Näin minusta tuli tyttö

Näin minusta tuli tyttö CAITLIN MORAN Suomentanut Sari Luhtanen

Schildts & Söderströms Helsinki

Englanninkielinen alkuteos How to Build a Girl © Casa Bevron Ltd 2014 Suomenkielinen laitos © Schildts & Söderströms Kannen suunnittelu: Head Design Kannen kuva: Ellis Buttrey ISBN 978-951-52-3537-4 Painopaikka: Bookwell, Porvoo 2015

Isälleni ja äidilleni, jotka onneksi eivät muistuta kirjan vanhempia vähimmässäkään määrin vaan jotka antoivat minun rakentaa itsestäni sellaisen tytön kuin halusin.

KIRJAILIJAN HUOMAUTUS

Kyseinen teos on fiktiota. Paikka paikoin kirjassa esiintyy oikeita muusikkoja ja oikeita paikkoja, mutta kaikki muu, henkilöt, heidän puuhansa ja sanomisensa, ovat mielikuvitukseni tuotetta. Minä vartuin Johannan tavoin suurperheessä, me asuimme kunnan vuokra-asunnossa Wolverhamptonissa, ja minä aloitin teini-iässä urani musiikkitoimittajana, mutta minä en ole Johanna. Hänen perheensä, työtoverinsa, ihmiset, jotka sattuvat hänen matkansa varrelle, ja hänen kokemuksensa eivät ole minun perheeni, he eivät ole kollegoitani tai tapaamiani ihmisiä, eivätkä Johannan kokemukset ole minun kokemuksiani. Kyseessä on täysin sepitteellinen teos.

ENSIMMÄINEN OSA

TYHJÄ SIVU

1. LUKU Makaan sängyssä Lupin-veljeni vieressä.

Lupin on kuusivuotias. Hän nukkuu.

Minä olen neljätoista. Minä en nuku. Minä masturboin.

Katson pikkuveljeäni ja ajattelen jalomielisesti: ”Hän ei pahastuisi. Hän toivoisi, että minä olen onnellinen.”

Sillä Lupin rakastaa minua. Hän ei haluaisi minun kärsivän stressistä. Minäkin rakastan häntä – mutta en saa ajatella häntä masturboidessani. Se ei ole oikein. Yritän päästä kunnon kiihotustilaan.

Ei sovi, että sisarukseni vaeltelevat seksuaalisessa ryteikössäni.

Saatamme jakaa sängyn tänä yönä – Lupin tuli puolen yön aikaan itkien omastaan minun viereeni – mutta seksuaalista ryteikköä me emme voi jakaa. Pikkuveljen pitää poistua tajunnastani. ”Minun pitää tehdä tämä omin päin”, minä sanon hänelle päättäväisesti mielessäni ja asetan väliimme tyynyn yksityisyyden suojaksi. Se toimii lempeänä Berliinin muurina. Seksuaalisesti tiedostavat teinit toisella puolen (Länsi-Saksa), kuusivuotiaat pojat toisella (kommunistinen Eurooppa). Rajaa ei ylitetä. Säädyllisyys säilyy.

Ei ole mikään ihme, että olen sooloseksin tarpeessa. Päivä on ollut todella stressaava. Isästä ei tullut kuuluisaa, taaskaan.

Isä oli ollut kateissa kaksi päivää, ja tänään hän palasi juuri lounaan jälkeen kainalossaan nukkavieru, punoittava nuori mies, jolla oli kapealinjainen, harmaa, kiiltävä puku ja vaaleanpunainen solmio.

11

”Tämä mulkku”, isä sanoi lämpimästi, ”on meidän tulevaisuutemme. Tervehtikääpä tulevaisuuttamme, penskat.”

Me kaikki sanoimme kohteliaasti päivää mulkulle, tulevaisuudellemme.

Eteisessä isä ilmoitti meille Guinness-höyryissään, että uskoi kyseisen nuoren miehen olevan levy-yhtiön kykyjenetsijä Lontoosta ja nimeltään Rock Perry – ”Tosin hänen nimensä saattaa olla myös Ian”.

Me katsahdimme uudestaan olohuoneen lysähtäneellä vaaleanpunaisella sohvalla istuvaa miestä. Rock oli ympäripäissään. Hän piteli päätään, ja hänen solmionsa oli kuin vihollisen sitoma, se kuristi häntä. Hän ei näyttänyt tulevaisuudelta. Hän näytti vuodelta 1984. Vuonna 1990 se oli muinaishistoriaa – jopa Wolverhamptonissa. ”Kun me pelaamme korttimme oikein, meistä tulee ihan helvetin rikkaita”, isä kuiskasi kovaäänisesti.

Minä ja Lupin kirmasimme takapihalle juhlimaan. Keinuimme ja suunnittelimme tulevaisuutta. Äitini ja isoveljeni Krissi eivät sanoneet yhtään mitään. He olivat ennenkin nähneet, miten tulevaisuus saapui olohuoneeseemme ja lähti. Tulevaisuudella oli aina eri nimi ja eri vaatteet, mutta sama kuvio toistui joka kerta: tulevaisuus saapuu meille vain umpihumalassa. Sen jälkeen tulevaisuus on pidettävä humalassa, sillä tulevaisuus on jollain keinoin huijattava ottamaan meidät lähtiessään mukaansa. Meidän – koko seitsenhenkisen perheen – on takerruttava takiaisina tulevaisuuden turkkiin ja ratsastettava sen perskarvoihin ujuttautuneina pois tästä ahtaasta talosta kohti Lontoota, kuuluisuutta, rikkauksia ja juhlia, minne me kuulummekin.

Toistaiseksi se ei ole onnistunut. Tulevaisuus on jossain vaiheessa poistunut etuovesta ilman meitä. Me olemme jumittaneet kunnan vuokratalossa Wolverhamptonissa nyt jo kolmetoista vuotta 12

ja odottaneet. Viisi lasta – yllätyskaksoset ovat nyt kolmiviikkoisia – ja kaksi aikuista. Meidän pitää päästä täältä ja pian. Auta armias, meidän on päästävä täältä pian pois. Emme kestä tätä elämää köyhinä ja tuntemattomina enää kauan. 1990-luku on kurjaa aikaa köyhille ja tuntemattomille.

