Nousuvesi blädderex by Schildts & Söderströms

NOUSUVESI

CILLA & ROLF

BÖRJLIND NOUSUVESI

SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM

SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS

© Cilla and Rolf Börjlind 2012 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Springfloden (Norstedts) Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Schildts & Söderströms www.sets.fi ISBN 978-951-52-3246-5 Painopaikka: Bookwell, Porvoo 2013

...kun yรถ armotta laskeutuu. C. Vreeswijk

LOPPUKESÄ 1987

ordkosterin Hasslevikarnassa lasku- ja nousuveden ero on tavallisesti viidestä kymmeneen senttiä paitsi kun on tulvavuoksi. Ilmiö, joka syntyy kun aurinko ja kuu ovat samassa linjassa maahan nähden. Silloin ero on liki puoli metriä. Ihmisen pää on suunnilleen kaksikymmentäviisi senttiä korkea. Tänä yönä olisi tulvavuoksi. Mutta juuri nyt oli luode. Täysikuu oli imenyt vastahakoisen meren pois rannalta monta tuntia aikaisemmin, niin että esillä oli pitkä kaistale kosteaa pohjaa. Pikkuiset kiiltävät rantataskuravut kipittivät teräksensinisessä valossa hiekalla ristiin rastiin kuin hohtavat heijastimet. Kotilot tarrautuivat erityisen tiukasti kiviin, pitäen pintansa. Kaikki pohjaeläimet tiesivät, että meri hyökyisi pian takaisin. Myös kolme rannalla seisovaa hahmoa tiesi sen. He tiesivät jopa, milloin se tapahtuisi, nimittäin neljännestunnin kuluttua. Silloin ensimmäiset mainingit vyöryisivät rantaan kastellen sen, mikä oli kuivunut, ja pauhaavien vesimassojen paine nostattaisi aallon toisensa jälkeen, kunnes nousuvesi olisi saavuttanut huippunsa. Tulvavuoksi. Mutta vielä oli aikaa. Kuoppa oli melkein valmis. Se oli kohtisuora, reilut puolitoista metriä syvä ja kuusikymmentä senttiä halkaisijaltaan. Ruumis mahtuisi sinne juuri sopivasti. Vain pää jäisi näkyviin. Neljännen hahmon pää. Naisen joka seisoi tuonnempana liikkumatta, kädet sidottuina. Pitkä tumma tukka leyhyi leppeässä tuulessa, alaston iho kiilsi, kasvot olivat paljaat ja ilmeettömät. Vain silmistä huokui kummallinen 9

poissaolo. Nainen katsoi hahmoja, jotka kaivoivat loitompana. Mies nosti lapion koveran terän kuopasta, heitti hiekat kasaan ja kääntyi. Hän oli valmis. Katsottuna kaukaa, kallioilta joiden takana poika piileksi, kuutamoisen rannan yllä lepäsi aavemainen hiljaisuus. Nuo tummat hahmot kaukana hiekalla, mitä he tekivät? Poika ei tiennyt, mutta hän kuuli meren pahaenteisen jylyn ja näki, kuinka alaston nainen talutettiin tahdottomasti märän hiekan poikki ja laskettiin kuoppaan. Poika puri alahuultaan. Yksi miehistä lapioi kuoppaa umpeen. Vetinen santa ympäröi naisen tiiviisti kuin märkä betoni. Kuoppa täyttyi nopeasti. Kun ensimmäiset mainingit vierivät harvakseltaan rantaan, vain naisen pää oli näkyvissä. Pitkät hiukset kastuivat vähän kerrassaan, pieni rapu tarttui tummaan suortuvaan. Nainen tuijotti kuuta vaiti. Hahmot vetäytyivät ylemmäs, hiekkadyyneille. Kaksi hahmoista oli hermostuneita, epävarmoja, kolmas rauhallinen. Kaikki tarkastelivat yksinäistä, kuun valaisemaa päätä kaukana meren pohjalla. He odottivat. Kun vesi nousi, se nousi melko nopeasti. Jokainen laine oli edellistä korkeampi ja huuhtoi naisen päätä tunkeutuen suuhun ja nenään. Kurkkuun meni vettä. Kun nainen käänsi päätään, uusi aalto läiskähti kasvoihin. Yksi hahmoista meni naisen luo ja kyykistyi. Heidän katseensa kohtasivat. Piilostaan poika näki, miten vedenpinta kohosi. Hiekalla oleva pää katosi ja ilmestyi ja katosi taas. Kaksi hahmoista oli nyt hävinnyt, kolmas kiiruhti kohti dyynejä. Äkkiä kuului hirvittävä huuto. Kuoppaan haudattu nainen kirkui mielipuolisesti. Kirkaisut kaikuivat lahdella ja 10

kimpoilivat kalliosta, jonka takana poika lymysi, ja sitten seuraava aalto vyöryi naisen pään yli ja vaiensi huudon. Silloin poika juoksi. Ja meri nousi ja jäi paikoilleen tummana ja kiiltävänä, pinnan alla nainen piti silmiä kiinni. Viimeiseksi hän tunsi pienen, hennon potkun vatsansa sisäpuolta vasten.

KESÄ 2011

ksisilmä-Veralla oli kaksi tervettä silmää ja katse, joka pystyi halvaannuttamaan lentävän haukan. Hänen näössään ei ollut mitään vikaa. Mutta keskustelijana hän oli varsinainen jyrä. Sanoi mieli piteensä ja puski eteenpäin niin että vastaväitteet sinkoilivat. Yksisilmäinen. Mutta rakastettu. Juuri nyt hän seisoi selin laskevaan aurinkoon, miltei vaakasuora valo liukui Värtafjärdenin yli, kimposi Lidingön sillasta ja nousi Hjorthagenin puistoon piirtäen Veran siluetin kauniisti esiin vastavalossa. ”Nyt puhutaan minun todellisuudestani!” Kiivas julistus olisi tehnyt vaikutuksen mihin parlamenttiryhmään tahansa, joskin elämän karhentama ääni olisi tuntunut oudolta täys istuntosalissa. Ja asukin ehkä: pari eriväristä tahraista t-paitaa päällekkäin ja nukkavieru tyllihame, ja paljaat jalat. Mutta Vera ei seissytkään täysistuntosalissa vaan pienessä syrjäisessä puistikossa Värtahamnissa ja parlamenttiryhmä koostui neljästä vaihtelevankuntoisesta kodittomasta, jotka olivat levittäytyneet muutamille penkeille tammien, saarnien ja pensaiden keskelle. Yksi kodittomista oli Jelle, pitkä hiljainen mies, joka istui yksin kuin omissa ajatuksissaan. Toisella penkillä istuivat Benseman ja Muriel, narkkarityttö Bagarmossenista. Murielin vieressä oli ruokakaupan muovikassi. Vastakkaisella penkillä nuokkui Arvo Pärt. Puistikon laidalla, isojen pensaiden suojissa kyyhötti kaksi poikaa tummissa vaatteissa, katse nauliutuneena penkkeihin, vaiti. ”Minun todellisuudestani, ei heidän! Vai?” Yksisilmä-Vera heilautti kättään kohti kaukaista pistettä. 12

”Ne vaan tulee ja jyskyttää oveeni, minulla on hädin tuskin hampaat suussa ja siellä ne seisovat vaunullani! Kolme äijää! Ja mulkoilevat! Mitä pirua, minä sanoin. Rakennusvirastosta. Asuntovaunusi pitää siirtää. Mitä varten? Maa-alue otetaan käyttöön. Mihin käyttöön? Valaistu kuntopolku, se vedetään suoraan tästä yli. Mitä hittoa? En voi siirtää vaunuani! Minulla ei ole autoa! Se ei valitettavasti ole meidän ongelmamme. Vaunu on vietävä pois ennen ensi maanantaita.” Yksisilmä-Vera veti henkeä, ja silloin Jelle käytti tilaisuutta ja haukotteli, vaivihkaa, Vera ei pitänyt siitä että muut haukottelivat kesken hänen vuodatuksensa. ”Tajuatteko? Kolme heppua, jotka on varttuneet arkistokaapissa viisikymmentäluvulla, käskee minun painua helvettiin! Jotta jotkut ylensyöneet idiootit voivat karistaa piiloläskinsä juoksemalla kotini yli! Ymmärrättekö, että minulta meni kuppi nurin?” ”Joo.” Muriel sähähti vastauksen. Hänellä oli soinniton ääni, ohut ja karhea, hän oli yleensä hiljaa, ellei ollut vetänyt fiksejä. Vera heilautti harvan, punertavan tukkansa sivuun ja otti taas vauhtia. ”Tässä ei ole nyt kysymys mistään helvetin kuntopolusta vaan kaikista niistä, jotka kävelyttävät söpöjä piskejään ja joita häiritsee, että joku minunlaiseni asuu siellä, heidän fiinillä alueellaan, en sovi heidän hyvin hoidettuun todellisuuteensa! Niin se on! Ne paskat välittää meistä!” Benseman nojautui eteenpäin. ”Kuule Vera, voihan ajatella että he –” ”Nyt mentiin, Jelle! Tule!” Vera astui parilla harppauksella Jellen luo ja tönäisi tätä käsivarteen. Hän antoi palttua Bensemanin mielipiteille. Jelle nousi, kohautti harteitaan ja seurasi Veraa. Minne, sitä hän ei tiennyt. 13

