Zorja 2014 by Sarjisope Karri Laitinen ja oppilaslehdet

zORJA Oriveden Opiston Orja-julkaisu nro 131 Sisällys Mikko Kuitunen: Luonnoskirja.......... 2 Taneli Kemppi: Luonto.................... 5 Alisa Korva: Jälkiehkäisypilleri........ 9 Krista Rantanen: Riston Ahdin haastattelu...................................... 10 Joonas Järvensivu & työryhmä: Tietokonepelimaisema.................... 12 Karri & Sampsa: Mitä täällä tapahtuu?........................................ 14 Johannes Vaaksa: Sampsa.......... 16 Johanna Raivio: Musiikkilinjalla soitetaan kaiken maailman musiikkia...18 Nelly Heikkinen: Näkymätön Tarzan ............................................ 20 Nina Judén: Ja sinä sano(i)t ei ..... 20 Kira Lindström: Päivä opistoelämästä................................ 21 Tuulia Soininen: Jäädä jälleen...... 21 Mandi Markkanen: Ylemmäs......... 21 Karri Laitinen: Matti ja Pojat -bändin haastattelu....................................... 23 Etukannen teos Miina Vainio Yksityiskohta installaatiosta Sisäetukansi Astrin luonnoskirja: nopeita alastontutkielmia Takakannen kuva Anna Helminen: keskeneräinen maalaus Keskeneräinen maalaus Lehden taitto & toimitus Karri Laitinen Valokuvaajat Karri laitinen ja Sampsa virkajärvi

Pääkirjoitus

Orivedellä 12.2.2014

Käsillä on Orja-julkaisusarjan jo 131. numero ja tällä kertaa tottelee nimeä ZORJA. Liki kymmenen vuoden aikana aluksi valokopioina levinnyt lehti on vuosittain kirjapainossakin painetun lehden lisäksi siirtynyt myös sähköisesti luettavaksi verkkoon kuten tämäkin lehti. Niin myös tämäkin lehti saa lukijoita netissä. Tosin ei vielä enempää kuin painettuna, mutta melko pian sekin aika koittaa. Elämme siirtymävaihetta. Sarjakuvapuolella kirjapainossa painettujen julkaisujen painosmäärät ovat tippuneet. Yksittäistä kirjaa menee vähemmän kaupaksi. Tätä ei yksistään selitä digitaalisen jakelun nousu. Sarjakuvien painaminen on vain nykyään niin helppoa ja halpaa, jolloin nimikemäärät ovat kasvaneet liki räjähdysmäisesti. Pienellä kielialueellamme julkaistaan jo vuosittain satakunta sarjakuva-albumia tai -kirjaa. Nuoruudessani oli eräs vuosi jolloin ilmestyi vain yksi kotimainen sarjakuva-albumi. Yhä useampi osaa taittaa omalla tietokoneellaan kirjoja ja lehtiä painettavaksi. Sähköiset laitteet ovat olleet mukana myös kulttuurin leviämisessä. Kukapa ei olisi kuullut jostain uudesta kirjasta, musiikin tekijästä, sarjakuvasta tai maalarista verkon kautta somesta, uutispalstalta tai vaikkapa sähköpostitse kaveriltaan. Ja lisätieto on saavutettavissa muutamassa sekunnissa, tv-dokumentti katsottavissa Areenalta tai biisit kuunneltavissa musiikkipalvelusta. Kulttuurin leviämisen syklit nopeutuvat. Asiat kuitenkin elävät rinta rinnan. Vuonna 1948 kehitetty vinyylilevy on käytössä yhä, vaikka siitä on tullut erikoistavaraa, jolla on oma rajallinen ostajakuntansa. Allekirjoittaneenkin bändi julkaisee ja myy yhtä hyvin (tai yhtä huonosti siis, heh) niin CD:tä kuin vinyyliversiotakin. LP:n isokokoiset kannet ovat kuin upea taulu omalla seinällä verrattuna siihen että omistaisi sen pikkuruisena JPG-kuvana kännykän näytöllä kuunteluoikeuden kera kuukaudeksi kerrallaan. Ja sen vinyylin ääntäkin on kehuttu lämpöisemmäksi kuin MP3:n pakattua dataa. Samaa kohtaloa ennustaisin sarjakuvallekin. Painettu kirja elää vielä pitkään sähköisen jakelun rinnalla vaikka saisimme kuukausiveloitteisen, halvan sähköisen jakelun lukulaitteeseen kymmenille tuhansille sarjakuville, joita vain haaveilin lapsuudessani. Ja jotain miellyttävän fyysistä on siinä kohtaamisessa kun pitelee käsissään Vuoden kaunein kirja -tittelin saanutta sarjakuvaopusta tai kun ilmaisjakelulehti kolahtaa postilaatikosta kätösiin. Karri Laitinen Sarjakuvalinjan vastaava pääopettaja

Hakuliite Päivi korjus (toimitus) Joonas järvensivu (taitto) Monet kiitokset kaikille kuvissa vilahtaneille! Sarjakuvalinjan blogi http://orja.sarjakuvablogit.com/ Karri laitinen Heidin työpöytä