Tilanne alkaa jo ajautua raiteiltaan. Äiti on kähissyt minulle käskyn: ”Mene keittiöön ja jatka bolognesea herneillä! Saimme vieraita!” Näin ollen olen tarjoillut Rockille lautasellisen pastaa – minä niiata niksautan, kun ojennan sen – ja tyyppi lapioi sitä suuhunsa kiihkeästi kuin mies, joka haluaa epätoivoisesti saada päänsä selväksi, ja apuna on vain säilykeherneitä.

Rock on ansassa kuuma lautanen polvillaan, ja huterasti seisova isä on asettunut hänen eteensä pitämään myyntipuhetta. Me osaamme puheen jo ulkoa. ”Myymisestä ei saa puhua koskaan”, isä on selittänyt meille useaan otteeseen. ”Se pitää tuntea, se pitää elää. Myyntipuheen tarkoitus on osoittaa, että kuuluu niihin.”

Isä värjyy vieraan yläpuolella ja pitelee kasettia kädessään. ”Poikaseni”, isä sanoo. ”Ystäväiseni. Saanen esittäytyä. Minä olen mies, jolla on… tyyliä. Ei mammonaa. Ei vielä – heh heh heh.

Otin sinut matkaani, jotta voin näyttää totuuden. On nimittäin olemassa kolme miestä, joita ilman kukaan meistä ei olisi täällä tänään”, isä jatkaa ja yrittää näpelöidä kasettikoteloa auki viinan pöhöttämillä sormillaan. ”Pyhä kolminaisuus. Oikealla tavalla ajattelevien ihmisten alfa, epsilon ja omega. Isä, Poika ja Pyhä henki. Ne ainoat kolme miestä, joita olen koskaan rakastanut.

Kolme Bobbya: Bobby Dylan, Bobby Marley ja Bobby Lennon.”

Rock Perry tiirailee isää ylöspäin ja on aivan yhtä äimänä kuin me olimme, kun isä lateli litaniansa meille ensimmäisen kerran. ”Ja jokainen muusikko maan päällä yrittää päästä siihen pisteeseen”, isä jatkaa, ”missä he voivat talsia pubissa näiden kolmen 13

paskiaisen eteen ja sanoa, että minä kuulen kyllä teitä, minä kuulen teitä, mutta kuuletteko te minua? Sitä menee äijien eteen sanomaan: ’Sinä olet biisonisoturi, Bobby. Sinä olet herra Tamburiinimies, Bobby. Sinä olet se helvetin mursu, Bobby. Minä tiedän sen.

Mutta minä – minä olen Pat Morrigan. Minä olen tämä.’”

Isä saa viimein väännettyä kasetin kotelosta ja heiluttaa sitä Rock Perrylle. ”Tiedätkö, mikä tämä on?” isä kysyy Rock Perryltä. ”C90-kasetti?” Rock kysyy. ”Poikaseni, tässä ovat elämäni viimeiset viisitoista vuotta”, isä vastaa. Hän työntää kasetin Rockin käsiin. ”Ei taida tuntua siltä, vai tuntuuko? On vaikea tajuta, että saa käsiinsä miehen koko elämän. Nyt se kuitenkin on sinun hyppysissäsi. Taidatkin olla ihan helvetinmoinen jättiläinen. Tuntuuko siltä kuin olisit oikea jätti?”

Rock Perry tuijottaa ymmällään kädessään olevaa kasettia. Hän näyttää mieheltä, joka on syvän hämmennyksen vallassa. ”Tiedätkö, mikä tekee sinusta ihan kuninkaan? Julkaise tämä cd-levynä ja myy sitä kymmenen miljoonaa kappaletta”, isä sanoo. ”Se on alkemiaa. Sinä ja minä voimme kääntää elämämme suunnan, hankkia jumalauta kolme huvipurtta per ukko, Lamborghinit ja naisia niin paljon, että niitä pitää sohia kepillä tiehensä.

Musiikki on magiaa, mulkkuseni. Musiikki voi muuttaa elämän.

Sitä ennen – Johanna, hae juotavaa tälle herrasmiehelle.”

Isä puhuu nyt minulle. ”Juotavaako?” minä kysyn. ”Keittiöstä, keittiöstä”, isä hätistää ärtyneenä. ”Juotavat ovat keittiössä, Johanna.”

Minä menen keittiöön. Äiti seisoo siellä ja pitelee kyllästyneenä vauvaa sylissään. ”Minä menen maate”, äiti sanoo. ”Isällä on juuri levytyssopimus ihan hilkulla!” minä sanon. Äiti päästää murahduksen, josta vuosien kuluttua tulee Marge 14

Simpsonin tavaramerkki. ”Isä käski hakea juotavaa Rock Perrylle”, minä sanon toimittaen viestin juuri sillä kiihkeydellä, jonka se mielestäni ansaitsee. ”Mutta eihän meillä ole juotavaa, vai onko?” Äiti viittaa äärimmäisen uupuneen näköisenä sivupöydälle, jolla nököttää kaksi puolitäyttä tuoppia Guinnessia. ”Isäsi toi ne tullessaan pubista. Taskuissaan”, äiti sanoo. ”Sekä biljardikepin.”

Hän osoittaa Red Lionista pöllittyä biljardikeppiä, joka on pantu nojalleen liettä vasten. Meidän talossamme se on yhtä outo kapine kuin pingviini. ”Se oli isäsi housuissa. En ymmärrä, miten hän onnistuu tempuissaan”, äiti huokaa. ”Meillä on se viimekertainenkin vielä tallessa.”

Totta. Meillä on jo yksi varastettu biljardikeppi. Koska meillä ei ole biljardipöytää – isäkään ei kykene kähveltämään sellaista – Lupin on käyttänyt ensimmäistä varastettua keppiä Gandalfin sauvana, kun leikimme Tarua sormusten herrasta.

Keskustelu biljardikepeistä keskeytyy, kun olohuoneessa väännetään yhtäkkiä volyymi täysille. Tunnistan biisin välittömästi, se on isän uusin demo, kappale nimeltään ”Pudotetaan pommi”.

Koe-esiintyminen on siis käynnistynyt.

