Heatwawe blädderx

Varoitus tukalasta helteest채

Maggie O'Farrell

VAROITUS TUKALASTA HELTEESTร Suomentanut Maija Kauhanen

Schildts & Sรถderstrรถms

© Maggie O'Farrell 2013 Englanninkielinen alkuteos Instructions for a Heathwave Tämä teoksen suomentamista on tukenut Ireland Literature Exchange (käännösrahasto), Dublin, Ireland. www.irelandliterature.com info@irelandliterature.com Schildts & Söderströms www.sets.fi Kansi: Nina Leino Taitto: Anna Kervinen Painopaikka: WS Bookwell, Porvoo 2014 ISBN 978-951-52-3411-7

S:lle, I:lle ja J:lle ja tietenkin B:lle

TORSTAI   . H E I N ÄK U U TA     4) i) …ainoat sallitut veden käyttötavat ovat: (a) Juominen ja/tai; (b) Vaatteiden tai kehon peseminen ja/tai; (c) Julkiset ja yksityiset käymälät.

Kuivuuslaki 1976 Laki vesipulan ja kuivuuden varalle Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Highbury, Lontoo H E L L E, H E L L E. S E herättää Grettan pian aamunkoiton jälkeen, hoputtaa hänet ylös vuoteesta ja alas portaita. Se asuu talossa kuin vieras, joka on viipynyt toivottua pidempään: se makoilee käytävillä, kiertelee verhoja, loikoo painavana sohvilla ja tuoleilla. Keittiön ilma on kuin kiinteä olio, joka täyttää tilan, painaa Grettaa lattiaan, pöydän reunaa vasten.

Kenellekään muulle ei tulisi mieleen leipoa tällaisella ilmalla.

Katsokaa nyt häntä, kun hän nykäisee uunin luukun auki ja irvistää korventavalle ilmavirralle, kun hän vetää leipävuoan ulos.

Hän on yöpaidassaan, hiukset yhä papiljoteilla. Hän ottaa pari askelta taaksepäin ja kippaa höyryävän leivän pesualtaaseen, ja kuten aina, sen paino tuo hänen mieleensä vauvan, vastasyntyneen, tuo tiivis, kostea lämpö.

Koko naimisissa olonsa ajan hän on tehnyt soodaleipää kolmesti viikossa. Hän ei anna helleaallon kaltaisen sivuseikan tulla estämään sitä. Kun asuu Lontoossa, on tietysti mahdotonta löytää piimää – hän joutuu tulemaan toimeen seoksella, jossa on puolet maitoa ja puolet jogurttia. Eräs nainen messussa kertoi hänelle, että se toimii, ja niin se tavallaan toimiikin, mutta ei se koskaan aivan sama asia ole.

Hän kuulee korkkimaton kopinan takanaan ja sanoo: ”Sinäkö siellä? Leipä on valmista.” ”Tästä tulee –” mies aloittaa ja vaikenee sitten.

Gretta odottaa hetken ennen kuin kääntyy. Robert seisoo pesu-

9

altaan ja pöydän välissä suuret kämmenet ylöspäin kuin pitelisi teetarjotinta. Hän tuijottaa jotakin. Ehkä hanan himmennyttä kromia, tiskipöydän uria, sitä ruosteista emalikattilaa. Kaikki heidän ympärillään on niin tuttua, joskus on mahdotonta puhua siitä mihin silmä on harjaantunut, hiukan samalla tavalla kuin tutun kappaleen yksittäisiä nuotteja ei enää kuule. ”Tästä tulee mitä?” Gretta kysyy. Robert ei vastaa. Gretta astuu lähemmäksi ja laskee kätensä miehen olkapäälle. ”Oletko sinä kunnossa?” Gretta on viime aikoina tullut yhä useammin ajatelleeksi miehen ikää, hänen selkänsä yhtäkkistä kumaraa, lievää hämmennystä hänen kasvoillaan. ”Mitä?” Mies kääntää päätään äkkiä Grettan suuntaan kuin säpsähtäisi hänen kosketustaan. ”Olen”, hän nyökkää, ”tietenkin. Olin vain sanomassa, että tästä tulee taas kuuma päivä.”

Mies laahustaa sivuttain, juuri kuten Gretta on arvannut hänen tekevän, kohti lämpömittaria, joka on kiinnitetty ikkunaan syljellä kostutetulla imukupilla.

Kuivuus jatkuu jo kolmatta kuukautta. Helle on nyt kymmenen päivän ajan ylittänyt kolmekymmentä astetta. Sadetta ei ole tullut – ei päiviin, viikkoihin, kuukausiin. Pilviä ei liiku, hitaina ja ylväinä kuin laivat, näiden talojen kattojen yltä.

Metallisesti naksahtaen, kuin vasara osuisi naulaan, ikkunaan iskeytyy musta täplä kuin magneetin vetämänä. Robert, joka katselee yhä lämpömittaria, hätkähtää. Hyönteisellä on juovikas vatsapuoli ja kuusi ulospäin törröttävää jalkaa. Nyt ilmaantuu toinen, sitten kolmas ikkunan toiselle reunalle, sitten neljäs ja viides. ”Täällä ne penteleet taas ovat”, Robert jupisee.

Gretta tulee katsomaan sysien silmälaseja nenälleen. Yhdessä he tuijottavat niitä lamaantuneina.

Kaupungin yli on viimeisen viikon ajan lentänyt parvittain punaisia kirvoja. Ne kokoontuvat puihin, autojen tuulilaseihin. Ne takertuvat koulusta kotiin palaavien lasten hiuksiin, ne löytävät tiensä niiden suihin, jotka ovat tarpeeksi hulluja pyöräilläkseen tällä helteellä, niiden jalat tarttuvat takapihoillaan makaavien ihmisten aurinkovoiteella siveltyihin sääriin.

Kirvat singahtavat irti ikkunasta, niiden kaikkien jalat irtoavat

10

lasista samanaikaisesti kuin salaisesta merkistä, ja katoavat taivaan sineen.

Gretta ja Robert oikaisevat ryhtinsä helpottuneina yhtä aikaa. ”Sinne menivät”, Robert sanoo.

Gretta näkee miehen vilkaisevan kelloa seinällä – varttia vaille seitsemän. Täsmälleen tähän aikaan Robert on lähtenyt talosta yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän otti takkinsa naulasta oven vierestä, poimi laukkunsa, huikkasi hyvästinsä heille kaikille, jotka huusivat ja marisivat keittiössä, ja läimäytti oven kiinni takanaan.

