Minkkitarha
MINKKITARHA Suomentanut Taija Mård
SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS
Ruotsinkielinen alkuteos Minkriket © Karin Erlandsson 2014 Schildts & Söderströms Käsikirjoituksesta suomentanut Taija Mård Kannen suunnittelu Sanna Mander Taitto Pia Lehtinen www.sets.fi Painopaikka: Bookwell Oy, Juva 2014 ISBN 978-951-52-3426-1
Ensimmäinen osa
1 Lars-Mikael rakasti minkkien hajua. Hänen isänsä satsasi niihin kylällä ensimmäisenä. – Näillä me kääritään rahaa, poika! Evert sanoi. Marianne ei uskonut häntä. Tämä ei näet ollut ensi kerta, kun Evert satsasi johonkin, millä kuvitteli käärivänsä rahaa. Marianne viittasi ruokasaliin jääneeseen kirjoituskoneeseen ja autotallissa viruvaan auraan. – Otat vain lainaa lainan päälle, hän sanoi. – Sinä päivänä, kun meiltä menee talo alta näiden sinun satsaustesi takia, minä jätän sinut, ettäs tiedät. Heidän puheensa ei ollut tarkoitettu Lars-Mikaelin korville. Hän kuuli sen vahingossa ikkunasta pihamaalle, kun palasi hakemasta lisää nauloja. – Me joudutaan vielä taivasalle! Kuka muka haluaisi pukeutua turkkiin, joka on ollut minkin päällä? Lars-Mikael ei silti säikkynyt. Hän oli juuri aloittanut koulun ja tiesi Evertin olevan oikeassa. Evertillä oli kylän isoimmat vaatteet, ja kun hän oli hyvällä tuulella, sen kuuli kusipurolle asti. – Pian me vuollaan kultaa samalla mitalla kuin luodaan min5
kinpaskaa, Evert muotoili, ja varikset lehahtivat ilmaan metsänreunan männynlatvoista. Mariannea nauratti. – Sinä ja sinun ideasi. Jaaha, meistä taitaa sitten tulla minkkitarhureita. Kun Lars-Mikael astui keittiöön, vanhemmat kääntyivät katsomaan häntä ruokapöydän äärestä. – Meistä tulee minkkitarhureita, pikku Mickel. Luuletko, että siinä käy paremmin kuin silloin, kun isä meinasi ruveta kirjoittamaan Ågrenin veljesten tapaan runoja? – Joo, Lars-Mikael vastasi. Lars-Mikaelia ei hämmästyttänyt sekään, että Evertin ääni kantautui huussista sitä kovempana, mitä pitemmälle syksy eteni. Evertillä kun oli tapana tehdä niin: laulaa paskalla istuessaan. Lars-Mikael tiesi, ettei Marianne ikinä jättäisi Evertiä. Koko perhe joi aina iltateen yhdessä. Sen jälkeen Lars-Mikael meni omaan huoneeseensa ja vanhemmat jäivät istumaan kukallisen vahakangasliinan peittämään klaffipöytään. Hän kuuli heidän äänensä läpi talon. Lars-Mikael ymmärsi jo varhain, että hänen äitinsä ja isänsä sopivat hyvin yhteen. Jopa heidän naurunsa sointuivat toisiinsa. Evertillä oli jylisevä, tumma hohotus ja Mariannella viserrys, joka täytti Evertin henkeä vetäessä syntyneet tauot. – Lars-Mikaelin täytyy saada uudet saappaat, Marianne totesi. – Eivätkö ne minun vanhat muka kelpaa? Evert kysyi. – Ja vielä mitä, nehän ovat hajonneet jo kauan sitten. Lars-Mikaelilla oli tapana maata huoneessaan räsymaton päällä piirtelemässä. Hän sai Evertiltä kaikki käytetyt paperit. Niiden etupuoli oli täynnä tekstejä ja taulukoita, itse paperi oli kiiltävää ja haisi pistävältä ammoniakilta. Vahaliitu ei siihen tart6
tunut, mutta mustekynillä hän sai piirrettyä sille Evertin kirjan mallin mukaisia varjotaloja. Hänen piti piirtää varovasti, jotta kynänkärki ei olisi puhkaissut paperia. Taustalla kaikui Mariannen ja Evertin nauru. Pian Marianne tulisi toivottamaan hyvää yötä, joten jos Lars-Mikael aikoi saada piirustuksen valmiiksi, hänen oli piirrettävä nopeasti. Talo oli vanha, Evert oli varttunut siellä. Lattialla kävi veto siinä kohdassa, jossa Lars-Mikael makasi, joten hän asettui maton lyhyelle reunalle ja veti toisen reunan jalkojen ja alaselän päälle kuin peitteeksi. – Miten ihmeessä sinä oikein makaat? Marianne kysyi astuttuaan huoneeseen. Sitten hän kumartui katsomaan Lars-Mikaelin aikaansaamaa piirustuspinoa. – Sinun pitäisi näyttää nuo isälle. Hän tykkäisi niistä. – Tarvitsen näitä sitten, kun rakennan varjotaloja itse, Lars- Mikael selitti. – Ymmärrän, Marianne sanoi. – Meidän pitääkin hankkia laatikko, jonne saadaan ne hyvään talteen. Hänellä oli päällään kukkamekko ja -esiliina. Kun LarsMikael kietoi käsivarret hänen ympärilleen, oli kuin olisi halannut pehmoista kesäniittyä. Mariannella oli vaaleat, lyhyiksi leikatut hiukset ja melkein aina huivi niiden ympärillä. Keittiössä hän piti keltaista huivia, mutta kun hän meni tarhalle, huivi oli sininen. – Ihan sen takia, etteivät hiukset rupea haisemaan, Marianne selitti. – Ja työhuivia en voi pitää keittiössä, koska silloin sokerikakkuun tulee minkin katku. Lars-Mikaelilla oli täsmälleen samanlainen lippalakki kuin Evertillä. Ja heillä kaikilla oli siniset työhaalarit, jotka oli tilattu postimyynnistä Ruotsista. Ne olivat saapuneet 7
ruskeassa paketissa, jonka he olivat hakeneet kaupungin postitoimistosta. Haalarit tuoksuivat muoville ja kauluksesta haaraan asti kulki hohtava metallinappien rivi. LarsMikael kääri omastaan hihat ja lahkeet ylös, Evertin haalarin vyötärölle Mariannen piti ommella kiila. Evertin haalarin etupuoli oli melkein aina sahajauhon tai minkinpaskan peitossa. Mariannen esiliinaa laikuttivat pullataikinan ja marjojen jättämät tahrat. Joskus keittiöön astuttuaan Lars-Mikael näki Mariannen seisovan ikkunassa katselemassa pihalle, missä Evert rassasi traktoria tai kasasi häkkejä. – Mikä sinua naurattaa, äiti? – Ai nauroinko minä? Marianne kysyi ja sipaisi kädellä kasvojaan kuin vetäen viltin suunsa päälle. – Sinä naurat aina isää katsellessasi. – Ihanko totta? Marianne hymyili edelleen – hänen eleensä ei ollut poistanut poskien kuoppia. – Sinä naurat eri tavalla isälle kuin minulle, Lars-Mikael sanoi. – Se johtuu siitä, että te olette niin erilaisia. Marianne tuli ja kävi polvilleen Lars-Mikaelin eteen. Heidän nenänsä hipaisivat toisiaan, Mariannen otsatukka kutitti LarsMikaelin poskia. – Sinä olet minun pikkuinen sokeripalaseni ja isä… isä on enemmänkin kuin siirappikakku. – Ääh. – Voi kyllä, ja nyt minä taidankin pistää tämän sokeripalasen suuhuni. Hän näykkäisi Lars-Mikaelia nenästä ja kutitti tätä vyötäröltä. Eikä hän lopettanut, ennen kuin tämä makasi lattialla anel8
len häntä lopettamaan. Silloin Marianne ojensi kätensä ja veti hänet ylös, ja he katselivat yhdessä ikkunasta Evertiä, joka yhä vain ahersi pihalla. – Olethan sitten apuna, Mickel, kun siirappikakusta tulee rikas. – Ääh, Lars-Mikael sanoi taas, mutta ei irrottanut käsivarttaan Mariannen ympäriltä.
