Elajauneksi lukunayte by Schildts & Söderströms

ERICA JONG ELÄ JA UNEKSI Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta

S&S HELSINKI

Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB.

Ulkoasu ja kansi Satu Kontinen Paino Bookwell Oy, Porvoo 2016 ISBN 978-951-52-3771-2

Ikibestikselleni Gerrille & Lâ&#x20AC;&#x2122;Ultimo Maritolleni Kenille

Päivät kuluvat ja vuodet vierivät, ja me kuljemme sokeina emmekä näe ihmeitä. Herra, täytä meidän silmämme näkemisellä ja meidän mielemme tietämisellä; anna meille hetkiä jolloin Sinun läsnäolosi valaisee kuin salama pimeyden, jossa vaellamme. Opeta meidät aina katsoessamme näkemään, että pensas palaa tuhoutumatta. Niin me, jotka olemme Jumalan koskettamaa savea, kurkotamme pyhyyttä kohti ja huudahdamme ihmetellen: ”Miten täynnä kaikkea upeaa tämä maa onkaan, emmekä me tienneet sitä!” – Miškan Tefila, A Reform Siddur

OSA I

SYKSY

Onnellisesti naimisissa oleva nainen, eli onko kuoleman jälkeen seksiä? Yleensä vältän houkutusta,

paitsi jos en voi vastustaa sitä. – Mae West (varastanut Oscar Wildelta)

nnen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin. Kun kävelin kadulla mandoliininmuotoinen takamus keikkuen ja miehet kääntyivät katsomaan taakseen. Outoa kyllä, tunnistin valtani kunnolla vasta kun se oli mennyttä – tai siirtynyt tyttärelleni, miesten katseet hänen hemaisevaan, kaksikymppiseen, vauvoja lupailevaan vartaloonsa. Minun tuli ikävä valtaani. Tuntui että sen tilalle tulleet asiat – avioliitto, äitiys, kypsän naisen viisaus (huh, että inhoankin tätä sanontaa) – eivät olleet kynttilänkään arvoisia. Aah, kynttilä! Pystyssä. Liekeissä minulle. Uhkuen ääntä ja vimmaa ja ilmaisten kaiken. Tiedän että minun pitäisi lakastua kiltisti ja säästää tyttäreni nololta intohimoltani, mutta en pysty siihen yhtään paremmin kuin kätevästi kuolemaan. Elämä on intohimoa. Mutta nyt tiedän mitä intohimo maksaa, joten minun on vaikea olla enää niin huoleton. Olinko toisaalta koskaan huoleton? Oliko kukaan? Eikö rakkaus ole aina ollut räjähtävä sikari? Eikö Gypsy Rose 13

Lee ole sanonut: ”Jumala on rakkaus, mutta asiat kannattaa pyytää kirjallisena”? Ja eikö Fanny Brice ole sanonut: ”Rakkaus on kuin korttitemppu – kun tietää miten se toimii, se ei ole enää hauskaa”? Nuo vanhat muijat tiesivät asian jos toisenkin. Entä antoivatko he periksi? Eivät todellakaan! En kerro – vielä – minkä ikäinen olen tai montako kertaa olen ollut naimisissa. (Olen päättänyt etten vanhene yli viidenkymmenen.) Mieheni ja minä luemme useammin yhdessä muistokirjoituksia kuin naimme. Kerron vain, että kun synnyinperheeni ongelmat kaatuivat päälleni ja oivalsin, ettei avioliitto pelasta minua, saavutin juuri sopivan estottoman vaiheen pannakseni seuraavan ilmoituksen zipless.comiin eli seksipalstalle internetiin: Onnellisesti naimisissa oleva nainen, jolla on ylimääräistä eroottista energiaa, etsii onnellisesti naimisissa olevaa miestä jakamaan tilanteen. Tule juhlimaan Erosta yhtenä iltapäivänä viikossa. Hienotunteisuuden takaa leikkisä, kaunis, kekseliäs, nokkela nainen. Lähetä sähköpostia ja tuore valokuva. New Yorkin alue.

