Kakkuakiitos blädderex by Schildts & Söderströms

, a u k k a K iitos! k

na Ingelman-Sundbe i r a h rg Cat

, a u k k a K iitos! k Suomentanut Outi Menna

Schildts & Sรถderstrรถms Helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos Kaffe med rån Bokförlaget Forum, Stockholm, Sweden © Catharina Ingelman-Sundberg 2012 Published by agreement with Grand Agency Suomennos Outi Menna, Schildts & Söderströms 2014 Kansi: Flukso Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale ISBN 978-951-52-3412-4 Painopaikka: Bookwell Oy, Juva 2014

Omistettu sisarusteni lapsille Fredrikille, Isabellalle, Simonille, Hannalle, Marialle, Henrikille, Catrinille, Hampukselle, Susannelle, Christianille, Catharinalle, Helenalle, Fredrikalle, Annalle ja Sophialle.

”Rikos päivässä pitää lääkärin loitolla” (Stina, 77 v.)

Esinäytös Vanha rouva tarttui rollaattorin kädensijoihin, ripusti kävelykeppinsä korin viereen ja yritti näyttää päättäväiseltä. Ensimmäisen pankkiryöstön tekeminen vaati auktoriteettia etenkin 79-vuotiaalta täti- ihmiseltä. Hän suoristi selkänsä, veti hatunlierin kasvojensa suojaksi ja työnsi oven auki. Hän käveli hitaasti pankkiin ottaen tukea Carl-Oskar-merkkisestä rollaattoristaan. Sulkemisaikaan oli viisi minuuttia, ja konttorissa istui kolme asiakasta odottamassa vuoroaan. Rollaattori kitisi aavistuksen, vaikka hän oli rasvannut sen oliiviöljyllä – yksi renkaista oli ollut hieman vino siitä saakka kun hän oli törmännyt palvelutalon siivouskärryyn. Eipä se toisaalta merkinnyt mitään tällaisena päivänä. Tärkeintä oli, että rollaattorin koriin mahtui mahdollisimman paljon rahaa. Södermalmista kotoisin oleva Märtha Anderson käveli hitusen etukumarassa yllään arkinen, epämääräisen värinen päällystakki, jonka hän oli valinnut ollakseen herättämättä turhaa huomiota. Hän oli keskivertoa pidempi, roteva mutta ei lihava, ja hänellä oli jaloissaan tukevat tummat kävelykengät jotta pakeneminen sujuisi mahdollisimman helposti. Suonikkaita käsiä verhosivat kuluneet nahkahansikkaat, ja lyhyeksi leikatut valkoiset hiukset oli piilotettu leveälierisen ruskean hatun alle. Kaulaansa hän oli kietaissut huivin, joka hohti pimeässä. Salamavalon välähtäessä heijastus aiheuttaisi ylivalotuksen eivätkä kasvonpiirteet erottuisi kuvasta selvästi. Se oli kuitenkin pelkkä ylimääräinen varokeino – hattu peitti joka tapauksessa nenän ja suun. 9

Pieni Götgatanilla sijaitseva pankkikonttori näytti samalta kuin kaikki pankit näyttävät nykyään. Kassoja oli vain yksi, seinät paljaat ja steriilit, lattia kiiltäväksi hinkattu ja pienellä pöydällä esitteitä, joissa mainostettiin edullisia lainoja ja hyviä keinoja rikastua. Voi voi, te rakkaat mainosmaakarit, Märtha ajatteli. Minä kyllä tiedän muita ja paljon parempia keinoja! Hän istuutui sohvalle ja oli selaavinaan esitteitä, joissa kerrottiin säästölainoista ja osakesäästämisestä, mutta hänen oli vaikea estää käsiään tärisemästä. Hän työnsi vaivihkaa käden taskuunsa kaivaakseen esiin pastillipussin. Salmiakkipastillien syönti oli paha tapa, josta lääkärit varoittelivat häntä ja hammaslääkärit puolestaan kiittivät. Leijona kuulosti vain niin rajulta ja sopi tällaiseen päivään täydellisesti. Ja kai hänelläkin jokin pahe sai olla. Numerolaite piipitti, ja noin neljäkymmentävuotias mies kiiruhti kassalle. Hän hoiti asiansa nopeasti, eikä seuraavana vuorossa ollut teinityttö vienyt virkailijan aikaa sen enempää. Tytön jälkeen kassalle asteli kuitenkin vanhahko herrasmies, joka oli hukassa papereittensa kanssa ja mumisi epäselvästi. Märtha alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän ei saisi viipyä konttorissa liian pitkään. Joku saattaisi panna merkille hänen fyysisen olemuksensa taikka jotain muuta, mikä paljastaisi hänet. Sitä hän ei kuitenkaan toivonut, vaan hän halusi näyttää keneltä tahansa iäkkäältä rouvalta joka oli tullut pankkiin nostamaan rahaa. Sehän hänellä oikeastaan oli aikomuksenakin, vaikka virkailija varmasti hämmästyisi kuullessaan summan… Märtha kaivoi takintaskustaan lapun, jonka hän oli leikannut Dagens Industri -sanomalehdestä. Hänen silmiinsä oli osunut artikkeli siitä kuinka kalliiksi pankkiryöstöt tulivat pankeille, ja hän oli säästänyt otsikon: ”Tämä on ryöstö.” Itse asiassa juuri ne sanat olivat toimineet hänen inspiraationlähteenään. Kassalla seisova mies oli melkein valmis, ja Märtha nousi seisomaan rollaattorista tukea ottaen. Hän oli koko elämänsä ajan ollut esimerkillinen ihminen, joka oli nauttinut kaikkien luottamusta – 10

koulussa hänet oli jopa valittu luottamusoppilaaksi. Nyt hän oli luisumassa rikolliselle polulle. Toisaalta, miten muutenkaan hän voisi selvitä jäljellä olevista eläkeläisvuosistaan kunnialla? Hän tarvitsi rahaa järjestääkseen mukavat olot itselleen ja läheisilleen, eikä hän voinut enää perääntyä. Hän ja hänen vanhat kuorokaverinsa saisivat viettää ”kolmannen ikäkautensa” valoisissa merkeissä. Toisin sanoen he saisivat vähän menoa ja meininkiä eläkepäiviinsä. Iäkäs herrasmies ei pitänyt kiirettä, mutta vihdoin numerolaite piipitti jälleen ja tauluun ilmestyi Märthan jonotuslapussa oleva numero. Hän käveli kassalle hitaasti mutta arvokkaasti. Vain hetki, ja kaikki hänen elämänsä aikana ansaitsemansa arvostus ja kunnioitus olisivat mennyttä. Mutta mitäpä ihminen ei tekisi tällaisessa ryöstö yhteiskunnassa, joka kohteli kaltoin seniorikansalaisiaan? Vaihtoehtoina oli alistua ja kärsiä tai joustaa tilanteen mukaan. Hän kuului niihin, jotka joustivat tilanteen mukaan. Kassaa lähestyessään hän katseli tarkkaavaisesti ympärilleen ennen kuin pysähtyi, laski kävelykepin tiskille ja nyökkäsi virkailijalle ystävällisesti. Sitten hän ojensi lehdestä leikatun otsikon. ”Tämä on ryöstö!” Kassalla istuva nainen luki sanat ja nosti katseensa hymyillen. ”Kuinka voin auttaa?” ”Kolme miljoonaa, ja äkkiä!” Märtha sanoi. Virkailijan hymy levisi entisestään. ”Haluatteko te nostaa rahaa?” ”En, vaan TE nostatte rahaa minulle, NYT!” ”Ymmärrän. Mutta eläkkeenne ei ole vielä tullut tilille. Se maksetaan kuun puolivälissä, rouva hyvä.” Märtha joutui täysin pois tolaltaan. Tilanne oli saanut aivan toisenlaisen käänteen kuin hän oli etukäteen suunnitellut. Siihen oli viisainta reagoida viipymättä. Hän nappasi kävelykeppinsä, työnsi sen luukusta sisään ja heristi sitä virkailijan naaman edessä niin uhkaavasti kuin kykeni. ”Vauhtia! Kolme miljoonaa tänne ja heti!” 11