Hän lähti aina kuusi neljäkymmentäviisi, niin sanotusti pilkulleen, vaikka mitä olisi tapahtunut: vaikka Michael Francis olisi kieltäytynyt nousemasta vuoteesta, vaikka Aoife olisi raivonnut Luoja ties mistä, vaikka Monica olisi yrittänyt ottaa pekonin paistamisen hoitaakseen. Se kaikki ei kuulunut hänen toimeenkuvaansa, ei milloinkaan. Kuusi neljäkymmentäviisi ja mies oli ulkona, toisaalla.

Gretta on huomannut, että Robert tuntee kuin nykimistä jäsenissään, vanhastaan tuttua tarvetta lähteä matkaan, päästä liikkeelle, tien päälle. Gretta tietää, että hetkenä minä hyvänsä mies lähtee ostamaan sanomalehteä.

Gretta pitelee kättä huonolla lonkallaan ja vetää jalallaan tuolin irti pöydästä, ja Robert sanoo: ”Käväisen vain nurkan takana hakemassa lehden.” ”Siitä vain”, Gretta sanoo nostamatta katsettaan. ”Nähdään kohta.”

Gretta istuutuu pöydän ääreen. Robert on järjestänyt kaiken, mitä hän tarvitsee: lautasen, veitsen, kulhon ja lusikan, nokareen voita, purkin marmeladia. Sellaisista pienistä ystävällisistä teoista ihminen tietää olevansa rakastettu. Mikä on, Gretta miettii siirtäessään sokeriastiaa sivuun, yllättävän harvinaista hänen iässään.

Monista hänen ystävistään tuntuu, että heidän miehensä ovat lakanneet huomaamasta, tunnistamasta ja näkemästä heitä niin kuin he olisivat liian pitkään pidettyjä huonekaluja. Mutta ei Grettasta.

Robert haluaa aina tietää Grettan olinpaikan, on huolissaan jos vaimo lähtee kotoa kertomatta hänelle, käy ärtyisäksi jos tämä livahtaa karkuun hänen näkemättään ja ryhtyy soittelemaan lapsille ja kuulustelemaan heitä Grettan sijainnista. Heidän avioliittonsa

11

alkuaikoina se oli usein vähällä ajaa Grettan hulluuden partaalle – hän olisi kaivannut hiukan näkymättömyyttä, vähän vapautta – mutta nyt hän on tottunut siihen.

Gretta sahaa ison palan leivän päädystä ja levittää sen päälle paksulti voita. Hänen jäsenensä valahtavat aivan heikoiksi, jollei hän syö säännöllisesti. Vuosia sitten hän sanoi lääkärille uskovansa, että kärsi hypoglykemiasta; hän oli lukenut siitä sunnuntain lehdestä. Se selittäisi miksi hänen täytyi syödä niin usein, eikö vain?

Mutta lääkäri ei ollut edes nostanut katsettaan reseptilehtiöstään. ”Ette te taida olla niin onnekas, rouva Riordan”, se mokoma röyhkimys oli sanonut ja ojentanut hänelle laihdutuslehtisen.

Kaikki hänen lapsensa rakastavat tätä leipää. Hän leipoo aina ylimääräisen, jos aikoo käydä jonkun heistä luona, ja vie sen mukanaan leivinliinaan käärittynä. Hän on aina tehnyt parhaansa pitääkseen Irlannin elossa Lontooseen syntyneissä lapsissaan. Molemmat tytöt kävivät irlantilaisilla tanssitunneilla. He joutuivat ottamaan linja-auton aina Camden Towniin saakka. Grettalla oli tapana pakata mukaan peltirasiallinen rusinapitkoa tai piparkakkuja ja tarjota siitä muille äideille – jotka olivat hänen tapaansa maanpaossa Corkista, Dublinista, Donegalista – ja yhdessä he katselivat, kuinka heidän tyttärensä nousivat seisomaan ja laskeutuivat kyykkyyn, kopsuttivat jalkojaan viulun tahtiin. Vain kolmen oppitunnin jälkeen opettaja oli sanonut, että Monicalla oli lahjoja, että tytöllä oli mahdollisuus päästä mestaruustasolle. Hän näki sen, opettaja sanoi, hän kykeni aina erottamaan ne lapset. Mutta Monica ei ollut halunnut voittaa mestaruutta eikä mennä kilpailuihin.

Vihaan sitä, hän kuiskasi, vihaan sitä kun kaikki katsovat, kun tuomarit kirjoittavat asioita ylös. Monica oli aina niin pelokas, niin varovainen, niin arka kertomaan mielipidettään. Oliko se Grettan syytä vai syntyikö lapsi sellaisena? Vaikea sanoa. Joka tapauksessa hänen oli ollut pakko antaa Monican lopettaa tanssiminen, vaikka se oli synti ja häpeä.

Gretta oli pitänyt kiinni säännöllisestä messusta ja ehtoollisesta jokaiselle lapselle (vaikka nyt se nähtiin kuinka paljon hyötyä siitä oli ollut). He olivat menneet Irlantiin joka kesä, ensin hänen äitinsä luo ja sitten Omey-saaren mökilleen, vielä silloinkin kun lap-

12

set olivat varttuneet ja ruvenneet valittamaan matkasta. Aoifesta oli pienenä ollut ihanan jännittävää, että he joutuivat odottamaan vuoroveden laskeutumista pois pengertien päältä, kunnes alta paljastui liukas, lasinen hiekka ja he saattoivat kävellä saareen. ”Se on saari vain aina joskus”, Aoife oli sanonut kerran suunnilleen kuuden vanhana, ”vai mitä, mamma?” Ja Gretta oli halannut häntä ja kertonut hänelle, kuinka fiksu hän oli. Aoife oli ollut omituinen lapsi, päästellyt aina sellaisia juttuja suustaan.

Ne kesät olivat täydellisiä, Gretta ajattelee nyt haukatessaan toista leipäviipalettaan. Monica ja Michael Francis vaeltelemassa ulkona aamusta iltaan ja sitten, kun Aoife tuli kuvioihin, vauva pinnasängyssä pitämässä hänelle seuraa keittiössä, kunnes hän meni ulos kutsumaan muut lapset syömään.

Ei, hän ei olisi voinut tehdä enempää. Ja kuitenkin Michael Francis oli antanut lapsilleen niin englantilaiset nimet kuin ikinä.

