Miira – lukunäyte

Suomentanut Outi Menna

Kustantamo S&S Helsinki

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän teoksen suomentamista.

Katkelman romaanista Linnunradan käsikirja liftareille suomentanut Pekka Markkula.

Ruotsinkielinen alkuteos Miira, Norstedts 2016 © Eija Hetekivi Olsson 2016 Kustantamo S&S, Helsinki Kansi Sara R. Acedo Kannen kuva Dreamstime Taitto Jukka Iivarinen, Vitale Ay Painopaikka: Bookwell Digital Oy, Juva 2017 isbn 978-951-52-4286-0

Hän hyppäsi Janin selkään. Rutisti opettajanvartaloa sähikäisenä takaapäin collegevartalollaan. Kamppasi miehen niin, että he kellahtivat päistikkaa lehtikasaan. Painoi otsansa miehen niskaan ja ärrinmurisi.

Aivot olivat ylikuumennustilassa, hän ei kyennyt hillitsemään itseään vaan upotti verenimijänhampaansa Janin kaulaan. Halusi ahmaista saaliinsa, joka ei antanut periksi vaan pyristeli vastaan ja nosti pyllynsä taivasta kohti niin kuin tyypit äsken viestijuoksun starttiviivalla. Hänenhän niin olisi pitänyt tehdä, silloin kun hän halusi. Ei Janin. Hän nauroi. Junttasi lenkkarit pehmeään maahan ja kietoi kätensä Janin rinnan ympärille. Hänen sydämensä pamppaili. Nännit kovettuivat ja lähettivät sähköiskuja haaroväliin. Reidet tutisivat.

Tihkusade tuhri silmämeikit ja sai naaman edessä roikkuvan pehkon kähertymään. Housujen polvipussit kastuivat ja naru aukesi vyötäröltä, hän sai hyvän otteen. Pikkuhousujen vyötärökuminauha oli rispaantunut, mutta jätti-t-paita peitti ne.

He painivat.

Jan yritti sysiä häntä pois selästään, muttei onnistunut. ”Ei helvetti, vitsi sä oot vahva”, Jan sanoi ja nauroi niin, että hymykuoppa ilmestyi näkyviin samalla tavalla kuin koulussakin.

Ja tuoksui pesuaineelta, männynhavuilta ja mälliltä. Jan oli selvästi valmistautunut. Jännitti rumpalinkätensä ja vääntäytyi pystyyn ennen kuin hän ehti tarrata puunjuuriin ja jätti hänet selkäänsä roikkumaan. Hän pomppi siellä kuin rat­sastaja Janin pinkoessa jättipuun luota syvemmälle metsän uumeniin.

5

”ÖÖH”, hän ölisi. Eihän hänen pitänyt sanoa enää niin, hänen piti ryhdistäytyä ja unohtaa neandertalilaispuheet. Hankkiutua eroon kaikesta kalloonsa pinttyneestä paskasta. Ööh oli kuitenkin parempi kuin döö. Juuri nyt. Hän nauroi kovempaa, häpeily­ nyrpisti nenäänsä ja potkaisi itsensä vapaaksi. Hän oli hevonen, ei ratsastaja, eikä hän antanut kenenkään kantaa itseään pakolla missään, ei edes Janin. Hottiksen, jonka kanssa hän oli himohiplaillut kerran kännissä. Hänen kuvisopensa.

Jan juoksi vielä kuusi askelta yksin, liian kireissä kivipestyissä farkuissaan, ja pysähtyi ja kääntyi.

He hymyilivät toisilleen.

Jan juoksee kuusi askelta, on kaksikymmentäkuusi ja korea kuin joulukuusi, hän kutosteli mielessään. Ja minä olen kuusitoista, olen polttanut tänään kuusi tupakkaa, ja herätyskello, jonka aamulla rikoin, soi kuudelta.

Vaikka he olivat kaukana urheilukisakentän katsomosta, he kuulivat hurrauksen, kun kaiuttimiin mutistiin jotain.

Hän meni kolme askelta lähemmäs Jania. Jan siirtyi kaksi askelta lähemmäs häntä. Heidän välillään oli vajaa metri väräjävää jännitystä.

Kuusikymmentä senttiä, hän sanoi houkuttavalle luomelle Janin vasemman silmän vieressä, hyppäsi askeleen eteenpäin ja suuteli Janin trooppista kieltä.

Jan vastasi suudelmaan kevyemmin, hymyili leveämmin ja kosketti opettajankäsillään hänen päätään. Painoi sitä olkaa kohti niin että vastakkain litistyneet nenät oikenivat. ”Oi”, hän sanoi Janin suun sisällä ja tunsi kuumotusta poskissaan. Hän jatkoi suutelua. Vimmaista imutusta. Tarttui kourillaan Janin pakaroihin ja puristi.

Aivot kiehuivat ja sulivat möykyksi. Hiki puski pintaan sykkivinä aaltoina ja hän olisi halunnut kaataa Janin taas, heittäytyä itse päälle ja aloittaa rajun lääppimisen mutta huomasi lauman räkänokkapentuja, jotka töllöttivät heitä.

