Kaipaus lukunäyte by Schildts & Söderströms

Kustantamo S&â&#x20AC;&#x2020;S Helsinki

Teksti © Vuokko Hurme 2018 Kuvat © Susanna Iivanainen 2018 Kustantamo S& S, Helsinki Painanut Livonia Print, Latvia 2018 isbn 978-951-52-4590-8

Tämä on minun sinikantinen vihkoni. Kerron, mitä kaikkea meille tapahtui silloin ihan aluksi täällä Mabalissa. Kerron ulkopuolisista ja taivaasta ja maasta ja muusta pelottavasta. Kirjoitan siitä, miten paljon kaipasin Jaania ja Kardumia. Mutta saat kuulla kaikesta mukavastakin, siitä miten sain äidin takaisin ja löysin viisi uutta ystävää. Kerron metsästä ja ihan oikeista elokuvista ja siitä, miten tutustuin puunaiseen, ja kaikki alkoi lopulta selvitä.

1. LUKU

Ennen ja nyt

iime viikolla opin ihan oikeasti uimaan. Kun liikutan jalkojani ja käsiäni vedessä, pysyn pinnalla, vaikka jalat eivät yltäisi pohjaan. Ei semmoista taitoa ihan jokainen osaakaan! Täällä uudessa kotimaailmassa on tapana sanoa: ”Aidon mabalilaisen tunnistaa uimataidosta.” Minusta tuli siis kai vihdoin oikea mabalilainen. Vasta vuosi sitten olin pelkästään kardumilainen. Asuin Kardumissa, enkä tiennyt tästä Uudesta maailmasta mitään. Uimisesta en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Ajattelen usein elämäämme Kardumissa: tuoksuja ja kodin tavaroita ja taakseni jättämien kirjojen kuvia. Muistan mukavia aikoja vanhassa kodissamme: isää, äitiä ja pikkusiskoani Rouskua. Muistelen sitä, miten meillä oli ruokaa ja vettä juotavaksi. Naapurissa asuivat Kampalan setä ja täti, Joosua ja Saram, ja pihan toisella puolella paras ystäväni Jaan, jolla oli punaiset, pitkät hiukset ja kirkkaat siniset silmät. 7

Synnyinkaupungissani ei koskaan käytetty vettä pesemiseen. Sen vuoksi Jaan aina pikkuisen lemusi, ihan niin kuin me muutkin. Kardumissa nuoltiin lusikat ja rapsuteltiin kattilat puhtaiksi. Hankasimme joka ilta hampaitamme kuivilla hammasharjoilla ja pyyhimme kasvomme karkeaan kuivaan pyyhkeeseen. Kardumissa oli aina likaista, koska vettä riitti vain juotavaksi. Elämä oli sellaista Kiepauksen vuoksi. Kun minun äitini täytti kahdeksan vuotta, maailma kääntyi ja kaikki muuttui. Vanha maailma, jonka minä tunnen vain kirjoista, lakkasi olemasta. Isällä oli tapana sanoa, että painovoima heitti häränpyllyä. Kiepauksen tullessa kaikki kaduilla kulkevat ihmiset ja koirat, autot ja polkupyöräilijät, ruohomättäät ja multa ja männynkävyt lensivät taivaalle. Silloin putosivat puistojen kukkalaatikot, penkit ja rakennustyömaiden kaivinkoneet, aidat ja hiekkakasat. Laiduntavat lehmät lähtivät ja irtonaiset kallioiden lohkareet. Suurin osa puistakin putosi, ja vain pieni osa Vanhan maailman rakennuksista jäi roikkumaan perustustensa varaan. Ihmisistä selvisivät he, jotka sattuivat oleskelemaan kaiken kestävissä sisätiloissa ja putoamaan kattoihin itseään satuttamatta. Ajattele, että kaikilla niillä aikuisilla, jotka minä Kardumissa tunsin, oli käynyt niin hyvä tuuri!