Benseman veti suunsa lempeään hymyyn, hän tunsi Veran. Vapisevin käsin hän sytytti kuhmuraisen tupakannatsan ja avasi oluen. Sihahdus havahdutti Arvo Pärtin. ”Tästä tulee hauska.” Pärt oli virolaista syntyperää ja puhui ruotsia murtaen. Muriel katsoi Veran jälkeen ja kääntyi sitten Bensemaniin päin. ”Minusta Veran puheissa on perää, heti jos ei sovi joukkoon, sysätään ulkopuolelle… vai kuinka?” ”Niinhän se on…” Benseman oli norlantilainen, hänet tunnettiin parhaiten turhan lujasta kädenpuristuksesta ja viinalla marinoiduista silmänkeltuaisista. Hän oli isokokoinen ja puhui leveää murretta, härski hengitys etsiytyi puuskissa ulos harvojen hampaiden välistä. Aikaisemmassa elämässä Benseman oli ollut bodenilainen kirjastonhoitaja, yhtä lukenut kuin viinaanmenevä. Kaikki lakkalikööristä kotipolttoiseen oli kelvannut. Kymmenessä vuodessa väärinkäyttö oli tuhonnut Bensemanin elämän, niin että hän oli päätynyt asumaan varastettuun pakettiautoon Tukholmaan. Siellä hän nyt elää kituutti kerjäläisenä, näpistelijänä ja roskisdyykkarina. Mutta lukenut hän oli. ”…että me elämme muiden armoilla”, Benseman sanoi. Pärt nyökkäsi ja ojensi kätensä saadakseen olutta. Muriel otti esiin pienen pussin ja lusikan. Benseman reagoi heti. ”Sinunhan piti lopettaa tuo paska.” ”Tiedän. Minä lopetankin.” ”Milloin?” ”Minä lopetan!” Muriel ei vetänyt fiksejä. Syynä ei ollut se, ettei hän olisi halunnut, vaan se, että hän huomasi yhtäkkiä kahden pojan löntystelevän puiden lomasta. Toisella oli musta huppari. Toisella tummanvihreä. Kummallakin oli harmaat verryttelyhousut, rautakärkiset kengät ja hanskat. He olivat saalistamassa. 14

Koditon kolmikko reagoi varsin nopeasti. Muriel sieppasi muovikassinsa ja lähti juoksemaan. Benseman ja Pärt toikkaroivat perään. Äkkiä Benseman muisti toisen kaljansa, jonka hän oli piilottanut roskiksen taakse. Siitä saattoi riippua, saisiko hän unta yöllä. Hän kääntyi takaisin ja kompastui penkin edessä. Tasapaino ei ollut paras mahdollinen. Eikä reaktiokykykään. Yrittäessään kömpiä pystyyn Benseman sai kovan potkun suoraan naamaansa ja rojahti selälleen. Mustahupparinen seisoi aivan vieressä. Kaveri oli ottanut kännykän esiin ja napsauttanut kameran päälle. Alkoi poikkeuksellisen raaka pahoinpitely, ja kaikki kuvattiin videolle puistossa, josta äänet eivät kantautuneet, eikä tapahtumilla ollut kuin kaksi kauhistunutta silminnäkijää, jotka lymysivät kaukana puskissa. Muriel ja Pärt. Mutta niinkin kaukaa he näkivät, kuinka Bensemanin suusta ja korvasta valui verta, ja he kuulivat matalat voihkaisut, kun potkut osuivat palleaan ja kasvoihin. Yhä uudestaan. Ja uudestaan. Heidän ei tarvinnut nähdä, kuinka Bensemanin harvat hampaat tunkeutuivat potkujen voimasta poskien läpi. Mutta sen he näkivät, miten iso norlantilainen yritti suojata silmiään. Niillä hän luki. Muriel itki ääneti ja painoi rikki piikitetyn kyynärtaipeensa suulleen. Hänen riutunut ruumiinsa vapisi kauttaaltaan. Lopulta Pärt tarttui tyttöä kädestä ja veti hänet pois kauhistuttavien tapahtumien näyttämöltä. He eivät voineet tehdä mitään. Tai voisivat he soittaa poliisille, sen he voisivat tehdä, ajatteli Pärt ja kiskoi Murielia mahdollisimman nopeasti kohti Lidingövägeniä. Kesti hetken ennen kuin ensimmäinen auto tuli. Pärt ja Muriel rupesivat huutamaan ja huitomaan käsillään jo kun se oli viidenkymmenen 15

metrin päässä, mistä seurasi, että auto kurvasi keskemmälle tietä ja kaasutti ohi. ”Saatanan sika!” Muriel kiljui. Seuraavan kuskin vieressä istui rouva tyylikkäänä kauniissa kirsikanpunaisessa leningissään. Nainen osoitti tuulilasista ulos. ”Varo ettet aja noiden narkkareiden päälle, muista että sinulla on alkoholia veressä.” Myös harmaa Jaguar pyyhkäisi ohi. Kun Bensemanin toinen käsi tallattiin murskaksi, aurinko oli jo painunut Värtafjärdenin taakse. Kännykkäpoika sulki kameran, ja kaveri nappasi Bensemanin oluen maasta. Sitten he juoksivat. Jäljelle jäivät vain hämärä ja iso norlantilainen, joka virui maassa. Ruhjottu käsi haroi soraa, silmät olivat kiinni. Viimeinen ajatus, joka ajelehti Bensemanin aivojen läpi, oli Kellopeliappelsiini. Kuka hitto kirjan oli kirjoittanut? Sitten käsi lakkasi liikkumasta.

äkki oli liukunut pois ja paljastanut alastoman reiden. Lämmin, karhea kieli nuoli ihoa. Hän liikahti unissaan: kutitti. Kun nuolaisut vaihtuivat näykkäisyksi, hän kapsahti istumaan ja työnsi kissan pois. ”Ei!” Parkaisu ei ollut tarkoitettu kissalle vaan herätyskellolle. Hän oli nukkunut pommiin. Kunnolla. Lisäksi purukumi oli pudonnut sängynpäädyltä ja tarttunut hänen pitkään mustaan tukkaansa. Kriisinpoikanen. Hän ponkaisi pystyyn. Kun nousi tuntia liian myöhään, koko aamusta tuli yhtä hässäkkää. Hänen kykynsä tehdä monta asiaa yhtä aikaa joutui koetukselle. Etenkin keittiössä: kahvimaito oli vähällä kiehua yli samalla kun paahtoleipä alkoi kärytä, ja paljaalla oikealla jalallaan hän tallasi läpikuultavaan kissan oksennukseen juuri kun kännykkään soitti sietämättömän tuttavallinen puhelinmyyjä, joka aloitti puhuttelemalla häntä etunimeltä ja lupaamalla, ettei myynyt mitään vaan vain kutsui hänet talousneuvonnan tehokurssille. Liki täysimittainen katastrofi. Olivia Rönning oli yhä stressaantunut, kun hän ryntäsi katuovesta Skånegatanille. Meikkaamattomana, pitkä tukka kiinnitettynä kiireesti jonkinlaiselle nutturantapaiselle. Kevyt mokkatakki oli auki, sen alla pilkotti helmasta hiukan rispaantunut keltainen t-paita, kauhtuneiden farkkujen seurana oli kuluneet sandaalit. Tänäänkin paistoi aurinko. Hän aikaili hetken valitessaan reittiä. Kumpi oli nopeampi? Oikeanpuoleinen. Hän alkoi hölkätä ja vilkaisi samalla lööppejä ruokakaupan ikkunassa: jälleen raaka asunnottoman pahoinpitely. 17

Olivia jatkoi juoksuaan. Hän oli menossa autolleen. Hänellä oli kiire Sörentorpiin Ulriksdaliin. Kaksikymmentäkolmevuotias Olivia opiskeli kolmatta lukukautta poliisikorkeakoulussa. Kuuden kuukauden kuluttua hän hakisi kokelaaksi jollekin Tukholman alueen poliisiasemalle. Siitä puolen vuoden kuluttua hän valmistuisi poliisiksi. Lievästi hengästyneenä hän saapui valkoiselle Mustangille ja otti avaimet esiin. Hän oli perinyt auton Arne-isältään, joka oli kuollut syöpään neljä vuotta sitten. Mustang oli avomallinen, vuosimallia -88, siinä oli punainen nahkaverhoilu, automaattivaihteet ja neljäsylinterinen rivimoottori, joka murisi kuin V8. Isän silmäterä vuosien ajan. Nyt se oli Olivian. Eihän auto kuin uusi ollut, taka ikkunaa sai toisinaan korjailla ilmastointiteipillä ja lakkapinta oli hiukan lohkeillut, mutta melkein aina se meni ongelmitta läpi katsastuksesta. Olivia rakasti Mustangiaan. Parilla yksinkertaisella liikkeellä hän laski kuomun. Sitten hän istui ratin taakse. Ja kuten melkein aina juuri tuolla hetkellä, hänen nenäänsä leyhähti tuoksu. Ei verhoilun vaan isän: autossa tuoksui Arnelta. Pari sekuntia, sitten haju katosi. Olivia liitti kuulokkeet kännykkäänsä, pani Bon Iverin soimaan, käänsi virta-avainta, pisti ajovaihteen päälle ja lähti liikkeelle. Pian alkaisi kesäloma.