2 Sinä kesänä, kun minkit tulivat, Lars-Mikael vaelsi erilaisten hajujen välillä edestakaisin. Marianne seisoi esiliina päällään lieden ääressä ja keitti mehua ampiaisten parveillessa patojen ympärillä. Evert taas seisoi pihamaalla sahajauhojen ja maalinhajun keskellä. Lars-Mikaelin haalariin tuli sekä mustia viinimarjalaikkuja että vihreitä maaliläiskiä. – Katso nyt, miltä sinä näytät, Marianne huudahti, kun LarsMikael astui keittiöön märkään maaliin tarttuneiden purujen peitossa. Silloin Lars-Mikael nauroi. – Katso sinä itseäsi! Marianne meni eteiseen ja asettui puhelinpöydän yllä olevan peilin eteen. Lars-Mikael tuli hänen viereensä. Mariannen esiliina oli tahroja täynnä ja mekonrintamukseen oli valunut leveä noro viinimarjamehua. – Enpä tosiaankaan näytä itse sen paremmalta, hän totesi. – Että pitääkin aina sattua näin, kun on kiire. – Milloin ne tulevat? – Isä sanoi, että joskus iltapäivällä. 9
– Nyt on iltapäivä, Lars-Mikael sanoi. Marianne pudisteli päätään peilikuvalle. – Minun on pakko käydä vaihtamassa vaatteet. Lars-Mikael palasi pihalle. Hän tarttui pihteihin auttaakseen Evertiä kasaamaan viimeisen häkin. – Sinun pitää ajatella eläintä, joka tulee häkkiin asumaan, Evert sanoi. – Siderenkaat pitää puristaa kunnolla kiinni, niin etteivät ne raapaise yhdenkään minkin turkkia. He olivat valmistaneet häkkejä koko kevään. Häkit koostuivat verkoista, jotka puristettiin yhteen siderenkailla. Mariannekin oli silloin tällöin apuna. Ja kun Evert teki opintoretkiä jo minkkejä hankkineiden ihmisten luo, matkaan lähdettiin koko perheen voimin. Hän asteli viittilöiden ja kysellen pitkin peltoja, joilla kiikkerät varjotalot sijaitsivat. Marianne ja Lars-Mikael pyydettiin aina kahville rouvien luo, mutta Lars-Mikael paineli mahdollisimman pian takaisin ulos. Hän etsi Evertin ja kulki muutaman askelen tämän perässä. Kotimatkalla he pysähtyivät ostamaan grillimakkaraa. Se saattoi olla niin kuumaa, että Lars-Mikael poltti suulakensa heti ensimmäisen palan haukattuaan. Makkaroiden vahakäärepaperit lojuivat farmariauton lattialla vielä syksylläkin. – Ne muistuttavat minua siitä, että tänä vuonna me pidettiin vähän lomaakin, Marianne sanoi. – Saavat olla siellä vielä jonkin aikaa. Kun he kuulivat peräkärryä vetävän auton ajavan mäkeä ylös pihalle, Marianne riensi rappusille, vaikka Evert ja Lars-Mikael jo seisovat siellä odottamassa. – Nyt ne tulevat! Mariannen ääni nousi melkein falsettiin. Hän oli vaihtanut esiliinan työhaalariin ja kietaissut hiuksilleen sinisen huivin. 10
Auto kaarsi pihaan. Peräkärryn lavalla oli häkkejä, joista jokaisessa oli kaksi minkkiä. Ne juoksivat kahdeksikkoa, ja ilmavirta leyhytti niiden turkkeja. – Näetkös, Lars-Mikael? Juuri tuon takia häkkejä kutsutaan juoksuhäkeiksi. Minkit eivät pysy hetkeäkään aloillaan, eivät hetkeäkään. Evert asteli peräkärrylle, Marianne ja Lars-Mikael tulivat perässä. – Huomaatko, että niiden turkki on ohuempi kuin kuvissa? Evert kääntyi Lars-Mikaelia kohti. Toki Lars-Mikael sen huomasi. Hän tiesi että se johtui lämpötilasta, että ilmojen viiletessä turkki paksuuntuisi. – Mahtavatko ne viihtyä täällä? Marianne nauroi. – Tiedäthän sinä, mitä isä sanoo. Minkit eivät ole meidän kaltaisiamme, ne eivät ”viihdy”. Ne ovat tyytyväisiä, kunhan vain saavat ruokaa. Kuski tuli heidän luokseen. – Hienoja yksilöitä. Joko meinaatte tänä talvena nahkoa? – Ei nyt sentään, Evert vastasi. – Pitää vielä vähän vakauttaa taloutta. Nämä on tarkoitettu lähinnä siitosminkeiksi. He kantoivat häkit varjotaloon pareittain. Evert ja LarsMikael kantoivat yhdessä. – Muistakaa hanskat. Nämä pirulaiset osaavat hyppiä, kuski varoitti. Kun he käänsivät kuljetushäkit ylösalaisin, minkit pujahtivat uusiin häkkeihinsä. Lars-Mikael täytti juoma-astiat ja Evert kauhoi rehut katolle. – Näin puhdas varjotalo on luonnoton. Muutaman kuukauden päästä näet. Ja hän oli oikeassa. 11
Kerrankin, totesi Marianne. Tietysti, ajatteli Lars-Mikael. Minkkien mukana pihapiirin valtasi jokin aivan muu kuin mehun ja sahajauhon haju. Kun Lars-Mikael ensimmäisenä iltana seisoi varjotalossa, hän nuuhki ilmaa ja veti henkeä niin syvään kuin pystyi. Minkit olivat asettuneet pesäkoppeihinsa sievästi ja siististi, mutta silti katku oli ärhäkkä ja väkevä. Siellä missä on minkkejä, ei ole muita hajuja. Marianne seisoi Lars-Mikaelin vieressä ja huokaisi katsellessaan Evertiä, joka kulki häkiltä toiselle kiinnittämässä tunnistuskortteja niiden yläpuolella olevaan palkkiin. – Tästä hajusta me ei päästä ikinä eroon. – Rahan haju se on, Evert sanoi. – Rahanpa hyvinkin. Hän oli jo alkanut täyttää korttia mustalla tussilla. LarsMikaelin piti kurkotella kaulaansa nähdäkseen, mitä siellä oikein luki. – Tämä on sukutaulu. Ilman kortteja me ei osattaisi ollenkaan jalostaa niitä kaikkein kauneimpia eläimiä, Evert selitti kirjoittaessaan numeroita korttiin. – Opit kyllä vähitellen. Minkit juoksentelivat uusissa häkeissään edestakaisin. LarsMikael nojautui eteenpäin ja katsoi yhtä ruskean väristä minkkiä suoraan silmiin. Se napitti häntä hievahtamatta takaisin. – Älä mene niin lähelle, Marianne varoitti. – Se voi puraista sinulta nenän poikki. Evert nauroi niin, että moni minkeistä kiljahti. – Sepäs vasta olisikin, jos nenän purisivat. Mitäs minä sitten äijille Essolla sanoisin? – Mitäs sinä sitten minulle sanoisit? Marianne kysyi. – Sen minä vain tahtoisin tietää. Lars-Mikael perääntyi hieman mutta piti silti katseensa tiukasti minkissä. Se käänsi vähän päätään ja nuuhki niin, että 12
