Sirpale sielua bladderex by Schildts & Söderströms

Sirpale sielua

Sirpale sielua Henrika Andersson Käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow

SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS

Ruotsinkielinen alkuteos En skärva av själen © Henrika Andersson 2014 Schildts & Söderströms, Helsinki www.sets.fi Runo s. 238 Lennart Sjögrenin kirjasta Den stora munnen Kansi: Jani Ikonen Taitto: Nanne Nylund Paino: InPrint, Latvia 2014 ISBN 978-951-52-3439-1

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. ANTOINE DE SAINT-EXUPÉRY

Puuhun voi piilottaa synkimmän salaisuutensa. Suurimman toiveensa. Raskaimman surunsa. Muriel kuulee rautaportin kolahtavan kiinni, sora pistelee jalkoja. Pikkukivet piiskaavat pohkeita hänen juostessaan. Pitkä otsatukka liehuu kasvoilla, kyynelet polttavat ja hämärtävät silmät. Hän ampaisee kahden ohiajavan auton välistä, ylittää liikenneympyrän jossa kasvaa tomuinen laventeli, jatkaa asvalttitielle. Hän on tyttö joka juoksee henkensä edestä. Hän kääntyy keltaisten keräyslaatikoiden kohdalla oikealle, ohittaa viinikellarin ja oliivilehdon, niiden jälkeen tie haarautuu jälleen. Seuraavan mutkan takana on kaksi saksanpaimenkoiraa. Pedot heittäytyvät porttia vasten. Ketjut kalisevat. Isompi koira nousee takajaloilleen ja työntää kuononsa ristikkoa vasten. Muriel katsoo

vahtikoiraa silmiin. Hän pystyy tuntemaan villieläimen raivon. Sama raivo riehuu hänessä itsessään. Hän on voimaton. Häntä ei oteta mukaan Klinikalle, ja hänet aiotaan passittaa uuteen taloon joka löyhkää desinfiointiaineelta. Kotiin joka ei tule koskaan tuntumaan omalta. Idiootit… Eivät edes yritä ymmärtää! Eivät suostu kuuntelemaan! Muriel ei hellitä katsettaan koirasta. Hän tuijottaa rävähtämättä, kunnes elukka vikisee ja laskeutuu makuulle pää etukäpälien välissä. Muriel lupaa itselleen, ettei mikään voi estää häntä. Mikään mahti maailmassa ei saa erottaa heitä.

ALKURÄJÄHDYS SINUSSA

KUN PIDIN SINUA ENSIMMÄISEN kerran tiukasti

sylissä, kukaan ei vielä tiennyt, mikä oli vialla. Sait yhtäkkiä kohtauksen. Äiti kantoi sinua sylissä, kun potkaisit kylpyhuoneen kaappia, ja lasinsirut viilsivät äidin käsivartta. Hän jätti sinut halliin huutamaan. En ajatellut mitä tein ennen kuin vasta jälkeenpäin. Pitelin vain sinua niin kauan, että lakkasit sätkimästä. Sitten aloin keinutella sinua ja puhaltelin päähäsi, lämpimät henkäykset saivat kiharasi pelmahtelemaan. En tiedä, johtuiko se siitä että puhalsin kohti aukiletta, se on vauvan päässä pehmeä kohta, jossa kallonluut ovat vielä luutumatta, mutta tunsin, kuinka kouristus kehossasi alkoi hellittää. Ja kun tuuditin sinua edelleen, tuntui kuin