* Oli ilmestynyt uusi Situation Sthlm, kodittomien oma lehti. Numero 166. Kannessa poseerasi prinsessa Victoria, sisäsivuilta löytyivät Sahara Hotnightsin ja Jens Lapiduksen haastattelut. Krukmakargatan 34:n toimitus oli täynnä kodittomia, jotka halusivat ostaa uutta lehteä myytäväksi. Heille se maksoi 20 kruunua, puolet myyntihinnasta, ja he saivat pitää tehdyistä kaupoista kertyvät rahat. Yksinkertainen järjestely. 18

Ja ratkaiseva apu monelle heistä. Myyntitulot pitivät heidät hengissä. Jotkut käyttivät rahat päihteisiin, toiset velkojen maksuun. Useimmat yksinkertaisesti ostivat päiväksi ruokaa. Ja samalla heidän itsetuntonsa kohosi. Sillä kysymyksessä oli kaikesta huolimatta työ, josta maksettiin. Ei tarvinnut varastaa eikä ryöstää eläkeläisiä. Sitä tehtiin vain pakon edessä. Jotkut tekivät. Useimmat pitivät kunnia-asianaan hoitaa myyntityönsä kunnolla. Joka muuten oli aika rankkaa. Joinakin päivinä koditon saattoi päivystää sovitulla myyntipaikallaan kymmenen–kaksitoista tuntia saamatta yhtään lehteä kaupaksi. Jos oli paska keli ja oikein kylmä. Silloin ei ollut mukava etsiytyä roskahuoneeseen kupu tyhjänä ja yrittää nukahtaa ennen kuin ahdistavat muistot nousivat pintaan. Mutta tänään oli siis ilmestynyt uusi lehti. Tavallisesti se merkitsi juhlahetkeä kaikille huoneeseen kokoontuneille. Hyvällä onnella saattoi jo ensimmäisenä päivänä saada myytyä kunnon nipun. Mutta nyt toimituksessa ei rupateltu iloisesti. Päinvastoin. Siellä pidettiin kriisikokousta. Edellisiltana taas yksi heistä oli pahoinpidelty raa’asti. Benseman, norlantilainen, mies joka oli niin helvetin lukenut. Luunmurtumia joka puolella. Revennyt perna. Lääkärit olivat ponnistelleet koko yön tyrehdyttääkseen voimakkaan sisäisen verenvuodon. Toimituksen vastaanotossa työskentelevä mies oli käynyt aamulla sairaalassa. ”Hän selviää… mutta kestää kuulemma kauan ennen kuin hän palaa joukkoomme.” Väki nyökytteli. Myötätuntoisesti. Kireästi. Pahoinpitely ei ollut viime aikojen ensimmäinen, se oli neljäs, ja kaikki uhrit olivat olleet kodittomia. Tai asunnottomia, kuten lehdet heitä nimittivät. Tekijät olivat toimineet joka kerta samoin. Pari poikaa oli etsinyt kodittoman joltain heidän vakiopaikaltaan ja hakannut tämän. Henkihieveriin. Kuvannut koko paskan ja laittanut videon nettiin. 19

Se oli melkein pahinta. Se oli niin saakelin alentavaa. Aivan kuin he olisivat pelkkiä nyrkkeilysäkkejä viihdeväkivallasta kertovassa tosi-tv-ohjelmassa. Melkein yhtä ahdistavaa oli, että kaikki neljä uhria olivat myyneet Situation Sthlmia. Oliko se sattumaa? Tukholmassa oli viitisentuhatta koditonta, joista vain murto-osa myi lehteä. ”Valitseekohan ne tarkoituksella juuri meitä?” ”Miksi helvetissä ne niin tekisi?” Siihen ei tietenkään ollut vastausta. Vielä. Mutta ajatus oli tarpeeksi epämiellyttävä lietsoakseen huoneeseen kokoontuneiden pelkoa. ”Hankin hiljattain kyynelkaasusumuttimen.” Puhuja oli Bo Isotalo. Muut katsoivat häntä. Hänen nimestään oli lakattu vitsailemasta jo vuosia sitten. Bo nosti tehokkaan sumuttimen kaikkien nähtäväksi. ”Tiedäthän että se on laitonta”, Jelle sanoi. ”Mikä?” ”Tuollaisen kantaminen.” ”Entä sitten? Onko laillista tulla hakatuksi?” Siihen Jellellä ei ollut hyvää vastausta. Hän ja Arvo Pärt seisoivat seinustalla. Vähän kauempana norkoili Vera. Hän oli pysynyt kerrankin hiljaa. Vera oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten, kun Pärt oli soittanut ja kertonut, mitä Bensemanille oli tapahtunut vain hetki sen jälkeen kun Vera ja Jelle olivat lähteneet puistosta. Vera oli ollut varma, että hän olisi pystynyt estämään pahoinpitelyn, jos olisi jäänyt puistoon. Jelle ei ollut ollut niinkään vakuuttunut siitä. ”Mitä hittoa sinä muka olisit voinut tehdä?” ”Tapella! Muistathan, kuinka löylytin ne tyypit jotka yritti kääntää meidän kapulat Midsommarkransenilla!” ”He olivat kännissä kuin käet, eikä yksi ollut juuri kääpiötä isompi.” ”Siinä tapauksessa sinä olisit voinut vähän auttaa!” He olivat eronneet yöksi, ja nyt he seisoivat täällä. Ja Vera oli vaiti. Vera osti nivaskan lehtiä, Pärt osti nivaskan, Jellellä oli varaa vain viiteen. 20

He astuivat yhdessä kadulle, ja yhtäkkiä Pärt purskahti itkuun. Hän nojasi röpelöiseen talonseinään ja peitti kasvonsa likaisella kädellään. Jelle ja Vera katsoivat häntä. He ymmärsivät. Pärt oli ollut siellä ja oli nähnyt kaiken mutta ei ollut pystynyt tekemään paskaakaan. Nyt se hyökyi mieleen. Vera kietoi hellästi kätensä Pärtin hartioille ja painoi tämän pään olkaansa vasten. Pärt oli hauras mies. Pärtin oikea nimi oli Silon Karp, hän oli kahden virolaispakolaisen poika Eskilstunasta. Öisessä heroiinipöllyssä eräässä vinttikomerossa Brunnsgatanilla hän oli nähnyt vanhan lehden, jossa oli komean säveltäjäPärtin kuva, ja hän oli hämmästynyt tavatonta yhdennäköisyyttä. Karpin ja Pärtin, siis. Hän oli yksinkertaisesti nähnyt kaksoisolentonsa. Yhtä fiksiä myöhemmin hän oli liukunut kaksoisolentoonsa ja nuo kaksi olivat sulautuneet yhdeksi. Hän oli Arvo Pärt. Siitä saakka hän oli käyttänyt tuota nimeä. Ja koska hänen tutuilleen oli herttaisen yhdentekevää, mitä ihmiset olivat oikealta nimeltään, kaikki kutsuivat häntä Pärtiksi. Arvo Pärtiksi. Hän oli monta vuotta työskennellyt postinkantajana eteläisillä esikaupunkialueilla, mutta huonot hermot ja voimakas opiaattien himo olivat vetäneet hänet nykyiseen juurettomaan elämään. Kodittomaksi Situation Sthlmin myyjäksi. Nyt hän seisoi tässä ja itki hillittömästi Yksisilmä-Veran olkaa vasten, itki sitä mitä Bensemanille oli tapahtunut, itki kaiken pirullisuutta, kaikkea väkivaltaa. Mutta ennen kaikkea hän itki, koska elämä oli mitä oli. Vera silitti Pärtin takkuista tukkaa ja katsoi Jelleä, ja Jelle katsoi lehtinippuaan. Sitten hän lähti.

* Sörentorpissa Olivia kääntyi koulun portista sisään ja pysäköi Mustanginsa heti oikealle. Se pisti vähän silmään erilaisten mustien ja harmaiden 21

porrasperien joukossa. Oliviaa se ei haitannut. Hän vilkaisi taivaalle ja harkitsi kuomun nostamista mutta antoi sitten olla. ”Entä jos rupeaa satamaan?” Olivia kääntyi. Ulf Molin. Samanikäinen kurssikaveri, jolla oli merkillinen kyky ilmaantua huomaamatta Olivian lähettyville. Nyt Ulf seisoi Olivian auton takana. Seuraakohan hän minua, Olivia aprikoi. ”Silloin saan kai tulla nostamaan kuomun.” ”Kesken tunnin?” Tällaisiin täysin joutaviin keskusteluihin Olivia oli tässä vaiheessa jokseenkin kyllästynyt. Hän otti laukkunsa ja alkoi kävellä. Ulf lähti perään. ”Oletko nähnyt tämän?” Ulf tavoitti hänet ja näytti hienoa tablettitietokonettaan. ”Tämä on se eilisiltainen kodittoman pahoinpitely.” Olivia vilkaisi silmänurkastaan ja näki, kuinka verta vuotavaa Bensemania potkittiin eri puolille kehoa. ”Video on taas samalla saitilla”, jatkoi Ulf. ”Trashkickissa?” ”Niin.” He olivat puhuneet sivustosta edellispäivänä, koulussa, kaikki olivat olleet järkyttyneitä. Opettaja oli kertonut, että ensimmäinen pahoinpitelyvideo ja nettiosoite oli ladattu 4chan.org-sivustolle, jolla miljoonat nuoret kävivät. Video ja osoite oli poistettu melko pian, mutta monet olivat ehtineet nähdä osoitteen ja se levisi. Osoite vei trashkick. com-sivustolle. ”Eikö saittia voi sulkea?” ”Luultavasti se sijaitsee jossain hämäräperäisessä nettihotellissa, poliisin ei ole aivan helppo päästä käsiksi sellaisiin.” Oli opettaja selittänyt. Ulf laski tablettinsa. ”Tämä on jo neljäs video, jonka he ovat ladanneet nettiin… helvetin sairasta.” 22