kuonossa viiksikarvat vipattivat. – Mahtaako se tykätä minusta? Lars-Mikael kysyi. – Älä kuvittelekaan, että eläimet olisivat jollain tavalla sinun kaltaisiasi, Evert vastasi. – Ne eivät ole mitään lemmikkejä. Lars-Mikael suoristi selkänsä ja kohautti olkapäitään. – Kyllä minä sen tiedän. Marianne seisoi heidän välissään, pää samalla tavalla kallellaan kuin minkeillä häkeissä. – Mutta ne ovat söpöjä, Evert. Se sinun on kuitenkin pakko myöntää. – Meidän pitää hankkia koira, jos te kotieläimiä kaipaatte. Minkkeihin ei kannata kiintyä sen enempää kuin öljykattilaan. Marianne laski kätensä Evertin käsivarrelle sivelläkseen sitä edestakaisin. – Anna meidän nyt näin ensimmäisenä iltana edes vähän ihastella niitä. Evert murahti. – Olkoon menneeksi. Lars-Mikael katsoi taas häkkiä, mutta ruskea minkki oli jo mennyt pesäkoppiinsa näkymättömiin. – Äläkä sitten ikinä työnnä sormiasi häkkiin, Lars-Mikael! Se on yksi silmänräpäys vain, ja ne ovat mennyttä kalua. Kauniitahan nämä eläimet kyllä ovat mutta hulluja. Lars-Mikael tuikkasi kuitenkin joskus verkon silmästä tikun. Toiset minkit istuivat paikallaan nurkassa tai kiersivät kehää lattialla, mutta toiset tulivat tikun luo. Erityisen utelias oli se, jota kutsuttiin viisikolmeksitoista. Se nuuhki tikkua ja napitti Lars-Mikaelia mustilla silmillään. Silloin hän hieman hellitti otettaan. Ei tieten tahtoen vaan siksi, että minkki katsoi häntä niin rauhallisesti. Ja juuri kun hän luuli minkin kääntyvän poispäin, se iskikin kiinni. 13
Lars-Mikaelin käsi vapisi hänen huomatessaan, että tikun kärki oli puraistu poikki. Minkki ei ollut missään vaiheessa väistänyt hänen katsettaan ja näytti nyt melkein pilkalliselta. Silti hän ei voinut seuraavana päivänä olla tuikkaamatta häkkiin uutta tikkua. Minkki tuntui suorastaan odottavan sitä. – Äiti, telkesikö noita Hannun ja Kertun minkinhäkkiin? hän kysyi eräänä iltana, kun Marianne oli lukenut sadun loppuun. Marianne nauroi sitä lempeää nauruaan, jota saattoi kuulla vain kotona ja josta Lars-Mikael piti niin kovin paljon. Ihmisten ilmoilla Mariannen nauru oli särmikkäämpi. – Maailmassa on muutakin kuin minkit, hän vastasi, – vaikka ne ovatkin isällesi kaikki kaikessa. Lars-Mikael kohotti kulmakarvojaan. Hän epäili juuri sen verran kuin lapsi nyt voi äitiään epäillä. Toki hän näki omin silmin, ettei kaikilla naapureilla ollut minkkejä – joillakuilla oli lehmiä. Mutta maajussejahan oli vain siksi, ettei minkkejä riittänyt kaikille. Niin hän asian ajatteli. Täytyihän sellaisillakin ihmisillä olla jotain tekemistä, jotka jäivät ilman minkkejä.
3 Viikonloppuaamuina Lars-Mikaelin piti pyöräillä Evertin kanssa kalasatamaan. He yrittivät ehtiä aina ensimmäisinä, sillä turkistarhaajia riitti maantiellä jonoksi asti. Kaikki halusivat päästä ostamaan kalaa merellä aamuyöllä olleilta kalastajilta. Minkit olivat nirsoja, ne söivät mieluiten silakkaa. Kun Evert oli aamulla ravistellut Lars-Mikaelin hereille, he 14
hiipivät portaat alas. Marianne oli laittanut heille edellisenä iltana lautasellisen voileipiä ja pannut sen jääkaappiin. He ottivat sieltä yhden voileivän kumpaankin käteen ja astelivat polkupyörilleen. Matka kalasatamaan ei ollut erityisen pitkä. Ja näin varhain syksyllä tiellä oli helppoa pyöräillä, kunhan vain muisti kiertää mutkien kohdalla routavauriot, jotka olivat syviä kuin myyränkolot. Mitä kauemmas kotoa he pääsivät, sitä vähemmän minkiltä haisi. Jonkin aikaa ilmassa tuoksuivat heinä ja multa, mutta heti kun he lähestyivät rantaa, Lars-Mikael tunsi kalan hajun. Evertin naama punoitti, ja hänen ruutupaitansa kainaloihin levisivät märät läiskät. – Polje nopeammin, isä, meidän pitää ehtiä ensimmäisinä tänään. Molemmilla oli tavaratelineellä kaksi tyhjää maitolaatikkoa. Jos he vain pääsisivät perille ajoissa, he saisivat pyöräillä kotiin laatikot täynnä kalaa. – Helvetin Sten, jos hän onkin taas tänään ensimmäisenä, Evert sanoi. Sanat tulivat katkonaisesti, hän joutui vetämään henkeä joka tavun välillä. Ja silti hän vain lisäsi vauhtia. Kun he mutkan kohdalla kääntyivät katsomaan taakseen, muut olivat juuri tulleet isolle tielle. Evert ja Lars-Mikael olivat kaukana edellä. Rannalla näkyivät kalastusveneet laskevan maihin. Karlström seisoi haara-asennossa kannella, toinen jalka laiturilla ja toinen keulassa. – Tänään ehditte ensimmäisinä, hän huusi heidän tullessaan lähemmäs. Lars-Mikael pyöräili edellä ja jarrutti niin, että joutui sivuluisuun juuri ennen laituria. 15
– Saitteko paljonkin saalista? – Ihan riittävästi. Evert pääsi perille. Hän nousi polkupyörän selästä ja antoi sen kaatua soralle, niin että laatikko vinksahti tavaratelineellä. Sillä aikaa, kun isä puuskutti kumarassa kädet polvia vasten, Lars-Mikael irrotti narut, joilla laatikko oli kiinnitetty. – Kylläpä sinä läähätät kovasti, Evert, sanoi Karlström. – Ei tarvitsisi läähättää yhtään, jos vain ne saatanan minkit ruokkisivat itse itsensä. – Olen kuullut, että rehuseos on jo kehitteillä. Eiköhän se sitten helpota, kun rehukeittiö saadaan pystyyn. Evert suoristi selkänsä. Hän oli päätä pitempi Karlströmiä. – Minäkin kuulin siitä. Tänä iltana on kokous Döbelnissä. – Sinne pitää varmaan mennä. Rehukeittiöön saa kai sitten myydä kalat suoraan. – No niin kai. Kun Karlström ojensi laatikon Evertille, muutama silakka putosi laiturille. Lars-Mikael nosti ne pyrstöevästä takaisin laatikkoon. – Eikö ole enempää? – Eikö tuo riitä? – Olisi hyvä, jos ei tarvitsisi ihan joka aamu käydä. – No, rehukeittiö valmistuu pian. Sitten saat istua koko aamun kotona piereskelemässä. Lars-Mikael kaatoi kalat tavaratelineellä oleviin laatikoihin. Niitä ei voinut täyttää ihan kukkuroilleen, koska silloin silakat luiskahtelisivat kotimatkalla tielle. – Panethan ylös, kuten tavallista? – No takuulla. Evert asetti polkupyörän jalkojensa väliin suoraan, ennen kuin otti vauhtia ja nousi satulaan. Hän vilkutti taaksepäin ja 16