Eikö edes irlantilaista toista nimeä, Gretta oli kysynyt. Sitä, että he varttuivat pakanoina, hän ei suostunut edes ajattelemaan. Kun hän oli maininnut miniälleen tietävänsä mainion irlantilaista tanssia opettavan koulun Camdenissa, ei kovin kaukana heiltä, miniä oli nauranut hänelle. Päin naamaa. Ja sanonut – miten se olikaan?

– että onko se sitä, jossa ei saa liikuttaa käsiään?

Mitä Aoifeen tulee, on paras sanoa niin vähän kuin mahdollista. Hän on lähtenyt Amerikkaan. Ei koskaan soita. Ei koskaan kirjoita. Asuu jonkun kanssa, Gretta epäilee. Kukaan ei ole kertonut hänelle, mutta olkoon sitten vaikka äidinvaistoa. Jätä hänet rauhaan, Michael Francis sanoo, jos Gretta alkaa kuulustella häntä Aoifesta. Koska Gretta tietää, että jos joku tietää, se on Michael Francis. Ne kaksi ovat ikäerostaan huolimatta aina olleet kuin paita ja peppu.

Viime kerta, kun he kuulivat Aoifesta, oli postikortti jouluna.

Postikortti. Siinä kuva Empire State Buildingista. Luojan tähden, Gretta oli huutanut Robertin ojentaessa sen hänelle, eikö hän enää voi vaivautua edes joulukorttia lähettämään? Ihan niin kuin minä en olisi koskaan antanutkaan hänelle kunnon kasvatusta, hän oli vielä huutanut. Gretta oli ommellut hänelle ehtoollismekkoa melkein kolme viikkoa, ja tyttö oli ollut kuin enkeli. Kaikki olivat sa-

13

noneet niin. Kun lapsi seisoi kirkon portailla valkoisessa puvussaan ja valkoisissa pitsinilkkasukissaan, huntu hulmuten tuulessa, kuka olisi uskonut että hän kasvaisi niin kiittämättömäksi, niin ajattelemattomaksi, että hän lähettäisi äidilleen kuvan rakennuksesta juhlistaakseen Jeesus-lapsen syntymäpäivää?

Gretta niiskaisee upottaessaan veitsen hillopurkin punaiseen kitaan. Parempi olla ajattelematta Aoifea. Musta lammas, hänen oma sisarensa oli silloin sanonut, ja Gretta oli menettänyt malttinsa ja käskenyt Bridieta pitämään sen halvatun suunsa, mutta hänen on pakko myöntää, että Bridie oli oikeilla jäljillä.

Gretta tekee ristinmerkin ja lausuu puoliääneen pikaisen rukouksen nuorimman lapsensa puolesta, keittiön seinältä katsovan Pyhän neitsyen kaikkinäkevän silmän alla. Hän leikkaa uuden viipaleen leipää ja katselee, kuinka höyry hälvenee ilmaan. Hän ei aio nyt ajatella Aoifea. On paljon hyviä asioita, joihin hän voi sen sijaan keskittyä. Monica saattaa soittaa tänään – Gretta on kertonut hänelle pysyvänsä lähellä puhelinta kuudesta eteenpäin. Michael Francis on käytännöllisesti katsoen luvannut tuoda lapset viikonloppuna kylään. Hän ei ajattele Aoifea, hän ei katso takanreunuksella olevaa valokuvaa tytöstä ehtoollispuvussaan, ei, hän ei tee sitä.

Gretta laskee leivän ritilälle tuulettumaan Robertia varten ja syö lusikallisen hilloa, vain pysyäkseen liikkeessä, sitten toisen.

Hän vilkaisee kelloa seinällä. Jo varttia yli. Robertin pitäisi olla jo täällä. Ehkä hän on törmännyt johonkuhun ja jäänyt suustaan kiinni. Gretta haluaa kysyä mieheltään, voisiko Robert viedä hänet torille tänään iltapäivällä, kunhan jalkapallostadionille suuntaava väentungos olisi laantunut. Hän tarvitsee pari asiaa, vähän jauhoja, muutama kananmuna ei olisi pahitteeksi. Minne he voisivat mennä hellettä pakoon? Ehkä teelle siihen paikkaan, josta saa niitä hyviä teeleipiä. He voisivat kävellä katua käsikynkkää ja haukata raitista ilmaa. Jutella ihmisten kanssa. On tärkeää keksiä Robertille puuhaa: nyt kun mies on eläkkeellä, hän saattaa ikävystyä ja muuttua alakuloiseksi joutuessaan pysymään neljän seinän sisällä liian pitkään. Grettasta on mukavaa järjestää heille tällaisia pikku retkiä.

Gretta menee olohuoneen poikki eteiseen, avaa etuoven ja kä-

14

velee pihatielle kiertäen sen ruosteisen pyöränromun, jolla Robert ajaa. Hän katsoo vasemmalle, hän katsoo oikealle. Hän näkee naapurin kissan köyristävän selkäänsä ja kävelevän sitten sipsuttelevin kissanaskelin pitkin muurin harjaa kohti syreenipensasta, jonka runkoon se ryhtyy raapimaan kynsiään. Tie on autio. Ei ristin sielua. Gretta näkee punaisen auton kääntymässä kauempana tien varrella. Harakka rääkyy ja vaikertaa yläpuolella ja kaartaa taivaan poikki sivuttain, toinen siipi osoittaen kohti maata. Kauempana linja-auto nousee kirskuen mäkeä ylös, lapsi köröttelee potkulaudalla pitkin jalkakäytävää, jossakin joku panee radion päälle.

Gretta nostaa kädet lanteille. Hän huutaa miehensä nimeä kerran, kahdesti. Pihan muurin kylki heittää äänen takaisin hänelle.

15

Stoke Newington, Lontoo M I C H A E L O N K ÄV E L L Y T Finsbury Parkin metroasemalta saakka. Järjetön tempaus helteellä, vielä tähänkin aikaan päivästä.

Mutta tiet olivat tukossa kun hän nousi maanpinnalle, linja-autot liikenteen saartamia, pyörät liikkumatta pehmenevällä asfaltilla, joten hän lähti kävelemään pitkin jalkakäytävää, talojen lomasta, jotka näyttivät erittävän lämpöä suoraan tiilistään ja muuttavan kadut läkähdyttäviksi uomiksi, joita pitkin hänen on uurastettava eteenpäin.

