Maggie Nelson S&S Suomentanut Kaijamari Sivill
Roland Barthesin Tekstin hurma -sitaatin suomennos Raija Sironen André Bretonin Hullu rakkaus -sitaatin suomennos Janne Salo Joan Didionin Iltojen sinessä -sitaatin suomennos Kirsi Luoma R. W. Emerson -sitaatin suomennos J. A. Hollo Jonathan Franzenin Vapaus-sitaatin suomennos Raimo Salminen Sigmund Freudin Mielihyväperiaatteen tuolla puolen -sitaatin suomennos Mirja Rutanen Sigmund Freudin Tapauskertomuksetsitaatin suomennos Seppo Hyrkäs Allen Ginsbergin Kaddish-sitaatin suomennos Pentti Saarikoski Allen Ginsbergin Tämä elämänmuoto syntyy seksistä -sitaatin suomennos Markus Jääskeläinen William Shakespearen Kuningas Lear -viittauksissa on käytetty apuna Matti Rossin suomennosta Gertrude Steinin Herkät napit -sitaatin suomennos Markku Into Ludwig Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicus -sitaattien suomennos Heikki Nyman Slavoj Žižekin Väkivalta-sitaattien suomennos Janne Porttikivi Suomentaja kiittää Suomen kulttuurirahastoa tuesta Fili on tukenut tämän kirjan suomentamista.
Alkuteos The Argonauts ilmestyi 2015, Graywolf Press Copyright © 2015 by Maggie Nelson All rights reserved including the rights of reproduction in whole or in part in any form. Kustantamo S&S, Helsinki 2018 ISBN 978-951-52-4351-5 Painanut ScandBook 2018
Harrylle
Lokakuu, 2007. Santa Anan tuulet repivät eukalyptus puista pitkiä valkeita kaarnansuikaleita. Uhmaan leskentekijää ystäväni kanssa syömällä lounasta ulkosalla, ja aterian aikana hän ehdottaa, että tatuoisin rystysiini sanat HARD TO GET muistutukseksi siitä, mihin asenteeni saattaa johtaa. Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi, suustani karkaa sen sijaan kuin loitsuna minä rakastan sinua. Sängyn vieressä sinulla oli Molloy ja käyttämättömässä hämärässä suihku kopissa kasa dildoja. Uskomattoman ihanaa. Mistä tykkäät? kysyit ja jäit odottamaan vastausta. Ennen kuin tapasimme, olin omistanut elämäni Wittgensteinin ajatukselle, jonka mukaan se, mitä ei voi ilmaista, sisältyy – ilmaisemattomana! – ilmaistuun. Lausahdus jää julkisuudessa yleensä vähemmälle huomiolle kuin suuresti kunnioitettu Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava, mutta on minusta ajatuksena syvällisempi. Paradoksaalisesti se kertoo, aivan kirjaimellisesti, miksi kirjoitan tai miten kykenen jatkamaan kirjoittamista. Sillä tämä ajatus ei ruoki eikä ylistä ahdistusta, joka voi herätä kyvyttömyydestä ilmaista sanoin sellaista, mikä pakenee sanoja. Se ei rankaise sitä, mitä voidaan sanoa siitä, mitä se määritelmän mukaan ei voi olla. Eikä se myöskään paisuttele ahdistusta 7
teeskentelemällä tukahdutettua: Voi mitä sanoisinkaan, jos sanat vain riittäisivät. Sanat riittävät kyllä. Turha syyttää verkkoa sen rei’istä, sanotaan tietosanakirjassani. Tällä tavoin voi saada sekä kirkon, jossa on puhtaaksi lakaistu maalattia, että katedraalin korkeuksissa kimmeltävät suurenmoiset lasimaalaukset, molemmat. Sillä mikään lausuttu ei voi pilata Jumalalle omistettua tilaa. Olen selittänyt tämän toisaalla. Mutta nyt yritän sanoa jotain muuta. Ennen pitkää minulle selvisi, että sinäkin olit elänyt elämäsi yhtä lailla