akunoshille ja painoi kaasun pohjaan.
2460 BC
Egypti, Usermaetren palatsin asevarasto
”Tiesittekö että jos faarao kuolee ilman miespuolista perijää, niin tytär voi nousta valtaan?” Feenix lausahti Talimille ja Shivalle, ajatus maailmavalloituksesta oli kyllä tavallaan houkutteleva.
”Fe- Menetir. Meillä on hieman tärkeämpää tekemistä kuin miettiä perimysjärjestystä.” Talim sanoi hiljaa, vilkaisten sitten varoen Berryä joka oli kävellyt kolmikosta hieman kauemmaksi, sivellen kevyesti seinän kuvioita.
”Mitä hän tekee?” Shiva kuiskasi, kolmikon katsellessa naisen puuhia.
”Minä olen jumalten joukossa, enkä lakkaa olemasta.” Berry sanoi hyrisevällä äänellä, samalla kun hoikat sormet tavoittivat Isiksen haukan.
”Kun aika koittaa ja sopimus täyttyy, on oleva viimeinen vaihtoehto, joka sitoo heidän rakkautensa yhteen verellä ja lihalla.” Kolmikko säpsähti Berryn äänen muuttuessa asteen kaikuvammaksi.
”Sopimus on petoksella luotu, ja petoksella se kumotaan.” Sanottuaan vielä tämän, seinä värähti naisen sormien alla ja lähti kumisten siirtymään sivuun, kolmikon hämmästyneiden silmien alla.
”Mitä... kuka sinä olet?” Shiva sai ensimmäisenä äänen kuuluviin, Berryn astuessa syrjään hämärän käytävän edestä.
”Aika on käsillä, tulevaisuuden kohtalo on ratkaistavissa. Ei elämää ilman kuolemaa eikä kuolemaa ilman lupausta.” Enkelit katselivat hieman vauhkosti asemestaria, joka näytti täysin omalta itseltään, mutta silti niin erilaiselta. Hiusten punaisuus oli muuttunut astetta tummemmaksi ja se hehkui hieman, kuin auringon ensi säteissä. Siniset silmät katselivat ilmeettömästi kolmikkoa, kätkien suuren viisauden sisäänsä.
”Ei ole aikaa.” Nainen sanoi Talimin avatessa suunsa, ja napsauttaessa sen kiinni saman tien. Nyökkäyksen saatteessa Talim viittasi Shivalle ja Feenixille ja astui pimeään käytävään, jonne leimahti heti valo seinällä olevista soihduista. Kun kolmikko oli kävellyt muutaman askeleen, he tunsivat kumean pamahduksen seinän sulkiessa heidät käytävään. Shiva käveli nopeasti Talimin luokse, asettaen kätensä naisen olalle rauhoitellen. Kaikki heistä tiesivät kuinka Talim inhosi ahtaita paikkoja.
Kammion ulkopuolella Berry katseli ilmeettömästi, sulkeutuvaa seinää kunnes siinä ei näkynyt enää saumaakaan muistuttamassa, että se kätki sisäänsä suuren salaisuuden.
”Ja näin olemme jälleen vastakkain, Seth...” Nainen kuiskasi kammion hiljaisuuteen, koskettaen hyväillen seinässä olevaa haukkaa. Hän katosi hiljalleen näkyvistä kuin imeytyen kosketuksen kautta lintuun aivan kuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassa. Ainoastaan kaksi ruskeaa sulkaa jäi leijailemaan maalauksen eteen.
”Kuinka pitkään tämä kirottu tunneli jatkuu?!” Talim puuskahti hermostuneena, kun hiekan värinen käytävä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan eteenpäin.
”Me olemme varmaan kohta talsineet halki Afrikan mantereen...” Feenix mutisi hiljaa jostain takaa, kompuroiden kaapuunsa.
”Ja minulla on hiekkaa sandaaleissani...” Hän vielä lisäsi, saaden Shivan kääntymään katsomaan peräänsä, jolloin tämä ei huomannut Talimin yhtäkkiä pysähtyneen ja hän törmäsi edessä kävelleen selkään.
”Hei, varokaas vähääää-äääännnnnnnnn...” Talim huudahti, menettäen Shivan törmäyksestä tasapainonsa ja lähtien putoamaan mustaan kuiluun, jonka reunalle oli pysähtynyt.
”Talim!” Shiva huudahti yrittäen tavoitella otetta ystävästään, mutta turhaan sillä kädet haparoivat tyhjää ja Talimin huuto vaimeni pimeään.
”Talim!” Shiva katseli alaspäin kuiluun, mutta mitään ei kuulunut.
”O-ou... Ei näytä hyvältä...” Feenixkin puski viimein itsensä kuilun reunalle, jonka pimeyteen Talim oli kadonnut.
”Ajatteletko samaa kuin minä?” Shiva käänsi katseensa Feenixiin.
”Luultavasti.” Nainen nyökkäsi.
”Siittä vaan.” Molemmat henkäisivät ja hypähtivät kuilun pimeyteen.
”Kowabungaaaa-aaaaaa.” Huudot vaimenivat ja hiljaisuus laskeutui tunkkaiseen käytävään.
Mikäli kaksikko oli odottanut piikkejä tai vieriviä myllynkiviä, niin niitä ei tullut. Feenixin ennusteluista huolimatta. Lähes heti kun he olivat pudonneet kuiluun, he iskivät takamuksensa kipeästi alaspäin viettävälle, liukkaalle rampille.
”Huuu-uuu-uuuuu” Kovaääninen huuto kaikui mäessä, joka kiemurteli sinne tänne, menon ottaessa useaan kertaan heitä vatsanpohjasta.
”Tämähän on lähes samanlaista menoa kuin sen yhden hullun bussikuskin kyydissä.”
”Ei, tämä on pahempaa. Bussissa kuitenkin tiesimme, minne päädymme, kun matka loppuu, mutta täällä minä en edes halua ajatella sitä.” Shiva huuteli Feenixille, Talimilla kun oli sen verran etumatkaa, ettei tälle kannattanut yrittää huutaa yhtään mitään.
”Minä-” Feenix aloitti.
”Tiedän kyllä mihin sinä meidän veikkaat joutuvan. Enkä varsinkaan sitä halua ajatella.” Shiva kivahti ja nielaisi sitten kuuluvasti, kun näki liu’un päässä kajastavan valoa.
”Here we go...” Nainen sulki silmänsä, haluamatta nähdä miten teurastaisi itsensä parin metrin piikkeihin. Hänen yllätyksekseen häntä ei ollutkaan ottamassa vastaan veriset piikit vaan allas, joka tosin aiheutti muutamia kauhun hetkiä, kun nainen ei ehtinyt vetää henkeä ennen kuin molskahti haaleaan veteen. ”Whi-hi-hiiii...” Feenix kiljui antaumuksella lennähtäen tuon noin viiden metrin pudotuksen veteen myös. Hänen peräänsä suihkusi neliönmuotoisesta aukosta lisää vettä altaaseen.
”Minusta tuntuu kuin minut olisi juuri huuhdeltu vessasta alas...” Feenix sanoi, ponnistaessaan itsensä pintaan ja saaden kylmät vedet niskaan. Shiva kakoi kurkustaan vettä yrittämättä edes kommentoida Feenixiä mitenkään. Viimein molemmat saivat tilanteesta kiinni niin, että alkoivat tähyilemään Talimia. ”Olisiko hän iskenyt päänsä pudotessaan?” Kaksikon silmät levisivät kauhusta ja molemmat alkoivat sukeltelemaan kirkkaassa vedessä ympäriinsä löytääkseen Talimin.
Hetken kuluttua molemmat kuitenkin pulahtivat pintaan, inhottavan tunteen levitessä heidän vartaloihinsa. Talimia ei näkynyt missään.
”Talim?..” Shiva koetti huhuilla ja sai onnekseen vastauksen jostain heidän yläpuoleltaan. Helpottuneena molemmat kohottivat katseensa ylös, jossa Talim seisoi eräällä kielekkeellä.