Huohottaen ja hikoillen hän pysähtyy Clissold Parkia ympäröivien puiden varjoon. Hän riisuu solmionsa, päästää paidanhelman housuista ja tarkastelee tämän loputtoman helleaallon aikaansaamaa tuhoa: puisto ei enää ole se kumpuileva vihreä keuhko, jota hän on aina rakastanut. Hän on käynyt täällä lapsesta asti, hänen äitinsä pakkasi eväät – kovaksi keitettyjä, murenevien kuoriensa alla sinertäviä kananmunia, Tupperwaren makuista vettä, pala kuivakakkua jokaiselle – heille kaikille ojennettiin pussi kannettavaksi linja-autosta puistoon, jopa Aoifelle. ”Meillä ei laiskotella”, heidän äitinsä sanoi kovaan ääneen, kun he odottivat ovien avautumista, ja muut matkustajat katsoivat heitä. Michael muistaa, kuinka hän työnsi Aoifea raidallisissa rattaissaan pitkin aidan vierellä kulkevaa polkua yrittäen saada tätä nukahtamaan; hän muistaa, kuinka hänen äitinsä koetti houkutella Monicaa kahluualtaaseen. Hän muistaa puiston paikkana, jossa vihreän sävyt vaihtelivat, nurmikenttien täyteläinen smaragdinvihreä, kahluualtaan pirstaleinen kuparin-

17

vihreä, puiden läpi siivilöityvän valon limetinkeltainen. Mutta nyt ruoho on kärventyneen okranvärinen ja paljas maa paistaa läpi, ja puut roikottavat velttoja lehtiään pysähtyneessä ilmassa kuin moittien.

Michael vetää henkeä nenän kautta, huomaa kuivan ilman polttavan sieraimiaan ja katsoo kelloaan. Vähän yli viiden. Hänen pitäisi mennä kotiin.

On lukuvuoden viimeinen päivä, pitkän kesäloman alku. Hän on selvinnyt jälleen yhden kouluvuoden loppuun. Ei enää kokeiden korjaamista, ei oppitunteja, ei aamuista heräämistä ja kotoa lähtemistä kuuteen pitkään viikkoon. Hänen helpotuksensa on niin suunnaton, että se tuntuu ruumiissa, painottomana, miltei huimaavana tunteena hänen takaraivossaan – hänestä tuntuu, että hän saattaa kompastua jos liikkuu liian nopeasti, niin raskaan kuorman hän tuntee nousseen hartioiltaan, liean irronneen kaulastaan.

Hän valitsee lyhyimmän reitin, suoraan kulottuneen nurmen poikki, halki varjottoman aukean, jolla valo on tasainen ja armoton, ohi suljetun kahvilan, jonne hän lapsena halusi yli kaiken mennä syömään, muttei koskaan päässyt. Hävytöntä rahastusta, hänen äitinsä sanoi ja avasi sämpylöiden voipaperikääreet.

Hiki kihoaa hänen hiusrajaansa, valuu pitkin hänen selkärankaansa, hänen jalkansa liikkuvat nytkähdellen maanpintaa pitkin, ja hän miettii – ei suinkaan ensimmäistä kertaa – miten muut näkevät hänet. Isä palaamassa töistä kotiinsa, missä hänen perheensä ja päivällisensä odottavat. Tai kuumissaan hikoileva mies, joka on myöhässä ja joka kantaa liikaa kirjoja, liikaa papereita salkussaan. Nuoruuden taakseen jättänyt ihminen, jonka hiukset ohenevat päälaelta aavistuksen, jalassaan pohjaamista kaipaavat kengät ja parsimista odottavat sukat. Mies, jota helle kiduttaa, koska miten tässä lämpötilassa pitäisi pukeutua töihin, paitaan ja solmioonko, hyvä Luoja sentään, pitkiin housuihinko, ja miten ihmisen voi odottaa keskittyvän mihinkään, kun naispuoliset kaupunkilaiset kävelevät pitkin jalkakäytäviä ja istuvat toimistoissa lyhyen lyhyissä shortseissa, ristityt sääret painautuen miestä vasten paljaina ja ruskeina, kapeaolkaimisissa topeissa hartiat näkyvissä, heidän rinto-

18

jensa ja sietämättömän kuuman ilman välissä vain hengenohut kerros kangasta? Mies, joka kiiruhtaa kotiin tavatakseen vaimonsa, joka ei enää katso häntä silmiin, joka ei enää etsi hänen kosketustaan, vaimon, jonka viileä välinpitämättömyys lietsoo miehen niin hitaasti kytevään, jäytävään paniikkiin, ettei hän kykene nukkumaan omassa vuoteessaan, ei istumaan mukavasti omassa kodissaan.

Puiston reuna näkyy nyt. Hän on melkein perillä. Enää yksi osuus nurmikkoa täydessä auringonpaisteessa, sitten tie, sitten kulman taakse, sitten hän on kotikadullaan. Hän tunnistaa naapuriensa katot ja, jos hän nousee varpailleen, kotitalonsa liuskekivilaatat, savupiipun jatkoksen, kattoikkunan jonka alla hänen vaimonsa takuulla istuu.

Hän pyyhkäisee pisaran ylähuuleltaan ja siirtää salkun toiseen käteen. Hänen kotikatunsa alussa on jono ja vesiposti. Joukko hänen naapureitaan – rouva kadun varrelta ja muutama muu, joita hän ei tunnista – seisoskelee jalkakäytävällä, ajoradallakin, kaikilla tyhjiä tynnyreitä jaloissaan. Jotkut rupattelevat keskenään, pari heilauttaa kättään tai nyökkää kun hän kulkee ohi. Hänen mielessään käväisee ajatus, että hänen pitäisi auttaa naapurin rouvaa: hänen kuuluisi pysähtyä, täyttää astia rouvan puolesta ja kantaa se tämän kotiin. Se olisi oikein. Nainen on hänen äitinsä ikäinen, ehkä vanhempikin. Hänen pitäisi pysähtyä ja tarjota apuaan. Miten naapuri muuten selviäisi urakasta? Mutta hänen jalkojensa liike ei epäröi.

Hänen on päästävä kotiin, hän ei voi sietää enempää viivytystä.

