Kolikon kaksi puolta – eriarvoistuva Suomi

Teksti: Eemeli Paksuniemi

Voiko alueellisesta eriarvoistumisesta muodostua merkittävä poliittinen jakolinja myös Suomessa, kuten monissa muissa maissa viime vuosina? Tässä kirjoituksessa pohditaan taloudellista globalisaatiota maaseudun ja kaupunkien näkökulmista.

Suomi eriarvoistuu alueellisesti samanaikaisesti useassa eri mittakaavassa. Muu Suomi jää pääkaupungista jälkeen varallisuudessa ja tuloissa mitattuna. Eri maakunnat pärjäävät paremmin kuin toiset ja kilpailua käydään myös niiden sisällä: paikkakuntien ja pienten kaupunkien välillä. Nokkimisjärjestyksessä viimeiseksi jää maaseutu, joka eriarvoistuu kaikkiin edellä mainittuihin ja tyhjenee palveluista ja ihmisistä. Vaikka suomalaiset pitävät yhteiskuntaamme hyvin tasa-arvoisena, huoli nimenomaan alueellisesta eriarvoistumisesta on kasvanut.

Vaikka taloudellista globalisaatiota pidetään Suomelle hyödyllisenä ilmiönä ympäri maan, ei ole itsestäänselvyys, etteikö suhtautumiset voisi muuttua skeptisemmiksi alueellisen eriarvoisuuden kasvaessa. Siksi on tärkeää ymmärtää, mistä alueellisista varallisuuseroista on kyse ja miksi protektionismi ja globalisaation vastustaminen on saanut jalansijaa nimenomaan muuttotappiollisilla maaseuduilla ympäri maailman. Tällä kehityksellä voi olla suuriakin vaikutuksia suomalaisen politiikan kenttään.

Alueellisen eriarvoistumisen selkein jakolinja kulkee tietysti Helsingin ja muun Suomen välillä. Pääkaupunkiseudulla asuu lähes kolmannes Suomen väestöstä, tuotetaan noin 40 % koko maan bruttokansantuotteesta ja luodaan lähes kolmannes maan työpaikoista. Helsinkiin on luotu 2000-luvulla suurin osa Suomen korkean tuottavuuden työpaikoista samaan aikaan kun perinteinen teollisuus on keskitty-

nyt muualle maahan. Helsingin muuta maata korkeampi tulotaso näkyy jo nyt muun muassa asuntojen hintojen eriytymisessä, työllisyysasteessa ja siten varallisuuseroissa muuhun maahan verrattuna.

Pääkaupunkiseudun elinkeinorakenne on myös muuta maata monipuolisempi. Helsinki, kuten suuret kaupungit yleensä, ei ole niin riippuvainen yksittäisestä toimialasta kuin moni pienemmistä paikkakunnista. Maaseudulla yhden tehtaan sulkeminen voi syöstä paikallisen talouden taantumaan ja aiheutunutta työttömyysaaltoa on hankalaa korjata muiden korvaavien työpaikkojen puuttuessa. Esimerkiksi reilun tuhannen ihmisen asuttamassa Kaipolassa lakkautettava noin 800 ihmistä työllistänyt paperitehdas aiheuttaa suhteellisesti suuremman tulojen laskun kuin vastaava työpaikkojen menetys pääkaupungissa, jossa mahdollisuus löytää koulutustasoa vastaavaa työtä on todennäköisempää. Pienellä paikkakunnalla töiden menettäminen ei tarkoita vain tulojen menettämistä, vaan mahdollisesti myös pakkomuuttoa toiselle paikkakunnalle ja oman asunnon myymistä tappiolla. tässä kilpailussa ovat pienet asutuskeskukset, jotka eivät kykene houkuttelemaan nuoria ihmisiä koulutus- ja työpaikkojen puutteen vuoksi.