6

Kaikki kiltit lapset pelkää seksiä paitsi seksomaani Jan, joka on aina valmis sekstaamaan, hän sanoi mielessään. Irrotti suunsa miehen suusta, smak, pyyhkäisi tuplakuolat paidanhihaan ja katsoi Janin ehjiä hampaita. Otti kiinni Janin reisistä samalla tavalla kuin tyhjässä luokassa, ennen kuin Kallepalle oli keskeyttänyt heidät, sanoi ”mums” ja juoksi tiehensä. ”Hei… Miira…” Jan huusi perään. ”S-soitan sulle myöhemmin, okei?”

Hän käännähti ja jatkoi juoksua takaperin. Jan seisoi jähmettyneenä. Hän flirttauskohautteli kulmiaan ja kääntyi taas. Juoksi metsästä Slottsskogsvallenin kautta ratikkapysäkille, ohi kerrostalonkorkuisten puiden ja pitkäkaulaisten kanojen.

Hän oli saanut Janin koukkuun, pannut turbovaihteen päälle ja melkein jäänyt vangiksi itsekin. Niin ei saisi käydä toiste. Hänenkin pitäisi valmistautua. Paremmin. Hommata sisäinen tutka, joka kartoittaisi maailmaa auttaen häntä pitämään tilanteen hallussa, ja täydentää suojaus, joka hänellä jo oli: kivikasvot ja meikki.

Kun Jan ei enää nähnyt häntä, hän kiskoi collegehousut ylös ja kiristi ne tennissukkien ja vyötärönarun väliin. Polvipusseille ei ollut mitään tehtävissä. Siinähän killuivat kuin möhnäytyneet kurkut.

Hän sylkäisi sormiinsa ja pyyhki levinneet meikit poskilta.

Kohensi pitkää, mustaa hiuspehkoaan, tuuletti aivojaan. Kuumotus oli levinnyt korviin asti ja nenästä valui nautintonestettä, jonka hän niisti ilmaan. Hän näki mielessään Janin ruskeat silmät ja yhtä ruskeat, kiiltävät hiukset, jotka laskeutuivat leveille hartioille. Ei Jan ollut seksomaani vaan keksomaani, ja hän oli maanisen lätkässä.

7

Kaikki kiltit lapset -vitsit olivat yhtä sikalapsellisia kuin homotestitkin. Hänen pitäisi lopettaa niiden keksiminen. Muuten niistä jäisi aivoihin samanlaisia arpia kuin homotesteistä oli jäänyt kämmenten selkäpuolelle. Hän oli lakannut hankaamasta ihoa verille kivillä ja pyyhekumeilla jo aikoja sitten, mutta jäljet pysyivät ikään kuin todisteena siitä, ettei hän ollut homo. Hänellä oli hirveät määrät arpia joka paikassa eikä hän halunnut yhtään lisää.

Mieluummin jumiset aivot kuin arpiset aivot. Jumiset aivot hänellä oli jo, ja jos niistä tulisi vielä arpisetkin, hän ei pääsisi isona aivokirurgian osastolle lääkäriksi vaan joutuisi sinne potilaaksi.

Hän katsoi ratikkapysäkkiä, joka oli ehjempi ja puhtaampi kuin ne pysäkit, joilla hän yleensä hengaili.

Pitkänaama, pitkäkaulaisten kanojen ihmissukulainen, istui valkoiseksi maalatulla puupenkillä ja nyki likaisenmustia kilpatennissukkiaan. ”Hitto”, hän kuiskasi ja sytytti röökin trimmatulla sytkärillään. Kaasu loppui. Hän pudotti sytkärin asvaltille ja murskasi sen kengällä. Veti hatsit. Hän ei halunnut nähdä ketään tuttua.

Ketään Gårdstenin koulusta. Ei nyt. Eikä ikinä. Tai no, ehkä Susannan. Ja Veran, jos oli pakko ja vaikka se sai hänen sydämensä vuotamaan verta. Mutta ei muita. ”Anna hei hatsi, pliis”, sanoi pitkänaama, jonka hämähäkinseittihiukset oli sitaistu hapsottavalle kotiponnarille, ja ojensi käden. Kynnet, jotka olivat yhtä nikotiininkeltaiset kuin Veran kodin seinät, oli pureskeltu ihan nysiksi, ja myös joskus aikoinaan punaisen collegen virttyneet resorit oli purtu littaan.

8

Hän antoi koko röökin, askissa oli vielä yksi. Painoi uuden röökin tulipään kiinni pitkänaaman palavan röökin tulipäähän ja imaisi. Sai sen syttymään. ”Ööh, sähän voitit kuulan, miks häivyit?” pitkänaama sanoi ja puhalsi kuusi pientä savurengasta. Ranteessaan pitkänaamalla oli pastellinvärisiä renkaita, kuusi niitäkin.

Kuutosnumero oli vallannut yhden hänen aivolokeroistaan. ”En haluu mitään mitalia.” Hän puhalsi keuhkoistaan suoran savuputken. ”Häh, ootsä ihan daiju?” ”Joo. Pitää mennä.” Hän antoi jämätkin pitkänaamalle, nousi ratikkaan ja istuutui takapenkille. Halusi himolämääntyä lisää kiimapäissään, mutta penkit, jotka nekin olivat ehjät ja puhtaat ja siniset ja samettiset eivätkä muoviset, häiritsivät häntä. Kukaan ei ollut kirjoitellut niihin eikä kaivanut vaahtomuovia ulos pehmusteista. Viillellyt niitä, pyyhkinyt niihin räkää tai liimannut nuuskamällejä. Raitiovaunun penkit olivat uudet ja pehmeät.

