Aino ja metsän aarteet (Erja Levikari)

Aino

ja mets채n aarteet

Erja Levikari

Erja Levikari Kymenlaakson opisto 2015

Hei! Min채 olen Aino!

Aino katseli ulos keittiön ikkunasta. Oli kaunis alkusyksyinen aamupäivä ja ulkona aurinko pilkisti pihapuiden oksien välistä. Närhi pyrähti pihlajapuuhun nokkimaan punaisia marjoja. Äiti oli puhunut jo yli puoli tuntia puhelimeen, eikä kuulostanut siltä että olisi lopettamassa puhelua vielä vähään aikaan. Aino kuunteli vierestä ja odotti kärsivällisesti puhelun päättymistä. Hänellä oli tylsää. Äiti saisi keksiä jotain tekemistä.

Sitten äiti alkoi puhua jostakin aarteesta. Aino heristi korviaan. ”Juu, tähän aikaan vuodesta nuo metsät ovat ihan kuin aarreaittoja, kun vaan ehtisi joku päivä mennä keräämään kaikki aarteet sieltä talteen.”

Aino ihmetteli kuulemaansa. Mitä aarteita metsässä oikein oli? Kultaa, vai kenties jalokiviä? ”Tätä pitää tutkia tarkemmin”, Aino pohti ja laskeutui alas tuolilta. ”Jaksankohan kantaa niitä kaikkia, jos niitä kerran on niin paljon?”

Aino etsi pienen pärekorinsa ja laittoi saappaat jalkaansa. ”Laita takki päälle, jos menet ulos!” Äiti huikkasi keittiöstä, mutta jatkoi sitten puheluaan.

Ulkona lempeä syysilma hiveli Ainon kasvoja. Hän suuntasi pihatieltä metsäpolulle. Reitti oli tuttu, vaikka Aino kulkikin metsään ensimmäistä kertaa aivan yksin.

Pian Aino saapui kuivalle mäntykankaalle.

Kanervien seasta pilkottivat pienet korvat. ”Kuka siellä?” Aino kysyi. Kuului rapinaa.

Kanervat saivat väistyä, kun pieni jänis loikkasi Ainon silmien eteen. ”Olen Calluna, hauska tutustua!”

Aino ilahtui. ”Hei Calluna, minä olen Aino.

Oletko nähnyt metsän aarretta?” ”Aarteesta en tiedä”, Calluna sanoi, ”mutta saattaisit tykätä puolukoista. Niitä täällä piisaa.” Calluna osoitti käpälällään rinnettä joka pursusi punaisista puolukoista. Aino pomppi riemuissaan kohti rinnettä ja alkoi kerätä kauniita marjoja koriinsa.

Hetken poimittuaan ja muutaman syötyään Aino nousi ja kysyi, tuntisiko Calluna ketään, joka osaisi viedä hänet metsän aarteen luokse. Calluna tuumi hetken ja neuvoi Ainoa menemään läheiseen kuusimetsään. ”Ystäväni Linnea-orava asuu siellä. Hän tuntee metsän kuin oman turkkinsa, sillä hän on piilottanut sinne satoja kätköjä talvea varten.” Aino kiitti ja vilkutti Callunalle mennessään. ”Satoja kätköjä…” Linnea tietää varmasti aarteesta jotakin!” Aino pohti kävellessään metsään.

Metsä alkoi muuttua mäntyvoittoisesta kanervikosta kuusimetsäksi, jonka pohjalla kasvoi sammalta.

Vähän väliä Aino pysähtyi keräämään makoisia mustikoita polun varrelta. Hetken kuljettuaan hän huomasi maassa touhukkaan oravan, joka pyöritteli käpälissään sientä. ”Oletko sinä Linnea?” Aino kysyi. ”Olenpa hyvinkin. Kuinka voin auttaa?” ”Etsin täältä metsästä aarretta. Voitko viedä minut sen luokse?” ”Aarretta?” Linnea kallisti päätään kysyvästi. ”Ovathan minun talvivarastoni tavallaan aarteita, mutta tarvitsen niitä itse pitkän talven varalle. Muista aarteista en ole kuullutkaan.”

Aino oli hieman pettynyt. ”Oletko aivan varma? hän kysyi kallistaen päätään. Orava tuumasi hetken. ”Soiden kullasta olen kyllä kuullut, mutta en ehdi opastamaan sinua sinne. Metsän laidalla asuu kettu nimeltään Rubus, hän voisi varmasti viedä sinut käymään siellä.” Ainon silmät kirkastuivat. ”Kiitos paljon, tiesin että osaisit auttaa!”

Linnea hymyili Ainolle, mutta tämä kipitti jo innoissaan kohti metsän laitaa, välillä kyykistyen keräämään maukkaita marjoja.

Metsän laidalla istui kettu sammaleen peittämällä kivellä.

