Orja nro 126 Sorja by Sarjisope Karri Laitinen ja oppilaslehdet

SORJA Kannen kuva MIKKO KUITUNEN Pääkirjoitussivun kuvat VILMA TOIVANEN Hämähäkkimonsteri PEETU LIESINEN Pyöräilijä

SISÄLLYS Mikko Kuitunen: Pesäpallozombie... 2 Elli Halla-aho: Lastenkaappaajat..... 5 Mandi Markkanen: Eikä minussa ollut pelkoa............................................... 7 Kira Lindstöm: Lumikki ja seitsemän hairahdusta hunsvotteihin................. 8 Sanni Harmanen: Kirjoittaminen ei ole poseeraamista............................. 9 Maija Käyhkö: Ghettohautaholvin mestarihiihtäjä................................. 10 Kastehelmi Kollmann: Uimaranta Ižborskin lähettyvillä...................... 12 Sari Siimes: Minne villit lapset juoksevat......................................... 14 Minna Hara: Ole hiljaa jos huvittaa.. 15 Terhi Niitti: Villit lapset yms........... 15 Heidi Sandholm: Villi-ihmiset ja itsetunto ......................................... 16 Janetta Perttunen: Itse keksimilläsi sanoilla............................................ 17 Lasse Parkko: Geometrian perusteet 1 - Ympyrä...................................... 17 Sampsa Virkajärvi: Mitä meille on muutamassa viikossa tapahtunut?.... 18 Sami Kainulainen: A DAY IN LIFE... 20 Henna Paaso: Päiväkirjasta........... 22 Maija Mikkola: Joutsen.................. 23 Takakannen maalaus HENNA NERG Kun kipu korvaan itää Lehden taitto & Toimitus KARRI LAITINEN

VILMA TOIVANEN (Hämähäkkimonsteri)

Oriveden Opiston Orja-julkaisu nro 126

PÄÄKIRJOITUS

Orivedellä 5.3.2013

Hihat heilumaan zombi! Opiskelun aloittaminen syksyisin opistolla muistuttaa joskus pesäpallozombin verkkaista urheiluesitystä. Kädet painavat. Ajatus ei luista. Välineet tippuvat. Mutta kun muutama työn täyteinen viikko on takana, alkaa vauhti kiihtyä kuin pitkätukkaisella kilpapyöräilijällä ja kevätätalvella meno muistuttaa jo ahnaan hämähäkkimonsterin saalistusta koulujen pääsykoetehtävineen. Tässä lehdessä Oriveden Opiston eri linjat esittäytyvät kattauksessa, joka on yhtä aikaa klassisen kaunis ja arvaamattoman rosoinen niin kuin (öhöm, no tuota) elämä muutenkin. KARRI LAITINEN Sarjakuvalinjan vastaava pääopettaja

Hakuliite PÄIVI KORJUS (toimitus) KARRI LAITINEN (taitto) Monet kiitokset kaikille kuvissa vilahtaneille! SARJAKUVALINJAN BLOGI http://orja.sarjakuvablogit.com/ © 2012-2013 TEKIJÄT PEETU LIESINEN (Pyöräilijä)

Kirjapaino ORIVEDEN KIRJAPAINO ORIVEDEN OPISTO www.orivedenopisto.fi Koulutie 5 35300 Orivesi puh. 0207 511 511 orivedenopisto@kvs.fi

Oriveden Opiston

KIRJOITTAJALUKION

TARINOITA kirjoittanut

ELLI HALLA-AHO

LASTENKAAPPAAJAT

ihän Jelena siitä ideasta koskaan ollut varsinaisesti pitänyt. Oli kamalaa, että heidän piti napata viattomia lapsia ja tehdä heistä kaltaisiaan, mutta mitä muutakaan he olisivat tehneet? Ihmiset eivät ymmärtäneet, aikuiset liian usein tappoivat itsensä muuttumisen jälkeen ja heidän oli vahvistettava rivejään pysyäkseen elossa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, Jelena vakuuttelee itselleen. Sinä iltana hänelle on annettu tehtäväksi viedä taas yksi lapsi vanhemmiltaan, ja Jelena koettaa työntää syyllisen äänen mielensä perukoille. Hän yrittää olla ajattelematta vanhempia, ja sisaruksia, jotka jäävät kaipaamaan kaapattua lasta; kaikkia, jotka eivät koskaan saa tietää mitä hänelle kävi. Lapsista ei jää muuta jälkeä, kuin etsijöiden jalkoihin tallaantuvat suuret sudenjäljet. Jelena sulkee ulko-oven perässään ja vilkaisee taivaalle. Kuu ei ole täysi. Toki epäilyjä hukista - ihmissusista - oli esitetty aikaisemmin, mutta ne oli aina kumottu sillä iänikuisella “mutta

kun täysikuu.” Itse asiassa hukat ovat täysin erilaisia kuin ihmiset kuvittelevat. He voivat muuttua susiksi tahtonsa voimalla kuun asennoista huolimatta, eikä muutos ole samalla tavalla väkivaltainen kuin elokuvissa tai mytologiassa. Täysikuu toisaalta pakottaa osan suden luonteesta esiin, ja hopealuodit tappavat muuten varsin sitkeät hukat. Kuun valo pyyhkii pihamaata, kun Jelena livahtaa talon taakse. Hän tietää, että kello on noin yksitoista. Hän vilkaisee vielä kerran kotitaloaan, luo siihen rakastavan katseen ajatellen ihmisiä, jotka asuvat sen seinien sisällä - ja kuiskaa anteeksipyynnön, vaikka ei aivan tiedäkään keneltä pyytää anteeksi. Sillä hetkellä kun Jelena katoaa metsän varjoihin hän muuttaa muotoaan. Se käy sulavasti ja äänettä, eikä kukaan huomaa mitään. Hukat ovat antropomorfisia, eli ihmismäisiä ja pystyvät kävelemään myös pystyasennossa. Heidän raajansa ovat pidemmät kuin normaalin ihmisen ja tukiranka on joustava ja mahdol4