”Miten sinä sinne jouduit?!” Feenix ja Shiva uivat kielekkeen alapuolelle.
”Taisin kääntyä väärään suuntaan...” Nainen hymyili heille vastaukseksi.
”Oliko sinulla mahdollisuus kääntyä?” Feenix tuijotti hämmästyneenä Talimia, joka näytti nyökkäävän. Tosin aivan varma hän ei voinut olla, kun nainen kuitenkin oli aika korkealla. Vielä korkeammalla kuin mistä he olivat tipahtaneet kylpyyn. Saattoihan olla, että Talim vaikka nyökkäsi...
”Oli. Kuljin portaita alaspäin ja alaspäin, kunnes eteeni tuli risteys. Siitä jatkoin vasemmalle ja tulin johonkin ihme huoneeseen, jonka keskellä oli paasi.
”Paasi?!”
”Tai pöytä, en ole varma. Sitten kuulin edestäpäin huutoa ja tässä nyt olen. Miten te sitten sinne jouduitte?”
”Meillä ei ollut tietoakaan portaista, kun hyppäsimme perääsi. Edessä oli vain piii-iitkä liukumäki, joka päättyi tänne.”
”Hyppäsitte perääni?! Oletteko te ihan hulluja??!” Nyt pystyi arvaamaan Talimin eleiden merkityksen vaikkei niitä olisi nähnytkään...
”One for all ja niin eespäin. Mutta tule nyt ihmeessä tänne sinäkin.” Shiva keskeytti Talimin verbaalisen ilmaisun, mitä mieltä oli siitä, että Feenix ja Shiva olivat hypänneet hänen peräänsä.
”Miksi te ette voi tulla tänne, täällä ei ainakaan ole krokotiilejä.” Talim istuutui kielekkeelle katsellen kumppaneitaan.
”No se on hiukan hankalampaa meidän... KROKOTIILEJÄ?!!!” Shiva kiljaisi niin kovaa, että yläpuolelta alkoi rapisemaan maalia heidän niskaansa.
”Kuka nyt on pelannut liikaa Tomb Raideria, häh?” Feenix vastasi voitonriemuisesti hymyillen, polkien samalla vettä jaloillaan.
”Vilkaisepa vaikka tuonne sivulle hiukan.” Talim nyökkäsi kohti altaan toista päätä, josta alkoi kuulumaan metallinen kitinä, kun vahvan näköinen ristikkoportti alkoi hiljalleen kuin nauttien ahdingosta, nousemaan ylöspäin. Sen takana vilahteli vihertäviä hahmoja, jotka ärähtivät silloin tällöin enkeleille jotain.
”Ei! Minä en halua jonkin sisiliskon ruuaksi.” Feenix alkoi kroolaamaan nopeasti toiseen päähän allasta, kuin olisi kuvitellut pystyvänsä uimaan seinän läpi.
”Minä luulin, että sinä pidät liskomiehistä.” Shiva ui nopeasti Feenixin luokse, alkaen hätääntyneenä katsomaan jotain vipua tai nappia tai jotain sellaista, joita löytyi ainakin aina Tomb Raidereista tällaisissa tilanteissa.
”Mutta kun noissa ei ole sitä miestä ollenkaan...” Feenix parkaisi, puristaen Shivan käsivartta, johon oli tarrautunut.
”Katsokaa, katsokaa!” Talim huusi ylhäältä ja huitoi jonnekin toiselle puolelleen, jossa näkyi suunnilleen samalla tasolla kuin hänen kielekkeensä, toinen kieleke, jonka päällä lepäsi pienellä kivenlohkareella tutun näköinen hansikas. Sen takaa lähti ylöspäin pieni, yhden ihmisen levyinen käytävä.
”Tosta ei kamalasti ole juuri nyt meille hyötyä!” Shiva ravisti Feenixin kädestään irti.
”En minä sitä tarkoittanut, vaan tuota!” Talim viittoi vähän sivummalle, jossa seinämässä näkyi napin muotoinen laatikko.
”Minä en sano mitään...” Feenix mutisi, vilkaisten kuitenkin sen verran merkityksellisesti Shivaa, että tämä arvasi, että kohta olisi tullut taas Lara Croft kommentti.
”Talim, heitä sitä jollain!” Shiva hihkaisi, vilkaisten sitten kauhuissaan ristikkoporttia, jonka läpi yritti jo yksi krokotiili tunkea itseään. Onneksi portti oli kuitenkin ollut sen verran käyttämätön, että se oli vanhuuttaan jäykkä, jolloin räpiköivät enkelit saivat hieman lisäaikaa. Tosin Shivan ei olisi tarvinnut huutaa mitään, koska Talim vanhana TR konkarina oli tullut ajatelleeksi samaa. Onnekseen Talimilla oli joukon tarkin heittokäsi ja muutaman yrityksen jälkeen eräs kivi muksahti napakymppiin. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta kohta ilman täytti korvia huumaava kohina veden alkaessa jälleen valumaan, tällä kertaa viidestä eri kohdasta huoneeseen, nostaen altaan pintaa. Sen mukana myös Shiva ja Feenix alkoivat kohota ylöspäin. Pinta kohosi onneksi huomattavasti nopeammin kuin portti, joten jo pian Shiva ja Feenix pystyivät ponnistamaan itsensä ylös sille kielekkeelle, jossa kultainen hanska hohteli heikosti. Myös Talim oli hypännyt veteen ja muutamalla voimakkaalla vedolla hän tavoitti Shivan ja Feenixin, ehtien nappaamaan Anubiksen Kynnen ennen Shivaa.
”Sinun on parasta jättää hanskat rauhaan hetkeksi, emme kaipaa enää skitsahteluitasi.”
”Minä tunnen sen, joten se kuuluu minulle.” Shiva intti vastaan.
”Tuota... kaverit...”
”Etkä tunne, olisitpa nähnyt itsesi siellä temppelissä!”
”Olin vain yllättynyt, että se oli siellä.”
”Hei... anteeksi... Voisimmeko...” Feenix yritti jälleen saada kaksikon huomion itseensä.
”Ja nytkö muka pystyt suhtautumaan siihen selväjärkisesti?”
”Lopettakaa!!” Feenix karjahti, saaden osakseen ärtyneet silmäparit.
”Mitä?”
”Krokotiilit.” Feenix alkoi painelemaan nopeasti kohti ahdasta aukkoa, joka erottui Anubiksen Kynnen lepopaikan takaa. Nyt myös Shiva ja Talim huomasivat, että vaikka vesi olikin lopettanut kohoamisensa, niin krokotiilejä pidättelevä portti ei ja juuri näillä hetkillä noin puolitusinaa ilkeän näköistä matelijaa ui nopeasti heitä kohti.
”Okei, saat pitää sen.” Shiva sanoi ja lähti rivakasti Feenixin perään, Talim ihan vana vedessään.
Vaikka taival oli vaivalloinen jalkojen välillä lipsuessa ylöspäin viettävää ramppia pitkin, niin vauhtia antoi kummasti nälkäinen ärinä heidän takaansa. Eikä kolmikon painaviksi muuttuneet kaavut ja märät sandaalit ollenkaan tehneet asiaa helpommaksi. Mutta viimein äherrys ja paniikki syömiseksi joutumisesta tuotti tulosta ja kolmikko havaitsi edessään oviaukon. Helpottuneesti huokaisten he työnsivät oven auki ja astuivat sisään eräänlaiseen kammioon.
”Huh, turvassa. Viimein.” Shiva puuskahti ja lysähti istumaan lattialle, nojaten selkäänsä oveen, jonka kolmikko oli yhteisvoimin sulkenut. Sen takaa erottui vaimeaa ärinää ja kynsimistä krokotiilien purkaessa pettymystä siitä, että aiottu ruoka oli osoittautunut pikaruuaksi.
”Niinpä.” Talim lysähti Shivan viereen, nojaten tämän olkapäätä vasten.
”Tai sitten emme…” Feenix lausahti hiljaa ja sai kumppaneidensa kiinnittämään huomion kammion ovelle, josta astui juuri sisään Amenhotepin, yönmustaan kaapuun pukeutunut hahmo.
