Kolmasaani blädderex by Schildts & Söderströms

KOLMAS ÄÄNI

CILLA & ROLF

BÖRJLIND KOLMAS ÄÄNI SUOMENTANUT

SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS

© Cilla and Rolf Börjlind 2013 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Den tredje rösten (Norstedts) Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Schildts & Söderströms www.sets.fi ISBN 978-951-52-3424-7 Painopaikka: Bookwell Oy, Juva 2014

Jos sulkee silmänsä uudelleen suljettujen luomien takana, niin kivetkin heräävät henkiin. Peter Handke

inä seison katon reunalla avojaloin, yhdeksän kerrosta alempana näkyy harmaa katu. Se on autio, kaupunki nukkuu. On tyyntä. Otan pari askelta reunalla ja levitän kädet, niin pysyy paremmin tasapainossa. Lintu liitelee taivaalta ja laskeutuu jonkin matkan päähän, se taitaa olla naakka. Se katselee hiljaisten talojen yli. Silläkin on siivet. Minulla on valkoiset, sillä mustat. Pian sarastaa. Lähestyn naakkaa varovasti, etten pelästytä sitä. Haluan, että se ymmärtää miksi olen täällä. Tähän aikaan. Haluan selittää. Poistuin ruumiistani viime yönä jo ennen kuin kuolin, kuiskaan naakalle. Leijuin ruumiini yläpuolella, kun hän alkoi pahoinpidellä minua, näin kaiken ylhäältäpäin. Näin kuinka hihnat upposivat kaulaani, ne oli kiristetty aivan liian tiukalle. Ymmärsin että olin kuristumassa. Siksi huusin niin hirvittävästi, teki kipeää, en ollut koskaan ennen huutanut niin. Luultavasti hän rupesi siksi lyömään, hän löi uudestaan ja uudestaan, painava tuhkakuppi murskasi ohimoni. Näytti kauhealta. Nyt tunnen tuulen. Leppeä tuulahdus käy mereltä, naakka killittää minua toisella silmällä. Kaukana on jättimäinen kultainen madonna. Se seisoo korkeimmalla kukkulalla kasvot minuun päin. Näkikö sekin mitä illalla tapahtui? Oliko sekin huoneessa? Miksei se auttanut minua? Katson naakkaa taas. Ennen kuin kuolin olin sokea, kuiskaan, siksi viime yö oli niin inhottava. Emme olleet kahdestaan huoneessa, hän ja minä, kuulin että siellä oli myös muita. Pelkäsin sitä mitä en nähnyt, miehiä jotka puhuivat 7

vierasta kieltä, halusin pois. Haisi. Sitten kuolin. Silloin huoneessa olimme enää hän ja minä, hänen oli siivottava veri yksin pois. Siinä meni kauan. Naakka istuu paikallaan liikkumatta. Onko se lintuenkeli? Onko se sotkeentunut kalaverkkoon ja taittanut niskansa? Jäänyt rekan alle? Nyt kuuluu ääniä alhaalta kadulta, joku on herännyt, palavien jätteiden lemu leviää tänne saakka. Pian talojen välissä kuhisee ihmisiä. Pitää kiiruhtaa. Hän kantoi minut ulos pimeässä, kuiskaan naakalle, eikä kukaan nähnyt. Leijuin yläpuolella. Hän nosti minut auton takaluukkuun ja taivutti hoikat jalkani koukkuun, kiireesti. Ajoimme kallioiselle rannalle. Hän nosti alastoman ruumiini auton viereen soralle, halusin kurottua silittämään poskeani. Näytin niin häväistyltä. Hän kiskoi minut käsivarsista syvälle puiden ja kallioiden lomaan ja paloitteli minut. Ensin hän irrotti pään. Mietin miltä hänestä tuntui, hän viilsi nopeasti suurella veitsellä. Hän hautasi osani kuuteen paikkaan kauas toisistaan, jottei niitä löydettäisi. Kun hän ajoi pois, lensin tänne. Katolle. Nyt olen selittänyt. Kaukana pohjoisen puolella ensimmäiset auringonsäteet liukuvat vuorenharjan yli, kaste kimmeltää katoilla, yksinäinen kalastusvene lähestyy satamaa. Tulee kaunis päivä. Naakka heittäytyy tuuleen siivet levällään, minä nojaudun eteenpäin ja seuraan sitä. Joku löytää minut kyllä. Tiedän sen.

”

inut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.” Olivia kiusasi itseään vuorokaudet läpeensä. Mustat, hirveät ajatukset täyttivät yöt, päivisin hän karttoi ihmisiä. Sitä jatkui kauan. Sitä jatkui kunnes hän muuttui apaattiseksi. Kunnes hän ei enää kyennyt kiusaamaan itseään. Eräänä aamuna eloonjäämisvietti voitti ja ajoi hänet takaisin maailmaan. Silloin hän teki ratkaisun. Hän kävisi poliisikorkeakoulun viimeisen lukukauden, suorittaisi kokelasjakson ja valmistuisi poliisiksi. Sitten hän lähtisi ulkomaille. Hän ei hakisi virkaa. Hän katoaisi kauas ja koettaisi löytää sen, joka oli ollut ennen kuin hänestä tuli murhattujen vanhempien tytär. Jos se olisi mahdollista. Hän toteutti suunnitelmansa, lainasi rahaa sukulaiseltaan ja matkusti heinäkuussa. Yksin. Ensin hän lensi murhatun äitinsä synnyinmaahan Meksikoon, vieraisiin paikkoihin, joissa oli vieraita ihmisiä ja joissa puhuttiin vierasta kieltä. Hänellä oli vain vähän matkatavaroita – ruskea rinkka ja kartta – ei suunnitelmaa eikä määränpäätä. Kaikki paikat olivat uusia, hän ei ollut kukaan. Hän saattoi työstää ajatuksiaan omassa tahdissaan. Kukaan ei nähnyt kun hän itki, kukaan ei tiennyt miksi hän saattoi äkkiä vajota veden äärelle ja antaa pitkän mustan tukkansa huljua virrassa. Hän oli omissa maailmoissaan. 9

Ennen matkaa hän oli epämääräisesti suunnitellut etsivänsä äitinsä juuret ja ehkä tapaavansa joitain sukulaisiaan, mutta pian hänelle selvisi, ettei se onnistuisi hänen vähäisillä tiedoillaan. Niinpä hän nousi bussiin milloin missäkin pikkukaupungissa ja jäi pois kyydistä vielä pienemmässä. Runsaat kolme kuukautta myöhemmin hän saapui Cuatrociénegasiin. Hän kirjoittautui pikkukaupungin laidalle Xipe Tóteciin, nyljetyn jumalan hotelliin. Illan hämyssä hän käveli avojaloin kauniille keskustorille. Oli hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä, hän halusi olla ihmisten joukossa. Plataanipuista riippui värillisiä lyhtyjä. Jokaisen puun alla seisoskeli nuoria pienissä ryhmissä: tyttöjä värikkäissä hameissa, poikia haarat pullottaen nenäliinoista. Nauru raikui. Baarien musiikki soljui torilla yhteen, aasit seisoivat liikkumatta suihkulähteen luona, ilmassa leijui monia erikoisia tuoksuja. Olivia istui penkillä kuin vieras ja tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Tunnin päästä hän käveli takaisin hotelliin. Ilta oli yhä lämmin hänen istuutuessaan puuterassille, jolta avautuivat näkymät laajalle Chihuahuan aavikolle. Kaskaiden siritys sekoittui kaukaiseen kavionkapseeseen. Hän oli juhlinut juuri merkkipäiväänsä juomalla kylmän kaljan ja pohti, ottaisiko toisen. Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran: hän tunsi kovaa maata jalkojensa alla. Minä vaihdan sukunimeä, hän ajatteli. Minähän olen puoliksi meksikolainen. Otan äidin sukunimen. Hänen nimensä oli Adelita Rivera. Vaihdan sukunimeni Rönningistä Riveraksi. Olivia Rivera. Hän katseli edessä levittäytyvälle aavikolle. Niin tietysti, hän ajatteli, sillä lailla minun on aloitettava alusta. Äkkiä se oli päivänselvää. Hän kääntyi ja näytti tyhjää olutpulloaan sisälle baariin päin. Pian hän saisi toisen. Sen hän joisi Olivia Riverana. 10