listaa nelin jaloin juoksemisen. Jelenan turkki on kastanjanruskea ja ohut, hieman huonokuntoinen. Livahdettuaan metsän pimeyteen Jelena lähtee nopeasti juoksuun löytääkseen oikean talon ennen aamunkoittoa. Jos hän ajatuksiltaan ehtisi, hän nauttisi tästä: Hän rakastaa metsän tuoksuja ja pehmeän maan tuntua jalkojensa alla; hän rakastaa juoksemista, vauhtia, vapautta. Täällä kukaan ei näe häntä, ei pelkää eikä tuomitse. Jelenalla ei kestä kauaa löytää uusi lähiöalue jossa katulamppujen oranssi hohde estää Jelenaa liikkumasta teiden lähellä. Jelena kiertää takakautta valaisemattomien, vielä keskeneräisten omakotitonttejen läpi ja varoo aiheuttamasta meteliä. Koko ajan hän pitää katseensa valkoisessa omakotitalossa jonka keittiöstä paistaa vielä valo. Valoja vältellen Jelena pääsee omakotitalon takapihalle. Hän istuutuu visusti juuri varjojen peitossa metsän reunassa ja tarkkailee taloa hiljaisena. Nyt hänen on vain odotettava, että

talon asukkaat nukahtavat. Lapsi on varmaankin jo nukkumassa, Jelena ajattelee. Viimeistä kertaa omassa sängyssään. Hän työntää sen mielensä perukoille vaikka omaatuntoa kolkuttaakin. Lauman parhaaksi, Jelena lisää lopulta, ja suuntaa sitten kaiken tahdonvoimansa talon ainoan valaistun ikkunan seuraamiseen kuin se olisi suurestikin kiinnostavaa. ~*~ ö on pimeimmillään kun Jelena viimein pääsee lähtemään liikkeelle. Lapsen vanhemmat olivat olleet hereillä pitkään, ja Jelenan oli varmistettava etteivät aikuiset vain heräisi kesken kaiken. Hän livahtaa takaovelle hiljaa kuin vain eläin osaa ja kokeilee lukkoa. Ovi on lukossa, mutta onnekseen näillä hukilla on hihassaan pari temppua. Jelena saa lukon auki varsin pian ja avaa oven hiljaa. Hän astuu olohuoneeseen ja näkee tyhjät kaljapullot pöydällä sekä lasten lelut korissa olohuoneen nurkassa. Jelena hiipii siitä käytävään, haistaa tien lastenhuoneeseen ja avaa käytävän toisen oven varoen. Sängyssä nukkuu noin seitsenvuotias lapsi rauhallisena, vielä onnellisen tietämättömänä turkista, joka hänelle pakotettaisiin päälle. Jelena kuulostelee hetken hiljaista taloa ja liikkuu sitten nopein liikkein lapsen sängyn viereen. Hän painaa kätensä lapsen suulle ja kaappaa lapsen syliinsä. Lapsi herää, mutta ei pysty sanomaan mitään. Jelena kuiskaa hänelle: “Shh, olet turvassa, en tee sinulle pahaa.” Teoriassa se on totta, Jelena ajattelee. “Ollaan ihan hiljaa.” Sitten Jelena livahtaa yhtä hiljaa takaisin ulko-ovesta ulos ennen kuin lapsi ehtii edes tajuta, mitä tapahtuu. Jelena ei pysty juoksemaan nelinkontin lapsi sylissään, joten matka takaisin sujuu paljon hitaammin. He ovat onneksi jo poistuneet lähiöalueelta kauas sen oransseista katulampuista kun lapsi alkaa parkua ja huutaa apua. Jelena kuitenkin

vaientaa sen painamalla tassunsa mahdollisimman pehmeästi lapsen suun eteen. Sen täytyy tuntua hassulta, Jelena ajattelee. Tassu muistuttaa kättä, sillä siinä on peukalo, mutta se näyttää silti koiraeläimen tassulta. Lisäksi se on valtava, sillä Jelenan lauman ihmissudet ovat suuren miehen korkuisia. Lapsi vaikenee ja Jelena siirtää tassuaan varoen vahingoittamasta, ja lapsi tarraantuu Jelenan turkkiin, niin että ei tipahtaisi kun Jelena jolkottaa pomputtavasti metsän läpi. Kun he saapuvat aukiolle, siellä ei ole kuin muutama laumalainen. Heidän alfansa on ponin kokoinen musta ja roteva uros, joka viettää enemmän aikaansa hukkana kuin ihmisenä. Hän istuu paikallaan siirtolohkareen päällä, ja katsoo Jelenaan katse rävähtämättä. Lapsi huomaa muut hukat ja parkaisee vasten Jelenan turkkia, ja Jelenan sydäntä riipaisee. Alfan nimi on Maugrim. Nyt Maugrim luo Jelenaan harvinaisen lempeän hymyn ja puhuu: “Muutatko sinä sen.” Se ei ole kysymys, vaan ennemminkin toteamus. Ehkä kehotus. Maugrimin muuttamista susista tulee vahvoja ja suuria, mutta Jelenan susilla on notkeat, nopeat liikkeet ja taito liikkua hiljaa pimeydessä. Jelena laskee lapsen alas ja sanoo: “Selvä.” Hän epäröi vain hetken, sillä on tehnyt tämän lukemattomia kertoja aiemminkin. Heidän laumassaan ja sen osalaumoissa hieman kauempana täältä on lukemattomia Jelena-susia, mutta hän yrittää olla ajattelematta niitä painaessaan hampaansa lapsen olkapäähän. Lapsi älähtää ja menee sitten veltoksi, kun Jelenan suuret leuat pitelevät häntä hellästi otteessaan. Jelenan on varottava, ettei satuta pientä lasta enempää kuin on tarvis. Hän maistaa kielellään lapsen veren maun, mutta ei oikeastaan halua sitä; harvat hukat oikeasti nauttivat ihmisten syömisestä. Jelenan vierelle tulee kaksi 5

