VANHUS JA ZEN: RUNOILIJA KAI NIEMINEN

VANHUS JA ZEN

Pernajassa hiekkatien päässä seisova Baggbölen vanha kyläkoulu oli Niemisen ja hänen puolisonsa Elina Soraisen koti yli 40 vuoden ajan. Päivärytmi oli selkeä: Sorainen heräsi aikaisin tekemään keramiikkaa, Nieminen taas kirjoitti runoja pitkin öitä ja heräsi myöhään. Puolison kuoltua neljä vuotta sitten Nieminen on asunut talossa yksin.

Vaimo on edelleen läsnä taiteilijakodin lukuisissa taide- ja keramiikkaesineissä. Myös pihamäen japanilainen, puulämmitteinen keramiikkauuni muistuttaa hänestä.

Kyläkoulun portailla seisova Nieminen on juuri palannut päivittäiseltä metsäkävelyltään. Aurinko on jo laskemassa. Hän kertoo laiskistuneensa ja erakoituneensa puolisonsa kuoleman jälkeen. – Niin on käynyt, kun Elina ei ole enää tönimässä liikkeelle. Ikävä on kova, mutten ole katkera.

Zen ja turhat huolet Runoilija Kai Nieminen Viime vuosina buddhalaisuus on kiinnostanut runoilijaa, mutta häntä ei houkatselee syksyistä metsää mäen kuttele opastettu tie valaistumiseen, eipäällä sijaitsevan entisen kä hän usko pysyvän valaistumisen tikyläkoulun portailta. Parta laan. Kaikki on ymmärrettävä uudestaan joka päivä. liehuu valkoisena, hiukset – Sitoutuneet ajatukset eivät kuulu ovat nutturalla. minun tapoihini. Minun on tärkeä unohtaa kaikki opetukset. Zenin käsitteeseen kuuluu rauhallinen suhtautuminen elämän käänteisiin. Zeniin kuuluvat myös huumori ja runous. Zenin oppien mukaan etukäteen murehtiminen on turhaa. – Asiat on kohdattava, kun ne tulevat vastaan. Sitten ne ratkeavat, tai eivät. Stressaan edelleen joistain asioista, mutta pyrkimykseni on, etten stressaisi. En koe viisastuvani, mutta monet asiat eivät tunnu niin tärkeiltä enää, Nieminen kertoo. – Pohjimmainen ajatus on, että siinähän se kaikki jo on, olet olemassa. Se täytyy oivaltaa joka päivä uudestaan.

Yksinkertaisuus ja huumori

Urbaani synkkyys Metsäkävelyt ovat Niemisen tapa meditoida. Runoilija ei varsinaisesti mieti töitään, vaan ajatukset saavat lintuja kuunnellessa kulkea vapaasti. – Mietin juttuja. Mikä tahansa hiljentyminen tekee hyvää.

Sensei Nieminen valitsi runouden jo nuorena. Debyyttinsä hän teki vuonna 1971, eikä tuottelias kirjailija ole jättänyt runoutta koskaan. – En ole muuta osannut tai oppinut. Runoissa voin ilmaista itseäni suorimmin.

Runojen lisäksi Nieminen on myös japanilaisen kirjallisuuden tuntija ja kääntäjä. Niemisen käännökset ovat useasti palkittuja, myös runopalkintoja on tullut. Palkinnot kannustavat, mutta huomion keskipisteeseen joutuminen ujostuttaa. – Toivon aina, että se menisi nopeasti ohi.

Maaseudun rauhassa Kai Nieminen viihtyy. Hän sanoo, että paikalla on suuri merkitys, ja Baggbölen luonnonrauha inspiroi häntä. Nuorena Nieminen asui myös Helsingissä, mutta ikävöi silloin maalle. – Urbaanit runot olivat synkempiä. Kaupungissa ei ollut ironiaa, hän sanoo.

Maalaismaisemakin on muuttunut Niemisen aikana. Vanhoja metsiä on kadonnut hakkuiden myötä, ja hanhilaumat ovat löytäneet reitin Pernajan yli. – Se muistuttaa maailman muutoksista. Enää ei ole yöperhosia, eikä omenoissakaan ole yhtään madonreikää. Lajikatoon tämä liittyy. Se on huolestuttavaa. Runous on dialogia. Nieminen halua välttää turhaa hienostelua ja sivistyneisyyttä. Runoissaan hän juttelee rennosti lukijan kanssa. – Ei tarvitse esittää tietäjää. Tunnustelen ja kyselen, olisiko tämä, kiinnostaisiko tämä.

Niemisen runoja voisi luonnehtia yksinkertaisiksi ja humoristisiksi. – En pysty kirjoittamaan trendin mukaan. Yksinkertaisuus tulee luonteestani, enkä osaa olla kauhean monimutkainen.

Niemisen runoissa tuntuu, että runoilija itse on vahvasti läsnä, että runoissa puhuu juuri Nieminen. – Pitää paikkansa, mutta en ole pelkästään sitä, mikä runoissa ilmenee.

Päivittäisen metsälenkin jälkeen Nieminen istuu työpöydän ääreen. Siinä hän työskentelee yömyöhään ja juo litrakaupalla teetä, vaimon tekemästä kupista.