Siinäpä nainen hermoromahduksen partaalla! New Yorkissa oli syksy – lempeiden sumujen, juutalaisten juhlapäivien ja viisi-tuhatta-dollaria-lautanen-muodikkaan-sairauden-hyväksi-hyväntekeväisyysillallisten aika. Sovitusten aika (jom kippur), alusta alkamisten (roš ha-šana), tammenterhojen säilömisen karun talven varalle (sukkot). Laittaessani ilmoituksen olin ajatellut, että haastattelen rakastajaehdokkaat kylmästi valikoiden. Mutta nyt jouduinkin äkkiä paniikin valtaan. Aloin kuvitella minkälaisia hyypiöitä, luusereita, 14

ääliöitä, kiristäjiä ja murhanhimoisia mielipuolia ilmoitukseni houkuttelisi – ja sitten olin niin kiireinen, kun sairaalloiset vanhempani ja raskaana oleva tyttäreni soittelivat, että unohdin koko jutun. Kesti hetken. Sitten internetistä alkoi yhtäkkiä ropista vastauksia kuin pajatsosta kolikoita. Muutaman ryöpyn jälkeen en osannut vastustaa. Aivan kuin olisi toivonut voittaneensa lotossa. Ensimmäisessä vastauksessa oli skannattu polaroid-kuva seisovasta peniksestä – vaaleanruskeasta ympärileikkaamattomasta peniksestä, jonka kärjestä pilkotti kastetippa. Kuvan alle oli kirjoitettu valkoiseen kehykseen käsin: ”Ilman Viagraa”. Oheen liitetty viesti oli suppea: Pidän tyylistäsi. Itsevarmat naiset sytyttävät minut. Lähetä alastonkuva ja mitat.

Seuraava alkoi näin: Hyvä etsijä, joskus luulemme hakevamme lihallisuutta, vaikka tosiasiassa kaipaamme Jeesusta. Meille selviää, että jos avaamme sydämemme ja päästämme Hänet sisään, voimme tyydyttyä monella arvaamattomalla tavalla. Sinusta ehkä tuntuu, että etsit Erosta, mutta todellisuudessa etsit Thanatosta. Hän on rakastaja, joka ei koskaan petä, ystävä, joka on lojaali aina. Olisi kunnia saada tavata sinut ja neuvoa sinua…

Puhelinnumerokin annettiin: 1-800-JESUS-4U. Heitin vastaukset virtuaaliseen roskakoriin, deletoin ne ja suljin tietokoneen. Olin kai hullu kun olin antanut 15

oikean sähköpostiosoitteeni. Tämä loppui tähän, ajattelin, mutta huijasin itseäni. Taas yksi huono idea kuivui kokoon. Palasin vaimoelämääni kuin robotti. Olin aina ollut impulsiivinen, ja impulsiiviset ihmiset osaavat perääntyä impulsseistaan. Seksi oli ongelma – missä tahansa iässä. Mutta kuusikymppisenä – hups, paljastin sen – se oli jo vitsi. Naisten ei ollut lupa tuntea intohimoa kuusikymppisenä. Meidän tuli ruveta isoäideiksi ja vetäytyä seesteiseen seksittömyyteen. Seksi kuului kaksi-, kolme-, neljä-, jopa viisikymppisille. Seksi kuusikymppisenä oli noloa. Vaikka olisi yhä hyvännäköinen, tiesi liikaa. Tiesi, mikä kaikki saattoi mennä pieleen, minkälaiselle sählingille altistaisi itsensä, mitä vaaroja piili pelehtimisessä tuntemattomien kanssa. Tiesi, että hienotunteisuus oli unta. Ja nyt sähkö postini oli kaiken maailman hullujen kalastelijoiden ja hakkerien saatavilla! Minä sitä paitsi rakastin miestäni enkä todellakaan halunnut loukata häntä. Olin tiennyt jo naidessani itseäni kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen, että saattaisin joutua elämään auringonlaskun vuoteni ilman seksiä. Olin kuitenkin saanut häneltä paljon muuta. Menimme naimisiin, kun minä olin neljänkymmenenviiden ja hän kuusikymmentäviisi, ja olimme sen jälkeen kulkeneet hienon matkan yhdessä. Hän oli parantanut edellisten avioliittojeni jättämät haavat. Hän oli ollut hyvä isäpuoli tyttärelleni. Kuinka kehtasin väittää, että elämästäni puuttui jotain? Kuinka kehtasin hakea ilmoituksella Erosta? Vanhempani tekivät kuolemaa ja itse vanhenin käsittämättömästi, mutta mikä oli syyni tavoitella sitä, mitä vanha ystäväni Isadora Wing kutsui nykyään ”vetoket16

