Polttopiste – Cilla & Rolf Börjlind

CILLA & ROLF

BÖRJLIND POLTTOPISTE

SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM

KUSTANTAMO S&S HELSINKI

Sarjan aiemmat osat: Nousuvesi 2013 Kolmas ääni 2014 Musta aamunkoitto 2016 Uinu, paju pienoinen 2017

© Cilla & Rolf Börjlind 2018 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Kallbrand (Norstedts) Kustantamo S&S Taitto: Nora Kitinmäki ISBN 978-951-52-4703-2 Painopaikka: Livonia Print, Latvia 2019

Puistossa kulkee kaunis nuori poika, häneltä ei puutu mitään.

Eikö mitään?

Ei mitään, kuiskaa hänen hoitajansa.

POHJOIS-THAIMAA

L

ittle Pluto juoksi sysipimeässä viidakossa. Selästä valui verta, hän oli saanut pitkiä syviä haavoja ujuttautuessaan piikkilankojen alta.

Onneksi muovisäkki ei ollut pudonnut. Koirat ulvoivat hänen takanaan, mutta ne eivät saisi häntä kiinni. Hän tunsi maaston läpikotaisin ja osasi liikkua täällä pimeässäkin. Hän oli kaksitoista vuotta, ja oli asunut täällä neljä. Hän liukasteli märkää savipolkua pitkin kohti jokea, lämpö höyrysi puiden alla, ja hän tunsi, kuinka kärpäset ryömivät haavoissa. Matkaa ei ollut enää paljon. Rannalla pystyisi kulkemaan nopeammin, parisataa metriä sitä pitkin, niin hän olisi turvassa. Hän pysähtyi vetämään henkeä. Koirat eivät enää haukkuneet.

Kuului vain kellanruskean veden liplatusta ja muita tuttuja ääniä.

Little Pluto tarttui taas säkkiin, se oli kevyt ottaen huomioon, kuinka tärkeä sen sisältö oli.

Se riittäisi kauan, jos he olisivat säästäväisiä.

Samassa jokea pyyhki leveä kylmänsininen valokeila. Little Pluto säpsähti. Joskus öisin esiin lipui tummia veneitä moottorit sammutettuina, veneitä, joita ajoivat vaaralliset miehet ja joiden voimakkaat valoheittimet etsivät piikkilankojen alta pujahtaneita poikia.

Ei kuitenkaan tällä kertaa.

Pilvipeite oli hälvennyt, ja taivaalla kumotti kirkas täysikuu. Little Plutolta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän kipaisi loppumatkan töyrylle ja nosti katseensa. Iso vanha jokilaiva makasi hiukan kallellaan osittain viidakon kätköissä, kuutamossa se näytti vanhalta hylätyltä aavelaivalta. Kuunvalo heijastui pyöreistä lasi-ikkunoista, liaanit olivat kasvaneet kannelle ja kiemurtelivat kohti savupiippua, leveät kaarevat laudat olivat ravistuneet, ja niiden raoissa kasvoi vihertävänharmaata sammalta. Little Pluto tarkasteli laivaa.

7

Contamana.

Se oli hänen kotinsa.

Little Pluto nousi varovasti laskuportaita. Hän tiesi tarkkaan, mitkä askelmat narisivat, mille ei siis pitänyt astua. Hän ei missään nimessä halunnut herättää Dechaa. Paljain jaloin hän hiipi puisella kannella muovisäkki kädessä. Selän haavoja kirveli, mutta hän ei ajatellut niitä.

Hän oli onnistunut.

Hän tuli kauimmaisen hytin luo ja kääntyi. Ei liikettä, ei ääniä Dechan hytistä. Hyvä. Toinen ovi oli raollaan, ja muutama hänen ikäisensä poika odotti heti sen sisäpuolella. Luultavasti pojat olivat nähneet hänet jo joen rannalla. Hän meni sisään, ja pojat sulkivat oven hänen perässään. Poikia oli kolme, vähän eripituisia, hentoja ja laihoja. Kaikilla oli mustat sortsit jalassa. Lattialla lepatti kynttilä, hytin seinävierillä oli neljä patjaa, ikkunan alla nökötti pitkulainen bambuhäkki, jossa oli eläin. Kynttilänvalo heijastui sen kovasta panssarista. Eläin oli muurahaiskäpy. Pojat olivat edellispäivänä pyydystäneet sen viidakosta, sen saattoi myydä isolla rahalla oikeille henkilöille Chiang Raissa. ”Sattuuko suhun?”

Kysymyksen kuiskasi poika, joka oli nähnyt Little Pluton haavat. ”Kirvelee.”

Toinen poika pyyhki varovasti pienellä rätillä veren Little Pluton selästä. Teki kipeää, mutta Little Pluto yritti olla päästämättä ääntäkään. ”Kiitti”, hän sanoi ja kumosi muovisäkin sisällön lattialle.

Tumma lattia peittyi unikoihin, joissa oli roppakaupalla siemenkotia. Hetken kaikki tuijottivat kauniita kukkia tietäen, että ne tarjosivat yötä mustemman maailman, mahdollisuuden paeta ajan ja paikan tuolle puolen. Kaikkien sydän pamppaili jo, astuminen unikkoyöhön oli aina hurjan jännittävää. Kaksi pojista hikoili vuolaasti.

Little Pluto otti esiin foliopalan ja asetti sen lattialle. Jokainen irrotti siemenkodan ja otti sortsien taskusta partaterän. Hitaasti ja varovas8

ti pojat vetivät viiltoja kotiin ja antoivat punaisen maitiaisnesteen tippua foliolle. Kun sitä oli tarpeeksi, he katsoivat toisiaan ja odottivat.

He olivat työskennelleet täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Dechan suuri hytti ei ollut kovin kaukana. Joinakin öinä Dechan kuorsaus kuului kannen yli, silloin ei ollut hätää. Tänä yönä isosta hytistä ei kuulunut risahdustakaan.

Hetken päästä neste jähmettyi.

Little Pluto kaivoi esiin lyhyen muovipillin, ja toinen poika nosti folion kynttilänliekin päälle. Pian alkoi nousta höyryä. ”Nyt mennään”, Little Pluto kuiskasi.