”Mutta eläkerahat…” ”Tee niin kuin käsken. Kolme miljoonaa. Panet ne tähän rollaattorin koriin!” Siinä vaiheessa virkailija kyllästyi, nousi ja kävi hakemassa apuun kaksi miespuolista kollegaansa. Miehet olivat parhaassa iässään ja hymyilivät kohteliaasti. Lähempänä seisova mies, joka muistutti ulkonäöltään Gregory Peckiä – vai oliko se Cary Grant – sanoi: ”Kyllä ne eläkerahat tulevat, rouva on huoleti vain. Ja kollegani tässä soittaa teille taksin oikein mielellään.” Märtha tuijotti lasin läpi. Hän näki, että taempana istuvat naisvirkailija oli nostanut puhelimen kuulokkeen korvalleen. ”Ilmeisesti minun täytyy tulla ryöstämään teidät jonain toisena kertana”, Märtha sanoi ja otti lehtileikkeensä ja kävelykeppinsä. Kaikki nauroivat makeasti, ja sen jälkeen he saattoivat hänet ovelle ja auttoivat taksiin. He jopa taittelivat rollaattorin takaluukkuun hänen puolestaan. ”Palvelutalo Timantti”, Märtha sanoi kuljettajalle ja vilkutti hyvästiksi pankkivirkailijoille. Sitten hän työnsi lehtileikkeen varovasti takaisin taskuunsa. Kaikki oli sujunut täsmälleen suunnitelmien mukaan. Rollaattorin avulla liikkuva vanhus voi tehdä paljon sellaista mitä muut eivät voi. Hän työnsi käden taskuunsa, kouraisi pussista muutaman Leijona-pastillin ja hyräili tyytyväisenä. Jotta hänen suunnitelmansa toimisi, hän tarvitsisi apua kuorokavereiltaan, niiltä joiden kanssa hän oli laulanut ja viettänyt aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Hän ei tietenkään voisi kysyä heiltä suoraan, halusivatko he ryhtyä rikollisiksi, vaan hänen olisi houkuteltava heidät mukaan oveluudella. Jälkeenpäin, siitä hän oli aivan varma, he kiittäisivät häntä elämänlaatunsa parantumisesta. Märtha havahtui jostain kaukaa kuuluvaan hurinaan, jota seurasi kimeä kilahdus. Hän heräsi, avasi silmänsä ja yritti hahmottaa missä oli. Aivan, palvelutalossa. Ja Haravahan siellä tietysti hääräili, 12

Bertil ”Harava” Engström, jonka nälkä yllätti aina keskellä yötä. Mies kävi panemassa ruokaa mikroon ja unohti sen sinne. Märtha nousi ja käveli rollaattoreineen keittiöön. Itsekseen mutisten hän otti mikrosta muovipurkin, jossa oli makaroneja, lihapullia ja tomaattikastiketta, ja katseli haaveillen vastapäisiä taloja. Muutamassa ikkunassa paloi valo. Kadun toisella puolella olevissa asunnoissa oli varmaan kaikissa oma keittiö, hän ajatteli. Niin palvelutalossakin oli ennen ollut, mutta uudet omistajat olivat säästösyistä ulkoistaneet ruokapalvelut. Ennen Timantti Oy:n aikoja ateriat olivat olleet päivän kohokohta, ja ruokalassa oli aina leijaillut herkullinen tuoksu. Mutta entä nyt? Märtha haukotteli ja nojasi tiskipöytään. Melkein kaikki oli muuttunut huonompaan suuntaan, ja elämä oli nykyään niin kurjaa että hän pakeni usein unten maailmaan. Niin, miten ihanaa unta hän olikaan äsken nähnyt… Hänestä tuntui kuin hän olisi oikeasti käynyt pankissa, aivan kuin hänen alitajuntansa olisi ottanut ohjat käsiinsä ja yrittänyt kertoa hänelle jotain. Koulussa hän oli aina protestoinut vääryyksiä vastaan. Opettajana työskennellessäänkin hän oli vastustanut jyrkästi kohtuuttomia sääntöjä ja typeriä uudistuksia. Mutta täällä palvelutalossa hän oli jostain kumman syystä vain alistunut. Miten hänestä oli voinut tulla niin saamaton? Ne, jotka eivät olleet tyytyväisiä siihen miten maata johdettiin, nousivat kapinaan. Saman voisi tehdä täälläkin, kunhan hän vain saisi muut mukaansa. Tosin pankkiryöstö oli varmaan liioittelua, eikö ollutkin? Hän naurahti hermostuneesti. Sillä juuri se häntä tässä pelotti – hänen unillaan oli lähes aina tapana käydä toteen.

1 Seuraavana päivänä, kun Timantti Oy:n asukkaat (tai asiakkaat, kuten heitä nykyään nimitettiin) olivat kokoontuneet ruokalaan aamukahville, Märtha pohti mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen lapsuudenkodissaan Österlenissä ei odotettu tumput suorina että joku muu tekisi jotain, vaan jos heinä piti korjata tai tamman synnytyksen aika koitti, kaikki hoidettiin niin kuin asiaan kuului. Märtha katseli käsiään. Hän oli ylpeä niistä, sillä ne olivat isot ja niistä näki, ettei hän ollut pelännyt työtä. Puheensorina nousi ja laski hänen ympärillään, ja hän antoi katseensa kiertää nuhjuisessa ruokalassa. Kaupunkimissio tuoksahti pitkän matkan päähän, huonekalutkin olivat kuin suoraan kierrätyspisteestä. Harmaan, betoniharkoista rakennetun 40-luvun talon sisätilat olivat kuin sekoitus vanhaa koulua ja hammaslääkärin odotushuonetta, Märtha ajatteli. Täälläkö hän muka viettäisi elämänsä viimeiset vuodet muoviin pakattuja eineksiä syöden ja automaattikahvia lipittäen? Ei tullut kuuloonkaan! Märtha henkäisi syvään, työnsi kahvimukin kauemmas ja nojautui eteenpäin. ”Ystävät. Sopiiko että tulette minun luokseni juomaan toiset kupilliset?” hän sanoi ja viittoi ystäviään tulemaan huoneeseensa. ”Meillä olisi vähän juteltavaa.” Ja koska kaikki tiesivät, että Märthalla oli huoneessaan salainen lakkaliköörivarasto, he nyökkäsivät tyytyväisinä ja nousivat vitkastelematta. Tyylikäs mutta öisin nälkäinen Harava johti joukkoa, ja häntä seurasivat Nero, keksijä, sekä kaksi Märthan ystävätärtä – 14

Stina, joka rakasti belgialaista suklaata, ja Anna-Greta, täti joka sai kaikki muut tädit kalpenemaan rinnallaan. He katsoivat toisiaan. Märthalla oli tapana tarjota likööriä erikoistilanteissa. Edelliskerrasta oli ehtinyt vierähtää melkoinen tovi, mutta ilmeisesti nyt oli taas sellainen hetki. Kun kaikki olivat huoneessa, Märtha haki pullon, keräsi keskeneräisen neuletyönsä pois sohvalta ja kehotti ystäviään istuutumaan. Hän vilkaisi mahonkipöytää, jota peitti silitetty, kukallinen pöytäliina. Hän oli harkinnut pitkään, että luopuisi pöydästä ja hankkisi tilalle jotain muuta, mutta vanha pöytä oli iso ja tukeva, ja kaikki mahtuivat istumaan sen ympärille. Se sai kelvata. Kun hän laski pullon pöydälle, hänen katseensa osui lipaston päällä oleviin, Österlenissä otettuihin perhevalokuviin. Vanhemmat ja sisko hymyilivät hänelle kehysten keskeltä lapsuudenkodin edessä Brantevikissä. Kunpa he tietäisivät. He olivat kaikki absolutisteja. Hän kattoi mielenosoituksellisesti liköörilasit pöytään ja kaatoi ne täyteen. ”Kippis, te senkin laiskurit”, hän sanoi ja kohotti lasinsa. ”Terveydeksi”, ystävät vastasivat iloisesti. ”Ja sitten Helan går”, Märtha komensi, ja kaikki yhtyivät juomalauluun äänettömästi, vain suutaan aukoen. (Palvelutalossa ei saanut metelöidä, eikä kannattanut paljastaa että säilytti huoneessaan alkoholia.) Märtha veti kertosäkeen vielä toiseen kertaan, ja sen jälkeen he purskahtivat nauruun. Toistaiseksi kukaan ei ollut saanut heitä kiinni, ja se nauratti heitä aina yhtä paljon. Märtha laski lasin kädestään ja silmäili muita. Pitäisikö hänen aloittaa kertomalla unesta? Ei, hänen kannattaisi ensin kaupata ideaa muille vaivihkaa. Sillä tavoin hän ehkä saisi kaikki mukaan. He olivat olleet läheisiä ystäviä pitkään, ja he olivat jo viisikymppisinä päättäneet viettää vanhuudenpäivänsä yhdessä. Kyllä kai he voisivat tehdä uusiakin päätöksiä? Heillä oli paljon yhteistä keskenään. Eläkkeelle jäämisen jälkeen he olivat esiintyneet sairaaloissa ja seurakuntien tilaisuuksissa Äänihuulet-nimisen kuoronsa kanssa, ja muutama vuosi sitten 15