juttomaksi panoksi”? Saat arvata. Joko se tai hengellinen autuus. Zipless.comin kehittäjät olivat ilmeisesti pöllineet ideansa Isadoralta maksamatta lanttiakaan. Yhtiö, joka osti elokuvaoikeudet, myytiin yhtiölle, joka omisti kustannusoikeudet, joka myytiin yhtiölle, joka hyödynsi digitaalisia oikeuksia, joka myytiin yhtiölle, joka hyödynsi tunnettuja merkkejä. Sellaista on kirjoittajan elämä – yhtä julmaa kuin näyttelijän. Isadora ja minä olemme olleet ystävät iät ja ajat. Tapasimme erään elokuvan yhteydessä, jota ei lopulta tehty. Me jopa raitistuimme yhdessä. Ja sain häneltä moraalista tukea milloin vain pyysin. Pidin häntä ikibestiksenäni, alter egonani. Nyt tarvitsin häntä toden teolla.

—– Olen menossa vanhempieni luokse kylään, ja pelkään. He ovat heikentyneet rajusti muutaman viime kuukauden aikana. Kumpikin makaa päivät vuoteessa apulaisten ja koti hoitajien varassa. Kummallakin on vaipat – hyvässä tapauksessa. Asunto haisee virtsalta, paskalta ja lääkitykseltä. Paska on pahin. Se ei ole tervettä vauvan tuottamaa paskaa. Se haisee sairaalta. Löyhkä kyllästää kaiken – itämaiset matot, taulut, japanilaiset sermit. Sitä ei pääse pakoon edes olohuoneessa. Perillä totean helpotuksekseni, että äidillä on hyvä päivä. Hän on oma kipakka itsensä. Hän makaa sängyssä yllään liila satiiniaamutakki, heiluttelee keltakyntisiä varpaitaan ja möläyttää: ”Kenet aiot naida seuraavaksi?” ”Olen naimisissa Asherin kanssa”, sanon. ”Olen ollut viisitoista vuotta. Sinä tiedät sen.” 17

”Oletko onnellinen?” äiti kysyy ja katsoo syvälle silmiini. Pohdin tätä mahdotonta kysymystä. ”Olen”, vastaan. ”Olen onnellinen.” Äiti katsoo sormuksiani – kultainen art nouveau -kiekko, karneolikoristeinen sinettisormus Kreikasta, viktoriaaninen lävistetty akvamariini Italiasta. ”Jos menisit taas naimisiin, voisit saada lisää sormuksia”, hän sanoo ja nauraa räkättää. Äiti on pitkälti yli yhdeksänkymmenen, ja läpitunkevat oivallukset pippuroivat hänen hilpeää dementiaansa. Lisäksi hän on paljon mukavampi nyt kuin silloin kun olin lapsi. Häneen on tullut kreppimäisen kaulan, höllyvien käsivarsien ja vaivaisenluiden mukana herttaisuutta ja siihen lomittuvaa raisua totuuksien heittelyä. Joskus hän luulee minua sisarekseen tai äidikseen. Niin kuolleet kuin elävätkin elävät hänen päässään. Mutta hän katsoo minua loputtoman rakastavasti, ja toivon että olisin ymmärtänyt tuon rakkauden itsestäänselväksi silloin kun olin lapsi. Koko elämäni olisi ollut erilainen. Tai niin arvelen. Tosiasiassa pelkäsin häntä usein lapsena. Ihmisten ei pitäisi tulla niin vanhoiksi. Joskus minusta tuntuu, että äitini vanhuus vie vuosia elämästäni. Minun on pakottauduttava huolehtimaan hänestä. Hänen poskensa kellertävät ja niissä on miljoona ryppyä ristikkäin. Hänen silmänsä vetistävät ja niissä on voiklimpin näköisiä hyytymiä. Hänen jalkansa ovat kyhmyiset ja vänkyrät ja varpaiden paksut, uurteiset kynnet epätasaisesti sinapinkeltaiset. Hänen yöpaitansa tuppaa aukenemaan ja paljastamaan litistyneet rinnat. Ajattelen kaikkia niitä kertoja, jotka olen viime vuosina istunut äidin kanssa sairaalahuoneissa. Toivon hartaasti, et18