Vielä äskettäin ”Pudotetaan pommi” oli keskitempoinen balladi, mutta sitten isä löysi Yamaha-sähköpianostaan reggae-asetuksen – ”Bobby Marley -namikka, vittu soikoon! Hyvä! Sekaan vain!” – ja työsti biisin sen mukaisesti uuteen uskoon. ”Pudotetaan pommi” kuuluu isän ”poliittisiin” lauluihin ja on todella koskettava: kolme ensimmäistä säkeistöä on kirjoitettu ydinpommin näkökulmasta, kun sitä ollaan pudottamassa lasten ja naisten niskaan Vietnamissa, Koreassa ja Skotlannissa.

Kolmen säkeen ajan pommi pohtii passiivisesti tuhoa, jonka se tulee aiheuttamaan, ja isä selostaa sitä käyttämällä mikrofonin robottiääntä.

15

”Sun nahkasi kiehuu/Ja ihmiset riehuu/Kun yrittää tajuu/Ja karrella on kaikki muu”, robottipommi lausuu surumielisenä.

Viimeisessä säkeessä pommi yhtäkkiä oivaltaa, miten väärin sen pudottaminen on, ja se kapinoi valmistajiaan amerikkalaisjoukkoja vastaan ja päättää räjähtää jo ilmassa – ja alkaa syytää sateenkaaria kyyristelevien ja yllättyneiden ihmisten ylle. ”Mä räjäytin ennen ihmisiä – nyt mä räjäytän niiden tajunnat”, kuuluu viimeinen kertosäe, jota ryydittää aavemainen riffi, Yamahan soitinääni numero 44, ”Itämainen huilu”.

Isän mielestä se on hänen paras kappaleensa. Hänellä oli tapana soittaa sitä meille joka ilta ennen nukkumaanmenoa, kunnes Lupin alkoi nähdä painajaisia palavista lapsista ja rupesi taas laskemaan sängyssä alleen.

Minä kannan kaksi puolitäyttä oluttuoppia olohuoneeseen, niiaan ja odotan näkeväni Rock Perryn vaahtoamassa innoissaan biisistä. Sen sijaan näenkin isän huutamassa Rock Perrylle. ”Ei käy”, isä karjuu musiikin yli. ”Se ei kerta kaikkiaan käy.” ”Anteeksi”, Rock sanoo. ”Ei ollut tarkoitus…” ”Ehei”, isä sanoo ravistellen hitaasti päätään. ”Ehei. Noin ei sanota. Noin ei tosiaan sanota.”

Krissi on istunut koko ajan sohvalla ja pidellyt ketsuppipulloa siltä varalta, että Rock Perry haluaa ketsuppia, ja nyt hän selittää minulle tilanteen kuiskaten. Ilmeisesti Rock Perry vertasi isän ”Pudottakaa pommia” Phil Collinsin biisiin ”Another Day in Paradise”, ja isä on vetänyt hirveät pultit. Merkillistä sinänsä, sillä isä pitää Phil Collinsista melkoisesti. ”Hän ei ole Bobby”, isä selittää huulet kireinä, ja sylki kuplii suupielissä. ”Minä puhun nyt vallankumouksesta. Siitä on Collinsin ’No Jacket Required’ kaukana. En välitä paskan vertaa jostain pukukoodista. Minulla ei ole pikkutakkia. En vaadi sinua olemaan vaatimatta pikkutakkia.” ”Anteeksi, minä vain tarkoitin… Minä itse asiassa pidän Phil 16

Collinsista…” Rock sanoo surkeana, mutta isä on jo vienyt häneltä pastalautasen ja työntää häntä ulko-oven suuntaan. ”Ala painua, molo”, isä sanoo. ”Ala painua. Senkin molo. Painu helvettiin.”

Rock seisoo ovella huojuen ja epävarmana siitä, heittääkö isä huulta vai ei. ”Painu jo helvettiin”, isä toistaa. ”Sinä painu helvetti.”

Hän lausuu viimeiset sanat kiinalaisittain korostaen. En oikein tiedä miksi. Äiti lähestyy Rockia eteisessä. ”Olen todella pahoillani”, äiti sanoo harjaantuneesti.

Hän vilkaisee ympärilleen keksiäkseen, miten voisi paikata tilannetta, ja nostaa sitten banaanitertun eteisessä olevasta laatikosta. Me ostamme aina tukkutorilta kerralla isoja määriä. Isällä on väärennetyt henkkarit, jonka mukaan kortinhaltija pitää pientä ruokakauppaa Trysullin kylässä. Isä ei pidä pientä ruokakauppaa Trysullin kylässä. ”Ole hyvä ja ota nämä.”

Rock Perry tuijottaa hetken äitiäni, joka ojentaa banaaneja. Äiti on hänen näkökenttänsä etualalla. Äidin takana häärää keskittynyt isä, joka vääntää stereoiden kaikki asetukset täysille. ”Jospa minä otan yhden?” Perry ehdottaa ja yrittää olla kohtuullinen. ”Ole hyvä”, äiti sanoo ja työntää koko tertun miehen käteen.

Rock Perry ottaa banaanit – silmin nähden häkeltyneenä – ja lähtee kävelemään etupihamme poikki. Hän ehtii vain sen puoliväliin, kun isä ilmestyy ovelle. ”Sillä TÄMÄ TULEE MINUSTA!” isä ärjyy Rockille.

Rock lähtee jatkamaan matkaa kevyttä ravia ja ylittää kadun nopeasti banaanit yhä käsissään. ”TÄMÄ TULEE MINUSTA! TÄMÄ OLEN MINÄ!” isä jatkaa huutoaan tien yli. Naapureiden valoverhot värähtelevät. Rouva 17

Forsyth on omalla etuovellaan ja tarkkailee tilannetta tyypilliseen paheksuvaan tapaansa. ”TÄMÄ ON MINUN MUSIIKKIANI, SAATANA! TÄMÄ ON MINUN SIELUNI!” Rock Perry pääsee tien yli ja bussipysäkille. Hän kyyristyy niin alas, ettei häntä näy pensaiden takaa. Hän pysyy siellä kunnes numero 512 saapuu. Tiedän sen, koska menen Krissin kanssa yläkertaan ja me seuraamme häntä makuuhuoneemme ikkunasta. ”Kuusi banaania haaskioon”, Krissi sanoo. ”Olisin voinut syödä niitä viikon ajan joka aamiaisella. Loistavaa. Taas täysin toivottoman mauttomia aamiaisia.” ”MINUN SYDÄMENI, SAATANA!” isä mylvii lähtevän bussin perään ja paukuttaa nyrkillä rintaansa. ”Tiedätkö, mitä sinä jätät tänne. MINUN SYDÄMENI, SAATANA!” Puoli tuntia huutamisen jälkeen – kun ”Pudotetaan pommi” päättyy kaksitoistaminuuttisen voitonriemuisen finaalinsa jälkeen – isä lähtee taas ulos.

