Mielenterveyden keskusliitto
Terapiassa olen oppinut suhtautumaan itseeni myötätuntoisemmin ja hidastamaan tahtia. Helppoa se ei ole ja matka on vielä kesken. Terapeutin sanat ”olet hyvä ja arvokas ihminen vaikka et tekisi yhtään mitään.” olivat käänteentekevät. Olen aina arvottanut itseäni sen mukaan, kuinka paljon saan aikaan ja miten hoidan työni. On ollut tervettä oppia ajattelemaan, ettei maailma kaadukaan vaikken olisi suuna päänä tekemässä koko ajan jotain.
Toipumaan minua on auttanut lepo, terapia, koirani ja yin-jooga. Koirani on ollut ehkä parhain terapeuttini. Se vaistoaa mielialani ja singahtaa sohvalle viereeni, kun mieleni on maassa. Koirani on saanut kuntoni kohoamaan, sillä lenkeille on lähdettävä säässä kuin säässä. Liikunta on hyvä lääke myös mielelle. Metsälenkeillämme yritän keskittyä huomioimaan ympäristöä; puiden värejä, lintujen ääniä. Nuo hetket maadoittavat hyvin tähän päivään ja auttavat jaksamaan.
Valot pimeyksien reunoilla 43
Uusi vuosi – Uusi elämä. Ne asiat auttoivat.
Muistan kun söin lääkkeitä ja oli pahin räntäsade marraskuussa, niin ajattelin: ” miten jouluinen ilma ”. Silloin nauratti ja tiesin, että nyt jokin vaikuttaa mieleeni.
Tietynlainen itseanalysointi auttoi todella paljon. Pystyin asettamaan asiat oikeaan järjestykseen.
Puhuminen mieheni kanssa, kirjoittaminen, urheilu, uusi työ, musiikki, ihan uudet erilaiset kuviot sen myötä… Elämänilon tavoittaminen uudelleen omaan elämään.
Anna 60
Tässä auttaa ja tukee myös poikaystävä, joka on ollut korvaamaton tuki.
Olen surullinen, että sairastuin. Tunsin pelkoa, ahdistusta, epätoivoa ja liikutusta sekä kiitollisuuttakin. Olen tyytyväinen kuitenkin, että asiat ovat menneet kuten ne ovat menneet. Olen tyytyväinen siihen, että minulla on vielä mahdollisuus palata työelämään. Ajattelen, että ikinä ei ole liian myöhäistä.
Toipumisessa minua on auttanut ajatus siitä, että elämä on matka. Tulee vastoinkäymisiä, ja tulee myös hyviä hetkiä. Yritän nauttia ja elää hetkessä. Ajattelen, että pystyn mihin vaan, ja saavutan mitä ikinä haluan. Kuitenkin itseäni kuunnellen ja olemalla kärsivällinen sekä ystävä itselleni.
Maria 31
Eniten minua matkalla uupumuksen kanssa auttoi tietysti läheisten tuki, oli kyseessä sitten fyysisistä asioista tai henkisistä, mutta suurin apu oli hyväksyntä minulta itseltäni, ”Minun ei tarvitse tehdä mitään, minä saan levätä. ”
Anni 32
Aloitin siis terapian, jonka ytimessä oli itseni kohtaaminen. Miten oppisin rakastamaan itseäni ehdoitta ja miten oppisin ottamaan täyden vastuun omasta elämästäni. Ei enää muiden syyttelyä, vaan katse rohkeasti peiliin! Olin kuin tietokone, jonka vanhoja asetuksia lähdettiin purkamaan ja matka kohti alkuperäisiä asetuksia alkoi.
Terapian aikana sain ymmärrystä siitä, miksi itsetuntoni oli niin huono ja miten minua olivat ohjanneet omat traumani ja uskomukseni. Pelot olivat pääroolissa, sillä minussa asuivat mm. valtava hylkäämisen pelko ja hyväksytyksi tulemisen tarve.
Minua ohjasivat myös ulkopuolisten tahojen asettamat asetukset sekä arvot. Näitä asetuksia olivat asettamassa tietysti oma perhe, yhteiskunta, koulut, työpaikat ja niin edelleen. Myös isovanhempieni ja vanhempieni kantamat sota-ajan traumat olivat siirtyneet minuun ja tietämättäni osaltaan ohjanneet toimintaani. En tiedä mistä löysin rohkeuden, mutta minä päätin, että sukupolvilta toisille jatkuneet kaavat katkeavat minuun, jottei tyttäreni tai tulevien lastenlasten tarvitse enää kantaa sellaisia taakkoja.
Madam Freedom 55
Olen jaksanut aloittaa nyt kaksi uutta teamsissa kokoontuvaa harrastusta, vaikka olen uupunut. Ne harrastukset tuovat sisältöä elämääni kotona, piristävät. Unettomuuskin näyttää olevan taakse jäänyttä elämää.
