Lumisisko – Maja Lunde & Lisa Aisato by Schildts & Söderströms

194

�AJA LUND�

L U M I S I S KO #

Joulukertomus

Kuvittanut LISA

AISATO

Suomentanut Katriina Huttunen Kustantamo S&S 2019

#########2211@@@@@@@@@

Norjankielinen alkuteos Snøsøsteren ilmestyi vuonna 2018 Kagge Forlag AS:n julkaisemana © Teksti: Maja Lunde © Kuvitus: Lisa Aisato Julkaistu yhteistyössä Oslo Literary Agencyn kanssa. Suomennos: Katriina Huttunen Taitto: Nora Kitinmäki Kustantamo S&S, Helsinki Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2019 ISBN: 978-951-52-4876-3

@@@@@@@@@1122#########

@@@@@@1122######

@@@@@@@@@1122#########

@@@@@@@@1122########

@@@@@@@@1122######## 2

yt kerron sinulle Hetasta ja siitä, miten hänestä tuli paras ystäväni ja miten menetin hänet. Kerron myös siskostani Suvista, joka on poissa mutta

silti yhä luonani. Kun näin Hetan ensimmäisen kerran, hän seisoi uimahallin ikkunan taka-

na nenä lasiin kiinni painettuna. Aluksi hänestä erottui vain pisamainen nenä.

Hän seisoi yksin lumihangessa katselemassa ikkunasta sisään. Hänen päälleen satoi lunta. Hiutaleet laskeutuivat hänen pipolleen, sen alta pilkistäville punaisille hiuksille ja paksulle villakangastakille, joka hänellä oli yllään. Sekin oli muuten punainen, yhtä kirkkaanpunainen kuin tonttupuku. Olin uinut jo jonkin aikaa. Kävin siihen aikaan uimassa melkein joka päivä. Enimmäkseen uin veden alla ja nostin pääni pinnalle vain joka toisella vedolla vetääkseni henkeä, ja sitten painuin taas veden alle. Mielestäni se oli hyvä rytmi. Ylös, sisäänhengitys, uusi veto, alas, uloshengitys, uusi veto. Uimisen aikana minun ei tarvinnut ajatella mitään muuta kuin hengitystä, uimavetoja ja vettä. Lisäksi minusta on tullut melko taitava. Kun käy uimassa joka päivä, alkaa väki sinkin kehittyä ja uida entistä nopeammin. Yritin joka kerta uida muutaman kymmenesosan nopeammin. Oikeastaan olin alkanut käydä uimahallissa Jonin takia. Hän oli paras ystäväni, eikä kumpikaan meistä pitänyt jalkapallosta. Siksi aloimme harrastaa uintia. Hän oli mukana myös silloin kun Heta ilmestyi. Joni oli tullut vähän myöhemmin kuin minä. Hän seisoi hytisten altaan reunalla ja katsoi vettä melkein kuin peloissaan. Uin hänen luokseen, kiskoin itseni ylös ja nousin seisomaan hänen viereensä. ”Hei”, Joni sanoi. ”Hei”, minä sanoin. ”Onko vesi kylmää?” Joni kysyi. ”Vähän”, vastasin. ”Suunnilleen samanlaista kuin yleensä.” ”Ok”, Joni sanoi. ”Ulkona on kylmempi”, sanoin. ”Joo”, Joni sanoi. ”Sataa lunta.” ”Joo”, sanoin. ”Eilen satoi enemmän”, Joni sanoi. ”Joo”, sanoin. ”Niinpä taisi sataa.”