Hän pisti pillin suuhunsa ja alkoi vetää höyryä henkeen. Koska hän oli hankkinut kukat, hän sai aloittaa. Pian pilli pantaisiin kiertämään.

Saatuaan tarpeeksi Little Pluto kellistyi patjalleen. Se oli ohut ja kova, mutta hän oli tottunut siihen. Sitä paitsi hän oli matkalla kauas pois, sinne minne pääsi vain unikkoöinä.

Sinne, missä muisto palavasta itkevästä vauvasta hävisi oopiumihöyryihin.

Kuun mennessä monta tuntia myöhemmin pilveen kynttilä oli palanut loppuun ja oopiumin vaikutus haihtunut. Hiostavassa hytissä makasi neljä poikaa neljällä ohuella patjalla. Yksi heistä, Little Pluto, oli nukahtanut muurahaiskävyn häkin viereen peukalo suussa.

Aamulla olisi taas pakko muistaa.

9

K

uten tavallista, pakkanen ja lumi yllättivät tukholmalaiset täysin. ”Mitä hittoa tämä on olevinaan? Keskellä talvea!” Muutamassa tunnissa tuli liukasta ja sisääntuloteille muodostui kilometrien jonoja, ihmiset nousivat autoista ja lähtivät kävelemään. Myös yhä useammat kantakaupungin kadut muuttuivat myräkän jatkuessa ajokelvottomiksi, ja lööpit kirkuivat: Pahin talvi miesmuistiin! Toimittajien miesmuisti ulottui usein korkeintaan pari vuotta ajassa taaksepäin.

Lunta ja pakkasta riitti, öisin hätyyteltiin miinus kahtakymmentä astetta, kaupoista ja bensa-asemilta loppuivat polttopuut ja pakkasneste, ja ulos uskaltautuvat tunsivat, kuinka viima nipisteli poskia.

Sellaista oli myös Täbyn Gribbylundissa.

Kello oli seitsemän aamulla kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä helmikuuta, ja aurausauto teki parhaansa muuttaakseen kaikki väärin pysäköidyt autot lumionkaloiksi. Läheisen kauppakeskuksen vartija heilutteli riuskasti käsiään lämpimikseen ja sadatteli, että oli vaihtanut työvuoroa. Iäkäs koiranulkoiluttaja potki tulipalopakkasessa lunta pikkupiskinsä jätösten päälle – jos hän olisi ottanut kakkapussin esiin, hänen sormensa olisivat ehkä jäätyneet kiinni hankeen.

Hänen paetessaan paikalta lumi narisi hänen askeltensa alla ja hänen huohottava hengityksensä huurusi. Hän tähyili omakotialueelle päin ja näki miehen avaavan mustan Audin takaluukun, auto seisoi katoksessa lohkolämmittimen johto kytkettynä. Vanhus heilautti kättään, mutta naapuri ei huomannut häntä.

Naapuri, Kaj Brovall, astui ulos portista ja katsoi postilaatikkoon.

Lehti ei ollut tullut. Se on tällaisena aamuna ymmärrettävää, hän ajatteli ja palasi autolle. Hän oli perheineen lähdössä Säleniin hiihtolomalle. Hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet töistä vapaata, jotta he 10

voisivat viettää viikon tyttärensä kanssa.

Se oli kallisarvoista.

Nyt kaikki valmistelut oli tehty ja Kaj halusi matkaan mahdollisimman pian. Liikennekaaoksen vuoksi oli olemassa riski, että Sälenin rinteet vaihtuisivat koulun liukurimäkeen, joten oli parasta panna töpinäksi. Kaj meni keltaiseen puutaloon hoputtamaan vaimoaan ja tytärtään. Lähinnä tytärtä, vaimo oli pukeissa ja valmiina ja kävisi vain läpi viimeiset sähköpostit, mutta Ida-tyttärellä ei tuntunut olevan minkään valtakunnan kiirettä. Ida oli kuusitoista, ja hänellä oli kuusitoistavuotiaan tempo ja varsinkin aikakäsitys. ”Meidän pitää päästä matkaan viimeistään seitsemältä!” tarkoitti täsmälleen kello seitsemää isälle, mutta jotain aivan muuta Idalle. Seitsemän oli tavoite, aika jolloin olisi hyvä olla lähdössä. Kun Kaj tuli Idan huoneeseen, tyttö oli edelleen puolipukeissa ja puhui facetimessä poikakaverinsa Sebastianin kanssa. ”Tullaan tullaan!”

Ida huokaisi ja painotti sanojaan niin että Kaj ymmärtäisi, kuinka inhottavaa oli, kun isä aina patisti häntä. Kaj nipisti suunsa kiinni ja suuntasi työhuoneeseen.

Ohi kulkiessaan hän katseli ympärilleen ja kohensi paria sohvatyynyä. Koti oli tyylikkäästi sisustettu ja kaunis, se kieli sekä hyvästä mausta että suurista tuloista. Kaj oli kirjanpitäjä ja hänen vaimonsa syyttäjä, talo oli ostettu vaimon perintörahoilla. Sitten se oli kalustettu harkiten ja hosumatta.

Nyt talo oli Kajn mielestä unelmakoti. ”Oletko pian valmis?”

Hän katsoi vaimoaan, joka istui selin oveen. Malin sulki juuri sähköpostiohjelman ja sammutti tietokoneen. ”Olen”, Malin sanoi kääntymättä.

Kaj katsoi Malinin selkää, tai tulkitsi sitä. Vaimo oli hermostunut. ”Mikä on?” Kaj kysyi. ”Viime yönä tuli epämiellyttävä sähköposti.”

11

Malin johti epäillyn terroristisolun tutkintaa, joten sähköposti saattoi liittyä siihen. Sitä Malin ei tiennyt, mutta viesti oli ollut uhkaava. ”Lähetin sen eteenpäin”, Malin sanoi. ”Joten ei hätää.”

Malin kääntyi ja hymyili miehelleen. ”Hyvä juttu”, Kaj sanoi.

Ja hän ajatteli: en kerro Malinille vielä, ehdin loman jälkeen. ”Onko Ida jo valmis?” Malin kysyi. ”Yritin kiirehtiä häntä, meidän pitää tosiaan päästä matkaan. Keli on surkea, joten matka kestää kauan.”