”Pahoinpiteleminen vai se, että julkaistaan video?” ”No… molemmat.” ”Kumpi on sinusta pahempaa?” Olivia tiesi, ettei hänen pitäisi aloittaa keskustelua, mutta koululle oli parisataa metriä ja Ulf tulisi samaa matkaa. Sitä paitsi Oliviasta oli hauska pakottaa muut pukemaan ajatuksensa sanoiksi. Hän ei tiennyt miksi. Kai se oli keino pitää etäisyyttä. Hyökätä. ”Luulen että ne ovat sama asia”, Ulf sanoi. ”He pahoinpitelevät voidakseen julkaista videon. Ellei heillä olisi julkaisukanavaa, he eivät ehkä pahoinpitelisi.” Bravo, Olivia ajatteli. Pitkä virke, loogista päättelyä, älykäs oivallus. Jos Ulf stalkkaisi vähemmän ja ajattelisi enemmän, hänen osakkeensa nousisivat varsin nirson Olivian silmissä. Olihan Ulf myös lihaksikas ja puoli päätä Oliviaa pitempi. Ja hänellä oli tummanruskea kihara tukka. ”Mitä teet illalla? Mentäisiinkö kaljalle tai jotain?” Nyt Ulf oli taas tavallisella tasollaan. Luokkahuone oli melkein täynnä. Olivian kurssilla oli kaksikymmentä neljä oppilasta jaettuina neljään perusryhmään. Ulf ei kuulunut Olivian ryhmään. Taulun luona seisoi ohjaava opettaja Åke Gustafsson: vähän yli viisikymmentävuotias, pitkän poliisinuran tehnyt mies. Gustafsson oli koulussa varsin suosittu. Vähän pitkäpiimäinen, joidenkuiden mielestä. Charmantti, Olivian mielestä. Olivia piti Åken kulmakarvoista: ne olivat sitä pensasmaista lajia, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä silmien yläpuolella. Nyt Åken kädessä oli moniste. Pinkka samanlaisia oli viereisellä pöydällä. ”Ajattelin, että koska eroamme parin päivän kuluttua, saisitte kurssin ulkopuolisen pienen kesälomatehtävän, se on siis täysin vapaaehtoinen. Tässä monisteessa on useita vanhoja, ratkaisemattomia Ruotsissa tapahtuneita murhia, olen koonnut monisteen itse, ajattelin että voisitte valita niistä jonkin ja laatia analyysin tutkinnasta, miettiä mitä olisi 23

voitu tehdä toisin käyttäen nykyisiä tutkintamenetelmiä, dna-tekniikkaa, maantieteellistä profilointia, elektronista kuuntelua ja niin poispäin. Pieni harjoitus siitä, mitä kylmien tapausten tutkinta voi olla. Onko kysyttävää?” ”Tehtävä ei siis ole pakollinen?” Olivia pyöritteli silmiään. Ulf kysyi aina, kysymisen vuoksi. Åkehan oli jo sanonut, että tehtävä oli vapaaehtoinen. ”Se on täysin vapaaehtoinen.” ”Mutta onko plussaa, jos tekee sen?” Tunnin loputtua Olivia meni opettajanpöydän luo ja otti monisteen. Åke tuli hänen luokseen ja nyökkäsi kohti Olivian kädessä olevaa paperinippua. ”Isäsi tutki yhtä näistä tapauksista.” ”Niinkö?” ”Niin, minusta oli hauska ottaa se mukaan.” Olivia istuutui penkille hyvän matkan päähän koulusta, kolmen miehen viereen. He kaikki olivat hiljaisia, sillä he olivat pronssista. Yksi patsaista esitti Kuvankaunista Bengtsonia, pahamaineista ruotsalaista auervaaraa. Olivia ei ollut koskaan kuullutkaan miehestä. Muut kaksi olivat Tumba-Tarzan ja konstaapeli Björk. Jälkimmäisellä oli poliisin koppalakki sylissään. Joku oli laittanut tyhjän oluttölkin sen päälle. Olivia avasi monistenivaskan. Oikeastaan hän ei ollut aikonut tehdä koulutehtäviä kesälomalla, ei edes vapaaehtoisia. Hän oli ottanut monisteen lähinnä voidakseen lähteä luokasta ja päästäkseen kuulemasta Ulfin joutavia löpinöitä. Nyt Olivian uteliaisuus oli herännyt. Isä oli ollut mukana yhdessä näistä tutkinnoista. Olivia selasi nivaskan nopeasti. Tiivistelmät olivat lyhyitä. Hieman faktaa tekotavoista, paikoista ja ajoista, hieman tietoa itse tutkinnoista. 24

Olivia hallitsi poliisisanaston melko hyvin. Hän oli koko lapsuutensa ja nuoruutensa kuunnellut, kuinka hänen vanhempansa olivat puhuneet rikoksista keittiön pöydän ääressä. Olivian äiti, Maria, oli rikosasianajaja. Olivian etsimä tapaus oli melkein monisteen lopussa. Yhdeksi päätutkijoista mainittiin Arne Rönning. Keskusrikospoliisin komisario. Isä. Olivia nosti päänsä ja antoi katseensa lipua kaukaisuuteen. Poliisikorkeakoulu sijaitsi keskellä melkein koskematonta luontoa, isot hyvin hoidetut nurmikot ja kauniit metsiköt ulottuivat Edsvikenin rantaan asti. Ympäristö oli ihanan rauhallinen. Olivia ajatteli Arnea. Hän oli rakastanut isää koko sydämestään, ja nyt isä oli kuollut. Arne oli elänyt vain viisikymmentäyhdeksänvuotiaaksi. Epäoikeudenmukaista, Olivia ajatteli. Ja sitten ne ajatukset tunkivat taas mieleen. Ne, jotka vaivasivat häntä usein ja tekivät kipeää melkein fyysisesti. Ne, jotka liittyivät siihen miten hän oli pettänyt isän. Hylännyt. Heidän suhteensa oli ollut tiivis ja lämmin läpi Olivian teinivuosien, ja sitten Olivia oli hylännyt isän, kun tämä odottamatta sairastui. Olivia oli häipynyt Barcelonaan opiskelemaan espanjaa, tekemään töitä, hengailemaan… nauttimaan elämästä! Minä pakenin, ymmärsi Olivia. Vaikken silloin tajunnutkaan sitä. Livistin, koska en kestänyt että isä oli sairas, että hänen kuntonsa voisi huonontua, että hän voisi aivan oikeasti kuolla. Mutta isä oli kuollut. Kun Olivia ei ollut paikalla. Kun hän oli ollut Barcelonassa. Olivia muisti yhä äidin soiton. ”Isäsi kuoli viime yönä.” Olivia pyyhkäisi silmiään ja ajatteli äitiä. Aikaa isän kuoleman jälkeen, kun hän itse oli palannut Barcelonasta: kauheaa aikaa. Täysin murtuneena Maria oli käpertynyt omaan suruunsa. Suruun, jossa ei 25

ollut ollut tilaa Olivian syyllisyydelle ja ahdistukselle. He olivat hiipineet toistensa ympärillä ja vaienneet kuin peläten maailman romahtavan, jos he paljastaisivat tunteensa. Vähitellen tilanne oli tietysti normaalistunut, mutta vieläkään isän kuolemasta ei puhuttu. Se oli edelleen tabu. Olivia kaipasi isäänsä. ”Oletko löytänyt jonkin tapauksen?” Tyypilliseen tapaansa Ulf oli aineellistunut varoittamatta hänen eteensä. ”Olen.” ”Minkä?” Olivia katsoi monistetta. ”Se tapahtui Nordkosterissa.” ”Milloin?” ”Kahdeksankymmentäseitsemän.” ”Miksi valitsit juuri sen?” ”Oletko sinä löytänyt jotain? Tai ehkä jätät tehtävän väliin? Sehän ei ole pakollinen.” Ulf veti suunsa hymyyn ja istuutui penkille. ”Häiritseekö jos istun tässä?” ”Häiritsee.” Olivia oli suorapuheista sorttia. Sitä paitsi hän halusi keskittyä tapaukseen, jonka oli juuri löytänyt. Jota hänen isänsä oli tutkinut. Olivia tajusi pian, että murha oli uskomaton. Åke oli laatinut siitä niin kiinnostavan tiivistelmän, että Olivia halusi tietää lisää. Hän hurautti Kuninkaalliseen kirjastoon ja laskeutui maanalaiseen kerrokseen, jossa oli mikrofilmattujen lehtien lukusali. Salia valvova nainen näytti, kuinka hyllyiltä löysi etsimänsä ja mitä lukulaitetta Olivia saattoi käyttää. Kaikki oli pikkutarkassa järjestyksessä. Jokainen 26

lehti viisikymmenluvulta eteenpäin oli mikrofilmattu. Tarvitsi vain valita lehti ja vuosi, istuutua lukulaitteelle ja panna toimeksi. Olivia aloitti Nordkosterin seudun paikallislehdestä Strömstad Tid ningistä. Murhan tapahtuma-aika ja -paikka oli kerrottu monisteessa. Olivian käynnistettyä haun ei kulunut montakaan sekuntia ennen kuin ruudun jo täytti valtava otsikko: KAMMOTTAVA MURHA KOSTERIN RANNALLA. Reportaasin oli kirjoittanut kiihtynyt uutistoimittaja, ja siinä oli konkreettista tietoa paikasta ja ajankohdasta. Olivia rupesi lukemaan. Tunnissa hän oli kahlannut läpi myös Bohusläningenin ja Hallands postenin artikkelit ja laajensi edelleen aluetta. Göteborgin päivälehdet. Tukholman iltapäivälehdet. Suuret valtakunnalliset sanomalehdet. Hän teki muistiinpanoja. Kynä sauhuten. Merkiten muistiin kaikenlaisia tiedonmuruja. Tapaus oli herättänyt kohua koko maassa. Monesta syystä. Tuntemattomiksi jääneet henkilöt olivat tappaneet nuoren, raskaana olevan naisen laskelmoidun raa’asti. Epäiltyjä ei ollut löytynyt. Motiivi ei ollut selvinnyt. Edes uhrin nimeä ei tiedetty. Tapaus oli pysynyt ratkaisemattomana kaikki vuodet. Olivia tajusi kiinnostuvansa koko ajan enemmän sekä tapauksesta ilmiönä että ennen kaikkea itse murhasta. Siitä, mitä oli tapahtunut tuona kuutamoyönä Nordkosterin Hasslevikarnassa. Pirullisesta tavasta murhata alaston, raskaana oleva nainen. Vuoroveden avulla. Vuoroveden? Se oli kidutusta, tajusi Olivia. Äärimmäinen hukutusmuoto. Hidas ja helvetillinen. Miksi juuri sellainen tapa? Niin huomiota herättävä? Olivian mielikuvitus lähti lentoon. Oliko okkultismikytkentöjä? Olivatko tekijät vuoroveden palvojia? Kuunpalvojia? Nainen oli murhattu 27