Hän avaa portin salvan ja heilauttaa sen auki, hänestä tuntuu kuin hän näkisi kotinsa ensi kertaa viikkoihin, ja hän tuntee ilon läikähtävän lävitseen muistaessaan, ettei hänen tarvitse lähteä sieltä kuuteen viikkoon. Hän rakastaa tätä paikkaa, tätä taloa. Hän rakastaa mustavalkoiseksi laatoitettua pihatietä, oranssiksi maalattua ulko-ovea leijonankasvoisine kolkuttimineen ja sinisine lasi-ikkunoineen. Jos hän voisi, hän venyisi kohti taivasta kunnes olisi tarpeeksi suuri syleilläkseen sen punaharmaita tiiliä. Se, että hän on ostanut sen omilla rahoillaan – tai osittain omilla rahoillaan, ison asuntolainan lisäksi – ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä häntä.

Ei se, eikä liioin se, että tälläkin hetkellä sen sisällä ovat kolme hänelle kallisarvoisinta ihmistä koko maailmassa.

19

Hän avaa oven, astuu eteisen matolle, nakkaa salkkunsa lattialle ja huutaa: ”Hei! Olen kotona!”

Hetken aikaa hän on täsmälleen se, joka hänen kuuluukin olla: töistä palaava mies, joka seisoo kotinsa kynnyksellä ja tervehtii perhettään. Sen, millaisena maailma voisi hänet nähdä ja sen, kuka hän sisimmässään tietää olevansa, välillä ei ole eroa, ei ristiriitaa. ”Hei?” hän huutaa uudestaan.

Talo ei vastaa. Hän sulkee oven takanaan ja luovii eteisen lattialla lojuvien tiiliskivien, nukenvaatteiden ja muovisten teekuppien sekamelskan halki.

Olohuoneessa hän törmää poikaansa, joka löhöää sohvalla lepuuttaen toista jalkaansa lehtitelineen päällä. Lapsi on pelkissä kalsareissa, hänen katseensa on liimaantunut televisioruutuun, jossa sininen neliskulmainen otus tallustaa virnistellen keltaisen maiseman halki. ”Hei, Hughie”, Michael sanoo. ”Miten viimeinen koulupäivä meni?” ”Ihan hyvin”, Hughie sanoo ottamatta peukaloa suustaan. Toisella kädellään hän pyörittelee hiussuortuvaa. Michael Francis huomaa jälleen kerran olevansa yhtä paljon harmissaan kuin liikuttunut poikansa ja vaimonsa yhdennäköisyydestä. Sama korkea otsa, maidonvalkea iho, pisamatuisku nenän päällä. Hughie on aina ollut äidin poika. Kaikki ne puheet isilleen uskollisista pojista, miesten välisistä näkymättömistä siteistä; Michaelin ja hänen poikansa kohdalla niin ei ole koskaan ollut. Hughie ilmaantui kohdusta Clairen puolustajana, liittolaisena, kätyrinä. Taaperona hänellä oli tapana istua Clairen jaloissa kuin koira. Hughie seurasi Clairea ympäri taloa pää kallellaan, pani valppaana merkille missä Claire oli, mitä hän sanoi, millä tuulella hän milloinkin oli. Jos Hughie kuuli isänsä vain sanovan ettei löytänyt puhdasta paitaa tai kysyvän missä shampoo oli, hän heittäytyi Michael Francisia päin pienet nyrkit viuhuen, niin kovasti hän kiihtyi pienimmästäkin arvostelun vihjeestä äitiään kohtaan. Michael Francis on aina toivonut, että asia muuttuisi pojan varttuessa. Mutta suosinnan loppumisesta ei näy merkkejä, vaikka poika on melkein yhdeksän. ”Missä Vita on?” hän kysyy.

20

Hughie kiskaisee peukalon suustaan siksi aikaa, että ehtii sanoa: ”Kahluualtaassa.”

Michael Francis joutuu nuolaisemaan huuliaan ennen kuin kysyy: ”Ja missä äiti on?”

Tällä kertaa Hughie irrottaa katseensa ruudusta ja katsoo häntä. ”Ullakolla”, hän sanoo hyvin selvästi, hyvin huolellisesti.

Isä ja poika katsovat hetken toisiaan. Michael Francis pohtii: onko Hughiella mitään käsitystä siitä, että tämä on juuri se vastaus, jota hän on lakkaamatta pelännyt lähdettyään työpaikaltaan, matkattuaan tämän polttavan kuuman kaupungin halki? Tietääkö Hughie hänen uskaltaneen vielä toivoa, että voisi tulla kotiin ja löytää vaimonsa keittiöstä tarjoamassa jotakin tuoksuvaa ja ravitsevaa lapsille, jotka istuisivat pukeissa ja puhtaina pöydän ääressä?

Kuinka paljon Hughie ymmärtää siitä, mitä viime aikoina on ollut meneillään? ”Ullakolla?” hän toistaa. ”Ullakolla”, Hughie vahvistaa. ”Se sanoi että sillä on paljon tekemistä ja että me emme saa häiritä sitä, paitsi jos kyse on elämästä ja kuolemasta.” ”Aivan.”

Michael Francis siirtyy keittiöön. Hella on tyhjä, pöytä sekalaisten esineiden peitossa: kipollinen jotakin, mikä näyttää sanomalehden riekaleilta kuivuneessa liimassa, useita siveltimiä, jotka ovat ilmeisesti takertuneet kiinni pöytään, puoliksi hotkittu keksipaketti, jonka paperi on revitty riekaleiksi, nukenjalka sekä rätti, joka on likomärkä, ehkä kahvista. Tiskiallas on täynnä lautasia, teekuppeja ja muovimukeja, ja siellä on toinen nukenjalka. Avoimesta takaovesta hän näkee tyttärensä, joka istuu tyhjässä kahluualtaassa kastelukannu toisessa kädessä ja jalaton nukke toisessa.

Hänellä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi mennä ulos, ottaa Vitan syliin, kysyä häneltä koulupäivästä, houkutella hänet sisään, ehkä syöttää molemmille lapsille jotakin ruokaa pakastimesta.

Olettaen, että pakastimessa on ruokaa. Tai hän voisi mennä yläkertaan vaimonsa luokse.

Hän epäröi hetken tuijottaen tytärtään. Hän vie kätensä kohti keksipakettia ja työntää yhden keksin suuhunsa, sitten toisen, sit-

21

ten kolmannen, kunnes huomaa, ettei saa nautintoa niiden hiekkaisesta makeudesta. Hän nielaisee niin nopeasti, että kurkkuun sattuu. Sitten hän kääntyy ja nousee ylös portaita.