Malin nyökkäsi. Hän nousi seisomaan ja huikkasi: ”Ida!” Malin oli tyttären vitkasteluun yhtä kyllästynyt kuin Kaj, mutta ymmärsi sitä vähän paremmin. Teineillä oli erilainen vuorokausirytmi, myös Malinilla itsellään oli ollut, vaikkakaan siihen aikaan ei yökaudet sometettu tai puhuttu facetimessä poikakaverin kanssa.

Malin veikkasi, että Idalla ja Sebastianilla oli facetime auki nukkuessakin, eikä se tuntunut hänestä hyvältä. Sebastian tuntui liian kontrolloivalta, ja Malin oli yrittänyt puhua asiasta tyttärensä kanssa. Ida oli tietysti pillastunut, kieltänyt häntä sekaantumasta asioihin, joista hän ei tajunnut mitään, ja sulkeutunut huoneeseensa.

Ja soittanut heti Sebbelle.

Malin ei ollut ottanut asiaa puheeksi uudelleen, mutta huoli kalvoi. ”Nyt lähdetään!” Kaj huikkasi Idalle kävellessään ulko-ovea kohti.

Kaj oli pukeutunut mukavan kevyesti pitkää automatkaa varten ja kantoi viimeistä suksipussia kädessään. Sen, mitä mahdollisesti puuttui, he voisivat vuokrata Sälenistä.

Kaj tuli autolle, pakkasi pussin suksiboksiin ja sulki sen. Nerokas keksintö, hän ajatteli Malinin astuessa ulos. Vaimolla oli kädessä toppatakki ja muovipussissa naposteltavaa, jonka avulla selvittäisiin ensimmäiset kymmenet kilometrit. Idan alkoi yleensä ”tehdä mieli jotain” heti, kun oli saavuttu moottoritielle.

12

Kaj istui rattiin ja veti oven kiinni. Malin kiersi auton ja avasi matkustajanpuoleisen etuoven. ”Mä haluan istua edessä! Pliis!”

Ida oli juuri paukauttanut talon oven kiinni ja lukinnut sen. ”Musta ihan tuntuu, että mulle tulee huono olo!”

Malin astui taaksepäin. Hän tiesi, että Ida poti toisinaan matkapahoinvointia, varsinkin silloin kun ei halunnut istua takapenkillä.

Mihin sitä ei oman tyttärensä vuoksi suostuisi.

Malin piteli ovea auki Idalle, joka löntysti autolle nappikuulokkeet korvissa ja kännykkä kädessä. Tytöllä oli yllään siniset farkut ja ohut pusero, joka jätti toisen olkapään osittain paljaaksi. Kun Ida tömähti istumaan pelkääjän paikalle, Kaj katsoi häntä. ”Mutta Ida-kulta?”

Koska Ida edelleen puhui poikakaverinsa kanssa, hän ei kuullut. ”Missä muut vaatteesi ovat?” Kaj sanoi. ”Laskettelutakki ja -housut?

Sinä tarvitset –” ”Minä pakkasin ne”, Malin sanoi ennen kuin sulki auton etuoven Idan jälkeen ja avasi takaoven istuutuakseen itse kyytiin. ”Ei hätää.”

Kaj pudisteli päätään ja käänsi virta-avainta.

Räjähdys oli välitön ja hirvittävä.

Brovallin perheen auto repeytyi palasiksi, jäähdyttimen osat kyntivät kymmenmetrisen vaon lumeen, suksiboksi lensi tien yli ja rikkoi vastapäisen talon ikkunan, kinos peittyi vereen, tulenlieskat humahtivat peltikasasta kylmään ilmaan.

Sitten tuli hiljaista.

Lamaannuttavan hiljaista.

Kuului vain tulen rätinää.

13

H

än yrittää pidellä lastaan pinnalla mutta menettää otteensa pienestä olennosta ja vajoaa, ei, ei vajoa, pikemminkin imeytyy alaspäin. Sinistä, punaista, keltaista, vihreää, värit ympäröivät hänen ruumiinsa ja vetävät sen armottomasti syvyyteen. Pyöreitä? Värit ovat pyöreitä ja painuvat häntä vasten, ne sulkevat hänet sisäänsä, nielevät hänet siloisina ja tukahduttavina. Vaikea saada ilmaa. Pitää päästä ylös. Ylös lapsen luo. Se on niin pieni, se ei pärjää yksin. Paniikki uhkaa. Hän tunnustelee jaloillaan. Jossain on oltava pohja, aina on olemassa pohja. Hän tuntee, kuinka hänen suunsa avautuu huutoon, mutta värit pidättävät äänen ennen kuin se lähtee huulilta eikä inahdustakaan tule ulos. Hänen on päästävä pintaan. Saatava apua. Äkkiä imu hellittää, ja hän alkaa ponnistella ylös. Värien lomasta pilkahtelee valoa. Ja tuolla! Tuolla erottuvat pienen vartalon ääriviivat.

Lapsi on tallella! Se elää! Se keikkuu pyöreiden värien pinnalla! Onni antaa hänelle voimaa tunkeutua ylös. Minkä läpi hän tunkeutuu? Kun hän lopultakin työntää sivuun viimeiset pyöreät värit ja nousee lämpimään valoon, hän näkee… pallomeren? Onko hän rannattomassa pallomeressä? Kuuluu itkua, hän kääntää päätään ja näkee juuri ja juuri ulottumattomissa vauvansa. Hän näkee, kuinka untuvainen pää alkaa hitaasti vajota pallopinnan alle samanaikaisesti kun hän itse viimein saa ilmaa. Hän huutaa ja yrittää epätoivoisesti päästä lapsensa luo, mutta ei pysty liikkumaan. Hän on jumissa, kuin ruuvipenkissä. Pallot ympäröivät häntä märän hiekan lailla. Tältäkö äidistä tuntui? hän ajattelee ja näkee, kuinka pikkuista tyttöä vetää pohjaan sama voima, jota vastaan hän itse juuri kamppaili. Hän näkee, kuinka pallomeri nielaisee hänen syntymättömän tyttärensä. Punaisen pallon päällä viipyy tovin pieni vaaleankeltainen sukka, sitten sekin katoaa syvyyteen.