Hän lähtee tankkaamaan sydäntään taas samaiseen pubiin, josta hän löysi Rock Perryn. ”Ehkä hän menee katsomaan, jäikö Rockilta sinne kaksonen, jota hän voi höykyttää”, Krissi toteaa purevasti.

Isä palaa kotiin vasta yhdeltä yöllä. Tiedämme hänen kotiintuloaikansa, koska kuulemme, kun hän törmää autolla pihamme syreeniin. Kytkin irtoaa ja putoaa maahan päästäen tietynlaisen kolahduksen. Tunnemme Volkswagen Kleinbusin putoavan kytkimen äänen. Olemme kuulleet sen monta kertaa aikaisemminkin.

Aamulla, kun tulemme alakertaan, löydämme olohuoneesta ison kettua esittävän sementtipatsaan. Patsaalta puuttuu pää. ”Se on hääpäivälahja äidillenne”, isä selittää. Hän istuu takaportaalla ja polttaa tupakkaa minun pinkissä aamutakissani, joka on hänelle liian pieni ja paljastaa kivespussit. ”Minä rakastan äitiänne niin helvetisti.”

18

Isä polttelee ja tiirailee taivaalle. ”Jonakin päivänä me kaikki olemme kuninkaita”, hän sanoo. ”Minä olen Brendan Behanin äpäräpoika, ja kaikki nuo molot kumartavat edessäni.” ”Entä Rock Perry?” minä kysyn parin minuutin tauon jälkeen, kun olemme miettineet tätä väistämätöntä tulevaisuudenkuvaa. ”Kuuletko hänestä vielä?” ”Minä en keskustele paskanjauhajien kanssa, tytteli”, isä vastaa arvokkaasti, kiskoo kylpytakkia killuttimiensa peitoksi ja vetää taas yhdet savut tupakastaan.

Meille selviää myöhemmin – tieto tulee Aled-sedältä, joka tuntee miehen, joka tuntee miehen – että Rock Perryn nimi tosiaankin on Ian, mutta hän ei suinkaan ole levy-yhtiön kykyjenetsijä vaan ruokailuvälinemyyjä Sheffieldistä, ja ainoa diili, jonka hän olisi voinut järjestää meille olisi ollut 88-osainen uushopeinen ruokailuvälinesarja hintaan 59 puntaa, 14,5 prosentin vuosikorolla.

Sen vuoksi minä makaan sängyssä Lupin vieressäni ja sormeilen itseäni kaikessa rauhassa. Se johtuu puoliksi stressistä ja puoliksi mielihyvästä. Sillä kuten olen päiväkirjaanikin tallentanut, minä olen ”toivoton romantikko”. Jos en pääse treffeille pojan kanssa – olen neljätoistavuotias enkä ole ikinä ollut treffeillä pojan kanssa – niin ainakin pääsen treffeille itseni kanssa. Sänkytreffeille eli runkulle.

Minä tulen – ajattelen samalla Konnankoukkuja kahdelle -sarjan Herbert Violaa, jolla mielestäni on lempeät kasvot – vedän yöpaidan helman takaisin alas, suukotan nukkuvaa Lupinia ja jatkan uniani.

19

2. LUKU Torstaiaamuna herätessäni näen ensimmäiseksi Lupinin valtavat siniset silmät tuijottamassa minua. Lupinin silmät ovat suunnattomat. Ne vievät puolet huoneestani. Kun rakastan pikkuveljeäni, kerron hänelle, että hänen silmänsä ovat kuin kaksi sinistä planeettaa, jotka pyörivät hänen kallonsa galaksissa, ja että näen satelliitteja ja raketteja purjehtimassa hänen pupilliensa ohi. ”Tuossa menee yksi! Ja tuossa toinen! Näen Neil Armstrongin!

Hän kantaa lippua! Jumala Amerikkaa siunatkoon!”

Kun vihaan Lupinia, sanon, että hänellä on kilpirauhashäiriö ja hän näyttää sekopäiseltä sammakolta.

Lupin on hermoherkkää sorttia, joten vietämme paljon aikaa yhdessä. Hän ja Krissi nukkuvat kerrossängyssä, ja kun hän näkee painajaisia, hän tulee sieltä usein minun sänkyyni, sillä minulla on tätä nykyä kaksoissänky. Tämän divaanin saamiseen liittyvät olosuhteet aiheuttivat melko ristiriitaisia tunteita. ”Mummisi kuoli – ja sinä saat hänen sänkynsä”, isä tokaisi viime huhtikuussa. ”Mummi on kuollut!” minä ulvoin. ”Mummi on KUOLLUT!” ”Niin, mutta sinä saat hänen sänkynsä”, isä selitti kärsivällisesti toistamiseen.

Patjan keskellä on valtava painauma kohdassa, jossa mummi aina makasi – ja hiljattain kuoli. ”Me makaamme hänen haamunsa jättämässä matalassa alhossa”, saatan joskus ajatella, kun olen tunteideni vallassa. ”Olen syntynyt kuoleman pesään.”

20

Luen paljon 1800-luvun kirjallisuutta. Kysyin kerran äidiltä, millaiset kapiot minä saisin, kun joku pyytää kättäni. Äiti nauroi hysteerisesti. ”Ullakolla on roskasäkissä verhot, jotka saat ihan vapaasti ottaa”, äiti sanoi pyyhkien kyyneliä silmistään.

Olin silloin nuorempi. En kyselisi enää moisia. Olen nyt paljon paremmin perillä meidän taloudellisesta ”tilanteestamme”.

Minä ja Lupin menemme pyjamat päällä alakertaan. Kello on yksi­toista ja meillä on vapaata koulusta. Krissi on jalkeilla. Hän katselee Sound of Musicia. Liesl on ukkosmyrskyssä ja vehtaa natsi­postipoika Rolfin kanssa.