Tasanteella Michael Francis huomaa ullakolle johtavien alumiinitikkaiden tukkivan hänen tiensä. Hän on itse asentanut ne heti kun he muuttivat tänne Hughien syntymän jälkeen. Remonttihommat eivät kuulu hänen vahvuuksiinsa, mutta hän osti tikkaat, koska olisi itse lapsena halunnut leikkihuoneen ullakolta. Sopukan räystäiden alta, jonne hän olisi voinut piiloutua, pimeän paikan, joka olisi haissut hiiriltä ja paljaalta puulta – hän kuvittelee, että perheen mekkala olisi sieltä käsin kuulostanut kaukaiselta ja hyväntahtoiselta – ja hän olisi voinut estää muiden pääsyn sinne vetämällä tikkaat perässään ylös. Hän oli halunnut sellaisen pojalleen: turvapaikan. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että sen ottaisi väkisin haltuunsa – koska niin hän sen näkee, sotilaallisena siirtona, pakkoluovutuksena – hänen vaimonsa, kaikista ihmisistä. Niin, ullakko ei ole lainkaan sellainen kuin hän oli ajatellut. Ei pienoisjunarataa, ei työpöytää ja sillä papereita hujan hajan; ei majaa, joka olisi ehkä tehty tyynyistä ja vanhoista lakanoista, kirjahyllyistä. Ei kattohirsistä roikkuvia pienoismallilentokoneita, ei perhosia eikä simpukankuoria eikä kasvien lehtiä eikä muita asioita joita lapsilla on tapana haalia, vaan ainoastaan pokkareita ja vihkoja ja puolitäysiä kansioita.

Hän tarttuu tikkaiden puoliin. Hänen vaimonsa on tuolla juuri hänen päänsä yläpuolella: jos hän oikein keskittyisi, hän voisi miltei kuulla tämän hengityksen. Hän on aivan vähällä koskettaa vaimoaan, mutta jokin saa hänet pysähtymään tähän tasanteelle, sormet taivutettuina alumiinin ympärille, kasvot painettuina rystysiä vasten.

Hänelle vaikeinta perhe-elämässä on se, että juuri kun luulee tietävänsä mikä on tilanne, kaikki muuttuu. Hänestä tuntuu, että niin kauan kuin hän muistaa, hän on kotiin tullessaan nähnyt vaimoonsa kiinnittyneenä vähintään yhden lapsen. Kun hän palasi töistä, vaimo oli sohvalla hautautuneena sekä heidän poikansa että tyttärensä painon alle, seisoi puutarhassa Vita lanteellaan, istui pöydän ääressä Hughie sylissään. Aamulla Michael Francis heräsi

22

ja näki jommankumman kietoutuneena vaimonsa ympärille kuin muratti, kuiskien salaisuuksia tämän korvaan kuumin, unentuoksuisin henkäyksin. Aina kun Claire astui huoneeseen, hän kantoi jotakuta tai pieni ihminen oli kiinnittynyt häneen kädestä tai helmasta tai hihasta. Michael Francis ei koskaan nähnyt hänen ääriviivojaan. Hänestä oli tullut kuin maatuska pitkine ripsineen ja kiehkuraisiksi maalattuine hiuksineen, häneen sisältyi aina pienempiä versioita itsestään.

Niin asiat olivat olleet, sellaista elämä heidän kodissaan oli: Claire oli kaksi ihmistä tai joskus kolme. Oletettavasti Clairekin oli ajatellut niin, koska viime aikoina, Vitan täytettyä neljä, Michael oli kotiin tullessaan kohdannut odottamattoman näyn: Claire seisomassa yksin keittiössä, käsi pöydällä leväten, tai istumassa erkkerissä katsellen kadulle. Yhtäkkiä Michael Francis saattoi nähdä Clairen kokonaan ällistyttävässä erillisyydessään, lapset poissa, toisaalla, elämässä lasten elämäänsä: yläkerrassa, torkkumassa huoneessaan, kikattamassa yhdessä peiton alla tai puutarhassa kaapimassa muureja tai kaivamassa kukkapenkkejä. Olisi voinut kuvitella, että Claire olisi ollut helpottunut tästä muutoksesta kymmenen vuoden tiiviin lastenhoidon jälkeen, pitänyt sitä auringon pilkahduksena pilvien takaa. Mutta kun Michael Francis oli nähnyt hänet näinä hetkinä, ilme hänen kasvoillaan oli ollut ihmisen, joka oli eksynyt – ihmisen, jota oli neuvottu menemään jonnekin mutta joka oli kääntynyt väärästä kadunkulmasta, ihmisen, joka oli aikonut tehdä jotakin tärkeää mutta unohtanut, mitä se oli.

Michael Francis on miettinyt tapaa sanoa Clairelle, että hänkin jää kaipaamaan sitä: tunnetta siitä, kuinka kiihkeästi, kuinka palavasti lapset tarvitsevat meitä, heidän häkellyttävää haluaan olla lähellä meitä, tutkia meitä, katsoa kun kuorimme appelsiinin, kirjoitamme ostoslistan, solmimme kengännauhat; tunnetta siitä, että olemme heille johdatus ihmisenä olemiseen. Hän oli ajatellut, että voisi sanoa Clairelle: niin, se on ohi, mutta elämässä on muutakin, mutta sitten kaikki muuttui jälleen. Kun hän tuli kotiin, Claire ei enää ollut keittiössä eikä erkkerissä vaan muualla talossa, yläkerrassa, poissa näkyvistä. Päivällinen ei ollut porisemassa

23

liedellä eikä paistumassa uuninluukun takana. Michael Francis alkoi nähdä omituisia esineitä lojumassa siellä täällä. Vanhan vihkon, jonka kanteen oli raapustettu huolellisella kaunokirjoituksella hänen vaimonsa tyttönimi. Puhki selailtu, pehmeänurkkainen Rouva Bovary alkukielellään ranskaksi, murrosikäisen Clairen totisia muistiinpanoja marginaalissa. Kulunut vanha punainen nahkapenaali täynnä vastateroitettuja lyijykyniä. Hän tarttui esineisiin, punnitsi niitä kädessään ja pani takaisin. Claire alkoi tarvita Michael Francisia hoitamaan lapsia, koska hän rupesi yhtäkkiä lähtemään iltaisin ja viikonloppuisin pois kotoa. ”Sinä olet tänään kotona, olethan?” Claire vain sanoi matkalla ulos ovesta. Hänen silmissään oli uusi katse – levoton katse, jossa oli myös tietynlainen kipinä. Eräänä yönä Michael Francis totesi vaimonsa puolen sängystä tyhjäksi ja lähti vaeltelemaan ympäri taloa etsien Clairea, huutaen hänen nimeään pimeässä, ja kun Claire vastasi, hänen äänensä oli vaimea, aineeton. Kului monta minuuttia ennen kuin Michael Francis keksi, että Claire oli ullakolla, että hän oli kiivennyt sinne keskellä yötä, lähtenyt heidän vuoteestaan ja vetänyt tikkaat mukanaan ylös. Michael Francis oli seissyt keskellä porrastasannetta ja sähisten vaatinut Clairea päästämään hänet ylös – mitä Herran tähden Claire siellä ylhäällä teki? Ei, Clairen ääni oli kantautunut alas hänen luokseen, en mitään, ei, et voi tulla tänne.