Bergsjönin ratikoissa sellaisia ei näkynyt ikinä.

Pitkänaama istui edessä, missä istuivat kaikki nolot ja ne, jotka eivät olleet oppineet että selusta piti aina turvata.

Raitiovaunun madellessa kohti päärautatieasemaa – matkaan menisi kuusitoista minuuttia – hän rentoutti vähitellen lihaslukot nikamistaan. Venytteli kaulajänteitään ja ajatteli kisoja, katsoi niitä kuin tv-ohjelmaa. Kisanauhoitusta. Näki itsensä kentän takana pukemassa ylleen Niinan Adidas-kuteita, vaikka häntä ärsytti että Niinalla oli merkkivaatteet. Lainatut, mutta silti. Ärsytti koko vaatteet ja se että hän itse oli pyytänyt niitä lainaksi.

Hän näki miten pepsodenttinaama haki hänet kentälle. Liikka­ ope. Näki itsensä hyperventiloimassa kentällä vilkaisematta katsomossa istuvia collegevaatteita tai itseään Adidas-kuteissa, työntämässä kuulaa. Äkkiä pois näkyvistä. Kauhea hiki. Paniikki­ rööki. Pepsodenttinaama haki hänet takaisin, ja hän ahtautui koulupaitaan ja lähti juoksemaan viestiä, hirveää laukkaa ohi 9

rivarisnobien. Hän kuuli Pekan huutavan ”Hyvä Miira!” ja muiden yhtyvän kuoroon. Lenkkarit tömistivät katsomon lattiaa.

Töminä voimistui. Ja vaihtui vihellykseksi.

Siinä vaiheessa hän oli livennyt paikalta ja sännännyt takaa-­ ajoon.

Hän tunsi jälkihumahduksen.

Onneksi vaihdoin omat vaatteet takaisin, hän sanoi kämmenessään olevalle siivouskänsälle ja repi sitä vähän. Adidas-­ kuteissa olisin ollut liukas kuin ankerias ja tukehtunut painissa kuoliaaksi.

Känsä oli sitkeä. Hän repäisi hampaillaan ihonpalan, joka maistui suolalta ja metallilta, ja sylkäisi sen suustaan. Katsoi ympärilleen. Vaunussa oli paljon korkkareita.

Minkä takia kukaan tekee kenkiä, joissa ei voi juosta? hän kysyi paljaalta kämmenlihalta, joka pullotti paikasta jossa känsä oli ollut. Sillä ei ollut suuta eikä se pystynyt vastaamaan. Vaunussa oli myös monia epäkäteviä hameita. Naisten jakkupukuhameita, joissa niissäkään ei voinut juosta.

Useimmat matkustajat olivat valkojalkaisia voidenaamoja, joilla oli joko sivujakaus tai suora keskijakaus. Keskustasnobeja.

Prinsgatan, ilmoitti pysäkkikuulutus. Prinssi oli asunut tässä paikassa keskiajalla, aikakaudella jonka innoittamana oli kehitelty sanoja kuten huuhkaja, vaja, kantaja ja parantaja sekä prinssi­ nakit, pienet kiiltosuolista tehdyt nakkimakkarat.

Vaaleanruskeat, isoikkunaiset rakennukset näyttivät ihan linnoilta. Kauluspaitaherrat kurvailivat kaduilla, joita reunustivat hienostoravintolat ja säälittävät aidantekeleet, joiden yli hän olisi hypännyt helposti.

Hän ei ollut käynyt alueella koskaan ennen eikä tiennyt, missä päin Göteborgia oli. Ehkä Örgrytessä, ehkä ei. Kaupunginosassa ei asunut narkkareita, sosiaalitapauksia eikä normaaleja sekoboltseja. Vaan poliiseja, pomoja ja poliitikkoja. Mistä vetoa. Niitä jotka päättivät asioista Göteborgissa. Tosin eivät hänen asioistaan.

10

Pissarakko oli räjähtämäisillään. Hän ajoi kolmen kirkon ohi ja ajatteli ainoaa pappia, jonka oli tavannut, poltergeistpappia, joka oli äklöhymyillyt ja ajanut hänet ulos kirkosta, vaikkei hän ollut tehnyt mitään. Ainoastaan moikannut luokkakavereita, jotka olivat rippikouluopetuksessa, ja maistanut sellaista styroksinpalaa, joita papit syöttivät ihmisille.

Kuljettaja pysäytti ratikan tuomiokirkon kohdalla.

Hitsit mikä määrä kirkkoja. Kuuluivatko papitkin toiselle puolelle, päättäjäpuolelle, ja tekivätkö ne yhteistyötä poliisien, pomojen ja poliitikkojen kanssa samalla tavalla kuin koulutkin?

Sillä puolella olivat jo ne, jotka omistivat rikkaiden ihmisten kaupat, tyyppi joka omisti kerrostalon, jossa hän asui, Tämäntalonomistaja nahkalärveineen. Pankit, Ikean omistaja ja kaikki muut rikkaat.

Hän hermostusaivasti, pikkuhousuihin lirahti pissaa.

Helvetti. Hän hyppäsi ulos ratikasta, pakko päästä vessaan.

Tuomiokirkon tuomari oli varmaan poltergeistpapin isä. Hän ei halunnut mennä sinne pissalle ja kuulla tuomiopapin laulavan God is in his holy temple… earthly thoughts be silent now.