Minulle on viime kesänä muodostunut jokin tuttavuus muiden ihmisten kanssa. Mutta olen välillä niin väsynyt, etten jaksa hoitaa ihmissuhteita, vaikka olen nukkunut pitkän yön. Minulla on ihmisten torjunta päällä. Tykkään olla vain teams-palavereissa.
Aada 58
Sain uupumukseeni työterveydestä jonkin verran apua, mutta apu ei ollut jotenkin riittävää tai siinä ei tunnistettu ongelman laajuutta. Sain sittemmin työhön palattuani pienen romahduksen ja jouduin turvautumaan julkiseen terveydenhuoltoon, josta sain siihen hetkeen todella hyvän avun. Lääkityksen ahdistukseen ja lisäksi keskustelukertoja sairaanhoitajan kanssa. Myös kaikenlaisesta aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta on ollut suuri apu toipumismatkalla.
Toipumisessa minua auttoi keskittyminen pieniin hyviin asioihin. Rauhallinen ulkoilu ja luonto on olleet tärkeitä. Voimien palautuessa liikunnasta on ollut apua ja iloa.
Tulevaisuuden ajattelu positiivisemmassa valossa ja vaihtoehtojen näkeminen on ollut tärkeää. Myös konkreettisten muutosten suunnittelu auttoi paljon. Uupumus ei johda mihinkään, jos ei itse pysty tekemään muutoksia elämässään ja toiminnassaan.
Läheisten kanssa keskustelu avoimesti auttoi jaksamaan ja näkemään asioita toisessa valossa. Aiheeseen liittyvän kirjallisuuden lukeminen oli tärkeää. Kirjallisuus auttoi ymmärtämään miksi on tapahtunut kuten on tapahtunut. Se toimi myös ikään kuin vertaistukena ja antoi uskoa tulevaisuuteen.
Eerika 34
Kelan terapia ja jatkona itse maksettu terapia. Koska koin, että työterveyden ja työnantajan toimet eivät auttaneet, ja jatkoin töissä uni- ja masennuslääkkeiden myöten, uuvuin täydellisesti.
Työuupumus/masennusryhmä Kelan kautta, jossa oli kolme viikon jaksoa, oli tarpeellinen. Toki siellä lähdettiin perustana siitä, että henkilö palaa töihin. Itselleni töihin, mihin tahansa, paluu tuntui tukehduttavalta. Kun henkilökunnan kanssa perusteellisesti ensimmäisellä jaksolla keskustelin, että oma tilanteeni saattaa olla sellainen, että en jaksa, kykene enkä enää edes halua palata ansiotyöhön, kuntoutus alkoi sujua paremmin. Sanoin, että lähtökohtani ja tavoitteeni on palata omanlaiseen elämään, jaksavaksi vaimoksi ja isoäidiksi, ei enää kenenkään muun velvoittamaan, ja kun se hyväksyttiin tavoitteekseni, hengittäminen ja oleminen, eteenpäin katsominen tuli helpommaksi, tavoitteellisemmaksi.
Eniten minua auttoi päätös jättää työni, jossa uuvuin. Tietoisuus siitä, että en koskaan palaa samaan paikkaa, alkoi helpottamaan oloani. Ja erityisesti se, että halusin keskustelun työterveyden, esimiesten, henkilöstöosaston ja luottamusmiehen kanssa, jotta sain kertoa, miten koin uupumisaikani ja kohteluni; mitä olisin odottanut ja edellyttänyt työnantajan puolelta.
Sairausaikani oli pitkä, it-järjestelmät ”heittivät minut ulos rekistereistä”, työterveyden laskut tulivatkin suoraan minulle kotiin maksettaviksi, vaikka kuuluivat työnantajalle, työnantajan mukaan tuhansien työntekijöiden työpaikassa ei ollut katsottavissa mitään muuta työtä kuin oma vaativuusasteeni jne. Työsuojeluvaltuutettu kiisti, että olisi tapahtunut mitään laitonta. No, varmaan laitonta ei tapahtunut, mutta näin vakavaa uupumusta ei osattu käsitellä. Myöhemmin sain kuulla, että työuupumuksia oli pilvin pimein, joten ilmeisesti asiat haluttiin lakaista maton alle.
Mutta itse koin todella oikeutetuksi ja tarpeelliseksi saada käydä tällaisen keskustelun, koska tuntui, että olen itse syyllinen tilanteeseeni.
Kun voimat ovat kadonneet, on todella, todella vaikeaa pitää omia puoliaan.
Päivi 55
Sain sairaalasta ja mielenterveystoimistosta apua. Eniten minua auttoivat toipumaan alkuvaiheessa pelkkä osastolla makaaminen (noin 2 viikkoa, pelkkää syömistä, nukkumista ja kylpyammeessa loikoilua). Päiväosastolla olemisesta oli hyötyä sekä kotiin saadusta avusta. Myös lääkkeet olivat merkittävässä roolissa, jotta sain uupumuksen selätettyä.
Hiljentymismeditaatio Sahaja Yoga, joka on maksuton kaikille, toi voimia ja antoi toivoa tulevaan. Olen harjoittanut sitä yksin ja ryhmissä.
