Yeboyah on Elovena-tyttö

Helsinkiläinen Yeboyah räppää olevansa osa luontoa. Kesällä 2019 julkaistu Elovena-EP liukuu pehmeästi metsästä niitylle ja freesaa suomalaista kulttuurikuvastoa. Visuaalisella levyllä maalataan luontoyhteyteen nostalgian ja ristiriitojen kontrastia.

teksti eeva-leena karihtala kuvat aya brace

os Rebekka Kuukka eli räppäri Yeboyah olisi puu, hän olisi eläväinen ja rehevä hopeapaju. Hopeapajussa viehättää sen moniaineksisuus: puu näyttää muuttuvan sen mukaan, mistä kohtaa sitä katselee. – Jos saat sen oikean kul-J man, lehdet näyttävät ihan hopeisilta. En halunnut sanoa mitään ohutta puuta niin kuin pihlajaa. Vahvat juuret ja niiden tunnistaminen on mulle tärkeää. Ja se, että seisoo ylväänä pystyssä. Se on jylhää ja kaunista, Kuukka maalailee.

Samanlainen henki huokuu Yeboyahin esikois-EP:ltä, visuaaliselta Elovena-levyltä. Elovenaa voi tarkastella samoin kuin hopeapajua: monikerroksisena taideteoksena, jonka kerronta on eleganttia ja jonka juuret kannattelevat. Luonnon ja ihmisen yhteys näyttäytyy mystisenä ja mutkattomana, ristiriitaisuudessaan aitona.

Aistimalla herkäksi

Visuaalisella EP:llä kuulo- ja näköaistia hellitään. Temaattinen jatkumo kytkee kaikki viisi kappaletta – Intron, Ailin, Skitin, Peilin ja Elovenan – harmoniseksi, moniaistiseksi kokonaisuudeksi.

Elovenan äänimaisema on keinuva ja kumpuileva, tasaisesti yhtä samettinen kuin Skitti-kappaleella feattaavaan Isaac Senen lepertely. Stereotypia räpin kulmikkuudesta – niin kielenkäytön kuin ilmaisutavan osalta – pöllähtää hajalle kuin haituvainen voikukka. Kuukka virvoittaa luonnon äänillä. – Jos multa kysyttäisiin, mikä on mun lempiääni, sanoisin, että veden äänet monessa eri muodossa.

Vaikka kuuloaisti onkin Kuukalle tärkein tapa havainnoida luontoa, on koskettaminenkin olennaista. – Se luo todella konkreettista kokemusta siihen, että on osa luontoa, kun koskettaa jotain puuta kunnioituksella. Kosketus ei aina liity siihen, että luonnosta ottaa jotain.

Luonnon ja ihmisen välinen kosketuskynnys ylitetään levyllä orgaanisesti. Ailin lehtometsässä nautitaan luonnon ”parantavasta voimasta” ja ”omasta farmasiasta”. Niityn poikki juokseminen nousee radikaalin riemulliseksi vapautumiseksi. Loikitaan kuin omaa luonnollisuutta kohti.

Kosketukset ihmisten kesken ja suhteessa luontoon ovat hellyydessään voimallisia. Elovena kaappaa myös ne aistikanavat, joita ei olettaisi musiikkivideoiden tavoittavan. Ohjaukselliset ratkaisut eivät jätä mitään kameran vangitsemaa kliiniseksi tai kaupallisen oloiseksi.

”Oon luonnonlapsi, Elovena”

Katsoja–kuulija seuraa järven rannalla, kuinka Peili-kappaleella Yeboyah pyörittää hulavannetta melankolisen soundin aalloilla. Vallitsee juuri vilautetun kotivideon houkuttelema nostalgia. Vanne kiertää keltaisena sädekehänä vyötäröä, kunnes se tipahtaa maahan ja jää yksin. Keltainen muoviympyrä jää osaksi maisemaa, ja veden äänet ottavat sen vastaan. – Rakastan luontoa ja koen, että olen osa sitä. Myös infrastruktuuri ja rakennettu ympäristö ovat osa luontoa. Se on kuitenkin ristiriitaista, koska [ihminen] on tuhonnut niin paljon, Kuukka pohtii.

Kappaleet virittävät nostalgisen tunnelman ja seesteisen yhteyden luontoon, joka on kuin koti ja ystävä. Liikekieli on harmoniassa luonnon kanssa, ikään kuin vartalo puhuisi ympäristölle rakastavalla tavalla ja olisi vilpitön osa sitä. Tanssi – metsässä, niityllä – on signaali luonnossa vapautuneesta kehosta. Jokin läikähtää sisällä – kokemus on universaali.

Ja silti: luonnonlapsikin voi olla epätäydellinen. Se on väistämätöntä. Nimikkokappaleella todetaankin lohdullisesti: oon pelkkä raaka luonnos / kelasin et keskeneräisyys / tekis huonon / mut ei se tee / oon vaa osa luontoo. – Kaikissa on paljon ristiriitoja, myös mä olen täynnä niitä, Kuukka tiivistää.

Kynnyksiä ja lasikattoja

Levyn pehmeän ilmeen kontrastina säväyttävät patriarkaattia hienovaraisesti sivaltavat lyriikat. Oon moninainen / sun asenne muinainen / turha lukee mua ku kirjaa / se fakta on hetkes vanhaa, räpätään ihmissuhteesta, joka ei toimi. Viesti on myös yhteiskunnallinen.

Samalla suomalaisen kulttuurin perinteinen Elovena-kuvasto tuulettuu luonnonmukaisesti. – Suomi on tosi valkoinen maa, ja täällä tietyt asiat koetaan pyhinä, kuten Elovena-paketti. Kun joku joka ei näytäkään perinteiseltä Elovena-paketin tyypiltä käyttää tätä sanaa ja sitä kutsutaan tällä nimellä, se saattaa joillekin tuntua uudelta ja ihmeelliseltä, Kuukka toteaa.

Vastakarvaan tulkiten Yeboyah kirjoittaakin klassisen elovenatytön kapean valkoisen narratiivin uudestaan. Uudistunut myytti kertoo ruskeasta suomalaisesta naisesta, joka virvoittaa henkisen luontoyhteyden ja yhteisön avulla luovuttamatonta identiteettiään. Introssa kartanon edustalla luonnontyttären valtaistuimen äärellä istuvaan aateloituun seurueeseen kuuluvat muun muassa Maryan Abdulkarim, Koko Hubara ja Sonya Lindfors.

On kuin viktoriaanisen Englannin teekutsut olisi kirjoitettu uudestaan vaihtoehtoiseksi historiaksi, jossa kolonialismi ei olisi murtanut maailmaa. Beyoncén hirsitalon seurueelle Lemonade-levyn All Night -kappaleella tarjotaan tyylikäs hatunnosto, mutta Yeboyah haastaa tarinallaan yläluokkaista kuvastoa eri vivahtein.

On selvää, että elvytetään räppipiirien representaatiota. Missy Elliottin ja Erykah Badun kaltaisista pioneereista huolimatta Kuukan lapsuusmuistojen räpissä valtaosa ruskeista naisista jäi taka-alalle taustatanssijoiksi. Taideinstituutioissakin on kynnyksiä ylitettäviksi, lasikattoja rikottaviksi. – Kaikki, mitä tässä elämässä tehdään, on kantaaottavaa ja poliittista. Taiteen tekeminenkään ei ole irrallista tästä maailmasta. Taiteella on mahdollisuus ja vapaus rikkoa rakenteita ja käsitteitä. Siksi musiikki on merkityksellinen vaikuttamisen tapa. *