Hänet tuomittaisiin pahimpaan rangaistukseen, koska hän ei ollut käynyt rippikoulua. Tuomiopappi tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa ja syntyisi suun kautta limaisena epäsikiönä, jolla on kaksi liskonhäntää. Repisi irti hänen kolmetoista amalgaamipaikkaansa, rakentaisi niistä ohuet hammasrautalangat ja kietoisi ne hänen ympärilleen. Niin kuin Poltergeist 2, The other sidessa.

Hän ei pelännyt pappeja mutta ei myöskään halunnut päätyä limaiseksi raadoksi vaan pinkoi kohti rautatieasemaa. Hän kävisi pissalla Bergsjönissä.

Hän näki hotelli Sheratonin, laattauskantapaikkansa. Hänet erotti hotellista vain joki, tai mikä lätäkkö olikaan, jotain ripulinväristä vettä. Mutta häntä ei yrjöttänyt. Hän oli syönyt koko päivänä vain yhden Janbanaanin eikä vatsassa painanut mikään.

11

Hänellä oli vahva aavistus, että Jan soittaisi jo illalla, ja häneen iski röökinhimo.

Seiskan ratikassa penkit olivat saaneet kovakouraista kohtelua, yksi retkotti etukenossa nojaten seuraavaan, josta puuttui yläkahva.

Näkösällä ei ollut yhtään kauluspaitaherraa eikä jakkupukunaista. Päättäjäpuolen ihmiset eivät matkustaneet Bergsjönin puolelle. He eivät uskaltaneet.

Useimmat matkustajat olivat täystummia tai puolitummia tai sellaisia kuin hän itse, sieltä täältä tummia, paitsi nuoret koti­ blondatut äidit juurikasvuineen ja kulahtaneissa tennareissa kulkevat kundit.

Gamlestanin pysäkillä kyytiin tuli kaksi vanhaa narkkaria.

Toisella oli nykivät liikkeet ja kuoppainen naama ja suttaantuneita tatuointeja. Hän ei erottanut, mitä kuvat olivat esittäneet, mutta kuopissa oli ollut paiseita. ”Ööh… Janne jumalauta… jumalauta Janne… ööh…” kuoppanaama öhisi kaverilleen, joka nuokkui kamoissa ja oli laatannut syliinsä, koko vaunu löyhkäsi perjantai-illalta vaikka oli vasta iltapäivä. ”Ööh… höö”, Janne öhisi takaisin. Hekään eivät osanneet lakata sanomasta ööh. Myös Jannella oli tatuointeja. Ja tissit, jotka näyttivät lätyiltä.

Sehän oli Jussin faija! Joka oli istunut linnassa ja kaveerasi aivopuoli-Håkanin kanssa, joka välitti kaljaa alaikäisille mikäli oli yhä elossa puolikkaine takaraivoineen. Hän ei aikonut ottaa siitä selvää mutta Jannella oli vuosien narkkaamisen jälkeen vain tuhoutuneita aivosoluja kallossaan, sille hän halusi antaa lisää kirjaimia. Ehkä been, jotta se voisi olla pelottelevinaan. Böö.

Janne nimittäin katkaisisi rimpulakinttunsa, jos yrittäisi karatepotkua. Se mies ei jaksanut edes hätkähtää niin kuin olisi pitänyt, ja saisi jäädä ratikasta Kvibergissä missä kalliot kitisivät ja etukäteishaudata itsensä hautuumaalle. Tai ei. Koska Jussi. Hänen 12

omatuntonsa alkoi kolkuttaa, ja hän veti ajatuksen takaisin. Jussista tulisi samanlainen kuin isänsä. Ammattilaisnisti. Linnassa­ lusija ja hiturihonaaja. Jussi ei ollut pyrkinyt lukioon ja käyttäisi samoja housuja kunnes piikittäisi aivonsa pihalle.

Vasemmalla kohoavat kerrostalot olivat järkälemäisimpiä dominonappulabetonikolosseja mitä hän oli ikinä nähnyt. Kuin peltilaatikoita, joissa oli punaisenruskeat laatikkoparvekkeet.

Neljätoista kerrosta. Ja yhtä monta rappukäytävää.

Jos rapuissa on aina kymmenen askelmaa peräkkäin, kaksikymmentä joka kerrosvälissä, ja kerroksia ja rappuja on neljätoista kertaa kaksi kerrostaloa, se tekee seitsemäntuhatta kahdeksansataaneljäkymmentä askelmaa.

Ajatella, jos joutuisi olemaan niissä taloissa rappusiivoojana.

Hän olisi yhtä siivouskänsää koko ihminen.

Kun hän näki autotien yli kaartuvan kävelysillan, hänen lävitseen kulki uusi jälkihumahdus. Sillan kyljessä luki Kortedala torg.

Jan oli koulussa kertonut asuvansa täällä. Hän ei ollut astunut jalallaankaan Kortedalan torille. Mutta piti kihelmöivästä olostaan ja halusi jäädä notkumaan mieluummin tänne, lähemmäs keskustaa, kuin mennä Bergsjöniin. Mieluiten omaan asuntoon, jossa voisi sekstailla vanhempien häiritsemättä tai kuulematta.