Se katsahti kysyvästi Ainoon päin, sillä tämän suupielet olivat mustikan syömisestä kauttaaltaan siniset. ”Oletko sinä Rubus?” Aino kysyi melkein hengästyneenä. ”Voitko viedä minut suon kullan luokse?” Aino jatkoi Rubuksen nyökättyä. Rubus tuumi hetken, vilkaisi Ainon koria ja sanoi: ”Toki, tätä tietä.”

Hän hyppäsi alas kiveltä ja jatkoi hymyillen:” Suupielesi ovat muuten aivan mustikassa.” Aino seurasi Rubusta ja pyyhki hihalla naamaansa.

Maisema muuttui karummaksi ja matka jatkui pitkospuita pitkin. Metsän pohja oli hieman upottavaa ja rahkasammaleen seasta nousi sieltä täältä pieniä käkkärämäntyjä.

Hetken päästä Rubus pysähtyi. ”Tässä niitä nyt olisi” hän sanoi. Aino pälyili ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään kimaltavaa tai kultaista.

Missä aarre oli? ”Pitääkö minun kaivaa se ylös?” Aino kysyi. ”Ei, älä höpsi, tässähän näitä on lakkoja, hilloja, suomuuraimia, soiden kultaa, miksi näitä nyt haluaa sanoa.

Kerää pois vain, pidät niistä varmasti!” Rubus hymyili.

Aino luovutti. Hän ei ollut tiennyt, että lakkoja kutsuttiin soiden kullaksi, mutta nyt hänestä vaikutti siltä, ettei aarretta ollut olemassakaan tai äiti oli puhunut jostain muusta metsästä. Vai oliko joku jo käynyt hakemassa aarteen?

Aino kyykistyi poimimaan pitkospuiden vierestä lakkoja pettyneenä. Äiti olisi varmasti ilahtunut jalokivistä tai kultarahoista…

Kaikesta huolimatta Aino maistoi lakkoja: Ne vasta olivatkin hyviä! Hän alkoi kahmia niitä milloin suuhunsa ja milloin koriinsa. Rubus katseli vierestä. ”Varo, ettet tupsahda sammaleeseen, se voi upottaa -” Hän ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun kun Aino kiljahti ja oli nenällään märässä sammaleessa. ”Voi ei” Rubus sanoi ja jatkoi: ”Olet ihan märkä. Onneksi se ei upottanut tuon pahemmin.” Aino kömpi ylös ja potkaisi oksaa, johon oli kompastunut ja tupsahti saman tien uudestaan märkään sammaleeseen, tällä kertaa pepulleen. ”Ystäväni saa viedä sinut kotiin. Käyn hakemassa hänet.”

Rubus sanoi ja kipitti pitkospuita pitkin poispäin.

Pian Rubus palasi pitkospuilla kyhjöttävän, litimärän Ainon luo esitellen tälle ystävänsä, Sorbus-peuran. Aino nousi Sorbuksen selkään ja Rubus toivotti heille turvallista kotimatkaa. Aino kiitti vielä kettuystäväänsä ennen kuin Sorbus lähti köpöttelemään kohti Ainon kotia.

Päästyään kotipihalle Sorbus laski Ainon koreineen maahan. ”Olet aina tervetullut käymään metsässä” Sorbus sanoi. ”Pikkulinnut kertoivat, että sait monta uutta ystävää tänään.” Hän jatkoi, hymyili Ainolle ja kääntyi takaisin metsäpolulle. ”Nähdään taas” Aino ja Sorbus sanoivat toisilleen yksissä tuumin.

Sisällä äiti oli Ainoa vastassa. Aino oli edelleen märkä ja hänen naamassaan oli mustikkaa. Aino kertoi seikkailustaan ja aarteesta, jota ei ollutkaan löytänyt. Hänen äitinsä katsoi häntä ensin kummastuneena, mutta alkoi sitten nauraa. ”Olethan sinä löytänyt aarteen, tai oikeastaan kokonaisen korillisen.” Oli Ainon vuoro hämmästyä. ”Kun puhuin aarteista, tarkoitin metsän antimia, marjoja ja sieniä.” Ainon äiti alkoi selittää. ”Mutta kuulostaa siltä, että löysit niiden lisäksi koko liudan uusia ystäviä, jotka auttoivat sinua. Tulehan niin mennään pesulle, olet aivan märkä ja sottainen.”

Kuuman kylvyn jälkeen Aino lajitteli marjat pakastepurkkeihin äitinsä kanssa.

Nukkumaan mennessään hän ajatteli vielä Callunaa, Linneaa, Rubusta ja Sorbusta.

Ehkä hän tosiaankin oli löytänyt aarteen.

A

ino kuulee äitinsä puhuvan metsässä olevasta aarteesta.

Asia on tutkittava perin pohjin, ja matkallaan halki erilaisten kasvuympäristöjen hän tapaa metsän asukkeja ja saa korinsa täyteen metsän antimia. Mutta mihin aarre oikein on piilotettu?