vaaleampaa sutta, joista toinen tarttuu hampaillaan lapsen yöpaidan kaulukseen ja nostaa hänet pois Jelenan ulottuvilta. Lapsi on edelleen tajuton ja veltto, ja Jelena tietää ettei hän tule heräämään ainakaan vuorokauteen, ja kun hän herää, ensimmäisenä hän tuntee kipua, sitten hämmennystä ja pelkoa. Mutta asiat paranisivat ajan kanssa ja ainahan hänellä on lauma. Niinhän? Jelena tuntee taas epävarmuutta katsellessaan hukkia jotka vievät lapsen pois. Maugrim sanoo: “Voit mennä, Jelena.” ~*~ elena pääsee kotiin, kun aamu on alkanut jo sarastaa. Hän muuttuu takaisin ihmiseksi metsän reunassa ja kiiruhtaa kotiinsa. Hän sulkee oven varoen herättämästä ketään, ja menee keittiöön etsiäkseen jotakin syötävää. Vilkaistuaan jääkaappiin hän kuitenkin tuntee ruokahalunsa kadonneen ja sulkee jääkaapin oven huokaisten. Hän kävelee käytävään ja avaa kolmannen oven vasemmalla, kurkistaen sisään varovaisesti. Hänen kasvoilleen leviää lämmin hymy, kun hän näkee Raoulin nukkuvan rauhallista unta sängyssään. Poika on vasta kuuden vanha. Jelena sulkee oven hiljaa ja siirtyy sitten makuuhuoneeseensa. Haiko herää, kun Jelena siirtyy hänen viereensä nukkumaan. “Oliko millaista töissä?” hän mumisee unisesti kietoessaan kätensä Jelenan ympärille. “Rankkaa”, Jelena sanoo ja mies vain mumisee jotain hyväksyvää vastaukseksi ennen kuin vaipuu takaisin uneen. Jelena makaa miehen sylissä edelleen valveilla, vaikka väsymys painaa hänen kehoaan. Miehelleen Jelena on kertonut työskentelevänsä auttavassa puhelimessa, joka on suunnattu masentuneiden nuorten ja heidän omaistensa tueksi. Jelena epäilee, että Haiko tietää Jelenan sudenverestä, mutta he eivät koskaan keskustele siitä. Lasten kaappaamisesta hän ei kuitenkaan ole Haikolle kertonut.

Aamun valjetessa Jelena nukahtaa painajaisten vaivaamaan uneen. ~*~ un Jelena myöhemmin ajattelee sitä, hän tajuaa että eihän tämä näin hyvin nyt olisi voinut ikuisuuksiin jatkua. Eräänä iltana Maugrim sanoo Jelenalle: “Raoul”, ja Jelenan sydän jysähtää suoraan hänen vatsaansa. “Ei”, Jelena vaikeroi. Maugrim ei muuta mieltään. Hän haluaa Raoulin. Myöhemmin Jelena ajattelee, että hänen olisi pitänyt ymmärtää että siihenhän se lopulta kuitenkin tulisi: hänen olisi pitänyt tajuta aikaisemmin ja paeta perheineen! Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Tummanpuhuva alfa katsoo Jelenaan järkähtämättä, vaikka tämä anelee häntä säästämään Raoulin. Lopulta Maugrim lausahtaa vain: “Joko sinä tuot hänet minulle tai Uma hakee hänet. Sinun valintasi.” Jelena tekee valintansa siinä samassa. Hän kovettaa kasvonsa, nielee kyynelet ja sanoo: “Minä haen hänet.” Koskaan hän ei ole juossut niin kovaa. Ainakin muutama ihminen näkee Jelenan, kun hän ottaa riskejä ja oikoo välittämättä katulamppujen paljastavasta valosta. Jelena saapuu kotiinsa, avaa oven välittämättä aiheuttamastaan metelistä, muuttuu ihmiseksi mahtuakseen ovesta ja ryntää makuuhuoneeseensa. Haiko herää, kun Jelena laittaa valot päälle ja alkaa pakata Haikon vaatteita kassiin. Haiko mutisee unisena: “Mikä nyt on, Jelena?” Kun hän huomaa Jelenan kiihtyneisyyden, hän ravistelee unisuuden päästään ja kysyy uudelleen, nyt vakavammin: “Mikä hätänä?” Jelena huutaa Haikolle: “Hae Raoul! Pakkaa vaatteita mukaan, ja sen riepu, teidän pitää mennä!” Haiko räpäyttää silmiään hämmennyksen vallassa ja epäröi. Jelenan silmissä välähtää pedon katse, kun matala murina purkautuu hänen kurkustaan. “Nyt, Haiko!”

Mies ei sano enää sanaakaan, vaan juoksee Raoulin huoneeseen. Jelenan sydän hakkaa kovempaa kuin koskaan kun hän ajattelee, kuinka saisi Haikon ja Raoulin mahdollisimman kauas täältä mahdollisimman pian. Erilaiset villit idea ajavat toisiaan takaa, kunnes Jelena päättää lentokoneen olevan paras vaihtoehto. Haiko ilmaantuu makuuhuoneen ovelle sylissään uninen Raoul ja olallaan Raoulin kassi. Jelena nostaa Raoulin syliinsä ja tunkee Haikon kassin miehen syliin. “Ulos. Ulos! Nyt!” Jelena sanoo kiihtyneenä. Haiko tottelee nopeasti, ja Raoul kysyy: “Mihin me mennään, äiti?” mutta Jelena ei kuule sitä. Sen sijaan hän kuulee, kun heidän etuovensa repeytyy saranoiltaan. Ovenraossa seisoo Uma, valtava lumenvalkoinen hukka. Raoul kiljuu ja alkaa itkeä, Haiko vain katsoo paikoilleen jähmettyneenä kauhun vallassa. “Ei”, Jelena parahtaa ja soimaa typeryyttään: hänen olisi pitänyt tajuta, että Maugrim lähettäisi jonkun seuraamaan häntä. Jelena puristaa otettaan Raoulista, mutta Uma ei liikahdakaan ovenraosta; valkean naarashukan huulilla on ivallinen virne. Haiko kääntyy hitaasti katsomaan Jelenaa. “Mitä tapahtuu, Jelena?” Miehen ääni värisee, ehkä pelosta. Jelena huokaisee ja muuttaa muotoaan, Raoul lakkaa itkemisen ja tarrautuu Jelenan kastanjanruskeaan turkkiin; se hämmentää Jelenaa, sillä hän oli odottanut, että Raoul pelkäisi häntä. Raoul kuitenkin pysyy hiljaa kasvot painettuina äitinsä turkkiin. Haiko ei näytä turhan yllättyneeltä. Hän odottaa lisää selityksiä. Uma seisoo edelleen paikoillaan. “Me- me ollaan kaapattu lapsia ja tehty niistä hukkia - ihmissusia--” “MITÄ!” Haiko jyrähtää. Jelena unohtaa olevansa kaksi päätä miestään korkeampi ja laskee päätään peloissaan. 6

