Tuomo Hari
Päiväkirja Afrikasta Tuomo Hari, 28-vuotias lääkäri, kiersi reppu selässä Afrikkaa yhdeksän kuukautta. Hän piti matkalla päiväkirjaa, jonka parhaat palat julkaistaan Kodin Kuvalehdessä kaksiosaisena sarjana. Tässä toisessa osassa hän matkaa Norsunluurannikolta Keniaan, huhtikuusta elokuuhun. Huhtikuu
Norsunluurannikko
Aurinko paistaa suoraan ylhäältä, pieni moottoripyörä surisee alla ajellessani kuoppaista hiekkatietä. Kaakao- ja palmumetsiköt vuorottelevat peltojen ja varjoisten kumipuuviljelmien kanssa. Pelloilta palailevat perheet tervehtivät ystävällisesti kummeksuen. Olen etsinyt parhaan mahdollisen kartan ja kuljen pitkin syrjäisiä pikkuteitä.
Useasta erillisestä laivasta ja ponttonista muodostunut alus lipuu hitaasti alas Kongo-jokea. Musiikki kuuluu baarista ja teinisotilaat alkavat olla päissään. Laiva on ääriään myöten täynnä tavaraa ja ihmisiä.
Aurinko laskee, väsymys ja jano painavat. Saavun Bamiéouaan. Tapaan kylän päällikön ja tervehdysten jälkeen saan ystävällisen kutsun jäädä hänen luokseen yöksi. Myöhemmin illalla hän esittelee melko suurta kylää ja kaivoa, jonka sveitsiläinen avustusjärjetö rakensi kymmenen vuotta aikaisemmin. Kylässä on suuri koulukin, mutta ei edelleenkään sähköä. Vain 50 kilometrin päässä on maan suurellinen pääkaupunki, Yamoussou-
kro. Paikallisten kanssa keskusteltaessa en löydä ketään joka pitäisi basilikaa ja muita rakennuksia naurettavana tuhlauksena. Niistä ollaan ylpeitä, eikä kukaan ole vihainen siitä että samalla rahalla olisi varmasti voinut parantaa merkittävästi kansan elämänlaatua. Jatkan matkaa seuraavana päivänä. Yhtäkkiä palmujen takaa ilmestyy näkyviin kimalteleva ja käsittämättömän suuri kirkon kupoli. Lähestyvät myrskypilvet saavat palmut näyttämään tum-
milta ja tienvarret ovat täynnä roskaa. Näky on surrealistinen. Saavun Yamoussoukroon, Norsunluurannikon surullisen kuuluisaan pääkaupunkiin. Valtavat avenidat ovat osittain ruohottuneita, ja osaa lampaat laiduntavat. Autoja tai asukkaita ei ole nimeksikään. Torin reunalla on kolme alle kymmenvuotiasta poikaa. Heidän jalkansa ovat kuihtuneet ja veltot. He kerjäävät elääkseen ja liikkuvat käsillään työntä-
en rullalaudan tapaisten levyjen päällä. Polio, jonka ehkäisemiseksi olisi riittänyt muutaman markan rokotus, on halvaannuttanut heidät ja monet muut loppuiäkseen. Johtajat eivät tunnu koskaan olevan vastuussa teoistaan. Heidän kuuluukin tehdä suuria tekoja. Omien johtajien vastuuton toiminta hyväksytään, ikään kuin sille ei voitaisi mitään. Ihmiset todella uskovat, etteivät he voi vaikuttaa elämäänsä mitenkään.
Gare Routiére, bussiasema. Varsinkin syrjäseudulla autot kulkevat ilman aikataulua ja lähtevät täytyttyään. Odottelu venyy usein tuntien mittaiseksi, joskus päivien.