Taneli Kemppi: Sienimies

Oriveden Opiston kirjoittajalinja

jälkiehkäisypilleri kirjoittanut

Alisa Korva

avaratalossa on tungosta, kuten ilmeisesti aina perjantaisin. Kävelen rakennuksen toiseen päähän. Kun pääsen apteekin ovien luokse vilkaisen ympärilleni. Eihän näy tuttuja? Astun sisään. Paikka on täynnä ihmisiä: vanhukset etsimässä lääkkeitä vaivoihinsa, äidit selailemassa vitamiinihyllyjä lastensa seurassa, teinipojat ovat katselevinaan flunssa -hyllykköä, vaikka oikeasti he ovat kiinnostuneet katsomaan kortsuja. Paikka on täynnä tarinoita. Hengitän syvään ja selaan hyllyjä. Lääkepaketeissa on outoja nimiä, enkä ymmärrä mitä ne tarkoittavat. Eikö ibumax -paketissa voi lukea ”särkylääke” tai Otrivin Comp -paketissa ”nenäsumute”. Laita tätä nenään, jos räkä valuu koko ajan. Ei me ihmiset ymmärretä vaikeita nimiä, meille pitää sanoa suoraan. En löydä etsimääni. Ohitseni kävelee keski-ikäinen naismyyjä. Epäröin hetken, mutta tartun häntä olkapäästä. Hän kääntyy ympäri ja pakottaa kasvoilleen asiakaspalveluhymyn. ”Niin?” hän sanoo ja mittailee minua katsellaan.

”Onko teillä...” aloitan, ja vilkaisen taas nopeasti olkani yli, ettei lähistöllä ole tuttuja. ”Jälkiehkäisypillereitä?” Naisen ilme vakavoituu ja hän katsoo muualle katsettani vältellen. ”Kyllä, meillä on niitä tuolla kassoilla. Seuraahan minua.” Nainen kääntyy ja kävelen hänen perässään. Nainen selaa kassojen luona olevia laatikoita ja kun hän löytää etsimänsä hän tulee jälleen luokseni. ”Tässä on vain yksi tabletti”, hän sanoo ja katsoo minua tiukasti silmiin. Nyökkään. ”Se on erittäin tehokas, jos otat sen vuorokauden päästä virheestä. Mutta jos virheestä on kulunut yli kolme vuorokautta, niin se on hyödytön.” Miksi hän luulee, että tein virheen..? ”On yleistä, että pillerin ottamisen jälkeen tulee huono olo. Yritä kuitenkin olla oksentamatta ainakaan kolmeen tuntiin.” Nyökkään. ”Onko kysyttävää?” Pudistan päätäni. Nainen hymyilee jälleen tekohymyä, kun maksan kassalla itseni kipeäksi. Kirjaimellisesti. Kävelen asunnolleni. Puristan pilleripakettia taskussani. 9

Kohta se on ohi. Kun olen kotona, otan lasin vettä ja nielaisen pillerin. Katson kelloa. Se on kaksi. Kolme tuntia oksentamatta. Istun alas sohvalle ja yritän lukea viimeviikkoista Aku Ankkaa. Pian tajuan vain tuijottavani kuvia. Jos virheestä on kulunut yli kolme vuorokautta on pilleri hyödytön Katson kelloa. On kulunut 13 minuuttia siitä, kun otin pillerin. Aloin laskea tunteja. Yksi vuorokausi ja kaksitoista tuntia. Tämän pitäisi vielä tehota. Menen makuulleni. Päätäni alkaa särkeä. Kolme tuntia oksentamatta.

un herään, olen koulussa. Istun uudestaan äidinkielenluokassa ja kaikki ovat hiljaa, koska Leena pitää esitelmää kasvissyönnin haitoista. Olen kuullut tämän jo kerran aiemmin. Tuijotan edessäni olevia papereita, ja huokaisen syvään helpotuksesta. Ehkä tällä kertaa osaan olla nolaamatta itseäni täysin.

n o aa u us al no h Ru it채 m

a utt pa va

채 hd te

itkän linjan kirjoittajatyömies ja runoilija, kirjailija Risto Ahti (s. 1943) on kirjoittanut runokirjoja toiminut kriitikkona ja kääntäjänä. Hän on julkaissut myös neljä proosakirjaa, joita voidaan kutsua romaaneiksi. Opettajana hän on toiminut aina Yhdysvalloista Oriveden Opistoon saakka. Jokapäiväinen taiteilija Ahti ei lomaile, koska hän tekee jatkuvasti työtään. Hän ei pidä lomaa, mutta saattaa joskus nukkua pitkään, jos on kovin uupunut. Hän julkaisi esikoisteoksensa Talvi on harhaa (Gummerus) vuonna 1967. Siitä lähtien hän on ollut kirjailija. Aiemmin hän julkaisi kaksi kirjaa vuodessa, mutta nyt kun ikä alkaa jo painaa, hän julkaisee noin yhden kirjan vuodessa. – Kirjoittaminen pitää hengissä, myös henkisesti. En jää yhteiskunnan ulkopuolelle. Kirjoittaja uudistuu koko ajan, Ahti pohtii. Ennen esikoisteostaan hän julkaisi runojaan ylioppilaslehdissä vuosina 1966 ja 1967. Hän päätti aloittaa kokopäivätyönsä kirjoittajana, mutta se oli vaikeampaa 60luvulla, kun ei ollut sosiaali- ja työttömyystukia. Hän sanoi kerran ryhtyvänsä lammaspaimeneksi joksikin aikaa. Todellisuudessa hän oli omassa kämpässään ja kirjoitti kaikessa rauhassa. Hän kirjoitti ensimmäisiä runojaan jo lapsena. 10-vuotiaana hän kirjoitti joulurunoja. Myös muusikon ja kuvataitelijan ura kiinnosti Alunperin Ahdista piti tulla arkkitehdiksi. Hän teki pohjapiirroksia ja vei ne Helsingin arkkitehtiosastolle. Nuori miehenalku kuitenkin pettyi. Sieltä hänen käskettiin mennä Ateneumiin. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi Suomessa tehdään rumia betonikerrostaloja. Hän kokeili siipiään myös kuvataiteilijana ja hän sai taulujaan näyttelyihin. Hänellä on edelleenkin paljon kuvataiteilijaystäviä. Eri taiteenmuodot tukevat toisiaan. Häntä kiinnosti myös muusikon ura. Hänellä oli kehuttu tenoriääni. Kerran hän tuli näyttelystään ravintolaan taulu kainalossaan. Hänellä oli runojaan mukana. Hän istui pöytään ja kuunteli radiosta omaa lauluaan. Silloin hän ajatteli, että nyt tämä riittää. Eräs silloinen muusa totesi hänelle, 11