Pahnan pohjimmaisena tässä kilpailussa on tietysti maaseutu, josta väki vähenee, mutta pidot eivät parane. Muuttotappiokunnissa asuntojen laskevat hinnat heijastuvat ihmisten kokonaisvarallisuuteen, sillä keskimäärin kaksi kolmasosaa on kiinni ihmisten kodeissa. Arviolta noin miljoona suomalaista asuu kodeissa, joiden arvo on laskemaan päin. Ennen pitkää kasvavat varallisuuserot alueiden välillä voivat nousta taloudellisesti ja poliittisesti tulenaraksi aiheeksi.

Pahnan pohjimmaisena tässä kilpailussa on tietysti maaseutu, josta väki vähenee, mutta pidot eivät parane. “kilpailussa on tietysti maa-

Pääkaupunki vastaan muu Suomi, Stadi vs. Lande, ei ole kuitenkaan ainoa relevantti jakolinja varallisuuserojen kasvussa. Varallisuuserot kasvavat myös eri maakuntien välillä ja etenkin niiden sisällä. Vaikka vastakkainasettelu on helppo yksinkertaistaa vain Helsingin ja muun Suomen väliseksi, todellisuudessa keskinäistä kilpailua palveluista ja työpaikoista käyvät kynsin ja hampain maakuntien kaupungit. Pienten kaupunkien kohtalo riippuu vahvasti siitä, mihin tulevaisuudessa koulutuspaikat, sosiaali- ja terveyspalvelut ja työpaikat keskittyvät. Voittajia tässä kehityksessä ovat isoimmat maakuntakeskukset, jotka aluepoliittisesti ovat saaneet pidettyä koulutuspaikoistaan kiinni. Häviäjiä

Sama ilmiö, monta eri näkökulmaa

Hintojen eriytyminen muusta maasta myös johtaa siihen, että kaupungeissa asuvat vertaavat talouttaan mieluummin ulkomailla asuviin oman viiteryhmän jäseniin. Helsingin hintataso voi olla Suomen mittapuulla kallis, mutta Tukholmaan verrattuna erittäin kohtuullinen. Myös palkkoja verrataan ulkomaihin. Korkeakoulutettua kaupunkilaista ei motivoi enää suuremmin se, että tienaa ikäistään maaseudulla tai maakuntakeskuksessa asuvaa paremmin, vaan hän vertaa mahdollisuuksiaan muuhun maailmaan. Ajattelu kokonaisuudessaan on siis globaalimpaa. Globalisaatio kaupungissa asuvalle tarkoittaa uusia mahdollisuuksia ja vertailukohteita. Maaseudulla asuvalle se voi olla taas enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Maailmalla globalisaatio on viime vuosina saanut enemmän vastustusta maaseutujen äänestäjissä. Mutta onko maaseudun protektionismissa kyse vain ja ainoastaan valistuksen puutteesta vai onko ilmiöllä myös taloudellisia perusteita? Kysymystä voidaan lähestyä Cantillon-efektin kautta, minkä mukaan uudesta liikkeelle lasketusta rahasta hyötyy eniten ne ihmisryhmät, jotka saavat sen ensimmäisenä käsiinsä. Esimerkiksi EU:n elvytyspaketin käyttökohteet ovat arvovalintoja, jotka määräävät, ketkä taloudessa saavat suurimman hyödyn irti uudesta rahamäärästä. Tämä johtuu siitä, että infl aatio (rahan arvon heikkeneminen) ei tapahdu kerralla, vaan asteittain sitä mukaa kun luotu raha lähtee kiertämään taloudessa.