Hän tähyili taas aavikolle. Leppeä tuuli puhalsi kuivaa risupalloa kuumuudesta väreilevän maan yli, mustanvihreä lisko vilisti kolmihaaraista piikikästä saguarokaktusta ylös, pari petolintua liisi äänettömästi kohti liekehtivää horisonttia. Äkkiä hän hymyili leveästi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen syyskesän hän oli melkein onnellinen. Niin yksinkertaista se oli. Sinä yönä hän nukahti nuoren Ramón-baarimikon sänkyyn. Ramón oli tiedustellut lievästi sammaltaen mutta hyvin kohteliaasti, halusiko hän rakastella. Nyt hän saattoi lähteä Meksikosta. Matka oli auttanut häntä tekemään tarpeellisen päätöksen. Hänen seuraava määränpäänsä oli Costa Rica ja Mal Paísin kylä, jossa hänen biologinen isänsä oli asunut. Isä oli elänyt siellä nimellä Dan Nilsson, mutta todellisuudessa hänen nimensä oli ollut Nils Wendt. Isä oli viettänyt kaksoiselämää. Matkalla Mal Paísiin Olivia päätti useita asioita uudesta nimestään kumpuavalla ihmeellisellä voimalla. Ensinnäkin hän panisi poliisinuransa toistaiseksi jäihin ja rupeaisi opiskelemaan taidehistoriaa. Adelita oli ollut taiteilija, hän oli kutonut kauniita kankaita. Taiteen kautta he ehkä voisivat kohdata toisensa. Toinen ja ratkaisevampi päätös liittyi hänen elämänasenteeseensa: siitä lähtien, kun hän palaisi Ruotsiin, hän kulkisi omaa tietään. Hän oli joutunut pettymään ihmisiin, joihin luotti. Hän oli ollut naiivi ja sinisilmäinen, ja hänen sydämensä oli särkynyt. Hän ei panisi enää itseään alttiiksi. Tästä lähtien hän luottaisi vain yhteen ihmiseen. Olivia Riveraan. Eräänä iltapäivänä hän nousi merestä Nicoyan niemimaalla Costa Ricassa. Pitkät tummat hiukset valuivat pavunruskealle vartalolle, hän oli viettänyt neljä kuukautta tropiikin auringossa. Hän kahlasi autiolle 11

rannalle ja kietoi pyyhkeen hartioilleen, vihreä kookospähkinä kieri edestakaisin vesirajassa, hän kääntyi merelle päin ja tiesi, että hänen olisi tehtävä se vielä kerran. Juuri täällä, juuri nyt. ”Minut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.” Kuva kohosi taas hänen mieleensä. Ranta, nainen, kuu, murha. Hänen äitinsä oli haudattu kaulaa myöten hiekkaan rannalla Nordkosterissa, oli tullut tulvavuoksi ja äiti oli hukkunut. Se tapahtui ennen kuin minä synnyin, Olivia ajatteli. Äitini kuoli ennen kuin minä synnyin. Hän ei ehtinyt nähdä minua. Nyt Olivia seisoi aivan toisella rannalla ja yritti hyväksyä ajatuksen, jota oli paljon vaikeampi hyväksyä kuin ymmärtää. Hän yritti hyväksyä, ettei hän ollut milloinkaan asunut äitinsä katseessa. Hän oli syntynyt ilman että hänet oli nähty. Hän katseli ulappaa edessään, valtameri jatkui leimuavaan oranssinpunaiseen horisonttiin saakka. Alkoi hämärtää. Lempeät mainingit vierivät rantaan, pehmeät lämpöiset aallot loiskuivat hänen jaloilleen, kaukana joukko tummia päitä keikkui laineilla. Hän puki ohuen valkoisen mekon ylleen ja lähti kävelemään. Pienet harmaanvalkeat ravut vilahtelivat hiekkakoloihin hänen kulkiessaan ohi, vesi pyyhki pois jalanjäljet hänen takaansa. Hän oli vaeltanut verkkaisesti rannalla melkein tunnin, Santa Teresasta Mal Paísin kallioille asti. Hän oli tiennyt, että näin kävisi, että kuvat ja ajatukset nousisivat pintaan. Juuri täällä, juuri nyt. Se oli koko kävelyretken tarkoitus. Hän halusi sukeltaa tuskaansa viimeisen kerran ollakseen valmis. Kohta hän tapaisi miehen, joka johdattaisi hänet vielä lähemmäs hänen arvoituksellista menneisyyttään.

Mies istui pitkällä puunrungolla lähellä vesirajaa. Koko ikänsä, seitsemänkymmentäneljä vuotta, hän oli asunut täällä. Nuorempana hänellä oli ollut baari Santa Teresassa, nyt hän enimmäkseen istui eriskummallisen talonsa kuistilla ja litki rommia. Mutta hän oli hyväksynyt kohtalonsa. Rakkaan poikaystävänsä kuoltua jokunen vuosi aiemmin hän oli kadottanut elämänhalunsa, jäljellä ei enää ollut juuri mitään. Ja sekin vähä loppuisi aikanaan. Mutta hän ei valittanut. Olihan hänellä viina ja menneisyys. Paljon ihmisiä oli tullut ja mennyt, osa oli säilynyt muistoissa. Kaksi heistä olivat Adelita Rivera ja Dan Nilsson. Nyt hän tapaisi heidän tyttärensä. Tyttären, jota kumpikaan heistä ei ollut nähnyt. Rommipaukku olisi ollut poikaa. Olivia näki miehen jo kaukaa. Hän tiesi suunnilleen minkä näköinen tämä oli, Abbas el Fassi oli kertonut. Mutta vuorenvarma hän ei tietenkään voinut olla. Hän seisahtui vähän matkan päähän ja odotti, että mies nostaisi katseensa. Mies ei nostanut. ”Rodrigues Bosques?” ”Bosques Rodrigues. Bosques on etunimi. Olivia?” ”Minä olen.” Nyt Bosques kohotti päätään. Kun hänen vanhojen kapeiden silmiensä katse ehti Olivian kasvoihin, hän hätkähti. Ei rajusti, mutta niin että Olivian mieleen nousi selvä kuva: kun Nils Wendt oli nähnyt hänet Nordkosterin vuokramökin ovella edellisvuonna, mies oli reagoinut aivan samoin, vaikkei ollut tiennyt kuka hän oli. Että hän oli Nils Wendtin ja Adelita Riveran tytär. Eikä Olivialla ollut puolestaan ollut aavistustakaan ovella seisovan miehen henkilöllisyydestä. He olivat eronneet, ja silloin Olivia oli nähnyt isänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. ”Sinä olet ilmetty Adelita”, Bosques sanoi käheästi. ”Olen hänen tyttärensä.” 13

”Istu.” Olivia istuutui puunrungolle turvallisen välimatkan päähän Bosquesista. Mies pani sen merkille. ”Olet hyvin kaunis”, sanoi Bosques. ”Niin kuin Adelita.” ”Sinä tunsit äidin.” ”Ja isäsi. Ison ruotsalaisen.” ”Kutsuttiinko häntä sillä nimellä?” ”Minä kutsuin. Ja nyt molemmat ovat kuolleet.” ”Niin. Kirjoitit, että sinulla on valokuva äidistä.” ”Minulla on valokuva ja vähän muutakin.” Olivia oli saanut Abbas el Fassilta Bosquesin sähköpostiosoitteen. Jossainpäin Meksikoa hän oli mennyt nettikahvilaan ja lähettänyt Bosquesille meilin. Hän oli selittänyt, kuka hän oli ja että hän aikoi tulla Costa Ricaan ja halusi tavata miehen. Bosques oli vastannut saman tien, siitä oli valovuosia kun hän oli viimeksi saanut yksityisen sähköpostiin, ja kertonut, että hänen hallussaan oli Olivian vanhempien omaisuutta. Nyt Bosques otti puunrungolta pienen, pitkulaisen punakeltaisen metallilaatikon, jossa oli alun perin ollut hienoja kuubalaisia sikareita, avasi sen ja poimi valokuvan. Hänen kätensä vapisi aavistuksen verran. ”Tässä on sinun äitisi. Adelita Rivera.” Olivia nojautui lähemmäs ja otti kuvan. Siitä leyhähti hienoinen sikarintuoksu. Kuva oli värillinen. Olivia oli nähnyt kuvan äidistään kerran aiemmin, Adelita oli ollut Abbasin Santa Teresasta edellisvuonna tuomassa kuvassa, mutta tämä kuva oli paljon terävämpi ja kauniimpi. Olivia katsoi äitiään ja näki, että tämän toinen silmä karsasti vähän. Kuten hänellä itselläänkin. ”Adelita oli saanut nimen meksikolaisen vapaustaistelijattaren mukaan”, Bosques kertoi. ”Adela Velarden. Hän oli sotilas, hän osallistui Meksikon vallankumoukseen. Nimestä tuli vahvojen, rohkeiden naisten symboli. Hänestä kirjoitettiin laulukin, La Adelita.” 14