huikkasi katsettaan kääntämättä. – Huomenna nähdään. – Kunhan tulette ensimmäisinä. Toiset tarhaajat olivat kokoontuneet satama-alueelle johtavalle tielle ja huusivat Evertille ja Lars-Mikaelille näiden polkiessa ohi. – Odottakaapa vain, huomenna me ollaan täällä ennen teitä. Evert huiskautti kättään. Lars-Mikael ei uskaltanut päästää irti ohjaustangosta, koska tavaratelineellä oleva laatikko painoi niin paljon ja koska silakat liukuivat siellä edestakaisin tien joka kallistumassa ja mutkassa. Heidän tultuaan kotiin Evert täytti kattilan, joka kerran oli ollut Mariannen suurin mutta jota tämä ei suostunut enää käyttämään sen koommin, kun Evert rupesi keittämään siinä minkinruokaa. – Annatko appelsiinimehun? Lars-Mikael kävi hakemassa mehutölkin jääkaapista. Evert pilkkoi heidän edellisenä iltana maantieltä löytämänsä jäniksen paloiksi ja pani ne kattilaan jauhojen ja veden kanssa. Seos ylsi reunoille asti, minkä vuoksi Evertin piti hämmennellä sitä varovasti. Lars-Mikael tiesi, että kyseessä oli vasta ensimmäinen erä monista. – Saimmepa sentään kalaa tänään, Evert sanoi. Niinä aamuina, kun hän ei ehtinyt kalasatamaan ensimmäisenä, hänen oli lähdettävä metsälle. Evert ei ollut turhan nuuka: jos hän löysi yliajetun eläimen, hän huusi niin, että Marianne ja Lars-Mikael kuulivat sen aamiaispöytään asti. Kattilasta nousi hyvä tuoksu. – Elukat saavat parempaa ruokaa kuin me, Marianne sanoi keittiöön tultuaan. – Annatko niille tosiaankin appelsiinimehua? 17
– Vitamiinit tekevät hyvää turkille, Evert vastasi ja nuuhki kattilaa. – Nyt se on valmista. Annatko muovisoikon, Mickel? Lars-Mikael veti hellan eteen ison vihreän muovipaljun. Evert kallisti kattilaa, niin että seos massahteli soikkoon. Marianne huokaisi. – Eikö tuohon keksisi mitään parempaa konstia? Roiskuu niin kamalasti. – Kattilan pitää vähän keventyä ensin, Evert vastasi. Koko aamupäivän he keittivät minkinruokaa. Kun se oli valmista, Lars-Mikael lähti kauhomaan seoksen häkkien katolle. Minkit nousivat heti takajaloilleen syömään. Evert oli äkeissään joka aamu keittäessään viimeisiä ruoka eriä. – Ei tämän tarhaajan homman tällaista pitänyt olla. Ei minusta mitään pirun kokkia pitänyt tulla. – No no. Marianne valmisti lounasta viereisellä keittolevyllä. – Pianhan te saatte sen rehukeittiön. – Parasta olisi. Alkaa kohta tuntua siltä, että olisi sittenkin pitänyt muuttaa sinne Amerikkaan. – Shh, Marianne sanoi. – Se asia on jo puhuttu selväksi. Me jäädään tänne. Kun Lars-Mikael oli tyhjentänyt häkkien päälle viimeisen rehuerän, Evert oli taas hyvällä tuulella. – Selvähän se, että jäädään. Amerikassa ei ole minkkejä.
4
18
Evert asteli keittiöön ja läväytti tiskipöydälle kaksi minkkiä. – Yritin kyllä saada turkin kokonaan irti, mutta vähän jäi silti tuota karvaa. Marianne kuivasi kätensä esiliinaan. – Mitäs minun nyt noista pitäisi tehdä? – Päivällinen totta kai. Olet niin taitava keittiöhommissa, että pystyt varmasti taikomaan niistä jotain hyvää. – Voiko minkkiä syödä? – Pitää sitä ainakin kokeilla, Evert sanoi. – Eläinhän se on. Lars-Mikael istui keittiönpöydän ääressä katselemassa, kun Marianne paloitteli minkkejä. Tämä huokaisi yrittäessään kihnuttaa niitä keittiöveitsellä. – Että osaakin elukka olla sitkeä. En kyllä käsitä, mitä isä mahtoi ajatella. Marianne sai irti jalan. – Eikä lihaakaan näytä paljon olevan. Työpöydällä oleva lihapalakasa kasvoi hiljalleen. – Ehkä, jos panisi sekaan porkkanoita… Kuorisitko minulle muutaman, Mickel? Lars-Mikael asettui hänen viereensä tiskipöydän ääreen. – Miten täällä haisee kalalle? – Haiseeko? Marianne nuuhki ilmaa. – Sen täytyy tulla minkeistä. Mitähän ihmettä se isä oikein meinasi. Kun Marianne sai työn tehtyä, oli pois heitettävien lihankappaleiden kasa kasvanut suuremmaksi kuin käytettäviksi kelpaavien. Hän otti esiin kompostiämpärin, nosti jätteet siihen ja kantoi sen ulos rappusille. – Eihän tässä hajussa pysty edes ajattelemaan. Hän astui askelen taaksepäin katsellakseen pöydällä olevia 19
lihapaloja. Ne eivät olleet pieniä kuutioita, jollaisiksi hän lihan yleensä paloitteli, vaan rosoisia ja pitkulaisia. Marianne tökkäsi kekoa veitsenkärjellä. – Jos tästä padasta meinaa edes jonkinlaista saada, se vaatii kyllä viiniä. Ja ehkä sieniä, minulla taitaa olla niitä vähän pakkasessa. Hän otti esiin ison valurautapadan ja silppusi sipulit. Hän ruskisti lihat voissa ja maustoi ne suolalla. Sitten hän kaatoi joukkoon kokonaisen pullon viiniä. – Sen pitää nyt antaa kiehua vähintään yhtä kauan kuin vatkulin. Kävisitkö sanomassa isälle, että iltaruoka on myöhässä? Evert istui konttorissa katselemassa uusien varjotalojen piirustuksia. – Pääasia, että siitä tulee hyvän makuista. Evert nosti lähes läpinäkyvän paperin Lars-Mikaelia kohti, jolloin tämä erotti varjotaloja esittävät siniset viivat. – Voit käyttää samaa mallia, kun itse rakennat. Siis sitten, kun otat tarhan haltuusi. – Siihen on vielä kamalan pitkä aika. – Aika kuluu nopeasti, kun on mukavaa. Miltäs ne minkit äidin mielestä vaikuttivat? – Hän ei saanut lihaa irti jaloista. Ja ne haisivat. – Ai niinkö? No, kyllä hän sen hoitaa. Kun pata oli valmista, Marianne kutsui heidät keittiöön. – Aijai, ihan tässä vesi herahtaa kielelle, Evert sanoi käydessään pöytään. – Ja paremmat posliinitkin olet näköjään kattanut. Hän otti kulhosta perunoita ja kohotti padan kantta. Kaikki kolme kumartuivat kurkistamaan pataan. – Sitä pitää vähän hämmentää, kun lihat ovat painuneet pohjalle, Marianne sanoi. 20
