Elämä Watsonin kanssa

Vuosikymmen kuulostaa pitkältä ajanjaksolta ihmisen elämässä, mutta polkupyörän osan iäksi se on liian lyhyt. Kotkassa asuvan, entisen Ilmavoimien koelentäjän Jyrki Laukkasen mielestä kohtuullinen polkupyörän osan toiminta-aika on vähintään 20 vuotta. Juuri 71 vuotta täyttänyt Laukkanen on joutunut vaihtamaan etu- ja takapyörät jo useaan otteeseen, niin kauan hän on samalla pyörällä polkenut.

Gloster Gauntlet ja Watson Kymin lentokentän Ilmailupäivillä elokuussa 2012. “Olin 12-vuotias ja oppikoulun toisella luokalla, kun isän kanssa lähdettiin Liiton kauppaan ostamaan minulle oma polkupyörä. Siellä oli myymälässä jäljellä yksi sellainen SOK-merkkinen, vanhanmallinen musta pyörä, jonka hinta oli 9 500 markkaa. Uudet Jupiter-merkkiset pyörät maksoivat 17 500 markkaa. Isä sanoi, että kyllä sinä tuollaisen uudenkin saat. Mutta halusin sen vanhan mustan.”

Siitä huhtikuisesta päivästä vuonna 1955 alkaen mies ja pyörä ovat olleet erottamattomat. Ensimmäisinä kesinä tehdyt pyöräretket omalla polkupyörällä avasivat nuorelle Jyrkille kotiseudun täysin uudesta näkökulmasta.

“Näköala laajeni, kun pääsi ajelemaan muutakin kuin Kirkkokatua. Laajensin reviiriä Karhulaan, Kymiin, Pyhtäälle ja kävin aina Haminassa ja Anjalan puukirkolla saakka. Ja sitten kun aloin ilmailua harrastaa niin tällä sitä mentiin lentokentälle 15 kilometriä suuntaansa.”

Pyörällä lentämään Ilmailu olikin ainoa asia, joka polkupyörän lisäksi nuorta Laukkasta kiinnosti. Purjelentoharrastus kasvoi toiveeksi ryhtyä lentäjäksi. Musta polkupyörä oli Kymin kentällä niin tuttu näky, että Ilmailukerhon pojat alkoivat kutsua sitä Watsoniksi. Uskollinen

apulainen se on ollutkin, ja tavalla tai toisella mukana kaikissa Laukkasen lentäjänuran vaiheissa.

“Kun menin Helsinkiin opiskelemaan diplomi-insinööriksi, vein pyörän sinne, ja sitten kun menin Halliin harjoittelijaksi 1960-luvulla niin mulla oli polkupyörä siellä.

Kauhavalla Ilmasotakoulussa pyörä ei ollut mukana, mutta odotti säilössä kotikaupungissa Kotkassa.

“Mutta sitten taas kun menin Rissalaan vänrikiksi, polkupyörä oli Kuopiossa ja miä kävin sillä sitten töissä, 20 kilometriä oli matkaa Rissalan kentälle.”

Watsonin kyydissä Laukkanen on taittanut kolme pidempää matkaa. Vuonna 1964 teekkaripoika polkaisi Valmetin harjoittelupaikastaan Kuoreveden Hallista 260 kilometriä kesäloman viettoon Kotkaan.

“Seuraava pitkä reissu oli vuonna 1969 kun olin Rissalassa vänrikkinä. Kun alkoi värvättyjen kesäloma, ajoin juhannuksena 360 kilometrin matkan yhtä soittoa 19 tuntia 45 minuuttia. Lähdin keskiyöllä juhannusaattona ja olin sitten perillä Kotkassa 19.45. Kesälomaa oli kaksi viikkoa ja halusin polkupyörän mukaan, jotta pääsin kulkemaan Kymin kentälle. Ajattelin, että sehän on mukavaa ajaa matka polkupyörällä.”

Laukkanen oli harjoitellut koko kevään 120 kilometrin lenkeillä, omien sanojensa mukaan totuttaakseen pyrstöpuolen satulaan ja oppiakseen ylläpitämään oikean matkavauhdin, 18 kilometriä tunnissa. Hallissa Laukkanen teki pitkän uran Ilmavoimien koelentäjänä, vuosina 1971–2002. Pienessä kylässä koelentäjän tunnisti jo kaukaa, lentäjänhaalariin pukeutuneen miehen polkemassa Watsonilla kentän laidalla, nahkainen salkku tangolla roikkuen.