myöhään illalla. Oliko kysymyksessä uhri? Riitti? Lahko? Aiottiinko sikiö leikata ulos ja uhrata kuun jumalalle? Rauhoitu, Olivia toppuutteli itseään. Olivia sulki lukulaitteen, nojautui taaksepäin tuolissaan ja silmäili täyteen riipustettua muistilehtiötään: sekoitus faktaa ja spekulaatiota, totuuksia ja arvailuja ja eri rikostoimittajien ja kriminologien enemmän tai vähemmän uskottavia hypoteeseja. ”Luotettavan lähteen” mukaan uhrin ruumiista oli löytynyt jälkiä huumaavasta aineesta. Rohypholista. Tyrmäystipoista. Mutta naisen raskaushan oli jo pitkällä. Oliko hänet tainnutettu? Miksi? Poliisin mukaan ylempää rannalta, hiekkadyyneiltä, oli löydetty tumma popliinitakki. Takissa oli ollut naisen hiuksia. Jos takki oli uhrin, missä muut vaatteet olivat? Olivatko murhaajat vieneet ne mukanaan ja unohtaneet takin? Naisesta oli annettu kansainvälinen etsintäkuulutus, mutta se ei ollut tuottanut tulosta. Kummallista, ettei raskaana olevaa naista kaipaa kukaan, ajatteli Olivia. Poliisin mukaan nainen oli 25–30-vuotias ja syntyperältään mahdollisesti latinalaisamerikkalainen. Mitä tarkoitti ”syntyperältään latinalaisamerikkalainen”? Kuinka suuren alueen se kattaa? Tapahtumasarjalla oli ollut silminnäkijä: yhdeksänvuotias poika, jonka nimi erään aluetoimittajan mukaan oli Ove Gardman. Poika oli juossut kotiin ja hälyttänyt vanhempansa. Missä Gardman oli nykyään? Oliko häneen mahdollista ottaa yhteyttä? Poliisin mukaan nainen oli ollut tajuton mutta elossa Gardmanin vanhempien saapuessa rannalle. Vanhemmat olivat yrittäneet elvytystä, mutta ambulanssihelikopterin saavuttua nainen oli kuollut. Kuinkahan kaukana Gardmanit asuivat, Olivia mietti. Kauanko helikopterin tulo kesti? Olivia nousi. Hänen päänsä oli pyörällä vaikutelmista ja ajatuksista. Hän huojahti. Veri oli painunut jalkoihin. 28

Olivia istuutui autoonsa, joka oli parkissa Humlegårdsgatanilla. Vatsa kurisi. Hän vaiensi kurinan energiapatukalla, jonka löysi hansikas lokerosta. Hän oli istunut lukusalissa monta tuntia ja hämmästyi huomatessaan, mitä kello oli. Aika oli kulunut kuin siivillä. Olivia vilkaisi muistilehtiötään. Rantamurha oli vanginnut hänen mielenkiintonsa. Ei pelkästään sen vuoksi, että Arne oli tutkinut sitä – se oli henkilökohtainen pikantti lisä – vaan kaikkien kummallisten piirteidensä vuoksi. Ennen muuta eräs yksityiskohta oli syöpynyt Olivian mieleen: uhrin henkilöllisyys ei ollut selvinnyt. Nainen oli pysynyt tuntemattomana kaikki vuodet. Se kiehtoi Olivian uteliaisuutta. Hän halusi tietää lisää. Eläisipä isä vielä. Mitähän kerrottavaa hänellä olisi? Olivia tarttui kännykkäänsä. Åke Gustafsson seisoi keski-ikäisen naisen kanssa Poliisikorkeakoulun siistillä nurmikolla. Nainen oli romanialainen, hän hoiti koulun ruokalaa. Hän tarjosi Åkelle savuketta. ”Aika harva polttaa nykyään”, nainen sanoi. ”Niin.” ”Tulee kai syöpä tai jotain.” ”Ilmeisesti.” He panivat palamaan. Puolivälissä tupakkaa Åken kännykkä pirisi. ”Täällä on Olivia Rönning hei. Valitsin sen Nordkosterin tapauksen ja haluaisin –” ”Arvasin”, Åke keskeytti, ”isäsihän oli mukana tutkinnassa ja –” ”En minä siksi.” Olivia halusi tehdä sen selväksi. Hän oli hän, ja nyt oli nyt. Valinta ei liittynyt Arneen. Ei ainakaan missään sellaisessa mielessä, josta ohjaavan opettajan tarvitsi tietää. Olivia oli valinnut harjoitustehtävän, ja hän hoitaisi sen omalla tavallaan. Sellainen hän oli. 29

”Valitsin tapauksen, koska se on kiinnostava”, Olivia sanoi. ”Mutta melko haastava.” ”Siksi soitankin. Haluaisin tutustua varsinaiseen tutkinta-aineistoon, missä sitä säilytetään?” ”Luultavasti Göteborgin keskusarkistossa.” ”Niinkö? Sepä harmi.” ”Vaikka et olisi kuitenkaan saanut nähdä sitä.” ”Miksi en?” ”Koska kysymyksessä on ratkaisematon murha, joka ei ole vanhentunut. Avoimen tapauksen tutkinta-aineistoon pääsee käsiksi vain tutkintatiimi.” ”Jaaha… mitä minä sitten teen? Miten hankin lisää tietoa?” Linjalle laskeutui hiljaisuus. Olivia istui autossa kännykkä korvalla. Mitä Åke ajatteli? Olivia näki parkkipirkon lähestyvän päättäväisin askelin. Auto seisoi invalidipaikalla. Ei hyvä. Olivia käynnisti moottorin, ja samassa Åken ääni palasi linjalle. ”Voithan yrittää jututtaa tutkinnanjohtajaa”, mies sanoi. ”Hänen nimensä on Tom Stilton.” ”Tiedän.” ”Mistä löydän hänet?” Olivia kysyi. ”Ei aavistustakaan.” ”Poliisitalolta?” ”En usko. Mutta kysy Olsäterilta, Mette Olsäterilta, hän on rikoskomisario, hän ja Stilton olivat työkavereita, hän ehkä tietää.” ”Mistä tämän Olsäterin sitten löytää?” ”Keskusrikospoliisi, C-talo.” ”Kiitos!” Olivia kaasutti tiehensä pysäköinninvalvojan nenän edestä.

* 30

”Situation Stockholm! Uusi numero! Lukekaa prinsessa Victoriasta ja tukekaa kodittomia!” Yksisilmä-Veran ääni tavoitti vaikeuksitta vauraat sofolaiset, jotka olivat matkalla Söderin halleille sulloakseen kassinsa täyteen vatsantäytettä ja yltäkylläisyyttä. Veran olemus oli kuin luotu Dramatenin suurelle näyttämölle. Kulahtanut versio huippuvuosien Margaretha Krookista. Sama terävä katse, sama luontainen arvokkuus, sama lavasäteily. Vera osasi myydä. Hän oli saanut kaupaksi jo puolet nipustaan. Arvo Pärtillä sujui kehnommin. Hän ei ollut myynyt yhtään lehteä. Hän nojasi seinään vähän loitompana. Ei ollut hänen päivänsä, eikä hän halunnut olla yksin. Hän vilkuili Veraa. Ihaili naisen sisua. Hän tiesi yhtä sun toista Veran pimeistä öistä, useimmat Veran tutut tiesivät. Ja siitä huolimatta Vera seisoi tuossa kuin euroopanomistaja. Vaikka oli koditon. Ellei ränsistynyttä likaisenharmaata kuusikymmentäluvun asuntovaunua laskettu kodiksi. Vera laski. ”En ole koditon.” Vera oli sanonut niin eräälle asiakkaalle, joka oli ostanut lehden ja halunnut tirkistellä hänen elämäänsä. ”Olen kahden asunnon välissä.” Se oli totta. Vera oli kaupungin Ensin asunto -listalla: poliittinen hanke, jonka tarkoituksena oli kohentaa Tukholman asunnottomien oloja. Hyvällä onnella Vera saisi asunnon syksyllä, hänelle oli sanottu. Koeajaksi. Jos hän hoitaisi asiansa, hän saisi ehkä jäädä siihen asumaan. Vera aikoi hoitaa asiansa. Hän hoiti asiansa aina. Melkein. Hänellä oli asuntovaunu ja runsaan viidentuhannen kruunun varhaiseläke. Sitä kun höyläsi kuin poronkäristystä, se riitti välttämättömimpään. Lopun Vera dyykkasi roskiksista. Hänellä ei ollut hädän päivää. 31

”Situation Stockholm!” Hän oli myynyt taas kolme lehteä. ”Aiotko seistä siinä?” Kysymyksen esitti Jelle. Mies oli ilmestynyt kuin tyhjästä viisine lehtineen ja tälläytynyt Veran lähelle. ”Täh? Miten niin?” ”Se on Bensemanin paikka.” Jokaisella myyjällä oli vakiopaikkansa. Se ja myyjän nimi oli kirjoitettu muovikorttiin, joka riippui myyjän kaulassa. Bensemanin kortissa luki ”Benseman / Söderin hallit”. ”Benseman ei kuulemma tule vähään aikaan”, Vera sanoi. ”Tuo on Bensemanin paikka. Tuuraatko häntä?” ”En. Tuuraatko sinä?” ”En.” ”Mitä sitten teet täällä?” Jelle ei vastannut. Vera astui lähemmäs. ”Onko sinulla jotain urputtamista siitä, että seison tässä?” ”Se on hyvä paikka.” ”Niin on.” ”Voidaanko seistä siinä molemmat?” Vera hymyili hienoisesti ja tarkasteli Jelleä. Tavalla, joka sai miehen aina kääntämään nopeasti katseensa. Niin kuin nytkin. Jelle tuijotti jalkoihinsa. Vera asettui seisomaan miehen eteen, kumartui ja yritti tavoittaa miehen katseen alhaaltapäin. Kuin puukottaisi kirjolohta vatsaan. Toivotonta. Jelle käänsi selkänsä. Vera päästi ilmoille karhean naurun, joka sai välittömästi neljä lapsiperhettä väistämään tyylikkäine designrattaineen. ”Jelle!” Vera nauraa räkätti. Pärt siirtyi lähemmäs seinän luota. Kränättiinkö tuolla? Pärt tiesi, että Vera oli temperamenttinen. Jellestä hän ei tiennyt juuri mitään. Miehen kerrottiin olevan kotoisin jostain kaukaa saaristosta. Rödlögasta, joku oli sanonut. Jelle on hylkeenpyytäjän poika! Mutta puhetta on niin 32

paljon, ja niin vähän siitä pitää kutinsa. Nyt väitetty hylkeenpyytäjän poika seisoi Söderin halleilla ja kinasteli jostain Veran kanssa. Tai mitä tuo nyt oli. ”Mistä te riitelette?” ”Ei me riidellä”, Vera sanoi. ”Jelle ja minä ei riidellä koskaan. Minä sanon niin kuin asia on ja hän tuijottaa varpaisiinsa. Vai mitä?” Vera kääntyi Jelleen päin, mutta mies ei ollutkaan siinä. Hän oli jo viisitoista metriä tuonnempana. Jelle ei aikonut riidellä Veran kanssa Bensemanin paikasta. Oikeastaan hänelle oli yksi ja hailee, missä Vera myi lehtiään. Se oli kunkin oma asia. Jelle oli viisikymmentäkuusivuotias, ja itse asiassa kaikki oli hänelle yksi ja hailee.

