YEBOYAH O N E L O V E N A-T Y T T Ö
Helsinkiläinen Yeboyah räppää olevansa osa luontoa. Kesällä 2019 julkaistu Elovena-EP liukuu pehmeästi metsästä niitylle ja freesaa suomalaista kulttuurikuvastoa. Visuaalisella levyllä maalataan luontoyhteyteen nostalgian ja ristiriitojen kontrastia. teksti eeva-leena karihtala kuvat aya brace
J
os Rebekka Kuukka eli räppäri Yeboyah olisi puu, hän olisi eläväinen ja rehevä hopeapaju. Hopeapajussa viehättää sen moniaineksisuus: puu näyttää muuttuvan sen mukaan, mistä kohtaa sitä katselee. – Jos saat sen oikean kulman, lehdet näyttävät ihan hopeisilta. En halunnut sanoa mitään ohutta puuta niin kuin pihlajaa. Vahvat juuret ja niiden tunnistaminen on mulle tärkeää. Ja se, että seisoo ylväänä pystyssä. Se on jylhää ja kaunista, Kuukka maalailee. Samanlainen henki huokuu Yeboyahin esikois-EP:ltä, visuaaliselta Elovena-levyltä. Elovenaa voi tarkastella samoin kuin hopeapajua: monikerroksisena taideteoksena, jonka kerronta on eleganttia ja jonka juuret kannattelevat. Luonnon ja ihmisen yhteys näyttäytyy mystisenä ja mutkattomana, ristiriitaisuudessaan aitona.
Aistimalla herkäksi Visuaalisella EP:llä kuulo- ja näköaistia hellitään. Temaattinen jatkumo kytkee kaikki viisi kappaletta – Intron, Ailin, Skitin, 4
nuorten luonto
Peilin ja Elovenan – harmoniseksi, moniaistiseksi kokonaisuudeksi. Elovenan äänimaisema on keinuva ja kumpuileva, tasaisesti yhtä samettinen kuin Skitti-kappaleella feattaavaan Isaac Senen lepertely. Stereotypia räpin kulmikkuudesta – niin kielenkäytön kuin ilmaisutavan osalta – pöllähtää hajalle kuin haituvainen voikukka. Kuukka virvoittaa luonnon äänillä. – Jos multa kysyttäisiin, mikä on mun lempiääni, sanoisin, että veden äänet monessa eri muodossa. Vaikka kuuloaisti onkin Kuukalle tärkein tapa havainnoida luontoa, on koskettaminenkin olennaista. – Se luo todella konkreettista kokemusta siihen, että on osa luontoa, kun koskettaa jotain puuta kunnioituksella. Kosketus ei aina liity siihen, että luonnosta ottaa jotain. Luonnon ja ihmisen välinen kosketuskynnys ylitetään levyllä orgaanisesti. Ailin lehtometsässä nautitaan luonnon ”parantavasta voimasta” ja ”omasta farmasiasta”. Niityn poikki juokseminen nousee radikaalin riemulliseksi vapau-
tumiseksi. Loikitaan kuin omaa luonnollisuutta kohti. Kosketukset ihmisten kesken ja suhteessa luontoon ovat hellyydessään voimallisia. Elovena kaappaa myös ne aistikanavat, joita ei olettaisi musiikkivideoiden tavoittavan. Ohjaukselliset ratkaisut eivät jätä mitään kameran vangitsemaa kliiniseksi tai kaupallisen oloiseksi.
”Oon luonnonlapsi, Elovena” Katsoja–kuulija seuraa järven rannalla, kuinka Peili-kappaleella Yeboyah pyörittää hulavannetta melankolisen soundin aalloilla. Vallitsee juuri vilautetun kotivideon houkuttelema nostalgia. Vanne kiertää keltaisena sädekehänä vyötäröä, kunnes se tipahtaa maahan ja jää yksin. Keltainen muoviympyrä jää osaksi maisemaa, ja veden äänet ottavat sen vastaan. – Rakastan luontoa ja koen, että olen osa sitä. Myös infrastruktuuri ja rakennettu ympäristö ovat osa luontoa. Se on kuitenkin ristiriitaista, koska [ihminen] on tuhonnut niin paljon, Kuukka pohtii.
