Sammakoita, mangopuita ja urbaania Intiaa

Teksti: Ella Könönen Kuvat: Arunima Jamwal ja Ella Könönen

Pääni notkahteli puolelta toiselle koittaessani pysyä valveilla heiluvassa bussissa. Havahduin vähän väliä joko tööttäyksiin, vierustoverini kysymyksiin, tai auki jumittuneesta ikkunasta ripottelevaan vesisateeseen. Tien laitamia kuorruttivat pienet pressuilla peitellyt putiikit, joiden seinillä mainostettiin Nokian näppäinpuhelimia, ihon valkaisutuotteita ja varvassandaaleita.

Matka tuntui jatkuvan ikuisuuden. Minulla oli nälkä.

Aamun valjetessa jossain Mumbain ja Punen välisillä vuoristoisilla teillä, paljastui ympäristö liikennemeren sijaan vihertäväksi maalaukseksi. Piskuiset kylät siellä täällä heräilivät sumuiseen aamuun, ja teiden varsilla chai-kojuista nousi höyryä. Imin itseeni kaiken — aivan kuin minun olisi pitänyt muistaa se myöhemmin ulkoa. Halusin huomata jokaisen asian: tuossa on kauppakeskus, tuossa joku asuu. Tuolla menee kulkukoiria. Taas sataa.

Tuo bussimatka on ensimmäinen muistoni Intiasta, ja ensimmäinen kosketukseni sen kontrasteihin. Olin saanut Suomen Kulttuurirahastolta stipendin, jonka turvin opiskelin kaksivuotisen IB-tutkinnon Länsi-Ghattien laaksossa sijaitsevalla luonnonsuojelualueella, Paudin kylän kupeessa. Asuin ja opiskelin kylän viereen nousevalla kukkulalla, jonka jaoin eri puolilta maailmaa tulevien nuorten kanssa. Olin 16-vuotias, ja hamusin itsenäisyyttä, vapautta, erilaisuutta, jotain mahdollisimman kaukana Suomesta.

Opin pian, miten Intiassa vuoden kulkua määrittelivät toisaalta monsuuni ja kuivuus, toisaalta urbaanisen ja agraarisen välinen tasapainottelu. wwww Syksyllä monsuunisateet saivat koulurakennuksemme tulvimaan usein, ja Sodexon työntekijät lapioivat vettä pois koulun ruokalasta. Kun käveli kouluun ja koulusta takaisin, oli paras mennä paljain jaloin, jos ei halunnut kastella kenkiään litimäräksi 200 metrin kävelymatkalla.

Kun katseli alas kampuksen ympärille avautuvaan laaksoon, koko horisontti värjäytyi sumun alta paljastuviksi vihreän sävyiksi. Vaaleaksi, tummaksi, kirkkaaksi ja samettiseksi vesivärimaalaukseksi. Kosteus tunkeutui kaikkialle: luihin ja ytimiin, vaatteisiin ja lakanoihin.

Huonekaverini oli paras ystäväni, mutta hän oli tottunut siihen, ettei pesukoneen käyttö kuulunut hänen tehtäviinsä rikkaan perheen lapsena. Niinpä osa hänen vaatteistaan homehtui ja sai koko huoneemme haisemaan märältä koiralta. Kosteutta rakastivat myös sammakot, jotka piileksivät alituisesti vessoissa ja suihkuissa. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että monsuunin aikana suihkussa käytiin yhdessä sammakon kanssa, ja lavuaarin hanan mennessä päälle kurkisti vedenpoistoreiästä kurnuttava pää. Jossain vaiheessa se ei enää haitannut minua. Sammakoista ei oikeastaan ollut mitään haittaa, ja minä sopeuduin.

Pikkuhiljaa, kun Suomessa elettiin marraskuisen kaamosmasennuksen ja joulun odotuksen ristitulessa, sateet alkoivat hiipiä kukkuloiden taakse. Sitten tuli kuivuus.

Kuivuus toi mukanaan käärmeet ja ikuisen kuumuuden. Siihen en koskaan sopeutunut yhtä hyvin. Kun tammikuussa palasimme kampukselle talviloman jälkeen, oli koko laakso kokenut muodonmuutoksen. Vehreys oli poissa, ja tilalla oli alaston, ruskean värinen maisema. Kun vietin Intiassa ensimmäistä kevättäni, kiirivät Suomenkin mediaan uutiset historiallisesta lämpöaallosta, joka tappoi suuren joukon ihmisiä. Maalla oli yleensä viileämpää kuin kaupungissa, mutta koulu joutui kieltämään kaikki harrastukset ennen kello kuutta, ja osa oppilaista muutti patjojensa kanssa ilmastoituun kirjastoon asumaan. Sain kaulaani pahan aurinkoihottuman, jonka kampuslääkäri kuittasi nauramalla.