”Joo”, Joni sanoi. ”Joo”, sanoin. Sen enempää emme sanoneet. Vesi tippui minusta sinisille lattialaatoille. Tip, tip, tip. Minun pitäisi sanoa jotakin, ajattelin. Jonia paleli varmasti, ja hän kietoi käsivarret ympärilleen, melkein kuin olisi halannut itseään. Hänelle tuli helposti vilu, koska hän oli vain pieni laiha tikku. Hän oli luokan lyhimpiä, ihan niin kuin minäkin. Myös se oli meille yhteistä. Nyt ehkä luulet, että Joni ja minä olimme ystäviä vain siksi, että olimme huonoja jalkapallossa ja lyhyitä. Ehkä luulet myös, että meillä ei ollut mitään puhuttavaa. Ennen meillä oli ollut paljon puhuttavaa. Me puhuimme aamusta iltaan, koko koulumatkan ja kotimatkan, nukkumaanmenoon saakka. Jonin kanssa minun ei koskaan tarvinnut ajatella, mitä sanoisin. Hän oli kuin nappula, jota painamalla sanat alkoivat pulputa. Pitkillä lauseillani ei ollut loppua, ja hänen suustaan pulppusi yhtä paljon puhetta. Me myös nauroimme usein. Monesti kierimme lattialla ulvoen naurusta. Äiti sanoi nauruamme heliseväksi. Näin oli siis ennen. Kesän jälkeen emme enää juuri olleet puhuneet emmekä nauraneet. Joka kerta kun tapasin Jonin, mietin pääni puhki, mitä sanoisin. Yleensä keksin vain lyhyitä lauseita, ja usein me puhuimme säästä. En ollut koskaan puhunut säästä niin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana, vaikka luulin, että ainoastaan aikuiset puhuisivat säästä. Jonia ei enää huvittanut värjötellä altaan reunalla, enkä minäkään viitsinyt seisoa siinä vettä valuvana, joten me hyppäsimme molemmat veteen. Jatkoin kroolaamistani edestakaisin, edestakaisin. Joni ui viereisellä radalla, mutta hän ei pysynyt tahdissani. Minusta oli kehittynyt viime kuukausien aikana nopeampi, koska kävin uimassa paljon useammin kuin hän. Ylös, sisäänhengitys, uusi veto, alas, uloshengitys, uusi veto.

Yhtäkkiä keskittymiseni herpaantui, kun huomasin, että uimavalvojien koppiin oli ilmestynyt joulukoristeita. He olivat ripustaneet värivaloja altaan puoleiseen ikkunaan. Tosiaan, joulu. Pian oli jouluaatto. Vuoden paras päivä… Monien muidenkin mielestä jouluaatto on vuoden paras päivä, mutta minulla on siihen erityisen hyvä syy. Minulla on nimittäin jouluaattona syntymäpäivä. Sen vuoksi nimeni on Aatto. Tänä vuonna täyttäisin yksitoista. Siksi minun olisi pitänyt odottaa joulua, mutta toisin kävi. Oikeastaan olin huolestunut, millainen joulusta tulisi. Sinullakin on varmasti selvä käsitys siitä, millainen joulun on oltava: missä se vietetään, mitä joulukuuseen ripustetaan, miltä jouluna tuoksuu ja ketkä ovat seurassasi. Varmaan haluat myös, että joulu olisi aina samanlainen. Niin minäkin halusin. Tällainen meidän perheemme joulu yleensä oli: Äiti ja isä koristelivat kuusen jouluaaton aattona sen jälkeen, kun minä ja siskoni olimme menneet nukkumaan. Ja kun heräsin jouluaattoaamuna, pelkäsin aina, että he eivät olleet ehtineet koristella kuusta valmiiksi. Minulla oli tapana avata huoneeni ovi mahdollisimman hiljaa ja hiipiä yläkerran käytävän poikki alakerran portaikkoon. Siellä pysähdyin kuulostelemaan joulun ääniä: takanreunuksella kilisevää enkelikelloa, takassa palavien polttopuiden rätinää, äidin valitsemia joululauluja. Yleensä levyllä soi poikakuoron laulamana Jouluyö tai Maa on niin kaunis. Pojat lauloivat niin kauniisti, että aloin aina vähän vapista kuunnellessani. Kun olin varma, että joulun äänet olivat kohdallaan, hiivin portaita pitkin alakertaan. Sitten menin olohuoneen ovelle, ja siellä minun oli pysähdyttävä uudestaan, tällä kertaa nuuhkimaan. Joulun piti nimittäin myös tuoksua kuusenhavuilta, joulusuitsukkeelta ja piparkakuilta ja klementiineiltä ja kanelilta ja kaakaolta. Kaakao on muuten parasta, mitä tiedän. Kun olin varmistanut, että talossa tuoksui oikea joulu, uskalsin vihdoinkin avata olohuoneen oven.