Rikotun ratikkapysäkkikatoksen seinällä oli kartta, suoraan hänen ikkunansa kohdalla, ja hän luki: Tideräkningsgatan, Månads­gatan, Timgatan, Minutgatan, Sekundgatan. Ajanlaskuntie, Kuukausitie, Tuntitie, Minuuttitie, Sekuntitie.

Kortedalaa leimasivat aika, betoni ja loppumattomat kerrostalojonot. Gårdsteniä leimasivat mausteet, betoni ja loppumattomat kerrostalojonot. Bergsjöniä leimasivat avaruus, betoni ja loppumattomat kerrostalojonot.

Aika ja avaruus ovat yhdistelmänä varmin, hän totesi, pissasi voimaisan vesiputouksen Teleskopgatanin kallioiden taakse ja kuvitteli itsensä kiitämässä avaruudessa raketinnopeudella uusissa tutkavarusteissaan.

13

Isä tyhjensi 11-rapun edustan roskiksia maalitahraisissa talkkarinhaalareissaan.

Isän iho oli muuttunut savunharmaammaksi ja ryppyisemmäksi.

Hän kääntyi, ei halunnut nähdä isää. Isä oli yskinyt kovaan ääneen, kun hän oli läntännyt pokausmeikkejä naamaan ja suihkuttanut lakkaa hiuksiin, vaikka isän piipunsavu haisi paljon enemmän. Hän ei ollut sanonut heippa isälle eikä äidille, joka oli istunut sohvalla nyrpeänä aamukutimensa kimpussa. He olivat rasittavia ja saivat hänen kiehuvan sisimpänsä kuplimaan entistä pahemmin. Sen, joka teki hänen olonsa painavaksi ja ahtaaksi, ikään kuin hän ei mahtuisi itsensä sisälle.

Hän halusi oman kämpän, halusi oikeasti, oman elämän ilman vanhempia, ja suuntasi metsään. Nyt voisi hyvin käydä lenkillä, kun jaloissa oli valmiiksi virtaa eikä hän painanut tonnia. Metsässä oli helpompi ajatella ja laskea kierroksia.

Alamäen puolivälissä hän muisti, ettei hänellä ollut veistä mukana, sanoi ”Veitsiperkele” ja kääntyi takaisin. Hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että joutuisi hyökkäyksen kohteeksi pystymättä puolustautumaan. Hänen olisi hommattava uusi veitsi, kunnon sotaveitsi. Äidin keittiöveitsi oli liian tylsä, samoin isän vanha linkkari. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten tai mistä sellaisen voisi hankkia nyt kun hän ei enää asunut Gårdstenissä. Berg­ sjönin ruokakaupoissa ei myyty sotaveitsiä, vaikka kaikkia muita suomalaisia välttämättömyystuotteita kyllä löytyi. Mieluiten hän haluaisi viidakkoveitsen, samanlaisen kuin Rambolla. Tai kaikkein mieluiten neulanterävän skalpellin.

14

Isä ei ollut enää pihalla. Partaeukko oli siellä sen sijaan ja etsi roskiksista tölkkejä, jotka isä oli poiminut jo talteen ja aikoi palauttaa kauppaan. Niin isä teki perjantaisin tyhjentäessään roskiksia.

Isän olisi pitänyt jättää tölkit partaeukolle, hän ajatteli ja harppoi portaat kotiin. Kuusi porrasväliä, kolme kerrosta. Heillä oli leipää. Partaeukolla ei. Äiti ja isä eivät olleet kotona. Hän venytteli, niska oli jäykkä kuin seiväs, ja laski ämpärin täyteen tulikuumaa vettä ja Kloriinia.

Hän tehosiivoaisi huoneensa, koska ei ollut päässyt teholenkille.

Jan oli yhä Slottskogsvallenissa, ja rinnakkaisluokan alapurenta-Linda verrytteli Adidas-shortseissaan ja heilutteli kampaajalla leikattuja hiuksiaan Janin edessä, hän oli siitä satavarma.

Harmi vain, että Lindaliini oli myöhässä.

Hän tunsi jälleen Janin märän kielen suussaan, ja siivous häiriytyi. Hän nosti rakkauslasipurkin kirjahyllystä ja avasi kannen.

Rakkauskannen. Purkissa oli kirjeitä, kortteja, tulppaaniksi taiteltu piirustus ja kaksi kasettia. Toisen hän oli saanut Pabblolta kuutosella ennen kuin Pabblo muutti Kiinaan ja toisen Janilta.

Hän luki viestin, joka oli kirjoitettu Janilta saadun kasetin kotelossa olevaan lappuun: Slottsskogenissa on rauhallista metsästysmaastoa, kisojen jälkeen ota minut kiinni jos saat. Hän hymyili itselleen peilin kautta viekoittelevasti. Posket olivat takaa-ajonpunaiset ja silmiin oli jälleen syttymässä takaa-ajon hehku, ne olivat muuttuneet kesänvihreämmiksi, melkein hohtaviksi. Nenä oli muuttunut pisamaisemmaksi.

Lead me through the fire… vinkui laulaja, josta Jan tykkäsi.