”Child, you are from the north, you will just have to get on with it.” Ennen kolmea yöllä oli yksinkertaisesti liian tukalaa unelle, ja nukuin usein kahdessa osassa: aamukolmesta aamuseitsemään, ja iltapäivisin päiväunet. Pidimme öisin pelkkää hyttysovea kiinni, mutta se tarkoitti, että aamulla ulko-ovi piti muistaa sulkea ennen auringon paahdetta. Se oli ajan pelastus, mutta myös pieni riski: käärmeet rakastivat oven edessä olevaa viileää kiveä, ja hyttysovi jäi helposti raolleen. Kerran yksi sellainen makoili kynnyksen päällä palatessani koulusta. Se ei tosin ollut edes kummallisin kohtaamiseni: oli sitä myös luokkatunti, joka keskeytyi siihen, kun opettajan selän takana olevasta ilmastointilaitteesta kiemurteli pitkä käärme keskelle taulua. Luonnonsuojelualueella eläminen herätti siihen, miten vieraantunut oli ollut. Olimme paljon paikallisten työntekijöiden armoilla: he tunsivat sään oikut ja osasivat käsitellä villieläimiä.

Kun ikävöin Intiaa, muistan yhä terävästi päiväunien jälkeisen tunnelman huoneeni nurkassa. Heräilin laskevaan aurinkoon, ja kuuntelin ulkoa kuuluvaa puheensorinaa. Muistan tuulettimen, joka naputti aina ärsyttävästi pyöriessään. Klonks, klonks, klonks.

Muistan seesteiset perjantait, kun kävelimme kampuksen rajoille poimimaan mangoja. Sadettimet viilensivät nurmia, ja kyläläiset istuskelivat varjossa katsomassa oppilaiden rugbyottelua. Lauantaiaamuisin Paudista lähti bussi Punen kaupunkiin, jonne me lähdimme usein ostoksille. Kaupungeissa kuumuutta oli vaikeampi päästä pakoon: se tiivisti ilmapiiriä entisestään, kuin kaikki happi olisi loppumassa ihan pian. Kaikki paudilaiset eivät voineet työskennellä kampuksella, vaan moni lapsi kertoi ylpeänä isänsä olevan hienossa työssä kaupungissa. Mietin sitä usein bussissa istuessani, kun matka kaupungin läpi eteni etanan vauhtia. Lapsille ”kaupunki” oli melko abstrakti käsite, ja tarkoitti tarinoiden perusteella jotain tiettyä, hienoa paikkaa, josta unelmoida. Oli olemassa kaupunki, ei kaupunkeja.

Kuilu agraaristen kylien ja Mumbain pilvenpiirtäjäryppäiden välillä oli repivä. Vietimme paljon aikaa ystävieni kodeissa Punessa ja Mumbaissa. Se oli kokonaan uusi maailma – ja uusi kulttuurishokki. Erään ystäväni kotiin kulki oma, vartioitu hissi, ja kodissa työskenteli monta ”didiä” – siis ”isosiskoa”, joka oli kutsumanimi kotityöläisille. Jokaisessa makuuhuoneessa oli suuri kylpyhuone, ja jokaiseen arjen menoon kuljettiin henkilökohtaisen autokuskin kanssa. Moni ystäväni oli käynyt pelkästään amerikkalaisia tai kansainvälisiä kouluja, pyrki länsimaihin yliopistoon, eikä puhunut kovinkaan paljoa hindiä.

Ilmaston oikkuja kestää helpommin, jos asuu 32. kerroksessa. Jos nimittäin sattui katsomaan pilvenpiirtäjien ikkunoista alas, avautui horisontissa usein slummi. Se oli aina siellä, vaikka ikkunasta ei tarvinnut katsoa ulos. Se muistutti olemassaolostaan, kun petivaatteita tuuletettiin parvekkeella, tai kun ”didit” joskus puhuivat kodeistaan. Ystävieni kodeissa, marmoristen ruokapöytien äärellä, ei alhaalla vallitsevasta todellisuudesta puhuttu. Vaikka kastijärjestelmää ei enää virallisesti ole olemassa, elää se yhä yhteiskunnassa elefanttina huoneessa. Myös minä kuljin koululta pois vain kuskin kanssa, ja myös minun asuntolassani työskentelivät kylästä palkatut siivoojat ja vartijat. Minun ei tarvinnut imuroida omaa huonettani, eikä asia ollut minun päätettävissäni. Koulumme tarkoituksena oli lisätä kulttuurien välistä yhteisymmärrystä ja tehdä töitä kestävän tulevaisuuden eteen. IB-tutkintoon kuuluu pakollisena osana harrastus- ja vapaaehtoistoimintaa, ja sen myötä vietimme kampusta ympäröivissä kylissä paljon aikaa. Silti ympäristössäni oli hyvin paljon asioita, joita oli hyvin vaikea kyseenalaistaa astumatta kenenkään varpaille. Sain auttaa kyläläisiä istuttamaan uusia puita, ja sain kuulla tarinoita kaupunkiin lähteneistä sukulaisista. Kun kerran kysyin mumbailaiselta ystävältäni, olivatko heidän didinsä päässeet kouluun, asia käsiteltiin vaihtamalla aihetta.