Samaa ajatusta jalostaen, kaupungit saavat maaseutua ennen käsiinsä kansainvälisestä kaupasta saadut rahavirrat ja investoinnit. Globaalin kaupan arvoketjut toimivat eri kaupunkien muodostamien kansainvälisen kaupan solmukohtien (satamien, lentokenttien ja muiden jakelukeskusten) välillä ja kaupan hyödyt keskittyvät ensin kaupunkeihin ennen jatkamistaan kohti maaseutua. Palvelukaupan painoarvon kasvaessa, investoinnit ja uudet työpaikat muodostuvat todennäköisimmin tiiviisti asuttuihin kasvukeskuksiin, joissa palveluille on eniten kysyntää. Kaupungit siis hyötyvät globalisaatiosta enemmän ja nopeammin kuin muu maa. Psykologisella tasolla skeptistä suhtautumista globalisaatioon voi selittää taas ihmisen riskiaversiivisuus. Potentiaalisten kustannusten ollessa korkeita, on luonnollista vältellä riskejä ja vastustaa muutosta. Jos globalisaation kasvu aiheuttaa pienenkin riskin työpaikkojen menettämisestä, ei saatava hyöty, olipa se sitten kuinka paljon todennäköisempi, auta kattamaan riskiä täydestä tuhosta. Siksi globalisaation vastustaminen voi olla luonnollinen reaktio ihmiselle, jonka kohtaama epävarmuus sen edessä on suurempi kuin kaupunkilaisella, jonka elinkeino ei riipu yksittäisestä oljenkorresta. Kaikki maaseudun paikkakunnat eivät tietysti ole mustavalkoisen riippuvaisia vain yhdestä elinkeinosta, mutta monin paikoin tämä on valitettava totuus. Ehkäpä tästä syystä protektionistinen retoriikka puree erityisesti maaseudun äänestäjiin.

Suhtautuminen globalisaatioon siis eroaa maaseudun ja kaupunkien välillä, koska kaupunkilaiselle se on ennen kaikkea mahdollisuus uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin ja varallisuuden kasvuun. Maaseudulla asuvalle globalisaatio voi olla taas uhka — ainakin ajastusten tasolla. Kansainvälinen kauppa tuo tullessaan hyötyjen lisäksi myös epävarmuutta ja ulkoisia shokkeja, joiden syntymiseen on pienessä avoimessa kansantaloudessa mahdotonta vaikuttaa.

On kohtuutonta väittää, että penseä suhtautuminen globalisaatioon maaseuduilla johtuisi pelkästään koulutuksen puutteesta tai tietämättömyydestä. Konservatiivinen muutosvastarinta johtuu enemmän vallitsevasta taloudellisesta epävarmuudesta kuin ihmisten välisistä eroista.

Kyvyttömyys ymmärtää ajatteluerojen syyt ja puuttua eriarvoisuuden kehitykseen voi pahimmillaan johtaa traagisiin seurauksiin, kun politiikan hylkäämät ihmiset haja-asutusseuduilla turvautuvat salaliittoteorioihin ja vaarallisiin ääriajatteluihin. Yhdysvalloissa on muodostunut niin sanottuja ”uutisaavikoita”, joissa ei toimi enää yhtäkään paikallislehteä tai uutiskanavaa. Tämän tiedonjaon mustan aukon on täyttäneet sosiaalisen median sosiopaatit, jotka osaavat kanavoida globalisaatioon liittyviä pelkoja omaksi hyödykseen. Voi vain toivoa, ettei Suomi seuraa tässäkin kehityksessä Yhdysvaltojen mallia muutama vuosi jälkijunassa.

Suhtautuminen globalisaatioon siis eroaa maaseudun ja kaupunkien välillä, koska kaupunkilaiselle se on ennen kaikkea mahdollisuus uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin ja varallisuuden “tioon siis eroaa maaseudun kasvuun. Maaseudulla asuvalle globalisaatio voi olla taas uhka — ainakin ajastusten tasolla.

On varmuuden vuoksi korostettava, että kansainvälinen kauppa hyödyttää koko maata ja maaseudun työpaikat perinteisessä teollisuudessa ja alkutuotannossa ovat äärimmäisen riippuvaisia maailmankaupan arvoketjuihin integroitumisesta. Mutta kansainvälinen kauppa toimii nykyaikana enemmän yritysten kuin valtioiden kesken. Ja koska yritykset keskittyvät suuriin kuluttajakeskuksiin, voittajia tässä globalisaation muodossa ovat kaupungit haja-asutusta enemmän. Lisäksi mielikuvien politiikassa, havaittu eriarvoisuus alueiden välillä aiheuttaa katkeruutta ja vastakkainasettelua. Julkinen puhe ”voittajien ja häviäjien” Suomesta voi synnyttää vastareaktioita, kuten kostomentaliteettia ”Helsingin herroja” vastaan. Samoin kuin Brexitiä äänestettiin joissain paikoin Britanniaa kostona alueellisesta eriarvoisuudesta, myös Suomessa vastakkainasettelu Helsingin ja muun Suomen välillä voi heijastua vielä äänestystavoissa. 17