Toki hän voisi päällikkönä johdatella Janin liekkien läpi, mutta Janin pitäisi kyllä siinä tapauksessa jumankauta juosta kovempaa. Hän väänsi rätin kuivaksi ja ryhtyi toimeen. Keinahteli ympäri huonetta – ei tanssinut – ja pyyhki pölyt valkoisista lipastonlaatikoista. Siirteli trimmattuja sytkäreitä, jotka nököttivät peilihyllyllä rivissä kuin sotilaat. Testasi kaikkia ja heitti pois 15

ne, joista ei tullut tarpeeksi korkeaa liekkiä. Sytkäreitä jäi jäljelle kuusi. Kuusi olisi tästä lähtien hänen onnennumeronsa. Hän keräsi kuutosia omaan aivolokeroonsa. Sexilokeroon!

Hän pyyhki hellästi myös ikkunalaudan. Parvekkeenoven, ovilistat, mustan hevimetallipöydän ja melkein tyhjän, tausta­ levyttömän kirjahyllyn. Hän varoi kirjaa, ainoaa joka hänellä oli.

Neurologiakirja muistutti häntä opiskelusuunnitelmista. Hän katsoi kirjan kansikuvaa, paljaita ihmisaivoja, ja ahdistui. Aivan pian hän saisi tietää, oliko hänet hyväksytty luonnontiedepainotteiselle linjalle vai ei.

Jos ruotsitoisenakielenä-arvosana ja muut päästötodistuksen arvosanat, joita hän ei ollut nähnyt, saisivat aikaan sen että häntä ei hyväksyttäisi, hän pyyhkisi todistuksella perseensä.

Vera oli pyyhkinyt perseensä hakulomakkeella, koska idiootti ruotsinope ja muutkin opettajat olivat antaneet Veralle surkeita numeroita, kutistaneet Veran pelkäksi viivaksi.

Ja hän itse oli Bergsjöniin muuttaessaan jättänyt Veran yksin rasvaisine hiuksineen ja liian lyhyine housuineen. Vera joutui mätänemään Gårdstenissä. Nappisilmä-Vera.

Hänen sydäntään raastoi. Hän pakotti ajatuksensa pois Verasta, koska jokaisesta Veraan liittyvästä ajatuksesta kertyi teelusikallinen visvaa hänen pikkuaivoihinsa, ällöttävään, ahtaanpaikankammoa aiheuttavaan limaklönttiin, joka sijaitsi lähellä niskaa ja josta ei ollut ikinä mitään hyötyä. Hän oli lukenut siitä neurologiakirjasta.

Hänen teki mieli avata kirja, mutta hän ei aikonut tehdä sitä ennen kuin saisi tietää tulokset. Hän avaisi sen vain jos pääsisi lukioon. Nyt hänen pitäisi siivota loppuun, mutta hän oli kyllästynyt lääppimään pintoja hellästi, se oli liian hidasta ja sai aikaan yökkäysrefleksejä. Hän lopetti myös keinahtelun. Hän asettui tanakkaan sumopainiasentoon ja hankasi maalaamatonta seinää kovin ottein niin, että rätti muuttui harmaaksi, ja hän viskasi sen kaseerattujen sytkäreiden päälle.

16

Hän poltti tupakan. Ja tumppasi sen Mikki Hiiri -kaktuksen ruukkuun. Katkaisi kaktusnuijan, joka kasvoi kaktuksen päästä kuin kuhmu, ja tunki sen tumppausreikään, jonka hän oli tehnyt piikikkääseen kaktusnaamaan.

Hän kääri collegehousunsa ja tuuletti hevosenkoipiaan. Reisilihakset olivat alkaneet erottua ja kumpaankin pohkeeseen oli ilmestynyt ylösalaisin käännetty sydän, samanlainen kuin isä pitkäsäärellä, jota hän ei halunnut edes ajatella. Sitten kun hän olisi kirurgi, hänellä olisi paljon korjattavaa, mutta ainakin hän asentaisi aivolohkojensa väliin metallinpalasia jotka pitäisivät ne erillään: pois jumit ja jännitys. Hän poistaisi sen, mikä teki hänet hulluksi. Ja korjaisi äidin siivouksenrikkoman selkärangan.

Häntä himotti kärventää kattoon kuusi pistettä kaikkein trimmatuimmalla sytkärillä, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän oli kypsynyt sen jälkeen kun oli tavannut Janin, vanhentunut monta vuotta muutamassa viikossa. Hän kärvensi vain yhden pikkupisteen ja sen jälkeen toisen, koska heitä oli kaksi. Se ei tarkoittanut takaiskua ja taantumista lapsuuteen. Pisteet olivat kypsyyspisteitä. Siistimpiä ja varmempia.

17

Ovelta kuului koputus. ”Puhelimeen, Jani soittaa”, isä karjui ja herätti hänet sohvalta löhöilemästä.

Hän piristyi heti. ”Ei sen nimi ole Jani”, hän karjui takaisin tuskaillen sitä että isän oli pitänyt vastata.

Hammasta purren hän intoirvisti niin innokkaasti, että kaulan bassonkielet kiristyivät. Odotti hetken, jotta ei vaikuttaisi liian innostuneelta, ja riensi sitten keittiöön. Jos puhelimessa olisi ollut joku Jani, hän olisi lyönyt luurin korvaan. Pyydettyään sitä ensin leikkimään piilosta. Kaivautumaan hiekkaan ja odottamaan, kunnes hän tulee.