Luonnossa liikkuminen, pelkkä kävely päivittäin oli erittäin merkittävää. Alkuun en jaksanut lähteä ulos ollenkaan, myöhemmin tein pieniä lenkkejä lisäten niitä useisiin kertoihin viikossa. Parempi useasti kuin liian pitkiä lenkkejä, joilla voi kuormittaa itseään.
Ymmärtävät ystävät koin erittäin tärkeänä sekä luotettavat ystävät, joiden kanssa pystyi puhumaan omista tuntemuksista ilman, että niitä vähäteltiin.
GittaIina 55
Suuri merkitys toipumiseeni oli myös sillä, että hyväksyin toipumisen vaativan aikaa sekä sallivuutta. Se, että sallin itselleni luvan olla väsynyt ja poikki. Sallin myös itselleni sen, että olen ihminen, joka on myös tarvitseva: uni, hyvä kohtelu, keskustelut, lepo, oma aika, itselle tärkeät asiat ja ihmiset. Lisäksi sallin taas tehdä itselleni mielekkäitä asioita, joille ei ollut tilaa huonon parisuhteen aikana eli noin kymmeneen vuoteen. Suurin sallivuus kohdistui tunteisiin. Sallin itseni olla herkkä ja tunteellinen: oma itseni. Hyväksyin myös lopulta sen, että olen persoonana helposti asioista ahdistuva, vaikkakin alkuun pidin diagnoosia kyseenalaisena. Sallivuus tarkoitti myös sitä, että minun piti opetella rajaamaan elämästäni pois kuormittavia tekijöitä. Erityisesti ihmisiä. Halusin antaa kaiken jaksamiseni niille, jotka sitä eniten tarvitsivat eli omille lapsilleni, koska heitä en halunnut enkä voinut rajata elämästäni pois. Tuttavapiirini kapeni huomattavasti, ja jäljelle jäivät vain ne muutamat, joita aidosti pystyin sanomaan ystäviksi.Ihmisille rajojen asettamista helpotti se, etten tehnyt asioista numeroa. Jätin vain vastaamatta puheluihin ja viesteihin.
Kolmannen uupumiseni vältin sillä, että tein itselleni parempia valintoja heti, kun tutut ahdistumisen oireet alkoivat taas näkyä: jatkuva herkistyminen, itkeminen ja unettomuus. Tässä vaiheessa osasin myös jo sanoittaa ääneen, että olen ahdistunut ja jos en tee pian asioille jotain, uuvun. Oireiden myötä olen myös oppinut tunnistamaan, mitkä positiiviset asiat auttavat minua pysähtymään ajatuksieni äärelle: hiljentyminen, luonto, lepo ja syvälliset keskustelut. En enää hiljennä ajatuksiani, vaan enemmin kuuntelen ja pysähdyn niiden äärelle, koska silloin voin olla aidosti rehellinen itselleni.
Honesty 40
Täytin aikaani vapaaehtoistyöllä ja verkkoluennoilla ja -koulutuksilla. Koronan pahimman otteen hellitettyä pääsin vapaaehtoistyöhön paikan päälle ja tapaamaan ihmisiä. Se oli helpottavaa, mutta toisaalta ahdistus oli edelleen jokapäiväistä. Psykiatrinen sairaanhoitaja laittoi minulle lähetteen psykiatrille Kelan kuntoutuspsykoterapiaa varten. Samalla käynnillä pyysin uuden ahdistuslääkkeen, ja se vihdoinkin toimi vieden jatkuvan ahdistuksen pois.
Minulle myönnettiin Kelan kuntoutuspsykoterapia, ja löysin psykoterapeutin uskomattoman nopeasti ja kuntoutuspsykoterapia alkoi. Toipumiseni alkoi edistyä päästyäni vihdoin käsittelemään kaikkea elämässäni tapahtunutta.
Syksyllä osallistuin Mielenterveyden keskusliiton verkkokurssille, ja tältä kurssilta sain vinkkejä ja ennen kaikkea voimia lähteä taistelemaan oikeuksistani te-palveluissa ja kuntakokeilussa.
Kolme vuotta minulle oli sanottu, että työkykykartoitusta ei ole mahdollista saada, niitä ei tehdä, ja tältä kurssilta kuulin, että siihen on mahdollisuus ja oikeus pyydettäessä päästä.
Kuntoutus oli kohdallani oikea ratkaisu. Pääsen kokeilemaan jaksamistani ja rajojani ilman pelkoa karenssista ja selvityksistä, jos jotain ongelmia tulee eteen. Työnhakuni on voimassa, mutta minulla ei ole työnhakuvelvoitetta kuntoutuksen aikana, ja tulona on kuntoutusraha. Kuntotuspsykoterapia päättyi kahden vuoden jälkeen.
Tällä hetkellä voin hyvin, ja elämässäni asiat ovat hyvin.