että hän ei enää ehdi kuvataiteilijaksi ja muusikoksi. Siihen olisi pitänyt tähdätä jo aiemmin. Jäljelle jäi enää kirjoittaminen. Kirjailijaksi tulemisen voi aloittaa minkä ikäisenä tahansa. Niin hänestä tuli töitä tekevä kirjoittaja.

äntä kiehtoi runouden vapaus. Sai kirjoittaa mitä ikinä halusi. Eikä ollut väliä kirjoittiko huonoja vai hyviä runoja. Energia ratkaisee ja se että runot syntyvät aitoina. Hän saattaa tehdä runoja kävellessään bussiasemalle. Omassa taiteessaan voi onnistua. Hän kannustaa rohkeuteen. Niin voi tehdä mitä todella haluaa. Ahti rakastaa opettamista enemmän kuin runoutta. Hän sai kansakouluopettaja vt. viran 1969. Hän halusi olla luokassa ihminen eikä vain opettaja. Hän on opettanut kaikilla asteilla. Hän sai ensimmäiset taideoppilaansa 20-vuotiaana, siis jo ennen esikoisteostaan. Hän päätti, että voisi jakaa ajatuksiaan kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä. Hän haluaa tukea myös muita. Hän on ollut todella monen nykykirjailijan opettaja ja toimii vieläkin mentorina nykyisille ja tuleville kirjailijoille. Osa oppilaista on menestyneitä kirjailijoita, jotka ovat saaneet yhteiskunnallista kannustusta, kuten Finlandia-palkintoja. Oppilaiden tie epävarmasta ja arasta kirjoittajasta kirjailijaksi on hänelle aina positiivinen yllätys. Se on hyvin palkitsevaa. Tosin teokset ovat saattaneet mennä toiseen suuntaan kuin Ahti olisi itse toivonut. Tosin hän myöntää, ettei ole kaikille sopiva opettaja tai mentori. Joku toinen saattaisi sopia paremmin. Ahdilla on persoonallinen ja oma tapansa opettaa, eikä hän ole oppinut sitä akateemisesta maailmasta. Hän haluaa olla ihminen ja rohkeasti oma itsensä. Joskus Ahti saattaa keskeyttää tunnin kymmeneksi minuutiksi, jotta voi kirjoittaa runon. Hän ei kuitenkaan säntää heti kirjoittamaan, vaan saattaa antaa runon kehittyä päässään.

än on rohkea oman tiensä kulkija. Hän on väitellyt esikoiskirjassaan itsensä jopa runouden tohtoriksi. Jokainen kirjailija on ihminen ja myös yhtä työläinen kuin betonityöläiset. Siksi hän kannustaa pitämään yhteyttä muihin kirjoittaviin ja taiteentekijöihin myös Oriveden Opistolta lähtiessään.

Sarjakuva- ja pelisuunnittelulinjan tietokonepeliprojektissa kilpaillaan kuka p채채see tornin huipulle.

Kuvakavalkadi kuvataiteen ja sarjakuvan opetustustunneilta.

Sarjakuvan tuntiopettaja ja 2 muusikko Ville Pirinen esitteli sarjakuviaan ja kuvituksiaan laulaen ja kitara vahvarissa kiinni. Menossa One note man -biisi. Käy se opetus näinkin.

Henna viimeistelee hahmoaan kuivamustekynällä. Sarjisoppilaiden tuotoksiin ja opetussisältöihin voi tutusta tarkemmin osoitteesta: orja.sarjakuvablogit.com.

3 4 14

Hennan vauhdikas ja päät kääntävä öljyvärimaalaus Juliasta. Marja maalaa suurta ja vaikuttavaa maalaussarjaansa elämän rankoista tilanteista ja päätöksistä.

Dinon maalauksissa soi katujen ja ghettojen suoruus: punkki ja räp tällä kertaa jätkä on tullut pidätetyksi lehmäpuvussa.

6 7

Tyypillinen työpöytä: Inspiraation hakemista kynällä ja kahvilla.

Aloitimme opintomme silmän ja käden treenauksella – elävää mallia, valoa ja varjoa. sitten kävimme läpi eri maalaustekniikat. Lisäksi on ollut installaatio- , valokuvaus- , kuvanveisto-, animaatio-, video-, sekä grafiikan kursseja… Nyt olemme valmiit kiihdyttämään omaan työskentelyä, omia aiheita ja ideoita.