Eräänä iltana kun Claire oli jälleen salaperäisesti lähtenyt kotoa, hän repi auki tälle osoitetun virallisen näköisen kirjeen ja sai tietää, että hänen vaimonsa suoritti historiantutkintoa avoimessa yliopistossa. Kun Claire palasi, Michael Francis viskasi paperin pöydälle heidän väliinsä. Mitä ihmettä tämä oli? hän tivasi. Miksi Claire suoritti näitä opintoja? ”Koska minä haluan”, Claire sanoi uhmakkaasti väännellen laukkunsa hihnaa käsissään. ”Mutta miksi avoimessa yliopistossa?” hän sanoi. ”Miksi ei?” Claire sanoi vääntäen laukkuaan tiukemmin, kasvot kireinä ja kalpeina. ”Koska sinä olet niille aivan liian hyvä ja tiedät sen. Sait lukion päättökokeesta pelkkiä erinomaisia, Claire. Avoin yliopisto ottaa kenet hyvänsä, eivätkä heidän tutkintonsa ole edes sen paperin ar-

24

voisia, joille ne on painettu. Mikset kertonut minulle tästä? Olisimme voineet keskustella siitä sen sijaan, että –” ”Miksen kertonut sinulle?” Claire keskeytti hänet. ”Ehkä siksi että tiesin, että sanoisit juuri noin.”

Pian tämän jälkeen taloon ilmaantui lukuisia Clairen uusia ystäviä, aivan teroitettujen lyijykynien ja Flaubertin kannoilla. Hekin olivat suorittamassa avoimen yliopiston tutkintoja, ja kuten Claire sanoi: eikö se ollutkin hauskaa, koska useimmat heistä asuivat aivan kivenheiton päässä? Claire saisi heiltä apua esseidensä kirjoittamiseen, ja Michael onnistui olemaan sanomatta: mikset pyydä apua minulta, minä sentään olen historianopettaja. Olen valmistunut historiasta ja tehnyt osan historian tohtorintutkintoakin. Yhtäkkiä tuntui, että nämä ihmiset olivat vain harvoin muualla kuin heidän luonaan, missä he istuivat muistiinpanoineen ja esseepapereineen ja puheineen itsensä toteuttamisesta. He olivat aivan toisenlaisia kuin Clairen muut ystävät – naiset, joilla oli pieniä lapsia ja kodit täynnä muovimukeja, leluja ja sormivärimaalauksia ja joihin Claire oli tutustunut koulun portilla tai hyväntekeväisyyskahvikutsuilla tai naisjärjestön kokouksissa. Lähtiessään heidän talostaan avoimen yliopiston väki jätti sen ilmaan hermostuneen, sähköisen varauksen. Ja hän, Michael Francis Riordan, ei pitänyt siitä, ei ollenkaan.

Hän valmistautuu hetken ennen kuin lähtee kiipeämään tikapuita. Hän tasoittaa tukkansa, hän työntää paidanhelman takaisin housunkauluksen sisään.

Hänen vaimonsa ilmaantuu näkyviin jaloista ylöspäin kun hän nousee tilaan, jonka on itse luonut katon alle asentamalla nämä tikkaat, vasaroimalla lastulevyä kattohirsien päälle, puhdistamalla kattoikkunan kuolleista lehdistä. Paljaat varpaat, sirot nilkat, ristityt sääret, hänen takapuolensa jakkaralla, hänen selkänsä kaartuneena pukkipöydän ääreen, hoikat valkoiset käsivarret paljaina, käsi puristaen kynää, pää kääntyneenä poispäin.

Michael Francis seisoo hänen edessään, tarjoaa itseään. ”Hei”, hän sanoo. ”Kas, Mike”, Claire sanoo kääntymättä katsomaan. ”Olinkin kuulevinani sinut.”

25

Hän jatkaa kirjoittamista. Michael Francis miettii hetken tuota nimitystä ”Mike”. Vuosien ajan hänen vaimonsa on kutsunut häntä enimmäkseen etu- ja toisella nimellä, niin kuin hänen perheensä hänet tuntee, niin kuin häntä kutsuttiin lapsena. Tapa siirtyi Clairelle Michaelin vanhemmilta ja siskoilta – ja heidän laajalta verkostoltaan serkkuja, tätejä ja setiä. Työtoverit kutsuvat häntä Mikeksi, ystävät, tuttavat, hammaslääkärit: ei hänen perheensä, eivät hänen rakkaimpansa. Mutta miten kertoa se Clairelle? Miten sanoa: ole kiltti ja kutsu minua molemmilla nimilläni niin kuin aina ennenkin? ”Mitä sinä teet?” hän sen sijaan kysyy. ”Olen...”, Claire raapustaa kiihkeästi, ”...juuri saamassa valmiiksi esseen...” Hän keskeyttää, vetää jotakin yli, kirjoittaa sitten uudestaan. ”Mitä kello on?” ”Ehkä viisi.”

Claire kohottaa päätään kuullessaan sen, muttei käänny. ”Olit myöhään töissä, vai?” hän mutisee.

Gina Mayhewin hahmo näyttää liikkuvan heidän ohitseen, ullakon poikki, kuin räyhähenki. Nainen katsahtaa Michaelia neliskulmaisen otsansa alta, katoaa sitten ullakon luukusta alas. Michael nielaisee – tai yrittää nielaista. Hänen kurkkunsa on ahdas ja kuiva.

Milloin hän viimeksi joi jotakin? Hän ei muista. Hän tajuaa olevansa janoinen, hirveän, kauhistuttavan, sietämättömän janoinen.