Katri 54
Tämän tilan kääntymiseen menee kauan ja koska sekä mieli että keho uupui samalla, on vaatinut melkoisesti uuden opettelua, vanhan poisjättöä sekä mielen malttia. Mutta tahto on kova ja uskoa löytyy että täältä vielä noustaan ja tämä uupumus hoidetaan niin että voi elää ja olla ilman että tarvitsee miettiä onko vauhtia tai stressiä liikaa.
Satu 48
Sain apua ja tukea työterveyshuollosta, lääkäriltä ja psykologilta sekä ystäviltä ja läheisiltä. Tunnistin, että apua olisi pitänyt hakea jo paljon aiemmin. Lääkityksen avulla aloin uudelleen pikkuhiljaa nukkumaan täysiä öitä. Pikkuhiljaa jaksoin enemmän olla sosiaalinen.
Toipumisessa auttoi eniten aika. Se, ettei pakottanut itseään pirteäksi ja jaksavaksi. Ymmärrys siitä, että oli uupunut ja se, ettei sitä ollut itse valinnut. Voimaa toi myös musiikki, jonka vaikutus oli valtava. Soitin voimabiisejäni myöhemmin myös psykologilleni, joka niiden myötä tunnisti askeleita toipumisessani.
Marika 38
Pyrin kasvattamaan omaa kokemuksellista hermostoymmärrystäni listaamalla romahdusten lisäksi kalenteriin mun ”glimmer”-hetket eli kaikki ne elämän valonpilkahdukset, joissa pienen hetken tuikin, loistan, pilkahdan, läikehdin ja hohdan. Glimmer-hetkessä tunnen kehollisesti, että elämässä on jotain järkeä. Se on vertaansa vailla oleva tunne se. Glimmer-hetket ja niin sanottu ”lepo-olo”, jotka on molemmat mulla hyvin kehollisia palautumisen merkkejä, on loistaneet mun kokemusmaailmassa poissaolollaan viimeiset puoli vuotta. Nyt oon samanaikaisesti toipumassa viime keväästä ja sopeutumassa syksyyn 2024. Se on haastanut, ja samaan aikaan koen, että mun elämässä on myös hyvällä tavalla uudenlainen aika menossa.
Ilta 23
Varsinainen toipuminen vei kuitenkin todella kauan. Kogniviitis-analyyttisessä psykoterapiassa opin pikkuhiljaa tunnistamaan syitä uupumiseni taustalla. Opin, kuinka perheessä opitut mallit vaikuttavat siihen, miten näen maailman. Ennen kaikkea opin tunnistamaan, kuinka omilla valinnoillani on vaikutusta jaksamiseeni.
Jälkeenpäin kuulostaa hullulta, etten tiennyt sitä ennen - totta kai omilla valinnoillani kuten nukkumaanmenoajalla, levolla ja tarpeeksi syömisellä on vaikutusta siihen, miten jaksan. En kuitenkaan koskaan ollut oppinut lepäämään tai todella kuuntelemaan itseäni. Olin aina keskittynyt siihen, että jokin tehtävä pitää saada valmiiksi, ja sitten keskityin seuraavaan tehtävään. Vapaa-ajasta oli tullut suorittamista enkä enää huomannut, kuinka väsynyt olin tai edes sitä, mikä vaikutti väsymykseeni, koska se oli pysyvä olotila. Jatkoin vain kuten ennenkin. Tuntui mahdottomalta levätä.
Katja 33
Nykyään kuitenkin pystyn ajattelemaan myös, että olen oppinut ihan hirveästi itsestäni. Välillä harmittaa, että tämä on vienyt niin paljon nuoruudestani, kun olisin vain halunnut nauttia ja elää. Nyt kun totaalisesta romahduspisteestä on vähän yli neljä vuotta, pystyn ajattelemaan, että onneksi olen käynyt näitä asioita jo nyt, jotta voin elää paremman tulevaisuuden. Lapsuudessa oppimani ajatus- ja toimintamallit eivät olisi ikinä tulleet kriittiseen tarkasteluun ellei tätä romahdusta olisi tapahtunut. Mikään ikävältä tuntuva asia ei koskaan tule ”hyvään aikaan”, mutta se tulee, kun sen on tultava.
Itselleni uupumus oli kuin syvä musta kuoppa. Olin niin syvällä, että en uskonut ikinä nousevani ja näkeväni sieltä valoa. Hyvin pitkään olikin pimeää ja yksinäistä. Olen kuitenkin omin voimin, muiden tuella sieltä kivunnut hitaasti ylöspäin, monesti mätkähtäen taas pohjalle. Nyt olen niin korkealla, että näen vielä pohjan, mutta se tuntuu kaukaisemmalta kuin turvallinen vakaa tasanne, joka on nyt lähempänä minua kuin koskaan. Edelleen astun toistuvasti harhaan, mutta korjaan askeleeni nopeammin.