14

Voimaton! Miksi olen niin voimaton!

Kännykkä pirisi itsepintaisesti ja herätti Olivian viimein painajaisesta. Hän oli hiestä läpimärkä. Ennen kuin näyttö sammui, hän ehti nähdä soittajan olevan Mette Olsäter.

Hän nousi istumaan. Uni sai hieman erilaisia ilmenemismuotoja, mutta se toistui. Lapsi, jota hän ei pystynyt pelastamaan. Hänen lapsensa, joka oli päättänyt syntyä jo yhdennellätoista viikolla. Se oli ollut rankkaa. Ensin hän oli yllättynyt raskaudestaan ja miettinyt ahdistuneena, mitä pitäisi tehdä, ja sitten hän oli ollut onnellinen siitä, että odotti lasta.

Tunne oli lähennellyt euforiaa.

Ja sitten tuli vuoto. Keskenmeno. Jamie oli ollut hänen kanssaan sairaalassa, halannut ja lohduttanut. Jamie oli ollut ihana, ja surullinen.

He olivat pitäneet yhtä jonkin aikaa keskenmenon jälkeen. Hehän olivat kaikesta huolimatta päättäneet ryhtyä vanhemmiksi yhdessä, vaikka raskaus oli ollut molemmille yhtä suuri yllätys. Toisaalta heitä ei yhdistänyt mikään muu, tunnetasolla he olivat eronneet jo monta vuotta aikaisemmin. Yllätysraskauteen johtanut yö oli ollut vain akuuttia läheisyydenkaipuuta. Nyt he lähettelivät tekstareita silloin tällöin ja Olivian oli selviydyttävä painajaisista yksin.

Hän käänsi tyynystä kuivan puolen ja laski jalat lattialle. Mitä hänen alitajunnassaan oikein tapahtui?

Pallomeri?

Hän kurkotti ottamaan kännykkänsä, sen vanhanmallisen. Hänellä oli kaksi. Kello oli kahdeksan lauantaiaamuna. Oli vapaapäivä, ja Mette soitti työpuhelimeen. Ei siis ollut luvassa kutsua illalliselle ihastuttavaan taloon Kummelnäsiin. ”Vihdoinkin!” Mette sanoi. Äänestä kuuli, kuinka adrenaliini kohisi Metten suonissa, ääni oli hieman kimeä ja melkein särkyi. Se oli epätavallista, Mette ei hötkyil15

lyt turhasta. Ajattele verenpainettasi, Olivian teki mieli muistuttaa, mutta hän tiesi, että Mette vain ärsyyntyisi. Metteä otti päähän, jos hänen käskettiin ajatella terveyttään. ”Mitä nyt?” Olivia kysyi. ”Etkö ole nähnyt?” ”Nähnyt mitä?”

Olivia ei viitsinyt huomauttaa, että normaaleista ihmisistä oli mukava nukkua pitkään vapaapäivinä. ”Autopommi Täbyssä. Malin Brovall, tiedäthän kuka hän on?” ”Se syyttäjä?” ”Niin. Hänen piti lähteä perheineen laskettelemaan Säleniin.

Heidän autonsa räjähti pihatiellä tänä aamuna. Kysymys saattaa olla terroriteosta. Sinua tarvitaan täällä!” ”Tullaan.”

Olivia painoi punaista luurinkuvaa, heitti peiton pois ja katui heti.

Asunnossa oli kylmä kuin ryssän helvetissä. Hän tajusi sen vasta nyt.

Untuvatäkki ja painajaiset olivat pitäneet hänet lämpimänä yöllä. Hän tunnusteli kädellään patteria, puolihaalea, hänen olisi muistettava ilmoittaa huoltomiehelle. Vilkaisu ikkunan lämpömittariin kertoi, että ulkona oli yhdeksäntoista astetta pakkasta. Olivia katsoi ulos. Taivas Söderin yllä oli harmaa ja pudotteli suuria raskaita lumihiutaleita.

Vihaan kylmyyttä ja pimeyttä, Olivia ajatteli suunnatessaan hytisten kylpyhuoneeseen.

Autopommi?

Hänen tukkansa oli yhä märkä, kun hän astui Högalidsgatanille. Ei kovin järkevää tässä säässä. Hän veti hupun päähän, työnsi kädet takin taskuihin ja terästäytyi hyytävää viimaa vastaan pitämällä pään kumarassa ja katseen tiukasti mustissa Doc Martens -kengissä, jotka luiskahtelivat jalkakäytävän lumessa.

Hiustenlatvat olivat alkaneet jo jäätyä hänen tullessaan Långholmsgatanille ja bussipysäkille. Liikennettä ei juuri ollut, mitä nyt aura16

auto pöllytti lunta jalkakäytävälle ja Olivia joutui hyppäämään sivuun sen ajaessa ohi, ettei jäisi lumiryöpyn alle. Tuonnempana Västerbron suunnassa oli bussi suistunut kaiteeseen ja sen kaikki valot vilkkuivat.

Ei paras mahdollinen päivä matkustaa bussilla, Olivia tajusi ja lähti kävelemään metrolle.

Kun Olivia viimein astui Kansallisen operatiivisen yksikön, NOAn, ovesta sisään, hän saattoi aistia, kuinka ilma väreili toiminnasta. Kaikki olivat tohkeissaan, ja Olivia joutui monta kertaa väistämään ollakseen törmäämättä säntäileviin kollegoihin. Viimein hän tuli Metten ovelle. Se oli raollaan, ja kuului, että huoneessa oli telkkari päällä.

Hän koputti hiljaa oveen. ”Niin?”

Olivia meni sisään. Mette seisoi Bosse Thyrénin kanssa katsomassa seinätelevisiota. Molempien tukka oli aavistuksen sotkuinen, he seisoivat lähekkäin ja heidän poskensa hiukan punoittivat. Ellei Olivia olisi tiennyt paremmin, hän olisi tuntenut olonsa kiusaantuneeksi, koska olisi ajatellut ehkä keskeyttäneensä jotain yksityistä.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, ja hän tiesi sen.