Hänen mieleensä tulvii vesilaseja, vesipostirivejä, palaneita keltaisia nurmikenttiä. ”En”, hän saa sanottua. ”Lukuvuoden viimeisen päivän juttuja ja sitten... maanalainen. Myöhässä... tiedäthän... taas.” ”Maanalainen?” ”Niin.” Hän ryhtyy nyökyttelemään kiivaasti, vaikka Claire ei katso häntä, ja kysyy hätäisesti: ”Mitä se esseesi käsittelee?” ”Teollista vallankumousta.” ”Ai. Kiinnostavaa. Mitä osa-aluetta?” Hän ottaa askeleen eteenpäin nähdäkseen Clairen olan yli. ”Teollinen vallankumous ja keskiluokan nousu”, Claire sanoo, kääntyy häneen päin ja peittää sivun käsivarrellaan, ja tuntuu kuin jotakin liukenisi Michael Francisin vatsaan. Se on osaksi himoa, osaksi kauhua vaimon lyhyistä hiuksista. Hän ei ole vieläkään tot-

26

tunut niihin, ei voi antaa niitä anteeksi Clairelle. Hän palasi kotiin muutama viikko sitten ja avasi etuoven vielä autuaan tietämättömänä siitä, mitä sen takana oli sinä päivänä tapahtunut, vielä täynnä luottamusta siihen, että hänen vaimonsa olisi sama henkilö kuin oli aina ollut. Tuo viuhkamainen tukka, jonka hän oli luullut olevan yhä paikoillaan – hänellä ei ollut mitään syytä uskoa muuta.

Tukka joka lepäsi Clairen harteilla, joka hehkui hunajanvärisenä valoa vasten, tukka joka levittäytyi Clairen tyynylle ja hänenkin, tukka jonka hän keräsi käteensä kuin silkkisen köyden, tukka jonka muodostamasta teltasta hän piti niin kovasti, kun vaimo liikkui pimeässä hänen yläpuolellaan. Tukka, jonka hän oli huomannut jatko-opintojensa ensimmäisenä vuonna luennolla sodanjälkeisestä Euroopasta: sen puhdas, sileä, auringossa välkkyvä mitta. Hän ei ollut ikinä nähnyt sellaista tukkaa, eikä varsinkaan tunnustellut.

Hänen perheensä naiset olivat tummatukkaisia, punatukkaisia, kiharatukkaisia; heillä oli kuriton tukka, säkkärä tukka, ohut tukka, kuontalo joka vaati kampaamista ja voiteita ja pinnejä ja verkkoja. Tukka, jota päiviteltiin, josta valitettiin, jota surtiin. Ei tukka, jota juhlittiin tällä tavalla, joka jätettiin roikkumaan ja keinumaan koko yksinkertaisessa, anglosaksisessa komeudessaan. Mutta seistessään yläkerran kylpyhuoneen oviaukossa avaimet yhä kädessään Michael Francis oli nähnyt, että tuo hänen rakastamansa tukka oli kadonnut. Se oli poissa, leikattu, lopetettu. Se peitti lattiaa outoina, eläimellisinä kinoksina. Ja hänen vaimonsa tilalla oli mekkoon pukeutunut poikalapsi, jolla oli keritty pää. ”Mitä mieltä olet?” vaihdokas sanoi hänen vaimonsa äänellä. ”Ihanan vilpoinen näin kesäaikaan, eikö vaan?” Ja se nauroi hänen vaimonsa naurua, mutta vilkaisi sitten itseään peilistä äkkinäisellä, hermostuneella pään käännähdyksellä.

Michael Francis tuijottaa Clairea, joka istuu hänen edessään, tuntee vieläkin tuon kiihkeän, peruuttamattoman menetyksen ja haluaa kysyä, voisiko Claire harkita hiusten kasvattamista uudelleen hänen vuokseen, ja kuinka kauan siinä menisi ja näyttäisikö se samalta. ”Minkälaisia vaikutuksia teollisella vallankumouksella siis oli?” hän sen sijaan kysyy.

27

”No”, Claire sanoo ja siirtää käsivarttaan niin, että se peittää paperin paremmin. ”Monenlaisia.”

Michael Francis ymmärtää nyt, että nyrhityn tukan on tarkoitus näyttää poikatyttömäiseltä ja vallattomalta, niin kuin sillä tytöllä elokuvassa Pariisista. Mutta se ei istu hänen vaimonsa pyöreisiin kasvoihin, hänen litteään nenäänsä. Claire näyttää viktoriaaniselta toipilaalta. ”Muista mainita massamuutto maalta kaupunkiin”, hän kuulee sanovansa, ”suurten kaupunkien kehittyminen ja –” ”Kyllä, kyllä, tiedän”, Claire sanoo kääntyen takaisin pöytänsä ääreen, ja kuvitteleeko Michael Francis vain vai pidätteleekö Claire kiukkua? Anna minun auttaa, hän haluaa sanoa, anna minun yrittää. Mutta hän ei tiedä miten muotoilisi sen kuulostamatta Aoifen sanoin ”epätoivoiselta mäntiltä”. Hän toivoisi, että olisi edes yksi asia, jossa he olisivat liittolaisia; yksi alue heidän elämässään, jolla he seisoisivat rinta rinnan, niin kuin silloin, ennen – ”Ja rautatiet”, hän kuulee sanovansa, ja kuvitteleeko hän vain vai puhuuko hän samalla syvällä, käskevällä äänellä kuin luokkahuoneessa – minkä takia hän puhuu nyt näin, oman talonsa ullakolla, omalle vaimolleen? – ”se, miten ne tekivät kuljetuksesta helppoa ja nopeaa, ja irlantilaiset tietenkin rakensivat ne, ja –” Claire rapsuttaa päätään nopeasti ja ärsyyntyneenä, laskee kynän paperille eteensä merkitäkseen jotakin mutta vetää sen sitten pois. ”Suosittelisin myös lukemaan –” ”Eikö sinun pitäisi vastata hänelle?” Claire keskeyttää. ”Vastata kenelle?” ”Hughielle.”

Michael säätää kuulonsa ulottumaan ullakon ulkopuolelle, vaimoa kauemmaksi, ja tulee tietoiseksi poikansa äänestä, joka huutaa: isi, isiiiiiii, tuletko takaisiiiiiiiin?

Kun Michael Francis tapasi Clairen vanhemmat ensimmäistä kertaa, häntä hämmästytti eniten se, kuinka kilttejä kaikki olivat toisilleen. Niin tavattoman kohteliaita ja huomaavaisia. Vanhemmat kutsuivat toisiaan ”rakkaimmakseen”. Päivällisellä Clairen äiti kysyi, voisiko hän vaivata Michaelia, olisiko tämä mitenkään viitsi-

28