Krista 31
Suurin apu uupumuksesta parantumisessani ovat olleet keskustelut ystävien kanssa. Olen tajunnut, että kaikilla on jonkinasteisia haasteita jaksamisessaan. Olemme kehittäneet ystävieni kanssa työkaluja, metaforia ja käsitteitä, joiden avulla puhumme kuormituksesta tai esimerkiksi levon tai yksinolon tarpeistamme. Erään ystävän kanssa termi “intrisaika” tarkoittaa, että nyt tarvitsee yksinoloa, introverttiaikaa. Toisen kanssa liikennevalot kuvaavat kuormituksemme tasoa - saatamme sanoa, että nyt olen oranssilla, mikä tarkoittaa, että täytyy pysähtyä ja levätä. Yhdessä iloitsemme, kun jompikumpi on saanut oranssin valon muuttumaan vihreäksi. Näiden kautta kuormituksesta on tullut konkreettisempaa, käsinkosketeltavampaa ja sellaista, jota ei tarvitse pelätä. On sanoja ja mielikuvia omalle ololle.
Haaveeni on, että uupumusta ennaltaehkäistäisiin paremmin. Olisi ihanaa, jos jo vanhemmuutta ja perheitä tuettaisiin ja puututtaisiin tekijöihin, joiden tiedetään johtavan uupumiseen. Sen lisäksi olisi tärkeää, että tunnistettaisiin lähipiirissä tyypilliset uupumuksen merkit, kuten väsymys ja ärtyneisyys, ja ohjattaisiin läheinen hakemaan apua. Ja kun apua haettaisiin, terveydenhuollossa otettaisiin vakavasti jokainen, joka sinne tulee. Nyt vanhempana, masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden diagnostisia kriteerejä tuntevana, olen todella surullinen saamastani kohtelusta ja siitä, että vastaanotolle hakeutuminen ja oireistaan kertominen ei riittänyt avun saamiseen, vaan niiden piti pahentua tilaan, joka johti vakavaan masennukseen. Toivon, että apua saisi aiemmin ja helpommin eikä kukaan jäisi liian pitkäksi aikaa yksin.
Katja 33
Työuupumus ei tule hetkessä, niin ei se myöskään häviä hetkessä.
Sanotaan, että työuupumus on tunnollisten ihmisten sairaus, että tämän tyyppiset ihmiset sairastuvat herkemmin muunkinlaiseen uupumukseen. En halua olla enää tunnollinen! En halua näitä kaikkia mahdollisia uupumisen lajeja enää elämääni, sillä taakka alkaa olla liian raskas yhden ihmisen kannettavaksi.
Minna 48
Tarinani on myös matka itseen, omiin arvoihini, omaan hyvinvointiin.
Nimetön
Aloin taas jaksaa. Jaksoin taas puhua lauseilla, laittaa ruokaa, kysellä muiden ihmisten kuulumisia. Jaksoin hengittää. Jaksoin ajatella muutakin kuin vain päivästä hengissä selviämistä. Jaksoin ajatella tulevaisuutta, ja sitä, että ehkä minulla olikin tulevaisuus. Minä jaksoin elää, en vain selviytyä.
Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajanjakson jälkeen, uupumus oli haalistunut lähes olemattomiin. Se ei enää norkoillut nurkissa. Se ei ollut saanut minua mukaansa syvyyksiin. Lisäksi se oli palauttanut varastamansa asiat; jaksamiseni, yöuneni, makuni, tunteeni. Pystyin seisomaan taas suorassa, kun uupumus ei painanut minua enää alaspäin. Pystyin hengittämään keuhkot täyteen ilmaa, aivoissani oli pelkän sumun sijaan taas ajatuksia, eivätkä käteni enää tärisseet.
Lähihoitaja 25
Tässä olen muutaman vuoden laittanut asioita uudelleen tärkeysjärjestykseen. Koti ja puoliso ovat tärkeitä. Voisin olla enemmän läsnäoleva läheisilleni. Jäin kotiin kiillottamaan tiskipöytää. Meillä on paljon kiiltävämpi tiskipöytä aina silloin kun en ole töissä.
Jaksan omaa arkeani ihan hyvin, kunhan siihen ei kuulu työtä. Pystyn vaikuttamaan kalenterin täyttymiseen. Huomaan, että tarvitsen tolkuttomasti palautumisaikaa. Väsyn myös kaikesta kivasta ja ihan vaan ihmisistä.
Hain ja pääsin Työttömien Keskusjärjestön työttömyyden kokemusasiantuntijakoulutukseen. Arvelen, että olen toipunut uupumuksesta sen verran, että jaksan osallistua, varsinkin kun ei ole suuria vaatimuksia sen suhteen, että sillä koulutuksella pitäisi heti tehdä jotain. Voimia tarvitaan sen verran, että saa työstettyä oman kokemustarinan ja suullisen alustuksen siitä. Jännitän aina uusia ihmisiä ja uusiin sosiaalisiin tilanteisiin menoa, mutta kunhan ensimmäisenä lähipäivänä kampesin itseni paikalle, ryhmässä olikin ihan hyvä ja turvallinen olo.
Rosmariini 53
Uupumisesta voi selvitä, vaikka toipumisrauhaa ei siihen kukaan ikinä myönnäkään.. Apua kannattaa silti hakea, sillä kaikille lääkeaineet eivät aiheuta yhtä paljon haittaa tai harmia kuten minulle. Vaikka näkisi vain pienen valon tunnelin päässä, kannattaa katsoa sitä.