Maaseudun ja kaupunkien eriytymisestä huolimatta, alueellinen eriarvoisuus ei ole toistaiseksi kärjistynyt ratkaisevaksi poliittiseksi jakolinjaksi puolueiden välillä. Tärkeämpinä jakolinjoina edelleen pidetään ikää, koulutusta ja sosioekonomista asemaa. Varallisuuserot ovat Suomessa kansainvälisesti mitattuna vielä kohtuulliset ja nekin vaikuttavat ihmisten elämään vahvemmin kaupunkien sisällä: esimerkiksi nousevat asuntojen hinnat Helsingissä verottavat erityisesti nuoria ensiasunnon ostajia. Varallisuuseroista puhuttaessa voisikin olla mieluisampaa puhua ikäluokkien välisestä tasa-arvosta aluepolitiikan sijaan.

Mutta ikä, koulutus ja sosioekonominen tausta määräytyy myös vahvasti asuinalueen perusteella, joten aluepolitiikan nousu politiikan keskiöön ei ole täysi mahdottomuus. Asenteet kun voivat nykypolitiikan olosuhteissa muuttua hyvinkin nopeasti. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämän mielipidetutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa vastanneista näkee alueelliset erot (niin etelän ja pohjoisen kuin pienien ja suurien paikkakuntien välillä) merkittävänä eriarvoistavana kehityksenä.

Puolueilla varallisuuserojen kaventamiseen ei toistaiseksi löydy paljoa konkreettista annettavaa. Keinot asumisen kustannusten hillitsemiseksi ovat pääasiassa kaupungistumista tukevia ratkaisuja, eikä maaseudun tyhjenemiseen via ratkaisuja, eikä maaseudun tyhjenemiseen sinänsä tarjota kuin sympatiaa ja ymmärrystä. sinänsä tarjota kuin sympatiaa ja ymmärrystä. Keskustapuolue on niin ikään joutunut tasapainottelemaan maaseudun edunvalvojatehtävien ja koko kansantalouden hyödyn välillä usein jälkimmäisen eduksi. Keskustaa voi nykyään kuvailla korkeintaan maakuntakeskittymien edunvalvojaksi. Maaseudun tyhjenemistä puolue ei kykene ratkaisemaan, vaan on tyytynyt asettamaan vastavoiman Helsinki-vetoiselle politiikalle maakuntakeskuksiin keskittyvällä politiikalla. Kysymys kuuluukin, onko muista puolueista ottamaan koppia maaseudun kasvavista ongelmista tulevaisuudessa?

Maaseudun unohtaminen valtakunnan politiikassa voi mahdollisesti sataa perussuomalaisten laariin. Perussuomalaiset ovat viime vuosina tukeneet maaseudun ”kapinaa” esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa koskien. Bensakapina, jonka perussuomalaisten nuorisoliike nosti esiin polttoaineen hinnan korotusten myötä ja turpeenpolton alasajon vastustaminen ovat kaksi esimerkkiä symbolisista vetoomuksista maaseudun keskustaoikeiston äänestäjiä kohtaan. Maaseudun poliittisen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa onkin, kykenevätkö perussuomalaiset ”omistamaan” alueellisen eriarvoisuuden teeman ja kanavoimaan populistista tyytymättömyyttä keskustaa tehokkaammin. Tällöin Suomi seuraisi perästä monen muun maan esimerkkiä, jossa perinteiset maaseudun puolueet kykenemättömyydestä valvoa alueellisia etuja, menettävät kannatustaan oikeistopopulistisille puolueille. Kesällä pidettävät kuntavaalit ovatkin ensimmäinen näytön paikka tavaalit ovatkin ensimmäinen näytön paikka tämän suhteen. Ptämän suhteen. P