Bosques alkoi hyräillä pehmeällä melodisella espanjallaan laulua vahvasta ja rohkeasta naisesta, johon kaikki kapinalliset rakastuivat. Olivia katsoi Bosquesia ja äitinsä kuvaa, ja vanhuksen vapiseva ääni meni suoraan hänen sydämeensä. Olivia kohotti katseensa ja tuijotti merelle, koko tilanne oli mieletön ja taianomainen, niin kaukana tukholmalaisen poliisikokelaan arjesta kuin vain voi olla. Bosques vaikeni ja laski katseensa rantahiekkaan. Olivia katsoi vanhusta ja ymmärsi, että tämäkin suri. Hänen äitinsä ja isänsä olivat olleet Bosquesin läheisiä ystäviä. Hän siirtyi lähemmäksi, melkein miehen viereen ja tarttui varovasti tämän käteen. Bosques salli sen ja kakaisi kurkkuaan. ”Äitisi oli lahjakas taiteilija.” ”Abbas kertoi. Hän pyysi kertomaan terveisiä.” ”Hän on melkoinen veitsitaituri.” ”Niinpä.” ”Kävelläänkö isäsi talolle?” ”Kohta.” Olivia kääntyi taas merelle päin. Jättiläisaalto vyöryi kohti rantaa. Laineilla keikkuneet tummat päät kohosivat valkoisille surffilaudoille, hahmot nousivat kyyryssä aallolle ja kiisivät huimaa vauhtia poispäin palavasta horisontista. Olivia nousi seisomaan.

andra Sahlmann oli hyvällä tuulella. Hän huristeli uudella valkoisella skootterillaan marraskuun pimeydessä ja rankkasateessa, ja hänen sisimpänsä kupli ilosta. Hilpeät ajatukset tanssivat päässä, niin paljon kaikkea kivaa tapahtui juuri nyt. Lentopallovalmentaja oli sanonut, että hän saisi pelata ykkösjoukkueessa ensi kaudella, ja hän oli saanut kympin uskonnonkokeista – se oli ylläri, hän ei ollut mielestään osannut kovin hyvin. Hän pöristeli kovaa vauhtia golfkentän laitaa kohti omakotialuetta ja lisäsi vielä kaasua. Äkkiä skootteri sammui. Hän yritti startata monta kertaa ja tajusi sitten, että bensa oli loppu. Hän pysäytti tien reunaan ja nousi satulasta. Matkaa ei ollut enää pitkälti, vain parisataa metriä, mutta tässä koiranilmassa ei olisi mukava taluttaa skootteria. Siksi hän otti kännykän taskusta ja soitti isälleen. Isä voisi tulla häntä vastaan ja ottaa sateenvarjon mukaan. Isä ei vastannut. Isä pani usein kännykän äänettömälle katsoessaan telkkaria, niin oli kuulemma helpompi keskittyä. Tai isä oli kaupassa eikä kuullut, että puhelin soi. Palkkioksi kokeiden kympistä isä oli luvannut laittaa tacoja, Sandran mieliruokaa. Sandran oli siis selvittävä yksin. Jätän skootterin tänne, niin isä ja minä voidaan hakea se myöhemmin, hän päätti, panen sen lukkoon ja jätän sen tänne. Hän työnsi skootterin puun alle ja lukitsi sen. Kypärä sai jäädä päähän. Hän yritti soittaa taas, ehkä isä oli pannut kännykän pois äänettömältä? Tai tullut kotiin? Ei ollut. Sandra lähti kävelemään. 16

Onneksi valo paloi jalankulkutunnelissa, sen näki jo kaukaa. Joskus lamppu oli rikki. Ei niin että hän olisi pelännyt pimeää, mutta jos joku tuli vastaan kun valo ei palanut, silloin ei nähnyt kuka se oli eikä se tuntunut mukavalta. Nyt hän oli melkein tunnelin suulla ja huomasi, että toisesta suunnasta tuli mies. Vieras mies. Hän tunsi useimmat naapurit, eikä tuo mies asunut täällä. Hän tihensi askeliaan heidän kohdatessaan, juoksi tunnelista ulos ja katsoi taakseen. Mies oli kadonnut. Juoksiko mieskin pois tunnelista? Ihan sama. Nyt hän vain ylittäisi kävelytien ja oikaisisi metsikön läpi, ja sitten hän olisi jo melkein kotona. Raaka tuuli kieputti sateen kastelemia lehtiä, ja sumu verhosi edessä häämöttävän metsikön. Mutta metsikkö tuntui turvalliselta, vaikka oli pimeä ilta. Hän oli saapunut melkein sen laitaan, kun muisti laukkunsa. Kotiavain oli laukussa, laukku skootterin takaboksissa. Jos isä olisi kaupassa, Sandra ei pääsisi sisään. Hän pyörähti ympäri ja lähti hölkyttämään takaisin. Mieliala oli vajonnut huomattavasti. Kaiken kukkuraksi tunnelin valo oli sammunut. Mutta häntä harmitti niin, että hän vain säntäsi tunnelin läpi skootterille, kiskaisi boksinkannen auki, otti laukun ja lähti kävelemään sateessa takaisin. Nähdessään taas pimeän tunnelin hän totesi ettei ollut saanut silmiinsä vilaustakaan äskeisestä miehestä. Minne mies oli mennyt? Sandra pysähtyi ennen tunnelia ja yritti tähyillä sen läpi. Se ei ollut pitkä, eikä siellä näkynyt ketään. Hän veti syvään henkeä ja ampaisi tunneliin. Tyhmää, hän ajatteli tullessaan taas ulos. Mitä minä oikein pelkään? Kaukana loistivat naapurin valot. Jostain syystä siitä tuli äkkiä turvallinen tunne. Tuolla oli ihmisiä. Sandra oikaisi märän nurmikon poikki, lähestyi taas metsikköä ja tsemppasi itseään. Enää 17

vähän matkaa, sitten he hakisivat isän kanssa skootterin ja söisivät tacoja. Nyt hän oli metsikössä. Kengät lätisivät märissä lehdissä. Metsikön läpi meni pieni polku, hän oli kulkenut sitä lukemattomia kertoja. Se päättyi lähelle heidän talonsa pensasaitaa. Sitä kävellessään hän kuuli äänen, kuin oksa olisi katkennut hänen takanaan. Hän kääntyi mutta ei nähnyt kypärän vuoksi kunnolla ympärilleen. Mikä ääni se oli? Hän tähysi puiden lomaan: tummia runkoja ja sateesta raskaita oksia kaikkialla. Peura? Lähiössä? Hän kääntyi taas ja rupesi kävelemään rivakammin. Vaikka hän tunsi polun, hän törmäsi puunrunkoon. Hän horjahti ja kiskoi kypärän päästään. Silloin kuului taas ääni. Nyt paljon lähempää. Metsikössä oli joku! Hän heitti kypärän pois ja ryntäsi juoksuun, enää ei ollut pitkä matka ennen kuin metsikkö loppuisi ja hän olisi aidan luona. Silloin hän olisi turvassa. Vaikkakaan ei ennen porttia. Vanha valkopyökkiaita oli tiivis, hänen olisi kierrettävä se päästäkseen portille. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi ja kaatui äkkiä pitkin pituuttaan. Hän oli kompastunut viimevuotiseen kompostimultaan, jota oli kasassa aidan vieressä. Hän makasi hetken liikkumatta kasvot märkään liejuun painuneina, uskaltamatta katsoa taakseen. Kyyneleet nousivat silmiin. ”Isä! ISÄ!” Hän kiljui täyttä kurkkua. Jos isä olisi kotona, hän ehkä kuulisi. Sandrahan oli vain aidan takana! Hän työnsi itsensä käsivarsillaan liejusta ylös ja alkoi taas juosta kohti porttia. Se oli auki. Hän säntäsi siitä sisään, kauemmas pensasaidasta ja kohti ovea, veti laukun eteensä ja yritti avata vetoketjun. Se oli juuttunut. Viimein hän sai sen auki, löysi 18

avaimen, työnsi sen lukkoon, kiersi avainta, tempaisi oven auki, ryntäsi sisään ja sulki oven, kiersi avainta lukossa kaksi kertaa, huokaisi helpotuksesta ja kääntyi. Viiden metrin päässä isä roikkui sinisestä hinausköydestä olohuoneen katossa. Kieli oli työntynyt ulos suusta, avoimet silmät tuijottivat Sandraa.