olisimme sulautuneet yhdeksi ja samaksi olennoksi. Soljuit minuun, ja minä otin sinut vastaan. Saatoin nähdä, mitä ruumiissasi tapahtui. Alkuräjähdys sinussa, Ben. Taivaankappaleet tai solusi räjähtivät ja sinkoutuivat tahoilleen. Kipinöiden ja lieskojen leimahduksia, sähköisiä sinisiä salamoita ja sitten pilvi myrkynkeltaista ainetta, joka levisi vereesi. Sinun teki kipeää, hirveän kipeää. Mutta minä pitelin sinua ja otin kipusi vastaan. Rauhoituit. Panit silmät kiinni, minä täytin meidät valolla ja voimalla. Kehosi hengitti omani kanssa, kunnes tunsin, että olit valmis palaamaan. Hetki kesti vain muutaman minuutin. Jälkeenpäin olin yhtä väsynyt kuin sinä. Niin me teemme, Ben. Kun kehosi on myllerryksessä, otan sinut vastaan. Pitelen sinua, kunnes kipusi on muuttunut minun kivukseni. Ja kun se on ohi, täytän sinut uudella voimalla niin että jaksat taas. Kohtauksen jälkeen äiti kysyi minulta, mitä oli tapahtunut. Sanoin niin kuin asia oli, että otin sinut vastaan ja annoin sinulle uusia voimia. Äiti katsoi minuun, pudisti päätään mutta ei kysynyt enempää. Myöhemmin illalla hän sanoi, että minun pitäisi olla varovainen. Että voisit tehdä minulle pahaa. Tiedän, ettet tekisi sitä ikinä. Sairaus saa sinut huutamaan ja lyömään. Nyt on mennyt puolitoista vuotta. Olen pidellyt sinua monta kertaa, antanut sinulle omaa voimaani. Mutta

pimeys syvenee päivä päivältä. Sairautesi syö sinua. Sen jälkeen kun tulimme Ranskaan olet etupäässä nukkunut. Isä sanoo, että tämä on vasta alkua. Vai loppua? Sinä et saa kuolla.

TÄSSÄ JA NYT

KUN MENEN TAKAISIN, en ole enää vihainen. Äidin

auto on poissa, olette lähteneet Klinikalle ilman minua, aivan niin kuin aavistinkin. Vain siksi että aivastin aamulla muutaman kerran. Äiti pelkää hysteerisesti pöpöjä ja basilleja, ja isä myötäilee äitiä tapansa mukaan. Avaan portin upouudella avaimella ja potkaisen sandaalit jalasta. Toinen putoaa ruusupensaaseen ja toinen kolahtaa kastelukannua vasten. Villa Camillen pihalla kasvaa kukkia, sitruspuita ja vanha oliivipuu. Isä istuu terassilla. Aivastan. Isä nostaa katseensa papereista, silmälasit liukuvat hikisellä nenällä alemmaksi.

”Allergiaa tämä vain on”, sanon. Ja aivastan taas. Isä näyttää tiukalta. Painelen sorapolkua ja menen sisään. ”Onko laukku pakattu?” Isä tulee perässä keittiöön. ”Tehän sanoitte, että en pääse mukaan”, vastaan ja kaadan muroja siniseen kulhooni. Se on lempikulhoni. Otan sen mukaan joka kerta, kun muutamme. Se on Iirislaaksosta siitä ainoasta paikasta, joka tuntuu minusta enää kodilta. Annan valkoisen maidon kohota sinisessä astiassa. ”Koululaukku”, isä sanoo ja antaa minulle lusikan. ”Kesäloma alkaa jo neljän viikon päästä… ” ”Luulin, että tämä asia on jo puhuttu.” ”Sinä olet puhunut”, sanon. ”On kai sitten samantekevää, mitä minä haluan? Kyse on minun elämästäni ja minun koulunkäynnistäni, mutta kukaan ei viitsi kysyä MINUN mielipidettäni.” ”Ensinnäkin”, isä sanoo ja kaataa itselleen kahvia, ”olemme sopineet, että saat yksityisopetusta professori Duventin luona niin kauan kuin olemme täällä. Ja toiseksi, mitä olet ajatellut tehdä kaikki päivät, kun minä olen töissä ja äiti on Klinikalla?” ”Olla Benin kanssa tietysti.” ”Miten niin tietysti? Ben on sairaalassa, ja noin nuhaista ihmistä ei päästettäisi edes kanttiiniin.”