he olivat muuttaneet samaan palvelutaloon. Hän oli sinnikkäästi yrittänyt saada muita suostumaan siihen, että he panisivat rahansa yhteen ja hankkisivat Skoonesta jonkin vanhan linnan, se kuulosti niin paljon jännittävämmältä. Hän oli nimittäin lukenut Ystad Allehandasta, että vanhat linnat olivat erittäin edullisia ja että useaa niistä ympäröi vallihauta. ”Jos joku ikävä viranomainen tai ennakkoperintöä kärttävä lapsi yrittää tulla kylään, meidän tarvitsee vain avata nostosilta”, hän oli sanonut, jotta muut vakuuttuisivat ideasta. Mutta kun heille selvisi, että vanhojen linnojen ylläpito oli kallista ja että he tarvitsisivat palvelusväkeä voidakseen asua sellaisessa, he olivat päätyneet lopulta palvelutalo Kieloon, jonka uudet omistajat olivat ristineet Timantiksi. ”Maistuiko yöpala?” Märtha tiedusteli, kun Harava oli hörpännyt viimeiset tipat liköörilasin pohjalta. Mies näytti unenpöpperöiseltä mutta oli luonnollisesti ehtinyt tuikata ruusun rintataskuunsa ja solmia kaulaansa puhtaan, vasta silitetyn huivin. Vaikka hän alkoi olla jo vanha ja harmaantunut, hänen herrasmiesmäinen charminsa oli yhä tallella ja jopa nuoretkin naiset kääntyivät katsomaan hänen peräänsä. ”Yöpala? Sehän oli pelkkää vatsantäytettä. Pään täyteen vetämisessä on sentään jotain järkeä. Tämän paikan sapuska ei pärjää vertailussa edes laivakorpuille”, Harava sanoi ja laski lasinsa pöydälle. Hän oli nuorena seilannut merillä, mutta rauhoituttuaan hän oli kouluttautunut puutarhuriksi. Nykyään hän tyytyi kasvattamaan kukkia ja yrttejä parvekkeella. Hänen suurin murheensa oli, että kaikki kutsuivat häntä Haravaksi. Hän oli sitä mieltä, että häntä ei olisi pitänyt leimata loppuelämäkseen vain koska hän rakasti puutarhanhoitoa ja koska hän oli kerran kompastunut haravaan. Mutta kun hän oli ehdotellut sellaisia lempinimiä kuin ”Kukka”, ”Lehti” tai ”Lehvä”, kukaan ei ollut lotkauttanut korvaansakaan. ”Etkö voisi syödä yöllä vaikka juustovoileipää? Hiljaista ruokaa, joka ei piipitä”, mutisi Anna-Greta, joka oli myös herännyt mikron 16

kilahdukseen ja jonka oli sen jälkeen ollut vaikea nukahtaa uudestaan. Anna-Greta oli topakka nainen, tiukka ja määrätietoinen ja kaiken lisäksi niin pitkä ja laiha, että Haravalla oli tapana sanoa että hänet oli varmaan synnytetty vesirännistä. ”Niin mutta kun yläkerrasta leijailee aina niin herkullista ruoan ja mausteiden tuoksua. Selvähän se, että siitä tulee nälkä”, Harava puolustautui. ”Oikeassa olet. Henkilökunnan pitäisi jakaa herkkujaan meillekin. Muoviin pakatusta ruoasta ei tule kylläiseksi”, Stina Åkerblom sanoi viilaillen huomaamattomasti kynsiään. Entinen modisti, joka oli haaveillut kirjastonhoitajan urasta, oli koko joukon nuorin, vasta 77-vuotias. Hän halusi elää mukavasti, syödä hyvin ja maalata akvarelleja. Ei joutua mättämään suuhunsa roskaruokaa. Asuttuaan pitkään Östermalmissa hän oli tottunut tiettyyn elintasoon. ”Henkilökunta syö samaa ruokaa kuin mekin”, Märtha selitti. ”Yläkerrassa on uusien omistajien toimistotilat, ja heillä on siellä myös oma keittiö.” ”Siinä tapauksessa meidän pitäisi asentaa hissi ja kuljettaa yläkerrasta ruokaa tänne”, totesi Oscar ”Nero” Krupp, joka oli kätevä käsistään ja vuotta vanhempi kuin Stina. Hän oli keksijä, ja hänellä oli aikoinaan ollut verstas Sundbybergissä. Hänkin rakasti hyvää ruokaa, hän oli lihava ja leppoisa ja piti liikuntaa sopivana harrastuksena niille, joilla ei ollut mitään parempaa tekemistä. ”Muistatteko esitteen, jonka me saimme silloin muutama vuosi sitten kun tulimme tänne?” Märtha sanoi. ”Siinä mainostettiin herkullista ravintolaruokaa. Lisäksi meille luvattiin päivittäisiä kävelylenkkejä, artistivierailuja, jalkahoitoja ja kampaamopalveluja. Omistajanvaihdoksen jälkeen täällä ei ole toiminut mikään. Minusta meidän on korkea aika korottaa äänemme.” ”Kapina palvelutalossa!” Stina lausui teatraalisesti ja heilautti kättään niin että kynsiviila lensi lattialle. ”Nimenomaan, pienimuotoinen vallankumous”, Märtha yritti. 17

”Ei kai tässä nyt enää merillä olla”, Harava tuhahti. ”Ehkä uusilla omistajilla on tiukkaa taloudellisesti. Saatte nähdä, että olot alkavat pikkuhiljaa parantua”, Anna-Greta sanoi ja oikaisi 50-luvun alussa hankittuja silmälasejaan. Hän oli työskennellyt pankissa koko ikänsä ja ymmärsi että yritysten oli pyrittävä tuottamaan voittoa. ”Parantua? Ja paskat”, Harava mutisi. ”Ne siat korottavat maksuja jatkuvasti, mutta meille ei anneta vastineeksi yhtään mitään.” ”Älä ole noin negatiivinen”, Anna-Greta sanoi ja oikaisi jälleen silmälasejaan. Ne olivat vanhat ja kuluneet ja liukuivat jatkuvasti nenänvartta pitkin alaspäin. Hän ei vaihtanut koskaan sankoja vaan ainoastaan linssejä, koska sangat olivat hänen mielestään ajattomat. ”Miten niin negatiivinen? Meidän täytyy vaatia parannuksia. Parannettavaa riittää joka osa-alueella, mutta me voisimme aloittaa ruoasta”, Märtha sanoi. ”Olen varma, että yläkerran keittiöstä löytyy jotain hyvää syötävää. Kun henkilökunta on lähtenyt kotiin, ajattelin…” Märthan kertoessa innostus tarttui kaikkiin pöydän ympärillä istuviin. Pian vanhusten silmät välkehtivät yhtä elävästi kuin rantaan liplattava vesi aurinkoisena kesäpäivänä. Kaikki vilkaisivat ylöspäin, katsoivat sitten toisiaan ja näyttivät peukkua. Kun ystävät olivat lähteneet, Märtha pani lakkalikööripullon takaisin komeron perimmäiseen nurkkaan ja hyräili iloisesti. Hänestä tuntui kuin uni olisi antanut hänelle uusia voimia. Mikään ei ole mahdotonta, hän ajatteli. Mutta jos haluaa saada jonkin asian muuttumaan, on esitettävä vaihtoehtoja. Hän tekisi sen nyt, ja lopulta ystävät uskoisivat tehneensä päätöksensä itse.