Oagadougou, Burkina Faso
Kiertelen illalla pölyistä kaupunkia muutaman muun reissaajan kanssa. Ohitamme upeita viiniliikkeitä, kerjäläisiä, toreja ja hienostuneita baareja. Kuivuuden riivaama Burkina Faso on yksi maailman köyhimmistä maista, ja sen pääkaupunki on massiivisen kehitysaputeollisuuden keskus. Köyhyyttä torjumaan tulleet elävät herroiksi. Istumme kauniilla terassilla ja katselemme kuinka rasvoittuneet keski-ikäiset valkoiset miehet poimivat alaikäisiä prostituoituja leluikseen. Suomesta tulleessa kirjeessä kysytään millaista täällä on. Yksi sana riittäisi vastaukseksi. Sairasta. Matkalla hotellille nuori mies lähestyy eikä suostu jättämään minua rauhaan. Aluksi hän tarjoaa ostettavaksi käsitöitä, sitten huumeita. Kun kauppoja ei synny, hän pummaa taksirahaa, sitten tupakkaa ja t-paitaa, lopulta lääkkeitä. Hän alkaa uhkailla, tarttuu ranteesta, kertoo olevansa afrikkalainen ja vahva kuin leijona. Hävittyään silmiintuijotuskilpailun hän alkaa kutsua minua kovaan ääneen rasistiksi, afrikkalaisten vihaajaksi ja kaikin puolin mädäntyneeksi ihmiseksi.
Toukokuu
Calabar, Nigeria Puoli vuot-
Oron, Nigeria Viimeinen vuo-
ta matkaa on takana, ja minusta on tulrokausi Nigeriassa on yhtä helvettiä. lut tyly valkoinen. En jaksa enää suhtauOronin satamakaupungissa joudun tetua positiivisesti tai edes ymmärtäväskemisiin poliisin, salaisen poliisin, eriti hihaan liimautuviin ’’ystäviin’’ ja ’’opkoispoliisin, tullin, maahanmuuttovipaisiin’’. Kun omaa tilaa ei anneta, se on ranomaisten ja armeijan kanssa; useampakko ottaa. Matkaväsymys alpien kanssa monta kertaa. Pa’’Suomesta tulkaa tuntua koko ajan pahempereitani kysellään jatkuvasti leessa kirjeesmin, eikä yksinäisyys helpota kaduilla, ravintolassa, satamassä kysytään asiaa. sa ja toimistoissa. Kaikki halumillaista täälLöydän pienen baarin, josavat rahaa milloin milläkin vesa mainio bändi soittaa purukkeella. lä on. Yksi sanaisten lamppujen kelmeäsLöydän veneen Kamerunin na riittäisi vassä valossa. Särisevät vahvistipuolelle, mutta lähtö viivästyy taukseksi. Saimet lisäävät musiikkiin oman monta tuntia. Loputtoman riirasta.’’ mausteensa, ja perjantai-illan telyn jälkeen lasikuituinen vetunnelma alkaa nousta. neemme pääsee vihdoin lähteBändin käydessä tauolle lähden etmään kohti Kamerunia. Meidät pysäytesimään jatkopaikkaa. Istun mopotaksin tään vesillä vielä neljä kertaa eri unifortarakalle, sovimme hinnan, ja kuljettaja muporukoiden vaatiessa provikkansa. polkee ruostuneen Hondan käyntiin. Vene kulkee nopeasti ohi rannikon Kaupungilla ei ole varaa valaistuihin kalastajakylien ja lukemattomien purkatuihin, ja kaikkialla on pimeää. Osumjeveneiden. Horisontossa öljynporausme poliisin ratsiaan. Kivääreitä heiluteltornien kaasuliekit tupruttavat paksua len he vaativat rahaa kuljettajilta. Mimustaa savua. Nigerian valtavat rikkautään rikettä ei ole tapahtunut, poliisin det eivät valitettavasti jakaudu kansalpalkka vain on pieni. le asti.
Merellä tuuli yltyy, ja aallot kasvavat. Jäämme ankkuriin odottamaan sään selkenemistä. Jatkaessamme matkaa meille huidotaan jostain kanootista, yksi vene on uponnut ja matkustajat poimittu kalastuskanootteihin. Vihainen huuto ja tappelu alkaa . Pian ymmärrän, että kuljettajamme vaatii rahaa ja bensiiniä, jotta suostuu viemään pelastautuneet maihin.
Kesäkuu
Lomie, Kamerun
Pakettiautosta rakennettu pikkubussi kulkee eteenpäin viidakon ympäröimää tieuraa pitkin. Istun takaosan penkeillä yli kahdenkymmenen paikallisen kanssa sylikkäin, rinnakkain ja limittäin. Reilu puoli tuntia lähdön jälkeen moottori hajoaa. Viimeisillään olevat autot hajoilevat säännöllisesti. Oikeastaan se on osa matkantekoa. Onnistun liftaamaan ainoaan ohimenevään autoon, pick-upiin jota ajaa libanonilainen metsäyhtiön edustaja. Lyhyen small-talkin jälkeen kysyn miten bisnes sujuu. ’’Loistavasti!’’ hän vastaa leveästi hymyillen. ’’Tämä on maailman parasta bisnestä!’’ Kysyessäni onko heillä ongelmia lupien ja virkavallan kanssa
hän räjähtää nauramaan ’’Ei mitään ongelmia! Mehän omistamme heidät kaikki!’’ Hän nauraa vielä pitkään.