omistautuneena vakaumukselle, että sanat ovat riittämättömiä. Sen lisäksi että ne eivät riitä, ne syövyttävät kaikkea mikä on hyvää, mikä on todellista, mikä virtaa. Väittelimme tästä kerran toisensa perään kiihkeästi, hyvässä hengessä. Kun jokin nimetään, sinä sanoit, sitä ei enää sen koommin nähdä samalla tavoin. Nimeämätön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan. Sanoit että mieli toimii kuin piparimuotti. Sanoit tietäväsi tämän siksi, että olet sukeltanut kieleen tietokoneen ruudulla, keskusteluissa, näyttämöllä, sivuilla, et siksi että olisit karttanut kieltä. Minä argumentoin Thomas Jeffersonin ja kirkkojen linjoilla – ylettömän runsauden, kaleidoskooppisen vaihtelun, liiallisuuden puolesta. Intin että sanat tekevät muutakin 8
kuin nimeävät. Luin sinulle ääneen Filosofisten tutkimusten alun. Laatta, minä huusin, laatta! Jonkin aikaa kuvittelin voittaneeni. Suostuit myöntämään, että joku ihminen, joku inhimillinen eläin, saattaa olla ok, vaikka käyttääkin kieltä, vaikka kielen käyttäminen määrittää sen inhimillisyyttä, ja vaikka inhimillisyys sinänsä merkitsee koko roskan – tämän kallisarvoisen planeetan – polttamista ja tuhoamista, ja samalla tulevaisuuden, meidän tulevaisuutemme tuhoamista. Mutta minäkin muutuin. Katsoin uusin silmin sellaista, mitä ei voi nimetä, tai ainakin sellaista, jonka ydin on väikettä, virtausta. Surin sitä, että ajamme oman lajimme tuhoon, ja sitä epäoikeudenmukaisuutta, että hävitämme sukupuuttoon muita. Lakkasin toistelemasta omahyväisesti että kaikki, mikä ylipäänsä voidaan ajatella, voidaan ajatella selvästi ja pohdin uudestaan, voiko kaikkea ajatella. Ja sinä – mitä tahansa väititkin, et koskaan teeskennellyt tukahdutettua. Itse asiassa juoksit koko ajan vähintään kierroksen edellä minua, sanojen virta kannoillasi. Miten ikinä saavuttaisin sinut (sillä tarkoitan: Miten ihmeessä voisit haluta minut?)
Ludwig Wittgenstein
Pari päivää rakkaudentunnustukseni jälkeen, haavoittuvuuden kiihkossa, lähetin sinulle kirjasta Roland Barthes par Roland Barthes otteen, jossa Barthes kuvailee miten subjekti, joka lausuu sanat ”rakastan 9
sinua”, on kuin ”argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä”. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan ajan mittaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ”rakastan sinua” merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ”sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi”. Minusta katkelma oli romanttinen. Sinä luit sen mahdollisena puheiden pyörtämisenä. Jälkikäteen ajatellen se taisi olla sekä että. Olet puhkaissut yksinäisyyteni, sanoin sinulle. Se oli ollut hyödyllistä yksinäisyyttä, joka oli rakentunut tuoreen raitistumiseni ympärille pitkistä kävelyistä Hollywoodin YMCA:n talolle ja ihmeköynnösten värittämien likaisten sivukatujen kautta takaisin kotiin, ajeluista Mulhollandiin verkkaisten iltojen ajankuluksi ja maanisista kirjoituspuuskista, totta kai, sillä minun oli opeteltava kirjoittamaan suuntaamatta sanojani kenellekään. Mutta sen puhkaisemisen aika oli tullut. Tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni, kuiskasin kellarihuoneesi vuoteessa. Jos hoitaa yksinäisyytensä oikein, siitä palkitaan. Muutaman kuukauden päästä vietimme joulua kahdestaan hotellissa San Franciscon keskustassa. Olin 10
