Pakinaa

Nyt on niin viimeisen päälle muotia katsoa peiliin ja etsiä virheitä itsestä ja tekemisistään, kun asiat eivät tunnu sujuvan. Vaikea tajuta, että kuvastin heijastaisi muuta kuin olevaa maailmaa nurinperisenä, mutta ehkä omaa muotoa tarkkailemalla voi paljastua myös historia.

Taiteilijat katselevat usein keskeneräisiä teoksiaan peilistä, koska silloin sommittelullisia seikkoja voi tarkkailla uusin silmin. Saattaisiko siis peilistä olla apua pyörän mallaamisessa viimeisen päälle näyttelykuntoon? Pienellä kokeilulla löysin heti muutamia asennusvirheitä mummupyörästäni. Kuvastin kertoi, että satula oli pari piirua nokallaan ja takalokasuojassa oli tyhjä kohta siinä missä aiemmin ruukasi olla kissansilmä.

Peilin kautta saattoi kuin ulkopuolisena arvioida myös pyörän maalauskoristelua. Olin joutunut maalaamaan aiemmin rumasti ylimaalatun pyörän kokonaan uudelleen. Työn edetessä etukäteen mietittyä maalausratkaisua on hankala arvioida ja kehitellä ilman kehittynyttä itsearviointikykyä. Peilistä huomasin heti, kuinka huonot värit olinkaan valinnut: eiväthän ne sopineet ollenkaan toisiinsa, eivät pyörän tyyliin, eikä valittu värisommitelma ollut sen kummemmin onnistunut. Nyt tiedän, kuinka homma tulee hoitaa, jos joskus satun vielä pensseliin tarttumaan. Hankin nimittäin straippausvälineet tästä lehdestä lukemani artikkelin innostamana.

Peilin ei tietenkään pidä antaa hämätä. Jos kuva kertoo ketjujen olevan väärällä puolen pyörää, se johtuu vain tästä peili-ilmiöstä, eikä rattaita kannata ruveta vaihtamaan toiselle puolen pyörää, vaikka semmoisiakin kummastuksia on nähty. Ehkä joku onkin tulkinnut peilikuvaa väärin, mene tiedä.

Parhaimmillaan kuvastin on kyllä silloin, kun pyöräilijä tarkastelee itseään, kuskia, ajajaa. Tässä on mahdollista lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla: sekä kuskin habitus, maskeeraus että vaatetus.

Pyöräilijän asu on funktionaalinen. Ajaessa ei saisi tulla hiki. Sateella ei pitäisi kastua. Hame ei saisi juuttua pinnojen väleihin. Eivätkä puntit saisi juuttua ketjuihin, eivät edes mustua rasvasta. Monilla vanhoilla veloilla alkaa olla sen verran kehittynyt keskivartalo, että ilman peiliä ei alapäähänsä näekään. Lahkeiden leikkaus, pyykkipojan sävytys muuhun asuun sopivaksi ja kengistä roikkuvien nauhojen pituus voidaan varmistaa kokovartalopeilistä. Vaatetuksen arka kohta on tietenkin vatsan tienoo, jos sellaisen on sattunut ansaitsemaan. Parempi on jättää napit auki kuin kiristämään. Rummunkalvon kireäksi viritetty villapaita olisi myös hyvä leikata villatakiksi. Flanellipaidan sopivuus muun asun kanssa on makukysymys, johon paremman vastauksen kuin peililtä voi saada vastuunsa tuntevalta matkakumppanilta.

PAKINA Katsotaan peiliin

Kerro kerro kuvastin, minne satulani piilotin.

Maskeerauksessa täytyy pitää mielessä aikakausi ja viiteryhmä, jota ajaessaan haluaa edustaa. Sutaria markkeeraava asu edellyttää myös mustia käsiä ja nokitahroja naamalla. 1920-luvun pyöräilijärouvalla on hyvä olla polkkatukka ja punatut huulet jatsimekon lisäksi. Taidankin mennä opettelemaan näitä asioita suven Pellava-ajoihin.

No se vartalon itsearviointihan on sitten oma kysymyksensä, johon ei saa luotettavaa vastausta ajotoverilta, eikä oikein peililtäkään. On hyvä muistaa, että muut ovat tottuneet sinuun juuri sellaisena kuin olet, vaikka toisaalta joidenkin mielestä saattaisit olla vielä paremman näköinen pienen treenauksen jälkeen. Joten ei muuta kuin paljon ajelua ja täysin rinnoin mukaan näyttämään pyöräilyn villi ihanuus niille, jotka eivät vielä ole siihen valaistuneet.

TEKSTI KETJUPOLTTAJA PIIRROS SANNI LAHTINEN