* Myöhäisessä kesäillassa Olivia ajeli kohti Söderiä. Olipahan päivä. Alku oli ollut rauhallinen, hän oli tavalliseen tapaansa vängännyt vähän Ulf Molinin kanssa, mutta sitten hän oli löytänyt Nordkosterin murhan. Joka oli alkanut vaivata häntä. Monista syistä. Yksityisistä ja muista. Se, mitä hän oli saanut selville Kuninkaallisessa kirjastossa, ei jättänyt häntä rauhaan. Hassua, tuumi Olivia. Ei tämän näin pitänyt mennä. Pian alkaisi kesäloma rankan tiivistahtisen talven jälkeen. Viikot koulua ja viikonlopputyö Kronobergin tutkintavankilassa. Olivia oli aikonut rentoutua. Hän oli saanut säästettyä vähän rahaa niin että pärjäisi jonkin aikaa. Suunnitelmiin kuului äkkilähtö johonkin lomakohteeseen. Eikä hän ollut harrastanut seksiä kohta vuoteen. Sillekin asialle hän oli aikonut tehdä jotain. Ja sitten tulee tämä! Ehkä hän sittenkin jättäisi kesätehtävän tekemättä. Sehän oli todellakin vapaaehtoinen. Juuri silloin Lenni soitti. ”Haloo.” 33

Lenni oli ollut Olivian paras kaveri lukioajoista lähtien. Tyttö, joka ajelehti elämässä ja etsi epätoivoisesti kiinnekohtaa ollakseen vajoamatta. Joka halusi aina kaupungille tsekkaamaan mestat, koska pelkäsi menettävänsä jotain. Nyt Lenni oli kerännyt kokoon neljä kaverusta ollakseen menettämättä Jakobia, miestä, josta hän oli tällä hetkellä kiinnostunut. Lenni oli nähnyt Facebookista, että Jacob oli menossa illalla Strand-ravintolaan Hornstulliin. ”Sinun on tultava messiin! Siitä tulee sikasiistiä. Tapaamme Lollolla kahdeksalta ja –” ”Lenni.” ”Niin?” ”En pääse, minun pitää… saimme harjoitustyön, se on tehtävä tänä iltana.” ”Mutta Jakobin kaveri Erik tulee myös ja hän on kysellyt sinua monta kertaa. Hän on ihan sairaan komea! Juuri oikea sinulle!” ”Ei nyt onnistu.” ”Olet ihan älyttömän tylsä, Ollan. Olet selvästi puutteessa.” ”Joku toinen kerta.” ”Sanot nykyään aina noin. Mutta okei, älä sitten minua syytä, jos jäät paitsi jostain!” ”En syytä. Toivottavasti sinulla käy flaksi.” ”Pidä peukkuja! Haleja!” Olivia ei ehtinyt vastata ”haleja” ennen kuin Lenni katkaisi puhelun. Lenni oli jo menossa jonnekin, missä tapahtui jotain. Miksi Olivia oikeastaan oli kieltäytynyt? Ajatus miehistähän oli käynyt hänen mielessään juuri kun kännykkä oli soinut. Oliko hänestä tosiaan tullut niin älyttömän tylsä kuin Lenni väitti? Harjoitustyö? Miksi hän oli vedonnut siihen? Olivia pani uutta kissanruokaa kuppiin ja noukki kakat hiekkalaatikosta. Sitten hän istahti kannettavansa ääreen. Oikeastaan hänen teki mieli kylpyyn, mutta viemäri oli tukossa ja vesi nousi lattialle aina kun tyhjäsi 34

ammeen, eikä hän jaksanut tarttua asiaan juuri nyt. Hän tekisi sen huomenna. Kuten monta muutakin asiaa Mitä tehdä huomenna -listalta. Asioita, joita hän oli sujuvasti lykännyt edellään suuren osan kevättä. Nyt hän klikkautui Google Earthiin. Nordkoster. Oliviasta tuntui edelleen ihmeelliseltä, että hän saattoi istua näytön ääressä kotonaan ja laskeutua melkein talonikkunoiden tasalle kaikkialla maailmassa. Hän tunsi aina itsensä vakoilijaksi käyttäessään karttapalvelua. Melkein tirkistelijäksi. Paitsi että nyt hänestä tuntui erilaiselta. Mitä lähemmäs hän zoomasi saarta, maastoa, pieniä teitä, taloja, mitä lähemmäs päämääräänsä hän pääsi, sitä väkevämmäksi tunne muuttui. Ja sitten se oli hänen edessään. Hasslevikarna. Saaren pohjoispäässä. Melkein kuin pieni poukama, Olivia ajatteli. Hän yritti zoomata mahdollisimman lähelle ja onnistui aika hyvin. Hän erotti dyynit ja rannan. Rannan, jolla raskaana oleva nainen oli haudattu hiekkaan. Se levittäytyi näytöllä Olivian edessä. Harmaana ja rakeisena. Olivia alkoi heti kuvitella mihin. Mihin nainen haudattiin? Tuohonko? Vai tuohon? Mistä takki löytyi? Ja missä pikkupoika, silminnäkijä, oli ollut? Noilla kallioillako rannan länsipäässä? Vai itäpäässä? Metsän reunassa? Äkkiä Oliviaa alkoi ärsyttää, ettei hän päässyt vielä lähemmäs. Alas saakka. Hän olisi halunnut seisoa rannalla. Olla siellä. Mutta se oli mahdotonta eikä lähemmäs pystynyt zoomaamaan. Hän sulki tietokoneen. Nyt hän ottaisi kaljan. Juuri sellaisen huurteisen, 35

josta Ulf oli jankuttanut pari kertaa. Mutta Olivia nauttisi kaljansa yksin, kotona, niin ettei hänen tarvinnut seurustella kurssikavereiden kanssa ravintolaympäristössä. Yksin. Olivia viihtyi sinkkuna. Sinkkuus oli täysin hänen oma valintansa. Hänellä ei ollut ikinä ollut puutetta ihailijoista, päinvastoin. Hän oli aina tiennyt olevansa viehättävä. Ensin kaikki suloiset pikkutyttökuvat ja Arnen lukuisat lomavideot, pikku Olivia keskipisteenä. Sitten kaikki katseet hänen astuttuaan suureen maailmaan. Yhteen aikaan hänellä oli ollut tapana piiloutua aurinkolasien taakse ja tarkastella kohtaamiaan miehiä. Kuinka heidän katseensa juuttui häneen, missä ikinä hän kulki, eikä kääntynyt pois ennen kuin hän oli kävellyt ohi. Olivia oli melko pian kyllästynyt leikkiin. Hän tiesi, kuka hän oli ja millaisia avuja hänellä oli. Sillä tasolla. Siitä tuli turvallinen olo. Hänen ei tarvinnut jahdata miehiä. Kuten Lennin. Olivialla oli äitinsä, ja hänellä oli pieni asuntonsa. Kaksi valkeaksi maalattua huonetta, joissa oli lautalattiat. Oikeastaan asunto ei ollut hänen: hän vuokrasi sitä serkultaan, varsinaiselta vuokralaiselta, joka oli vientineuvoston hommissa Etelä-Afrikassa. Projekti kestäisi kaksi vuotta. Sen ajan Olivia asuisi tässä. Serkun huonekalujen keskellä. Se hänen oli kestettävä. Hänellä oli myös Elvis. Kissa oli jäänyt hänelle kiihkeästä suhteesta seksikkään jamaikalaisen kanssa, johon hän oli törmännyt Nova Barissa Skånegatanilla. Aluksi hän oli käynyt ällistyttävän kuumana mieheen, ja sitten hän oli rakastunut tähän. Miehelle hän oli sanonut, että se oli mennyt toisinpäin. Lähes vuoden he olivat reissanneet ja naineet, ja sitten mies oli tavannut ystävän kotiseudultaan. Kuten hän oli ilmaissut asian. Nainen oli allerginen kissoille, ja sen vuoksi kissa oli jäänyt Skånegatanille. Olivia oli antanut sille nimeksi Elvis jamaikalaisen muutettua pois. 36