“Anteeksi- meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa! En arvannut niiden haluavan Raoulin! En ikinä antaisi niiden koskea Raouliin!” Yhtäkkiä Umaa alkaa naurattaa. Hukkien nauru kuulostaa kummalliselta, se on katkonaista ja kuulostaa hieman koiran haukulta. “Melkoista tekopyhyyttä”, Uma virnistää. Jelana jättää Uman huomiotta ja katsoo Haikoon anovasti. “Yritin auttaa teidät pakoon, en halua että Raoul--” Mutta Haiko on niin vihaisen näköinen, että Jelena ei saa lausettaan loppuun. Kyynelet sumentavat Haikon näköpiiriä kun hän huutaa: “Minä olen tiennyt jo vuosia, mikä sinä olet! Ja silti olen suojellut sinua, koska ajattelin että et voi millään olla paha! En antanut sinua ilmi kellekään! En edes silloin, kun- kun ihmissusia alettiin epäillä lasten kaappauksista! En kertonut kellekään ja koko ajan se oletkin ollut sinä!” Uma nauttii tästä silminnähden. Raoul itkee vasten Jelenan turkkia ja Jelena tuntee olonsa voimattomaksi. “Anteek-” Mutta Haiko sanoo: “Minä vihaan sinua”, ja hyökkää Uman kimppuun. “HAIKO, EI!” Jelena kiljaisee, sillä hän tietää että Haiko ei pärjäisi millään Umaa vastaan. Uma ei ollut kuitenkaan lainkaan odottanut Haikon hyökkäystä ja hämmentyy sen verran, että kaatuu maahan niin että Jelena pääsee ulko-ovesta ulos. Kääntyessään ympäri Jelena kuitenkin näkee Uman painavan hampaansa syvälle Haikon olkapäähän. Kun Uma nostaa kasvonsa kohti Jelenaa, hän hymyilee pirullisesti. “Juokse”, Uma kuiskaa. “Äläkä ikinä tule takaisin. Saat koko elämäsi paeta Haikon vihaa.” Jelena nostaa Raoulin selkäänsä ja sanoo: “Pidä kiinni”. Raoul kysyy vain: “Miksi sinä itket, äiti?”

EIKÄ MINUSSA OLLUT PELKOA

kirjoittanut MANDI MARKKANEN

yyrikki veti hämäränhupun päästään ja ravisteli mudasta ja verestä tahmaisia hiussuortuviaan. Ne liimautuivat kasvoille, mutta ei ollut aikaa välittää. Silmänurkastaan shamaani saattoi jo nähdä Manalan sielujen kerääntyvän ympärille, varjomaiset vaaterievut lepattelivat Tuonen jäätävän tuulen vihmoessa tumman tantereen ylitse. Nyyrikki tunsi viiman tunkeutuvan viittansa alle, se meni suoraan luista läpi ja hyyti hänen sydäntään. Hetken hän tärisi kyvyttömänä liikahtamaankaan. Tuonelan tumma läpitunkematon sumu painoi silmäluomia, ja shamaani tiesi, että pian hänen sielunsa sortuisi muiden henkien joukkoon, ellei hän jo ennättäisi takaisin elävien maille. Hän huitaisi ponnettomasti petäjäisellä sauvallaan kohti kuolleita, jotka nyt rohkaistuneina kurottelivat pitkiä sormiaan hänen puoleensa. Aukean ympärillä seisovien mustien kuusten välistä saattoi nähdä virtaavan lisää elämää janoavia henkiä. Nyyrikki riuhtoi työläästi tuohisen nyssykkänsä selästään ja kaivoi esille rumpunsa, jonka pingotettuun poronnahkaan oli poltettu maailmankaikkeuden kartta. Siinä olivat ylisen maailman kuu ja tähdet, jotka katselivat taivaastaan maan pinnalla pieninä vilistäviä ihmisiä, Tuonen musta joki, joka erotti kuolleiden valtakunnan elävistä. Nyyrikki sulki silmänsä, keräsi voimansa, jotka eivät riittäneet edes rukoilemaan suojelusta tälle matkalle, joka hänen nyt oli suoritettava paljon nopeammin kuin shamaani olisi vanhojen tapojen mukaan saanut siirtyä maailman tasolta toiselle. Hänen kätensä tunsivat reittinsä rummun pinnalla. Kumina voimistui, se kaikui takaisin kaikkialta, alkoi kantaa itse itseään. Maa putosi Nyyrikin jalkojen alta, ruumiin rajoitukset hajosivat vastustamattomaan virtaan, joka pyyhkäisi hänen sielunsa mukanaan halki pimeän, jossa tuikkivat lyhdyt näyttäen suuntaa kaikkiin maailmoihin, joita oli. Virta tiesi, minne se häntä vei. Virta vei hänet kotiin. Teltta oli vielä paikallaan näennäisen vahingoittumattomana, kun

Nyyrikki putosi raskaasti voihkaisten kivistävään, uupuneeseen ruumiiseensa. Tuli oli sammunut, shamaanin palvelustyttö Eevi oli poissa, ja aistien palatessa hiljalleen tajuihinsa tulevan kehon käyttöön Nyyrikki kuuli taistelun äänien kantautuvan aivan teltan seinien ulkopuolelta. Hän soi mielessään nopean kiitoksen jumalille, jotka olivat antaneet sotamiehille voimaa puolustaa viholliselta hänen ainoaa turvapaikkaansa. Loveen langenneen tietäjän kuolema olisi merkinnyt heimolle varmaa tuhoa. Sama tuho olisi sen kohtalona edelleen, Nyyrikki muistutti itseään, ellei hän toimisi pian. Kun vain hänen tomumajansa ei olisi ollut niin heikko, vaillinainen, lähes sietämättömän rajallinen... Matkasta toipuminen kesti häneltä usein monta levotonta, harhaista päivää, mutta nyt ei ollut hetkeäkään hukattavaksi, sillä sotureiden liikehdintä ulkona vavisutteli jo teltan seinäkankaita. Vaivoin Nyyrikki raahautui seisomaan, tarttui havuvuoteen vierellä lepäävään sauvaansa ja sulki silmänsä siihen tukeutuen. Hän haki sanoja mielestään, tavoitteli niitä syvältä rintansa sisästä, siellä niiden oli oltava. Hän sai otteen jostakin, tavut ja äänteet raahautuivat ylös hänen kurkkuaan pitkin ja kihelmöivät hänen kielellään. Shamaani henkäisi syvään, avasi suunsa ja antoi loitsun virrata kaikkialta vapisevista jäsenistään. Jokin reitti hänessä oli vielä auki tuonpuoleiseen, ja hän tunsi tumman virran voiman lävistävän itsensä. Nyyrikki olisi tahtonut päästää irti, muuttua osaksi tuota voimaa. Tajunnan rajalla hänen velvollisuudentuntonsa muistutti vannotusta valasta, tehtävästä suojella heimoa, vaikka se maksaisi kaiken. Nyyrikin tehtävä oli hallita tämä. Tähän hetkeen hän oli valmistautunut koko elämänsä. lma kieppui ympärillä, tuulenpyörre nostatti ilmaan ensin teltan lattialla lojuvat havut, kangas alkoi lepattaa ja nuotion jäännöksistä nouseva tuhka teki hengitttämisen vaikeaksi. Nyyrikin ääni vahvistui, sanat tulivat nyt itsestään, eikä hänen tarvinnut niitä muistella tai ajatella. Loitsu lausui itse itseään, 7