tei hän kuole. Mutta enkö toivokin sitä itseni vuoksi? Enkö toivokin, että en joutuisi itse olemaan viimeinen rotkon partaalla? Enkö toivokin, että en joutuisi kaivamaan hänelle hautaa ja suistumaan siihen itse? Vanhemmiten ihminen menettää ympäriltään järkyttävän määrän ihmisiä. Kuolinilmoitusten henkilöt tulevat yhä likemmäs omaa ikää. Vanhemmat ystävät ja sukulaiset kuolevat ja jättävät jälkeensä tyrmistyksen. Kilpailijat kuolevat ja jättävät jälkeensä voitonriemun. Rakastajat ja opettajat kuolevat ja jättävät eksyksiin. Tulee yhä vaikeammaksi kieltää oma kuolema. Tarraammeko kiinni vanhempiimme vai omaan asemaamme lapsina, joita kuolema ei voi koskettaa? Arvelisin, että takerrumme kasvavan epätoivon vallassa asemaamme lapsina. Sairaalassa näkee lapsia – viidenkymmenen, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen ikäisiä lapsia – jotka pitävät lujasti kiinni kahdeksankymmenen, yhdeksänkymmenen tai sadan vuoden ikäisistä vanhemmistaan. Onko sellainen takertuminen rakkautta? Vai onko se tarvetta vakuuttua omasta immuniteetistaan molok ha-movesin – pelätyn kuolemanenkelin – kosketukselle. Sillä salaa me kaikki uskomme omaan kuolemattomuuteemme. Emme voi osata kuvitella kuolemaa, koska emme osaa kuvitella yksilön tietoisuuden häviämistä. Minä luulin etsiväni rakkautta, mutta uudelleensyntymää minä todellisuudessa etsin. Tahdoin kääntää ajan ympäri ja tulla uudelleen nuoreksi – tietäen kaiken minkä tiedän nyt. ”Mitä sinä mietit?” äiti kysyy. ”En mitään”, vastaan. ”Mietit ettet tahdo koskaan tulla yhtä vanhaksi kuin minä”, hän sanoo. ”Minä tunnen sinut.” 19

Isä nukkuu koko tämän ajan. Hänen riutunut kehonsa vie hämmästyttävän pienen tilan peiton alla. Hän on kääntänyt kuulolaitteen pois päältä eikä pysty seuraamaan keskusteluamme, eikä haluakaan seurata. Mieluummin hän nukkuu koko päivän. Vasta puoli vuotta sitten, ennen syöpä leikkausta, hän oli aivan eri mies. Sisareni ja minä aloitimme monet aamut hänen kirjoittamallaan uhkaavalla viestillä, usein runomuotoisella. Mitä voi tehdä, kun päivä alkaa tällaisella sotkuisesti käsin kirjoitetulla jorinalla yhdeksänkymppiseltä isältä? Olen kuin kuningas Lear, isä, jolla kolme tyttöä, kultaista ja nättiä, kaikin puolin suloista, vaan nyt jo toraa tuloista: Kenelle enemmän? Kenelle vähemmän? Sitä he vain hokee, ja vanha Lear stressiä geriatrista potee. Se runoudesta. Paperin alareunaan hän on raapustanut vapisevalla kädellä: ”Lukekaa tämä yhä uudestaan – ei toraa!” Miten isä siirtyi Brownsvillestä shakespearelaiseen tragediaan? Näin hän selittää itse: ”Minun isäni ei sanonut koskaan muuta kuin ’Hanki työ.’ Itse halusin Juilliardiin. Isä sanoi: ’Sinähän saat jo nyt rahaa rumpuja soittamalla – mihin sinä koulua tarvitset?’ Hän heitti hyväksymiskirjeeni roskiin. Siksi päätin niin lujasti, että te kolme opiskelette.” 20