”Eikö tämä koskaan pääty...” Shiva voihkaisi, jaksamatta kuitenkaan nousta ylös. Talim puristi kädessään Anubiksen Kynttä, yrittäen sujauttaa sen sitten märän kaapunsa kätköihin.
”Kauniit Morsiameni. Viimein on tullut meidän aikamme yhdistyä.”
”Jos nyt ei kuitenkaan...” Feenix sanoi, yrittäen olla kovasti miettimättä sitä oliko miehellä kenties kylmä pelkässä kaavussaan. Talim ja Shiva kampesivat väsymyksestä huolimatta itsensä pystyyn ja kävelivät vettä valuen Feenixin rinnalle. Miehellä täytyi kyllä olla melkoinen mielikuvitus, jos piti kolmikkoa kauniina. Heidän meikkinsä olivat levinneet ympäri naamaa ja hiukset valuivat märkinä vyyhteinä heidän olkapäilleen. Raskaisiin kaapuihin oli tarttunut matkalta hiekkaa ja hämähäkinseittiä. Heidän silmänsä verestivät pölystä ja altaan vedestä, ja kaikilla oli hevosen kokoiset rakkulat jaloissaan sandaaleista.
Amenhotep risti kätensä taakseen ja käveli rauhallisesti heidän eteensä, kaavun heiluessa heikosti liikkeiden ilmavirrasta. Tummat silmät katselivat hehkuen kolmikkoa, jotka hengittivät raskaasti rasituksesta. Toinen ruskettunut käsivarsi kohosi ja sormet koskettivat hyväillen Talimin poskea, joka astui irvistäen, kiireesti pois miehen ulottuvilta.
”Anetha, jonka silmät kätkevät kaikkeuden viisauden ja jonka vuoksi maailma olisi valmis kuolemaan.” Miehen kasvoilta heijastui hetkellinen hämmennys Talimin reaktiosta, kunnes sen tilalle tuli suuttumus. Kipeästi hän tarttui Talimin käteen vääntäen sitä niin, että Talimin oli laskeuduttava alaspäin, kunnes oli polvillaan Amenhotepin edessä.
”Sinä olet aina ollut kaikkein ylpein teistä.” Amenhotep kohotti kätensä ylöspäin, alkaen lausumaan rukousta Sethille. Rukouksen voima pakotti Talimin painamaan päänsä alaspäin, vaikka hän kuinka yritti sitä vastaan taistella. Viimein hän luovutti papin ylimaalisen voiman edessä ja jäi polvilleen maahan, häpeän kyyneleiden putoillessa kellertävälle lattialle.
”Ei!” Shiva huudahti, yrittäen mennä auttamaan Talimia, mutta Amenhotep oli jo vanginnut naisen hehkuvat silmät omiinsa.
”Lisisme, jonka silmät hehkuvat pidätettyjä tunteita ja jonka vuoksi maailma olisi valmis alistumaan.”
Tummat silmät vangitsivat Shivan vihreät silmät vetäen näitä puoleensa, samalla kun ensin Anethaa silittänyt käsi kohosi naisen otsalle, seuraten tämän otsahiuksien linjaa kevyesti.
”Eivät ainakaan sinua kohtaan!” Shiva sylkäisi Amenhotepin kasvoille, jolloin tämä veti kätensä pois kuin se olisi polttanut häntä. Hitaasti, mies kohotti kätensä kasvoilleen pyyhkäisten kasvojaan. Miehen leukaperät kiristyivät ja nopeasti kuin käärme hän tarttui Shivaa leukaan, puristaen sitä tiukasti. Hän painoi samalla myös häntä polvilleen, aivan samoin kuin Talimia aikaisemmin. Kivusta hampaita yhteen purren Shiva alistui myös, painautuen lattiaan ja katsellen kuitenkin silmät vihasta hehkuen pappia otsahiuksiensa takaa. Mies naurahti. ”Sinä olet aina ollut kaikkein itsepäisin teistä...”
”Tuo ei kyllä vetele!” Feenix sai viimein sanottua ja tarttui kiinni miehen käteen, jonka lihakset tuntuivat kaavunkin läpi, yrittäen saada hänet irrottamaan otteensa Shivan kasvoilta. Julmat silmät kääntyivät kohti Feenixiä ja toinen käsi kohosi terävään läimäisyyn, joka sai Feenixin horjahtamaan ja päästämään otteensa irti. Nainen tuijotti silmät levällään Amenhotepia tämän tarttuessa kiinni hänen kaapunsa pieleen ja vetäisten naisen polvilleen, Talimin ja Shivan viereen.
”Ja Menetir, jonka silmät kätkevät enemmän kuin kukaan arvaa ja jonka vuoksi maailma olisi valmis unohtamaan.” Lyönyt käsi kohosi uudelleen Feenixin kasvoille ja siirsi muutaman märän hiuskiehkuran pois tämän pois käännetyiltä kasvoilta. Papin ääni oli pehmeän houkutteleva ja se sai Feenixin vastarinnan murtumaan häpeän kuumien kyyneleiden valuessa silmistä.
”Sinä olet aina ollut kaikkein villein teistä...” Mies lausui hiljaa ja käänsi selkänsä enkeleille, kohottaen kädet sivulleen, lausuen rukouksen sanoja.
”Nouskaa, Egyptin prinsessat ja liittykää minuun, kuten tarkoitus onkin.” Temppeli hämärtyi hiukan ja pidikkeissä olevat soihdut leimahtivat liekkeihin, luoden varjoilla ja valoilla seiniin illuusion, kuin niihin maalatut jumalankuvat olisivat elävät. Suitsukkeiden huumaava tuoksu levisi temppeliin, saaden enkeleiden ajatukset tahmaisiksi. ”Se on kohtalomme.” ”Tämä on oikein.” ”Sopimus on tehty...” ”Älä taistele sitä vastaan, loppujen lopuksi olemme kaikki jonkun orjia.” Sekavat ajatukset kimpoilivat enkeleiden päässä, näiden osin tajutessa oikeiden Anethan, Lisismen ja Menetirin yrittäessä päästä läpi omaan ruumiiseensa ja saada valtansa takaisin. Huomaamattaan kolme naista nousivat ja kääntyivät katsomaan suurta jumalan patsasta, joka esitti Sethiä ja jonka jalkojen juurella oli se ovi, mistä enkelit olivat tulleet tänne. Amenhotep seisoi patsaan edessä ladellen rukouksia ja manauksia patsaalle, joka alkoi hehkumaan punertavana. ”Menetir. Tuo Kynsi minulle.” Miehen ääni sanoi hiljaa, mutta voimakkaasti, saaden Feenixin nytkähtämään paikallaan. Konemaisesti hän otti askeleen Talimia kohti, joka yritti saada itsensä hallintaan, mutta Amenhotepin rukouksien mahti oli liian suuri. Enkelit olivat taistelleet monenlaisia voimia vastaan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun he yrittivät vastustaa jumalien voimistamaa mahtia. Feenix otti kynnen itselleen Talimilta ja astui muutaman askeleen Amenhotepin viereen ojentaen kultaisen hanskan hänelle. Pappi nosti kynnen kohti patsasta ja asetti sen sitten kumartaen patsaan jalkoihin, jolloin punainen hehku ympäröi myös sen. Tehtyään tämän, pappi kääntyi Talimin ja Shivan puoleen. ”Sinetöikäämme liittomme lihalla ja verellä...”
”EIIII!!” Talim ja Shiva olivat astuneet myös Amenhotepin rinnalle, kun kolme miestä ryntäsi temppeliin aseet paljastettuina.
”Tätä ei sallita!” Ankef saavutti Amenhotepin ensimmäisenä, mutta pian hänen rinnalleen juoksi myös Dariys, Raian juostessa Feenixin luokse ravistelemaan häntä, mutta mitään ei tapahtunut. Feenix tuijotti tyhjästi eteenpäin kuin ei edes näkisi miestä.