Alun perin kissan nimi oli Ras Tafari, Haile Selassien kolmekymmentäluvun arvonimen mukaan. Elvis oli enemmän Olivian makuun. Nyt hän rakasti kissaa yhtä paljon kuin Mustangiaan. Hän hörppäsi olutta. Olipa hyvää. Aikoessaan avata toisen tölkin Olivia huomasi sen olevan nelosta ja tajusi, että häneltä oli jäänyt lounas väliin. Ja päivällinen. Innostuessaan hän usein unohti ruoan. Nyt hän tunsi, että olisi tarvinnut vatsantäytettä hivenen sumeiden aivojensa kirkastamiseksi. Kipaisisiko hän hakemaan pizzan? Ei. Pieni sumeus tuntui hyvältä. Olivia vei toisen kaljan pieneen makuuhuoneeseen ja vajosi pitkäkseen päiväpeitolle. Vastapäisellä seinällä riippui soikea valkoharmaa puunaamio. Serkun afrikkalaisesineitä. Olivia ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei. Joskus hän heräsi painajaiseen yöllä ja näki kuun heijastuvan naamion valkoisista hampaista. Se ei tuntunut kovin hyvältä. Olivia antoi katseensa lipua kattoon ja tajusi yhtäkkiä, ettei ollut katsonut kännykkäänsä moneen tuntiin. Ei yhtään hänen tapaistaan. Kännykkä oli osa Oliviaa. Hänellä oli alaston olo, ellei se ollut taskussa. Nyt hän otti puhelimen esiin ja näppäsi valon näyttöön. Katsoi sähköpostit, tekstiviestit ja kalenterin ja avasi SVT:n sivun. Vähän uutisia ennen nukkumaanmenoa, täydellistä! ”Mutta miten sitten aiotte toimia?” ”En voi paljastaa sitä tässä.” Henkilö, joka ei voinut paljastaa mitään uutislähetyksessä, oli komisario Rune Forss Tukholman poliisista, ikä viisikymmentä plus. Hän oli saanut tehtäväkseen tutkia asunnottomien pahoinpitelyjä. Tehtävä ei selvästikään ilahduttanut Forssia. Komisario tuntui olevan vanhan koulun miehiä. Niitä, joiden mielestä monet saivat syyttää itseään. Yhdestä jos toisesta asiasta. Ennen muuta rikolliset ja aivan erityisesti ne, 37

jotka eivät pystyneet ottamaan itseään niskasta kiinni ja hankkimaan työpaikkaa ja käyttäytymään ihmisiksi. Suurin osa heistä sai ilmeisesti syyttää itseään. Asennetta ei todellakaan opetettu poliisikorkeakoulussa, mutta kaikki tiesivät, että sitä esiintyi. Tietyissä piireissä. Eräät Olivian kurssilaiset olivat jo saaneet tartunnan. ”Aiotteko soluttautua asunnottomien joukkoon?” ”Soluttautua?” ”Niin. Esiintyä kodittomina. Löytääksenne syylliset.” Kun Rune Forss ymmärsi kysymyksen, kuulosti siltä, että häntä melkein hymyilytti. ”Emme.” Olivia sulki kännykkänsä.

* Jos kaikki olisi tapahtunut kuin sadussa, koditon nainen olisi istunut tuolilla vaikeasti loukkaantuneen miehen vuoteen vieressä. Hän olisi silittänyt peittoa ja tarjonnut ripauksen haurasta lohtua. Mutta kaikki ei tapahtunut kuin sadussa ja sairaalan neuvonnasta oli hälytetty vartijat samalla hetkellä kun Yksisilmä-Vera oli suunnannut aulan poikki hisseille. Vartijat olivat tavoittaneet hänet käytävässä Bensemanin huoneen lähellä. ”Et saa tulla tänne!” ”Miksi en? Käyn vain katsomassa ystävääni, joka –” ”Mennäänpä sitten!” Ja Vera oli hätistetty ulos. Tämä on kaunisteltu versio siitä, kuinka vartijat tarpeettoman raa’asti ja hyvin nöyryyttävästi raahasivat kiljuvan Veran töllistelevien ihmisten ohi ja sairaalan koko ison aulan läpi ja käytännöllisesti katsoen tyrkkäsivät hänet kadulle. Vaikka hän lateli kaikki ihmisoikeutensa. Oman versionsa niistä. Hän lensi ulos. 38

Kesäyöhön. Ja aloitti pitkän vaelluksen asuntovaunulleen Ingentingmetsään, Solnaan. Yksin. Yössä, jossa liikkui väkivaltaisia poikia ja jossa Rune Forss oli nukahtanut vatsalleen.

aisella, joka vei juuri palan prinsessakakkua suuhunsa, oli voimakkaasti punatut huulet, iso harmaa hiuspörrö ja volyymia. Niin hänen miehensä oli kerran sanonut: ”Vaimossani on volyymia.” Mikä tarkoitti, että nainen oli lihava – seikka, joka välillä häiritsi naista, välillä ei. Silloin kun se häiritsi, nainen yritti pienentää volyymiaan tuskin havaittavin tuloksin. Muulloin hän nautti siitä kuka oli. Nyt hän istui tilavassa virkahuoneessaan keskusrikospoliisin C-talossa ja söi salaa kakkua. Samalla hän kuunteli puolella korvalla radiouutisia. Yhtiö nimeltä MWM, Magnuson World Mining, oli juuri valittu vuoden kansainväliseksi ruotsalaisyritykseksi. ”Valinta on herättänyt voimakasta närää monella taholla. Yhtiötä on arvosteltu rajusti menetelmistä, joita se käyttää louhiessaan koltaania Kongossa. Näin kritiikkiin vastaa yhtiön toimitusjohtaja Bertil Magnuson.” Kakkua syövä nainen sulki radion. Bertil Magnusonin nimi oli tuttu hänelle kahdeksankymmentäluvulta erään katoamistapauksen yhteydestä. Hän käänsi katseensa muotokuvaan, joka oli kirjoituspöydän reunalla. Hänen nuorin tyttärensä, Jolene. Kuvassa tyttö hymyili oma peräistä hymyä arvoituksellinen katse silmissään. Jolenella oli Downin syndrooma, ja hän oli yhdeksäntoista. Jolene-kulta, ajatteli nainen, mihinkähän elämä sinut kuljettaa? Juuri kun nainen aikoi panna viimeisen kakunpalan suuhunsa, hänen oveensa koputettiin. Kiireesti hän piilotti kakun parin pöydällä seisovan mapin taakse ja kääntyi. ”Sisään!” Ovi aukeni, ja huoneeseen kurkisti nuori nainen. Vasen silmä katsoi hiukan eri suuntaan kuin oikea, nainen karsasti. Musta tukka oli hapsottavalla nutturalla. 40

”Mette Olsäter?” nutturapää tiedusteli. ”Mitä asia koskee?” ”Voinko tulla sisään?” ”Mitä asia koskee?” Nutturapää näytti epävarmalta: tarkoittiko kysymys, että hän sai astua sisään? Hän jäi seisomaan ovelle. ”Olen Olivia Rönning ja opiskelen poliisikorkeakoulussa. Etsin Tom Stiltonia.” ”Mitä varten?” ”Teen harjoitustyötä tapauksesta, jonka tutkintaa hän johti, ja haluaisin kysyä häneltä paria juttua.” ”Mitä tapausta tarkoitat?” ”Murhaa, joka tapahtui Nordkosterissa 1987.” ”Tule sisään.” Olivia astui huoneeseen ja sulki oven. Olsäterin pöydän edessä oli tuoli, mutta Olivia ei tohtinut istua siihen. Kehottamatta. Nainen pöydän takana ei ollut ainoastaan huomattavan kookas, hän säteili arvovaltaa. Rikoskomisario. ”Millaisesta harjoitustyöstä on kysymys?” ”Meidän pitää perehtyä johonkin vanhaan murhatutkintaan ja miettiä, mitä voitaisiin tehdä toisin nyt, uusilla menetelmillä.” ”Cold case -harjoitus?” ”Jotain sellaista.” Hiljaisuus. Mette vilkaisi vaivihkaa kakunpalaa. Hän tiesi, että vieras näkisi sen, jos hän kehottaisi tätä istuutumaan tuoliin, joten hän antoi naisen seisoa. ”Stilton on lopettanut poliisissa”, Mette sanoi lyhyesti. ”Ahaa, selvä. Milloin?” ”Onko sillä väliä?” ”Ei, minä… ehkä hän voisi siitä huolimatta vastata kysymyksiini? Vaikka onkin lopettanut. Miksi hän lopetti?” 41

”Henkilökohtaisista syistä.” ”Mitä hän nyt tekee?” ”Ei aavistustakaan.” Kuin Åke Gustafssonin kaiku, Olivia ajatteli. ”Tiedätkö mistä hänet tavoittaa?” ”En.” Mette Olsäter katsoi Oliviaa rävähtämättä. Viesti oli selvä. Olsäter ei aikonut jatkaa keskustelua. ”Kiitos kuitenkin”, Olivia sanoi. Yllätyksekseen hän huomasi kumartavansa kevyesti ennen kuin suuntasi ovelle. Astuttuaan puoliksi ulos hän kääntyi Metteen päin. ”Sinulla on kermaa leuassa tai jotain.” Olivia veti nopeasti oven kiinni perässään. Yhtä nopeasti Mette pyyhkäisi kermavaahtonokareen leuastaan. Raivostuttavaa. Vaikka toisaalta aika huvittavaakin: illalla Mårten nauraisi makeasti jutulle. Metten aviomies rakasti noloja tilanteita. Vähemmän hauskaa oli, että Rönning etsi Tomia. Ei tyttö häntä löytäisi, mutta pelkästään Tomin nimen mainitseminen oli suistanut Metten tasapainosta. Mette inhosi sitä, että hänet suistettiin tasapainosta. Mette oli analyyttinen. Erittäin taitava rikostutkija, jonka äly leikkasi kuin partaveitsi ja joka pystyi tekemään ihailtavan monta asiaa yhtä aikaa. Se ei ollut rehentelyä, se oli fakta, ja tuon ominaisuuden ansiosta hän oli noussut nykyiseen asemaansa. Hän oli Ruotsin kokeneimpia murhatutkijoita. Nainen, joka piti päänsä kylmänä kun pehmeämmät kollegat kompastelivat merkityksettömiin tunteisiin. Mettelle niin ei käynyt koskaan. Mutta hän saattoi suistua tasapainosta. Tosin niin tapahtui hyvin harvoin. Ja silloin oli melkein aina kysymys Tom Stiltonista.