Oloni on jotenkin levoton, joten asetun hetkeksi seisomaan television eteen ja peitän ruudun Krissiltä. ”Pois edestä, Johanna. HÄIVY!” Krissi on juuri sellainen. Haluan kuvailla Krissin, koska hän on isoveljeni ja mielestäni maailman paras tyyppi.

Valitettavasti minä olen Krissin mielestä maailman avuttomin tyyppi. Suhteemme tuo usein mieleeni kerran näkemäni synttärikortin, jossa iso bernhardilaiskoira painaa tassunsa pienen räksyttävän koiran naamalle ja jossa lukee: ”Pois tieltä, sintti.”

Krissi on iso koira. Viisitoistavuotiaana hän on jo 180-senttinen: suunnaton, pehmeä, tankkimainen poika, jolla on isot, pehmeät kädet ja outo vaalea afro, joka herättää huomiota sukukokouksissa. ”Sieltähän hän tulee – ’pikku’ Michael Jackson!” Lauren-täti sanoo, kun Krissi astuu kyyryssä huoneeseen, jotta näyttäisi pienemmältä.

Krissin persoonallisuus ja piirteet eivät istu lainkaan 180-senttiselle pojalle. Hän on hipiältään vaalea, hänellä on vaaleansiniset silmät ja vaaleat hiukset – Krissi tulee äitiin, eikä hänellä ole pigmenttiä nimeksikään. Hänen suunsa ja nenänsä ovat sirot, aivan kuin mykkäelokuvien seireenillä Clara Bow’lla. Yritin kerran 21

avata tätä keskustelunaihetta Krissin kanssa, mutta sillä oli erittäin huonot seuraukset. ”Aika hassua. Sinulla on todella iso naama, mutta nenä ja suu kuuluvat jollekin kuivettuneelle kurpalle”, minä sanoin hänelle.

Olin siinä luulossa, että me voisimme keskustella tämänkaltaisista aiheista.

Kävi ilmi, että me emme voineet keskustella sellaisista aiheista.

Krissi sanoi: ”Haista huilu, senkin syylänaama”, ja sitten hän poistui huoneesta.

Olen Krissin epäsuosiossa muun muassa siitä syystä, etten tiedä, millaisista asioista me voimme puhua. Sanoa paukautan hänelle aina jotakin ihan tyhmää. Tosin on sanottava, että Krissi ei vain pidä ihmisistä, piste. Hänellä ei ole ystäviä koulussa. Hänen pehmeät kätensä, outo kuontalonsa ja massiivinen kokonsa sekä suunnaton vastenmielisyys liikuntaa kohtaan johtavat siihen, että David Phelps ja Robbie Knowsley käyvät usein häneen kiinni kuin kaksi terrieriä hirveen, kaappaavat hänet roskasäkkien taakse ja haukkuvat häntä ”homppeliksi”. ”Ethän sinä ole homppeli”, minä sanoin aina ärsyyntyneenä, kun Krissi kertoi siitä. Krissi loi minuun vinon katseen. Krissi katsoo minua usein vinosti.

Juuri nyt Krissi katsoo minua vinosti samalla kun sinkoaa vauvanuken minua kohti niin, että se osuu melkoisella voimalla kasvoihini. Pojaksi, joka inhoaa kaikkea liikuntaa – hän lukee mieluummin George Orwellia – hänellä on melkoinen heittokäsi. Minä pitelen naamaani ja käyn sitten lattialle pitkin pituuttani ja esitän kuollutta.

Minulla oli usein tapana esittää kuollutta nuorempana, kymmenen–yksitoistavuotiaana. En harrasta sitä enää yhtä paljon. Siihen on parikin syytä. 1) Olen aikuistumassa, ja 2) aina vain harvempi enää uskoo, että olen kuollut.

22

Viime kerralla esitys puri oikeasti. Makasin portaiden alapäässä teeskennellen, että olin pudonnut ja katkaissut niskani, ja äiti löysi minut ja sekosi täysin. ”PAT!” hän kiljui ääni kimeänä ja tulvillaan pelkoa. Se pelko teki minut onnelliseksi ja tyyneksi. Vielä silloinkin, kun isä tuli paikalle ja sanoi: ”Tyttö hymyilee omahyväisesti, Angie. Ruumiit eivät hymyile tuolla tavalla. Luoja tietää, että olen nähnyt niitä tarpeeksi. Ruumiit ovat kammottavia. Olen nähnyt vainajia, jotka saisivat sisuskalusi kauhusta niin kylmiksi, että paskantaisit lunta.”

Tuntui hyvältä, että he kumpikin katsoivat minua ja puhuivat minusta. Minulle tuli turvallinen olo. Halusin vain varmistaa, että kaikki rakastivat minua.

Tänään äiti ei kuulosta huolestuneelta, kun hän löytää minut lattialta esittämässä kuollutta. ”Johanna, saat verenpaineeni nousemaan. NOUSE YLÖS.” Avaan toisen silmän. ”Lopeta tuo hölmöily ja laita Lupinille aamupalaa”, äiti sanoo poistuen paikalta. Kaksoset itkevät.

Nousen vastahakoisesti ylös. Lupinia pelottaa edelleen vähän, kun esitän kuollutta. Hän on sohvalla silmät suurina. ”Jojo parani”, minä sanon hänelle urheasti, menen hänen luokseen ja saan halauksen. Nostan Lupinin polvelleni, ja hän takertuu minuun hivenen traumatisoituneena. Halaus on hyvä ja tiukka. Mitä enemmän lapset pelkäävät, sitä tiukemmin he halaavat.

Elvyttävän halauksen jälkeen menen keittiöön, otan jättipak­ kauksen riisimuroja, neljän litran maitopurkin, pussin sokeria, kolme kulhoa ja kolme lusikkaa ja vien ne takaisin olohuoneeseen. Joudun pusertamaan maitopurkkia kainalossani.

Katan kulhot peräkanaa lattialle ja kaadan niihin muroja ja maitoa. Takanani olevassa televisiossa Maria kuivaa pyyhkeellä seksikkään märkää Liesliä.