Kämmenet hikosivat. Hän ei tykännyt puhua puhelimessa, toisen ihmisen äänen kuuleminen puhelinjohdon kautta tuntui niin oudolta, hiljaiset hetket olivat kiusallisia ja niitä tuli aina. Se kun seisoi vain luuri korvalla ja kuunteli toisen nieleskelyä. Hänestä oli ollut hauska puhua puhelimessa ainoastaan silloin kun hän oli soittanut nollaviisysiin, leikkinyt tyhmää kiimaista bimboa ja huijannut äijänkuvotuksia, jotka runkkasivat kuuloketta vasten, dunk, dunk, dunk, läähättivät vittujuttujaan niin että hänen olisi tehnyt mieli vetää heitä jalalla päin pläsiä.

Nyt oli tiukka paikka. Hän ei saanut leikkikiimailla. Hän pyyhki kätensä pöytäliinaan, nosti luurin korvalleen ja sanoi: ”Haloo.” ”Hei Miira, Jan täällä.” Hän kuuli, että Jan hymyili leveästi.

Nännit olivat kuin kaksi pikkukiveä, niihin sattui. ”Miten voit?”

Jan esitti ylivoimaisen vaikean kysymyksen.

Miten minun pitäisi vastata? hän kysyi äidin mustetahraiselta pöytäkalenterilta.

18

1989. 26. toukokuuta. Parsi villapaita ja sukat, kalenteri vinkkasi.

Hän voi. Niin kuin kaikki voivat. Kysymys ei ollut ainoastaan ylivoimaisen vaikea vaan ihan liian laaja vastattavaksi. Hän voi paljon ja saattoi voida monia eri juttuja samaan aikaan. Kokea tunteita omassa kehossaan eri aikoina ja eri paikoissa ja muiden kehoissa ja ympäri maailmaa. Katsoa ihmisyyttä ja miniplaneettaa ulkoapäin ja joutua epätodellisuudentunteiden ja huimauksen valtaan. Eikä Jan tiennyt mitä hän ajattelisi vastatessaan. Jan voisi ymmärtää hänet väärin, ja jos hän vastaisi tosi hyvin niin kuin aikuiset vastasivat telkkarissa syömättä suutaan tyhjäksi, hän kuulostaisi lobotomoidulta mielitautiselta. ”Miten menee?” hän esitti vastakysymyksen eikä voinut olla puolestaan hymyilemättä leveästi. ”Kiitti, ihan fantsusti”, Jan yritti lähentyä häntä. Kiitti kuulosti hassulta, eikä kukaan käyttänyt sellaista sanaa kuin fantsu. Hän tirskui nenäänsä, nautintonestettä roiskahti ylähuulelle. Hän nuolaisi sen pois. ”Niin no, ajattelin vaan kysyä… kai sä olet lähdössä Tanskan-­ reissulle luokan kanssa?” ”Häh?” Hän äimistyi. Hän ei ollut kuullutkaan mistään luokkaretkestä Tanskaan eikä ajatellut, että Jan kyselisi jostain sellaisesta. Hän oli kuvitellut jotain ihan muuta, vaikkei tiennytkään mitä. Ehkä, että he voisivat sopia treffit Kortedalan torille ja hän voisi tsekata millaista siellä oli ja sekstailla Janin kanssa. ”Mille Tanskan-reissulle?” hän tarkensi. ”Etkö lukenut kirjettä? Sen olisi pitänyt tulla postissa. Pekka lähetti tiedotteen kaikille”, Jan sanoi. Ja jatkoi opeankarammalla äänellä: ”Minä lähden mukaan valvojaksi.” Näköjään Jan kiihottui vanginvartijafantasioista. ”What?” hän tulkkasi itselleen vähentäen aavistuksen englantijumejaan, joita oli kehittänyt koulussa jouduttuaan rangaistukseksi kyhjöttämään parakissa, ja antoi katseensa vaeltaa pöydällä.

19

Tuolla. Takimmaisena pilkotti kirjekuori, joka nojasi ruskeaksi paistuneeseen pannulappuun. Kuoressa oli Gårdstenin koulun leima. Hän tavoitteli kirjekuorta nihkeillä sormillaan. Se kaatui eteenpäin. Sen takana oli vielä yksi kirjekuori. Göteborgin kaupunki, yhteishakulautakunta, ilmoitti leima kuoressa.

Hän oli saanut lukioonpääsykirjeen. Tietämättä siitä mitään.

Lattia keinahti jalkojen alla ihan kuin hän olisi jo ollut laivassa, jolla ei halunnut matkustaa luokkakavereiden eikä Pekan kanssa.

Mutta Janin kanssa halusi, paitsi ei vartioituna vankina.

Kainalokuopat uivat hiessä. ”Tulethan sinäkin?” Jan houkutteli.

En, hän halusi vastata mutta horjahti ja sanoi ”Möö… mistä se laiva lähtee?” Hän alkoi täristä jännityksestä ja yritti saada tärinän loppumaan. ”Stena-terminaalista… satamasta, kyllä sä tiedät.”

Hän ei tiennyt. Hänellä ei ollut hajuakaan Göteborgin satamista. ”Se lähtee kuudelta”, Jan sanoi. Jalkojen välissä jyskytti.

Isä kopautti piippua tuhkakupin reunaan. ”Ööm, mun pitää mennä”, hän sanoi ja lisäsi ”palaillaan”, ja kolisteli luurin paikoilleen.