Ensin vain seisoin ihan hiljaa ja räpyttelin silmiäni, sillä olohuonetta tuskin erotti kaikkien joulukoristeiden alta. Kaikki oli niin kaunista ja lämmintä ja kultaista, että henkeni salpautui. Sitten siihen tulivat äiti ja isä, ja molemmat halasivat minua ja sanoivat: ”Onnea syntymäpäivänäsi ja hyvää joulua, rakas joulupoikamme, tule, niin saat kaakaota ja aamiaista.” Kukkuroilleen katetun aamiaispöydän ääressä istuivat siskoni. Toivotimme hyvää joulua kaikille: pikku Viljalle, joka on syntynyt syksyllä, minulle, Aatolle, joka olen meistä keskimmäinen ja syntynyt jouluaattona, ja Suville, isosiskolleni. Arvaat varmaan, milloin hän on syntynyt. Niin, Suvi, siskoni. Joka vuosi hän oli viettänyt joulua kanssamme, mutta tänä vuonna hänen paikkansa pöydän ääressä olisi tyhjä. Suvi oli nimittäin kuollut. Hän makasi hautausmaalla. Siksi ei ehkä ollut ihme, että uidessani tuona iltapäivänä edestakaisin mietin, mitä tänä jouluna tapahtuisi. Yritin ajatella taas uimista. Ylös, sisäänhengitys, uusi veto, alas, uloshengitys, uusi veto. Yhtäkkiä hengitin väärin ja sain vettä väärään kurkkuun, niin että nenääni ja kurkkuani alkoi kirvellä. Uin matalaan päätyyn ja nousin yskimään. Ja juuri kun seisoin vedessä yskimässä, näin Hetan. Hän seisoi ulkona lumessa ja katsoi ikkunasta sisään. Hän oli painanut pisamaisen nenänsä litteäksi ikkunaa vasten. Silloin hän huomasi, että tuijotin häntä, perääntyi vähän kauemmas ikkunasta ja katsoi minua hämmästyneenä. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan muu ei ollut nähnyt häntä. Joni ui edestakaisin katsomatta muuta kuin vettä. Mutta minä näin tytön, ja hän näki minut. Ja nyt hän nosti kätensä ja vilkutti. Nostin oman käteni ja vilkutin takaisin. Ja silloin hän hymyili. Hänen hymynsä oli levein, minkä olin nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

2 K

un tulin ulos uimahallista, tyttö seisoi vieläkin lumessa, tosin ei enää ikkunan luona vaan ulko-oven edessä. Hänen punainen takkinsa loisti katulyh-

dyn alla, ja lumi kimmelsi hänen pipossaan. Hän hypähteli pysyäkseen lämpimänä, mutta huomattuaan minut hän hymyili taas suu korvissa, pinkaisi juoksuun ja liukui eteeni lumessa. ”Siinähän sinä olet!” hän sanoi. ”Niin?” sanoin. Hän pysähtyi katselemaan minua. En tiennyt, mitä sanoa. Hän oli selvästikin odottanut minua. Mutta miksi? Tunsinko hänet? Olisiko minun pitänyt tunnistaa hänet jostakin? Kävikö hän samaa koulua kuin minä? Vai oliko hän serkku tai pikkuserkku, jonka olin nähnyt joissakin sukujuhlissa? Mietin pääni puhki, mutta en muistanut, että olisin nähnyt häntä ennen. Tuollaisen naaman olisin varmasti muistanut. Se oli pieni ja pisamainen, vihreät silmät säkenöivät valoa talven pimeyteen, suu oli iso ja hymyilevä, ja etuhampaiden välissä oli iso rako. ”Nimeni on Heta”, tyttö sanoi. ”Ei, odota, pitäähän minun esitellä itseni kunnolla koko nimeltä. Se on Heta… ja nyt toivoisin, että voisin sanoa Heta Viktoria

Johanna Roosa Ekelund tai jotakin sellaista… mutta silloin valehtelisin, ja valehteleminen on väärin, kun tapaa jonkun ensimmäistä kertaa.” Hän keskeytti vetääkseen henkeä, ja se olikin fiksua, sillä sanat pulppusivat hänestä niin nopeasti, että jos hän ei olisi hengittänyt, hän olisi varmasti pyörtynyt. Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi: ”Nimeni on Heta Hänninen, valitettavasti. Heta Hänninen. Ehkä se on sinun mielestäsi yksinkertainen ja reilu nimi. Jotkut sanovat, että Hänninen on käytännöllinen nimi, mutta luultavasti heillä on itsellään paljon jännittävämpi nimi, eivätkä he ole ajatelleet, miten tylsä ja tavallinen nimi Hänninen on. Minulla ei ole edes toista nimeä, ei Annikaa tai Tuulikkia, edes tylsää Mariaa vanhempani eivät keksineet lisätä Hetan ja Hännisen väliin. Kannan heille ikuisesti kaunaa siitä, että he eivät antaneet minulle tämän mielikuvituksellisempaa nimeä.” ”Jaa”, sanoin. ”Vai niin.” Enempää en saanut sanottua. En ollut koskaan tavannut ketään, joka puhui noin paljon ja noin nopeasti, enkä todellakaan tiennyt, mitä siihen kaikkeen olisi voinut vastata. Yhtäkkiä näin hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut minulle, ja tartuin siihen. ”Minä olen Aatto”, sanoin. ”Aatto Vilhunen.” ”Päivää, Aatto”, Heta sanoi. ”Et aavistakaan, miten tavattoman sykähdyttävän iloinen olen, kun saan tavata sinut.” ”Niinkö”, sanoin. ”Lähdetäänkö?” Heta kysyi. ”Lähdetään vain”, vastasin. Minähän olin lähdössä kotiin, ja jos Heta halusi tulla samaa matkaa, en voinut kieltääkään. Hän hypähteli vierelläni tosiaan tavattoman sykähdyttävän iloisena. Tuskin olin koskaan ennen nähnyt ketään niin iloisena. ”Olet hyvä uimari”, hän sanoi hymyillen. ”Osaat uida edestakaisin, edes