Isä sanoi näin äitini ateljeessa, jonka ikkunat avautuivat Hudsonille. Äiti lojui sängyssä kuin kuningatar Lear ja nyökytteli. (Oliko kuningatar Learia olemassakaan?) Learin siskokset istuivat äitinsä vuoteen vierellä. Äiti oli juuri käynyt vatsaleikkauksessa ja otti siitä kaiken irti. Silloin tällöin hän vaikersi. ”Äidillänne on Crohnin tauti, sepelvaltimotauti, murtunut nikama selkärangan alapäässä, kaksi tekolonkkaa, kaksi tekoniveltä polvissa. Minä en jaksa enää valtiollisena mieshoitajana” – isän tunteellinen ilmaisu asemastaan perheessä. ”Jos te kolme ette käy täällä joka päivä, testamenttiini tulee muutoksia.” ”Älä sinä minua uhkaile”, isosiskoni Antonia sanoi. ”Kun me asuimme Belfastissa levottomuuksien ollessa pahimmillaan” – Antonian oli tietenkin täytynyt naida runollinen irlantilaismies – ”ja raahasimme pianon oven eteen etteivät puolisotilaalliset joukot rynnisi sisään, ostimme leipämme varhain aamulla ennen kuin ammuskelu alkoi, peitimme ikkunat huonekaluilla että lapsenlapsesi eivät saisi osumaa sirpaleista – missä sinä silloin olit? Me elimme todellista holokaustia eikä kukaan tullut pelastamaan meitä. En anna ikinä anteeksi teille kenellekään!” Kuningatar Lear virkosi äkisti: ”Mitä tarkoitat? Lähetimme sinulle rahaa!” ”Lähetitte vaivaiset kaksikymmentäviisituhatta dollaria! Mitä minun olisi pitänyt tehdä kahdellakymmenelläviidellä tuhannella dollarilla neljän lapsen kanssa keskellä sotaa?” ”Minulle ei kukaan koskaan lähettänyt kahtakymmentä viittätuhatta dollaria”, pikkusiskoni Emilia sanoi. ”Ei, sinun miehesi sai koko firman. Siksi sinä et tarvinnut kahtakymmentäviittätuhatta dollaria!” Toni parkaisi. 21

”Oma miehesi ei huolinut firmaa! Kukaan ei huolinut sitä! Se jämähti meille! Te ravasitte ympäri maailmaa ja me olimme täällä, huolehdimme kaikista! Ja Bibliomaniasta – kaupasta itsestään. Kun isoäiti kuoli, minä olin hänen kanssaan yksin! Isä ja äiti olivat Euroopassa. Missä te kaksi olitte? Minä en ole koskaan päässyt minnekään.” ”Se ei ihan pidä paikkaansa”, minä sanoin. ”Tytöt, tytöt, tytöt”, äiti toppuutteli. ”Kukaan ei ymmärrä minua!” Emmy ulvoi. ”Tunsin että minun on oltava kiltti tyttö ja pysyttävä kotona. Uhrasin höynäytettävän aviomiesparkani kokonaan perheen kirjakaupan alttarille!” ”Se höynäytettävä parka sai kaiken! Niin kuin sinäkin! Me emme saaneet mitään!” Toni parkaisi. ”On siinäkin uhraus! Olisin tehnyt itse saman uhrauksen.” ”Et mitenkään! Et olisi ikinä tehnyt sitä. Miehesi ei olisi ikinä tehnyt sitä!” Nyt Emmy huusi yhtä lujaa. ”Ettekö voisi yrittää ymmärtää toistenne näkökantoja?” minä pyysin. ”Emme niin kauan kuin tuo on epärehellinen ja valehtelee!” Tony huusi. ”Verenpaineeni nousee – minun täytyy lähteä!” Emmy juoksi ovelle. Minä ryntäsin perään ja maanittelin häntä jäämään. ”Miksi pitäisi jäädä? Minä kuolen tähän! Sydämeni hakkaa!” Siinä vaiheessa oli isäni, vanha kuningas Lear, istahtanut pianon eteen ja soitti nyt Cole Porterin ”Begin the Beguinea” ja lauloi mukana hukuttaakseen toisen huoneen mekkalan. 22