Isä ei yleensä takerru yhteen aivastukseen. Mutta nyt he haluavat päästä minusta eroon, olen heidän mielestään tiellä. Minut lähetetään jonkun vanhuudenhöperön professorin luo vain siksi, että heille on helpompaa, jos minulla on jotain tekemistä. ”Tiedäthän sinä, kuinka tiukat säännöt sairaalassa on”, isä aloittaa saarnansa. ”Emme voi ottaa mitään riskejä, eikä infektioiden kanssa ole leikkimistä…” Suunnilleen siinä vaiheessa lakkaan kuuntelemasta. Olen kuullut ainakin sata kertaa saman litanian tartuntamahdollisuudesta, tulehdusriskistä ihmisellä joka on jo sairas. Tiedetään, tiedetään, tiedetään, minä ajattelen kun maissihiutaleet murskaavat isän saarnan palasiksi ja yritän muistaa, pakkasinko antihistamiinin mukaan. ”…käydään sitten kaupassa matkalla professori Duventin luo.” Lakkaan pureskelemasta. Professori. Huokaan mielenosoituksellisesti. ”Muriel”, isä sanoo varoittavasti. ”Tämä asia on loppuunkäsitelty. Vai menetkö mieluummin kouluun Avignoniin?” ”Ei kiitos.” Huuhtelen kulhon ja panen muropaketin kaappiin. Isä repäisee muistilehtiöstään sivun ja kirjoittaa kauppalistan.

”Paina reitti mieleesi, kun ajan, niin osaat kulkea myöhemmin yksin”, isä sanoo. ”Pitääkö minun KÄVELLÄ professorin luo?” ”Tänään mennään vain käymään, mutta huomisesta alkaen saat selviytyä omin neuvoin. Jollet sitten halua herätä puoli kuudelta niin kuin minä.” Entä äiti, olen ihan vähällä sanoa. Vaikka tiedän, ettei äitiä oteta lukuun. Hänen aikansa menee sinuun ja Klinikkaan, vaikka hänen pitäisi tehdä tutkimustyötä. Muistutan itseäni siitä, etten saa olla vaativa enkä hankala. Aamun aivastelunäytös ei ollut kovin lupaava alku. ”Munia. Luomumunia”, minä sanon ja panen aamiaistarvikkeet pois. ”Kirjoita listaan.”

PIERRE

ISÄ AJAA VALTAVAAN tavarataloon, jossa myydään

kaikkea mahdollista nenäsuihkeista sähkölaitteisiin ja juustoihin. Näkisitpä niiden ostoskärryt, Ben. Ne ovat yhtä isoja kuin matkasänkysi, ja niissä on sininen tai punainen ratti lastenistuimen edessä. Isä etsii tavarat, minä työntelen kärryjä. Väsähdän keittiötarvikkeiden jälkeen. Sitä paitsi kaupassa on hyytävän kylmä. Kerjään jätskirahat ja sanon odottavani ulkona. Päässä jyskyttää. Päätäni särkee aina ukkosella, ja näen että taivaalle on kerääntynyt pilviä. Menen pysäköintialueen poikki nuollen pistaasijäätelöä; se on yksi Ranskan hyvistä puolista. Kengänpohjat lipsuvat. Pysäköintialueen toisella puolella on puu ja likainen penkki.

Ilma on seisovaa, haisee kumilta ja bensiiniltä. Kaipaan joelle jonka löysin aamulla. Se on vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä Villa Camillesta kauppakeskukseen päin, mutta ne ovat silti kaksi eri maailmaa. Mäellä penkin takana on huoltoasema ja betonibunkkeri täynnä rautaromua. En ole kiinnostunut autoista enkä romusta, mutta menen kuitenkin sinne. Puusta nousee lentoon jättivaris, alan empiä ja pysähdyn. Olen juuri syömässä jäätelönloppuja, kun huomaan hänet. Huoltoaseman seinään nojailee poika, niin nuori ettei häntä voi sanoa mieheksi. Hänellä on tummanharmaa bleiseri ja löysät farkut. Kaikki hänessä on jotenkin roikkuvaa. Vaatteet. Kädet jotka pistävät aivan liian pitkistä hihoista. Korpinmusta tukka joka peittää kasvot. Silmiä ei näy, vain nenänpää työntyy esiin pitkän otsatukan alta. En saa silmiäni irti, pojassa on jotakin. Hän seisoo kummallisessa asennossa: lantio edessä ja oikea jalkapohja seinää vasten. Menen lähemmäksi. Haluan ehdottomasti nähdä hänen silmänsä. Mutta pääni tuntuu raskaalta, kallossa kuumottaa ja ritisee. Ehdin jo ajatella, että olen erehtynyt ja poika onkin patsas, mutta sitten hänen tennarinsa liukuu seinää pitkin alas. Jäätelönloppu noruu sormia pitkin, tippuu asvaltille. Vihreäntahmainen saareke keskellä mustaa.