Hän tuijotti eteensä ja tunsi kutinaa vatsanpohjassaan. Ei pystynyt mitenkään keskittymään samaan aikaan Janiin ja kirjekuoriin. Pani Jan-ajatukset tauolle samalla tavalla kuin pani aivonsa tauolle selviytyäkseen rappusiivouksesta. Istuutui huoneensa lattialle hermostuttavamman lukiokirjeen päälle ja repi hampaillaan auki Gårdstenin koulusta tulleen kirjekuoren.

Pekka oli kirjoittanut näin: Sain isältäni pienen perinnön, ja haluan tarjota koko luokalle edestakaisen Tanskan-matkan ensi lauantaina… Oppilaiden tulee varata mukaan käyttörahaa.

Hän muisti kuolemanpäivän, jolloin Pekka oli kertonut vastakuolleesta isästään itkuisin silmin, eikä kukaan luokkalaisista ollut sanonut mitään. Ei myöskään hän. Häntä ei huvittanut 20

lähteä tanskanlaivalle. Ei Pekan kuolleen isän rahoilla eikä jälkeenjääneiden luokkakavereittensa kanssa. Vaikka retki oli järjestetty yläasteen päättymisen kunniaksi. Hän voisi päättää yläasteen yksinkin. Noin. Nyt se oli tehty.

Kakkamössö kiersi mahassa. Hän vaihtoi kirjekuorten paikkaa ja päästi hillityn pierun koulusta tulleelle kirjekuorelle. Suu tuntui rutikuivalta.

Lukiokuoren sisällä oli kananpojankeltainen paperi. Siinä luki Ilmoitus oppilaspaikasta ja Burgårdenin lukio, kolmivuotinen luonnontiedepainotteinen linja… ja …sinut on hyväksytty.

Hän kaatui selälleen, kolautti päänsä lattiaan ja räjähti makeaan nauruun. ”Fucktastista!” hän hurrasi. Hän yhdisti sanat fuck ja fantastinen. Ei, vaan fuck ja funtastinen. Sekä englanninopettaja että ruotsitoisenakielenä-opettaja suuttuisivat, jos kuulisivat. Heidän nyrppäsuunsa nyrpistyisivät pahemmin kuin koskaan.

Ne, jotka olivat inhonneet häntä ja laskeneet hänen numeroitaan vaikka hän oli saanut kokeista kiitettäviä ja erinomaisia, saisivat pyyhkiä perseensä hänen päästötodistuksensa arvosanoilla ja pitää tunkkinsa.

Hän ei voinut tajuta, miten hän oli päässyt lukioon maahanmuuttajatodistuksella ja aina vain alakanttiin annetuilla numeroilla. Mutta mitä väliä. Hänet oli hyväksytty, ja hän jumalauta opiskelisi Ruotsin ammattitaitoisimmaksi ammattiaivokirurgiksi. ”Hahaaiaiaiaaa”, hän hurrasi äänekkäämmin ja heilautteli itseään liaanilla puunlatvasta toiseen. ”No, mitä?” isä kysyi eteisestä. ”Pääsin sisään”, hän sanoi, ”lukioon!”

Isä yskäisi. Se oli iloyskää. Istahti sitten nojatuoliin, joka huokaisi. Ja avasi telkkarin. Urheilukanavalta. Hän ei kyennyt pysymään nahoissaan vaan avasi neurologiakirjan. Hän aloittaisi pänttäämisen heti, salaa, ryhtymättä kuitenkaan hikariksi. Jotta olisi paremmin valmistautunut.

21

Kirja haisi lääkäriltä ja äidin hajustamattomalta peppu­ saippualta. Siltä hänen tulevaisuutensa haisisi, joten oli parempi tottua siihen saman tien, ja kieleen myös. Hän luki Lihasten ja nivelten proprioseptiiviset aisti-impulssit välittyvät myelinisoituneissa hermosyissä… ja lakkasi lukemasta. Venytti kaulaansa. Ei paiskannut kirjaa seinään niin kuin ensimmäisellä kerralla. Käveli vain pois.

Vaelsi huoneessa edestakaisin ja ketjupoltti. Pumppasi käsivarsilla lisää voimaa, valmistautui ja luki lisää… selkäytimen takasarveen, mistä ne ipsilateraalisesti osin kulkevat eteenpäin suoraan takajuuriin ja osin kytkeytyvät lateraalisti sijaitseviin selkäydin-pikkuaivoratoihin (tracti spinocerebellares).

Sehän ei ollut edes ruotsia. Vaan jotain ulkoplaneetankieltä.

Hänelle tuli aavikkojano. Hän selasi eteenpäin ja löysi otsikon Tahdosta riippumattomat liikkeet.

Luku narkkareista! Hän levitti kätensä ja huusi ”Kingii!” Hänestä voisi tulla narkkaustieteen erityisammattilainen. Hänellähän oli jo jonkin verran erityistietämystä. Hän sai taas lisää potkua perseeseen ja selasi taaksepäin. Pikkuaivot lähettävät jatkuvasti impulsseja lihaksiin korjaten poikkeavia liikeratoja…

Siinä se limaklöntti taas tuli. Hän sulki kirjan ja jätti sen pöydälle.

Erittäin kypsää. Hänen pitäisi oppia jättämään tavarat pöydille ja sairaaloiden pinnasänkyihin, ettei hän heittäisi potilaita seinään heti kun turhautuisi tai ei ymmärtäisi, mitä he tarkoittivat.

22