Mette ja Bosse olivat kollegat, jotka oli Olivian lailla hälytetty töihin aivan liian aikaisin lauantaiaamuna. Erona oli vain se, että he olivat todennäköisesti jättäneet käymättä suihkussa ehtiäkseen paikalle mahdollisimman nopeasti. Ruudulla heidän edessään näkyi yksinäinen reportteri, joka seisoi lumituiskussa Brovallien talon luona Täbyssä. Taustalla häämötti palanut auto, joka ympärillä hääri poliiseja.

Reportteri haastatteli naispuolista poliisin edustajaa, jolla ei ollut mitään konkreettista sanottavaa tapahtuneesta. Nainen viittasi tiedotustilaisuuteen, jota parhaillaan valmisteltiin.

Mette hiljensi telkkarin ääntä ja kääntyi Oliviaan päin. ”Tulithan sinä vihdoin. Palaveri kymmenen minuutin päästä.”

Lisa Hedqvist astui ovesta sisään samalla hetkellä kun Mette lopetti lauseensa. Lisa nyökkäsi Olivialle ennen kuin kääntyi Metten puoleen.

17

”Nyt kaikkien pitäisi olla paikalla.” ”Hyvä. Oletko varmistanut, että läppärin ja skriinin yhteys toimii?” ”Jep.” Mette kohensi kampaamatonta hiuspörröään ja kiskoi puseroa vähän alemmas vatsan päällä antaakseen mahdollisimman asiallisen ja uskottavan vaikutelman. Hän oli jo unohtanut katseen, jonka hänen rakas Mårten-miehensä oli luonut häneen aamulla ennen kuin hän kiiruhti odottavaan autoon. Eläkepäivät olivat hieno juttu, mutta ne saivat odottaa vielä vähän. Jos häntä tarvittiin, niin sitten häntä tarvittiin. Syyttäjä Malin Brovall ja hänen perheensä oli räjäytetty tuusan nuuskaksi tasan kaksi tuntia ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia sitten.

Mette oli valmis selvittämään miksi.

Täpötäyden huoneen puheensorina hiljeni nopeasti, kun Mette astui sisään ydintiiminsä kanssa. Paikalla oli useita NOAn huippuammattilaisia sekä joukko eri alojen asiantuntijoita. Kaksi univormupukuista poliisia olivat partio, joka oli saapunut ensimmäisenä paikalle – mies ja nainen, jotka näyttivät aika voipuneilta kaiken kokemansa jälkeen. Kummankin kasvoissa ja vaatteissa oli nokea. Mette kääntyi ensimmäiseksi heidän puoleensa ja pyysi heitä kertomaan tapahtumien kulusta.

Naispoliisi, konstaapeli Göransson, otti puheenvuoron. He olivat olleet poliisiautossa Täbyn keskustassa saatuaan ilmoituksen mahdollisesta murrosta, kun hätäkeskuksesta tuli hälytys kello 7.18. Brovallien naapuri oli herännyt räjähdykseen ja soittanut 112:een. Puhelusta ilmeni, että Brovallien pihatiellä Gribbylundin Furuvägenillä oli räjähtänyt auto. Partio oli ehtinyt paikalle seitsemässä minuutissa, ja hetkeä myöhemmin saapuivat myös ambulanssi ja palokunta. Tulijoita kohtasi hirvittävä näky. Auto paloi edelleen. Järkyttynyt naapuri, joka oli soittanut hätänumeroon, oli juossut aamutakkisillaan katsomaan, voisiko auttaa. Poliisien tullessa nainen istui hangessa 18

jonkin matkan päässä autosta ja keinutteli itseään tukien Malin Brovallin päätä sylissään. Naapuri oli yltä päältä veressä ja aivan jäässä.

Jalkakäytävällä käveli vanha mies edestakaisin puristaen pientä koiraa rintaansa vasten ja itki. Useat muutkin naapurit olivat tulleet ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja yrittäneet sammuttaa palavaa autoa.

Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. ”Kaj Brovallin täytyi istua ajajan paikalla”, Göransson sanoi, ”hän oli räjähtänyt kappaleiksi ja kuollut heti. Ida-tytär istui hänen vieressään etupenkillä ja kuoli luultavasti myös heti, mutta hänen ruumiinsa ei repeytynyt yhtä pahasti. Malin Brovallissa oli havaittavissa heikkoja elonmerkkejä, ja hänet kiidätettiin Danderydin sairaalaan. Samoin sokissa oleva naapuri, jota ei ole voitu vielä kunnolla kuulustella.” ”Malin Brovallko siis oletettavasti oli auton ulkopuolella, kun se räjähti?” Mette kysyi. ”Niin, tai hän oli juuri istumassa autoon. Lumeen jääneistä jäljistä päätellen naapuri raahasi hänet kauemmas autosta pelastaakseen hänet liekeiltä.”

Mette painoi tietokoneen näppäintä, ja skriinille hänen taakseen ilmestyi hurjan näköisiä kuvia rikospaikalta. ”Nämäkö ovat kuvat, jotka te otitte paikan päällä?” Mette kysyi. ”Joo. Ne on otettu heti sen jälkeen kun Malin Brovall ja naapuri oli viety pois.” ”Aluetta ei ilmeisesti ole vielä eristetty?” ”Se eristettiin heti sen jälkeen.”

Konstaapeli katsoi työpariaan. Mies nyökkäsi. ”Juuri niin, paikka eristettiin kun kaikkein kiireellisimmistä tehtävistä oli huolehdittu”, mies täydensi. ”Toisin sanoen auton ympärillä ehti liikkua melkoinen joukko ihmisiä”, Mette sanoi. ”Niin, rikospaikkana se on melko saastunut. Siellä ovat liikkuneet sekä pelastushenkilökunta että naapurit. Ja on satanut lunta. Mutta tekniset tutkijat tulivat paikalle, kun me vielä olimme siellä.”