2 Kun kaikki olivat tulleet ulos hissistä ja seisoivat Timantti Oy:n toimiston ovella, Märtha vaiensi joukon nostamalla kätensä pystyyn. Hän oli käynyt läpi avainkaapissa olevat avaimet ja valinnut sellaisen, jossa on kolmion mallinen pää ja josta ei voi teettää kopioita. Hän työnsi avaimen lukkoon ja väänsi sitä, ja ovi avautui. ”Kuten arvelinkin. Yleisavain. Erinomaista, sisään vain sitten, mutta muistakaa olla hiljaa.” ”Paraskin sanoja”, mutisi Harava, jonka mielestä Märtha puhui ihan liikaa. ”Mitä jos me jäämme kiinni”, Stina sanoi peloissaan. ”Emme me jää, kunhan pysymme hiljaa ja liikumme hiipien”, sanoi Anna-Greta kuuluvalla äänellä. Kuten huonokuuloiset ihmiset yleensäkin, hän puhui aina kovaa – tosin tietämättä sitä itse. Rollaattorit kitisivät epätahtiin, kun viisikko asteli huoneeseen hitaasti ja varovasti. Huone tuoksui toimistolta ja huonekaluvahalta, ja kirjoituspöydällä oli mappeja moitteettoman suorissa pinoissa. ”Hm, tämä näyttää toimistolta, keittiö on varmaan tuolla”, Märtha sanoi osoittaen kädellään. Hän kulki edellä ja veti verhot keittiön ikkunoiden eteen. ”Voitte sytyttää valot!” Katossa olevat loisteputket räpsähtivät palamaan, ja he näkivät avaran huoneen jossa oli jääkaappi ja pakastin sekä isoja kaappeja. Keskellä lattiaa oli pyörillä liikuteltava keittiösaareke, ikkunan ääressä ruokapöytä ja sen ympärillä kuusi tuolia. 19

”Oikea keittiö”, Nero henkäisi koskettaen jääkaapin ovea. ”Täällä on taatusti jotain hyvää”, Märtha sanoi ja avasi jääkaapin. Hyllyillä komeili broileria, häränfileetä, lampaanpaistia ja erilaisia juustoja. Vihanneslaatikoissa oli keräsalaattia, tomaatteja, punajuuria ja hedelmiä. Pakastimen ovi oli hankalampi mutta suostui sekin avautumaan. ”Hirvenpaistia ja hummeria. Herra paratkoon”, hän huudahti ja piti ovea auki, jotta kaikki näkivät. ”Täältähän löytyy mitä tahansa paitsi skoonelaista pyramidikakkua. Omistajat järjestävät varmaan usein juhlia.” Kaikki tuijottivat pitkään saamatta sanaa suustaan. Nero silitteli siilitukkaansa, Harava huokaili ja piteli sydäntään, Stina haukkoi henkeään ja Anna-Greta voivotteli. ”Tämän kaiken on täytynyt maksaa omaisuuksia!” hän mutisi. ”Kukaan ei huomaa jos me otamme vähän”, Märtha sanoi. ”Mutta emme kai me voi varastaa heidän ruokaansa?” Stina kauhistui. ”Emme me varasta. Kenen rahoilla luulette että nämä herkut on hankittu? Me otamme vain sen mistä olemme maksaneet. Tässä, ottakaa vastaan.” Märtha ojensi broileria, ja Harava, jolla oli iltaisin aina nälkä, ehti ensimmäisenä. ”Lisäksi tarvitaan riisiä, mausteita ja jauhoa kastiketta varten”, Nero havahtui. Hän ei ollut ainoastaan nikkaroinut verstaassaan, vaan hän oli myös taitava kokki. Hänen oli ollut pakko oppia laittamaan ruokaa, koska hänen vaimonsa tekemä pöperö oli syömäkelvotonta. Kun hän oli vähitellen ymmärtänyt, että vaimo ei ollut pelkästään surkea keittiötöissä vaan jaksoi muutenkin vain valittaa, hän oli ottanut eron. Vielä nykyäänkin hän näki painajaisia, joissa vaimo seisoi hänen sänkynsä vieressä leipäveitsi kädessään ja mäkätti. Vaimo oli kuitenkin antanut hänelle pojan, ja siitä hän oli ikionnellinen. 20

”Ja kastikkeen kanssa pitää olla myös jotain hyvää viiniä.” Nero katseli ympärilleen ja näki seinällä viinitelineen. ”Mikä määrä pulloja. Herrajumala…” ”Niitä me emme voi ottaa. Sen he näkevät”, Märtha sanoi. ”Jos kukaan ei huomaa, että me olemme käyneet täällä, voimme tulla uudestaankin.” ”Höpsis. Ruoka ilman viiniä on kuin auto ilman renkaita”, Nero lausui päättäväisesti. Hän asteli viinitelineen luokse ja valitsi kaksi hienointa pulloa. Kun hän näki Märthan ilmeen, hän laski kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle. ”Me avaamme pullot, juomme viinin ja kaadamme tilalle punajuurimehua”, hän sanoi. Märtha loi Neroon arvostavan katseen. Miehellä oli aina ratkaisu kaikkeen, ja hän oli ikuinen optimisti, jonka mielestä kaikki ongelmat olivat selvitettävissä. Märtha näki hänessä omat vanhempansa. Kun Märtha ja hänen siskonsa olivat pukeutuneet vanhempien vaatteisiin ja aiheuttaneet karmean sotkun, isä ja äiti olivat ensin toruneet heitä mutta lopuksi nauraneet. Mieluummin sotkuinen koti ja iloiset lapset kuin täydellinen koti ja ahdistuneet lapset, he ajattelivat. Ja heidän mottonsa elämässä oli ”Kaikki järjestyy”. Märtha oli samaa mieltä. Niinhän lopulta aina kävi. Leikkuulauta, paistinpannut ja kattilat ilmestyivät kaapeista pikavauhdilla, kun kaikki panivat kortensa kekoon. Märtha työnsi broilerin uuniin, Nero taikoi herkullisen kastikkeen, Harava teki ihanan salaatin ja Stina yritti roikkua mukana niin hyvin kuin taisi. Hän oli käynyt nuorena talouskoulun, mutta koska hänen ei ollut koskaan tarvinnut tehdä keittiössä mitään itse, hän oli unohtanut kaiken oppimansa. Ainoa homma, jonka hän tiesi osaavansa varmasti, oli kurkun pilkkominen. Anna-Greta kattoi pöydän ja keitti riisin. ”Hän on hyvä tekemään niin kuin sanotaan”, Märtha kuiskasi ja osoitti nyökäten ystäväänsä. ”Mutta tosi hidas, ja hän laskee aina kaiken.” 21

”Kunhan hän ei ala laskea riisinjyviä niin kaikki on hyvin”, sanoi Nero. Pian keittiöön levisi taivaallinen tuoksu, ja Harava kiersi kaatamassa viiniä sininen pikkutakki yllään ja puhdas huivi kaulassaan. Hän oli kammannut hiuksensa ja tuoksui partavedeltä. Stina huomasi, että mies oli laittautunut siistiksi, ja kaivoi vaivihkaa laukustaan puuterirasian ja huulipunan. Kun kukaan ei nähnyt, hän punasi huulensa ja taputteli puuteria nenänpäähän. Nauru ja juttelu sekoittuivat lautasten ja kattiloiden kolinaan. Ruoan valmistumista joutui kieltämättä odottamaan pitkään, mutta se ei haitannut, koska kaikilla oli viiniä lasissaan. Lopulta he istuutuivat pöydän ääreen iloisina ja riehakkaina kuin pienet lapset. ”Saako olla vielä lasillinen?” Harava kaatoi lisää viiniä muistellen vanhoja aikoja, jolloin hän oli työskennellyt tarjoilijana Välimerellä kulkevalla risteilyaluksella. Toki kaikki sujui nyt vähän hitaammin, mutta ryhti oli yhtä moitteeton ja kumarrukset yhtä komeat. Suupalojen välillä skoolailtiin ja laulettiin tuttuja kuorokappaleita, ja kun Nero löysi pullollisen vuosikertasamppanjaa, sekin pantiin pöytään kiertämään. Stina kohotti lasinsa, kallisti päätään ja joi. ”Osui ja upposi”, hän sanoi iloisesti – hän oli oppinut lausahduksen hiljattain omilta lapsiltaan. Entinen modisti yritti pysytellä mukana uusissa villityksissä eikä halunnut vaikuttaa kalkkikselta nuorempien silmissä. Hän laski lasin pöydälle ja katsoi ympärilleen. ”Ystävät rakkaat, nyt tanssitaan!” ”Tanssi sinä vain”, Nero sanoi ja pani kädet ristiin mahan päälle. ”Tanssitaan, ehdottomasti”, Harava sanoi ja koetti nousta, mutta hänen tasapainonsa heitti niin pahasti, että Stina joutui sittenkin tanssimaan yksin. ”On ylväämpää heittäytyä kohtalon matkaan kuin surra sammuvia liekkejä”, Stina lausui juhlallisesti ja levitti kätensä. Vaikka hänestä ei ollut koskaan tullut kirjastonhoitajaa, kuten hän oli haaveillut, 22