Olin yllättynyt miten nopeasti ilo palasi elämääni kun luovuin katkerista ajatuksistani ja lähdin vain pitkille rukouskävelyille aina jos alkoi ahdistaa.
Omat lapsemme menestyvät myös kukin tahoillaan ja tuovat vielä iloa elämään.
Pitää vain muistaa olla armollinen muiden lisäksi myös itselleen.
Pikkusisko
Mutta viimeisimmän romahduksen osalta, minulla kävi käsittämätön onni työterveydessä. Siellä oli vastassa lääkäri, joka kuunteli minua. Työterveys otti hienosti minusta kopin, kun omat voimat ei enää kantaneet. Hoitaja soitti alkuun, kyseli vointiani. Kaikki kontrolliajat varattiin käyntien/soittojen yhteydessä. Lisäksi pääsin lyhytterapiaan, koska työnantajan ottama vakuutus mahdollisti tämän. Siitä pääsinkin kelan tukemaan terapiaan. Lääkäri pysyi koko ajan samana, joka helpotti ettei aina tarvinnut kertoa asioita uudelleen. Ja ennen kaikkea se, että tunsin tulleeni kuulluksi ja nähdyksi. Lääkityksistä keskusteltiin minun kanssa ja mielipiteeni huomioitiin, kun en halunnut aloittaa mielialalääkitystä.
Ehkä se kuitenkin on ollut armollisuus itseään kohtaan, joka auttanut eniten. Sitä huomasi, miten kamalan ankara ja vaativa on ollut. Aina piti tehdä vähän enemmän. Ja luovuin ajatuksesta: ”Niin mutta kun on pakko...pakko tehdä, pakko mennä ym.” Ei ole pakko.
Vireystilojen tunnistaminen on ollut merkittävää, tunnistaa milloin ylivireys ottaa valtaan ja opetella siitä pois. Koin tärkeäksi myös tehdä asioita joista itse oikeasti pidän, eikä vaan tehdä asioita, ”koska näin kuuluu tehdä.” Puhuminen auttoi myös, vaikka alkuun hävetti kertoa ajatuksistaan. En olisi näitä työkaluja oppinut ehkä käyttämään, ilman pitkää terapiaa.
Ja yksi merkittävin oli tiedostaa rutiinien tärkeys. Huolehtia riittävästä unesta, ravinnosta ja itselle sopivasta liikunnasta.
Sielun Sointu
Uupumiseen olen siis saanut apuja eikä yksin ole tarvinnut jäädä. Isoin apu uupumuksen muuttuessa masennukseksi oli ehdottomasti ryhmäterapia ja läheiset. Oli tärkeää saada säännöllisesti ja riittävän usein vertaistukea muilta samassa elämäntilanteessa olevilta. Tämä oli myös hieno ele työnantajalta joka tarjosi mahdollisuuden terapiaan ja vielä niin että siihen sai käyttää työaikaa.
Myös perhe on ollut tärkeässä roolissa avun ja toipumisen kanssa. Ilman apuja olisi ollut liikaa taakkaa kannettavana niissä hetkissä kun ei vaan jaksanut. Onneksi näissä kohdin vetovastuun ja huolehtijan roolin otti joku muu, jotta pystyin hetkellisesti keskittymään vain lepoon ja rauhoittumiseen.
Uupumisesta toipuminen vie aikaa eikä toipumisen kanssa saa olla kiire. Pitää olla malttia eikä itseään kannata patistaa eikä pakottaa asioihin jotka kuormittavat. On kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä kuormittavuudesta. Itsellä auttoi jo suunnattomasti se tieto että oli syy ja toisaalta myös lupa siihen että ei tarvinnut, ei ollut pakko eikä edes saanut rasittaa hetkeen mieltä eikä kehoa. Kun ei enää tarvinnut jaksaa eikä suorittaa oli helpottavaa ja helpompaa vetäytyä, käpertyä sohvan nurkkaan ja niin sanotusti tyhjätä kovalevyä.
Hetken nollaus on hyvästä mutta pidemmän päälle ei ole hyvä vetäytyä ja olla liikaa yksin. Itseään kuunnellen, tehden mieluisia ja kivoja juttuja sekä suorittaen edes pieniä arjen askareita, saa itselleen pala palalta kerättyä voimia.
Omalla kohdalla henkireikä on ollut aina luonto ja kävely ja tuota ulkoilua kyllä suosittelen vahvasti. Ei se tarvitse olla mitään tuntien mittaista samoamista tai edes mihinkään kauas lähtemistä. Itse aluksi menin vaan omalle pihalle istumaan ja olemaan hetken ihan vaan paikoillaan nauttien siitä mitä kulloinkin oli tarjolla; linnunlaulua, sateen ropinaa, ukkosta tai tuulen huminaa. Kun pikkuhiljaa alkoi voimat kertyä, lähdin lähipoluille ja vähän liikkumaan. Itse koen että liike on lääke ja vahva sellainen uupumisesta ja/tai masennuksesta toipuvalle.