takaisin. Hirmu nopeasti kaiken lisäksi. Missä olet oppinut uimaan? Miten kauan olet osannut uida? Harjoitteletko usein?” ”Joo”, sanoin. ”Voin hyvin kuvitella. On varmaan ihanaa osata uida niin hyvin. Sinähän kiidät vedessä kuin kala, tai hai, oletko ajatellut, että olet kuin hai, uit nopeasti saaliin perässä, iso vaarallinen hai, tai ehkä olet hyppivä iloinen delfiini, minä rakastan delfiinejä, etkö sinäkin, tuntuu kuin ne hymyilisivät koko ajan, oletko huomannut, että delfiinit hymyilevät, se johtuu varmaankin siitä, että ne pitävät uimisesta, eikö totta, niiden on pakko hymyillä koko ajan, koska ne ovat niin onnellisia siitä, että ne osaavat liikkua niin nopeasti vedessä.” ”Joo”, sanoin. ”Et puhu paljon”, Heta sanoi. ”Pidän sinusta siitä huolimatta, ja lisäksi olet hyvä uimari. Tiedätkö itsekään, miten onnekas olet, kun osaat uida niin hyvin?” ”En ole oikeastaan ajatellut koko asiaa”, sanoin. ”Sitä sinun kannattaisi ajatella hyvin tarkkaan ja perusteellisesti”, Heta sanoi. Ensimmäistä kertaa hän hiljeni hetkeksi. Vilkaisin häntä. Nyt hän ei hymyillyt vaan katsoi minua melkein ankarasti, jotta varmasti tajuaisin, miten onnekas olin, kun osasin uida. Silloin ymmärsin. ”Sinäkö et osaa uida?” kysyin.

Heta ei vastannut. Hänen silmänsä kostuivat. ”En.” Hän veti henkeä ja nielaisi. ”Se on kaikkein, kaikkein hartain toiveeni koko maailmassa”, hän sanoi hiljaa. ”Olisin varmasti ehyempi ihminen, jos osaisin uida.” ”Mielestäni näytät ihan ehyeltä”, sanoin. ”Jos se yhtään lohduttaa.” Siihen Heta ei vastannut. Kävelimme lumessa jonkin aikaa ja tulimme pääkadulle. Sen varrelle oli ripustettu samanlaiset jouluvalot kuin joka joulu. Talojen väliin oli viritetty kuusenhavuja, hohtavia lumikiteitä ja punaisia rusetteja. Heta käänsi päätään ja katsoi valoja. ”Onneksi maailmassa on paljon muuta kaunista, mikä tuottaa iloa”, hän sanoi. ”Se on totta”, sanoin. ”Ainakin jouluna”, Heta sanoi. ”Eikö jouluna olekin niin kaunista, että tuntuu kuin sydän pakahtuisi ja aivot räjähtäisivät?” ”Joo, onhan täällä melko kaunista”, sanoin. Yleensä rakastin pääkadun jouluvaloja, mutta tänä vuonna en ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka jouluun oli enää vain viikko. Huomasin ne vasta nyt. ”Melko kaunista?” Heta toisti. ”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa joulusta, kaikkein kauneimmasta, ihanimmasta, lämpimimmästä ja suloisimmasta ajasta?” Yhtäkkiä hän katsoi minua melkein vihaisesti. ”Tiedätkö mitä?” ”Niin?” ”Taidat uida ihan liikaa.”