hän oli aina vaalinut kiinnostustaan kirjallisuuteen. Se, mitä hän ei tiennyt Heidenstamista, Selmasta ja Tegnéristä, ei ollut tietämisen arvoista. ”Taas hän alkaa siteerata klassikoita. Kunpa emme joutuisi tällä kertaa kuulemaan Iliasta ja Odysseiaa”, Märtha mutisi. ”Tai pätkiä Gösta Berlingin tarusta…”, huomautti Nero. ”…On kauniimpaa kuulla miten jousi katkeaa kuin varoa ettei koskaan sitä jännitä”, Stina jatkoi. ”Hm, tismalleen. Tuohan voisi olla meidän mottomme”, Märtha pohti ääneen. ”Miten jousi katkeaa, kattia kanssa”, Harava keskeytti. ”Ehei, parempi kuulla miten sänky hajoaa kuin maata aina yksin.” Stina lehahti punaiseksi ja pysähtyi kesken askeleen. ”Harava! Täytyykö sinun aina päästellä suustasi mitä sattuu? Ole kunnolla!” Anna-Greta torui suutaan nyrpistäen. ”Nythän jousi on joka tapauksessa jännitetty, vai mitä?” Stina sanoi. ”Tästä eteenpäin tulemme tänne vähintään kerran viikossa.” Hän kävi hakemassa lasinsa ja kohotti sen. ”Kippis! Tästä tehdään perinne!” Kaikki skoolasivat, ja ilakointi jatkui kunnes silmäluomet alkoivat lupsua ja puhe sammaltaa. Märtha puhui Skoonen murretta, mitä tapahtui vain silloin kun hän oli todella väsynyt. Se oli hälyttävä merkki, ja hän ymmärsi vaaran. ”Nyt, rakkaat ystävät, tiskataan astiat ja laitetaan paikat kuntoon ennen kuin painutaan yöpuulle”, hän sanoi. ”Tiskaa keskenäsi”, Harava vastasi ja täytti Märthan lasin. ”Ei, meidän täytyy siivota ja kerätä kaikki takaisin kaappiin, jotta kukaan ei huomaa että me olemme olleet täällä”, Märtha pysyi tiukkana ja työnsi lasia kauemmas. ”Jos sinua väsyttää, voit nojata minuun”, Nero sanoi ja taputti hellästi Märthan poskea. Ja kuinka siinä niin kävikään, sitä ei tiennyt edes Märtha itse, hän kallisti päänsä Neron olkapäätä vasten ja nukahti. 23

Kun Timantti Oy:n johtaja Ingmar Mattson tuli seuraavana aamuna töihin, hän kuuli toimistosta outoja ääniä. Matala mörinä kuulosti siltä kuin karhulauma olisi päässyt karkuteille Skansenista. Hän vilkaisi toimistoon, ei nähnyt mitään mutta huomasi että keittiön ovi oli auki. ”Mitä ihmettä”, hän mutisi, kompastui rollaattoriin ja kaatui. Hän nousi kiroillen pystyyn ja katseli ympärilleen äimistyneenä. Liesituuletin oli päällä, ja ruokapöydän ääressä nukkui viisi palvelutalossa asuvaa vanhusta täysissä pukeissa. Pöydällä oli likaisia lautasia ja käytettyjä viinilaseja, ja jääkaapin ovi retkotti apposen ammollaan. Johtaja Mattson tuijotti hävitystä. Palvelutalon asiakkaat olivat ilmeisesti huonommassa kunnossa kuin hän oli tiennytkään. Hänen pitäisi keskustella asiasta vastaavan hoitajan kanssa.

3 Auto tööttäsi alhaalla kadulla, ja jostain kuului vaimeaa tuulettimen hurinaa. Märtha avasi silmänsä varovasti. Ohut auringonsäde lankesi ikkunasta huoneeseen, ja silmät tottuivat valoon vähitellen. Ikkunat olivat likaiset ja kaipasivat pesua, samoin vaaleat, kukalliset verhot, jotka hän oli ripustanut ikkunoihin tehdäkseen huoneesta kodikkaamman. Ketään ei näköjään kiinnostanut enää pitää paikkoja puhtaana, eikä hän jaksanut siivota itse. Märtha haukotteli makeasti, mutta ajatukset harhailivat sekavina suostumatta menemään järjestykseen. Herranen aika, miten voimattomaksi hän tunsikaan olonsa. Juhlaillallisesta saakka hänestä oli tuntunut kuin hänen päänsä olisi tungettu täyteen pieniä purukumipilviä. Mutta kyllä heillä sitten oli ollut hauskaa. Kunpa he vain olisivat ehtineet siivota ja palata omiin huoneisiinsa… Niin, ja kunpa he eivät olisi nukahtaneet… Märtha istuutui sängyn laidalle ja onnistui panemaan tohvelit jalkaan. Luoja sentään, miten he olivat nolostuneet, ja johtaja Mattson oli huutanut kuin syötävä. No, viini ja kaikki heille päivittäin annettavat lääkkeet eivät tainneet olla kaikkein paras yhdistelmä. Hänen katseensa hakeutui kohti yöpöytää. Yöpöydällä oli korkkiruuvi, jonka hän oli saanut Nerolta ”tulevia juhlia varten”. Vaikka tuskin sellaisia enää tulisi. Juhlaillallisen jälkeen palvelutalon hoitaja, Barbro, oli lukinnut heidät sisään, eivätkä he saaneet lähteä minnekään ilman saattajaa. Lisäksi heille oli määrätty pieniä punaisia tabletteja, ”jotta he rauhoittuisivat”. Miten tylsäksi elämä olikaan muuttunut! 25

Tableteista puheen ollen. Minkä takia vanhuksille syötettiin aina niin kamalasti lääkkeitä? Hehän popsivat pillereitä melkein enemmän kuin ruokaa. Ehkä heillä oli siksi niin voimaton olo. Aiemmin he olivat pelanneet korttia ja kokoontuneet salaa jonkun huoneeseen joka ilta kahdeksan jälkeen. Mutta nyt, kun palvelutalon nimi oli muuttunut Timantiksi, he eivät tehneet enää mitään. Aina kun he yrittivät pelata korttia, he joko nukahtivat tai unohtivat minkä kortin olivat pelanneet viimeksi. Stina, joka rakasti Selma Lagerlöfiä ja Heidenstamia, ei jaksanut edes selata aikakauslehtiä, ja Anna- Greta, jolla oli tapana kuunnella torvimusiikkia ja Jokkmokks- Jokkea, tuijotti levysoitinta jaksamatta kaivaa levyjä esiin. Nero ei ollut keksinyt pitkään aikaan mitään uutta, ja Harava laiminlöi kukkasiaan. Enimmäkseen he vain istuivat ja tuijottivat tv:tä. Ei, jokin tässä nyt mätti ja pahasti. Märtha nousi, otti tukea rollaattoristaan ja meni kylpyhuoneeseen. Hän pesi kasvot ja hoiti muut aamutoimet mietteisiinsä vaipuneena. Hänhän oli aikonut protestoida ja nousta kapinaan! Sen sijaan hän vain hortoili ympäriinsä tekemättä mitään. Hän katsoi itseään peilistä ja huomasi näyttävänsä väsyneeltä. Kasvot olivat kalpeat ja valkoiset hiukset sojottivat joka suuntaan. Hän alkoi huokaillen etsiä hiusharjaa mutta huitaisi vahingossa kädellään purkkia, jossa oli punaisia tabletteja. Ne levisivät pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kerätä niitä takaisin purkkiin. Niinpä hän potki ne lattiakaivon kautta alas viemäriin. Hän vähensi myös muiden tablettien syömistä, eikä mennyt kuin muutama päivä kun hän tunsi olonsa jo paljon pirteämmäksi. Hän alkoi taas kutoa ja kasasi yöpöydälle luettavaksi pinon rakastamiaan dekkareita. Kapinahenki leimahti jälleen liekkiin. Kun Nero kuuli jonkun koputtavan oveen, hän arvasi että tulija oli Märtha. Kolme terävää koputusta kahvan viereen, sen jälkeen ei mitään. Märthahan se siellä, ei epäilystäkään. Nero vääntäytyi 26