23

”Ruokinta-AIKA!” minä kiljaisen hilpeästi. ”Nuppi pois tieltä”, Krissi sanoo ja viittoilee vauhkosti, jotta siirtyisin pois television edestä.

Lupin lappaa järjestelmällisesti muroihinsa lusikallisen sokeria toisensa perään. Kun kulho on täynnä sokeria, hän kellahtaa kyljelleen ja teeskentelee olevansa kuollut. ”Minä olen kuollut!” hän sanoo. ”Älä hölmöile”, minä sanon reippaasti. ”Syö aamupalasi.”

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin olin tympääntynyt Sound of Musiciin. Sen jälkeen kun Maria ja kapteeni menevät naimisiin, kerronta alkaa laahata melkoisesti, vaikka löysinkin siitä jollain tasolla yhtymäkohtia elämääni: ensinnäkin ymmärsin suurperheen lapsena hyvin sen, että tarvittiin anschlussin uhka, jotta Maria sai lapset panemaan kengät jalkaan ja lähtemään patikoimaan vuorenrinteille.

Menin keittiöön ja aloin laittaa iltaruokaa töllöttämisen sijaan.

Tänään meillä oli lihaperunalaatikkoa. Siihen tarvittaisiin valtava kattilallinen perunoita. Meidän perheessämme syötiin paljon perunoita. Me olimme suorastaan pottutaristeja.

Isä istui takaoven kynnyksellä krapuloissaan, minun pinkissä kylpytakissani, kivekset näkösällä. Tietysti hänellä oli krapula.

Hän oli eilisiltana vetänyt sellaisen kännin, että oli varastanut sementtiketun.

Kun isä oli tumpannut tupakkansa takaportaalle, hän tuli sisälle – vehkeet yhä vapaasti roikkuen kylpytakkini helmoista. ”Pat mit kahvi”, hän sanoi ja teki itselleen paksun pikakahvin. Isä puhui joskus saksaa. Hänen vanha bändinsä oli ollut siellä kiertueella 1960-luvulla, ja hän kertoili noista ajoista tarinoita, jotka päättyivät tähän tapaan: ”Ja sitten me tapasimme muutaman, öh, mukavan naisen, jotka olivat oikein ystävällisiä.” Äiti katsoi häntä kasvoillaan outo ilme, joka oli puoliksi paheksuva ja puoliksi – 24

kuten paljon myöhemmin tajusin – kiihottunut. ”Angie!” isä huusi. ”Missä minun housuni ovat?” Äiti vastasi huudolla makuuhuoneesta: ”Ei sinulla ole housuja!” ”Pakkohan minulla on olla!” isä huusi takaisin. Äiti pysyi vaiti. Isän piti ratkaista ongelma ihan omin päin.

Minä jatkoin perunoiden kuorimista. Rakastan tätä kuorimaveistä. Se istuu mukavasti käteeni. Yhdessä me olemme kuorineet varmasti monta tonnia perunoita. Me olemme hyvä tiimi. Se on oma Excaliburini. ”Tämä on tärkeä päivä. Minulla on oltava housut”, isä sanoi kahviaan siemaillen. ”Koe-esiinnyn rooliin ’Pat Morrigan, kurja rampa’. Se on paras roolityöni.”

Isä laski kahvin kädestään ja alkoi harjoitella ontumista keittiön poikki. ”Mitä pidit?” hän kysyi. ”Hienosti onnuttu, isä!” minä kehun lojaalisti.

Isä kokeili toista tyyliä ja laahasi jalkaa hieman perässään. ”Tämä on minun versioni Rikhard III:sta”, hän sanoi.

Hän jatkoi ontumisharjoittelua. ”Luulen, että housusi ovat pyykissä”, minä sanoin. ”Pitäisikö minun käyttää myös äänitehosteita?” isä kysyi. ”Heittää sekaan valikoituja valituksia?”

Isä rakasti terveydentila-arvion teatteria. Jokavuotinen vastaanotto oli hänelle todellista herkkua. ”Ajattelin yhdistää siihen myös selkäkipua”, isä jutusteli. ”Selkä olisi jo aivan sökö, jos olisin ontunut tuohon tyyliin kaksikymmentä vuotta. Aloitan pienellä kyyryllä. Ei mitään liian teatraalista.”

Ovikello soi. ”Terveydenhoitajani tulee kotikäynnille!” äiti ilmoitti yläkerrasta. Äiti oli synnyttänyt kolme viikkoa sitten Odottamattomat Kaksoset. Hän oli valitellut lihomista pitkin syksyä ja kiihdyttänyt jo ennestään sekopäistä lenkkeilyohjelmaansa – matkat olivat nous25

seet ensin kahdeksasta kilometristä yhteentoista ja sitten kuuteentoista kilometriin. Vaikka räntää satoi vaakasuoraan, äiti takoi tossuillaan kunnan asuntoalueen katuja – pitkä, vaalea haamu, yhtä vaalea kuin Krissi, jonka oudosti turvonnut vatsa ei pienentynyt, vaikka hän juoksi miten.

Jouluna äiti sitten sai tietää odottavansa kaksosia. ”Joulupukilla on aika helvetin paksu huumorintaju”, hän sanoi, kun palasi perhesuunnitteluklinikalta aattoaamuna. Loppuillan äiti makasi sohvalla ja tuijotti kattoa. Hän huokaili niin kovaa ja epätoivoisesti, että joulukuusen koristeköynnökset värähtelivät.

Tällä haavaa äiti potee synnytyksenjälkeistä masennusta – me emme kuitenkaan tiedä sitä vielä. Isä panee äidin ”synkkyyden” hänen kaukaisten Hebrideiltä kotoisin olevien esi-isiensä syyksi. ”Sinulla on lunninkuristajien DNA, armaani. Koko se poppoo on itsetuhoista – ei millään pahalla.” Tämä puolestaan saa äidin entistä synkemmäksi.

Me olemme tietoisia vain siitä, että kaksi päivää sitten, kun äiti kuuli, että juusto oli loppunut, hän itki tunnin – tyrski toisen kaksosen päälle. ”Eihän vauvaa noin kasteta!” isä yritti piristää häntä.