varannut meille huoneen siinä toivossa, että minun netissä tekemäni varaus ja yhteinen aikamme huoneessa saisivat sinut rakastamaan minua ikuisesti. Kävi ilmi, että huoneita sai halvalla siksi, että hotellissa oli meneillään järkyttävän iso remontti ja se sijaitsi keskellä huumehuuruista Tenderloinia. Ihan sama – meillä oli muuta puuhaa. Auringonvalo siivilöityi sisään rähjäisistä sälekaihtimista, jotka hädin tuskin peittivät näkyvistä ulkona vasaroivat rakennustyöläiset kun ryhdyimme toimiin. Kunhan et tapa minua, sanoin kun riisuit nahkavyösi hymyillen. Barthesin jälkeen yritin uudelleen, tällä kertaa katkelmalla Michael Ondaatjen runosta: Suutelen vatsaa suutelen arpista nahkavenettäsi. Menneisyys on sinua kuljettanut ja sen viet mukaasi Kaikkien meidän vatsaa ovat suudelleet vieraat toiselle ja minä minä siunaan jokaista joka on suudellut sinua tähän 11
En lähettänyt runoa siksi, että olisin saavuttanut siitä välittyvän seesteisyyden. Lähetin sen siinä toivossa, että jonakin päivänä vielä saavuttaisin – että jonakin päivänä mustasukkaisuuteni lientyisi ja kykenisin ehkä katselemaan ihoosi tatuoituja nimiä ja kuvia vailla inhoa ja erillisyyden tunnetta. (Jo suhteen alussa lähdimme romanttiselle käynnille Wiltshire Boulevardille Dr. Tatoffin luo haaveillen onnen huumassa, että hän puhdistaisi ihosi. Palasimme masentuneina operaation hinnasta ja siitä, miten epätodennäköistä olisi saada mustetta koskaan lähtemään kokonaan pois ihosta.) HARD TO GET -tatuointia ehdottanut ystäväni kutsuu minut lounaan jälkeen työhuoneeseensa ja tarjoutuu googlaamaan sinut puolestani. Hän aikoo katsoa netistä, käytetäänkö sinusta mieluummin maskuliinivai feminiinipronominia, oletko ”he” vai ”she”, sillä huolimatta siitä (tai kenties juuri sen tähden) että vietämme joka ainoan vapaahetken sängyssä ja puhumme jo yhteen muuttamisesta, en saa kysyttyä sinulta suoraan. Sen sijaan olen nokkelasti oppinut välttelemään pronomineja. Tärkeintä on harjaannuttaa korvansa sivuuttamaan se, että toisen nimi toistuu puheessa tiuhaan. On opittava piiloutumaan kieliopillisiin umpikujiin, antauduttava täsmällisyyden orgioihin. On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi silläkin hetkellä, kun yrittää 12
ilmaista kumppanuutta – jopa aviosuhdetta. Liitot ovat parin vastakohta. Binäärisiä koneita ei enää ole: kysymys-vastaus, maskuliini-feminiini, ihminen-eläin jne. Tämä saattaa olla se, mitä keskustelu on – pelkkää kehkeytymisen hahmotelmaa. Vaikka sellaisessa keskustelussa voi kehittyä kuinka taitavaksi, minun on vielä tänäkin päivänä hirvittävän vaikeaa varata lentolippuja tai neuvotella henkilöstöosaston kanssa meidän asioistamme häkeltymättä tai tuntematta häpeän sävähdystä. Se ei ole varsinaisesti minun häpeääni tai häkeltymistäni – olen pikemminkin häpeissäni sen ihmisen puolesta (tai vain vihainen sille), joka tekee koko ajan vääriä oletuksia ja jota täytyy oikaista, mutta ei voi, sillä sanat eivät riitä. Miten niin muka sanat eivät riitä?