Poistuessaan Metten huoneesta Oliviasta oli tuntunut kuin… niin, miltä hänestä oli tuntunut? Olivia ei ollut varma. Kuin Mette Olsäter olisi hermostunut siitä, että Olivia kyseli Tom Stiltonista? Mutta miksi Mette olisi hermostunut siitä? Stilton oli johtanut Nordkosterin murhan tutkintaa vuosia sitten, ja tutkinta oli sittemmin lopetettu. Ja nyt Stilton puolestaan oli lopettanut poliisissa. Entä sitten? Kai Olivia saisi etsittyä miehen käsiinsä omin neuvoinkin. Tai hän vaihtaisi harjoitustyön aihetta, jos Nordkoster osoittautuisi liian hankalaksi. Vaikka sitä hän ei tekisi. Ei vielä. Hän ei lannistunut näin vähästä. Oli muitakin tapoja hankkia tietoa, nyt kun hän kerran oli keskusrikospoliisin tiloissa. Yksi tavoista oli Verner Brost. Olivia riensi puolijuoksua pitkin persoonatonta toimistokäytävää seitsemän metriä miehen perässä. ”Anteeksi!” Mies, lähemmäs kuusikymppinen, hidasti aavistuksen verran. Hän oli menossa myöhäiselle lounaalle, eikä hän selvästikään ollut huipputuulella. ”Niin?” ”Olivia Rönning.” Olivia tavoitti miehen ja ojensi kätensä. Hänellä oli aina ollut luja kädenpuristus. Häntä itseään inhotti saada lötkö viineri käteensä. Verner Brost oli lötkö viineri. Mies oli äskettäin aloittanut Tukholman cold case -ryhmän päällikkönä. Kokenut rikostutkija, sopivasti kyynisyyden ja aidon kutsumuksen patinaa: kaiken kaikkiaan hyvä poliisi. ”Halusin vain kysyä, tutkitaanko rantatapausta vielä.” ”Rantatapausta?” ”Murhaa, joka tapahtui Nordkosterissa 1987.” ”Ei.” ”Mutta tunnet kuitenkin tapauksen?” Brost katsoi tungettelevaa nuorta naista. ”Tunnen.” 43

Olivia ei välittänyt torjuvasta äänensävystä. ”Miksi sitä ei tutkita?” ”Ei ole edellytyksiä.” ”Edellytyksiä? Missä mielessä ei ole edellytyksiä?” ”Onko neiti syönyt lounasta?” ”Ei.” ”En minäkään.” Verner Brost kääntyi kannoillaan ja jatkoi kohti poliisitalon henkilökuntaruokalaa Luumupuuta. Don’t pull ranks, Olivia-neiti ajatteli. Hän tiesi kyllä, milloin häneen suhtauduttiin alentuvasti. Ei edellytyksiä? ”Missä mielessä ei ole edellytyksiä?” Olivia oli seurannut parin askeleen päässä Brostin perässä. Mies oli marssinut ruokalaan ja ottanut ruokaa ja ykkösoluen tarjottimelleen vauhtia hidastamatta. Nyt Brost istui pikkupöydässä ja lappoi ruokaa suuhunsa täydellisen keskittyneesti. Olivia istui vastapäätä. Melko pian Olivialle oli valjennut, että tämä mies halusi ravintoa, nopeasti. Proteiineja, kaloreita, verensokeri ylös. Tärkeä tankkaus. Olivia odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Brost hoiti tankkauksen ihailtavan nopeasti ja nojautui sitten tuolinsa selkämykseen hädin tuskin kätketty röyhtäisy huulillaan. ”Mitä tarkoittaa, ettei ole edellytyksiä?” ”Sitä, ettei tutkintaa kannata avata”, vastasi Brost. ”Miksei?” ”Kuinka paljon sinulla on kokemusta rikostutkijan työstä?” ”Opiskelen kolmatta lukukautta poliisikorkeakoulussa.” ”Siis ei kokemusta.” Mutta Brost hymyili sanoessaan sen. Nälkä oli sammutettu. Nyt hän saattoi suoda itselleen pienen juttutuokion. Ehkä hän saisi tytön tarjoamaan hänelle minttukeksin kahvin kanssa. 44

”Tutkinnan avaamisen ehtona on, että voimme hyödyntää jotain, mitä ei ollut käytettävissä aikaisemmin.” ”Dna:ta? Maantieteellistä profilointia? Uusia todistajanlausuntoja?” Ei hän ihan vihreä ole, Brost ajatteli. ”Jotain sellaista tai uutta teknistä näyttöä tai että keksimme jotain, mitä ei huomattu alkuperäisessä tutkinnassa.” ”Mutta rantamurhan kohdallako mitään sellaista ei ole tullut esiin?” ”Ei.” Brost hymyili kärsivällisesti. Olivia hymyili vastaan. ”Haluaisitko kahvia?” Olivia kysyi. ”Kiitos, mielelläni.” ”Jotain sen kanssa?” ”Minttukeksi maistuisi.” Olivia palasi nopeasti. Hän esitti seuraavan kysymyksen jo ennen kuin oli laskenut kahvikupin pöydälle. ”Rantamurhan tutkintaahan johti Tom Stilton?” ”Aivan.” ”Tiedätkö mistä hänet tavoittaa?” ”Hän on lopettanut poliisissa, siitä on jo monta vuotta.” ”Tiedän, mutta asuuko hän yhä Tukholmassa?” ”En osaa sanoa, yhteen aikaan huhuttiin että hän muuttaisi ulkomaille.” ”Ai jaa… voi harmi… silloin häntä on ehkä vaikea tavoittaa.” ”Epäilemättä.” ”Miksi hän lopetti? Ei kai hän vielä ollut eläkeiässä?” ”Ei.” Olivia seurasi, kuinka Brost hämmensi kahviaan yrittäen selvästikin välttää Olivian katsetta. ”Miksi hän siis lopetti?” ”Henkilökohtaisista syistä.” Nyt minun pitäisi lakata kyselemästä, Olivia tajusi. Muiden ihmisten henkilökohtaiset syyt eivät todellakaan kuuluneet hänelle. Niillä ei ollut mitään tekemistä hänen harjoitustyönsä kanssa. 45

Mutta milloinkas Olivia oli sellaisesta piitannut. ”Oliko hyvä keksi?” hän kysyi. ”Erinomainen.” ”Voisitko täsmentää niitä henkilökohtaisia syitä?” ”Etkö tiedä, mitä henkilökohtainen tarkoittaa?” Eli ei keksi sentään täydellinen ollut, Olivia tuumi. Olivia lähti Polhemsgatanin poliisitalolta. Ärtyneenä. Hän ei pitänyt siitä, että seinä nousi vastaan. Hän istui Mustangiin, otti kannettavan tietokoneensa syliinsä, klikkautui hakukoneelle ja kirjoitti kenttään: ”Tom Stilton.” Näytölle ilmestyi artikkelilistaus. Kaikki artikkelit liittyivät poliisiin paitsi yksi: reportaasi tulipalosta, joka oli riehunut öljynporauslautalla Norjan edustalla 1975. Nuori ruotsalaismies oli tehnyt uroteon ja pelastanut kolmen norjalaisen öljynporaajan hengen. Ruotsalaisen nimi oli Tom Stilton, hän oli ollut kaksikymmentäyksivuotias. Olivia tallensi artikkelin koneelleen. Sitten hän rupesi etsimään henkilötietoja. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän oli vähällä luovuttaa. Hän oli katsonut Enirosta: ei Tom Stiltonia. Muut palvelut olivat tuottaneet saman lannistavan tuloksen. Jopa birthday.se. Huvikseen Olivia meni autorekisterikeskuksen sivuille: taas vesiperä. Mies oli kadonnut kuin maan nielemänä! Ehkä hän on häipynyt ulkomaille? Niin kuin Brost oli vihjannut? Nauttii Thaimaassa sateenvarjodrinkkejä ja kerskuu murhatutkinnoillaan humalaisille bimboille? Tai sitten ei: ehkä hän olikin kallellaan toiseen suuntaan. Oliko Stilton homo? Ei. Ainakaan hän ei ollut nuorempana ollut. Stilton oli ollut naimisissa saman naisen kanssa kymmenen vuotta. Eksän nimi oli Marianne Boglund, ja tämä oli tekninen rikostutkija. Sen Olivia oli todennut löydettyään viimein Stiltonin veroviraston avioliittorekisteristä. 46

Siellä Stilton oli. Osoitteen kera mutta ilman puhelinnumeroa. Olivia merkitsi osoitteen muistiin.

* Melkein toisella puolella maapalloa, pienessä costaricalaisessa rannikkokylässä vanha mies lakkasi kynsiään. Mies, Bosques Rodriguez, istui hyvin erikoisen talon kuistilla. Paikaltaan hän näki meren, joka häämötti yhdellä suunnalla; toisella suunnalla sademetsä kiipesi vuorenrinnettä ylös. Bosques oli koko ikänsä asunut täällä, samassa paikassa, samassa erikoisessa talossa. Aikaisemmin häntä oli sanottu ”vanhaksi baarinpitäjäksi Cabuyasta”. Hän ei tiennyt, miksi häntä nykyään kutsuttiin. Hän kävi harvoin Santa Teresassa, missä hänen entinen baarinsa sijaitsi. Hänen mielestään paikka oli kadottanut sielunsa. Se johtui kai lainelautailijoista ja turistilaumoista, joita vyöryi jostain ja joiden vuoksi kaiken mahdollisen hinta nousi. Myös veden. Bosques hymähti. Ulkomaalaiset joivat aina vettä muovipulloista, joita he ostivat järjettömällä hinnalla ja heittivät sitten roskikseen. Sitten he kiinnittelivät ympäriinsä julisteita, joissa kehotettiin suojelemaan luontoa. Mal Paísin iso ruotsalainen ei ollut sellainen, Bosques tuumi. Ei ollenkaan.