”Paimentolainen, varas ja taikuri.” Amenhotep lausahti ivallisesti, katsellen päästä varpaisiin miehiä, kääntäen sitten selkänsä halveksuen, jotta saisi rituaalin loppuun. Ankef oli jo iskemässä pappia sapelillaan, kun Dariys asetti kätensä hänen eteensä.
”Ei... Papilla on suojelija, jolle miekka ei voi mitään.” Ankefin mustat silmät kohosivat Sethin patsaaseen, jonka Dariys, itsekin jumalansa palvelijana, oli jo pistänyt merkille.
”Hän ei edes näe minua...” Raia käveli veljiensä viereen, riiputtaen päätään.
”Kukaan heistä ei näe, he ovat Sethin vahvistaman rukouksen alaisina...”
”Mutta onhan oltava joku keino, jolla heidät pelastetaan?” Ankef katseli Dariysta vakavana, joka pudisti päätään.
”Vain jos rukouksen luoja tuhotaan, muuten hän on tiukasti Sethin suojassa.”
”No tee sitten jotain! Sinähän ole hyvää pataa sen jumalasi kanssa...” Raia sanoi epätoivoisesti saaden ankaran katseen Dariykseltä.
”Jumalani ei kuulu tähän sopimukseen ja hän on jo nyt tehnyt enemmän kuin tarpeeksi puolestamme...”
”Sopimus ja sopimus, olette tekin tylsimyksiä. Ne on tehty rikottaviksi...” Raia sanoi erikoisella äänellä, saaden Ankefin ja Dariyksen katsahtamaan häneen huolestuneesti. Dariys siristi silmiään hiukan, huomatessaan hahmon leijailevan varkaan päällä. Mutta pian hänkin jo tunsi, kuinka joku siirtyi hänen ruumiiseensa. ”Olet osasi tehnyt. Luota minuun.” Ääni kuiskasi hänen sisällään ja pian myös Ankefin ruumiseenkin tuntui tulvivan jokin voima, Akunoshin ottaessa paikkansa esi-isästään.
”Täällä tapahtuu jotain...” Amenhotep keskeytti rukouksensa, kääntyen katsomaan epäluuloisesti kolmea miestä.
”Joku tai jokin on ottanut osansa näytelmästä, johon ei kuulu...” Pappi katseli kolmea miestä ja käänsi sitten katseensa enkeleihin, jotka olivat jälleen polvistuneet.
”Mutta se ei estä kohtalon täyttymistä.” Hän hymähti ylimielisesti, hiipien sitten Sethin patsaan taakse, painaen ohi mennessään jotain nappia, joka sai seinän liikahtamaan paikoiltaan ja paljastamaan kulkuaukon.
”Anetha, Lisisme ja Menetir, on aika.” Hän lausui kutsuvasti, jolloin kolmikko nousi ylös ja lähti seuraamaan Amenhotepia.
”Lopettakaa!” Akunosh lausui Ankefin äänellä, katsoen lähes nyt kokonaan Lisismeksi muuttunutta Shivaa. Vaikka Lisisme yritti saada paikkansa takaisin ruumiissaan, niin Shivan tahto oli myös voimakas ja hän tunnisti Akunoshin epätoivon.
”Mitä?” Huomattuaan, että sanoilla oli ollut jotain vaikutusta, Akunosh käveli nopeasti Shivan luokse, katsoen tämän silmiin.
”Palaa takaisin luokseni, palaa takaisin nykyisyyteen...”
Sillä aikaa, kun Akunosh maanitteli Shivaa ottamaan haltuun Lisismen ruumiin, oli Raia kävellyt Menetirin tielle, tarttuen tätä tiukasti olkapäistä ravistaakseen tätä.
”Feenix haloo. Et oikeasti voi kuolata jotain kaljua pappia...” Remey puhui Raian suulla, yrittäen saada Feenixin takaisin.
”Kaljua pappia?” Naisen ajatuksiin tulvi sekavia kuvia tapahtumista, hänen yrittäessä saada käskyvoiman Menetirin ruumiin ylle.
”Minussa on paljon enemmän viehätysvoimaa kuin tuossa muinaismuistossa...”
”Remey! Mitä sinä täällä teet?” Feenix viimein sai otteen Menetirin tahdon yli tunnistaessaan tuon itsevarman ylimielisyyden, joka olikin hänen ystävänsä raivostuttavimpia puolia.
Heti kun Damian oli saanut otteen Dariyksen ruumiista, oli myös hän alkanut houkuttelemaan Talimia vastustamaan Anethaa.
”Talim?..” Mies käveli varoen Anethan tielle, lukiten silmänsä prinsessan silmiin, jotka olivat niin samanlaiset kuin Talimin.
”Tiedän että olet siellä, ole kiltti...” Damian sanoi hiljaisella, tyynnyttelevällä äänellä, jossa kuitenkin oli lähes samanlaista voimaa kuin Amenhotepin äänessä, joka pakotti Anethan väistymään.
”Minä alan saamaan tarpeeksi tästä kaikesta...” Talim puuskahti kyllästyneenä.
”Kiitos korkeimmille voimille, että olette siinä.” Damian lausahti, Shivan, Feenixin, Remeyn sekä Akunoshin kerääntyessä hänen ympärilleen. Ainoa seikka joka iloista jälleen näkemistä pilasi oli hiljaiset askeleet, jotka kuuluivat Sethin patsaan takaa, jonne Amenhotep oli kadonnut luullen kolmikon seuraavan häntä. Ilmeisesti mies oli huomannut, ettei kaikki mennyt niin kuin oli suunniteltu. Sen huomasi myös Sethin patsas, jonka punainen hehku alkoi tummenemaan, kunnes se oli melkein mustaa.
”Nyt on keksittävä jotain ja pian...”
”Teistä onkin enemmän harmia kuin kuvittelinkaan...” Amenhotep lausahti kylmästi, nähdessään kuusikon yhdessä.
”Voima voimaa vasten, terä terää vasten.” Pappi lausahti ja avasi nopeasti mustan kaapunsa, jonka alta paljastuva ruskettunut ja lihaksikas vartalo sai Shivan, Talimin ja Feenixin hengähtämään.
”Oh...”
”... be-”
”... have!”
Samalla kun pappi heitti kaapunsa pois, hän vetäisi Anubiksen kynnen itselleen ja asetti sen käteensä, jolloin se muodostui kaksiteräiseksi keihääksi, jonka kummasakin päissä oli kuunsirpin muotoiset terät. ”Voiko sitä käyttää noinkin?” Shiva manasi itsekseen. Voi kun hän olisi tajunnut sen jo aikoja sitten... Enkelit ottivat valmiusasennon ja kaivoivat kaapujensa kätköstä esiin Berryn lahjoittamat veitset. Kukaan ei oikein tiennyt mistä asento tuli, mutta se oli hieman erilainen kuin mihin he olivat tottuneet. Talim oli keskellä, kuten yleensäkin, painautueena tällä kertaa puolikyykkyyn maahan, ja hän oli taivuttanut oikean kätensä rinnuksilleen ja toinen oli levitettynä sivulle. Feenix oli hänen vasemmalla puolellaan ja hän oli kohottanut toisen jalkansa ylös, toinen käsi oli ojennettu samoin kuin Talimin, ja toinen oli ojennettu taaksepäin. Shiva taas oli oikealla puolella ja hän oli kohottanut toisen jalkansa myös ylös, samoin kuin toisen kätensä. Toisen kätensä oli hänkin asettanut rinnalleen.
”Tämä on uutta...” Feenix kuiskasi kumppaneilleen, samalla kun he tekivät yhteishyökkäyksen kohti
Amenhotepia. Mutta he eivät ehtineet edes metriä lähemmäksi miestä, kun näkymätön kilpi sai heidät lennähtämään toiselle puolelle huonetta. Amenhotepin nauraessa ja nauttiessa voimastaan.
”Te ette pysty vahingoittamaan minua, sopimus on vedenpitävä.”
”Aina se horisee tuosta sopimuksesta...” Talim mutisi auttaen Feenixin ja Shivan pystyyn.