Kun nostan taas päätäni, hän katsoo minua suoraan silmiin. Hän on ainakin kymmenen metrin päässä minusta, mutta hänen katseensa on niin syvä, että lämpö nousee kurkkua pitkin ylös kasvoihin. Mahassa kipristää. Jokainen solu värähtelee kuin olisin täynnä sähköä. Katsekontakti kestää ehkä muutaman sekunnin, mutta tuntuu kuin poika pääsisi sen hetken ajaksi minuun sisään. Merkillinen pistelevä tunne. Ei ollenkaan samanlaista kuin sinun kanssasi, Ben. Pikemminkin kuin menisi tulen läpi polttamatta itseään. Maa keinahtelee allani. Otan tukea puusta, ja minulla on yhtäkkiä huono olo. Poika kääntää katseensa. Jokin kengän vieressä on kiinnittänyt hänen huomionsa. Hän kumartuu ottamaan sen maasta… Onko se kolikko? Kivi? Yritän nähdä, mikä se on, mutta hän työntää löydön taskuunsa. Kysyn itseltäni, mikä pojan nimi on, ja kuulen päässäni kuiskauksen. Pierre. Niin kastan hänet Pierreksi. Sitä paitsi se sopisikin, sillä kivi on ranskaksi pierre. Pierre häipyy betonibunkkerin nurkan taakse katsomatta ympärilleen tai minuun. En saa häntä mielestäni. Pakkaamme kassit autoon, ja mietin, millaisesta ruoasta hän pitää. Vai syökö hän ylipäätään mitään. Isä käskee minua panemaan turvavyön

kiinni. Muistelen Pierren silmien väriä, kun isä puhuu professorista. Olivatko ne ruskeat? Vai harmaat? Navan alapuolella nipistää, kun ajattelen, miten hän katsoi minua. Hänen silmänsä eivät olleet ainakaan siniset niin kuin sinun, Ben. ”…ja Duvent oli jo minun aikanani erikoinen muihin opettajiin verrattuna. Viihdytte varmasti hyvin yhdessä… En muuten ajatellut puuttua siihen, miten järjestätte oppituntinne”, isä sanoo lopuksi. ”Onko Duvent ollut SINUN opettajasi?” ”Valitettavasti vain viimeisenä lukiovuonna”, isä vastaa. ”Silloinhan hänen täytyy olla sikavanha!” Onnistun karkottamaan Pierren ajatuksistani, kun käännymme pois moottoritieltä. Viime vuosina olen tietoisesti harjoittanut aivojani keskittymään nykyhetkeen. Tarkkailemaan ja panemaan merkille mitä tapahtuu. Olemaan tuomitsematta ja reagoimatta tunteenomaisesti. Sillä tavalla on helpompi kestää.

PROFESSORI DUVENT

TUOKSUU LAVENTELILTA. Professorin käsi on iso

kuin paistinpannu, kämmenen iho on paksu, melkein puinen. Mutta minä katson sormia. Kynsiä. Ne ovat pahemmat kuin mummin varpaankynnet, käyrät ja harmahtavansiniset kuin jollain eläimellä. En halua jumittua katsomaan niitä ja nostan päätäni. Näen kiharan harmaan parran ja kaljun pään. Ja teevadin kokoiset korvat. Duvent muistuttaa lepakko Evertiä, pehmoeläintä jonka perit minulta, Ben. Seisomme ovensuussa vinon katon alla. Päästän professorin käden, sanon bonjour ja käännyn poispäin. Isä juttelee ja laskee leikkiä, näppäilee asiat muistiin