ja sen voima oli vasta alkamassa. Aallot vyöryivät kuohuen ulos shamaanin suusta. Teltan kangas repeili, tukipuut vapisivat, kunnes keskihirsi tuli ryskyen alas aivan järkähtämättömänä seisovan Nyyrikin jalkojen juureen. Teltan jäänteet lakosivat hänen ympärilleen, taistelun äänet olivat nyt siinä, aivan vierellä, mutta vaienneet kuin veden lävitse... Loitsu tempautui irti ja ampaisi kaikkiin suuntiin sauvansa kohottaneen Nyyrikin hahmosta. Se oli puhdasta valtaa, hän oli tuonut palasen maailmankaikkeuksien virtaa omaan vähäiseen maailmaansa, ja se toteutti nyt tehtävää, jonka hän oli sille antanut. Aaltojen kohina hukutti alleen kaikki äänet. Hän näki joukkojen vajoavan polvilleen, aseet putosivat maahan ja tuskaiset huudot jäivät kesken. Miesten kasvot painuivat maata kohti. Kuoleman lemu, joka oli leijunut raskaana tantereen yllä, huuhtoutui nyt pois. un aallot olivat menneet, pettivät myös yksinäisenä seisovan Nyyrikin polvet. Hän antoi sen tapahtua, antoi sauvan vaipua maahan ja kohotti katseensa taivaalle, missä aamun kalpea aurinko soi ensimmäisten säteidensä laskeutua pilvien raosta. Taistelun kentällä syvässä unessa makaavien vihollissotureiden joukosta kohottelivat päitään Nyyrikin veljet, hänen perheensä, ne, joiden puolesta hän olisi vaikka itse syöttänyt silmänsä hauelle, jos se olisi heimon hyödyksi kääntynyt. Loitsun jälkimainingit lainehtivat vielä shamaanin ympärillä, hän antautui niiden heijattavaksi. Kirkas ilo ja voima imeytyi häneen, ja mikä näkymätön vahinko ja sairaus häneen olikin Manalassa tarttunut, oli nyt korjattu, parannettu ja unohdettu. Rypyt Nyyrikin otsalla oikenivat, ja hän painoi päänsä kiitollisuudessa ja rakkaudessa. Hän, voiman portti, oli avautunut oikealla hetkellä. Turvassa oli kaikki se, minkä pitikin olla turvassa. Kun ensimmäiset taistelun voipumuksesta toipuneet sotamiehet ehtivät shamaanin luokse, hän hymyili ja lausui kiitoksensa urheudesta ja kestävyydestä, joka oli johtanut tähän voittoon. Sitten hän vaipui uneen, tällä kertaa elvyttävään ja virvoittavaan. Tulisi lisää sotaa, lisää vaarallisia matkoja tuonpuoleiseen, lisää tuhoa ja kuolemaa, mutta nyt Nyyrikki lepäsi, sillä he olivat yhä elossa.

LUMIKKI JA SEITSEMÄN HAIRAHDUSTA HUNSVOTTEIHIN d

umikki tuijotti edessään olevaa paperia. ”Päätös avioeron voimaantulosta” luki arkilla puistattavan virallisin kirjaimin. Tässä kohtaa Lumikki olisi tietenkin voinut surkutella sitä, miten yllättäen ja äkkiarvaamatta tämäkin avioliitto oli päättynyt, mutta seitsemäs avioero ei voinut tulla kenellekään yllätyksenä. Mutta näkipä hän nyt anoppinsa numero seitsemän lähestyvän uhkaavasti. Tässä sitä nyt taas mentiin. Tämän kylän mummoilla oli omituinen tapa tupata tyrkyttämään vihanneksia aina sinä päivänä kun avioero astui voimaan. Ja niin sillä sekunnilla Lumikki pakeni ruokakomeroonsa piiloon tuota noita-akkaa. Seitsemännellä kerralla kuulisi hän varmasti sen verran soimaavan saarnan että ei koskaan simputuksesta tulisi loppua. Piilotellessaan komerossa Lumikki päätti viihdyttää itseään muistoilla omituisesta aviomiesparvestaan. Ensimmäinen Lumikin aviomies oli nimeltään Piisas. Lumikki ei ollut koskaan tohtinut kysyä mistä mies oli niin typerän nimen saanut, mutta oli aina arvellut nimen olevan jonkinlaista tulosta miehensä olemuksesta. Piisaalla nimittäin piisasi massaa. Hän oli suuri kuin jalustalle nostettu tyrannosaurus Rex. Lumikilla oli myös ollut ilkeämielinen tapa juoruilla naapurin rouva Ruususen kanssa että Piisas muistutti myös erehdyttävästi piisamirottaa mikäli sattui katsomaan juuri oikeasta kulmasta. Siinäpä vasta hullunkurinen mies! Lumikki hekotteli itsekseen. Mutta oli Rouva Ruusunenkin oma lukunsa. Häntä oli näkynyt harvoin, ja silloin kun hän eksyi Lumikin juttusille, oli Ruusunen aivan pää pyörällään maailman menosta, aivan kuin olisi ollut unessa viime vuosikymmenet!