Kun äidin itku ei tyrehtynyt, isä meni lähikauppaan ja osti rasian maitosuklaakonvehteja ja kirjoitti ”MINÄ RAKASTAN SINUA” pakkaukseen painettuun korttiin, johon saa täyttää antajan ja saajan nimet, ja äiti söi kaiken samalla kun niiskutti ja katsoi Dynastiaa. Äiti oli todella leppoisa tapaus ennen kuin hän sai Odottamattomat Kaksoset. Hänellä oli tapana keittää isoja kattilallisia keittoa, pelata Monopolia ja ottaa kolme paukkua ja kerätä hiukset palloiksi korvilleen ja esittää Tähtien sodan prinsessa Leiaa (”Tuo toinen paukku, Pat. Olet ainoa toivoni.”).

Kaksosten syntymän jälkeen äidin suu on ollut kapea viiru, hän ei harjaa hiuksiaan ja hän sanoo korkeintaan jotakin erittäin 26

sarkastista tai sitten ”minua väsyttää ihan kamalasti”. Sen vuoksi Odottamattomilla Kaksosilla ei ole vielä nimiäkään. Siksi Lupin itkeskelee koko ajan, ja siksi minä kuorin alati perunoita ja masturboin jatkuvasti, vaikka minun pitäisi lukea 1800-luvun romaanikirjallisuutta. ”Olen liian väsynyt miettimään ihmisille nimiä”, äiti sanoo joka kerta, kun kysymme, mitkä nimet hän antaa kaksosille. ”Minä tein nuo. Eikö se ole jo tarpeeksi?”

Krissi, Lupin ja minä olemme väliaikaisesti antaneet kaksosille nimiksi ”David” ja ”Mavid”. ”Pannaanpa kalleudet piiloon”, isä sanoi nyt ja veti kylpytakin paremmin päälleen vältellen etuovea. ”En halua ilmaista pallitarkastusta.”

Toinen kaksosista – Mavid – itki eteisen tuplakärryissä. Nostin hänet syliini mennessäni avaamaan oven.

Terveyssisar seisoi etuportaalla. Hän oli uusi virassaan. Mavid jatkoi huutoaan, ja minä hyssyttelin häntä vähän. ”Täällä on täysi vauhti päällä!” ilmoitin iloisesti. ”Hyvää huomenta”, sanoi terveyssisar. ”Tulisitteko peremmälle olohuoneeseen?” minä kysyin ja muistin hyvät tavat. Aioin näyttää, että koko perhe pitää vauvoista hyvän huolen – vaikka niiden äiti onkin toistaiseksi haamu.

Me astuimme olohuoneeseen. Lupinin ja Krissin siniset silmät vilkaisivat torjuvasti kohti tunkeilijaa. Krissi piteli kaukosäädintä ja näytti mielenosoituksellisesti, miten vaivattomasti hän osasi painaa ”pause”-nappulaa, ja sitten Von Trappien Edelweiss katkesi kesken lauseen ”kukka sydänten nuorten”.

Lyhyen ja vihamielisen hiljaisuuden jälkeen Krissi ja Lupin tekivät huokaisten tilaa sohvalle ja terveyssisar kävi istumaan silittäen hameen helmaa polviaan pitkin. ”No niin – kuinka äiti voi?” hän kysyi. ”Ihan hyvin, noin fyysisesti”, minä vastasin. Äiti vaikutti olevan 27

ihan kunnossa, paitsi että verenpaine oli vähän koholla, mutta se oli minun syytäni, koska olin esittänyt kuollutta. Siksi en aikonut mainita asiaa. ”Nukkuvatko vauvat hyvin?” ”Nukkuvat. He heräävät pari kertaa yössä, mutta sellaista se on.

Nuorten tavat ovat sanoinkuvaamattomia!” minä sanoin. Terveyssisar tulisi olemaan todella otettu siitä, miten tehtäviini paneutunut isosisko minä olin. Sekä verbaalisesta valmiudestani. ”Nukkuuko äiti hyvin?” ”Kyllä kai. Ei hullummin. Ylös vauvojen myötä ja sitten takaisin unille.” ”Entä miltä äidin… tikit tuntuvat?”

Kysymys vähän säpsähdytti. Tiesin, että synnytyksen jälkeen äiti oli saanut neljäkymmentäkaksi tikkiä ja hän pesi niitä päivittäin lämpimällä suolavedellä – koska hän käski minun laittaa lämpimän suolaveden – mutta sen enempiä selityksiä äiti ei ollut antanut minulle vaginastaan. Tiesin luettuani opuksen Spiritual Midwifery (Ina May Gaskin, Book Pub. Co., 1977), että synnytyksen jälkeen monet naiset kaihtoivat synnytyksen yksityiskohtien jakamista muulle heimolle, joten en ollut asiasta juurikaan huolissani. Minulla oli kuitenkin jotain tietoa, ja aioin myös jakaa sitä. ”Päivittäinen pesu suolavedellä!” minä sanoin edelleenkin reippaana. ”Sattuvatko tikit yhtään?” terveyssisar jatkoi sinnikkäästi. ”Onko verenvuotoa tai muuta tihkumista?”

Minä tuijotin naista. ”Eikö äiti halua puhua asiasta lasten kuullen?”

Me kumpikin katsoimme sohvalla rivissä istuvia sisaruksiani.

He tuijottivat meitä silmät suurina. ”Lapset, antaisitteko äidin ja minun keskustella hetken aikaa ihan rauhassa?” terveyssisar kysyi.

Kauhea totuus valkeni minulle ydinräjähdyksen lailla.

28

”Mieeeeeletöntä”, Krissi sanoi. ”Nyt päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin.” ”Minä en ole synnyttänyt!” puuskahdin paniikissa. Luuliko nainen, että minulla oli viisi lasta? Ei helvetti, tämä meni jo liian pitkälle. ”Nämä eivät ole minun lapsiani!” Katsahdin pikkuruiseen punakkaan Mavidiin. Pojan sormet olivat kiertyneet hänen ympärilleen käärittyyn, täysin ympäristöön sopimattomaan vaaleanpunaiseen neulepeittoon. ”Ettekö te ole Angie Morrigan?” terveyssisar kysyi katsellen säikähtäneenä papereitaan. ”En. Olen Johanna Morrigan, hänen neljätoistavuotias tyttärensä”, minä sanoin niin arvokkaasti kuin vain pystyin. Äiti ilmaantui vihdoin ovelle. Hän käveli hieman nytkähdellen, koska hänellähän on tikkejä vaginassa – siis omassaan, ei minun. ”Rouva Morrigan, olen todella pahoillani – sattui pieni väärinkäsitys”, terveyssisar sanoi hädissään ja nousi seisomaan.