“Kun jäin eläkkeelle ja olimme perheen kanssa muuttamassa takaisin kotiseudulle Kotkaan, vaimo ei antanut ajaa polkupyörää Kotkaan vaikka olisin halunnut. Piti tuoda sitten peräkärryssä”, Laukkanen harmittelee hymyillen.

Eläkkeellä oleva lentäjä pitää itsensä kiireisenä kirjoittamalla ilmailuaiheisia tietokirjoja, urheilemalla, sekä tietysti lentämällä ja huoltamalla Karhulan Ilmailukerhon lentokoneiden lisäksi polkupyöräänsä. ”Vaikka pyörä on hyvä, se vaatii jatkuvaa huoltoa. Teen joka vuosi täydellisen vuosihuollon, jossa puran koko pyörän täysin osiin. Avaan pyörän keskiöt, otan laakerit pois ja puhdistan pinnat, ja korvaan kuluneet laakerit tarpeen mukaan uusilla. Kyllä tää on ollut hyvä pyörä, 3000 kilometriä tulee mittarin mukaan poljettua vuodessa, mikä on ihan hyvä määrä kun ei varsinaisesti harrasta pyöräretkiä vaan tämä on niin-

Pyörä vaatii jatkuvaa huoltoa

kuin hyötypyöräilyä, eli pyörää käytetään paikalliseen liikkumiseen. Koskaan en ole laskenut, kuinka monta kertaa olen Kymin kentälle polkenut, pitäisi tarkistaa lentopäiväkirjasta.”

Laukkanen on keräillyt pyöräänsä varaosia sieltä sun täältä. Onneksi paikallisista, vuosikymmeniä toimineista pyöräliikkeistä, kuten Himasen pyöräkorjaamo, Salomaa Pyörämestari ja polkupyöräliike Koskenkorva, on löytynyt apua. Esimerkiksi alunperin 1990-luvulla Watsoniin asennettu toinen Duomatic-vaihteisto piti kulumisen takia jälleen vaihtaa uuteen muutama vuosi sitten. Himasen pyöräkorjaamosta löytyi vielä yksi Duomatic-vaihteistokeskiö nuortenpyörän varatakapyörästä, josta vaihteisto purettiin ja pinnattiin uuteen täysikokoiseen pyörään.

19-vuotias Jyrki Watsonin kanssa kentällä keväällä 1961.

“Alkuperäisiä osia ovat etuhaarukka, etulokasuoja, runko, poljinkampi, jalka, ketjusuoja, takalokasuoja ja tavarateline. Satula on neljäs, takapyörä neljäs, etupyörä kolmas, ohjaustanko kolmas, matkamittari toinen, pirikello toinen”, Laukkanen luettelee.

“Lukko on samanmallinen kuin alkuperäinenkin, se on jo toinen mutta ne oli tuollaisia silloin. Niitä ei enää saa mistään, onneksi aikanaan jemmasin niitä. Se on toinen lukko, ensimmäinen ei kestänyt kuin 40 vuotta.”

Yksi osa pyörästä puuttuu, nimittäin etumerkki.

“SOK-merkki irtosi joskus jo 1950-luvun lopulla. Laitoin sen talteen arvotavaralaatikkoon muiden irtomerkkien kanssa, mutta en ole sitä vuosikymmeniin löytänyt. Se kun vielä olisi, niin Watson olisi kuin back in the old days.”

Varaosat paikoitellen kortilla Aina ei ahkera huoltaminenkaan ratkaise vanhuudesta aiheutuvia ongelmia. Viimeisin tilanne oli Laukkasen mukaan tiukka paikka, ja varaosien puute oli aiheuttaa Watsonin liian varhaisen eläkkeelle jäämisen.

“Toissavuonna tämä poljinkammen keskiö alkoi pitää pahaa meteliä ja kun avasin sen, niin kierteellä oleva toisen puolen laakeriholkki oli irronnut laakeripintaosasta ja käytännössä se oli käyttökelvoton. Ensimmäinen ongelma oli se, että miten saa sen ohuen kierteellä kiinnitetyn sisäholkin pois tästä keskiöstä. Vaimolta lainatuilla askartelupihdeillä viimein onnistuin. Toinen ongelma oli se, että mistä saa uuden semmoisen laakeriholkin. Koskenkorvassa ei ollut sellaista. Himaselta löytyi vain oikealle puolelle. Tarvittava vasen puoli löytyi sitten Salomaan miljoonalaatikosta. Se oli käytetty osa siellä romukasassa, mutta sain sen paikalleen ja se on toiminut. Sitten samana kesänä sukulaismiehen vanhan tädin pyörästä kesämökiltä löytyi lähes uudet laakeriholkit, että nyt on varaosat molempiin”, Laukkanen kertoo ja hiljenee hetkeksi.