Hän kertoo lapsiensa ja vaimonsa olevan kaupungissa, tähän kylään hän ei voisi heitä ikinä tuoda. ’’Koulutuksen taso on niin huono…tuoda lapsensa ’’Mussakaa lätänne on sama kuin tappaa hestyessämme Viidakon ympäröimän Mesoheidät!’’, tarkastaja selvittää tunnelma kiriskin kylän aamu on unelias. vakavana. Usva leijailee vielä mudasta Häkeltyneenä siirrän putyy. Sotilaat aseipuisten tukirunkojen varaan heen gorilloihin ja niiden suoneen odottavat rakennettujen talojen välillä. jeluun; tarkastaja kertoo gorannalla venetKun ohitan aamukävelyllä rillan maistuvan hyvältä. Poistämme. Nousteshiukan tavallista suurempaa tuessani hän varmistaa vielä, samme veneestaloa, sieltä syöksyy mies joettä ymmärsin varmasti hätä passimme keka huuta pysähtymään. Luunen asemansa tärkeyden. rätään pois. Meilen miestä virkaintoiseksi poJatkan kävelyäni. Lapset dät viedään kaliisiksi ja valmistaudun selitovat menossa kouluun, miesarmille.’’ tämään aikeeni, mutta en ehhet viljelyksilleen. Olen kuin di edes aloittaa. Hän kertoo ällikällä lyöty. Tärkeä mies on olevansa tärkeä mies, paikaltärkeä mies, titteli on hieno listen koulujen valvoja, ja koasia, vastuuta työstä tai teoisrostaa tehtävänsä tärkeyttä ta ei ole. ja vaativuutta moneen kertaan. Hänen Tuntia myöhemmin kylän pormestari, vastuullaan ovat kaikki alueen kaksitoisjoka on myös vastuussa alueen luonnonta kyläkoulua ja hän on tehtävästään suojelusta, esittelee minulle omistamihyvin ylpeä. Puhe keskeytyy useaan keraan suuria norsunluita ja tarjoaa ostettaan, kun hän kysyy: ’’Ymmärsitkö vartavaksi edulliseen hintaan. Ylpeänä hän masti kuka olen? Olen koulujen johtaja, kertoo omistavansa kiväärin, jonka hän tarkastaja, vastaan alueen koulutuksesajoittain antaa jollekin miehistä lainaksi. ta!’’ Vastailen ihastellen niin kuin asiMiehet tuovat norsunluun pormestarille aan kuuluu ja mies rauhoittuu hiukan. ja saavat pitää suurimman osan lihoista.
Mesok, Kemerun
Hän kertoo avoimesti yhteisten varojen kahimimisesta. ’’Pygmejä on niin helppo manipuloida, he ovat niin tyhmiä ja kehittymättömiä, he eivät ymmärrä mistään mitään.’’ Satoja vuosia viidakossa samalla lailla asuneet pygmit eivät ole kuulleet edes huhuja kouluista kuin vasta viime vuosina.