19

Mette ja hänen kollegansa tenttasivat Täbyn poliisikonstaapeleita vielä hetken ennen kuin nämä viimein saivat luvan lähteä huolehtimaan itsestään traumaattisen kokemuksen jälkeen. Konstaapelit olivat Metten mielestä pärjänneet hienosti sekä rikospaikalla että raportoidessaan tapahtumista. ”Nyt alkaa sitten meidän työmme”, Mette totesi konstaapelien poistuttua. ”Kaikkien katseet kohdistuvat meihin, ja meidän pitää toimia äärimmäisen tehokkaasti. Muodostamme tällaiset ryhmät.”

Mette painoi taas tietokoneen näppäintä, ja skriinille ilmestyi jako ryhmiin A–F. ”Kuten tiedätte, Malin Brovall on syyttäjä. Viime aikoina hän on tutkinut epäiltyä terroristisolua, radikalisoituneiden nuorten miesten ryhmää, jota Säpo on seurannut pitkään. Olen pyytänyt kaiken tutkinta-aineiston meille. Toistaiseksi tiedetään, että Malin Brovall sai viime yönä uhkausmeilin, jonka välitti esimiehelleen tänä aamuna.

Viestin lähettäjä ei ole vielä selvinnyt, mutta ottaen huomioon hänen tutkintansa viesti saattaa liittyä terroristisoluun. Siksi niin moni teistä kuuluu ryhmään A, joka keskittyy päätutkintalinjaan, terrorismikytkökseen. Kaikki tutkintalinjat on kuitenkin pidettävä avoimina.

Yhtään kiveä ei saa jättää kääntämättä.”

Mette selosti, mihin kukin ryhmä keskittyisi. Olivia huomasi, että hän ja Lisa olivat joutuneet F-ryhmään.

Se oli ryhmistä viimeinen, ja siihen kuuluivat vain he kaksi.

Olivia vilkaisi vaivihkaa Lisaa, joka vaistosi hänen katseensa ja kohautti alistuneesti olkapäitään. Kumpikaan heistä ei tajunnut, miksi heidät sysättiin sivuraiteelle. Juuri silloin Mette kääntyi heidän puoleensa. ”Se oli E-ryhmä. Haluan tehdä selväksi, ettei ryhmäjakoon ja ryhmien mielikuvituksettomiin nimiin sisälly mitään nokkimisjärjestystä tai arvoarvostelmaa. Nimet piti vain keksiä äkkiä, toivottavasti ymmärrätte.”

Mette katsoi Oliviaa vaativasti. Hän huomaa kaiken, Olivia ajatteli, 20

hän jopa lukee ajatuksia. Olivia nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi. ”Ja viimeiseksi ryhmä F: Olivia Rönning ja Lisa Hedqvist. Te saatte vähän vapaammat kädet. Tarkastelette muita mahdollisuuksia ja näkökulmia, käytte läpi Malin Brovallin vanhat tapaukset ja niin edespäin. Onko tämä selvä?”

Sekä Lisa että Olivia nyökkäsivät. ”Hienoa”, Mette sanoi. ”Jokaisella ryhmällä on vetäjä, joka raportoi minulle. Joka päivä pidetään palaverit kello yhdeksän ja kello viisitoista, ja haluan, että ennen jokaista palaveria lukitsette yksityiskännykkänne lokeroihin käytävälle. Käytämme vain työpuhelimia. Mikään ei saa vuotaa tästä huoneesta ulos. Ei yhtään mikään. Minä ja A-ryhmän vetäjä Bosse Thyrén pidämme Säpon ajan tasalla.”

Mette vilkaista mustaa rannekelloaan. ”Viiden minuutin päästä alkaa tiedotustilaisuus. Käytämme videotykkiä, jotta kaikki näkevät. Tilaisuuden jälkeen Bosse, Ellinor ja minä lähdemme rikospaikalle. Kello viisitoista kokoonnutaan taas tänne.

Kiitos!”

Mette sulki sivun, jolla ryhmäjako oli. Hälinä voimistui taas. Lisa alkoi puuhata tietokoneen kimpussa valmistellen tv-lähetystä. Olivia meni auttamaan, ja juuri silloin ovelle ilmestyi tummiin pukeutunut tuntematon mies, joka viittoili Metten luokseen. Mette meni miehen luo ja vilkaisi taakseen ennen kuin astui miehen kanssa käytävään.

Olivia seurasi kaksikkoa katsellaan ja kääntyi sitten Lisan puoleen. ”Kuka tuo oli?” ”Ei hajuakaan.” ”Säpo”, kuiskasi Bosse, joka oli äkkiä ilmaantunut heidän viereensä. ”Minä yritin lahjoa Metten, etten joutuisi A-ryhmään”, mies lisäsi virnistäen. ”Niinkö?”

Lisa vastasi hymyyn. Mette palasi huoneeseen ilman Säpo-miestä.

Olipa pikainen neuvonpito, Olivia ajatteli ja oli huomaavinaan, että 21

Mette vaikutti hiukan kiusaantuneelta.

Syy selviäisi Olivialle paljon myöhemmin.

Nyt Mette karaisi kurkkuaan saadakseen kaikkien katseet kääntymään häneen. ”Saisinko vielä huomionne.”

Mette katsoi käsiinsä ja näytti kokoavan voimia ennen kuin kohotti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin.

Hän katsoi kaikkia eikä ketään. ”Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että myös Malin Brovall on menehtynyt vammoihinsa.”

Mette painoi päänsä.

* Miehellä oli tahrainen pieni riepu kädessään, hänen telkkarinsa oli kirjahyllyssä, ja hän katsoi sitä samalla kun pyyhki siveltimen riepuun. Käynnissä oli tiedotustilaisuus Täbyn autopommi-iskusta.

Pyyhittyään siveltimen hän sulki telkkarin, otti lyijykynän ja avasi pienen päiväkirjan pöydällä edessään. Hän kirjoitti tyhjälle sivulle hyvin kauniilla käsialalla: Malin Brovall räjäytetty hengiltä.

Hän kirjoitti toisenkin lauseen ennen kuin meni ateljeehen ja sytytti katon loisteputket. Pääsärky paheni, pian hän olisi siellä. Hän tarkisti, että väriputkilot olivat esillä, kolme mustaa, yksi sininen ja neljä okrankeltaista.

Malin Brovall?