* Illallinen oli ollut suurenmoinen madeiralla terästetystä suppilovahverokeitosta ja vasikanfileestä herkulliseen pannacottaan asti. ”Oletko tehnyt pannacottan itse?” ”Se on ihan helppoa.” Oliviaa hymyilytti. Ruoanlaitto oli helppoa hänen adoptioäidilleen Maria Rönningille, espanjalaissyntyiselle juristille, jolla oli pitkä tumma tukka. He istuivat Marian keittiönpöydän ääressä rivitalossa Rotebrossa. Maria oli hakenut Olivian Arlandasta ja vaatinut saada tarjota illallisen. Olivia oli ollut helppo taivutella. Monituntinen lento Atlantin yli, mauton ruoka, kuivat keksit ja laiha kahvi olivat saaneet hänet suostumaan tarjoukseen, vaikka hän oli aikonut mennä suoraan kotiinsa Söderin kaksioon nukkumaan univelan pois ja kokoamaan itsensä ennen kuin kertoisi erinäiset ikävät uutiset Marialle. Sopivalla hetkellä. Illallinen Marian keittiössä, hyvä viini ja matkaväsymys voisivat irrottaa hänen kielenkantimensa, eikä hän halunnut sitä. Mutta nyt hän ei menisikään Söderiin. Siksi hän oli päättänyt pudottaa useimmat pommit jo autossa matkalla Arlandasta. ”Vaihtaa nimeä?” Maria sanoi ajaessaan. ”Niin. Riveraksi.” ”Milloin sinä sen päätit?” ”Meksikossa.” ”Olivia Rivera?” 19

”Niin.” ”Kaunis nimi.” Maria piti katseensa tiessä. Olivia tarkasteli adoptioäitiään sivusta. Tarkoittiko Maria mitä sanoi? Tarkoittiko hän, että nimi oli kaunis yleisesti ottaen, vai mitä? ”Se sopii sinulle”, Maria jatkoi. Olivia oli ymmällään. Hän oli odottanut toisenlaista reaktiota ja valmistautunut perustelemaan julmasti, miksi halusi ottaa kuolleen äitinsä nimen. ”Se sopii sinulle.” Mitä siihen pitäisi vastata? ”Kiitos. Olen myös päättänyt, etten hae poliisin töitä. En ainakaan nyt heti.” ”Hyvä.” ”Hyvä?” ”Miksi ryhtyisit poliisiksi? Ei se ole sinua varten, sitähän minä olen sanonut koko ajan.” Se oli totta. Maria ei ollut koskaan pitänyt ajatuksesta, että Oliviasta tulisi poliisi. Hän oli tukenut Oliviaa muttei järin innokkaasti. Siitä huolimatta Olivia oli vähällä kimmastua. Miksi hän ei saisi ruveta poliisiksi? Vaikka eihän hän edes halunnut sitä enää. Äkkiä hänelle tuli epävarma olo. Maria oli sivuuttanut hänen kaksi tärkeintä päätöstään kuin ne olisivat merkityksettömiä. Tai eivät ainakaan niin mullistavia kuin ne olivat hänelle itselleen. Loppumatkan Olivia kuvaili näkemiään paikkoja ja he huokailivat yhdessä, että onneksi Obama oli voittanut presidentinvaalit. ”Mitä sinä sitten aiot tehdä?” Maria kaatoi lisää viiniä ja tarkasteli Oliviaa. ”Mitä tarkoitat?” ”Jos et hae poliisin töitä.” ”Ajattelin ruveta lukemaan taidehistoriaa.” Älä vain sano että hyvä, Olivia ajatteli. 20

”Fiksua. Sehän liittyy vähän Adelitaan.” ”Niin.” Maria hymyili hienoisesti ja katsoi Oliviaa. ”Mitä nyt?” ”Olet valtavan ruskea.” ”Olen puoliksi meksikolainen.” ”Älä nyt pillastu, kulta, se oli kohteliaisuus.” ”Kiitos.” Olivian oli saatava ilmaa. Hän oli terästäytynyt tätä ensi kohtaamista varten ja tuntenut uhmakasta tarvetta provosoida Mariaa nimenmuutoksellaan ja kaikella, ja koko juttu oli valunut jollain kummallisella tavalla hiekkaan. ”Mennäänkö kävelylle?” Se oli Marian ehdotus. Sade oli lakannut. Silti Olivia sai pienoisen sokin astuessaan ulos. Hän oli oleskellut kauan tropiikissa, ja täällä lämpötila lähenteli nollaa ja puhalsi raaka marraskuinen viima. Maria oli pakottanut hänet pukemaan päälle vanhan untuvatakin ja kamalan villapipon. Hän oli siitä pian hyvin kiitollinen. He kävelivät rinnakkain kapealla kadulla, jolla Olivia oli viettänyt suuren osan lapsuudestaan. Maria osoitteli taloja ja kertoi, missä oli yhä samat asukkaat, ketkä olivat kuolleet, ketkä olivat menneet uusiin naimisiin naapurin kanssa ja niin edespäin, ja Olivia nyökkäili silloin tällöin vaikuttaakseen kiinnostuneelta. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla: hänen adoptioisässään ja Marian aviomiehessä, Arnessa, joka oli kuollut syöpään Olivian ollessa yhdeksäntoista. Hän oli palvonut Arnea. Arne oli ollut hänen tiennäyttäjänsä vaikeina teinivuosina, Arne oli ollut aina läsnä, kun hän oli tarvinnut tukea, ollut eksyksissä, halunnut kuolla tai paeta tai vain käpertyä jonkun sellaisen kainaloon, joka lohdutti huomauttelematta sitä sun tätä. 21

Maria huomautteli aina. Olivia vihasi sitä. Sitten Arne oli kuollut ja jättänyt hänelle perinnöksi raskaan surun ja valkoisen Ford Mustangin. Mustang hänellä oli yhä, mutta suru oli muuttanut muotoa. Täydellisesti. Muutos oli alkanut sinä hetkenä, jona hänelle oli selvinnyt, ettei Arne ollut hänen oikea isänsä. Arne ja Maria olivat yksissä tuumin salanneet sen häneltä. Mutta Arne oli salannut lisäksi sekä häneltä että Marialta hänen kauhean taustansa tavalla, jota hän ei ymmärtänyt eikä luultavasti tulisi koskaan ymmärtämään. Sillä kuolleilta ei voi kysyä. Niin tai näin, petos oli pudottanut palvotun adoptioisän jalustalta kaoottisten tunteiden käärmekuoppaan pitkäksi aikaa. Vähitellen Olivia oli kuitenkin alistunut tilanteeseen. Miksi tuhlata vihaa vainajaan? Ja kun aikaa oli kulunut vielä vähän, hän oli hyväksynyt tapahtuneen. Oli ollut pakko. Arne oli ollut hänelle rakas, ja hän oli ollut rakas Arnelle. Sanomattoman rakas niin kauan kuin Arne eli. Sitä ei ollut mitään syytä vetää lokaan. ”Mitä sinä mietit?” Maria kysyi. He olivat juuri kääntyneet Holmbodavägenille. ”Sitä, miten isä olisi suhtautunut uuteen nimeeni.” ”Hän olisi suhtautunut samoin kuin minä.” ”Mistä sinä sen tiedät?” ”Koska hän… Mitäs tuolla tapahtuu?” Maria pysähtyi ja osoitti sormellaan. Kadunvarren viimeisen talon luona seisoi poliisiauto ja ambulanssi. Kaksi virkapukuista poliisia astui juuri portista ulos. Maria tarttui Olivian käsivarteen. ”Tuohan on Sahlmannien talo.” ”Mitä sitten?” Olivia tunsi Sahlmannit. Hän oli ollut heidän Sandra-tyttärensä lapsenvahtina monta kertaa asuessaan vielä kotona. Kun Sandran Therese-äiti 22