”Meillä ei ole sopimusta...” Akunosh huudahti, asettuen sitten Remeyn ja Damianin kanssa enkeleiden eteen.
”Ihan sama minulle. Niin kauan kuin aika on olemassa, olen minä saava Egyptin Prinsessat itselleni, joko tässä elämässä tai toisessa. Kuolema ei sitä voi erottaa...” Amenhotep lausui voimakkaalla äänellä, alkaen pyörittämään kaksiteräistä asettaan.
”Et koskaan tule onnistumaan, Amenhotep.” Akunosh nyökkäsi Damianille, jolloin nuo kaksi hyökkäsivät kumpikin molemmilta puolilta miehen kimppuun.
Seurasi henkeäsalpaava näky noiden kolmen taistellessa ja Amenhotepillä oli täysi työ yrittäessä torjua kaksikon hyökkäyksiä. Shiva ja Talim tuijottivat silmät selällään taidokasta taistelua, Feenixin katsoessa tympeästi Remeytä, joka ei näköjään aikonut laittaa tikkuakaan ristiin pappia vastaan.
”Sinä et sitten ajatellut puolustaa tulevaisuuttani, vai?” Nainen sanoi hivenen loukkaantuneella äänellä miehelle, joka käänsi katseensa hämmästyneenä Feenixiin.
”Miksi ihmeessä? Siis, tarkoitan että miksi meidän pitäisi taistella? Emmekö voisi vai paeta paikalta? En tajua tuollaista machomeininkiä.”
”Remey, jos et satu muistamaan niin olemme aikasilmukassa. Emme koskaan pääse paikkaan mistä
Amenhotep ei meitä löytäisi, jos hän kuolee, niin olemme tuomitut silti.” Talim kuunteli puolella korvalla Feenixin jutustelua, tarttuen sitten lauseeseen ”jos hän kuolee, niin olemme tuomitut silti”.
”Voi ei! Tuo taistelu pitää keskeyttää, nyt!”
”Mitä tarkoitat?” Feenixin, Shivan ja Remeyn katseet kääntyivät Talimiin.
”Tuo ei auta. Muistatko tarinan, jonka Akunosh kertoi? Veljekset yrittivät tappaa Amenhotepin, jotta tämä ei saisi tyttäriä itselleen ja silloin hän sai tappavan iskun ja rukoili Sethiä...” Talim selitti nopeasti, mutta kenenkään silmistä ei leimahtanut ahaa-elämystä. Hän voihkaisi:
”Pitääkö se vääntää rautalangasta teille! Entä jos tuo taistelu tapahtui täällä ja Amenhotep sai jommalta kummalta joko Damianilta tai Akunoshilta sen iskun...” Nyt viimein muidenkin silmistä heijastui asian tajuaminen.
”Olet oikeassa, jos tuo nyt johtaa papin kuolemaan, niin emme onnistuneet tekemään kohtaloa tekemättömäksi... Ilmankos Seth ei torjunutkaan miesten hyökkäyksiä...” Yhteisestä tuumasta Feenix, Shiva ja Talim, Remeyn suosiollisella avustuksella saivat Akunoshin ja Damianin lopettamaan hyökkäyksen Amenhotepia vastaan, joka makasi maassa viimeisimmän iskun jäljiltä. He selittivät nopeasti johtopäätöksensä taistelijoille, jotka näyttivätkin jo olevansa rasituksesta heikossa kunnossa. Remey oli mennyt tutkimaan varoen Amenhotepia, joka näytti makaavan maassa liikkumattomana.
”Mitä me sitten teemme?” Feenix katseli epätoivoisesti ystäviään. Häneltä ainakin alkoivat olemaan ideat lopussa. Ja niin myös aika, koska Remey oli tutkimuksissaan tullut masentavaan, tavallaan, johtopäätökseen.
”Okeih, kuka tappoi papin?”
”Mitä?!” Kaikkien katse kääntyi Amenhotepin verisen ruumiin puoleen ja pian kuusi ihmistä olikin kerääntynyt runnellun hahmon ympärille.
”Me olemme tuomitut...” Feenix sanoi positiivisesti. Temppeli ilma oli muuttumassa tunkkaiseksi ja jokainen heistä pystyi aistimaan pahuuden ja magian, joka täytti hiljalleen huoneen ja tuntui tulvivan Sethin patsaasta.
”Ei... Se ei voi olla niin...” Shiva säikäytti kaikki, hetken pohtivan hiljaisuuden jälkeen.
”Keksitkö jotain?” Talim ja Feenix loivat toiveikkaan katseen ystäväänsä. Miehet näyttivät vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
”Muistatteko mitä Berry sanoi... Sopimus on petoksella luotu ja petoksella se kumotaan.” Lause tuntui täysin järjettömältä, mutta silti siinä oli jotain sellaista, joka sai Talimin ja Feenixin kauhistumaan, heidän tajutessa sen merkityksen kuin joku toinen olisi syöttänyt heille tietoja siitä.
”Ei…” Feenix sanoi hiljaa, katsellen inhottavan tunteen vallassa, kun Shiva kaivoi jälleen esiin tuon kultaisen ja lahjoitetun veitsen.
”Sillä että saimme, nämä oli syynsä. Niitä ei ollut tarkoitettu puolustukseen vaan petokseen...” Talim kaivoi myös veitsen esiin, sen norsunluu hohti valkeana pimeydessäkin, joka tuntui koko ajan vain tiivistyvän ja tiivistyvän.
”Miten joku voi vaatia sellaista...” Feenix sammalsi, kaivaen kuitenkin myös oman veitsensä. Enkeleiden katseet kohtasivat toisensa heidän tajutessa, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Heidän oli joko jatkettava kirouksessa kulkemista tai tehtävä tähänastisen elämänsä vaikein ratkaisu. Kaikkien silmistä näkyi, että tuo ratkaisu oli tehty.
”Noh? Onko teidän mieleenne tullut mitään?” Akunosh loi tumman katseen Shivaan, joka nielaisi, sulki silmänsä ja työnsi nopealla liikkeellä kultaisen terän paimentolaisen sisuksiin. Miehen silmät suurenivat hämmästyksestä ja pettymyksestä ja Shivan oli pakko kääntää katseensa pois tuon syyttävän katseen alla. ”Lisisme...”
Mies nytkähti kerran ja valahti sitten rennoksi Lisismen, joksi Shiva oli jälleen palanut, sylissä. Meni hetki ennen kuin Lisismen kyyneleiset silmät tavoittivat norsunluukahvaisen veitsen, joka sojotti miehen rinnasta, ja ilman epäilyksen häivääkään muiden palveltavaksi totutettu prinsessa otti tuon kylmän terän käteensä ja iski sen rintaansa.
”Ankef, edes kuolema ei sielujamme erota...” Nainen kuiskasi viimeisellä hengenvedollaan ja vaipui miehen rinnalle.
”Mon diéu!” Remey lausahti nähdessään Akunoshin valahtavan veltoksi. Seuraava asia minkä hän havaitsi, oli polttava tuska Feenixin iskiessä häntä omalla veitsellään.
”Feenix...” Mies kuiskasi hiljaa tuijottaen hämmästyneenä naisen kasvoja. Feenix näki kuinka hämmennys paistoi miehen silmistä, tämän valuessa ensin polvilleen Feenixin seuratessa perässä, ja kääntäessä veistä miehen sisällä.
”Kuinka sinä saatoit Mene-tir... Minähän rakastan sinua...” Kyyneleet täyttivät Feenixin silmät hänen tajutessa, että kuoleman hetkellä ruumiin oikea henki palasi ja vapaaehtoisesti Feenix väistyi Menetirin tieltä, joka katseli Raian piirteitä, silittäen kämmenselällään niitä hellästi.
”Rakkaus... En ole koskaan uskonut siihen, en todella...” Menetir kuiskasi hiljaa miehelle kumartuen tämän puoleen ja suudellen kevyesti huulia, joista elämä pakeni tehden ne kylmiksi.