hymyillen ylös sohvalta ja kiskoi puseron pyöreän mahansa peitoksi. Märtha ei ollut käynyt hänen luonaan pitkään aikaan, ja hän oli vähän ihmetellyt sitä. Hän oli joka päivä aikonut poiketa illalla Märthan huoneeseen, mutta sen sijaan hän oli aina nukahtanut tv:n ääreen. Hän etsi pahvilaatikon, kahmaisi nopeasti paperipinot, ruuvit ja ruuvimeisselit sohvapöydältä laatikkoon ja työnsi sen sängyn alle. Kaksi sinistä paitaa ja muutaman reikäisen sukan hän piilotti sohvatyynyjen taakse, leivänmurut hän puhalsi lattialle. Kun kaikki oli valmista, hän sammutti television ja meni avaamaan oven. ”Sinäkö siellä, käyhän peremmälle!” ”Nero, meidän täytyy jutella”, Märtha sanoi ja harppoi ovesta sisään pitkin askelin. Nero nyökkäsi ja kävi napsauttamassa vedenkeittimen päälle. Hän löysi kaapista kaksi piirilevyä, vasaran ja muutaman johdon, ja vasta niiden takaa purkillisen pikakahvia. Kahvipurkin takana oli kaksi kahvikuppia. Kun vesi oli kiehunut, hän kaatoi sitä kuppeihin ja sekoitti veteen ripauksen kahvijauhetta. ”Valitettavasti minulla ei ole pikkuleipiä, mutta…” ”Tämä on oikein hyvä näin”, Märtha sanoi, otti kahvikupin ja lysähti sohvalle istumaan. ”Tiedätkö, tässä menossa on jotain ihan hullua. Meidät huumataan. Meille tuputetaan aivan liikaa lääkkeitä. Sen takia me olemme olleet niin veteliä.” ”Mitä? Väitätkö siis että…” Nero työnsi osiin puretun Grundigin radion vaivihkaa nojatuolin alle toivoen, ettei Märtha ollut huomannut sitä. ”Eihän sellainen sovi, ei ollenkaan.” ”Ei niin. Ja meidän piti nousta kapinaan.” Nero tarttui Märthaa kädestä ja taputti kämmenselkää hellästi. ”Märtha rakas, ei se ole myöhäistä vieläkään.” Märthan katse syttyi ja kasvot heräsivät eloon. ”Olen miettinyt yhtä juttua. Vankilassa saa ulkoilla vapaasti joka päivä, mutta täällä me pääsemme ulos tuskin koskaan.” 27

”Tuskin nyt vapaasti sentään.” ”Vangit saavat raitista ilmaa ja itse tehtyä, ravitsevaa ruokaa, ja he saavat tehdä töitä verstaassa. Heillä on paremmat olot kuin meillä.” ”Tehdä töitä verstaassa?” Nero havahtui. ”Ymmärrätkö? Minä haluan kuolla nuorena ja elää mahdollisimman pitkään – mutta niin kauan kuin elän, haluan tehdä sen täysillä.” Märtha kumartui ja kuiskasi jotain Neron korvaan. Neron silmät rävähtivät auki. Hän pudisti päätään. Mutta Märtha ei antanut periksi. ”Nero, olen pohtinut tätä suurella hartaudella…” ”Hyvä on sitten, miksipä ei?” Nero sanoi, nojautui taaksepäin tuolissaan ja purskahti raikuvaan nauruun.

4 Kengänkorot kopisivat kuuluvasti, kun Barbro kiiruhti käytävää pitkin. Hän avasi varaston oven, otti kärryn esiin ja asetteli lääkkeet tarjottimelle. Palvelutalon kahdellakymmenelläkahdella asiakkaalla oli kullakin oma lääkeannostelija, joka hänen oli täytettävä huolellisesti. Johtaja Mattson oli tarkka, ja jokaisen vanhuksen lääkityksestä oli annettu henkilökohtaiset ohjeet. Punaisia tabletteja annettiin kaikille, samoin kuin vaaleansinisiä, jotka oli lisätty valikoimaan vasta hiljattain. Niiden tarkoitus oli vähentää ruokahalua. ”Vanhukset syövät vähemmän, joten meidän ei tarvitse hankkia niin paljon ruokaa”, Mattson oli sanonut. Barbro mietti, mahtoiko se olla viisas ajatus, mutta ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi koska halusi pysyä hyvissä väleissä johtajan kanssa. Hän halusi päästä eteenpäin elämässään. Hänen äitinsä oli ollut yksinhuoltaja ja työskennellyt kotiapulaisena Djursholmissa, ja perhe oli elänyt köyhyydessä. Kun äiti oli kerran ottanut hänet mukaan töihin, hän oli nähnyt upeat taulut, kiiltävät hopeaesineet ja säihkyvän parketin. Ja hän oli tavannut talossa asuvan hienon pariskunnan pukeutuneena turkiksiin ja kauniisiin vaatteisiin. Päästyään kurkistamaan toisenlaiseen elämään hän ei unohtanut sitä koskaan. Myös johtaja Mattson kuului menestyjiin. Hän oli kaksikymmentä vuotta Barbroa vanhempi, voimakas ja sanavalmis, ja hänellä oli useiden vuosien kokemus liike-elämästä. Ennen kaikkea hänellä oli paljon vaikutusvaltaa, ja Barbro ymmärsi voivansa hyötyä hänestä. Barbro kuunteli häntä innokkaasti, samalla tavalla 29

kuin tytär kuuntelee isäänsä, ja ihaili häntä suuresti. Olkoonkin että hän oli hieman ylipainoinen ja teki liikaa töitä, mutta hän oli rikas, ja ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen hän näytti italialaiselta hurmurilta. Eikä aikaakaan kun Barbro rakastui häneen. Hän oli naimisissa, mutta Barbron toivo pysyi yllä siitä huolimatta. Suhde alkoi, ja nyt johtaja oli luvannut ottaa Barbron mukaan lomamatkalle. Barbro kiiruhti huoneesta toiseen ja jakoi tabletteja vanhuksille. Kun kierros oli tehty, hän vei kärryn takaisin varastoon ja palasi toimiston puolelle. Hän hoitaisi kaikki paperityöt pois alta niin että Katja, sijaishoitaja, saisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Barbro istuutui tietokoneen ääreen tuijottaen haaveilevasti eteensä. Huomenna, hän ajatteli, huomenna. Vidoinkin hän saisi viettää kahdenkeskistä laatuaikaa Ingmarin kanssa. Seuraavana päivänä Märtha näki johtaja Mattsonin ottavan hoitajan kyytiinsä. Ahaa, hän ajatteli, hän oli jo pitkään epäillyt että heidän välillään oli jotain. Johtaja matkustaa konferenssiin ja ottaa hoitajan mukaansa. Hienoa. Suorastaan täydellistä. Auto oli hädin tuskin ehtinyt kadota kulman taakse, kun Märtha riensi kertomaan lääkkeistä muille. Pillerit hävisivät nopeasti. Pari päivää myöhemmin asukkaat juttelivat vilkkaasti ja ruokalassa raikui iloinen nauru. Nero ja Harava pelasivat lautapeliä, Stina maalasi vesiväreillä ja Anna-Greta kuunteli levyjä tai pani pasianssia. ”Pasianssi pitää aivot vireinä”, Anna-Greta sirkutti ja levitti kortit pöytään. Hän varoi tarkasti huijaamasta ja muisti aina kertoa, kun pasianssi meni läpi. Nutturoineen ja pitkulaisine kasvoineen hän näytti vuosisadan vaihteen opettajalta vaikka olikin entinen pankkivirkailija. Hän oli rikastunut sijoittamalla viisaasti osakkeisiin, ja hän oli ylpeä mainiosta päässälaskutaidostaan. Kun palvelutalon henkilökunta oli kerran tarjoutunut huolehtimaan hänen 30