Mies näki äidin kasvot edessään, poskille valuvat kyyneleet, äiti yritti nakertaa kuivaa keksiä. Kaikki jatkuu, äiti sanoi. Mies katsoi sivellintään. Äidin kylkiluu, hän ajatteli ja puristi nokareen okrankeltaista pehmeille harjaksille.

Kaikki jatkuu.

22

* F-ryhmän kaksi jäsentä olivat hakeneet kahvit ja istuutuneet vastapäätä toisiaan huoneessa, joka oli annettu heidän käyttöönsä. Kaksi kirjoituspöytää, lähes tyhjä koivupuinen kirjahylly, ei juuri muuta. Ei kovin viihtyisää, mutta eipä tänne viihtymään ollut tultu. Ikkunan ulkopuolella lunta edelleen tuiskutti, huoneessa ei vallinnut samanlainen toimeliaisuus kuin muissa ryhmissä. Olivia ja Lisa odottivat aineistoa, jonka he olivat päättäneet käydä läpi ensimmäiseksi.

He halusivat perehtyä Malin Brovallin oikeustapauksiin.

Olivia katsoi Lisaa, joka puhalteli kuumaa kahviaan. Taas heidän kahden pitäisi tehdä yhteistyötä. Aluksi se ei ollut tuntunut täysin kitkattomalta, mutta he olivat päässeet siitä yli. Nykyään he pelasivat hyvin yhteen. Heillä ei ollut tapana mennä yksille töiden jälkeen, eikä Olivia ollut kertonut Lisalle keskenmenostaan, mutta toisaalta siitä ei tiennyt kukaan muu kuin Jamie.

Ja tietenkin Tom Stiltonin nykyinen avovaimo Luna.

Olivia oli antanut Lunalle luvan kertoa Tomille, mutta siinä meni raja. Edes hänen äitinsä ei tiennyt. Hän ei ollut halunnut kertoa kenellekään ennen kuin ensimmäiset kolme kuukautta olisivat kuluneet.

Nyt ratkaisu tuntui oikealta. Se, mitä oli tapahtunut, oli hänen ja Jamien välinen asia, he olivat surreet yhdessä. Muiden käsityksen mukaan Olivialla oli ollut muutaman päivän vatsatauti.

Olivia oli säästynyt työkavereiden myötätuntoisilta katseilta.

Hän oli välttynyt myös Lisan sääliltä. ”Tuntuu kuin meidät olisi komennettu nurkkaan häpeämään”, Lisa sanoi ja laski kädestään kuuman kahvimukin, jossa oli FBI:n tunnus.

Lisa oli saanut mukinsa terrorismin rahoitusta tutkivalta kollegalta ja rakasti sitä, kukaan muu ei saanut koskea siihen. Olivialla ei ollut kivaa mukia, ei edes sellaista, jossa luki Tukholman poliisi tai NOA. Hänelle oli annettu Metten vanha muki, jossa luki Maailman paras isoäiti, mikä tietysti kirvoitti jos jonkinlaisia kommentteja.

23

”Nyt katsotaan asiaa valoisalta puolelta”, Olivia sanoi. ”Mitä ovat linnan tanssiaiset, kun voi istua käymässä läpi pölyttyneitä oikeustapauksia? Minä tulkitsen niin että meidät valittiin tähän, koska me osaamme parhaiten ajatella laatikon ulkopuolelta.”

Lisa virnisti.

Hän oli todella oppinut pitämään kollegastaan, ja Olivia oli huomattavasti aikuistunut niinä vuosina, kun he olivat tehneet töitä yhdessä. Lisa oli vaistonnut, että Olivialla oli ollut rankka vaihe jokin aika sitten, ja hän aavisti, mistä saattoi olla kysymys, mutta hän ei ollut sanonut mitään. Olivia oli hyvin yksityinen ihminen, ja Lisa kunnioitti sitä. Hän myös tiesi Olivian olevan luotettava. Niin, oikeastaan Oliviassa oli kaikki ominaisuudet, joita Lisa ystävässä arvosti, mutta he eivät olleet ystäviä, eivät oikeasti, he olivat kollegoita, joskin nykyään aika läheisiä sellaisia. ”Okei, tulkitaan sitten niin”, Lisa sanoi. ”Me olemme huippuryhmä isolla F:llä. Mistä aloitetaan?” ”Ehdotan että nykyhetkestä, ja edetään siitä taaksepäin.”

Olivia hörppäsi kahvia. Hän tunsi selvästi, että aamiainen oli jäänyt väliin, väkevä kahvi korvensi vatsaa. ”Onko johtohuoneessa mitään syötävää?” Olivia kysyi. ”Sinne piti kai hankkia voileipiä, käynkö katsomassa?”

Lisa nousi. ”Voin mennä itse”, Olivia sanoi. ”Ei kun minä voin”, Lisa sanoi ja osoitti ranteeseensa. ”Tarvitsen askelia askelmittariin, kävelen mielelläni. On vähän sellainen kutina, että tiedossa on jonkin aikaa paljon paikallaan istumista.”

Lisa poistui huoneesta, ja Olivia katsoi ikkunan takana kieppuvia lumihiutaleita. Pitää yrittää ehtiä ostaa lisäpatteri, hän ajatteli. Saan huoltomiehen katsomaan pattereitani aikaisintaan maanantaina ja sitä ennen palellun kuoliaaksi.

Silloin tietokoneesta kuului kilahdus. Saapuneiden kansioon oli ilmestynyt lukuisia asiakirjoja. Olivia avasi ne ja ryhtyi tulostamaan.