Minä elin elämäni kahdeksan ensimmäistä vuotta kotitalomme seinien sisällä, sillä lapset eivät synnyinkaupungissani liikkuneet ulkona. Luimme Jaanin ja Rouskun kanssa Vanhan maailman kirjoja ja katselimme ulos ikkunoista. Laskimme vaijeriradalla, jonka isä oli rakentanut talomme neljännen kerroksen kolmanteen asuntoon. Herkuttelimme isän paistamilla kärpäsentoukkakakuilla ja kävimme äidin kotikoulua. Leikimme rappukäytävässä ja kiipeilimme hylättyjen asuntojen kirjahyllyissä. Se oli tosi mukavaa! Ja kun viimein täytin kahdeksan, pääsin uloskin. Viimeisenä Kardumin kesänä kiipesimme Jaanin kanssa tuuletusparvekkeelle, roikuimme päät alaspäin ja pidimme toisiamme kädestä. Isä otti minut mukaansa kauppaan ja minä tapasin uusia ihmisiä. Tutustuin Sam Albaniin, joka muutti meidän taloomme, ja valkohampaiseen Vildaniin, joka asui kaupalla kauniin, mutta pelottavan Ondanin kanssa. Mutta kun vesi väheni vähenemistään, ja maailma rupesi murenemaan, asiat kävivät vähitellen mahdottomiksi. Sillä kokonaan ilman vettä ei voi kukaan elää. Se oli hirvittävän pelottavaa ja kaikin puolin kamalaa. Veden puutteen vuoksi jouduimme jättämään kodin ja Newtonin, meidän lemmikkikanamme, jota minä rakastin ihan

kauheasti. Lopulta me hyppäsimme tänne Mabaliin ja laskeuduimme laskuvarjoilla suoraan Suljetulle rannalle. Täällä on sekä samanlaista että erilaista kuin Kardumissa. Rakennukset eivät roiku taivaan yllä, eivätkä ihmiset kävele katoissa tai laske vaijereita pitkin. Mabalissa kaikki on minusta ihan väärinpäin! Täällä kävellään pitkin maan pintaa metsän poluilla ja talot seisovat kallioiden tai hiekan päällä. Ne pysyvät siinä noin vain paikoillaan. Taivas on ylhäällä ja maa alhaalla. Se näyttää ja tuntuu ihan hullulta. Mabalissa ei syödä rottia eikä kärpäsentoukkakakkuja, vaan kalaa ja hedelmiä ja sieniä ja jauhokakkusia. Täällä on vettä. Usko pois, sitä on valtavasti, ja me voimme pestä sillä itsemme ja juoda sitä niin paljon kuin haluamme. Meitä ympäröivän, valtavan kokoisen meren vesi on suolaista. Sillä voi pestä lattiat tai astiat tai vaatteet tai jalat ja kädet. Metsälampien ja -purojen vesi taas on makeaa. Se ei kuitenkaan maistu kuin ihanan kylmältä ja mauttomalta, vaikka sitä kutsutaankin makeaksi vedeksi. Täällä Mabalissa on vihreää niin paljon, että silmiä melkein särkee. On palmupuita ja matalia pensaita ja värikkäitä kukkia ja maasta nousevia paksurunkoisia köynnöksiä. Mihin vain katsookin, näkee vihreää. Se on ihan mahtavaa.

Täällä on myös kauhean paljon sääntöjä, joita pitää noudattaa, ja tapoja, joita pitää opetella. Mabalissa ei saa ottaa omakseen kaikkia löytämiään esineitä, sillä ihmisiä on enemmän kuin Kardumissa, ja kaikki arvokkaimmat tavarat ovat yhteisiä. Mutta täälläkin vaellellaan ja etsitään aarteita, ihan niin kuin Kardumissa. Mabalissakin osataan käyttää hyväksi roskia: vääntyneitä pullonkorkkeja, Vanhan maailman aikaisia muovipakkauksia tai rikkinäisiä metalliputkia. Tässäkin maailmassa ihmiset riitelevät välillä ja sitten taas sopivat ja rakastavat. Myös Mabalissa ihmiset pitävät huolta toisistaan, mutta niin, etteivät unohda itseään – ihan niin Kardumissakin. Asumme tällä hetkellä Mabalin pääsaaren alhaisessa osassa, oikean rannan tuntumassa, Hallin kylässä. Isä saattaisi sanoa ”eteläisessä osassa, itäisen rannan tuntumassa”, mutta ihan aidot mabalilaiset puhuvat toisella tavalla. He kutsuvat etelää ”alhaiseksi” ja itää ”oikeaksi”. Minäkin sanon niin. Ehkä voisin kuitenkin käyttää joskus vielä noita vanhojakin sanoja: etelää ja itää ja pohjoista ja länttä. Sillä sen lisäksi, että olen nykyisin aito ja oikea mabalilainen, aion kyllä aina pysyä myös kardumilaisena.