– Mutta tuoksu on hyvä. Panitko sekaan oikein viiniäkin? – Otin sen pullon, jonka sinä sait viisikymmenvuotislahjaksi. – Tätä sinun pitää laittaa useammin. Me ollaan nyt taidettu keksiä jotain ihan uutta. Marianne tarttui kauhaan ja nosteli pataa lautasille. Kastike oli paksua ja valui kauniisti perunoiden päälle, mutta liha oli harmaata ja lötkötti lautasilla kalpeina suikaleina. Evert leikkasi lihapalan kauhaistakseen sen haarukkaan perunan kanssa. – Ja nyt ensimaistiainen, hän sanoi, ennen kuin työnsi haarukan suuhunsa. Lars-Mikael huomasi, että Evertin pureskelu kävi yhä hitaammaksi. Sitten tämä sieppasi käteensä lautasliinan ja sylkäisi suupalan sille. – Eikö niillä pirulaisilla ole lainkaan ruoansulatusta? Evert sanoi. – Eiväthän lehmätkään maistu ruoholta, vaikka syövät sitä. Marianne noukki haarukkaansa porkkananpalan ja pisti sen suuhunsa. – Voi hyvä tavaton. Porkkanatkin maistuvat kalalta! Sen enempää sanomatta Marianne kaapi kaikkien annokset takaisin pataan, jonka kumosi rappusilla olevaan kompostiämpäriin. – Voileipiä sitten vain. Onko teillä kamalan kova nälkä vai maltatteko odottaa sen aikaa, että käyn huuhtelemassa suuni Vademecumilla? Evert ei sanonut mitään koko iltana. He söivät monta voileipää iltateellä, jonka jälkeen Lars-Mikael kuuli hänen puhuvan Mariannen kanssa. – Jos sitä vain olisi voinut syödä, meidän ei olisi enää ikinä tarvinnut ostaa lihaa. 21
– Eihän se sentään ihan sama olisi ollut, Marianne huomautti. – Mutta ajattele nyt. Olisimme voineet myydä niitä torilla.
5 He nahkoivat kaikki eläimet itse. Evert vuokrasi vanhan sahan, jossa riitti lattiapinta-alaa ja jonka pitkänomaista pöytää hän käytti työalustana. Minkkien ruhot he kuskasivat sinne kottikärryllä. Evert rakensi vanhoista kattopelleistä ison laatikon. Kun Marianne työnsi sitä käytävällä häkkien edessä, Evert tarttui nahkottavaksi tarkoitettuja minkkejä niskasta. Sitten hän viskasi ne kaasulla täytettyyn laatikkoon sen päällä olevasta luukusta. Kun hän avasi luukun seuraavalle minkille, sisällä olevat purivat hänen käsivarttaan yrittäessään kavuta sitä pitkin ylös. – Helvetin elikot. Lars-Mikael kulki viimeisenä sulkemassa häkit. Se tuntui juhlalliselta. – Mistä sinä tiedät, mitkä pitää ottaa? – Kaikki riippuu nahasta. Se on vähän niin kuin perunankorjuu: osa jätetään maahan, jotta niistä saadaan perunoita seuraavana vuonna, ja toiset nostetaan ylös, jotta… Evertin vertaus lopahti siihen. He eivät olleet syöneet minkkiä toistamiseen, mutta kun veltot ruhot lojuivat kottikärryssä, Evert näytti selvästi miettivän, miten paljon lihaa siinä meni hukkaan. – Pentele, että osaavat olla itsepäisiä elikoita, hän sanoi Mariannelle tarttuessaan ensimmäistä minkkiä hännästä. 22
Hän kiinnitti minkin nylkypenkkiin, niin että se pingottui kuin X-kirjain, otti puukon ja teki viillon etutassujen yläpuolelle. Sitten hän teki pitemmän viillon takatassuista reisiä ja mahaa kohti. Marianne ja Lars-Mikael seisoivat vieressä valmiusasemissa, katse tiukasti vaaleanpunaisessa ruhossa, joka alkoi pilkottaa liepeiden alta. – Vähemmän tulee verta kuin kuvittelin, Marianne sanoi. He olivat levittäneet lattialle sahajauhoa, jolle veri tipah teli. Evert kuivasi kätensä housunlahkeeseen ja tarttui uudestaan puukkoon. Hän kaaputti nahkaa irti edeten takapuolesta päätä kohti. Nahka repesi, ennen kuin hän oli saanut siitä puoliakaan irti, eikä pää tullut mukaan lainkaan. Ruho läimähti lattialle ja lojui Mariannen ja Lars-Mikaelin välissä kuin iso rotta. – Tämän täytyy sujua nopeammin, Evert sanoi. – Mutta en saa liikettä luontumaan. Hän veteli kädellään muutaman kerran nopeasti edes takaisin, aivan kuin olisi uinut vain toista käsivarttaan käyttäen. – Nopeasti ja vakaasti, nopeasti ja vakaasti, hän toisteli. Sitten hän kumartui nostamaan ruhon ylös lattialta. Hän vuoli pois siinä vielä jäljellä olevan nahan ja antoi sen Mariannelle. – Ehkä tästä saisi ommeltua vaikka tupsuja, hän ehdotti. Sitten Evert otti seuraavan minkin ja teki siihen viillon. Hän vetäisi nopeasti, ja Lars-Mikael näki, miten hän keskittyi. – Tämä vaatii voimaa, Evert sanoi kohottaen nahkaa nurjalta puolelta kuin pokaalia. – Mutta nyt me, piru vieköön, ollaan päästy vauhtiin. Hän antoi nahan Mariannelle, joka pingotti sen Evertin Ruotsista tilaamaan laitteeseen. Lars-Mikaelista se näytti pyörivältä jäätelötötteröltä. Marianne veteli nahkaa kaapimella 23
edestakaisin. – Voi herran tähden, kun roiskuu kovasti, hän sanoi pyyhkäisten kasvojaan käsivarrella. Kun hän oli kaapinut muutaman nahan, hänen haalarinsa oli rasvan ja lihariekaleiden peitossa. – Juuri noin, Evert sanoi katsoen häntä. – Sinulla on oikeat otteet. Lars-Mikaelin tehtävä oli panna nahat rumpuun Mariannen kaavittua ne. Hänen kätensä tärisivät, kun hän otti vastaan ensimmäisen nahan. Hän katsoi niiden minkkien pinoa, jotka olivat vielä samana päivänä istuneet häkeissään. – Ei kannata tunteilla, Evert sanoi nähdessään LarsMikaelin ilmeen. – Rahaa siinä vain makaa eikä mitään muuta. Lars-Mikael rummutti samalla kertaa viidentoista uroksen ja kolmenkymmenen naaraan nahat. Se määrä oli paras; niin oli Evertille sanonut yksi niistä tarhaajista, joiden luona he olivat edellisenä kesänä vierailleet. Nahat pyörivät ympäri sahajauhojen kanssa, eikä LarsMikaelin tarvinnut muuta kuin seisoa vieressä vahtimassa. – Jaaha, sitten jatketaan, Evert sanoi, kun Lars-Mikael oli saanut ensimmäiset nahat rummutettua. – Nyt sinun pitää taanata ne. Näin homma hoidetaan. Lars-Mikael käänsi nahan turkispuoli ulospäin ja veti sen Evertin nikkaroimalle laudalle. Laudat olivat pitkulaisia ja suunnilleen nahkojen levyisiä. Hän venytti nahan mahdollisimman kireälle ja nastoitti sen kiinni. – Pidä silmällä nastaa, niin ettei se mene vikaan. Muuten koko nahka menee pilalle, Evert sanoi. Lars-Mikael nyökkäsi. Edellisenä iltana Evert oli näyttänyt hänelle kirjasta, minne nastat piti panna. Takapuolen kohdalle tuli muutama ja mahan puolelle muutama. 24