”Mutta sinuun uskoin.” Nainen lausahti vasten miehen huulia, haparoiden käsiinsä veistä. Hän ei tiennyt miksi niin teki, mutta jokin sanoi sen olevan oikein. Usermaetren nuorimman tyttären tunkiessa veren tahriman tikarin sydämeensä. Kuten tarkoitus olikin.
Talim tuijotti Dariystä vaistoten Damianin tämän olemuksessa. Miehen silmät eivät värähtäneetkään Raian ja Ankefin kohdatessa loppunsa.
”Aika karkaa käsistä...” Mies lausahti hiljaa, nähdessään mustan kajon ympäröivän Amenhotepin kuolleen ruumiin. Ilme ei edelleenkään värähtänyt Talimin iskiessä tikarin syvälle miehen rintaan, sinisten silmien kuitenkin heijastaessa suunnatonta kipua, jota piston oli täytynyt aiheuttaa.
”Olen pahoillani, Damian…” Talim sanoi hiljaa. Miehen käsi kohosi varoen Talimin kasvoille, silittäen niitä hellästi.
”Sen piti tapahtua näin...” Mies kohotti toisen kätensä, ottaen kiinni Talimin kädestä ja painaen otsansa vasten Talimin otsaa.
”Sopimus kumotaan petoksella...” Miehen kasvoille tuli poissa oleva ilme, Dariyksen päästessä takaisin kuolevaan ruumiiseensa. Samalla hetkellä myös Talim päästi irti Anethasta vaikkakin hänen sydämensä itki sen takia, että ainoa keino rakastavaisten saada toisensa oli surmata heidät molemmat.
”Rakkauttamme ei ollut tarkoitettu yhteen...” Dariyus kuiskasi, nojaten Anethaan.
”Mutta se oli olemassa...” Nainen vastasi valuttaen kirkkaita kyyneleitä sinisistä silmistään.
”Ja se tulee aina... olemaan...” Mies valahti veltoksi, mutta nainen ei suostunut päästämään irti.
”Iänkaiken...” Hän kuiskasi hiljaa ja irrotti varoen tikarin miehen ruumiista, sulkien silmänsä hetkeksi, jotta saisi rohkeutta. Avatessaan silmänsä, hän näki Amenhotepin ruumiin yläpuolella leijuvan hahmon.
”Sinun kohtalosi ei toteutunut.” Anetha sanoi Amenhotepin hengelle voitonriemuisesti, iskien tikarin itseensä.
Heinäkuun 7
Kello 9.00
Siinain autiomaa
Pimeys haihtui kolmikon ympäriltä ja suhina alkoi hiljenemään. Ensimmäisenä aikasilmukasta selviytyi Talim, joka havaitsi olevansa melko mielenkiintoisessa tilanteessa. Hän oli polvillaan hiekkaisella lattialla, nojaten päällään Damianin otsaan. Damianin ja Talimin sormet olivat kietoutuneet yhteen, rystyset lähes valkoisina puristuksesta. Muutama kirkas kyynel heijasti temppelin vähäistä valoa miehen poskella.
Talim vetäisi päänsä pois, saaden miehen avaamaan silmät. Hetken silmissä näkyi heijastus Dariyksesta, kunnes hän räpsäytti niitä.
”Talim? Mitä-” Mies aloitti, tutkien naisen kasvoja hämäryydessä.
”Se onnistui. Kirous on kumottu, tyttäret lepäävät rauhassa ja rakastajien loputon vaellus on päättynyt.” Nainen sanoi hieman surullisella äänellä. Muinaisen Egyptin tapahtumat olivat olleet rankat, mutta tarinassa oli kuitenkin jotain kaunista eikä sen aiheuttamat tunteet katoaisi ihan pian. Huokaisten itsekseen
Talim ponnisti itsensä ylös.
”Sen oli tapahduttava niin...” Damian nousi myös ylös, silittäen varoen Talimin kalpeaa poskea. Talim vetäytyi värähtäen kauemmas kääntäen katseensa pois miehen silmistä. Hän pystyi tuntemaan kaiun noista tunteista, surusta sekä rakkaudesta, joka oli yhdistänyt Anethan ja Dariyksen heidän kuolemassansakin. Päättäväisenä nainen yritti kuitenkin karistaa itsensä tapahtuman muistosta, alkaen etsiskelemään ystäviään katseellaan.
Feenix avasi silmänsä tuntiessaan jonkun olevan hassusti. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli Remeyn kasvot edessään ja pian hän myös huomasi missä tilanteessa he olivat.
”Aw Crap. Päästi irti Remey!” Feenixin kova ääni rikkoi temppelin hiljaisuuden, hänen yrittäessä irrottautua miehen otteesta. Vaikkakin tämän huulet tuntuivat petollisen pehmeiltä vasten hänen kasvojaan.
”Menetir...” Mies mutisi kuin olisi vielä toisessa maailmassa.
”Älä höpäjä. Olemme nykyajassa.” Onneksi nainen lisäsi hiljaa mielessään astuessa vielä muutaman askeleen taaksepäin miehestä.
”Aina kannattaa yrittää, mon chére.” Ranskalainen irrottautui naisesta ja iski silmää hänelle venytellen käsiään. Kuullessaan Feenixin tuhahduksen, mies laski kätensä ja käänsi yllättävän vakavaksi muuttuneet kasvonsa lapsuuden ystävänsä puoleen.
”Ei tuollaisia katseita, ystäväni.” Feenix mulkaisi varoittavasti punatukkaiseen lurjukseen.
”Miksi ei? Menetirillä ja Raialla tuntui menevän ihan hyvin...” Mies astahti lähemmäksi Feenixiä ja kohotti toisen kätensä tämän poskelle, josta nainen nappasi sen päättäväisesti irti.
”Me yritimme jo kerran ja se saa riittää minulle.”
”No mutta siitähän nyt on aikaa…” Mies hymyili hurmaavasti.
”Ja se aika jatkukoon ainakin seuraavan elämään. Remey, me emme sovi toisillemme ja tiedät sen. Joten miksi edes yrität?” Feenix virnisti hieman heiveröisesti ja käänsi selkänsä miehelle, kiroten typerää Menetiriä. Ilmeisesti menisi vielä hetki ennen kuin muinaisuuteen vaikuttaneet tunteen katoaisivat kokonaan.
Mies huokaisi kevyesti ja naurahti.
”Tiedätkö, ehkä seuraavassa elämässä joudumme takaisin korjaamaan tätä mokaa, kun et nyt suostunut ehdotukseeni.”
”Se on seuraavan elämän murhe.” Feenix vilkaisi taakseen, iskien vekkulisti silmää punatukkaiselle miehelle, kävellen sitten sinne missä näki Talimin etsiskelevän katseen.
Shiva tunsi rinnassaan pistävää kipua ja hänen kätensäkin tuntuivat olevan puutuneet. Aukaistessaan silmänsä hän myös huomasi miksi. Hän oli kietonut kätensä tiukasti kiinni Akunosin ympärille, ja tämän kaulassa roikkuva, erikoinen amuletti, pisti häntä inhottavasti rintaan hänen röhnöttäessä miehen päällä. ”Oh man...” Nainen sihahti ja yritti vetää käsiään irti miehen alta, se oli helpommin sanottu kuin tehty.
”Oh behave, täällähän on ihan eri meininki kuin tuolla muualla.” Shivan oloa pahensi entisestään Feenixin läpitunkeva ääni, joka vaikutti hyvinkin huvittuneelta. Pian Feenix tuli Talim vanavedessä kaksikon luokse, Remeyn ja Damianin kävellessä hieman heidän takanaan, kyräillen toisiaan. Ilmeisesti nuo kaksi eivät vieläkään pitäneet toisistaan.
”Tämä ei ole sitä miltä näyttää...” Shivan posket punehtuivat ja hän sai viimein kätensä miehen alta pois, Akunoshin liikahtaessa ja voihkaistessa. Pian myös hänen silmänsä aukenivat.
”Kaikki kondiksessa?” Talim kysyi katsellen Shivaa ja Akunoshia. Molemmat nyökkäsivät ja kaikki
näytti olevan ennallaan, kunnes Shiva alkoi yhtäkkisesti vavahtelemaan ja vapisemaan kuin horkassa.