2. LUKU

Sääntöjä ja ohjeita

nsimmäinen Uuden kotimaailmani sääntö, jonka opin, oli: Alkuajat maapallolta saapuvat ihmiset, eli tulijat, viettävät eristyksessä. Joitakin kuukausia myöhemmin opin myös tähän sääntöön liittyvät syyt. Kopioin ne tähän suoraan kouluvihostani, mikäli ne sattuvat kiinnostamaan sinua. ( Jos et ymmärrä niitä, älä välitä, minäkään en täysin käsittänyt.)

Suljetun rannan merkitykset Mabalille: 1. tulijat oppivat perustavaa laatua olevat taidot selviytymisen kannalta 2. tutkajärjestelmä takaa turvallisen ympäristön haavoittuvassa elämäntilanteessa eläville 3. tartuntatautien välttäminen. Koska me olimme tulijoita, maapallolta lentäneitä ihmisiä, asuimme ensin Suljetun rannan muurien sisällä. Vasta joitakin viikkoja myöhemmin saimme muuttaa äidin 12

perässä Hallin kylään. Äiti oli saapunut Mabaliin jo viikkoja aikaisemmin, ja me saimme tavata toisiamme vain muurissa olevan muoviseinän läpi. Emme aluksi päässeet äidin syliin, ja sen vuoksi ikävöin häntä kamalasti. Onneksi isä ja Rousku olivat kuitenkin kanssani, ja Saram ja Joosua Kampalakin. Meidät majoitettiin sinivalkoisiin pullonpohjahuoneisiin, ja me kaikki lohdutimme toisiamme vuoron perään. Isä silitteli minua öisin, kun näin painajaisia. Saram ja isä lohduttivat Rouskua, kun hän ikävöi äitiä. Joskus jopa isää itketti, ja silloin minä halasin häntä. Suljetulla rannalla ihana Burda piti huolta meistä kaikista. Hän oli minun ensimmäinen uusi ystäväni Uudessa maailmassa. Burdalla oli taipuisat, pörröiset hiukset ja tumma iho. Hänen poskensa nyki hauskasti, kun hän hymyili. Hänellä oli simpukoita kaulakorussaan ja ryppyjä silmäkulmissaan. Burdan kädet olivat yhtä karheat kuin hiekka, jota Mabalissa päätyi kaikkialle – kenkien sisään ja sänkyihin ja sisäänkäyntien portaille. Burda kertoi meille aina, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten tässä maailmassa on tapana tehdä. Hän toi meille ruokaa, juomaa ja leluja ja neuvoi, miten käännetään hiekkakakkuja. Burda opetti meidät käymään aamupesulla terassilla. Hän näytti, miten astiat puhdistetaan vedellä, miten kypärät kiinnitetään ja miten suojavarjot 13

avataa n. Sillä sellaisia varusteita Mabalissa on tapana käyttää. Myös tämän säännön opin pian: Suljetulta rannalta poistuessa on käytettävä suojavarusteita. Pidin Burdasta paljon. Hänen kehotuksestaan kirjoitin ensimmäisen kuukauden aikana punakantiseen kirjaani kaiken, mitä meille oli Kardumissa tapahtunut. Annoin muistelmilleni nimeksi Kiepaus. Kirjoittaessani pohdin, mitä parhaalle ystävälleni Jaanille oli tapahtunut. Sillä sinä päivänä, kun me hyppäsimme laskuvarjoilla alas Kardumista, Jaan ja hänen isänsä katosivat. He hävisivät pilveen, eivätkä koskaan päätyneet sille samalle rannalle, jolle me muut laskeuduimme. Viikkojen ajan isä ja Joosua ja jotkut mabalilaiset miehet vaeltelivat pitkin rantoja ja yrittivät löytää heidät. Burda vakuutteli meille, että heitä etsittiin Suljetun rannan ulkopuoleltakin. Jälkeäkään heistä ei kuitenkaan löydetty – vielä silloin. Niinä viikkoina kirjoitin muistikirjaani kaiken Jaanista: miten hän puhui, miltä näytti ja mitä teki. Ja kun ikävöin liikaa, kaivoin esiin ne kohdat, joissa kerroin hänestä. Sillä tavalla ajattelin parasta ystävääni. Jos kirjoittaisin niistä Kardumin viimeisistä ajoista ja siitä, miten me tulimme Mabaliin, vasta nyt, kun aikaa on jo kulunut, en ehkä enää muistaisi. Olisin kenties jo unohtanut, mitä kaikkea silloin viimeisenä kesänä 14

tapahtui. Olisin unohtanut, miltä Jaan silloin näytti. Onneksi siis kuuntelin Burdaa. Olen iloinen, että ensimmäinen uusi ystäväni kehotti minua kirjoittamaan. Se oli Burdan sääntö: Aina kannattaa kirjoittaa. Hän sanoi: ”Kun kirjoittaa tai kertoo itselle ja muillekin mitä suree, voi selvitä mitä vain, ja ihan mistä vain voi selvitä.”