kirjoittanut KIRA LINDSTRÖM Lumikin aviomies numero kaksi oli ollut nimeltään Körö. Lumikki oli aikoinaan iskenyt häneen silmänsä Körön hienon auton vuoksi. Katkera vuosi jos toinenkin lopulta opetti Lumikille totuuden Körön arvojärjestyksestä. Mies kykeni rakastamaan ainoastaan autoaan. Ja niinpä tylsistyi Lumikki joka teki kantansa selväksi. Tämän seurauksena herra Körö körötteli autollaan pois koskaan palaamatta. Mutta eipä Lumikki kauaakaan ehtinyt rypeä masennuksessaan miehensä lähdön johdosta. Pian Lumikki saikin postin mukana iloisen uutisen: Hänet valittaisiin vuoden hööttöpääksi! Ja juuri palkintogaalassa Lumikki tapasi uuden rakkautensa: Herra Pystikkään. Herra pystikkäällä oli vastutstamaton hymy, vaan pystyipä mieheen soveltamaan vanhaa sanontaa: ”Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä” Pystikäs näki elämän kilpailuna jossa hän voitti aina. Pian Pystikkäältä loppui haaste Lumikin suhteen ja niin hän lähti kilpailemaan uusista sydämistä. Sehän Lumikille sopi, sillä kaikki herra Pystikkään palkintopokaalit olivat ikävästi peittäneet Lumikin vuoden höttöpää –palkinnon takanreunalta. Mutta eipä Lumikin kauan tarvinnut harmitella miehensä perään sillä pian naisella oli aivan uusia pulmia. Nimittäin soittipa hänelle kerran aivan mahdoton puhelinmyyjä. Myyjä oli ensin kysellyt Lumikin kiinnostusta Myrkky ja omena- lehden tilaamiseen, ja Lumikki oli kohteliaasti kieltäytynyt. Mutta olisipa vain Lumikki tiennyt millaiseen kiipeliin itsensä kieltäytymällä järjesti, niin olisi mahtanut vastaus ollakin varsin toista maata. Myyjä olikin suupaltti tapaus, ja niin hän puhui lopulta niin paljon Lumikille, ainoalle joka ei hennonnut sulkea puhelinta, 8

että lopulta ryömi puhelinlankoja pitkin Lumikin luokse asumaan. Ja niin tuosta miehestä joka paljastui nimeltään puheliaaksi tuli Lumikin neljäs aviomies. Pian tästäkin hunsvotista paljastui ikävä totuus. Hän harrasti puhelinlangoilla seikkailua, ja eräänä päivänä Lumikin herätessä oli hänen neljäs aviomiehensä jättänyt itsestään jälkeen vain sijoiltaan olevan puhelimen. Tyhmyydestään typertyneenä Lumikki juoksi puutarhaansa ja piiloutui erään ison pujon lehvien alle. Väärinkäsitystä kaikki tyynni, sillä puu paljastui ihmiseksi, ja koska Lumikki tunsi siinä istuessaan olonsa niin turvatuksi, hän teki herra Pujosta aviomiehensä. Seuraavana aamuna Lumikki ei löytänyt Pujoa mistään, vaan ihaili pihaansa kasvanutta puuta hetken ennen kuin hakkautti sen pois. Puusta saatiin oivaa takkatulta joka lämmitti enemmän kuin mikään muu. Lumikki piti paljon kalaruoista, joten meni kuudetta kertaa naimisiin, tällä kertaa herra Kuhanenän kanssa. Valitettavasti ei tätäkään onnea kauan kestänyt sillä eihän kukaan voi sietää ainaista kalan lemua! Lähtipä siis tällä kertaa Lumikki omille teilleen. Kohtasi matkallaan epäluuloisen hahmon joka esitteli itsensä herra Valppaaksi. Lumikki ajatteli vielä kerran kokeilla onnea rakkaudessaan ja meni naimisiin herra Valppaan kanssa. Tuskin oli viikkoakaan ehtinyt kulua kun herra Valpas luuli tuoretta vaimoaan avaruusolentojen vakoojaksi. Syytöksestä pelästynyt Lumikki juoksi koko matkan kotiinsa, tuomarin kautta niin, että saipahan seitsemännen eropaperin kokoelmaansa. ”Tulevaisuus näyttää paljon valoisammalta.” Ajatteli Lumikki kömpiessään päivänvaloon. Onhan seitsemän melkoinen onnen luku.

d Johanna Sinisalo kirjailijavieraana Oriveden Opistolla

KIRJOITTAMINEN EI OLE

POSEERAAMISTA T

Kirjoittanut SANNI

HARMANEN

untuu, kuin huoneeseen olisi tuotu valonheitin. Johanna Sinisalo on päässyt kertomaan estikoisromaaninsa aiheen synnystä, ja hänestä loistaa into. ”Kaikki alkoi Tampereella liikkuneesta citykarhusta. Karhu aiheutti ihmisissä hysteriaa – kauhisteltiin, että karhu tulee ’meidän reviirillemme’. Vaikka kukahan alun perin valtasi kenen alueen? Aloin miettiä, että entäpä jos olisi joku laji, joka todella kilpailisi ihmisen kanssa samasta ekologisesta lokerosta. Vähitellen aiheeseen alkoi syntyä mikro- ja makrotasoja. Toiseuden pelko laajeni luontosuhteesta esimerkiksi maahanmuuttajien kohteluun.” On 20. helmikuuta 2013. Johanna Sinisalo on saapunut Oriveden Opistolle kertomaan urastaan. Sinisalo ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi nelikymppisenä, kun hänen esikoisromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi julkaistiin ja palkittiin Finlandialla vuonna 2000. Hän on kuitenkin tienannut elantonsa kirjoittamisella koko ikänsä. Romaanien lisäksi hän on tehnyt esimerkiksi tvkäsikirjoituksia, sarjakuvakäsikirjoituksia, lehtitekstejä ja kymmeniä novelleja. Sinisalo oli jo alle kouluikäisenä innokas lukija. Hänelle tuli tunne, että olisi hienoa, jos voisi antaa muille samanlaisia lahjoja, kuin mitä itse koki saavansa kirjoista. ”Jossakin välissä ei enää riittänyt, että tein tekstistä oikean näköistä, vaan mukaan tuli oman vaatimus.” Sinisalon mukaan juuri oma tekee todellisen kirjailijan: tekstin ei tule olla poseeraamista, vaan särmikästä. Parikymppisenä hän löysi palautekanavikseen kilpailut sekä scifi- ja fan9

Kuvittanut MIKKO

KUITUNEN

tasiakirjoittajien yhteisön. ”Kilpailumenestykseni oli vaihtelevaa, ja se on hyvä juttu. Positiivinen palaute kannustaa ja huono piiskaa eteenpäin. Kumpaakin tarvitaan.” Taustatietoa asiantuntijoilta Sinisalon vaiheisiin kuuluu myös mainostoimistossa työskentely. Se oli välivaihe, joka venähti. Tuolloin hän oppi kolme asiaa, jotka ovat helpottaneet myöhempää kirjoittamista. Ensimmäinen on, että on mahdollista olla luova kahdeksan tuntia päivässä. Välillä työ tuntuu tervanjuonnilta, mutta inspiraatiota ei saa jäädä odottamaan. Toinen on aikataulujen kunnioitus ja kolmas taustatutkimuksen tärkeys. Esimerkiksi Enkelten verta -romaanin päähenkilö on mehiläiskasvatusta harrastava hautausurakoitsija. Ennen kirjan aloittamista Sinisalo ei ollut käynyt kilometriä lähempänä mehiläispesää tai joutunut hoitamaan hautajaisjärjestelyjä. ”Onneksi Suomi on yhdistysten luvattu maa”, Sinisalo sanoo ja vinkkaa, että ammatti- ja harrasteyhdistyksiin soittamalla voi onnistua sopimaan rupattelutuokion asiantuntijan kanssa. ysymykseen ideoiden alkuperästä Sinisalo ei osaa sanoa yhtä sääntöä. Yleensä häntä alkaa askarruttaa yhteiskunnallinen tai filosofinen ongelma, ja sen ympärille alkaa tiivistyä tietoa. Kirjoittaminen kuulostaa tosiaan olevan lahjojen jakamista: paitsi lukijalle, niin myös kirjoittajalle itselle.