on lisäksi pitkävartiset keihäät. tani ja reisitaskuhousuistani, mutta silti Etenemme nopeasti tiheässä viidamonet tuijottavat minua kuin vaaralliskossa. Välillä joudumme käyttämään viita petoa. Turisteja ei näillä kulmilla padakkoveitsiä päästäksemme eteenpäin. hemmin näy. Hiki valuu noroina, piikikkäät köynnökset repivät haavoja käsiin ja Parikym’’Rummutusta, kaulalle. Sadekuurot saavat mentä metriä pitkä katettu heimoja, norsuja joet tulvimaan ja kahlaamme vene lipuu alavirtaan. Viija seeproja, leiripitkiä pätkiä mudassa. dakon läpi kulkeva joki on
Mussaka
Toisena päivänä pygmioleveä ja virtaus hidas. Kymnuotioita, tarinoiEtsiessäni oppaita viidakpas Victor pysähtyy ja osoittaa menet joet liittyvät yhteen ta leijonanmetsäskovaellukselle kuulen mikä kylää kuoylös. Hän on huomannut amalempana ja muodostavat tyksestä. Sitä nähuttaa. Pygmien ja bantu-heimon asutpiaispesän ja kiipeää hetkesmahtavan Kongojoen. emme ja koemme taman kylän bantu-päällikkö on pitänyt sä näkymättömiin. Nuotio syMatkatovereinani on viisi päivää. Ei miitse kaikki kyläläisille metsän hakkaamitytetään ja savuavat kekäleet sekalainen joukko länsiaftään liian rosoista, sesta tarkoitetut korvaukvedetään liaanilla rikkalaisia, kaikki matkalla vaan sopivasti ekset. Koko ikänsä köyhyydesBrazzavilleen onneaan onkorkeuksiin ampiais’’Talojen ikkunat sotiikkaa ja suurta sä elänyt päällikkö on sokimaan. Peitetarinat sorten tainnuttamisekovat säpäleinä, seikkailua.’’ kaistunut nähdessään suutuvat yksitellen, ja huosi. Hunaja lasketaan kirkkojen seinissä ria rahoja ensimmäistä kermaan matkatovereitteni alas oksista ja lehon ammottavia taa elämässään ja unohtaolevan pikkurikollisia, huudistä punotulla korilaukkoja ja luonut ahneudessaan kyläläimekauppiaita, huijareita ja la. Liaani katkeaa, ja tien jälkiä. Vasset sekä suurimman osan sutimanttien salakuljettajia. Sodan jälkihunaja tippuu maahan. Pahastaan tulee panskulaisistaankin. mainingeissa on mahdollisuus myös riti pistelty Victor laskeutuu tokPahimmassa asemassa kastua. kuraisena alas. sarivaunuja katot ovat keräilytaloudessa edelKaksi ruandalaista kertoo karun taNeljä pygmiä keihäineen ja täynnä kivääreileen elävät pygmit. Heidän rinansa jossain vaiheessa viiden päivän varsijousineen ilmestyy paikaltään heilutteleelinehtonsa, metsä, on tumatkaa. Kansanmurhan kiihtyessä he le. Metsästysreissulta palaavat via punabarettihottu ja minimaaliset korpakenivat nähtyään liian monen ystämiehet kantavat selässään paisia sotilaita.’’ vauksetkin varastettu. Paivänsä ja perheenjäsenensä muuttuvan navia koreja täynnä kuivattua kallinen pygmien päälikkö lihamöykyiksi. Koko yhteiskunta luuhislihaa. Ostan miehiltä pienen kertoo että he olivat kuullet tui ja suistui brutaaliin anarkiaan ja koskauriin, jonka keitämme iltametsänhakkajien olemassaolosta vasta tamisen kierteeseen. Molemmat olivat nuotiolla. Liha on todella maukasta ja kymmenen kuukautta aikaisemmin. Nyt kävelleet läpi viidakon ja viettäneet kakmureaa. heidän metsäänsä kaadetaan. Vastarinsi kuukautta tiettömässä pusikossa. SuoGorillat, joita toivoin matkalla näketa on heräämässä, mutta on jo liian myöja oli löytynyt lopulta YK:n pakolaisleiväni, pysyvät piilossa. Kuulemme niiden häistä. Metsätraktorien raiskaaman raariltä Mussakan läheltä. äänet läheltä ja näemme pari kertaa videllun luonnon keskellä hän näyttää ekHe ovat palaamassa useita kuukaulauksen, mutta emme kertaakaan törsyneeltä ja voimattomalta. sia kestäneistä metsätöistä. Vaikka he mää niihin kasvotusten. Köyhien elämä on monin paikoin hymyilevät ja nauravatkin, molempien kuin kivikaudelta. Ne joiden pitäisi pisilmistä paistaa että he ovat nähneet liiHeinäkuu tää heidän puoltaan, kääntyvät usein rakaa hirmutekoja. Nauru on kuivaa ja katSotilaat tarttuhan sokaisemina omiaan vastaan. keraa. vat aseisiinsa, kun ohitan kasarmia. JoMussakaa lähestyessämme tunnelma ku huutaa jatkamaan matkaa nopeasKesäkuu kiristyy. Sotilaat aseineen odottavat ranti, toinen käskee kääntymään takaisin. Palkkaan kaknalla venettämme. Noustessamme veKysyessäni mitä tehdä he hermostuvat, si opasta, yhden pygmin ja yhden banneestä passimme kerätään pois. Meidät käskevät katsomaan toiseen suuntaan ja tun. Lähdemme neljän päivän matkalle viedään kasarmille. jatkamaan nopeasti. Pidän käteni hyvin kohti Ngaton kylää, josta etsisin oppaan Päälikkö ottaa meidät vastaan yksiesillä enkä jää väittelemään. seuraavalle etapille. Kotiin palaamassa Paria kuukautta aikaisemmin Brazzatellen ja vaatii rahaa. Kieltäytyneet runoleva Ngaton päällikkö liittyy seurueevillessä oli otettu kiinni kolme euroopnotaan rajusti ikkunattomaan selliin. seen. Miehet kantavat selässään puusta palaista palkkasoturia, jotka oli palkattu Selittelyjä ei kuunnella. Ruandalaiset on punottua kantolaitetta, johon ruoka ja murhaamaan presidentti. Ennen rajanypadat lastataan. Molemmilla pygmeillä litystä olin hankkiutunut eroon kiikaris-
Bizam
Ouesso, Kongo
Bizam-Ngato
Ngaton päällikkö perheineen majansa edustalla. Viidakon keskellä sijaitsevassa kylässä on vain kymmenkunta taloa.