3. LUKU

Ulos Suljetulta rannalta

luksi Mabalissa hengitin enimmäkseen suun kautta. Hajuja oli ihan liikaa, niiden vuoksi tunsin itseni usein pahoinvoivaksi. Siristelin silmiäni kaiken aikaa, koska ulkona oli kauhean valoisaa. Näin pahoja unia ja olin uupunut, koska maa veti meitä lujasti puoleensa ja aurinko poltteli iholla. Sinä aamuna, jona me vihdoin saimme äidin takaisin, olin kuitenkin jo sopeutunut. Olin tottunut uuden kotimaailmani valoon ja metsän ja meren tuoksuihin. Pystyin hengittämään pistävää mudan ja suolan hajua ja kukkivien kasvien huumaavia tuulahduksia. Osasin vetää ilmaa keuhkoihini nenän kautta, kävellä poluilla ja katsella tarkasti taivasta. Tiesin jo senkin, miten Mabalissa oli syytä kulkea, Burda oli kylliksi varoitellut meitä. Isä oli viikannut vaatteemme kuluneisiin reppuihin. Olin pakannut omaani punakantisen muistikirjani ja uuden, ihan oikean kuulakärkikynän, jonka Burda oli lahjoittanut. Päässäni oli valkoinen kypärä, päällä tähti 16

kuvioinen teepaitani ja uudet farkkushortsit ja jaloissa karduminaikaiset kenkäni, joita Burda oli vahvistanut liimaamalla niihin metallipohjalliset. Olimme kaikki aika innoissamme. Rousku ei pysynyt paikoillaan. Hän hyppeli ympäri muovi-ikkunahuonetta, vaalea tukka takussa ja korvat kiihtymyksestä punaisina. Hän varmaankin jännitti äidin näkemistä ihan niin kuin minäkin. Rouskun repun sivutaskusta kurkkivat Harri ja Nalle Potter, siskoni rakkaimmat pehmolelut. Pilkullinen pehmokoira, Harri, kurkki ylemmästä taskusta, ja ruskea, lasisilmäinen pikkunalle, Potter, alemmasta. Potterin kainaloita ja kaulaa isä oli paikannut moneen kertaan, ja Harrin kylkeä kahdesti. Raihnaisuudestaan huolimatta nuo pehmolelut olivat Roosalle kauhean tärkeitä. Olin iloinen, että siskoni oli saanut ottaa ne mukaan uuteen kotimaailmaan. Pari päivää aikaisemmin isä oli pakottanut Harrin ja Potterin mereen uimaan. Rousku oli vikissyt niiden äänillä, etteivät ne halunneet, mutta isä ei antanut periksi. Nyt Rousku valitti, että Harrin turkki tuntui tahmealta, eikä Potter tuoksunut enää yhtään tutuilta. Mutta isä sanoi siihen: ”Parempi vähän tahmea, mutta puhdas, kuin suunnattoman saastainen.”

Niinpä me kaikki – minä, siskoni, isä, Saram, Joosua, Harri ja Nalle Potter olimme siis putipuhtaita. Burda oli näyttänyt, miten aamupesu hoidettiin merivedellä. Ja jo ensimmäisten viikkojen kuluessa olimme saaneet pois miltei kaiken lian, joka meihin oli vuosien varrella kertynyt. Niin puhtaita emme olleet koskaan olleet, paitsi aikuiset joskus kauan sitten – ennen Kiepausta. Siihen aikaan juotavaa vettä sai valutella päälleen suoraan seinästä. Ihan hullua! Puhtauden tunne iholla oli alkanut tuntua mukavalta. Sormeni eivät olleet enää koppuraiset ja mustakyntiset, vaan paljaat ja väriltään vaaleat. Pystyin tuntemaan sormenpäilläni tarkemmin. Kykenin heiluttelemaan varpaitani vaivattomammin. Rousku ei ollut kuitenkaan vielä kertaakaan suostunut kastelemaan kasvojaan. Sen vuoksi hänen pyöreät poskensa olivat vieläkin hivenen harmaat. ”Oliver hei, tytölle pitää antaa aikaa totutella”, Saram neuvoi isää, kun tämä huokaili ärtyneenä Rouskun vastalauseille. Silloin isä nyökkäsi ja hieroi silmäkulmiaan, eikä enää pakottanut Rouskua kauhomaan vettä kasvoilleen. Isä vain pyyhki Roosan ihoa kostealla pyyhkeellä. Saramin ja Joosuan olin tuntenut aina. He olivat vanhempia kuin äiti ja isä. Joosua oli pitkä, Saram lyhyempi. Joosuan silmät olivat eriväriset, toinen sininen ja toinen 18