Sisarukseni liukuivat ovea kohti ja ulos kuin voi kuumalla paistinpannulla. Ojensin Mavidin äidille. ”Olen pitänyt hyvää huolta vauvaikäisestä pikkuveljestäni”, sanoin painokkaasti ja hyökkäsin toisten perässä ulos.

Me menimme pihalle, kiipesimme pihan perällä olevan rikkinäisen aidan yli ja juoksimme niitylle.

Krissi oli huutanut ”aaaaaaaaaaaaaah” koko matkan sinne asti. Kun me vihdoin istuuduimme piiloon pitkään heinikkoon, hän lopulta sanoi lauseensa loppuun. ”… aaaaaaaaaaah, sinä olet meidän ÄITI.” Krissi ja Lupin ulvoivat naurusta. Lupin alkoi itkeä metelin takia. Minä makasin vatsallani ja karjahdin: ”ARGH!” Koko jupakka johtui siitä, että olen läski. Jos sattuu olemaan läski teinityttö, toisten ihmisten on erittäin vaikea arvata ikää. Siinä vaiheessa, kun kulkee 38DD-rintsikoissa, ihmiset olettavat suoralta kädeltä, että tyttö on seksuaalisesti aktiivinen ja harrastanut 29

joutomaalla alfaurosten kanssa karskia, säännöllistä, lisääntymiseen johtavaa seksiä. Sehän kelpaisi. Minua ei ole koskaan vielä edes suudeltu. Haluan todella kipeästi tulla suudelluksi. Olen vihainen siitä, ettei minua ole suudeltu. Uskon olevani siinä todella hyvä. Suutelemiseni tulee muuttamaan kaiken. Minusta tulee suutelemisen Beatles.

Tällä välin, suutelemattomana, minua luullaan viiden lapsen pyhäksi neitsytäidiksi. Olen itse asiassa Mariaa parempi. Katsokaa nyt, kaikki kinastelevat Jeesukseni nauravat minulle. ”Äiti, saanko minä TISSIMAITOA?” Lupin sanoo esittäen, että haluaa minun imettävän itseään. Näin ei olisi ikimaailmassa käynyt, jos olisin laiha, kuten Meg-serkkuni. Megiä on sorminaitu viidesti. Hän kertoi siitä, kun olimme linja-autossa matkalla Brewoodiin. Olen aika pihalla siitä, mitä ”sorminainti” on. Pelkään, että se tehdään peräpuolessa. Meg käyttää farkkuja. Miten ihmeessä pojalla olisi pääsy peräpuoleen? ”Äiti, pääsenkö minä TAKAISIN SISÄLLE?” Lupin huutaa ja puskee päänsä nivusiani vasten samalla kun me kaikki olemme hengästyneen hysteerisiä. Koko juttu on niin nolo, että olen unohtanut kiroilun taidon. ”PAINU… HIMPUTTIIN!” minä huudan. He nauravat entistä enemmän.

Taloltamme kantautuu niityn yli huuto. Se on äiti. Meidän oikea äitimme. Se, joka on oikeasti synnyttänyt viisi lasta. ”Voisiko joku etsiä isänne housut?” hän kailottaa kylpyhuoneen avoimesta ikkunasta.

Tuntia myöhemmin ajan Wolverhamptonin kaupungin keskustan läpi isäni kanssa, jolla nyt on housut jalassa. Ne löytyivät portaiden alta. Koira retkotti niiden päällä.

Vuonna 1990 Wolverhampton näyttää siltä kuin sitä olisi kohdannut onnettomuus.

30

”Sitä kohtasi onnettomuus”, isä selittää meidän ajaessamme pitkin Cleveland Streetiä. ”Thatcher.”

Isällä on erittäin henkilökohtainen ja munaskuista lähtevä viha Margaret Thatcheria kohtaan. Nuorempana ymmärsin, että joskus aiempina vuosina Thatcher oli voittanut isän taistelussa, mistä hän oli nipinnapin selvinnyt – ja kun he seuraavan kerran tapaisivat, taistelu käytäisiin kuolemaan asti. He olivat vähän kuin Gandalf ja Balrog. ”Minä tappaisin sen helvetin Thatcherin”, isä saattoi joskus sanoa seuratessaan uutisista kaivosmiesten lakkoa. ”Se akka on leikannut kivekset irti kaikelta, mitä minä rakastan tässä maassa, ja jättänyt sen verissään maahan makaamaan. Se olisi hätävarjelua.

Maggie Thatcher voisi kävellä tähän taloon ja viedä saatana leivän teidän penskojen suusta todistaakseen, että on oikeassa. Leivän teidän jokaisen suusta.”

Jos me satuimme syömään leipää vuodatuksen aikaan, isä otti sen suustamme havainnollistaakseen väitteensä. ”Thatcher”, isä saattoi sanoa silmät palaen samalla kun me itkimme. ”Vitun Thatcher. Jos yksikään teistä ilmestyy joskus ovelleni ja sanoo, että äänesti konservatiiveja, te lennätte ilmojen halki kengänkuvani persauksissa siinä silmänräpäyksessä. Tämä perhe äänestää Labouria.”

Wolverhamptonin keskustassa on aina hiljaista – on kuin puolet väestä, joiden kuuluisi olla siellä, olisivat lähteneet aikoja sitten.

Syrikät kasvavat viktoriaanisten kortteleiden yläikkunoiden läpi.

Kanaaliin on kasaantunut vanhoja pyykkikoneita. Joidenkin katujen varsilla kaikki tehtaat on suljettu: rauta- ja terästehtaat, kaikki lukkosepät lukuun ottamatta Chubbia. Polkupyörätehtaat: Percy Stallard, Marston Sunbeam, Star, Wulfruna ja Rudge. Metallikorupajat ja lakkatyöpajat. Hiililiikkeet. Johdinbussijärjestelmä – se oli kerran maailman laajin – on vanhoissa kartoissa enää kuin haalistunut suonisto.

31