Satu 48
Koska olin suorittaja ja minulla oli aina kiire tehdä asioita, oli vaikea hidastaa ja pysähtyä. Se teki melkein kipeää. Kuitenkin jos kävin kävelyllä ja kävelin liian ripeästi, väsyin heti. Siksi jouduin hidastamaan todella radikaalisti kaikkea liikettä, kävelyä, liikkumista paikasta A paikkaan B. Kaikki piti ensin mielessä hidastaa ja fyysisesti tehdä kuin hidastettuna. Mutta, se oli ainoa reitti alkaa toipua uupumuksesta.
Lisäksi piti keksiä jotain pientä, mikä toisi iloa. Siihen meni pitkään. Yritin tehdä asioita, jotka ennen ilahduttivat, ensinnäkään mikään ei huvittanut tai nyt ne ei nyt tuntunut miltään. Sitten eräänä päivänä kaivoin vanhan keittokirjan esiin ja sieltä yhden lempireseptini keksien tekemiseen. Se toi minulle hyvän mielen, sain tehdä fyysisesti käsillä jotain ja kun keksit oli uunissa, sieltä tuli ihana lempeä tuoksu. Lopuksi istuin alas ja söin keksejä, ja maku oli herkullinen. Se oli minun pelastukseni, aloin leipoa viikottain jotain pientä, välillä isoakin.
Kerran tein lihapiirakoita. Nautin siitä ja sain siitä mielihyvää ja pientä iloa.
Oma vinkkini on sen jälkeen on ollut jokaiselle masentuneelle tai uupuneelle, mieti mikä sinulle tuo iloa. Se voi olla jotain sellaista, mitä et ole aikaisemmin tehnyt tai joku vanha juttu, joka palaa elämääsi esimerkiksi lintujen bongaus tms. Sen pitää olla alkuun joku pieni asia, koska jos tavoittelee liian suurta asiaa, tulee taas liikaa ponnisteluja ja pettymyksiä sekä väsymystä. Eli se voi olla ihan jotain muuta, kuin mitä olisit arvannut sen olevan.
Olin aina nauttinut liikunnasta ja luonnosta, mutta uupuneena en löytänyt niistä iloa.
Olin downsiftannut ennen uupumusta lähes kymmenen vuotta, jätin sillon kaikki liikuntaharrastukset, jotka vaativat aikataulua, pois. Silti aloin vähentää menoja. Kieltäydyn useista tapahtumista ja menoista, en halua liikaa ohjelmaa koska nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Minulla jäi uupumuksen ajoilta muutamia asioita, joita teen ajoittain.
Myös tilanteen hyväksyminen auttoi lopulta toipumiseen. Alkuun on niin pettynyt ja katkera, että aika menee asioiden vatvomiseen. Lopulta, kun hyväksyy sen, että nyt kävi näin, alkaa toipua. Siihen ei ole oikotietä, vaan uupumuksen joutuu käymään läpi, joko yksin tai muiden tuella.
Moonika
Työterveyslääkäri oli tukena koko prosessin ajan. Kävin myös psykiatrin juttusilla pari kertaa.
Minulla oli myös muusta kuin tästä uupumisen syystä psykoterapiakontakti, ja myös uupuneena pidin kiinni näistä tapaamisista joita oli joka toinen viikko. Terapeutti auttoi ymmärtämään, miksi aivoni reagoivat niin kuin tekivät. Kuuntelin lukuisia kirjoja sekä uupumisesta että masennuksesta, niiden syistä, seurauksista, jne.
En ollut pitkään aikaan pystynyt lukemaan sivua pidempää tekstiä, koska keskittymiskykyni oli rikki, mutta äänikirjat kulkivat mukana.
Sain paljon lohtua ja rauhoittumista luonnossa liikkumisesta. Toki pahimman uupumisen ja masennuksen aikana tämä oli aika haastavaa, mutta pyrin kuitenkin vähän liikuttamaan itseäni. Itselläni uupumus näyttäytyi eniten kognitiivisina ongelmina, joten lempeä liike teki hyvää. Sitten kun voimat alkoivat olla paremmat lähdin myös tekemään voimatreeniä. Aluksi suht lyhyitä mutta raskaita sarjoja, ja tämä sai vihdoin hermoston palautumisprosessit pikkuhiljaa käyntiin. Mututuntumalla olen ajatellut, että minulla oli pitkään kestänyt, kroonistunut, henkinen stressi, josta en päässyt palautumaan, niin sitten tuollainen voimatreeni auttoi hermostoa päästämään irti, taistele tai pakene reaktiosta. Tässä vaiheessa aloin myös nukkumaan paremmin. Syynä parantuneeseen nukkumiseen voi olla tuo treeni tai se, että mielialalääkitystä oli takana jo nelisen kuukautta. Unen myötä alkoi varsinainen toipuminen.
