Taidehaukka: Metsäretkellä Ateneumissa

METSÄRETKELLÄ ATENEUMISSA

teksti kaisa illukka kuvitus suvi suitiala

Taidemuseon metsäretkellä ei voi poimia sieniä tai kelliä sammalikossa, mutta siellä näkee, millainen metsä voisi olla. Vanha suomalainen maalaustaide on osaltaan säilyttänyt metsämaisemia, jotka muuten unohtuvat kulttuurisesta muististamme.

avahduin aikoinaan kuvataiteilija Jussi Kiven toteamukseen kirjassaan Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2010): ”Varmimmin ikihonkia näkeekin esimerkiksi Ateneumin taidemuseon kokoelmissa.” Tosiaan, yksittäisiä luonnonmuistomerkkejä saattaa maastossa vielä nähdä, mutta vanhat metsät ovat enää harvinainen poikkeus, eivätkä enää arkiympäristöämme. Sen sijaan Ateneumin taidemuseossa metsätilanne saattaa olla toisin päin.

Tein siis syksyllä Ateneumiin erityisen metsäretken.

Taidehistorian mukaan 1800-luvun sekä 1800–1900-lukujen vaihteen kansallisromantiikan luontomaalauksia tulisi katsoa maalareiden omaksumaa keskieurooppalaisen romantiikan maalaustyyliä ja luonnon esittämisen tapaa vasten sekä kansallisen identiteetin rakentamisprojektina. Suomi ainutlaatuisena metsäkansana kehiteltiin oppineissa fennomaanipiireissä tuolloin. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) tai Pekka Halosen (1865–1933) maalausten sitkeänä seisova tai myrskyn murtama ikihonka voi toisaalta symboloida Suomea Venäjän pinteessä, mutta toisaalta olla tekijänsä jopa uskonnollinen tulkinta metsäkokemuksestaan. Tällä kertaa en kuitenkaan nyökytellyt virallisen taidehistorian mukana vaan katsoin maalauksia mahdollisina muistoina menneestä ja menetetystä metsästä. Tai: mitä voisi olla.

Werner Holmbergin (1830–1860) klassikko Maantie Hämeessä (1860) on luonnosteltu aikoinaan Tampereen seudun maastoissa ja maalattu Saksassa. MaaH

lausta voi ajatella taiteilijan henkilökohtaisena kokemuksena, ei-dokumentaarisena metsäkuvana ja lisäksi saksalaisen romantiikan leimaamana luonnon ihannointina. Eikä Holmberg edes maalannut ihmisetöntä, täysin koskematonta maisemaa vaan oikeastaan luonnon ja kulttuurin rinnakkaiseloa. Lämpimän kesäpäivän pölyinen tiepahanen mutkittelee suurten petäjien välistä kohti kauempana siintäviä loputtomia metsätaipaleita. Vertaan maalauksen vanhaa hämäläistä tienlaitametsää usein kulkemaani Valtatie 13:een Savossa ja Etelä-Karjalassa, jossa näen lähinnä nuorta talousmetsää, taimikkoa ja hakkuualueita. Ne tekevät tienkulkijan silmän turtuneeksi ja mielen yksitoikkoiseksi. Kuka sellaisen maiseman haluaisi maalata ja miksi?

Silmäni kiipeillessä Ateneumin seinillä myös Holmbergin akvarellitutkielmat metsistä koskettivat kaikessa yksinkertaisuudessaan: niissä on salaperäinen siimes. Katsojan mieli alkaa kuvitella. Metsä on kerrostunut ja sen tilat ja suhteet ovat kiinnostavia. Metsässä kasvaa eri-ikäisiä ja erilajisia puita. Näitä metsäekologisia piirteitä katsoo nyt tietyn surumielisyyden läpi: miksei ole tämmöistä? Oliko 1800-luvullakaan? Olisiko romanttinen luonnonkuvaus enää mahdollista nykyään? Virtaako kuvien kauneus metsän muodoista, evoluution ihmeellisyydestä vai menetyksen surumielisyydestä? Tekee myös mieli maastoon vertailemaan, oliko Holmbergin maalauspaikoilla tosiaan niin jylhää kuin maalaukset uskottelevat. Puusto ja muu kasvisto lienevät jo muuttuneet, mutta entä jylhät kalliot lampineen (kuten maalauksessa Aihe Torisevalta, 1859)?

Toisaalla Järnefeltin kaskimaalaus eli Raatajat rahanalaiset (1893) tervehtii Ateneumin pääsalissa ja muistuttaa 1800-luvun metsämaisemien toisesta puolesta.

Nyt kotoilukeväänä jatkan siitä, mihin museossa syksyllä jäin. Kansallisgallerian omistamia teoksia voi katsella verkossa* laadukkaina kuvatallenteina, ja nähdä muun muassa sellaisiakin Holmbergin ja muiden metsänkuvaajien piirroksia ja luonnoksia, joita ei juuri koskaan näyttelyissä esitellä. Olen edelleen lumoutunut: joko Holmberg on taikuri puiden piirtäjänä tai sitten hänen kohteensa olivat uskomattoman hienoja jo itsessään. Myös Pekka Halosen ulkona, jopa -40 asteen pakkassäässä maalaamat talvimetsät saavat jatkamaan Jussi Kiven ajatusta: varmimmin myös lumitalvia näkee tulevaisuudessa Ateneumissa…

Kuvataiteemme ja visuaalinen kulttuurimme ovat täynnä vanhoja, mystisiä ja myyttisiä luonnonmetsiä. Mutta entä talousmetsiä? Innoittuuko kuvataiteilija niistä? Jäävätkö ne kulttuuriperintöömme, onko niillä ylisukupolvista merkitystä tai viehätysvoimaa?

*Kansallisgallerian teokset metsineen osoiteessa: kansallisgalleria.fi