Yksi keskeisistä sarjakuvan tekemisen välineistä on valopöytä, jonka päällä voi piirtää puhtalle paperille luonnossivu alla tai tussata uutta versiota vanhasta ruudusta. Salla ahkeroi pitkän tarinansa kimpussa. 8

9 Anna maalaa aina lattialla!? Nyt viimeistellään ihmeellistä näkymää…

Kukas olet ja mitäs teet? Olen Sampsa Virkajärvi kuvataidelinjan koulutuspäällikkö ja vastaan opetuksen suunnittelusta, kuvataidelinjan päivittäisestä pyörittämisestä, materiaalien riittävyydestä, ryhmä- ja henkilökohtaisesta opetuksesta yhdessä tuntiopettajien kanssa, jotka ovat kaikki taitelijoita ja alansa ammattilaisia. Kuvataide on laaja käsite… Se pitää paikkaansa - se on ehkä vapain ja laajin kulttuurin alueista; se voi olla äänitaidetta ilman kuvaa, performanssia, se voi olla vaikkapa sosiaalista taidetta maahanmuuttajien parissa tai se voi olla kaikkea digitaalisesta tietokonetaiteesta maalaukseen, valokuvaan, kuvanveistoon aina pelkistettyyn piirtämiseen asti. Myös meille tulevat oppilaat ovat hyvinkin erilaisista asioista kiinnostuneita ja siihen tarpeeseen me yritämme vastata opettaen laajalla rintamalla. Täytyy muistuttaa, että meillä on myös kuvataidelinjan rinnalla

oma sarjakuvan ja pelisuunnittelun linja, jossa opiskelijat pääsevät tutustumaan sarjakuvan tekemisen moniin tapoihin ja tyyleihin…sekä saamaan oppia pelikonseptien luomisesta ja yleisemmin pelialasta. Tästä kaikesta opiskelijat voivat valita ja miksata oman näköisensä opiskelupaletin. Mikä on työssäsi parasta? Ehdottomasti parasta ovat Oppilaat! Heidän tapansa ajatella ja heidän erilaiset persoonat ja mielenkiinnon kohteensa. Tietenkin itse opettamisen vaikutuksia oppilaissa on kiva

seurata, mutta vielä mahtavampaa on huomata kuinka oppilaat oppivat toisiltaan. Siinä voi kokea ryhmässä tekemisen yhteisöllisyyden. Ja sen ilot ja surut. Lisäksi pidän siitä että opistolla ei esiinny juurikaan keskinäistä kilpailua. Mikä on työsi merkitys? Auttaa oppilaita löytämään omia vahvuuksiaan kuvantekijänä, Ylh. Evin installaatiokurssilla tekemä hahmo Sampsan tarkastelun alaisena. Alh. Välillä työ on ruodaamista – Annan työ liikkeessä matkalla kritiikkiin. Vier. sivu. Yksityiskohta Annan maalauksesta

kehittää puutteita antamalla avaimia itseluottamuksen, kokeilunhalun ja rohkeuden löytymiseen. Eli opettaa itsellisyyttä ja sen myötä vastuuta tässä monien näkemyksien ja mielipiteiden maailmassa. Tämä on hyvää harjoitusta tulevia opintoja ajatellen eikä ainoastaan kuvataide tai kuvaa soveltaville aloille. Toisinaan työni on olla auttajana siinä, että opiskelija löytää itsestään uusia vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita. Nuorten kohdalla opinto-ohjaus korostuu ja pyrimme yhdessä oppilaan kanssa löytämään juuri hänelle sopivia jatkokoulutusmahdollisuuksia. Meiltähän jatketaan tyypillisesti eri taidekouluihin ympäri Suomea sekä muotoilu- ja suunnittelualoille, arkkitehtuurin, graafisen suunnittelun ja media-alojen koulutuksiin sekä yliopistoon erilaisiin kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmiin. Miltä tulevaisuus näyttää? Siinä mielessä kiinnostavalta, että paljon puhutaan nuorisotakuusta ja toisaalta kulttuurialojen aloituspaikkojen määrää vähennetään. Todennäköisesti kilpailu aloituspaikoista kiristyy, mutta ennen kaikkea tulevaisuus tuntuu kiinnostavalta siksi että yhteiskunnan ja maailman muutos tulee vaikuttamaan myös taiteeseen ja huolimatta aika huolestuttavista tulevaisuuden eri skenaarioista taide voi hyvinkin olla monelle ratkaisu elämän mielekkyydelle ja eettisiin kysymyksiin. Eli tarve taiteen tekemiselle ei ole poistumassa vaan ehkäpä jopa voimistumassa. •

Musiikkilinjalla soitetaan kaiken maailman musiikkia esittelyssä musiikkilinjan vieraileva opettaja Pekka Toivanen

ekka Toivanen, filosofian tohtori ja Jyväskylän yliopiston lehtori on vieraillut Oriveden Opiston musiikkilinjalla tuntiopettajana jo 30 vuoden ajan. Hän on perehtynyt maailman eri kolkista kumpuaviin musiikkityyleihin ja käy vuosittain avaamassa musiikkilinjan opiskelijoiden korvia ja mieliä meillä vähemmän kuultaville musiikkityyleille. Musiikkilinjalaiset pääsevät Pekan kurssilla tutustumaan mm. kelttiläiseen ja balkanilaiseen musiikkitraditioon sekä niistä syntyneisiin fuusioihin. Kuinka Pekan oma kiinnostus ns. maailmanmusiikkia kohtaan syntyi? -”Olen aloittanut rockmuusikkona ja kuuntelin nuorena paljon progea ja jazzia. Joillain bändeillä oli musiikissaan