pankkiasioistaan, hänen ilmeensä oli mennyt niin synkäksi ettei kukaan ollut uskaltanut kysyä uudestaan. Hän oli varttunut Djursholmissa ja oppinut rahan arvon jo lapsena. Ja koulussa hän oli aina ollut paras matematiikassa. Märtha vilkuili häntä salaa ja mietti, voisiko niin kunnollisen ihmisen saada houkuteltua mukaan pieneen seikkailuun. Sillä päätös oli nyt tehty. Märtha ja Nero olivat laatineet suunnitelman ja odottivat vain sopivaa hetkeä sen toteuttamiseksi. Aika ilman Barbron läsnäoloa oli tyyntä myrskyn edellä. Pinnalta katsottuna kaikki vaikutti normaalilta, mutta pinnan alla kaikki oli muutoksen tilassa. Viisikko lauloi Sätherbergin Kevätlaulua ja Larssonin Jumalaa valepuvussa aivan kuten ennen palvelutalon muuttumista Timantti Oy:ksi, ja henkilökunta hymyili ja taputti käsiään ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Farstasta kotoisin oleva yhdeksäntoistavuotias Katja Erikson, Barbron sijainen, leipoi pullia iltapäiväkahville, toi Nerolle työkaluja ja antoi kaikkien puuhailla omiaan. Timantti Oy:n asiakkaat saivat lisää itseluottamusta, ja kun Katja pyöräili tiehensä ja Barbro palasi ohjaksiin, heidän keskuudessaan oli alkanut itää uhmakas kapinan siemen. ”Jaa-a, nyt ei auta kuin valmistautua pahimpaan”, Nero huokaisi nähdessään Barbron, joka oli tulossa lasiovista sisään. ”Hän on varmaan entistä innokkaampi järkeistämään kustannuksia johtaja Mattsonin mieliksi”, Märtha sanoi. ”Toisaalta siitä saattaa olla meille hyötyä”, hän lisäsi silmää iskien. ”Oikeassa olet”, Nero sanoi ja vastasi silmäniskuun. Barbro ei ollut ehtinyt olla palvelutalossa muutamaa tuntia pidempään, kun he kuulivat ovien paukahtelevan ja hoitajan korkeiden korkojen kopisevan käytävällä. Iltapäivällä Barbro kutsui kaikki koolle ruokalaan, selvitti kurkkuaan ja laski paperipinon pöydälle. ”Valitettavasti meidän on pakko tehdä tiettyjä säästötoimenpiteitä”, hän aloitti. Hänen kampauksensa oli moitteeton, ja hänen 31

ranteessaan kimalteli uusi, kultainen rannerengas. ”Näinä huonoina aikoina jokainen meistä joutuu tekemään uhrauksia. Henkilökuntaa on karsittava, joten ensi viikosta lähtien talossa on vain kaksi hoitajaa minun lisäkseni. Siitä syystä te pääsette ulkoilemaan vain kerran viikossa.” ”Vangit saavat ulkoilla päivittäin. Te ette voi tehdä noin”, Märtha vastusteli kovaan ääneen. Barbro ei ollut kuulevinaankaan. ”Myös ruokakulut on luonnollisesti saatava laskemaan”, hän jatkoi. ”Tästä lähtien te saatte vain yhden lämpimän aterian päivässä. Muina aikoina tarjolla on voileipiä.” ”Ei käy. Me haluamme kunnon ruokaa, ja teidän pitäisi ostaa tänne enemmän hedelmiä ja vihanneksia”, Harava ärähti. ”Onkohan yläkerran keittiö lukossa?” Märtha kuiskasi. ”Keittiö, ei kai taas sinne”, Stina kauhistui ja pudotti kynsiviilansa. Myöhään illalla, kun henkilökunta oli lähtenyt kotiin, Märtha meni sittenkin käymään keittiössä. Miten Harava ilahtuisikaan saadessaan salaattinsa. Mies mökötti, koska ei ollut aikoihin kuullut mitään pojastaan, ja kaipasi piristystä. Märtha toivoi, että hänelläkin olisi ollut perhettä, mutta hänen elämänsä suuri rakkaus oli jättänyt hänet silloin kun heidän poikansa oli kaksivuotias. Pikku pojanvesselillä, joka sai viiden vuoden ajan tuoda iloa Märthan elämään, oli hymykuopat ja kihara, vaalea tukka. Viimeisenä kesänä maalla he olivat käyneet tallissa katsomassa hevosia, metsässä poimimassa mustikoita ja järvellä kalastamassa. Mutta yhtenä aamuna, kun Märtha vielä nukkui, poika oli ottanut ongen mukaansa ja lähtenyt laiturille. Ja sieltä, laiturin tolpan juurelta, Märtha löysi hänet. Märthan maailma romahti, ja ilman vanhempiaan hän ei todennäköisesti olisi jaksanut jatkaa elämäänsä. Hänellä oli sittemmin ollut useita miehiä, mutta aina kun hän oli yrittänyt saada lasta, raskaus oli päättynyt keskenmenoon. Lopulta hän oli liian vanha ja joutui hylkäämään haaveensa perheestä. Lapsettomuus oli hänelle suuri 32

surun aihe, vaikkei hän koskaan näyttänyt sitä. Sen sijaan hän kätki tuskansa – nauruun voi naamioida monia tunteita. Ihmisiä on niin helppo huijata, hän ajatteli. Märtha havahtui mietteistään, hiipi Barbron toimistoon ja avasi avainkaapin. Yläkertaan päästyään hän muisti ruoan tuoksun ja otti toiveikkaana yleisavaimen käteensä. Samassa hän jähmettyi. Avaimenreiän tilalle oli ilmestynyt kolo, johon voi työntää muovikortin. Timantti Oy oli muuttanut keittiön suljetuksi alueeksi, johon ulkopuolisilla ei ollut pääsyä. Pettymyksen aalto pyyhkäisi Märthan yli, ja kesti pitkään ennen kuin hän oli koonnut itsensä niin että saattoi lähteä pois ovelta. Hän ei kuitenkaan antanut periksi vaan painoi hississä alinta nappia. Ehkäpä kellarista löytyisi jonkinlainen ruokavarasto tai kylmäkomero. Kun hissin ovet avautuivat, hän ihmetteli ensin missä hän oli, mutta kaukana käytävän päässä olevan oven lasi-ikkunasta kajasti himmeää valoa. Ovi oli lukossa mutta suostui avautumaan yleisavaimella. Märtha työnsi sen auki varovasti, ja häntä vasten tulvahti kylmää ja raikasta talvi-ilmaa. Ihanaa, täältähän pääsi ulos! Kylmyys kirkasti hänen ajatuksensa, ja hän muisti lapsuudenkotinsa avaimen. Se näytti samalta kuin palvelutalon yleisavain, se oli samalla tavalla päästään kolmion muotoinen. Jos hän vaihtaisi avaimet, kukaan ei varmasti huomaisi mitään. Hän sulki oven, napsautti katkaisimesta valot päälle ja jatkoi matkaansa seuraavaan käytävään. Yhdessä ovessa luki KUNTOSALI – VAIN HENKILÖKUNNALLE. Märtha avasi oven ja kurkisti sisään. Huoneessa ei ollut lainkaan ikkunoita, ja kesti hetken ennen kuin hän löysi katkaisimen. Loisteputket räpsähtivät palamaan, ja hän näki hyppynaruja, käsipainoja ja kuntopyöriä. Seinien vierustoilla oli penkkejä ja kävelymattoja ja omituisen näköisiä laitteita, joiden nimiä hän ei tiennyt. Timantti Oy oli siis leikannut varoja vanhusten terveydenhoidosta, mutta henkilökunnalla oli oma kuntosali! He olivat yrittäneet kysellä, voisivatko he saada liikuntatilat 33

takaisin käyttöönsä, mutta palvelutalon johtokunta oli vastannut aina kieltävästi. Märthan olisi tehnyt mieli potkaista ovi rikki (mikä ei suinkaan ollut helppoa hänen ikäiselleen naisihmiselle), mutta sen sijaan hän päästi suustaan kaikki tietämänsä kirosanat, köyristi selkäänsä kuin kissa ja pui nyrkkiään. ”Me näytämme teille vielä, senkin siat, odottakaa vain!” Toimistoon palattuaan hän työnsi lapsuudenkotinsa avaimen oven alle ja kiskoi ovea. Sitten hän ripusti vääntyneen avaimen kaappiin. Nyt kukaan ei epäilisi mitään huomatessaan, ettei avain sopinut lukkoon. Sen jälkeen hän piilotti yleisavaimen rintaliiveihinsä, meni sänkyyn ja veti peiton ylös leukaan asti. Kapinan ensimmäinen tavoite oli vapaa liikkuvuus. Se oli nyt saavutettu. Hän ummisti silmänsä, vaipui hymy huulillaan uneen ja näki unta vanhuksista jotka ryöstivät pankin ja joita juhlittiin vankilassa sankareina.