ruskea, Saramin vain siniset. Joosua oli se, jota aina itketti ja Saram se, jota nauratti. Ja minun isäni kuunteli heitä ja luotti heihin erinomaisen hyvin. He olivat parhaat naapurit, oikein hyvät matkakumppanit silloin, kun sattuu muuttamaan yhdestä maailmasta toiseen. Olimme siis puhtaita, Rouskukin melkein, ja meillä oli siistit vaatteet ja uudet varusteet ja vanhoja tuttuja tavaroita repuissa. Niine hyvinemme me marssimme Suljetun rannan muurissa olevalle ovelle. Burda silitti meitä lapsia poskesta ja halasi vuoron perään aikuisia. Burda avasi suojavarjot Saramin, Joosuan ja isän puolesta, ja sanoi sitten: ”Muistakaa vahtia taivasta. Totutte kyllä kaikkeen!” Sen jälkeen hän toivotti meille onnea. Ihan viimeiseksi hän sanoi, että nähdään pian, vaikka en ollut ollenkaan varma, näkisimmekö oikeasti. Burda kaivoi esiin kaulassaan roikkuvan avaimen. Hän avasi oven. Olin tarkkaillut oikeaa Mabalia ikkunasta, mutta nyt me ihan todella astuimme sinne, hiekkakentälle, jonka reunoilta nousivat taivasta kohti matalia taloja korkeammat puut. Ilma tuoksui edelleen pistävältä mudalta ja kukilta. Maa tuntui jalkojen alla yhtä joustavalta ja kuhmuraiselta kuin Suljetun rannan pihamaakin. Muurin viertä kiemurteli polku kahteen suuntaan, ja puiden alla, kummallakin puolellamme, näin vihreän 19

metsän siimeksessä joitakin rakennuksia. Niiden seinät oli kasattu yhteen muuratuista kivistä, pulloista ja oksista, aivan kuten Suljetun rannan talotkin. Tunsin itseni hippusen pettyneeksi. Olin kuvitellut, että oikeassa Mabalissa olisi erikoisempaa. Tällaiseen metsään ja tämän näköisiin taloihin olin tottunut jo ensimmäisten viikkojen aikana. Silloin kuitenkin huomasin jotakin ihmeellistä, parasta maailmassa. Näin äidin. Äiti seisoi metsän reunassa puiden alla. Hän piteli toisessa kädessään punaista suojavarjoa, toisen hän oli nostanut suunsa eteen. Ruskea tukka oli lyhyt ja posket punaiset. Äidin hiukset ja otsan iho kiilsivät. Kardumissa ne eivät olleet koskaan hohtaneet niin. Kun hän kohotti kätensä tervehdykseen, ja paljasti hymynsä, minun sydämeni teki täydellisen iloisen voltin. Minun äitini! Äidin varjo kaatui puun alle. Me juoksimme toistemme luo. Halailimme ja ulvahtelimme ja kiljahtelimme. Oli pusuja ja naurua ja rutistuksia. Äiti sanoi: ”Minun Pieni, minun Iso ja Komistukseni!” Hän tarkoitti niillä Rouskua, minua ja isää. Äiti halasi myös Joosuaa ja Saramia ja sanoi heille: ”Viisas ukkoseni” ja ”Kiitos kaikesta.” Ja sitten hän alkoi taas uudelleen suukotella minua ja Roosaa. En muista-

nut pitkään aikaan Jaaniakaan. Niin uskomattoman iloinen olin. Kun me olimme halanneet niin pitkään, että halusin jo lopettaa, äiti suoristautui, otti minua oikeasta ja Rouskua vasemmasta kädestä. Hän puristi kovaa, vilkaisi nopeasti ylös taivaalle ja sanoi: ”Nyt äkkiä puiden alle! Tässä sitä vaan aukealla halaillaan, vaikka Severo jo odottaa meitä.”