etenkin itämaisia vaikutteita ja sitä kautta aloin itse kiinnostua näistä sävyistä. Se oli silloin vielä jollain tavalla tiedostamatonta, mutta myöhemmin kolahti tosi kovaa kun tutustuin folk-rockiin ja kansanmusiikkipohjaiseen jazziin, joista viimemainittua mm. Piirpauke edusti Suomessa. Se soundimaailma viehätti minua kovasti. Viimeisen silauksen antoi ”Unohtuneet musiikkikulttuurit” -kurssi, jolle pääsin osallistumaan opiskellessani musiikkikasvatusta. Opiskeluaikana tuli usein soiteltua irlantilaispubi O’Malley’s:n jameissa ja siellä tutustuin muihin irkkufriikkeihin. Ja siltä tieltä ei ole ollut paluuta. ” Pekan instrumenttivalikoima on melkoinen. Kosketinsoitinten lisäksi Pekka soittaa useita kielisoittimia sekä erikoisuutena

irlantilaista harppua. -”80-luvun puolivälissä huomasin, että kukaan Suomessa ei soita irkkuharppua, joten ajattelin, että minun on pakko yrittää. Tilasin rakennussarjan Englannista ja kasasin sen yhdessä silloisen työpaikkani teknisen työn opettajan kanssa. Se oli 25-kielinen pienehkö soitin jonka mukana tuli ”Teach yourself to play folk harp” -kirja, jota aloin tavata. Ensimmäiset kolme kuukautta oli silkkaa tervan juontia, meinasin jo tehdä harpusta saunapuita. Tuntui etten edisty yhtään. Oli ongelmallista, kun pianistin oikea Musiikkilinjalaiset saivat Pekka Toivasen maailmanmusiikkikurssilla mielenkiintoisen ja korvia avaavan kokemuksen. Länsimaiselle musiikille epätyypillisten tahtilaijien ja melodioiden soittaminen ja laulaminen on mukavan haastavaa.

käsi täytyi hahmottaa peilikuvana. Mutta yhtenä päivänä sitten huomasin, että sormet alkavat jo toimia niin kuin pitääkin. Pysyvä innostus lähti siitä, kun huomasi osaavansa jotain. Soitan myös muita kielisoittimia: arabiluuttua, bouzoukia, sekä viimeisimpänä zimbabwelaista mbiraa. Näitä olen pitkälti opiskellut itsenäisesti, mutta saanut jonkin verran opastusta kunkin soittimen taitajilta myös niiden alkuperäisympäristöissä.” Pekka Toivanen on tehnyt pioneerityötä kouluttajana ja edistänyt maailman eri musiikkikulttuurien tunnettavuutta Suomessa. Oriveden Opiston musiikkilinjalaiset ovat jo 30 vuosikurssin ajan saaneet Pekan vierailujen myötä tietoa ja taitoa vieraiden musiikkikulttuurien Pekka Toivanen kuvassa oikealla soittimenaan ud-luuttu.

musiikista. Jyväskylän yliopiston musiikkikasvatuksen ja musiikkitieteen opiskelijoille aihe tulee vieläkin tutummaksi Pekan päätoimen myötä. -”Maailmanmusiikin parissa törmätään ilmiöihin, jotka eivät ole tuttuja suomalaiselle musiikinkuluttajalle. Musiikkiin kuuluu aina paljon enemmän kuin pelkät soitettavat ja laulettavat kappaleet, siinä on aina mukana myös kulttuurillisia merkityksiä, jotka saattavat suurestikin poiketa länsimaisesta. Termi maailmanmusiikki on monimerkityksinen ja sen myötä ongelmallinen. Se syntyi aikanaan eräiden brittiläisten levyyhtiöiden lanseeraamana, jotta kaikki valtavirran ulkopuolelta tuleva musiikki saatiin samaan laatikkoon levykaupassa. Ei siinä paljoa ajateltu, että länsiafrikkalainen musiikki on tosi kaukana esim. suomalaisen Värttinän

musiikista tai kiinalaisesta modernista musiikista. Itse mieluummin otan selvää siitä, mitä esim. Youssou N’Dourin mbalaxmusiikki on, kuin puhun hänestä maailmanmusiikkiartistina. Toisaalta maailmanmusiikkikäsitteen myötä on saatu erilaisia kulttuureja edustavia artisteja esiintymään samoille festivaaleille ja ehkä oppimaan toisiltaan ja toiseudesta. Oikeastaan kaikki maailmassa tehty musiikki on maailmanmusiikkia ja kaikki ihmisen tekemä musiikki on etnistä musiikkia. Länsimainen musiikkikin on osa etnistä musiikkia. Omille opiskelijoilleni, jotka opiskelevat musiikkikasvatusta tai musiikkitiedettä, kaikkein vaikein kysymys vastattavaksi on: miten määrittelet musiikin?” Johanna Raivio

Oriveden Opiston

Kirjoittajalukion

Tarinoita +

näkymätön

tarzan

Piirrä selkääni kasteaamu

nelly heikkinen +

unahuulinen ja punaposkinen joen toisella puolen. Uitti nilkkojaan sammaleisella kivellä istuen. Sen näin viiltävien saniaisten joukosta katsellen. Lämpimästi sieluni hymyili, kun lähteessä hän ui laineet selän kaarta mukaillen.

kirjoittanut

Nina Judén +

kirjoittanut

aailma halkesi ja linnunlaulu kajahti ilmoille. Näin synnyin myös minä. Keskelle viidakkoa ja kylmyyttä. Tunteitani nuorena lämmitti ainoastaan öisin kuuluva kolibrien siipien pehmeä hurina. Seremonian jälkeen en ollut enää itseni. Fyysiset ja henkiset haavat umpeutuivat ajan virtaa uidessa.

ja sinä sano(i)t ei

ja uninen, sarveton hirvi. Piirrä uumani kaarelle kuultava kaapu,

Pehmeänoloinen niin ja suloinen.