oli kuollut tsunamissa kahdeksan vuotta sitten, Maria oli tukenut Bengtisää ja auttanut häntä oikeudellisissa muodollisuuksissa. ”Mitä tuolla on tapahtunut?” Maria toisti. He jatkoivat matkaa kohti ambulanssia. Olivia pani merkille, että useat naapurit seisoivat puoliksi piilossa ikkunaverhojen takana ja kurkkivat Sahlmanneille päin. Kun hän ja Maria olivat ehtineet melkein perille, hän hätkähti. Toinen Sahlmannin portilla seisovista poliiseista oli hänen hyvä tuttunsa: kurssikaveri poliisikorkeakoulusta, Ulf Molin. Sinnikkäin miehistä, jotka olivat piirittäneet häntä parin vuoden ajan. Olivia sipaisi kiireesti ruman pipon päästään. ”Hei Ulf.” Ulf Molin kääntyi. ”Olivia? Hei. Mitä sinä täällä teet?” ”Olen käymässä äidin luona, hän asuu tässä lähellä.” ”Mitä sinulle kuuluu? Oletpa sinä ruskettunut! Kuulin, että lähdit –” ”Otin aikalisän. Mitä täällä on tapahtunut? Tässä on muuten äitini, Maria.” Ulf tervehti Mariaa, Olivian mielestä vähän turhan maireasti. Eikö mies ollut vieläkään luovuttanut? ”Bengt Sahlmann ja hänen Sandra-tyttärensä ovat tuttujamme”, Maria selitti ja toisti Olivian kysymyksen: mitä oli tapahtunut? Ulf siirtyi hiukan sivummalle, ja Olivia ja Maria seurasivat häntä. Tietoisesti tai tiedostamattaan Ulf hiljensi ääntään. ”Sahlmann on tehnyt itsemurhan. Hirttäytynyt. Tytär tuli kotiin hetki sitten ja löysi hänet.” Maria ja Olivia katsoivat toisiaan. Hirttäytynyt? ”Voi tyttöparkaa!” Maria huudahti. ”Missä Sandra on nyt?” Olivia kysyi. ”Ambulanssissa. Hän on saanut rauhoittavaa lääkettä. Olemme yrittäneet kysyä, missä hänen äitinsä on, mutta hän ei vastaa.” ”Hänen äitinsä on kuollut”, Maria sanoi. ”Niinkö, no sitten minä ymmärrän.” 23

”Onko sukulaisille ilmoitettu?” ”Tädille on yritetty soittaa, mutta hän on ilmeisesti Kööpenhaminassa jossain kokouksessa. Häntä ei ole vielä tavoitettu.” ”Entä muut sukulaiset?” ”Tyttö ei ole antanut muita nimiä.” ”Saanko puhua hänen kanssaan?” Olivia kysyi. Ulf nyökkäsi, käveli ambulanssin luo ja aukaisi takaoven. Olivia astui ovelle ja kurkisti sisään. Seinustalla istui naispuolinen ensihoitaja. Vastapäisellä kapealla laverilla kyyhötti hento teinityttö savisissa vaatteissa, punainen huopa harteillaan. Vaalea tukka roikkui silmillä, ja kädet olivat nyrkissä suun edessä. Kesti kotvan ennen kuin Olivia tunnisti tytön, mutta hänelle nousi välittömästi pala kurkkuun. Hän nielaisi päättäväisesti. ”Hei Sandra, muistatko minut?” Olivia sanoi. Sandra käänsi kyyneleiset kasvonsa kohti Oliviaa. ”Olin usein sinun lapsenvahtinasi kun olit pieni. Muistatko?” Sandra tuijotti Oliviaa hetken ja nyökkäsi sitten lähes huomaamattomasti. Olivia nojautui lähemmäs. ”Kuulin juuri mitä on tapahtunut, ja –” ”En halua mennä sinne.” Sandran ääni oli ohut ja lähes kuulumaton. Hän veti huovan silmilleen ja painoi päänsä kohti rintaa. ”Ei sinun tarvitsekaan”, Olivia sanoi. ”Haluan pois.” ”Ymmärrän… Saat tulla oikein mielellään meille, jos tahdot.” ”Haluan Charlotten luo.” Sanat tulivat jostain rinnan korkeudelta. ”Kuka hän on?” ”Tätini.” ”Hän on ilmeisesti Kööpenhaminassa. Hän tulee varmasti kotiin heti kun hänet tavoitetaan, mutta siinä voi mennä huomiseen. Etkö tulisi meille?” 24

Sandra heijasi itseään. Olivia kääntyi ympäri. Ulf ja Maria seisoivat taempana. Olivia katsoi Ulfia ja kuiskasi mahdollisimman hiljaa: ”Mihin hänet viedään, ellei hän halua –” Samassa Sandra nousi laverilta. Olivia ojensi nopeasti kätensä ja auttoi työn pois ambulanssista. Maria tuli lähemmäs. ”Hei Sandra.” Maria kietoi kätensä tytön hartioille ja siirtyi kauemmaksi ambulanssista. Olivia kääntyi Ulfiin päin. ”Sopiiko että hän tulee meille?” ”Ilman muuta, toki, jos hän vain itse haluaa. Onko sinulla muuten edelleen sama kännykkänumero?” Mitä ihmettä hän yrittää, Olivia ajatteli. Tällaisessa tilanteessa? ”Kuinka niin?” ”Jos täti tavoitetaan, olisi varmaan hyvä, jos te saisitte tietää sen mahdollisimman pian.” ”Totta kai. Selvähän se. Joo, on minulla sama numero.” ”Hienoa. Palataan. Siisti pipo.” Ulf nyökkäsi kohti Olivian kädessä olevaa pipoa. Ulf soitti puoli tuntia myöhemmin. Hän oli tavoittanut Sandran tädin Kööpenhaminasta, selittänyt mitä oli tapahtunut ja kertonut, että Sandra oli Maria Rönningin luona. Charlotte oli saanut Olivian kännykkänumeron ja soitti. Keskustelusta Sandran kanssa tuli lyhyt ja harvasanainen. Linjan kummassakin päässä itkettiin. Viimein Sandra antoi kännykän Olivialle, ja Charlotte sanoi tulevansa kotiin ensimmäisellä aamukoneella. ”Voiko Sandra olla teillä siihen asti?” ”Ilman muuta”, Olivia vakuutti. ”Kiitos.” Olivia lopetti puhelun. Kaikki kolme istuivat Marian keittiössä. Maria oli sytyttänyt pari kynttilää pöydälle, keittänyt teetä ja lisännyt siihen omaa erikoissekoitustaan, 25

yleisrohtoa joka tepsi melkein kaikkeen. Ennen muuta se rauhoitti – kenties lähinnä Mariaa ja Oliviaa, Sandra oli jo ensihoitajien antaman lääkkeen vaikutuksen alainen, ja häneen tuskin sai kontaktia. Hän oli sokissa, uupunut, tokkurainen ja puhumaton. Maria ja Olivia siemailivat teetä tietämättä, mitä tehdä, kun Sandra sanoi ohuella äänellä: ”Skootteristani loppui bensa…” Sandra tuijotti mukiinsa ja puhui niin hiljaa, että Marian ja Olivian oli nojauduttava eteenpäin kuullakseen. ”…minä soitin isälle mutta hän ei vastannut, luulin että hän oli kaupassa, hänen piti ostaa tacoja, ne on mieliruokaani, meidän piti juhlia…” Sandra vaikeni. Suuret kyyneleet valuivat poskille ja tipahtelivat mukiin. ”Mitä teidän piti juhlia?” ”En halua mennä kotiin.” ”Ymmärrän”, Olivia sanoi. ”Voitko asua Charlotten luona?” ”Milloin se tulee?” ”Huomenaamulla. Suoraan tänne.” ”Pitääkö minun nukkua täällä?” ”Etkö halua?” Sandra ei vastannut. Maria pani käden hänen käsivarrelleen. ”Saat nukkua Olivian vanhassa huoneessa.” Sandra nyökäytti päätään. Hän työnsi mukin luotaan ja nosti katseensa Oliviaan. Katse oli poissaoleva ja silmät kiilsivät. ”Haluan tietsikkani.” ”Missä se on?” ”Isän työhuoneessa. Me käytettiin sitä molemmat, sillä on paljon koulujuttuja. Se on ruudullisessa korkkilaukussa.” ”Siinä tapauksessa minä haen sen.” Olivia nousi. Maria katsoi häntä, ja Olivia kohautti harteitaan. Jos Sandra halusi tietokoneensa, hän hakisi sen. Tietokone joka tapauksessa tarkoitti, ettei tyttö ollut lähdössä mihinkään juuri nyt. ”Onko sinulla teidän avain?” 26