KASTEHELMI KOLLMANN Uimaranta Ižborskin lähettyvillä (öljyväri, 2013)

Oriveden Opiston

KIRJOITTAJALINJAN

RUNOJA opettajanaan

RISTO AHTI SARI SIIMES

MINNE VILLIT LAPSET JUOKSEVAT Villit lapset eivät juokse enää Jeesuksen syliin Volvotaivaaseen swimmingpoolin ympärille hengittämään taivaallista rauhaa ja lukemaan nenä kiinni Suurta kirjaa pilven päällä. Villit lapset juoksevat Madonnan jaloissa rockkeskitysleirillä verkkosukat täynnä kaljapullonkorkkeja uneksien maanpäällisistä rikkauksista ja kuuluisuudesta ja tripista joka päättyy Youtubeen. Villit lapset haistattavat. Markkinapieru tulee 150 desibelillä rekka-auton kokoisista kaiuttimista ja 50 päätä kertoo stereona screeneissä: sinä voit olla voittaja tänään. Kaivohuoneella, Kalastajatorpalla tai Katajanokan kasinolla villit lapset ovat kokkareilla tai viiden ruokalajin illallisilla, prinsessamekoissaan ja hattarakampauksissaan Ne ovat kuulleet että Neuvostoliitto oli kamala ja että markkinatalous on ihana ja että postmodernismi on kuitannut filosofian ja moraalin jättipotin, ja että siispä avataan tv. Niille on kerrottu: viihde on hyvästä

MINNA HARA

OLE HILJAA JOS HUVITTAA Juokse villinä, juokse vapaana, juokse kun olet nuori, juokse vielä vanhana. Katso ympärillesi, kerää hetket salaisiin muistoihisi. Itke kun itkettää, itke niin paljon ettei kyyneltäkään jäljelle jää. Naura katketaksesi, puhu ratketaksesi. Ole hiljaa jos huvittaa.

TERHI NIITTI

VILLIT LAPSET YMS Sinä sielu säröinen tartu kädestäni mennään tanssimaan liikkuvan rekan lavalle

HEIDI SANDHOLM

VILLI-IHMISET JA ITSETUNTO Villeillä on käytössä villit keinot, samoin Suvilla ja Pilvillä: metsästys, kalastus, marjastus, sienestys, kasvimaanhoito ja halkojen hakkuu, kaivovesi omavaraistalous käsitöiden teko erakkona oleminen Ahdasmielisten halu lakkauttaa Villeys, halu hallita totaalisemmin Villeys ja Vapaus ovat erottamaton parivaljakko, mutta ahdasmieliset eivät kunnioita Arvoja ja vaativat Villeyttä ja Vapautta eroamaan toisistaan. Suunnittelevat Villeyden päivien päättämistä tai ainakin laitokseen sijoittamista. Työ tekee edelleen vapaaksi, vai tekeekö? ja protestanttisen työetiikan mukaan palkkatyön ulkopuolella tehty työ ei ole työtä lainkaan. Yhteiskunnan kirkkain tavoite, että raha kävelee, lentää, juoksee, hyppää, bkt nousee ja kansantalouden lait toteutuvat. Salaisuus: salaliitto on perustettu Toivon, Rauhan, Onnin, Lempin, Uskon, Suvin, Armon ja Pilvin toimesta Levittäkää sanaa, mutta olkaa varovaisia!

JANETTA PERTTUNEN

ITSE KEKSIMILLÄSI SANOILLA sotke kätesi älä pese niitä koko päivänä huuda kaikki katsomaan miten hengität tahri heidän kasvonsa naura peilikuvallesi hyväntahtoisesti leikkaa hiuksesi keittiösaksilla soita beethoovenin yhdeksäs ja laula mukana itse keksimilläsi sanoilla

LASSE PARKKO

GEOMETRIAN PERUSTEET 1 - YMPYRÄ

Mitä meille on muutamassa viikossa tapahtunut?

loitimme opintomme silmän ja käden treenauksella - elävää mallia ja tiloja. Tuli piirrettyä ja maalattua. Maalaustekniikoista tutuiksi ovat tulleet: öljy, akryyli, alkydi, tempera, akvarelli ja pastelli. Lisäksi olemme opiskelleet materiaali- ja värioppia, graafista suunnittelua, valoja videokuvausta sekä osallistuneet elokuvafestareille. Taidehistoriaa on myös tarjolla, jotta sivistys tarttuisi. Olemme veistäneet, tehneet grafiikkaa ja rakentaneet installaatiota. Moni kuvataitelija on jo tullut tutuksi samalla kun he ovat jakaneet tietojaan tekniikoista, taiteesta ja tekemisestä… Saamme jatkossakin henkilökohtaista palautetta ja opinto-ohjausta sekä tietoja eri jatkokoulutus mahdollisuuksista. 3

Tässä pähkäillään mallimaalauksen probleemeja. (kuva 1) Kuinka monta maalaria tarvitaan ripustamaan… (kuva 2) Maijan maalaama Hulkin värinen huuto. (3) Palautetta mallimaalauksista annetaan kyykystä. (4) Tässä on itse tehtyjä pastelliliituja Olli Marttilan johdolla, eli varsinaisia nameja, mutta ei syötäväksi. (5)

7 8 6

yhmässä oppilaat oppivat asiat nopeasti. Tuntuu, että he kasvaisivat tekijöinä ja ihmisinä kuin kasvit luonto-ohjelmien pikakelauksessa. Tällä hetkellä homma näyttää hyvältä ja voin lyödä vetoa, että monet pääsevät jatko-opintoihin! Terveisin Sampsa-ope Ps. Opettajankin näkökulmasta aika kuluu vauhdilla.