osintakiven kuin pingviinin konsanaan, maahanpainetuin silmin ja hehkuvin poskin maahan pudotin. Tuolle puolen virtaavaa vettä, jonne minulla ei olisi asiaa.

dotin ja odotin. Punahuuli punaposki eräänä päivänä takaisin saapui, ensimmäisen kerran kivelle jälleen istahtaen. Saniaisten juurella edellen istuen katselin ihaillen, vieno hymy hänen kasvoilleen levisi kun poimi maailman kauneimman vihreän kiven ja täytin, ennen niin surullisen, kohtaloni odotuksen. 20

hopeanhuurteisin silmin. Piirrä haaveitta reisiini sukkanauha ja rosoinen silmäpako. Piirrä jalkapöytiin sohjoinen lauha, älä synkkiä valoja varo. Anna minun huokaista poikki rintasi, tuntea ihosi,ihoni,ihomme. Anna minun suudella itseeni vikasi, tuntea surusi, suruni, surumme. Piirrä minut vihatta. Piirrä minut sinuun. Anna minut liatta, anna sinut minuun.

jäädä jälleen

päivä opistoelämästä kirjoittanut

kirjoittanut

kira lindström

tuulia soininen

e on se riipivä ääni joka herättää. Ääni joka on peräisin uuden päivän haasteista, velvollisuuksista, ja muista modernin arkielämän zombeista. Kun nousen ylös, kello saattaa olla yhdeksän tai yhdentoista, sillä sen mahdollistaa abiturienttikevään lukujärjestys. Mutta tässä minä olen, samojen halogeenivalojen alla jo kolmatta vuotta! Tunneilla meidät kiedotaan päättökokeisiin, joita ei sovi mainita niiden virallisella, kauhua kylvävällä nimellä. Kyllähän näillä opeilla pitäisi onnistua. Kun on vuosia kulkenut läpi opetussuunnitelmien mankelin, pitäisi mennä ja pystyä räjäyttämään konseptipaperin ruutumaailma. Mutta opiskelun tuolla puolen aika kuluu kiinnostuksen kohteisiin. Olen hämärissä viihtyvä ruutueläin jonka henkinen osoite on usein jossain painetun sanan rivien välissä tai elävän kuvan tienoilla. Illemmalla naapurista koputetaan. Oli se sitten seinään tai oveen, kyseessä saattaa olla kutsu kylään tai kirjastoreissulle. Ja kun kaikki toisinaan mahtuu yksien seinien sisälle, joskus on aiheellista miettiä koska se oli kun viimeksi eksyi ulos. Sisäoppilaitos ja talvi mahdollistavat sellaisen kylmänaralle ihmiselle. Kun ruoka-aika koittaa, porukka kokoontuu saman pöydän ääreen. Tällöin keskustelu usein riehuu elää ja hengittää enemmän kuin se ehkä tekisi kotonani, tai ainakin siinä paikassa jossa käydään viikonloppuisin ja lomilla. Mutta kun ihmiset alkavat syödä harmailla tarjottimilla lepääviltä lautasilta, voi muistaa että eroja siihen toiseen paikkaan löytyy myös. Mutta toisaalta, opistolla pöydässä saattaa istua myös toisille elämän alueille tuntemattomampia seuralaisia, kuten esimerkiksi kirjoittajan blokki tai jokin muu luomisen oikku. Ja sehän riivaa, kun tekstinkäsittelyohjelman pieni hyppivä kursori ei ole ystävä. Illalla vaivun lakanoihin väsyneenä. Saatan kertoa päivän sattumista kämppikselle, mutta koska tämäkin keskustelu saattaa luonnostaan levitä jo elämän ja kuoleman kaltaisiin suurempiin kysymyksiin, ei välttämättä arvaisi, että vähemmän kuin kolme vuotta sitten olimme vieraita toisillemme. Tuttu, kodikkaaksi sisustamamme huone sekä pimeässä käydyt keskustelut saavat opiston muistuttamaan kesäleiriä, joka ei koskaan lopu. Paitsi keväällä, ja sehän harmittaa hiukan. 21

ärki taisi jäädä helmikuiseen tanssisaliin, uudelleen unohtui untuvapeittojen alle. En mä tiedä, en mä tiedä muuta kuin, että tässä on hyvä olla. Sulan avoimeen syliisi Hengitämme yhtä ilmaa huokuen välittämistä Lohdun ja turvan höyryt tiivistyvät kasvoillemme Talletan särkyvät sanasi, hellät kätesi, huulesi, paljaat kasvosi. Sydämeni suojassa ne lämmittävät myös silloin, kun on pimeää. Sinun kätesi muokkaavat ääriviivoistani kauniit. Olen viallinen, muut ohittavat, menisin vain pois silmistä! Sinä käsittelet minua haavoittuvin käsin varoen tiputtamasta, sillä sinun käsissäsi olen arvokas, saan sähköshokin elämää, saatanpa olla taas ihminen. Viimein päätin hengittää sisään. Halusin jäädä jälleen.

ylemmäs kirjoittanut

mandi markkanen +

ortaat jatkuivat ylöspäin. Sergei ei ollut aivan varma, kuinka ylös olisi mentävä. Tämä oli kaupungin korkein talo, niin korkea, ettei hän ollut ulkoa kadulta edes nähnyt, minne se oikein ylhäällä päättyi. Siksi hän olikin siellä. Tämä oli taloista se, jolla oli rajana vain taivas. Sergei ei oikein ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Taivasta ei ollut olemassakaan; kun katsoi ylös pilvettömänä päivänä, saattoi nähdä kauas galaksin toiselle puolelle ja suoraan seuraavien lävitse. Sininen väri tuli kaikista niistä kaajatkuu seuraavalla sivulla...

