Ihan sama -vai onko sittenkään?

Pukeudu, ” käsken itseäni mielessäni. ” Laita kengät jalkaan, lähde kauppaan. Muista avain. ” Kävelen horrosmaisessa tilassa tutun reitin katse maassa. En jaksaisi tätä, mutta kotona ei ole ruokaa. En olisi luultavasti edes noussut sängystä muuten. Kaupassa seison kymmenen minuuttia hyllyn edessä. Ruoan valitseminen tuntuu ylivoimaiselta. Pelkkä ajatus kokkaamisesta väsyttää. Jotain on otettava. Makkaraa. Makaronilaatikko. Sipsipussi. Onko sillä muka mitään väliä mitä syön?

En ole peseytynyt viikkoon. Olen varma, että ihmiset tuijottavat. Pidän katseeni tiiviisti maassa, kuulokkeet korvilla. Siten ei tarvitse ainakaan puhua kenellekään. Kotimatkalla istun hetkeksi penkille. Ohi kulkee ihmisiä, niitä onnellisia ja reippaita ihmisiä. Minä en ole sellainen. Itkettää. ” M ikset sä saa ikinä mitään aikaan? Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene vaikka opiskelemaan! ” sanottiin. Mutta pelkkä herääminen vaatii suuria ponnistuksia. Miten minä muka jaksaisin mennä jonnekin kouluun, saati tehdä siellä jotain? Ei siitäkään mitään tulisi. Olen epäonnistunut niin monta kertaa, että olen alkanut välttää tilanteita, joissa niin voi käydä. En vaan jaksaisi sellaista enää yhtään. Ehdottivat lenkkeilyä ja terveellistä ruokaa. En jaksa. Miksi minun pitäisi syödä hyvin, enhän ole minkään arvoinen. Turha ja hyödytön yhteiskunnan loinen, jota kukaan ei halua nähdä ihmisten ilmoilla. Parempi pysyä sisällä.

Illan tullessa istun hiljaa pimeässä huoneessa ja syön ostamaani makaronilaatikkoa kylmänä. Mietin yksinäisyyttäni, vikojani, kuolemaa. Voisin lopettaa tämän kärsimyksen ja taakkana olemisen. En olisi enää ärsyttämässä ihmisiä olemalla ” vain laiska ” . Mutta ei siitäkään varmaan mitään tulisi. ” H aluaisitko alkaa käydä Klubitalolla? ” minulta kysytään. Ihan sama. Ei sillä ole mitään väliä kuitenkaan. Suostun silti ja löydän itseni ihmisten keskeltä, istumassa hiljaa kahvikuppini kanssa. Mietin miksi tulin ja miten typerää tämä on. Ei tämäkään mitään auta. Jostain syystä jatkan kuitenkin käymistä. Se alkaa tuntua ihan kivalta. Iltaisin olen hyvillä mielin lähdössä Klubille seuraavana päivänä. Ruoka siellä on ainakin ihan hyvää.

Alan osallistua keskusluihin. On mukava huomata, että muillakin on samoja tuntemuksia. En olekaan yksin. Siitä tulee parempi olo. Muutkin ovat selvinneet vaikeista ajoista. Ehkä minäkin tästä vielä piristyn.

Ajan kuluessa huomaan olevani energisempi, iloisempi ja syön terveellisemmin. En istu enää iltaisin pimeässä huoneessa miettien synkkiä asioita.

Uskon tulevaisuuden olevan valoisampi. Ehkä voisin jopa harkita sitä opiskelua. Kävellessäni pidän pääni pystyssä. En minä ole sen huonompi kuin muut. Ei meistä kukaan ole.

Krista