“Jos ei olisi löytynyt osia, sillä ei olisi voinut ajaa koska tää olis ollut hölkönkölkön”, hän sanoo ja naputtelee ruuvimeisselillä keskiötä.

“Se ois ollu no flying. Eli se oli murheena että Watsonilla ajo olisi saattanut loppua.”

Mitä jos olisi loppunut? Laukkanen on hetken hiljaa ja tokaisee sitten puoliksi vakavissaan:

“En ajattelekaan niin pahoja asioita”.

Vanhan pyörän arvoa ei mitata rahalla Vanha Watson ei ole ainoa menopeli, jonka varaosien huono saatavuus aiheuttaa Laukkaselle päänvaivaa. Toinen on Gloster Gauntlet, toisen maailmansodan aikainen kaksitasoinen hävittäjä, joka on ainoa laatuaan jäljellä oleva, ja vieläpä lentokuntoinen yksilö maailmassa. Laukkanen on sen ainoa pilotti. Konetta säilytetään Karhulan Ilmailukerhon Lentomuseossa, jossa se on yleisölle nähtävillä useiden muiden Ilmavoimien vanhojen koneiden kanssa. Laukkanen lentää Gauntletilla kesäisin ilmailunäytöksissä Etelä-Suomessa. Gloster Gauntletin varaosia etsitään tarvittaessa museoita myöten, ympäri maailmaa. Laukkasen mukaan Watson on tässä suhteessa helpompi huollettava.

“Polkupyörään on kuitenkin helppo löytää osia, vaikka niitä ei tehdä enää. Ensimmäinen kammen

Kirjoittaja haluaa kiittää Mikko Råbergia, joka löysi uuden SOK-etumerkin Watsoniin haastattelun tekemisen jälkeen!

Jyrki nauttii pyörän korjaamisesta. Hän poikkeaa vielä usein kotikentälleen pyöränsä kanssa niin kuin ennen muinoin.

keskiö kesti 56 vuotta, eli mulla on vielä 48 vuotta aikaa ennenkuin tarvii vaihtaa se.”

Laukkanen huoltaa Watsonia diplomi-insinöörin tarkkuudella. Vuosihuollon ja jokakesäisen maalauksen lisäksi hän tarkistaa ja puhdistaa pyöränsä kerran kuukaudessa. Välineilläkin on arvonsa.

“Sitten vielä pannaan ilmaa renkaisiin että ei lyö palstoille. Tällainen pieni pumppu on ruotsalaisvalmisteinen ja ehdottoman hyvä, mahtuu taskuun ja on toiminut luotettavasti jo kymmenen vuotta, ja vieläkin toimii”, hän sanoo ja pumppaa Watsonin renkaat.

“Se on tämmöinen vanha perinnepyörä, mitä perikunta sille sitten tekee niin en tiedä, mutta toivottavasti eivät hävitä, jos ei kukaan tätä käytä asiallisesti niin tänhän voi pistää Ilmailumuseoon. Kävin USA:n Ilmavoimien museossa, ja nämä Wrightin veljekset kun olivat polkupyörämekaanikkoja alunpitäen, niin siellä museossa oli kuin olikin Wright-veljesten tekemä polkupyörä. Siitä sanoin kaverilleni Antille, että kyllä sen Watsoninkin voisi heittää museoon kun Wright-veljesten polkupyöräkin on museossa”, Laukkanen nauraa, selvästi tosissaan.

“Sillä on tunnearvoa enemmän kuin hintalappuun voi laittaa. Se on aina ollut peikkona mielessä, että mitä jos se varastetaan. Kaverit jatkuvasti kyselevät, että myytkö miljoonalla, mutta ongelma on se että jos tästä luopuisin, en saisi enää nukuttua. Museoon voisin antaa miljoonasta. Eletty melkein koko elämä yhdessä. Minä ja Watson-polkupyöräni.”