Kauhistuneiden silmien edessä naisen kasvot alkoivat kalpenemaan, ja häntä lähellä oleva Akunosh tunsi naisesta hohkaavan kuumuuden.
”Eikö sen pitänyt olla ohi jo?!” Feenix parahti, Shivan alkaessa sönköttämään jotain muinaisella Egyptillä. ”Kirous! Tuomio, jonka Osiris langetti...”
”Piru vieköön kaiken maailman jumalat...” Feenix manasi, hypäten sitten nopeasti Talimin kanssa tukemaan kaatuvaa Shivaa.
”Kyynel ja Kynsi. Meidän on saatava ne heti tänne, vain ne voivat pelastaa Shivan.” Akunosh sanoi etsien katseellaan Remeytä jota ei näkynyt missään.
”Helvetti sentään sen miehen kanssa!” Feenix huudahti.
”Feenix, mene etsimään se tyyppi.”
”Minä?”
”No sinä sinä! Tehän olette lapsuuden ystäviä. Ja varo nahkaasi, jos tulet ilman sitä.” Talim kannatteli Shivan päätä, ettei tämä vapinassaan olisi iskenyt sitä kovaan lattiaan.
”Minä kynin sen, ellei se anna niitä takaisin...” Feenix jupisi juostessaan kohti ovea, tai toivoen että siellä päin oli ovi. Ainakin Amenhotep oli tullut siitä suunnasta temppeliin. Lähes heti kun kolmikko oli herännyt, he olivat havainneet olevansa samassa temppelissä kuin missä he olivat petoksella joutuneet purkamaan sopimuksen, tosin hieman olivat paikat rempallaan...
Onnekseen hän näki siintävän valon edessäpäin. Suojaten käsillään hämäryyteen tottuneita silmiään auringolta, hän pullahti ulos eräästä pensaikosta, joka kätki hyvin luolan suuaukon. Samantien, kun hän ilmestyi päivänvaloon, hän kuuli korvissaan auton oven pamahduksen ja sen kuinka moottori hyrähti käyntiin.
”Remey, sinä kirottu varas!” Nainen huusi ja juoksi suoraan auton eteen, toivoen saavansa sen pysähtymään. Onneksi ranskalainen oli nopea reflekseissään ja hän ehti kurvata maastoauton sivuun, ettei olisi ajanut Feenixin päälle.
”Tulitko katumapäälle vai?” Mies rullasi ikkunan auki, luoden veijarimaisen hymyn naiselle.
”No haista itse. Anna ne korut minulle.”
”Mitkä korut?”
”Mitkä korut... No se hansikas ja siinä oleva rubiini.” Feenix tuijotti vaativasti mieheen.
”Miksi? Saan niistä myymällä hyvän voiton.”
”No koska Shiva kuolee, ellei kirousta kumota noilla esineillä.” Se veti miehen vakavaksi ja hän ojentautui etupenkillä olevan pussin puoleen, nostaen sen käsiinsä.
”Oletko varma? En tahtoisi luopua niistä... Eikö hän voi mennä vain lekurille?”
”Remey!”
”No hyvä on, hyvä on.” Mies heitti pussin Feenixille, joka kääntyi lähtemään.
”Autossa on vielä tilaa, kun olet parantanut ystäväsi...” Mies nyökkäsi takapenkille päin, josta Feenix erotti muutamia pieniä esineitä, jotka muisti nähneensä temppelissä jossain vaiheessa.
Feenixin kulmakarva kohosi hänen katsellessa epämääräistä arvolastia, mutta päätti olla sanomatta mitään ja tyytyi vain naurahtamaan.
”Pärjäile Benoit.”
”Ainahan minä.” Mies laski jalkansa kaasupolkimelle ja kaahasi matkoihinsa, sitä tosin Feenix ei enää nähnyt, juostessaan kieli vyön alla takaisin temppeliin.
”Tässä, sain ne.” Hän heitti pussin Akunoshille, jääden sitten hengähtämään Damianin viereen.
”Et saanut sitä varasta vangittua?” Mies kysäisi ohimennen, jolle Feenix vain huiskautti kättään.
”Hän oli liian nopea. Auttaako se?”
Akunosh oli asettanut kultaisen hansikkaan Shivan rinnalle ja jokainen tuijotti nyt hievahtamatta, tapahtuiko mitään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Shivan ranteesta tuntui erkanevan jotain mustaa skorpionia muistuttavaa, joka kipitti punaisena hehkuvaan rubiiniin ja liukeni sinne. Samalla hetkellä, kun skorpioni oli kadonnut, Talim päästi irti Shivan päästä, havaittuaan ettei nainen enää heittelehtinyt. Myös väri palasi takaisin kalpeille kasvoille ja läsnäolijat tunsivat kuinka sairaanoloisesti hehkuva kuumuus katosi. ”Se on ohi.” Akunosh hengähti helpottuneena.
2007 AD
Heinäkuun 8
Kello 14.00
St. Catherinen lentokenttä
”Onko sinun pakko lähteä?” Akunoshin mustat silmät katsoivat pyytävästi Shivaa, samalla kun miehen käsivarret kohosivat naisen vyötärön ympärille. Ihme kyllä Shiva ei vääntänyt itseään irti otteesta, hän vain hymähti pehmeästi.
”Tällä hetkellä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi Egyptistä vähään aikaan...” Se oli paljon se, Shivan sanomaksi. Akunoshin käsi kohosi naisen letillä oleville hiuksille, seuraten sitten otsalinjaa tämän ohimolle ja poskelle.
”Olet nähnyt Egyptistä vain sen rumemman puolen. Haluaisin näyttää sinulle muutakin kuin kiroukset ja petokset. Tahtoisin, että jakaisit kanssani aavikon kylmät yöt...” Shiva laski sormensa paimentolaisen huulille, tahtomatta kuulla enempää.
”Akunosh. Minä en voi sitoutua yhteen ihmiseen, olemme Talimin ja Feenixin kanssa sidottuja toisiimme, muunkin kuin menneisyyden takia.” Tietenkään Shiva ei puhunut nyt ihan lähimenneisyydestä, eikä kyllä kaukaisemmastakaan menneisyydestä, vaan vielä kauemman aikaa sitten tapahtuneiden tapahtumien takia. Miehen tummiin silmiin ilmestyi surullinen katse ja hän käänsi kasvonsa poispäin. Lentokentällä ei tähän aikaan ollut paljoa muita ihmisiä kuin he kaksi sekä Talim ja Damian, unohtamatta Feenixiä joka seisoskeli hieman orpona lentokoneen luona, jonne he olisivat jo voineet nousta.
”Mutta lupaan, että kun tulen takaisin Egyptiin, etsin sinut käsiini.” Shiva yritti lohduttaa miestä, viipyen vieläkin tiukassa syleilyssä.
”Tiedät mistä minut löytää.” Akunosh irrotti otteensa niin nopeasti, että Shiva horjahti paikoiltaan. Ilmiselvästi mies oli pettynyt. Katselleessaan beduiinin komeita kasvoja Shiva teki jotain mitä ei koskaan olisi luullut tekevänsä. Hän otti kiinni miehen asusta, vetäen tämän lähelleen ja suuteli nopeasti miestä suoraan suulle. Tajuttuaan tekonsa naisen kasvoille kohosi helakka puna ja hän tarkasti nopeasti, ettei kumpikaan hänen kumppaneistaan ollut huomannut rohkeaa tekoa. Mutta huoli oli turha, Feenix tuijotteli tylsistyneesti lentokonetta ja Talim oli keskittynyt Damianiin.
”Nähdään.” Oli ainoa mitä nainen sanoi tuon jälkeen ja lähti sitten painelemaan nopeasti sinne, missä Feenix kärsimättömästi odotteli.
”Noh, olihan se seikkailu.” Damian sanoi, hymyillen silmät sädehtien Talimille, joka tuhahti miehelle vastaan.
”Olisi voinut olla hiukan vähemmän seikkailu minun mielestäni...”