Sitä mukaa kuin hän sai nahat taanattua, hän vei ne kuivaushuoneeseen. Evert oli laittanut vanhalle sahalle pienen huoneen, jonne Lars-Mikael asetteli nahat vaakasuoraan, niin että lämmin ja kuiva ilma puhalsi tuulettimista suoraan niiden läpi. Evert piti tauon ja astui kuivaushuoneeseen. – Muutaman päivän kuluttua kiskotaan nastat yhdessä irti. Äiti saa hoitaa kampaamisen. Kun nahat olivat kuivuneet ja irrotettu laudoilta, niistä tehtiin ilmavia kampauskoneella. Samalla otettiin pois sahajauho, joka niihin oli tarttunut rummussa. – Äiti on hyvä kampaamaan, Lars-Mikael sanoi päätään sivellen. He seisoivat koko yön nylkemässä, taanaamassa ja rummuttamassa. He liukastelivat vanhan sahan lattialla olevissa puruissa, ja Marianne horjahti vahingossa perunalaariin nyljettyjen ruhojen keskelle. Kun he söivät kinkkuvoileipiä, Evert toisteli: – Rahalta haisee. Tältä se haisee. Kun Evert eräällä tauolla merkitsi nahkojen numeroita kirjaansa, Marianne taanasi Evertin ensimmäisen, keskeltä revenneen nahan. Hän hoiteli sen yhtä huolellisesti kuin kaikki muutkin. – Meidän pitää ripustaa se oven yläpuolelle, hän sanoi. – Muilla on hirvensarvet, meillä minkit, Evert totesi. – Juu, eipä se ole mikään häpeä näyttää, että hyvin pyyhkii. Lopuksi ruhot lastattiin taas kottikärryyn. Evert ja LarsMikael kaivoivat varjotalon takana olevaan metsään kuopan, jonne kippasivat kaikki ruhot. – Pitäisikö sitä sanoa jotain? Evert hymyili heidän seisoessaan sarastuksessa, joka oli tuskin yötä vaaleampi. – Kiitos, toverit, meille tekemästänne tilistä. Te mätänette 25
siinä, kun taas me ostetaan uusi auto. Sitten he lapioivat mullan takaisin ja viskasivat kummun päälle muutaman männynoksan. – Meidän on pidettävä huoli siitä, ettei mikään eläin saa vainua ja kaiva kaikkea ylös. Muuten meillä on pian piha täynnä minkinraatoja. Kun he tulivat takaisin sisälle, Marianne oli lakaisemassa. Hän oli saanut homman melkein hoidettua, lattia oli taas sementinharmaa. Nahat makasivat suorina ja kireinä kuivaushuoneessa. He katselivat ympärilleen. – Ja Jumala näki, että niin oli hyvä. Mutta nyt ei pieni lepo taitaisi olla pahitteeksi. Evert väänsi vanhaa lämpöpatteria isommalle. Se alkoi heti naksua ja paukahdella. Sitten hän vei nahkojen keskelle ison tuulettimen. – Nyt ne kuivuvat käden käänteessä. Jotkut tarhaajat kuivasivat nahat saunassa, mutta siihen Marianne oli pannut stopin. – Minun talooni ei sitä hajua lasketa. Evert ei jankuttanut asiasta. Hän halusi itsekin käydä saunassa lauantai-iltaisin sen sijaan, että olisi lainannut sitä minkeille. – Tänä vuonnahan nahkoja ei tule kovin paljon, niin että tila kyllä riittää näinkin, hän sanoi. Lars-Mikael kumartui pitkissä riveissä olevien nahkojen ylle. Haju oli pehmeä ja kuiva, mutta siinä oli jotain muutakin; jotain pistävää, mistä hän pääsi perille vasta seuraavana vuonna, kun uusi poikue rokotettiin. Lars-Mikael piti minkkejä niskasta kiinni. Käsissään hänellä oli paksuimmat hanskat, mitkä Marianne oli puutarhaliikkeestä löytänyt. Minkit kirkuivat ja paskansivat. Kun Evert pisti ruiskun niiden takareiteen, ne pissasivat Lars-Mikaelin vatsalle. 26
– Ne puolustautuvat. Tältä ne haisevat vain silloin, kun ovat tosi peloissaan, Evert selitti.
6 Kolmantena vuonna Mariannella oli joulun aattohartaudessa turkki päällään. Kun he astuivat kirkkoon, Lars-Mikael huomasi kaikkien muiden äitien kääntyvän katsomaan heitä. Hän istui Mariannen ja Evertin välissä tuntien sekä minkinkarvojen karheuden poskeaan vasten että isästä lähtevän hajun, sillä tämä ei ollut ehtinyt käydä suihkussa sitten viimeisen rehujakelun. Äidin turkin karvat olivat pitkiä. Ne olivat sisimpänä mustia, keskellä valkoisia ja uloimpana taas mustia. Mustan värin ansiosta ne ikään kuin kapenivat kärkeä kohti. Turkki näytti ilmavalta, mutta kun Lars-Mikael veti sormensa karvojen läpi, hän huomasi niiden olevan hyvin tiheässä. Turkki oli juuri sellainen kuin Marianne halusi, eikä hän ollut sanonut sanaakaan avatessaan pakettia sinä samana a amuna. Evert seisoi varppeillaan joulukuusen vieressä. – Valitsin siihen vain parhaat minkit. Marianne työnsi käsivarret hihoihin Evertin kannatellessa turkkia hänen takanaan. Se oli pitkä ja ylsi Mariannea nilkkoihin asti. Kaulus oli niin korkea, että kun hän nosti sen ylös, se melkein peitti korvat. Alas taitettuna kaulus lepäsi hänen harteillaan kuin viuhka. – Voi hyvänen aika, kiitos. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan… Hän katsoi kauan Evertiä, joka kiemurteli vaivautuneena. – Tottahan sinulla pitää jotain kaunista päällepantavaa olla. 27
Ajattelin, että voisit vihkiä sen tänään kirkossa käyttöön. – Miten muut katsovatkaan! Ainoastaan Marianne sai joululahjan aamulla, niin Evert ja Lars-Mikael olivat sopineet. Muut lahjat saisivat odottaa iltaan asti. He söivät aamiaisella Mariannen siirappilimppua paksujen juustosiivujen kera, ja Lars-Mikael sai oman kahvikupillisen, jossa oli paljon maitoa. – Eikö tule kuuma? Evert kysyi, kun Marianne söi limppua turkki päällä, niin että muruset tipahtelivat ja takertuivat karvoihin. Marianne kumartui puhaltamaan muruset lattialle. – Ei se minua haittaa, hän vastasi. Mutta kun hän rupesi tiskaamaan, hän riisui turkin päältään ja vei sen eteisen naulakkoon. Turkki oli niin painava, että henkarin ohuet langat notkahtivat. – Lähdetkö kanssani ulos? Evert sitä peräsi. Hänellä oli jo työhaalari päällään. – Ihan kohta, Lars-Mikael vastasi. – Käyn vain ensin vessassa. Ollessaan yksin eteisessä Lars-Mikael asetti kätensä karvojen päälle hyvin varovasti, niin että ne töin tuskin hievahtivat, ja kun hän painoi kättään alaspäin, karvat taipuivat hänen tuntematta sitä kämmenessään. Niin kevyitä ne olivat. Hän asettui niin lähelle turkkia, että hänen nenänkärkensä hipaisi sitä. Kun hän puhalsi, karvat taipuivat. Nahat oli aseteltu niin, että jokainen niistä erottui. Se sai takin näyttämään raidalliselta. Lars-Mikael näki myös, minkä pituinen kukin minkki oli ollut. Evert oli selittänyt jo varhain syksyllä jättäessään nahat turkkurille, miten tarkkaa puuhaa nahkojen valitseminen turkkiin oli. – Samat nahat voivat näyttää ihan erilaisilta riippuen siitä, 28