Sandra pisti käden taskuunsa ja veti avaimen esiin. Olivia otti sen. ”En viivy kauan.” Olivia riensi Marian portista ulos. Luultavasti Ulf ei enää ollut Sahlmanneilla. Pitäisi ehkä varmistaa asia häneltä, Olivia ajatteli, otti kännykkänsä esiin ja painoi viimeksi valitun numeron toistoa. ”Molin.” ”Olivia tässä hei.” ”No hei! Miten menee? Miten Sandra voi?” ”Ihan romuna. Kuule, hän pyysi minua hakemaan kannettavansa heiltä, sopiiko se? Sain häneltä avaimen.” ”Hae vain, siellä ollaan valmiita. Mutta hiippaile kuitenkin varovasti, tiedäthän.” ”Tiedän. Me oltiin samalla kurssilla.” ”Oltiinko?” ”Älä jaksa.” Olivia katkaisi puhelun. ”Hiippaile kuitenkin varovasti.” Missä miehet kuulivat kaikki älyttömät ilmaisut? Saunassa? Hän ymmärsi toki, mitä Ulf tarkoitti, ja tajusi, että hänen olisi pitänyt panna sormikkaat. Hän tunnusteli paksun untuvatakin taskuja ja löysi vanuttuneet lapaset. Lapaset? Hän työnsi ne takaisin taskuun ja kääntyi Sahlmannien kadulle. Oli alkanut taas sataa, ja tuuli ujelsi talojen välissä. Olivia siristeli silmiään ja hidasti askeleitaan. Sahlmannien portilla seisoi tumma hahmo. Vai puun varjoko tuo oli? Olivia jatkoi matkaa. Ambulanssi ja poliisiauto olivat lähteneet, mutta naapurit kurkkivat yhä verhojen takana. Hän tunsi, kuinka uteliaat katseet seurasivat häntä hämärällä kadulla. Hän saapui perille. Portilla ei ollut ketään. Kaiketi varjo, hän ajatteli ja jatkoi ovelle. Hän avasi sen Sandran avaimella ja meni sisään. Tuuli paukautti oven kiinni hänen perässään. 27

Eteisessä oli pilkkopimeää. Koko talossa oli. Ja hiirenhiljaista. Täällä oli äsken riippunut kuollut mies, ihan tuossa edessä, köydestä katossa. Olivia työnsi ajatuksen pois mielestään ja hapuili kädellään valokatkaisinta. Silloin poliisikoulun opit palasivat mieleen. Kyllä hänen sittenkin pitäisi. Nopeasti hän otti lapaset esiin ja veti ne käteen. Parin sekunnin kuluttua hän käsitti, kuinka herkkä instrumentti ihmiskäsi on. Valokatkaisimen etsiminen sysipimeässä paksuilla lapasilla ei ole leikintekoa. Viimein katkaisin löytyi. Eteisen valo johdatti hänet olohuoneeseen, jossa oli uusi katkaisin. Valot syttyivät. Olivia katseli ympärilleen. Tavallinen olohuone: sohvakalusto, televisio, kirjahylly, jalkalamppu, laiskanlinna, muutamia tauluja seinillä. Hän meni kirjahyllyn luo, jossa oli joukko valokuvia. Yksi aika suuri kuva esitti nuorempaa Sandraa ja nuorempaa Bengt Sahlmannia Bengtin ikäisen naisen kanssa, jolla oli tummanvaalea tukka: Sandran Therese-äiti. Olivia muisti naisen hämärästi. Perhe. Nyt jäljellä oli enää Sandra. Olivian sydäntä kouraisi. Hän jatkoi viereiseen huoneeseen ja napsautti valot päälle. Seinustalla oli iso nelikulmainen kirjoituspöytä. Sillä oli kaikenlaista sälää: modeemi, tulostin, reititin, johtovyyhti. Mutta ei kannettavaa. Eikä ruudullista, korkkista läppärilaukkua. Olivia etsi huolella joka puolelta. Hyllyiltä, tuoleilta, uudestaan kirjoituspöydältä. Täällä ei ollut kannettavaa. Ehkä se oli jossain muussa huoneessa? Sandra oli tosin sanonut aivan selvästi: ”Se on työhuoneessa.” Mutta tyttö saattoi erehtyä. Bengt oli voinut siirtää kannettavan muualle. Olivia sammutti valot ja palasi olohuoneeseen. Väristys kävi hänen lävitseen. Hän nosti katseensa kattoon, lamppukoukkuun johon Sahlmann oli kaiketi hirttäytynyt, koska Sandra oli nähnyt hänet heti astuttuaan 28

sisään. Olivia hengitti äänettömästi. Mitä varten? Eihän täällä ollut tapahtunut murhaa vaan onneton ihminen oli riistänyt hengen itseltään. Talossa ei voinut olla muuta epämiellyttävää kuin kuolleen sielu, ja koska Olivia ei todellakaan uskonut mokomaan hölynpölyyn, hän suuntasi keittiön. Kattolamppu loi valjua valoa huoneeseen. Olivia katseli ympärilleen. Ei kannettavaa, vain aivan tavallinen keittiö. Valkoiset lasiovelliset kaapit, magneetteja tiskikoneen luukussa, hedelmäkulho, apupöytä ja sillä joitain pulloja, keskellä lattiaa vihreän vahakankaan peittämä ruokapöytä, hellan vieressä lasi oli puolillaan vettä. Vain muutama tunti sitten tämä oli ollut proosallinen arkimiljöö. Nyt se oli jotain ihan muuta. Taas Olivian sydäntä kouraisi. Elämä voi mennä hetkessä pirstaleiksi ja turvallinen normaalius vaihtua järkytykseen ja suruun. Hän katsoi työtasoa: seinän vieressä oli pakkaus taconkuoria, purkillinen tacokastiketta, purkillinen maissinjyviä ja pussi maissilastuja. Olivia muisti Sandran mieliruoan, jota Bengt oli sanonut laittavansa, jotta hän ja Sandra voisivat juhlia jotain, mitä se nyt olikaan. Olivia avasi jääkaapin oven. Ylimmällä hyllyllä oli avaamaton jauhelihapakkaus. Kaikki mieliruoan ainekset. Ja sitten Bengt oli tappanut itsensä? Olivia sammutti valot keittiöstä ja meni taas olohuoneeseen. Hän oli ymmällään. Jokin tässä ei nyt täsmännyt. Hän istuutui sohvalle ja tuijotti lapasiaan. Hiljaisuus ympäröi häntä. Mitä täällä on tapahtunut, hän pohti. Hän käänsi hitaasti päätään ja katsoi ensin eteiseen, jonne Sandra oli tullut, sitten kattoon, josta Bengt oli riippunut, ja sitten lattiaan, jolla oli jälkiä poliisien pyyhkimästä isosta lätäköstä. Viimein hän katsoi kohti pimeää käytävää, joka vei makuuhuoneisiin. Pitäisikö vilkaista tuonnekin? Hän hieroi lapasiaan yhteen ja teki päätöksen. Sohvalta käytävälle ei ollut pitkä matka. Hän astui sinne ja pysähtyi. Kuului ääntä. Raapimista. 29

Pieksivätkö puunoksat makuuhuoneiden ikkunoita? Olivia jatkoi eteenpäin ja seisahtui raollaan olevan oven eteen. Raapiminen oli lakannut, oli haudanhiljaista. Hän kurottui ovea kohti. Juuri kun hän aikoi sysätä sen auki, terävä ääni leikkasi hiljaisuutta: puhelin. Pirinä sai hänet kiepahtamaan ympäri. Parilla vikkelällä askeleella hän oli jälleen olohuoneessa. Puhelin oli hyllyllä sohvaa vastapäätä. Uusi pärähdys. Hän kiiruhti hyllyn luo, ja kun puhelin hälytti kolmannen kerran, hän sieppasi luurin ja oli vähällä pudottaa sen lattialle lapasillaan. Mutta hän vastasi. ”Halojaa?” ”Tässä on Alex Popovic hei, tavoittelen Bengtiä. Onko se Sandra?” ”Ei.” ”Onko Bengt kotona?” ”Ei. Oletko perheystävä?” ”Kuka siellä on?” ”Olivia Rivera. Bengt Sahlmann on tehnyt itsemurhan. Jos haluat tietää lisää, kysy poliisilta.” Olivia laski luurin ja meni ulko-ovelle. Hän oli tehnyt sen, mitä Sandra oli pyytänyt. Melkein. Tietokonetta hän ei ollut löytänyt.