Tietäjä naurahti vaimeasti naisen huomautukselle ja kallisti sitten päätään hieman.
”Luuletko että Dante palkkaisi minutkin?”
”Miksi ihmeessä?” Nainen lausahti tyrmistyneenä, hiukan liian tylyn kuuloisesti kenties, koska varjo häivähti miehen kauniilla kasvoilla.
”En siis tarkoittanut, ettei sinusta olisi siihen, vaan...” Talim mietti hetken, kunnes sanoi:
”Miksi ihmeessä?” Muuntaen äänensävynsä nyt sellaiseksi, että siitä ei pitäisi loukkaantua.
”Teidän elämänne on jännittävää ja tapahtumarikasta. Eikö siinä ole syytä jo tarpeeksi?”
”Juu, uskotko että me tulimme tänne lomalle?” Talim vastasi.
”Onhan tämäkin tapa lomansa viettää...” Mies kohautti olkiaan.
”Tällaiseen saa tottua, kun työskentelee Dantelle. Meissä kolmessa on joku lappu, johon on kirjoitettu: Vedä meidät menneisyyteen, keskelle salaperäisyyksiä tai yliluonnollisuuksia, nautit varmasti siitä. Ei
hetken siunaamaan rauhaa ja-” Talimin keskeytti kovaääninen kuulutus, joka kehotti viimeisiä matkustajia nousemaan koneeseen.
”Se on kai sitten hyvästi.” Nainen nosti matkalaukkunsa käsiinsä ja alkoi tekemään lähtöä, jolloin Damian kuitenkin pysäytti hänet.
”Minun tulee ikävä sinua...” Sanottuaan tämän, Damian kohotti kätensä Talimin leualle nostaen sitä hieman ylöspäin, ja suudellen pehmeästi Talimin huulia.
”Öh...” Talim pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa.
”TOISTAN. VIIMEINEN KEHOITUS NOUSTA LENNOLLE 438...” Kuuluttaja kailotti jälleen.
”On mentävä. Pidä itsesi miehenä.” Talim kiitti luojaansa, että lennolle alkoi olla kiire, hän ei haluaisi alkaa setvimään äskeistä tapahtumaa.
”No jo oli aikakin teidän tulla!” Feenix tiuskahti Shivan ja Talimin kiiruhtaessa hänen luokseen ja siitä koneeseen.
”Kunhan olet vain kateellinen, ettei kukaan ole saattamassa sinua.” Shiva virnisti ja iski silmää saaden naisen tuhahtamaan merkityksellisesti sanoille. No jaa, ehkä lauseessa oli hieman perää... Feenix huokaisi itsekseen nousten ystäviensä perässä koneeseen. Olihan hän tuntenut olonsa hieman yksinäiseksi Akunoshin ja Damianin hyvästellessä Shivaa ja Talimia. Noooh, ehkä ensi kerralla sitten. Feenix vilkaisi vielä lähes tyhjää lentokenttää ennen kuin katosi oviaukosta sisään. Vilkaisipa hän vielä toisenkin kerran, kun oli erottavinaan mustaan kaapuun pukeutuneen hahmon ihan kentän toisella laidalla. ”Mielikuvitus tekee tepposiaan.” Nainen päätti ja katosi lentokoneen sisälle.
Jumalien kammiossa oli hiljaista ja pölyistä. Kovin moni ei tänne asti ollut uskaltautunut ja ne, jotka olivat uskaltaneet, eivät olleet enää elossa. Tämä oli kammio, jossa pääjumalat pitivät kokoustaan, ainakin legendan mukaan. Muutama hiekanjyvä rapsahti alas katosta, ihmisten kävellessä tietämättömyydessään kammion yli. Seinille oli kuvattu yhdeksän päättäjää, jotka ratkaisivat ihmiskunnan kohtaloita. Nuo yhdeksän kuvaa vallitsivat kammiota, vaikkakin sen seinillä oli myös muiden Egyptin jumalien kuvia. Muutama hiekanjyvä varisi jälleen alas katosta keskelle huonetta. Hiljalleen niitä valui lisää ja lisää, kunnes ne muodostivat suuren keon keskelle kammiota. Tuo keko muutti muotoaan pitkäkorvaiseksi ja eläimenpäiseksi hahmoksi.
”Seth...”
Äänetön kuiskaus kaikui hiljaisuudessa. Hahmo seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes hänen edessään oleva Ran kuva alkoi hehkumaan pimeydessä.
”Olet saapunut pyytämään…”
Äänetön kuiskaus kuului jälleen. Sitä mistä se tuli, ei voinut tietää.
”Uusintaa.”
Olennon kuiskaus kuulosti aavikonhiekalta.
”Sitä ei sallita.”
Kuiskaus vastasi olennolle, ja Ran kuvan hehku voimistui.
”Sopimus on sopimus, jopa sinulle.”
Kuva hehkui vielä hetken, kunnes sammui. Olennon pitkäkuonoiselle kasvolle leveni tietävä hymy.
”Mutta sitä ei ole kumottu.”
Olento odotti vastausta kuvalta, mutta se pysyi pimeänä.
Hiljainen tuulen ujellus tulvi jostain kammioon, tuoden mukanaan muutaman ruskean sulan jotka jäivät vireen loputtua elottomina lepäämään paikoillaan.
”Isis...”
Hiljainen kuiskinta täytti kammion, sulkien alkaessa hehkumaan heikosti valkoista valoa, kunnes hehkusta ilmestyi kaunis naisen hahmo, jonka hiukset hehkuivat nousevan auringon punaa, ja silmät heijastivat taivaan sinisyyttä.
”Kunnioitetuin.”
Nainen kuiskasi lempeästi.
”Puhuuko Hän toden sanoja?”
Seinällä oleva kuva syttyi jälleen hehkumaan.
”Valheiden mestari punoo sanansa vääristämään totuutta. Sopimus on kumottu, petoksella, jolla se luotiinkin.”
Lempeän hiljainen ääni lausui, silmien kääntyessä kohti petoksen mestaria.
”Petosta ei viety loppuun, se jäi epätäydelliseksi.”
Pitkäkorvainen hahmo kuiski ilkeästi.
”Petos petoksesta, tyttäret surmasivat rakastajansa sekä itsensä, ennen kuin lähettämäsi kuolema ehti heidän luokseen. Tämä keskustelu on turha...”
Lempeä ääni kuulosti nyt hieman vihaisemmalta, samalla kun naisen hahmo alkoi hehkumaan.
”Onko näin?”
Kuva seinällä välähti.
”Erään käsi ei kyennyt lopettamaan elämää.”
Ensin tullut kuiskasi, saaden naisen pysähtymään.
”Mitä?!”
Siniset silmät sulkeutuivat ja kohta kammioon muodostui sakaalinpäinen hahmo, joka sai ensin tulleen sähähtämään.
”Anubis…”
Äänetön kuiskaus tervehti tulijaa.
”Vanhin.”
Sanoissa kaikui onttous.
”Poikani, kerro ovatko kuusi rakastettua ylittäneet elämän ja kuoleman rajan.” Nainen sanoi tervehdysten jälkeen.
”Heistä viisi on toivotettu tervetulleeksi.”
Sanat saivat naisen hengähtämään syvään.
”Se siis alkaa uudelleen, Kunnioitetuin?”
Lempeään ääneen oli tullut jotain surullista. Kuva seinällä sammui, kuin miettien.
”Pappisi on saava uuden elämän.”
Kuva häivähti viimeisen kerran ja sammui, kadoten tällä kertaa kokonaan.
Kolme jäljelle jäänyttä seisoi hetken kammiossa, kunnes kukin heistä haihtui ja kammio oli jälleen hiljainen. Hiljainen ja pölyinen.
-THE END -
Whispers in the wind...
Unfortunately, Feenix didn’t get to lick Amenhotep’s invisible chest hair, but she got to be in his arms.
Kirjoittajat:
Lea Vestovuo (osat: 1, 3, 5)
Mirva Vauhkonen (osat: 2, 7, Epilogi)
Anna-Maria Hokkanen (osat: 4, 6)