Lopetin lähes kokonaan uutisten seuraamisen, ja rajasin pois paljon asioita jotka lisäsivät ahdistusta tai stressiä. Minulle riitti se, että aurinko oli taivaalla ja maailma täten todistettavasti edelleen pystyssä, muulla ei ollut enää väliä.
Uupuneena koin lohdulliseksi puihin nojailun. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta jotenkin puun vankkuus tuntui turvalliselta siinä hetkessä. Luonto muutenkin auttoi madaltamaan kierroksia ja voimaan paremmin. Tein metsämieliharjoituksia ja opettelin tietoisesti rauhoittumaan.
Opettelin (opettelen edelleen) uskomaan, että minä riitän. Että minun ei tarvitse suorittaa ja ansaita olemassaoloani, vaan olen arvokas ihan vain koska olen.
Tästä muistutan myös kaikkia muita uupuneita tai uupumassa olevia. Sinä riität. Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea, suorittaa, ylittää, voittaa – voit vain olla. Ja se on ihan ok. Vapaapäivät ja lepo ei ole laiskuutta, vaan rakkautta ja tarpeellista itsestäsi huolehtimista.
Toipumista ei voi suorittaa. Mitä enemmän sitä yrittää suorittaa, sen kauemmaksi toipuminen todennäköisesti karkaa. Hyväksy, että nyt on näin. Hengitä ja anna itsellesi tarvittava aika toipua, olet sen arvoinen.
Mikään työ ei ole terveytesi arvoinen, ja muista että myös kivoja asioita tekemällä voi uupua. Se, että uuvuit, ei tee sinusta huonompaa ihmistä, vaan törmäsit vain jaksamisen rajaasi.
Penni 43
Työskentely terapeutin kanssa alkoi ja kesti lopulta kolme vuotta. Käsittelimme paljon erilaisia asioita lapsuudesta, nuoruudesta ja myös keski-ikäisyydestä. Opin uuden tavan käsitellä ongelmia. Opin olemaan armollisempi itseäni kohtaan. Opin itsestäni paljon uutta.
Sumusta valoon
Lisään tähän vielä runon, jonka kirjoitin hiljattain. Teksti syntyi ajatuksista erään Mielenterveyden keskusliiton kurssin jälkeen.
Seilaan elämän aallokoissa aina hieman huolestuneena tämän raskassoutuisen paatin tilalle toivoisin surffilautaa Ihania ovat suolaiset pärskeet! Pelkään rantautumista purteni särkyy ja rikkoudun, ehkä Yritän tähystää, mutta en näe tarpeeksi pitkälle, sumuista on. Meri kantaa, vaikka ei uskoisi, vesi kannattelee raskaampiakin aluksia.
Rosmariini 53
Toipumiseen auttavia ja auttaneita tekijöitä
Ystävien, perheen ja läheisten tuki. Kuuntelu, läsnäolo. Pyydetään lähtemään välillä kotoa ulos.
Työterveys, josta sain apua ja tukea työuupumiseen. Uskottiin, että olen työpaikkakiusattu.
Oma aika. Kuuntele itseäsi. Anna itsellesi aikaa. Tee sitä, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvältä.
Hengitä!
Hae apua. Tee muistilista asioista, joista haluat puhua vastaanotolla. Älä pelkää itkeä.
Anna tunteiden tulla.
Lepää. Nuku. Jos et pysty tähän, mieti miksi, ja hae tarvittaessa apua.
Muista syödä. Edes jotain.
Ulkoilu ja luonto. Pysähtyminen.
Kävely on minun keinoni rauhoittua. Usein pysähtelen ottamaan kuvia kännykän kameralla ja siinä keskityn näkemääni niin, että kaikki muu unohtuu. Ei ulkoilu ja liikunta ole suorittamista. Pääasia, että lähdet.
Puhuminen.
Ole rehellinen olostasi ja tunteistasi. Siitä, mitä tunnet ja olet juuri nyt. Ja muista, että väsyneenä ajatukset kulkevat omia ratojaan, ja saavat sinut uskomaan niihin. Ota vastaan muiden palaute, kun he sanovat, että olet hyvä sellaisena kuin olet, ja että tästä voi toipua.
Katri 54
Haluan sanoa sinulle uupunut
• Anna toipumiselle aikaa
• Älä pakota asioita tapahtumaan
• Tee itsellesi mieluisia, pieniä asioita
• Sinä riität, olet mahtava ja upea juuri tuollaisena kuin olet!
• Mikään ei ole tärkeämpää kuin sinun terveytesi
• Vedä rohkeasti omat rajasi
• Uupuminen ei ole oma valintasi ja sinä kyllä selviät siitä
• Ota rohkeasti apua ja tukea vastaan
• Tunne kaikki uupumisen tuomat tunteet rohkeasti
Marika 38
Jos sä olet uupunut siihen auttaa se että pakkoko on joka kissanristiäisiin osallistua.
Jos sä olet introvertti tunnusta se että sä haluut olla vaan itsesi kanssa. Tutkia omia ajatuksiasi. Tehdä itsellesi ruokaa. Voida hyvin. Lämmittää sauna.
Venla Taulu 60