* Pikkusikarin pitkä tuhkapylväs oli vain sentin päässä hänen keltaisista sormenpäistään, pian se putoaisi hänen paljaiden jalkojensa juureen. Siitä huolimatta hän oli tuskin polttanut, hän oli sytyttänyt pikkusikarin, vetänyt henkisavut ja kadonnut. Musiikkiin, Šeherazadeen. Hän oli siellä yhä. Hän oli sijoittanut kaiuttimet niin että äänet kietoutuivat yhteen keskellä suurta huonetta juuri siinä, missä hän nyt seisoi alasti, silmät kiinni. Kahden alabasteripöytälampun valo lankesi kauniin 30

lautalattian yli, ja hänen laihan ruumiinsa varjo kiipesi äänettömäksi hahmoksi seinälle. Suurelle paljaalle pohjoisseinälle, jota hän rakasti. Vastakkaisen seinän peittivät lattiasta kattoon paksut hiljaiset tummaselkäiset kirjat, joita hän ei ollut lukenut eikä aikonut lukeakaan. Ne olivat olleet tuossa kun hän muutti tänne. Hän käänsi alastonta vartaloaan hieman, niin kuin ei olisi tavoittanut jotain musiikin säiettä. Kyse ei ollut siitä. Kaikki sävelet ja soinnut olivat varastoituneet hänen mieleensä samaan paikkaan, missä nainen oli. Nainen, joka vuoti verta ja huusi ja kuoli yhä uudestaan ja uudestaan hänen avuttomien silmiensä edessä, kunnes kuva lopulta katosi ja vain musiikki jäi. Kaunis ja ylevä musiikki, joka oli tehnyt jälleen tehtävänsä: puhdistanut hänet, karkottanut pahan, pyyhkinyt kaiken iljettävän pois hänen mielestään. Toistaiseksi. Hän painoi päätään aavistuksen ja avasi silmänsä. Hänen tietoisuuteensa oli tunkeutunut ääni sieltä, mihin hän ei halunnut kuulua. Hän astahti sivulle ja vaiensi musiikin. Kännykkä oli kaiuttimen päällä. Hän näki soittajan nimen ja vastasi, tuttu ääni kiiri hänen korvaansa. ”Sahlmann on hirttäytynyt.” Tuhkapylväs putosi lattialle.

* Sandran silmät painuivat heti kiinni. Maria peitteli hänet ja totesi, että tyttö nukkui ennen kuin sai täkin päälleen. Maria tarkasteli tyttöä hetken ennen kuin sammutti yöpöydänlampun. Vaistomaisesti hän yritti olla ajattelematta Olivian kokemuksia. Rinnakkaisuuksia oli, mutta hän ei halunnut niiden nousevan pintaan tänä iltana. ”Ei siellä ollut kannettavaa.” Olivia nakkasi untuvatakin keittiöntuolille ja istui pöytään. Maria kaatoi hänelle teetä. ”Sandra nukahti.” ”Hyvä. Tutkin melkein koko talon, eikä se ollut siellä.” 31

”Olet tehnyt voitavasi.” ”Voin selvittää, onko se Bengtin työpaikalla.” ”Tietysti, mutta Sandran tätikin voi.” ”Sandra pyysi minua.” Maria nyökkäsi. Rinnakkaisuudet, joiden hän ei halunnut nousevan esiin, olivat saaneet jo sijansa Olivian mielessä. Olivia oli valmistanut sydämeensä paikan Sandralle. ”Missä Bengt oli töissä?” Olivia kysyi. ”Tullivirastossa. Jäätkö sinä yöksi?” ”Joo.” Mitä Maria luuli? Olivia ihmetteli. Että hän lähtisi kotiin Söderiin keskellä yötä ja antaisi Sandran herätä yksin täällä? Ei hän toki epäillyt Marian huolehtivaisuutta eikä kykyä tarjota Sandralle hyvä ja ravitseva aamiainen, mutta hän oli luonut kontaktin tyttöön. Sitä mieltä hän ainakin itse oli. ”Voit nukkua vierashuoneessa, siellä on puhtaat lakanat. Minä taidan mennä nyt nukkumaan”, Maria sanoi. ”Mene vain, minä laitan tiskit koneeseen.” Maria nousi ja epäröi: antaisiko hän Olivialle suukon poskelle? Olivia Riveralle? Hän ei antanut mutta sipaisi tyttärensä poskea kädellään. ”Te amo.” Olet rakas. ”Kauniita unia.” Maria suuntasi ovelle. Puolimatkassa hän kääntyi katsomaan Oliviaa. ”Pystyt eläytymään hänen tilanteeseensa, vai mitä?” Olivia ei vastannut. ”Hyvää yötä.” Maria hävisi ovesta. Olivia katsoi hänen peräänsä. Maria oli oikeassa. Olivia oli eläytynyt Sandran tilanteeseen siitä saakka kun oli nähnyt vasta isänsä menettäneen, järkyttyneen, laihan tytön ambulanssissa. Jokunen vuosi sitten Sandran äiti oli kuollut tsunamissa. Sandran molemmat vanhemmat olivat kuolleet hirvittävissä olosuhteissa. Niin 32

kuin Oliviankin. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia eläytyä tytön tilanteeseen. Päinvastoin. Oliviaa iskut tosin olivat kohdanneet yksitellen ja ihan toisella tavalla. Tyttö, joka nukkui yläkerrassa hänen vanhassa huoneessaan, sen sijaan heräisi orpona ja joutuisi rakentamaan elämänsä ypöyksin. Sinä olet epäoikeudenmukainen Arnea ja Mariaa kohtaan, Olivia sanoi itselleen. Sinulla oli kaksi vanhempaa, joista toinen on yhä elossa. Et ollut yksin, kun iskut tulivat. Et menettänyt yhtäkkiä oikeita vanhempiasi. Et edes tiennyt, että sinulla oli sellaiset. Olivia tunsi vajoavansa sekä fyysisesti että henkisesti. Lentomatkan rasitukset iskivät täysillä, väsymys, jännitys ja kaiken lisäksi tragedia, jonka keskelle hän oli joutunut. Juuri kun hän oli kuvitellut nukkuvansa kellon ympäri ja astuvansa taas maailmaan. Vahvana ja seesteisenä. Ei ilmeisesti sittenkään niin helppo homma. Hän veti rinkkansa luokseen ja avasi sen. Hän oli kietonut Bosquesin kauniin sikarilaatikon pariin likaiseen villapaitaan. Varovasti hän otti sen esiin ja pani sen keittiönpöydälle. Hän vilkaisi ovelle ja kuulosteli. Hiljaisuus. Hän ei halunnut näyttää laatikkoa Marialle. Ei varsinkaan sen sisältöä. Tämä oli hyvin yksityinen perintö, josta hän ei aikonut kertoa kenellekään. Hän avasi laatikon ja haistoi taas vanhan sikarintuoksun. Varovasti hän poimi Adelitan kuvan käteensä. Sen alla oli ohkaisella läpikuultavalla nauhalla sidottu musta hiuskiehkura. Kuka oli ottanut sen talteen? Nils Wendtkö? Milloin hän oli saanut sen? Silloinko kun Adelita matkusti Ruotsiin ja murhattiin? Olivia laittoi kiehkuran valokuvan viereen. Laatikon pohjalla oli pari käsinkirjoitettua kirjettä. Hän oli katsonut niitä lennolla ja käsittänyt, ettei hänen espanjansa riittänyt niiden tulkitsemiseen. Jonain päivänä hän käännättäisi ne. Ei Marialla mutta kenties Abbasilla. Abbas osasi hyvin espanjaa. Pitkän matkan 33