otettu heti erikseen, he ovat vaikeuksissa: Kongon kapinallisten joukoissa on kuulemma sotinut ruandalaisia. Istumme puisella penkillä hiljaisina vuoroamme odottamassa. Kuulemme kuinka kahta ruandalaista hakataan parin metrin päässä. Lähempänä ovea istuvat näkevät sen. Toisen päätä hakataan tiiliseinään, toista potkitaan uudestaan ja uudestaan mahaan metallivahvikkeisella kengällä. Heidän rahansa viedään. Kaikki mitä kuukausien metsätöistä oli säästetty uutta elämää varten. Henkihieveriin hakattuina he pystyvät juuri ja juuri kävelemään ulos. Toinen luhistuu tajuttomana maahan. Hänet viedään sairaalaan, mutta eihän siellä voida tehdä mitään. Puhelin on tuhottu sodassa, eikä koko kaupungista ole mitään yhteyksiä ulkomaailmaan. Joka paikassa on humalaisia poliiseja ja sotilaita rynnäkkökivääreineen ja pistooleineen. Ainoat valttini ovat EU-passini ja bluf-
fi; nyt passikin on viety. Olen jumissa. Ilman oikeuksia, ilman arvoa. Sisin huutaa vastarintaa, mutta järki voittaa. Ei ole epäilystäkään siitä etteivät juuri sodassa olleet miehet olisi valmiita hankkiutumaan nopeasti eroon urheaa leikkivästä suomipojasta. Illan pimennyttyä annan sydämen hakata ja kylmän hien nousta kasvoille. Tihkusade jatkuu ja saa kaiken näyttämään harmaalta ja toivottomalta. Toistan mielessäni kerta toisensa jälkeen: ’’pidä itsesi kasassa, kova kovaa vastaan, älä anna minkään näkyä kasvoilla…pidä itsesi kasassa…’’
Brazzaville, Kongo
Brazzaville on raunioina. Kaikki on ammuttu hajalle, ehjää taloa ei näy. Hyppään ruosteiseen Peugeotiin ja suuntaan lentokentälle. Kaikki matkatoimistot on ammuttu palasiksi, mutta lennot jatkuvat. Matkalla taksikuski kertoo muutama kuukausi aiemmin käydyistä taiste-
luista. Silloin keskustassa ammuttiin tykeillä, ja kuumassa ilmassa mätäneviä ruumiita oli kaikkialla. Vaikka sota jatkuukin lähellä, vallitsee kaupungissa outo rauha. Ihmiset tarvitsevat ruokansa, bisnes alkaa pyöriä. Kaikki pitävät matalaa profiilia, sillä he tietävät kuinka helppoa on joutua vaikeuksiin. Kävelen päämäärättömästi betonimurskan täyttämiä katuja. En jaksa enää välittää. Brutaalit näyt ovat turruttaneet mieleni. Talojen ikkunat ovat säpäleinä, kirkkojen seinissä on ammottavia aukkoja ja luotien jälkiä. Vastaan tulee panssarivaunuja katot täynnä kivääreitään heiluttelevia punabarettisia sotilaita. Taistelut jatkuvat vielä sata kilometriä lännempänä. Maa jolla on rikkaat öljyvarat, timantteja, kultaa, jalopuuta, loistavat viljelymaat ja kalavedet, kuinka se voi olla näin köyhä ja toivoton? Asukkaitakin vain kaksi miljoonaa. Omat johtajat
ja ulkomaiset yritykset ovat vieneet vaurauden, ja se vähäkin mikä oli jäljellä, on ammuttu raunioiksi. Alan saada vasta heikon aavistuksen siitä mitä paikalliset ovat kokeneet.