miten ne ommellaan kiinni. Pitää tietää, mitä tahtoo. Lars-Mikael kuuli Mariannen hyräilevän keittiössä. Vuori oli ruskea ja kiiltävä. Se näytti samanväriseltä kuin savitie keväisin. Lars-Mikael mietti, ettei ollut ikinä ennen tunnustellut minkkejä tällä tavalla. Kun ne elivät, Evertillä oli aina niitä nostellessaan hanskat kädessä, ja kun ne nahkottiin, ne olivat kylmiä ja verisiä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, miten pitkiä karvat olivat ja miten monta erilaista väriä yhteen ainoaan karvaan mahtui. Hän muisti, mitä Evert oli sanonut kulkiessaan käytävällä minkkejä ruokkimassa. – Sen näkee heti, jos niitä ei hoideta kunnolla. – Ai mistä? Lars-Mikael kysyi. – Turkki harmaantuu ja lakkaa kiiltämästä. Jos se menee tosi huonoksi, se takkuuntuu, ja sitten sitä ei voi enää myydä. – Puhuvatko minkit turkille? – Niin voidaan sanoa, Evert vastasi. – Ne purevat ja sähisevät mutta turkille ne puhuvat. Evert avasi lähimmän häkin. Sen lukkona oli salpa, joka taivutettiin kahden suoran metallilangan päälle. Salvat sai helposti auki vaikka hanskat kädessä. Hän tarttui minkkiä niskanahasta ja työnsi sen kainaloonsa. Toisella kädellään hän silitti minkkiä selästä. – Katsopas tätä, Lars-Mikael: turkissa ei ole yhtään takkua ja se kiiltelee, kun sen suuntaa valoon. Kun se näyttää tällaiselta, tietää tehneensä hyvää työtä. Minkki katseli Lars-Mikaelia silmät viirussa. Sen nenä värisi, mutta muuten se pysytteli hiljaa paikallaan antaen Evertin taputella itseään. Lars-Mikael astui muutaman askelen lähemmäs ja ojensi kätensä koskettaakseen minkkiä. 29
– Älä tee noin, Evert kielsi ja perääntyi välittömästi. – Se saattaa puraista milloin tahansa. Hän laski minkin takaisin häkkiin, jossa se alkoi heti juosta kahdeksikkoa. Lars-Mikael kuuli, että Marianne oli saanut astiat pestyä ja oli nyt tulossa eteiseen. Hän meni kellarinraput alas pannuhuoneeseen hakemaan haalariaan. Oli kylmää, joten hän puki sen alle paksun villapaidan. Kun hän astui pihamaalle, oli edelleen niin pimeää, että hän erotti taivaan tähdet. Keittiönikkunassa olevan joulutähden värit lankesivat hangelle. Talven kylmyydessä minkin haju oli erilainen. Lars-Mikael tunsi tutun pistävän lemun vasta varjotalojen luona. Evert oli hoitanut jo työt ensimmäisessä talossa, ja he jatkoivat yhdessä toiseen. – Mitäs arvelet, ilahtuiko hän? – Joo, Lars-Mikael vastasi. – Siltä ainakin vaikutti. Kun he menivät autoon ja ajoivat kirkkoon, Mariannella oli turkin alla vihreä leninkinsä. Kukaan heistä ei puhunut mitään, mutta kun he pääsivät perille, Evert riensi auton toiselle puolelle avaamaan oven, niin että Marianne pääsi nousemaan pois. Kun Marianne astui kadulle, Evert ja Lars-Mikael asettuivat seisomaan häntä molemmin puolin. Sitten kaikki kolme kävelivät rinnakkain kirkkoon aurattua käytävää pitkin. Lars-Mikael huomasi, että monella muullakin äidillä oli turkki. Mutta kenelläkään muulla ei ollut sellaista turkkia, jonka karvat olivat niin pitkät, että liehahtivat joka askelella. Näytti aivan siltä kuin ne olisivat tanssahdelleet Mariannen ympärillä hänen noustessaan ylös kivirappusia ja jäädessään odottamaan, että Evert avaisi hänelle raskaan ulko-oven. 30
7 Lumi säkenöi ja narskui. Marianne lykki Lars-Mikaelin edellä pitkin potkuin. – Mikä keli, hän huusi taaksepäin kääntymättä. Lars-Mikaelin piti kumartua syvään oman pienemmän potkukelkkansa ylle. Hän oli saanut sen kauan sitten ollessaan vielä lapsi, ja silloin hänellä oli ollut tapana tehdä juna kytkemällä se Mariannen potkukelkkaan. Mutta nyt Lars-Mikaelin potkukelkka oli aivan liian pieni, joten hänen piti seisoa jalaksilla polvet koukussa. – Pidä hatusta kiinni! hän huusi niin kovaa, että ääni särkyi kesken lauseen. Hänelle oli tullut äänenmurros ensimmäisenä heidän luokallaan. Mariannella oli valkoinen talvitakki ja punainen pipo. LarsMikael erotti sievän tupsun keikkuvan risteyksessä, missä Marianne tapasi odottaa häntä. Oli lauantai, ja he olivat matkalla kauppaan. Heillä oli tapana käydä lauantaisin yhdessä ostoksilla. Evert jäi hoitamaan tarhaa, kun Marianne ja Lars-Mikael lähtivät lipettiin. Mariannen sanojen mukaan. Hän pussasi Evertiä poskelle ja ilmoitti: – Nyt me lähdetään lipettiin. Juodaan sitten aamupäiväkahvit, kun me ollaan tultu takaisin. Lars-Mikael oli oikeastaan jo liian iso lähtemään mukaan. Mutta hän piti siitä. Kesäisin he taittoivat matkan polkupyörällä ja talvisin potkukelkalla. Ostoskorin Marianne sitoi joko tavaratelineeseen tai kelkan istuimeen. Paluumatkalla heillä oli aina kiire, sillä helteellä maito hap31