Gilles Deleuze / Claire Parnet
Lojun lemmensairaana ystävän työhuoneen lattialla ja katson, kun hän selaa häikäisevää informaatiotulvaa, jota minä en halua nähdä. Minä haluan sinut sellaisena, mikä ei näy muille, haluan sinut niin lähelle, ettei kolmatta persoonaa tarvitse koskaan käyttää. ”Hei, John Waters sanoo jossain sitaatissa, että ’komea nainen’. Ehkä sinunkin sitten pitää puhua naisesta. Tämä on sentään John Waters.” Se on monta vuotta vanha juttu, mulkaisen häntä lattialta. Tilanne on saattanut muuttua.
13
Kun teit butch-kaverileffaasi By Hook or By Crook, päätitte elokuvan toisen kirjoittajan Silas Howardin kanssa, että butch-hahmot puhuttelisivat toisiaan miehinä, mutta ruokakauppojen ja viranomaisten ulkomaailmassa heitä puhuteltaisiin naisina. Ajatus ei ollut, että jos ulkomaailma koulutettaisiin puhumaan oikein, siis puhuttelemaan hahmoja heidän kokemansa sukupuolen mukaisesti, kaikki olisi niin kuin olla pitää. Sillä jos ulkopuoliset käyttäisivät hahmoista sanaa mies, se olisi toisenlainen ”mies”. Sanat muuttuvat sen mukaan, kuka ne sanoo; siihen ei auta mikään. Ratkaisuksi ei riitä aina vain uusien sanojen keksiminen (sateenkaareva, cissukupuolinen, muunsukupuolinen) ja niiden merkitysten konkretisoiminen (vaikka se toki on käytännöllistä ja siinä on voimaa). On havahduttava seuraamaan myös sanojen moninaisia mahdollisia käyttötarkoituksia, niille tarjoutuvia käyttöyhteyksiä ja sitä, millaisilla siivillä mikäkin sana nousee lentoon. Niin kuin silloin, kun sinä kuiskaat: Olet pelkkä reikä, annat minun täyttää sinut. Niin kuin silloin, kun minä sanon sinua aviomiehekseni. Pian sen jälkeen kun aloimme seurustella, menimme yhdessä illalliskutsuille, joilla eräs Harryn vanha tuttava (otaksuttavasti hetero tai ainakin heteroavioliitossa elävä nainen), kääntyi minun puoleeni ja kysyi: ”Oletko seurustellut naisten kanssa ennen Harrya?” 14
Minä hölmistyin. Hän jatkoi häkeltymättä: ”Heteronaiset on aina käyneet kuumina Harryyn.” Oliko Harry nainen? Olinko minä hetero? Oliko menneillä suhteillani ”muiden naisten” kanssa mitään tekemistä tämän kanssa? Miksi minun piti ajatella ”heteronaisia” jotka kävivät kuumina minun Harryyni? Oliko hänen seksuaalinen vetovoimansa, jonka tunsin jo valtavan vahvana, jonkinlainen lumous johon olin langennut ja josta saattaisin havahtua hylättynä, kun hän siirtyisi viettelemään muita? Minkä takia tämä vieras nainen puhui minulle tällä tavalla? Milloin Harry tulisi vessasta? On ihmisiä, joita ärsyttää kun kerrotaan, että Djuna Barnes ei identifioitunut lesboksi vaan sanoi mieluummin, että ”vain rakasti Thelmaa”. Gertrude Stein kuulemma puhui Alicesta samaan tapaan, joskaan ei samoin sanoin. Ymmärrän hyvin, miksi se on poliittisesti raivostuttavaa, mutta olen aina pitänyt sitä jossain määrin romanttisena – on romanttista nostaa yksilöllinen halu etusijalle kategorisen halun ohi. Kertomuksesta tulee mieleen, miten taidehistorioitsija T. J. Clark puolusteli kuvitteellisille keskustelukumppaneilleen kiinnostustaan 1600-luvulla eläneen Nicolas Poussinin maalaustaiteeseen: ”Jos väittää kiinnostusta Poussiniin nostalgiseksi tai elitistiseksi, voisi yhtä hyvin sanoa, että kenen tahansa kiinnostus omaa rakastaan kohtaan on ’hetero- tai homoseksististä’ tai 15