Elokuu
Nairobi, Kenia
Kaupunki tuntuu Kongon jälkeen sivistyksen kehdolta, turvalliselta ja mukavalta. Ilmoittaudun halvalle safarille. Maisemat ovat kauniita, ja näemme uskomattoman määrän eläimiä, mutta minun on vaikea puhua muiden turistien kanssa. Suurin osa on tullut Afrikkaan vain safaria varten. Monilla on täydelliset safarivarusteet maastohousuineen, liiveineen ja hattuineen, parilla on metsästyspuukko vyöllä. Ohittaessamme pientä kylää kanssamatkustajani vilkuttavat auton ikkunoista innokkaasti paikallisille. Masaisotureiden jälkeläiset vilkuttavat takai-
sin hiukan vaivautuneesti. Kylän ohi on kulkenut päivittäin kymmeniä autoja safarituristeja jo vuosikymmeniä. Autoista vilkuttaneet valkoiset häviävät horisonttiin veljeyden lämpöä uhkuen, paikalliset jatkavat elämäänsä köyhyydessä. Rummutusta, heimoja, norsuja ja seeproja, leirinuotioita, tarinoita leijonanmetsästyksestä. Sitä näemme ja koemme viisi päivää. Ei mitään liian rosoista, vaan sopivasti eksotiikkaa ja suurta seikkailua. Harva edes haluaa nähdä enemmän.
kerrankin vain sekoittua massaan. Ilma on kirkas, ja Saharan valtava tyhjyys levittäytyy allamme. Palaan mielessäni puolen vuoden takaiseen karavaanimatkaan ja huomaan edes joidenkin muistojeni alkavan vihdoin kaunistua.
Nairobi-Zürich
Lentokoneen pyörien irtautuessa maasta oloni on tyhjä. Rikkaus, köyhyys, loputon epäoikeudenmukaisuus ja vääryydet, se kaikki muodostaa uskomattoman kokemusten ja tunteiden sekamelskan, jota en halua edes yrittää vielä ymmärtää. En halua kokea tai nähdä mitään. Haluan
Matkalla viidakon halki Ngaton kylään. Lähimmälle tielle on neljän päivän matka.
Näkymä Calabarista, Kaakkois-Nigeriasta. Tummat pilvet täyttävät taivaan hetkeä ennen myrskyn puhkeamista
Yamoussoukro Norsunluurannikon virallisen pääkaupungin, Yamoussoukron, historia on erikoinen. Paikalla sijainnut Ngokron kylä sattui olemaan maan entisen pres identin Felix Houphouët-Boignyn kotikylä. Valtaan päästyään hän muokkasi kylästä uutta pääkaupunkia ja nimesi sen äitinsä mukaan Yamoussoukroksi Keskelle viidakkoa nousi monumentaalisia rakennuksia yksi toisensa jälkeen. Vuonna 1983 presidentin unelma toteutui, ja Yamoussoukrosta tuli Norsunluurannikon virallinen pääkaupunki. Yamoussoukron kuuluisin rakennus, basilika Notre Dame de la Paix, rakennettiin ennätysvauhtia reilussa kolmessa vuodessa. Se on lähes täydellinen Rooman Pyhän Pietarin kirkon ko-
pio. Paavin toivomuksesta kupoli on hiukan matalampi, mutta katolle pystytetyn, valtavan kultaisen ristin ansiosta se on maailman korkein katedraali. Graniitista ja marmorista rakennetussa katedraalissa on 36 suurta, 30 metriä korkeaa värilasi-ikkunaa, 7 000 istumapaikkaa, seisomatilaa 12 000 ihmiselle ja marmorista tehdyllä piazzalla teoriassa vielä tilaa 300 000:lle. Massiivisten kivipylväiden sisällä kulkevat hissit. Edesmennyt presidentti Houphouët-Boigny väitti rahoittaneensa laajaa paheksuntaa herättäneen 800 miljoonan dollarin rakennushankkeen kokonaan omasta taskustaan. Pääkaupungin suurelliset rakennukset ovat jo alkaneet rapistua; italialainen marmori ei kestä trooppista ilmastoa.