Opin pian, ettei kukaan kaivannut eurooppalaista teiniä kertomaan, miten hurjaa eriarvoisuutta heidän ympärillään on. Intialaiset osaavat käsitellä ympärillään vallitsevaa ajoittaista kaaosta ilman kenenkään apua. Jos kehäkolmosen liikenneruuhka joskus turhauttaa, niin Intian megapolien ruuhkissa autot eivät olleet välttämättä edes menossa samaan suuntaan. Liikennevalvonta saattoi paikoin olla olematonta, mutta ihmiset pitivät itse ohjat käsissään. Kun autoja oli sikin sokin eikä kukaan päässyt mihinkään, kuskit nousivat ulos ja ohjasivat liikennettä itse. Perheet ratkaisivat liikenneongelmia myös ennakoivasti: lapset haettiin koulusta niin, että koko nelihenkinen perhe saattoi istua saman skootterin kyydissä. Jos ruuhka yllätti, kerkesi skootterissa hyvin tekemään läksytkin pois alta. Intiassa urbaanin ja agraarin väliset linkit ovat hauraat, mutta harvoin pettävät – suunnitel-

Intiaa on vaikea purkittaa. Elämä tiivistyi mielettömän luonnon huomassa soljuviin kyliin ja hektisissä suurkaupungeissa sykkivään arkeen. “

mien toteutumiseen ei voi aina luottaa, mutta asioiden korjaantumiseen voi. En kertaakaan, ikinä, maalla tai kaupungissa, pelännyt jääväni ilman apua.

Intiaa on vaikea purkittaa. Elämä tiivistyi mielettömän luonnon huomassa soljuviin kyliin ja hektisissä suurkaupungeissa sykkivään arkeen. Chai walojen huutoihin, kun he myivät teetä kojuistaan kaupungin kaduilla. Pyöräilyretkiin kylien läpi hedelmäostoksille, kun teiden varsilla istuskelevat mummot huusivat ”Pretty girl!”, ja minä nauroin. Kiivaisiin keskusteluihin huonekaverieni kanssa, kun kulttuurit kohtasivat toisensa arkisissa tilanteissa. Ystävieni stressiin, kun vanhemmat painostivat hakemaan Ivy League yliopistoihin. Siihen hetkeen, kun nukuin yön erään perheen luona Paudissa. Heidän kotonaan asuivat äiti, isoisä, lapsi ja lehmä, ja me kaikki katselimme yhdessä televisiosta, kun amerikkalaiset traktorikuskit kaatoivat metsää Discovery Channelillä.

Elämä tiivistyi kaikkeen siihen, mitä elämään nyt sattuu kuulumaan. En kuvaile näitä kontrasteja siksi, että voisin kauhistella Intian ongelmia tai tehdä siitä eksoottista verrattuna monotoniseen suomalaiseen mielenmaisemaan. Kuvailen niitä siksi, että uskon niiden avulla pystyväni parhaiten kuvailemaan sitä valtavaa monimuotoisuutta, jonka kohtasin. Ihmiset rakastavat kysyä, mitä Intia opetti minulle. Heidän värikalvolleen on piirtynyt kaksijakoinen kuva toisaalta köyhästä ja likaisesta, mutta silti hengellisestä ja värikkäästä maasta. Ehkä jotkin ihmiset saattavat luulla, että tapasin Intiassa vain turbaanipäisiä meditaatio-opettajia, jotka odottivat intohimoisesti pääsevänsä kertomaan valkoisille turisteille, mitä salaisuuksia heillä on elämään. No, ei liene yllättävää, että näin ei ollut.

Pidänkin enemmän kysymyksestä siitä, mitä muistan. Se antaa minun kertoa asioita juuri niin, kuin ne ovat minun värikalvolleni piirtyneet: se vie minut pois tarinan keskipisteestä, ja antaa mahdollisuuden kuvailla Intiaa samalla niin kovin subjektiivisena, mutta niin moniulotteisena, poukkoulevan, rönsyilevänä ja täyteliäänä maailmana. P