’eksklusiivista’ tai ’omistavaa’. Niin, saattaa toki ollakin: näin se karkeasti ja harmillisesti saattaa rajautua, mutta kiinnostus itsessään voi silloin olla täyteläisempää ja humaania – kantaa mukanaan enemmän inhimillisiä mahdollisuuksia ja myötätuntoa – kuin sellainen kiinnostus, jota ei tahraa minkäänlainen kiintymys tai pakkomielle.” Tässä, niin kuin muissakin tapauksissa, tahriintuminen syventää sen sijaan että se sulkisi pois. Kaikkihan sen sitä paitsi tietävät, että Barnesilla ja Steinilla oli muitakin naisia kuin Thelma ja Alice. Myös Alice tiesi: kun hänelle selvisi, että Steinin varhaisessa romaanissa Q. E. D. kerrottiin epäsuorasti kolmiodraamasta, jossa olivat mukana Stein ja eräs May Bookstaver, Alice – joka oli myös Steinin kustannustoimittaja ja konekirjoittaja – oli ilmeisesti niin mustasukkainen, että kirjoittaessaan puhtaaksi Steinin teosta Stanzas in Meditation hän keksi viekkaita tapoja karsia tekstistä kaikki May- ja may-sanat (”toukokuu” ja apuverbi ”saattaa”) ja ääneen lausumatonta peri aatetta noudatettiin yhteistuumin siitä pitäen. Helmikuussa kiersin ympäri kaupunkia katsomassa asuntoa toisensa perään ja yritin löytää sellaisen, joka olisi kyllin suuri meille ja sinun pojallesi, jota en ollut vielä tavannut. Löysimme lopulta korkealta kukkulalta talon, jossa oli vuorinäköalat, tummana kiiltävät puulattiat ja liian korkea vuokra. Sinä päivänä 16
kun saimme avaimet, riehaannuimme rakastelemaan puulattialle levitetyn ohuen peiton päällä siinä huoneessa, josta tulisi ensimmäinen yhteinen makuuhuoneemme. Näköalana se oli karu pusikkoinen kivikasa, jonka laella oli ummehtunut lammikko, mutta kaksi vuotta se oli meidän vuoremme. Ja sitten, yhtäkkiä, viikkasin poikasi pyykkejä. Hän oli juuri täyttänyt kolme. Niitä pikkuisia sukkia! Pikkuisia alusvaatteita! Ihmettelin niitä, keitin hänelle joka aamu haaleaa kaakaota, jossa oli sormenkynnellinen jauhetta, leikin hänen kanssaan kaatunutta sotilasta tuntikaudet. Kaatuneessa sotilaassa hän lyyhistyi maahan täydessä sotisovassa – paljettikoristeinen rengaskypärä, miekka, kilpi, taistelussa loukkaantunut raaja huivilla sidottuna. Minä olin hyvä Sininen noita, jonka piti ripotella hänen päälleen parantavaa tomua ja virvoittaa hänet. Minulla oli paha kaksonen, joka oli tainnuttanut hänet sinisellä myrkkypulverillaan. Mutta minä olin tullut parantamaan hänet. Hän makasi liikkumatta, silmät kiinni, pieni hymynkare huulillaan, kun lausuin monologini: Mistä ihmeestä tämä sotilas on mahtanut tulla? Miten hän joutui näin kauas kotoa? Onko hän pahasti haavoittunut? Mahtaako hän olla kiltti vai hurja kun hän virkoaa? Tietääkö hän, että minä olen hyvä noita, vai sekoittaako hän minut ilkeään kaksoseeni? Millä sanoilla voisin hänet virvoittaa? 17