Minä olin missä tavallisestikin: lihana voileivän välissä, virkaan määrättynä rauhanvälittäjänä, diplomaattina, pellenä, keskisiskona. Sisareni menivät keittiöön jatkamaan jupakkaansa ilman sovittelijaa. Minä menin äidin huoneeseen, missä hän nojaili taas tyynyihinsä ja vaikeroi: ”Miksi ihmeessä he tappelevat?” ”Tiedät hyvin miksi”, minä sanoin. ”Isä järjesti asiat niin.” ”Sinun isäsi ei ikimaailmassa tekisi mitään sellaista”, äiti sanoi. ”Käske hänen sitten peruuttaa se.” ”Minä en pysty käskemään häntä mihinkään”, äiti sanoi. Ja sitten hän puristi rintaansa. ”Minua huimaa”, hän sanoi ja päästi päänsä repsahtamaan sivulle. Hän voihki kovaan ääneen. Sisareni tulivat juosten. ”Soita ambulanssi!” Emmy komensi minua. ”En tarvitse ambulanssia”, äiti sanoi vaikertaen. Sisareni katsoivat toisiinsa. Kuka olisi se vastuuton, joka ei soita ambulanssia viimeisenä päivänä? Sitä taakkaa ei kukaan huolinut. ”En usko että sitä tarvitaan”, minä sanoin, mutta siskojen hätäännys kutitteli myös omaa vanhaa ahdistustani. Entä jos hälytys ei tällä kertaa olekaan väärä? Ennen pitkää alhaalla oli ambulanssi ja me kaikki olimme siinä, kumartuneina kuningatar Learin paarien ylle. Isä oli etupenkillä kuskin vieressä, valmiina väläyttämään suurlahjoittajakorttiaan, kun saapuisimme sairaalaan. Kiisimme pillit soiden ja mutkissa kallistellen Mount Sinaihin. Yhdessä äkkikäännöksessä paarien patja liukui ja osui kuljettajan takana istuvaan ensihoitajaan. 23

”Hups”, hän sanoi. ”Varovasti! Hän on minun ainoa äitini!” minä sanoin. ”Hän on minunkin äitini!” sanoi Emmy – aina ärhäkkänä, tilanteessa kuin tilanteessa. Isä istui äidin vierellä niin kauan kuin äiti oli sairaalassa, ja kun äiti kotiutettiin, hän alkoi uhkailla meitä perinnöttömyydellä, jos emme kävisi joka päivä katsomassa äitiä. Nyt, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, isä ei jaksa enää uhkailla ja minä kaipaan hänen vanhaa äkki pikaisuuttaan. Paksusuolessa olleen kasvaimen takia tehdyn leikkauksen jälkeen hän on ollut vain varjo entisestään. Istun vuoteen laidalla, katselen kun hän nukkuu ja muistelen keskusteluamme sairaalassa edellisenä iltana ennen leikkausta, joka paitsi pelasti hänen henkensä myös päätti hänen elämänsä. ”Osaatko espanjaa?” isä kysyi silloin. Nyökkäsin. ”Vähän.” ”La vida es un sueño”, hän sanoi. ”Elämä on uni. Minä odotan sikeää unta.” Sitten hän vajosi eikä enää koskaan tullut ihan takaisin. Kolmantena päivänä leikkauksesta hän höpötti siansaksaa ja raapi ilmaa. Kuudentena päivänä hän oli teholla putki kurkussaan. Kun hänellä oli todettu keuhkokuume, seisoin hänen vieressään teho-osastolla ja lauloin ”I gave my love a cherry” ja hänen silmäluomensa värisivät. Emme uskoneet, että hän tulisi enää sairaalasta kotiin. Hän kuitenkin tuli. Ja nyt hän ja äiti nukkuvat päivät pitkät vieretysten kotona mutta eivät koskaan kosketa toisiaan tai puhu toisilleen. Ympärivuorokautiset avustajat ja tyttäret huolehtivat heistä. Joka päivä he nukkuvat entistä enemmän ja valvovat entistä vähemmän.

—– 24

Muinaiset kreikkalaiset uskoivat unien parantavaan voimaan. Jos nukkui Asklepioksen temppelissä, saattoi uneksia itsensä terveeksi. Mutta minun vanhempani eivät parane. He ovat jo pitkällä kohti kuolemaa. Katsellessani heidän kuolemistaan tajuan, miten valmistautumaton itse olen kuolemaan. Iällä ei ole merkitystä. Vanhempien kuolemaan ei ole koskaan valmis. Sisarenikin ovat yrittäneet turhaan tehdä sovintoa nyt kun olemme viimeisessä vaiheessa. Käymme harvoin missään, mistä ei jotakuta vanhaa tuttavaa kanneta pois paareilla. Ei ihme että ilmoittelin Eroksen perään. Ilmoittelin elämän perään.