ITE-taide guru Erkki Pirtola iloitsee löytämästään oppilaan luonnoksesta. (6)

ierailevat tuntiopettajat lisäävät omat mausteensa opintoihimme - heidän erilaiset persoonansa, näkemyksensä ja mielipiteensä pitävät homman vireänä – käymässä. Teemme töitä yksin ja yhdessä ja opimme toisiltamme. Saamme siinä sivussa hyviä ystäviä vuosiksi eteenpäin. Meillä on aina mahdollisuus myös tehdä omia juttuja sekä omia teoksia ja niitä syntyy nyt kiihtyvällä vauhdilla, sillä on se aika kun monet meistä alkavat valmistautua taidekoulujen, korkeakoulujen ja yliopistojen pääsykokeisiin - oli ala sitten graafisen suunnittelijan, arkkitehdin, vaatesuunnittelijan, kuvataiteilijan, kuvataidekasvattajan tai taidehistorioitsijan…

Tässä kokoamme Petri Ala-Maunuksen kurssilla toteutettua kollektiivista palamaalausta. (7) Anna-Kaisan ja Riikan mystillinen pallo, jossa opettaja Joonas Salusjärvi on avustanut. (8)

Taas nautitaan yhdessä tehtyjen maalauksien kollektiivisesta kahjohuumorista. (9) Tässä kuvanveistäjä Kalle Mustonen suorittaa oppilaan pienoisveistoksen laadunvalvontaa. (10) 10

A day in life ELÄMÄÄ MUSIIKKILINJALLA ERÄÄNÄ KESKIVIIKKONA HELMIKUUSSA

lo 8:26, huone 105 asuntolan länsisiivessä Heräilen lyhyehkön mutta hyvin nukutun yön jäljiltä. Eilisiltainen studiosessio tuo heti aamutuimaan hymyn pintaan väsymyksestä huolimatta. Ei mutta nyt äkkiä aamiaiselle!

Klo 8:56, opiston ravintolasali Mahtavata kun saa käydä kiinni valmiiseen aamiaiseen joka aamu! Aamupalalla suunniteltiin illaksi intensiivistä sävellyssessiota. Santsikuppi kahvia käynnistää koneistoa hitaasti mutta varmasti.

Klo 9:01, teorialuokka Kenraalibasson tunnilla käydään rivakasti uuteen asiaan käsiksi. Viitosenseiskakauttakuutosenneljäkolme... Uh. Tiukkaa vääntöä näin aamutuimaan. Onneksi satsi alkaa ensihämmennyksen jälkeen asettua järkevään kuosiin. Opettajan viljelemät nohevat muistisäännöt ja leppoisa ote estää paniikin tehokkaasti :) Klo 10:45, edelleen teorialuokassa Pienen hengähdystauon jälkeen on vuorossa soitinoppia. Nimestään huolimatta kurssi on osoittautunut äärimmäisen kiinnostavaksi. Orkesterisoittimien ohella myös moni eksoottisempi hilavitkutin on tullut tutuksi. Myös joitakin hyviä sovitusideoita on syntynyt matkan varrella. Enkä muuten vielä syksyllä tiennyt että surdo on membranofoni (enkä sitäkään että se surdo on sambassa käytetty bassorumpu!).

Klo 11:35, opiston ravintolasali Ah. Lounasaika. Hyvää settiä, tällä jaksaa taas temmeltää. Ennen seuraavaa tuntia on sopivasti aikaa käydä vähän treenaamassa ja vilkaista soittotuntia varten uutta materiaalia. Klo 13:00, pianoluokka Tää mun sivuaineinen pianonsoittokin alkaa sujua vähän kerrassaan. Soinnut löytyvät jo aika mukavasti. Opettaja pursuu ideoita siinä määrin ettei ihan kaikkea vielä saa kiinni mutta laitetaan korvan taakse – treenaamalla edistyy. Ja opettajan innostus tarttuu väkisinkin. Piano on yllättävän hauska ja monipuolinen musisointiväline kun pääsee vauhtiin. Klo 14:30, bänditila Kansanmusiikki on aivan mieletöntä hyvällä porukalla! Irlantilaiset polkat sujuvat jo

aika mallikkaasti (mikä on hyvä, koska viikon päästä on keikka). Talven mittaan olen päässyt aika hyvin kärryille myös tästä mandoliihommasta. Vaikka kyllä toi bodhrán-rumpu on ehkä sittenkin enemmän mun juttu, näin rumpalin näkökulmasta. On ihan huikeeta, kun pääsee tekemään niin monia erilaisia juttuja. Ja vieläpä todella kivalla porukalla. 16:15, kylän raitilla Pienestä räntäsateesta huolimatta on mukava välillä ulkoilla. Korvakin saa vähän lepotaukoa treenien välissä vaikka musiikki itsessään onkin hieno juttu. Opettajakin jaksaa aina muistuttaa kuulonhuoltoasioista. Ja tietysti hyvästä syystä, korvien soiminen on vähentynyt kummasti kun rupesin käyttämään korvatulppia rokkikeikoilla. 18:36, studio No niin, tästähän taas ilta alkaa.

Päivällisen jälkeen kävin taas treenailemassa vähän omia juttuja joten nyt on kädet lämpimänä kovempaankin ajoon. Tarkoitus olisi äänitellä vähän jazzia, ihan jamipohjalta. Tai saa nyt nähdä mitä progea tällä kertaa syntyy. Joka tapauksessa voi olla varma, että lystiä piisaa ja soivaa materiaalia syntyy karsittavaksi asti. Voi tätä taiteen tekemisen riemua. Kunhan ei vaan taas menisi myöhään... Huomisaamuna olisi taas lisää kiinnostavaa juttua tarjolla... No mutta nyt soitetaan eikä murehdita turhia! (Tositapahtumiin perustuva ote musiikinopiskelijan fiktiivisestä päiväkirjasta)

Sami Kainulainen

Kuvat: Musiikkilinjan jokakeväinen musiikki-iloittelu Club Global kokoaa opistolle myös entisiä opiskelijoita.

HENNA PAASO Issue

HENNA PAASO Cupcake Smotheration

HENNA PAASO Pastime

MAIJA MIKKOLA Joutsen (öljyväri, 2013)

Oriveden Opisto Koulutie 5 35300 Orivesi www.orivedenopisto.fi

HENNA NERG Kun kipu korvaan itää (öljyväri, 2013)

Port Payé Finlande 123697 Itella Oy ECONOMY