aikana Abbas oli käväissyt pari kertaa hänen mielessään. Hän piti miehestä paljon vaikkei oikeastaan tuntenut tätä. Bosqueskin oli pitänyt Abbasista. ”Hän on mies”, Bosques oli sanonut. Eikä se Olivian mielestä ollut hölmösti sanottu. Hän ymmärsi täsmälleen, mitä Bosques tarkoitti. Soitan Abbasille huomenna, Olivia ajatteli ja katsoi taas laatikkoon. Siellä oli vielä yksi esine, kullattu rintakoru. Hän otti sen käteensä ja huomasi, että sen saattoi avata. Sitä hän ei ollut huomannut lentokoneessa. Hän napsautti varovasti korun auki. Sen sisältä paljastui pieni valokuva. Se esitti tummaihoista miestä. Ketä? Mies ei muistuttanut ulkonäöltään sen paremmin Adelitaa kuin Oliviaakaan. Mies oli vähän Bosquesin näköinen, mutta Olivia ei pohtinut asiaa tarkemmin. Hän sulki korun ja laski sen kädestään. Hän ajatteli taas Sandraa. Orpoa teinityttöä, joka nukkui hänen vanhassa huoneessaan.

bbas el Fassi oli käynyt juuri suihkussa. Hänellä oli yllään ruskeat puuvillahousut ja vaaleanharmaa villapaita, joka myötäili elegantisti hoikkaa, jäntevää vartaloa. Abbas laskeutui verkkaisesti portaita. Kivettynyt aika, hän ajatteli. Osaa sileiksi kuluneista porrasaskelmista koristivat vuosimiljoonia vanhojen mustekalojen kauniit fossiilit. Oikosarvet. Ne kiehtoivat häntä. Hän jatkoi alaspäin hiukan nopeammin. Hän oli menossa postilokerolleen ala-aulaan. Askel oli malttamaton ja kimmoisa, hyvällä tuurilla lokerossa olisi ohut kirja, jossa oli suufilaisia runoja. Ryyppy-Ronny oli lähettänyt sen divaristaan edellispäivänä, ja sen pitäisi saapua tänään. Pitäisi. Mutta koska postinjakelun luotettavuus oli suoraan verrannollinen junien kulkuun, lähetys voisi aivan hyvin viipyä vielä päivän. Se olisi sääli. Hän kaipasi kiihkeästi henkistä puhdistautumista ennen iltavuoroa kasinolla ja loikkasi alaspäin kolme askelmaa kerrallaan. ”Abbas!” Abbas pysähtyi. Ääni oli tuttu. Hän kääntyi, ja Agnes Ekholm seisoi ovenraossa. Hopeanharmaa peruukki oli kallellaan ja vaaleanpunainen aamutakki juoponnapissa. ”Menetkö hakemaan postia?” ”Juu. Tuonko sinunkin?” ”Se olisi kilttiä.” Abbas harppasi parilla askeleella takaisin tasanteelle ja otti Agneksen ojentaman pikku avaimen. ”Minä odottelen tässä”, Agnes sanoi. Abbas nyökkäsi ja jatkoi taas alaspäin. Saadakseen postinsa raihnaiset vanhukset joutuivat nykyään kiipeämään ylös alas kovia portaita ja 35

usein vieläpä monta kertaa päivässä, koska posti tuli aivan miten sattui. Ja näin vain siksi, ettei postinkantajan tarvitsisi vaivautua työntämään postia kunkin luukusta. Se oli toinen syistä, joiden vuoksi Abbas ei pitänyt ala-aulaan asennetuista postilokeroista. Toinen syy oli, että pitkäkyntisten oli helppo tiirikoida lokerot ja varastaa identiteettejä ja tilinumeroita. Postilaitoksen suosiollisella avustuksella. Abbas avasi ensin Agneksen lokeron. Siellä oli ohut kirje seurakunnalta ja naisen naapurille osoitettu postikortti. Abbasin omassa lokerossa oli enemmän postia: pari kirjettä, ruma vakuutusyhtiön mainos ja paksu lehti. Hänen erikoistilauksensa. Mutta ei kirjaa. Onneksi lehti kuitenkin tuli, hän ajatteli ja harppoi nopeasti takaisin Agneksen kerrokseen. Vanhus näytti toiveikkaalta. ”Aika vähän postia tänään, valitettavasti”, Abbas sanoi. Agnes otti seurakunnan kirjeen yrittäen kätkeä pettymyksensä. ”Ehkä huomenna tulee enemmän”, vanhus sanoi. ”Toivotaan niin.” ”Tässä!” Agnes ojensi pienen palan porkkanakakkua valkoisessa paperiservietissä. ”Se ei ole ihan tuoretta.” Abbas otti kakkupalan. Tämä kuului rituaaliin. Joka kerta hakiessaan Agneksen postit hän sai palan porkkanakakkua. Jo toisella kerralla hän oli tajunnut, että kakku oli luultavasti samaa kuin ensimmäisellä kerralla viikkoa aikaisemmin. Kolmannella kerralla hän oli pannut kakkupalan koirankuppiin, joka oli rappukäytävässä kerrosta ylempänä. ”Kiitos”, Abbas sanoi. ”Toivottavasti maistuu!” Abbas nyökkäsi ja jatkoi portaita ylös. Kakkupala päätyi samaan koirankuppiin kuin aikaisemmatkin. Hän tuli omalle ovelleen ja avasi 36

sen kirjeitä silmäillessään. Kaksi laskua ja Casino Cosmopolin palkkakuitti. Hän veti oven kiinni, pani kirjeet pienelle eteispöydälle ja avasi lehden. Erikoistilauksensa. Ennen kuin hän oli taitellut etusivun kokonaan auki, hän oli ehtinyt astua pari askelta olohuoneeseen. Siellä hän pysähtyi. Ensimmäisten sekuntien aikana hän luki otsikon ja tutki suurta mustavalkoista kuvaa. Seuraavien minuuttien aikana hän luki artikkelin. Sitten hän piteli viisitoista minuuttia lehteä samassa asennossa ja seisoi samassa kohdassa lattialla, mutta hänen kätensä vapisivat eikä hän enää lukenut, piteli vain paperia käsissään. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Äkkiä hän ravistautui hereille. Hän taittoi lehden varovasti kokoon ja pani sen sirolle sohvapöydälle täsmälleen lasilevyn reunan suuntaisesti. Sitten hän astui kahdella askeleella ikkunan luokse ja tarttui puusälekaihtimien ohueen mustaan säätötankoon. Katse etsiytyi ikkunasta kohti kadun vastakkaisella puolella olevaa Matteuskyrkania. Kuin olisi nähnyt kirkon hän tuijotti sitä kauan, käänsi kaihtimet kiinni ja jatkoi tuijotustaan. Pölynimuri? Missä se on? Hän lähti ikkunasta ja haki imurin. Se oli siellä missä aina. Hän pisti töpselin seinään ja rupesi imuroimaan. Ensin hän imuroi järjestelmällisesti koko olohuoneen lattian – myös sohvan ja lasipöydän alta – sitten hän imuroi taas muualta huoneesta. Vähitellen hän juuttui yhteen kohtaan, liikutteli imurinputkea saman paikan ylitse edestakaisin, edestakaisin, kunnes kouristi. Ensin rinnasta ja sitten vatsasta. Hän pudotti imurinputken ja meni keittiöön. Ehkä täällä pitäisi maalata? hän kerkesi ajatella ennen kuin antoi ylen tiskialtaaseen. Hän yökkäsi yökkäämästä päästyään, kunnes tuli enää vihreää sappea, lopuksi 37

ei sitäkään. Pää painui kohti tiskiallasta, käsien ote tiskipöydästä herposi, hän vajosi hitaasti kohti lattiaa ja kaatui sitten matolle. Ruumis käpertyi sikiöasentoon. Silmät sulkeutuivat. Viimeksi hän näki merkillisen laitteen, joka hurisi keskellä olohuoneen lattiaa.