24

Lisa palasi mukanaan kaksi tiukasti muoviin käärittyä juustosämpylää ja ojensi toisen niistä Olivialle. Upottaessaan hampaansa siihen Olivia huomasi heti, ettei leipä ollut tuoretta, mutta se sai luvan kelvata. ”Mitä jos iskun kohde ei ollutkaan Malin Brovall, vaan hänen miehensä?” Olivia sanoi suu täynnä sitkeää leipää. ”Mies oli kirjanpitäjä. Murhataanko kirjanpitäjiä sillä tavalla?” Lisa sanoi, nyrpisti nenäänsä ja veti nahistuneen salaatinlehden sämpylänsä välistä. ”Miksei? Jos on pettynyt tilinpäätökseen tai tehnyt laittomia liiketoimia? Miestä ei saa unohtaa.” ”Ei tietenkään. Eikä tytärtä. Idaa.” ”Kuinka vanha hän oli?” ”Kuusitoista.” ”Aloitetaan kuitenkin kahlaamalla läpi nuo”, Olivia sanoi ja osoitti tulostinta, joka sylki kidastaan paperin toisensa jälkeen. ”Minä taidan aloittaa kauppakeskuksen vartijasta”, sanoi Lisa. ”Okei? Miksi?” ”Hän oli siellä viime yönä, lähellä Brovallien taloa. Tiedätkö, mikä vartiointiliikkeen nimi on?” ”En.” Lisa soitti järjestyspoliisiin ja sai nimen selville: Stockholms Vaktbolag. Hän soitti sinne ja hänelle kerrottiin sen vartijan nimi, joka vuorolistan mukaan oli ollut yövuorossa. Bengt Näs. Saatuaan Näsin langan päähän Lisa hieman hämmentyi, mies ei nimittäin ollut edellisyönä ollut töissä. ”Kuka sitten oli?” ”Anders.” ”Anders kuka?” Lisa kysyi. ”Grytman. Hän teki minun vuoroni.” ”Niinkö? Miksi?” ”Minun piti jäädä hoitamaan poikaa, hänellä on sikotauti ja vai25

molla oli yövuoro Södersjukhusetissa”, Bengt sanoi. ”Ymmärrän. Onko sinulla numeroa, josta voin tavoittaa Grytmanin?”

Näsillä oli, ja hetken päästä Lisa sai Anders Grytmanin langan päähän. ”Sinä ilmeisesti teit Bengt Näsin vuoron viime yönä, pitääkö paikkansa?” Lisa kysyi. ”Joo.” ”Miksi teit hänen vuoronsa?” ”No, tarvitsin ylimääräisen vuoron, on vähän rahasta tiukkaa, joten Bengt luopui omastaan”, Anders sanoi. ”Ai jaa? Eikö hän siis ollutkaan kotona hoitamassa sairasta lasta?” ”Täh? Ei.” ”Miksi sinulla on rahasta tiukkaa?” Lisa kysyi. ”Mitä se sinulle kuuluu?” ”Onko tämä arka aihe?” ”Ei. On vähän pelivelkoja”, Anders sanoi. ”Selvä. Kiitos, Anders. Jos ilmenee vielä jotain, otamme uudestaan yhteyttä.”

Lisa lopetti puhelun, kääntyi tietokoneeseen päin, kirjautui rikosrekisteriin ja teki haun Anders Grytmanin nimellä. Löytyi vapauttava tuomio kapakkatappelun yhteydessä tapahtuneesta lievästä pahoinpitelystä. Rekisteristä ilmeni myös, että Grytmanilla oli satunnaisia kontakteja Tukholman Bandidos-jengiin sekä asunto Pattayalla Thaimaassa.

Tarkemman tutkimuksen paikka, Lisa ajatteli.

Kun Mette nousi Bossen ja rikosylikonstaapeli Ellinor Valbomin kanssa autosta Brovallien talon luona, hän kiroili kenkävalintaansa.

Aamun kiireessä hän ei ollut pannut jalkaan lämminvuorisia nahkasaappaita vaan kävelykengät säästääkseen muutaman sekunnin.

Mitä hänen päässään liikkui?

Ulkonahan oli vähintään puoli metriä vastasatanutta lunta.

26

Automatka Täbyhyn oli kelin vuoksi sujunut hitaasti. Kaikkialla motarilla näkyi ulos ajaneita autoja, ja ne, jotka olivat toistaiseksi pysyneet tiellä, matelivat kolmeakymppiä. Niinpä he olivat matkan aikana ehtineet käydä läpi erinäisiä asioita ja saaneet koko ajan uusia tietoja Säpolta, muun muassa märstalaisen osoitteen, jossa muutamien epäiltyjen terroristien oletettiin ajoittain oleskelleen. Mette oli neuvotellut esimiestensä kanssa kansallisen erikoisryhmän lähettämisestä rynnäköimään asuntoon, ja ryhmä oli valmiudessa.

Joukko hytiseviä reporttereita ja kameramiehiä ryntäsi heidän kimppuunsa heti Ellinorin pysäytettyä auton. Mette hätisti lauman ystävällisesti mutta tiukasti pois. Tässä vaiheessa mitkään poliisin suunnitelmat eivät saaneet vuotaa innokkaille toimittajille. Mette nosti muovista eristysnauhaa, ja hän, Bosse ja Ellinor pujahtivat sen alitse rikospaikalle.

Pyry hankaloitti teknisten tutkijoiden työtä, ja etsiessään johtolankoja useat tutkijat sulattivat lunta rikospaikan ympäriltä, toivoton tehtävä, koska myräkkä ei osoittanut mitään laantumisen merkkejä.

Auton suojaksi oli viritetty telttakatos heti, kun se palon sammuttamisen jälkeen oli mahdollista, mutta lumi painoi jo katosta niin että viritelmä huojui, ja auto oli juuri päätetty siirtää mahdollisimman pian teknisen osaston tiloihin tarkempia tutkimuksia varten.

Mette käänsi katseensa Brovallien taloon.

Hän oli käynyt täällä muutamia kertoja illallisella vuosia sitten.

Hän ja Malin olivat kuuluneet samaan kirjapiiriin. Joukko töiden kautta tuttuja naisia oli perustanut sen, jotta he tulisivat lukeneeksi muutakin kuin pääkäsittelyjen pöytäkirjoja ja muita oikeudellisia ja poliisin asiakirjoja. Piiri oli toiminut pari vuotta, he olivat ehtineet lukea sekä tunnettuja että unohdettuja naiskirjailijoita, ja heillä oli ollut hyvä syy tavata toisiaan ja syödä herkullista ruokaa, juoda viiniä ja jutella. Malinia olivat viehättäneet erityisesti Joan Didionin teokset, Mette muisti sen, mutta kirjapiirin loppumisen syytä hän ei muistanut. Aikapula varmaan.

27