suista, jotka leijuivat maapallon ympärillä antaen mahdollisuuden elää. Sininen ei ollut taivasta, sen takana oli vain avaruus, eikä avaruudella ollut rajoja. Ehkä tämän talon katolta voisi liidellä molekyylipilvien halki toisiin ulottuvuuksiin. Ajatus sai Sergein polvet vapisemaan. Hänen oli pysähdyttävä, vaikka tuntui, että oli kiire, että portaita oli hetki hetkeltä enemmän.

olivat vain sanoja. Mustia kirjaimia valkoisissa kylteissä puunvärisissä ovissa. Postiluukkuja pitivät toisinaan auki unohdetut edellisen päivän sanomalehdet, ja Sergeistä tuntui, kuin hän olisi katsonut sisään jonkun päähän tehdystä reiästä. Muistot ja elämänkokemukset suorissa riveissä vaateripustimissaan, traumat ja haudatut tunteet epämääräisissä kasoissa komeroiden nurkissa.

Aina toisinaan ylhäältä tuli joku vastaan, himmeä hahmo hämärässä rappukäytävässä. Sergei ei tiennyt, olivatko ne ihmisiä vai kenties enkeleitä matkalla taivaasta tehtäviinsä maan päälle. Joku seisahtui hänen kohdallaan, kysyi heleällä äänellä, oliko kaikki hyvin. Sergei lumoutui hetkeksi vain kuuntelemaan ääntä, joka kajahteli seinistä matkalla alas, sinne, mistä hän oli tulossa. ”Kaikki on hyvin”, hän sanoi, vaikka ei tiennyt, oliko olento puhutellut häntä vai jotakuta toista alhaalla portaikossa, saati oliko kaikki itse asiassa hyvin. Tarkemmin ajatellen ei varmaan ollut, sillä maailmassa asiat olivat sillä tavalla, että jokin oli aina huonosti. Hän olisi tahtonut korjata vastaustaan, mutta enkeli oli jo mennyt ja käytävä tuntui hämärämmältä kuin ennen, eikä Sergein ääni ollut kantava ja helisevä – se oli heikko ja vähäinen ja jaksoi hädin tuskin irrota huulilta.

Sergeillä ei ollut omaa ovea. Hän mietti sitä hetkisen, pohti, oliko jokin mennyt vikaan. Hänestä vaikutti, että jokainen elävä sielu, jonka hän oli portaikossa tavannut, oli menossa sisään tai tulossa ulos jostakin ovesta. Hän ei etsinyt ovea. Muutaman tasanteen ajan hän teeskenteli. Kumartui kylttien ja luukkujen puoleen kuin etsien jonkinlaista tunnistettavaa merkkiä, jotakin, mikä tuntuisi huutavan, että SERGEI, TÄNNE SINÄ KUULUT. Sitten hän näki kissan, hämärässä tuhkanharmaana erottuvan pörröisen eläimen, joka istui kaiteella tarkastellen häntä kiiluvilla silmillään. Se ei ollut menossa minnekään, istui vain ja tarkkaili kuin se olisi määrätty paikalleen vartioimaan taivaan portteja. Sergei vilkuili sitä silmäkulmastaan ja tunsi olonsa paremmaksi päästyään ohitse. Oli hänellä sentään päämäärä – ylös. Kissa ei voinut sanoa puolustuksekseen mitään. Sen häntä kiemursi edestakaisin, kun Sergei vilkaisi sitä muutamaa porrasta ylempää.

Jossain vaiheessa Sergei oli saattanut unohtaa, että oli muutakin kuin portaita. Että ulkona paistoi aurinko, autot ajoivat kadulla verkkaisissa ja äkäisissä jonoissa, koirat vetivät perässään hikoilevia omistajia, elämä virtasi edestakaisin suurena, vellovana ja voittamattomana massana. Hän muisti ovet, niitä oli kolme joka toisella tasanteella. Jokaisessa ovessa luki jonkun nimi, ne kuuluivat ihmisille. Niiden takana ihmiset söivät, nukkuivat ja katselivat televisiota, elleivät olleet toteuttamassa velvollisuuksia tai kuolleet. Sergeille ne kaikki

Asunnoista kuului ääniä, naurua ja huutoa, kohinaa. Sergeistä tuntui, kuin metsä olisi kasvanut seinistä sisään. Hän kuljetti kättään pitkin kylmää vaaleaa kiveä. Sormenpäissään saattoi tuntea, kuinka henki virtasi kovan kuoren alla sykähdellen ja etsien heikkoa kohtaa, josta murtautua lävitse. Talo piti sitä vankina; mikä kurja kohtalo sen täytyi olla! Mutta ilman sitä talo olisi varmasti ollut vain kolkko, pimeä ja eloton, tyhjä ja vailla salaisuuksiksi jääviä tarinoita. 22