pani ja pakkasella hedelmät jäätyivät. Risteykseen päästyään Lars-Mikaelia hengästytti. Marianne oli pysähtynyt ilmoitustaulun eteen ja luki ääneen: – ”Bussimatka Härmään maanantaina. Vierailu kangastehtaalle. Kahvi.” Lähtisiköhän isä mukaan? – Tuskinpa, Lars-Mikael vastasi. – Ei hän maanantaisin mihinkään ehdi. Marianne käänsi potkukelkan kohti kaupunkia ja nousi jalaksille. Kaupunki hiekoitti näitä teitä harvoin, joten niillä saattoi hyvin viilettää soraa pelkäämättä. Kun Lars-Mikael oli pieni, Bergin täti oli kerran karauttanut suoraan hiekanjyville potkukelkallaan ja lentänyt kelkan yli, niin että otsa pamahti edessä oleviin piikkeihin ja nenä osui jäähän. Lars-Mikael ei ollut nähnyt sitä itse, mutta hän lykki myöhemmin tapahtumapaikalle, aivan kusipuron eteen, missä näki jäiseen tiehen imeytyneen veren. Silloin kun Lars-Mikael oli vielä hyvin pieni, Marianne sitoi hänet kaulaliinalla omaan potkukelkkaansa. Mutta LarsMikael lykki mieluummin itse. Hän ja Stig laskivat hevoshaan kohdalla olevan mäen aina kilpaa alas, ja Lars-Mikael oli kylän paras tekemään sellaisen sivuluisun, että lumi pöllysi jalaksista. – Tuletko sinä sieltä? Viimeinen Brännanin luona on mätä muna. Marianne huusi niin kovaa, että ääni kantoi yli kasvihuoneiden, jotka seisoivat tomaateista tyhjillään. Muutama varis lehahti raakkumaan salaperäisen metsän ylle. Lars-Mikael otti vauhtia ja paineli eteenpäin niin kovaa kuin kykeni. Hän vaihtoi jalkaa vauhdissa potkiakseen levänneellä jalalla, ja pian hän kirikin Mariannen kiinni. – Sinusta tuli mätämuna, hän hihkaisi ja asettui seisomaan 32
jalaksille, suoristi selkänsä ja nosti kädet ilmaan. – Minä voitin, minä voitin, minä voitin! Mariannen posket punoittivat ja otsatukka roikkui punaisen pipon alta hiestä märkänä. Hän nauroi. – Sitten sinä valitset tänäänkin leivoksen. – Niinpä! Lars-Mikael sanoi. Heillä oli sellainen tapa, että voittaja sai valita leivonnaiset aamupäiväkahville. Lars-Mikaelin tehtävänä oli kuljettaa valkoinen leivoslaatikko kotiin. Hänellä oli mukanaan narua, jolla se sidottiin kunnolla kiinni potkukelkkaan. Loppumatkan he potkivat rinta rinnan. Joskus he tapasivat tuttuja, jotka kaikki olivat liikkeellä potkukelkalla. – Joskus olen miettinyt, mahtaako kaupunki jättää hiekoittamatta ihan siksi, että niin monilla on potkukelkka. Rahastahan se ei voi olla kiinni, ei tässä kaupungissa. – Hyvä vain meille, Lars-Mikael totesi. Tie aukeni valkeana heidän edessään. Hän ei erottanut sillä yhtään ainutta hiekanjyvää. Lumen seasta pilkottava jää kimmelsi jalokivien lailla. – Silverblue, Finn White, Imp Sapphire, Blue Iris, LarsMikael kuiskasi. – Mitä sinä sanoit? Marianne kysyi. – En mitään, Lars-Mikael vastasi. Mutta hän hidasti jättäytyen muutaman metrin Mariannesta jälkeen ja kuiskasi taas: – Amer Palomino, Swedish Pearl, Sage. Ne olivat värityyppejä, jotka hän oli oppinut Evertin minkinkasvatusoppaasta. Hän ei tiennyt, mitä ne tarkoittivat, etenkään ne Imp ja Amer, mutta oli varma, että ottaisi niistä eräänä päivänä selvän. – Pastel Amergold, Primrose, Lavender. 33
Marianne kääntyi katsomaan vauhdissa taakseen. Hän ei sanonut mitään vaan ainoastaan hymyili. Lars-Mikael hymyili takaisin. Pian he olisivat perillä. Lars-Mikael valitsisi persikkatorttua ja pyytäisi sen tuplakermavaahdon kera.
8 Sinä keväänä Lars-Mikael alkoi nousta aikaisin aamulla, jotta ehtisi auttaa tarhalla ennen kouluun pyöräilyä. – Söikö kaksikaksitoista koko annoksensa? – Ei, se piti tänäänkin tasata. Hän otti ruokaa niiltä, jotka eivät olleet syöneet kaikkea, ja annosteli sitä litteällä kauhalla niille, jotka näyttivät nälkäisimmiltä. Lars-Mikaelista minkkien numerolliset nimet olivat mahtavia, koska ne kuulostivat ihan autojen rekisterinumeroilta. – Muunlaisia nimiä me ei niille annetakaan, kun ne kuitenkin kuolevat, Evert sanoi. Eräänä aamuna Lars-Mikael kysyi, mihin numerot oikein viittasivat. Hän kyseli taukoamatta, ja Evert tiesi kaiken. Ihan kuin olisi pyydystänyt piikkikaloja uimarannassa. – Ne liittyvät paritukseen. Jos nahasta tulee hyvä, me tiedetään, että paritus on ollut onnistunut, ja voidaan sitten tehdä se uudelleen. Evert kauhoi minkinruokaa häkkien päälle. – Kiillosta kaikki on kiinni, hän mutisi itsekseen. – Kiillostapa hyvinkin. Sitten hän jätti kauhan Lars-Mikaelille. 34
– Jatka sinä, minun on mentävä huussiin. Lars-Mikael seisoi paikallaan nuuhkien rehusta lähtevää kalan hajua. Se oli ärhäkkä ja turpea, mutta minkit pitivät siitä. Joskus Lars-Mikael hankasi sitä työhaalarin alla olevan villapuseron hihaan. Niin hän pystyi nuuhkimaan sitä suomentunnilla. Rehukeittiö oli valmis. Se rakennettiin muutaman kilometrin päähän keskustasta, jotta haju ei häiritsisi kaupunkia, mutta joka kerta, kun tuuli puhalsi pohjoisesta, lemu levisi puistokadun ylle raskaana ja pistävänä. – Tämän hajun takia meitä kutsutaan minkkiruhtinaiksi, Evert sanoi, kun he eräänä aamupäivänä menivät Essolle. – Meillä ei ole selluloosaa, niin kuin naapurikaupungeissa, mutta minkkejä meillä on. – Haju on kyllä aivan yhtä kamala, totesi Marianne, joka oli lähtenyt mukaan käydäkseen ostoksilla. – Rehukeittiö on maailman suurin, Marianne, sanoi Evert. – Suurinpa hyvinkin. Sen suurempaa ei ole edes Amerikassa. Lars-Mikael oli nähnyt rehukeittiön vain ulkoapäin heidän ajaessaan sen ohi, mutta Evert oli käynyt sisällä asti. Hän kertoili heille valtavista pakastimista ja myllyistä, joissa pystyttiin jauhamaan kalat ja minkinruhot samalla kertaa. Pakastehallit olivat isompia kuin koko heidän talonsa, ja henkilökunta paiski töitä kolmessa vuorossa. Rehuauto kävi heillä joka aamu. Se oli hopean värinen ja pyöreäkylkinen, ja siitä kytkettiin letku rehusiiloon, joka täyttyi ruoalla. Enää heidän ei tarvinnut pyöräillä satamaan. – Onneksi niin monella meistä on samat tarpeet, Evert totesi seisoessaan pihalla ruokakärryä lastaamassa. – Isommalla porukalla painostaminen on helpompaa. Evert laajensi. Yhä useammat seurasivat hänen esimerkkiään. Keittiönpöydän ääressä istui aina äijiä keskustelemassa 35