5 Märthan ja Neron tulevaisuudensuunnitelmat äityivät yhä villimmiksi. Visiot uudenlaisesta elämästä olivat saaneet heidät piristymään, ja tuntematon houkutteli. Samaan aikaan säästötoimenpiteet jatkuivat palvelutalossa. Iltapäiväkahvin kanssa ei saanut enää pullaa, ja kahvinjuonti rajoitettiin kolmeen kupilliseen päivässä. Kun vanhukset olivat aikeissa ryhtyä koristelemaan joulukuusta, edessä oli uusi järkytys. Säästöt olivat iskeneet myös joulukoristeisiin. ”Lyödäänkö vetoa, että vankiloissa on koristellut joulukuuset”, Märtha sanoi. ”Eikä siinä vielä kaikki. Vangit päästetään lomalle katsomaan joulukatua”, Nero sanoi ja nousi. Hetken päästä hän tuli takaisin mukanaan ilmastointiteipistä askarreltu tähti. ”Tämä vetää vertoja mille tahansa joulutähdelle”, hän sanoi, kietaisi tueksi muutaman piipunrassin ja kiinnitti tähden kuusen latvaan. Kaikki taputtivat käsiään, ja Märtha hymyili. Nero oli yli kahdeksankymmentävuotias mutta mieleltään yhä pikkupoika. ”Eivät kai latvatähdet voi olla kovin kalliita?” sanoi Anna-Greta. ”Pihit ihmiset eivät sallisi kenellekään mitään ylimääräistä. He vain säästävät. Meidän olomme täällä eivät parane, päinvastoin. Kävin Neron kanssa eilen johtokunnan puheilla ja me esitimme useita parannusehdotuksia, mutta niistä ei välitetty vähääkään. Jos me haluamme saada jotain aikaan, meidän on toimittava itse”, Märtha sanoi ja pomppasi pystyyn niin äkisti että tuoli kaatui. ”Me olemme Neron kanssa päättäneet, että muutoksia on tultava. 35

Haluatteko te olla mukana?” (Märtha puhui tahallaan muutoksista eikä kapinasta. Hän ei halunnut säikäyttää ketään.) ”Totta kai”, Nero sanoi ja nousi tuolistaan. ”Niin, emmekö voisi vaikka kokoontua sinun huoneeseesi pienelle lakkaliköörihömpsylle?” Stina ehdotti. Hänellä oli hieman flunssainen olo, ja hänen teki mieli jotain hyvää. ”Lakkalikööriä? No, alkoholia se on sekin”, Harava mutisi. Hetkeä myöhemmin viisikko siirtyi Märthan huoneeseen ja istuutui sohvalle, kaikki paitsi Harava, joka valitsi istuimekseen nojatuolin. Hän oli edellisenä päivänä istunut Märthan keskeneräisen neulontatyön päälle eikä halunnut kokea samaa uudestaan. Kun Märtha oli ottanut likööripullon esiin ja täyttänyt lasit, keskustelu lähti käyntiin. Äänet kovenivat vähitellen, kunnes Märthan oli lopulta kopautettava kävelykepillä sohvapöytää. ”Kuunnelkaa. Toiveet eivät toteudu pelkästään sillä että ne sanotaan ääneen, niiden eteen on tehtävä töitä”, hän sanoi. ”Ja jotta me jaksamme tehdä töitä, meidän on kohotettava kuntoamme treenaamalla. Tässä on avain henkilökunnan kuntosalille. Aletaan käydä siellä salaa iltaisin.” Märtha esitteli ylpeänä yleisavainta. ”Ei kai niin voi tehdä?” sanoi Stina, joka mieluummin laihdutti kuin harrasti liikuntaa. ”Me jäämme kiinni.” ”Jos me siivoamme jälkemme, kukaan ei huomaa että olemme käyneet siellä”, Märtha sanoi. ”Sanoit samaa keittiöstäkin. Kynteni katkeavat heti.” ”Ja minä kun luulin että vanhainkodissa saa ottaa rauhallisesti”, Harava huokaisi. Märtha ei kuunnellut vastalauseita vaan vilkaisi Neroa nopeasti. ”Muutaman viikon harjoittelun jälkeen me jaksamme mitä tahansa ja tulemme paljon paremmalle tuulelle”, hän puolittain valehteli. Sillä vielä hän ei voinut paljastaa, mitä hän tarkoitti oikeasti: rikosten tekeminen vaatii voimia. Nyt hän oli nimittäin tehnyt päätöksensä ja tiesi mitä halusi. Edellisenä päivänä hän oli torkahtanut 36

tv:n ääreen, ja kun hän oli avannut silmänsä, tv:stä oli tullut vankilasta kertova dokumentti. Se oli saanut hänet virkistymään välittömästi, hän oli napannut kaukosäätimen käteensä ja pannut nauhoituksen päälle. Yhä kasvavan hämmästyksen vallassa hän oli seurannut toimittajan käyntiä työpajalla ja pesutuvassa ja nähnyt kuinka vangit esittelivät huoneitaan. Ruokalassa vangit olivat saaneet valita mieleisensä kala-, liha- ja kasvisvaihtoehdoista, ja tarjolla oli ollut jopa ranskalaisia. Jokaiseen ateriavaihtoehtoon kuului lisukkeeksi erilaisia salaatteja ja hedelmiä. Ohjelman loputtua Märtha oli kiiruhtanut Neron huoneeseen. He olivat katsoneet nauhoituksen yhdessä, ja vaikka kello oli paljon, he olivat jutelleet puoleenyöhön saakka. Märtha korotti ääntään. ”Me haluamme että olot parantuvat, vai mitä? Siinä tapauksessa meidän täytyy treenata. Asioita on lykätty jo ihan tarpeeksi.” Märtha tiesi kuinka tärkeää kunnon ylläpitäminen oli. Kun heidän perheensä oli 50-luvulla muuttanut Tukholmaan, hän oli liittynyt voimisteluseuraan. Vuosien ajan hän oli harjoitellut kestävyyttä, koordinaatiota, nopeutta ja voimaa – vaikka hän ei ollut koskaan onnistunutkaan näyttämään yhtä viettelevän naiselliselta kuin julisteissa esiintyvät tytöt. Jossain vaiheessa hän oli laiskistunut ja hänen painonsa oli lähtenyt nousuun, ja siitä huolimatta että hän koetti vähän väliä laihduttaa, hän ei onnistunut pääsemään eroon ylimääräisistä kiloista. Kenties asialle voisi tehdä jotain nyt. ”Treenata! Mikä orjapiiskuri sinäkin olet?” Harava puuskahti ja kumosi lakkaliköörin kurkkuunsa yhdellä kulauksella. Häntä alkoi yskittää, ja hän mulkoili vihaisesti Märthaa. Mutta iso ja roteva nainen vain hymyili näyttäen niin ystävälliseltä ja sydämelliseltä, että Harava nolostui. Ei Märtha mikään orjapiiskuri ollut, hän vain ajatteli heidän parastaan. Ja Harava oli varma, että Märtha käytti vyölaukkua olkalaukun sijaan yhdestä ainoasta syystä: jotta voisi pitää kädet vapaina ja sännätä apuun heti kun tarvittiin. 37

”Nyt kuuntelette. Minä olen sitä mieltä, että annetaan Märthalle mahdollisuus”, Nero puuttui keskusteluun, sillä vaikka fyysinen harjoittelu ei innostanut häntäkään, hän tiesi että he eivät suoriutuisi kovin monen metrin päähän palvelutalon ulko-ovesta ilman sitä. Märtha loi häneen kiitollisen katseen. ”Mihin, mitä meistä on tarkoitus tulla?” kysyivät Stina ja Harava yhteen ääneen. ”Maailman hankalimpia vanhuksia”, Märtha vastasi. Sana kapina sai edelleen odottaa.