Sergei painoi vaivihkaa käden kaulalleen, siihen, missä valtimo sykki hänen sormiaan vasten. Sydän rimpuili rinnassa Oli vielä monta askelmaa. Yllättävä välähdys oli pudottaa Sergein monta porrasta alaspäin. Sitten se toistui uudestaan, ennen kuin Sergei ehti edes ajatella tekevänsä mitään suojautuakseen, ja käytävä kylpi sokaisevan valkoisessa valossa, ääriviivat terävinä ja satuttavina. Kukalliseen housupukuun sonnustautunut hahmo astui esiin ylemmältä tasanteelta ja huikkasi iloisesti: ”Vähän valoa!” Ei kiitos, ajatteli Sergei ja kompuroi käsivarsi silmillään painamaan seinässä punaisena hehkuvaa pyöreää valokatkaisijaa. Oli jatkettava. Ja juuri kun hän oli oppinut näkemään talon kauneuden, rytmin, joka vavahteli läpi portaiden tasanteelta tasanteelle, samanlaisena, lakkaamatta, hän saapui perille. Portaat päättyivät, kaide päättyi, ja jäljelle jäi tasanne ja kaksi harmaata ovea. Toisen yllä paloi vihreä valo, kyltissä luki: KATOLLE. Sergei seisoi pitkään vaiti, nojasi selkänsä oveen ja hengitti sisään ja ulos, ilmaa, joka oli paljon korkeammalla kuin se, jota ihmiset kaukana kadulla vetivät keuhkoihinsa. Tätä ilmaa hengittivät vain harvat, hän tiesi sen. ”Minä rakastan sinua, talo”, hän totesi. Rinnassa kivisti, ja talo heijasi hiljaa hänen jalkojensa alla, tuuditti uupunutta kulkijaa. Harmaista ovista toinen, se merkityksettömämpi, jossa ei lukenut KATOLLE, avautui sihisten ja ulos astui mies, pyöreäkasvoinen ja suoraselkäinen, päällä musta puku, joka teki hänen hahmonsa kummallisen kulmikkaaksi. ”Tulitko sinäkin portaita?” kysyi Sergei. ”En”, vastasi mies kummeksuen, ”minä käytin hissiä.”

Teksti ja valokuva Karri Laitinen

Tässä olis ensimmäisen biisimme sanat.

Bändihaastatelussa Matti yhtyeestä nimeltä

Matti ja Pojat Mikäs on bändin nimi ja histooria? -Matti ja Pojat (Ei olla vielä parempaakaan keksitty, hehe). Historiasta sen verran, että tavattiin opistolla ensimmäistä kertaa ja tarkoitus oli tehdä akustisia pohjia mun biiseistä. Kuinkas kävikään. Bändi pysyi akustisena ja biisejä on syntynyt tasaiseen tahtiin. Kovasti koko porukka on ollut meiningistä mielissään ja valmiina keikkailemaan. Minkäs tyyppistä teidän musa on? -Akustista folk ’n’rollia Onkos ollut paljon jo keikkoja? -Saatiin viime viikolla keikkasetillinen biisejä kasaan ja keikkaneitsyys meni viime sunnuntaina Eräjärvellä. Tampereen valloitus olis seuraavana mielessä ;) Demo ajateltiin pistää purkkiin ensi viikolla ja Suvantosalissa olisi tarkoitus järjestää konsertti lähiaikoina, joka videoidaan promotarkoituksia varten. Mistäs teidän piisit kertoo? -Biisejä on tullut laidasta laitaan.

Bändin jäsenet vasemmalta alkaen Jani Suontausta kitara ja laulu / Matti Halonen laulu Seeti Jokela basso / Pauli Rauramo rummut Eetu Tiainen, kitara ja laulu

Kehdosta hautaan ja rakastumisesta eroon. Yhdessä laulussa isä testamenttaa tyttärelleen maailmanlopun, kun taas toisessa Johanna lentää punaisella avaruuslaivalla kaappaamaan maailman johtajat katsomaan planeettaa uusin silmin. Mitkä on varhaisimmat muistosi musiikista? Oletko opiskellut musiikkia esim. musiikkopistossa? -Lauloin 4-5 vuotiaana merirosvolaulun isolle yleisölle, hehe. Se on varhaisin muisto mikä on jäänyt mieleen. Olen käynyt pienenä kitaratunneilla, mutta olen nyt ensimmäistä kertaa täyspainoisesti opiskellut musiikkia. Musiikilliset esikuvasi? -En ole pahemmin ajatellut ketään esikuvana. J. Karjalaisen biisit ovat kyllä toimineet jonkinlaisena ajatuksen laukaisiana... ”Hei, ehkä minäkin pystyn tuohon.” Kesäsuunnitelmasi? -Harvemmin tulee suunniteltua asioita seuraavaa päivää pidemmälle, mutta bändin kanssa keikkailu on kyllä päällimmäisenä mielessä. 23

Mitä aineita te musiikkilinjalla opiskelette? Musiikin teoria, säveltapailu, studiotyö, kansanmusiikki, vapaasäestys, musiikin historiaa laidasta laitaan, bänditunteja, kuoro, instrumenttiopinnot ja liiiiiuta pienempiä kursseja. Untamon uni Untamo upposi rantahiekkaan/ Hän katsoi kuinka aallot juoksee kilpaa/ Rannikolle vain kuivumaan/ aaltojen loputonta unta uinumaan... Kuutamon alla muuan reissumies/ Untamon uniin hänkin löysi tien/ Hän sanoi ”älä jää aaltojasi suremaan/ Ei elämää ole ilman kuolemaa.” ”Onko tän matkan jälkeen mitään/ Mitä jäljelle jää? ” Untamo tiesi siihen vastata/ ”Mulle taivas on vain näköalapaikkana/ Olen prinssi uljas haukotusten linnasta/ Enkä osaa elää taikauskossa/ Ei en mä osaa elää taikauskossa...” ”Onko tän matkan jälkeen mitään/ Mitä jäljelle jää?”

Oriveden Opisto Koulutie 5 35300 Orivesi

Port PayĂŠ Finlande 123697 Itella Oy ECONOMY

www.orivedenopisto.fi

Anna Helminen keskenerĂ¤inen maalaus