kännykkäänsä, kysyy, tulenko kouluun mieluummin aamulla vai lounaan jälkeen. Kohautan olkapäitä ja katson sadetta. Jos katson korvia, nauru kuplii mahastani ulos. Autossa isä kysyy, mikä nyt on niin hauskaa. Vastaan että Evert, ja isä sanoo, että on tyhmää nauraa jonkun korville. Mutta en ole sanonut sanaakaan korvista, vain sinun pehmoeläimesi nimen. Isä ajaa kaatosateessa kotiin. Pitääköhän Pierre sateesta? Olen aina rakastanut ukkosta ja rajuilmaa, päänsärystä huolimatta. Kesällä nousen Iirisvuoren huipulle toivottamaan sateen tervetulleeksi. Mummi ja äiti huutavat: ”Mimi, tule alas! Kastut läpimäräksi.” Kastuminenhan on sateen tarkoitus. Minulla on ikävä Iirislaaksoon. Minulla on ikävä sitä aikaa, jolloin elämä oli tavallista. Aikaa ennen diagnooseja ja steriilejä sairaaloita, aikaa ennen kuolemanpelkoa. Pahinta on pelko siitä, ettei tiedä mikä on vialla. Ja äidin katse silloin, kun se lasittuu ja äiti katoaa. Lohdutan itseäni ajattelemalla mummia. Hän on ainoa, joka ei ole unohtanut minua sen jälkeen, kun sinä sairastuit. Mutta huomista en ajattele. Enkä sitä kuinka pitkä matka professorin luo on, varsinkin sille jonka täytyy kävellä.

PUUN VOIMA

MAKAAT HUONEESSA suljetun oven takana. Minua

on kielletty menemästä lähellesi. Äiti on epäilevä, ei usko että nuhani on allergista. Joskus saattaa mennä monta päivää, ennen kuin lääkkeet vaikuttavat. Olen aika varma, että sinä ja äiti nukutte. Kuulin sinun huutavan yöllä. Kello on 8.32 kun lähden Villa Camillesta. Isä on piirtänyt minulle kartan. Ruutupaperilla näyttää siltä kuin Villa Camille ja professorin talo olisivat aivan lähellä toisiaan. Menen moottoritien yli ja jatkan kohti jokea. On kiva kävellä paljain jaloin hiekkatiellä. Rautatie kasvaa rikkaruohoa, viimeinen juna on mennyt kylän halki varmasti

kymmeniä vuosia sitten. Käännyn vasemmalle, ohitan kivisillan. Joki on sama virta, jonka näin edellisenä päivänä kun suutuin ja juoksin pois, mutta silta on toinen. Vilvoitan käsiäni virtaavassa vedessä ennen kuin lähden eteenpäin. Kartan mukaan minun täytyy kääntyä ja jatkaa viinitarhan ohi auringonkukkapellolle. Kukat eivät ole vielä auenneet. Pelto on ainakin sata metriä pitkä, mutta kartalla pelkkä sokeripala. Alan kävellä nopeammin. Aurinko paahtaa ja harjoittelen lyhyttä esittäytymistä. Joka kerta kun olen mennyt uuteen kouluun, minut on pakotettu esittäytymään muiden edessä. Se ei ole vahvin puoleni, se on pahinta mitä tiedän. Pari vuotta sitten se johti siihen, että sain koululaukun täyteen pissansekaista lunta. Isä on kirjoittanut kartan kulmaan: TUNTI ALKAA 9.00! Ranskassa opettajat ovat ankarampia kuin pohjoismaissa, vaikka he teitittelevät oppilaita. Isä on kertonut, että häntä lyötiin koulussa. Matikan opettaja löi häntä viivoittimella päähän ja paukautti karttakepillä sormille. Pohjoismaissa opettaja ei saa hipaistakaan oppilasta, mutta sellaisesta ranskalaiset viis veisaavat. Olen hikinen ja pahasti myöhässä, kun juoksen sorapihan yli ja koputan oveen. Kukaan ei tule avaamaan. Koputan neljä kertaa kolkuttimella, messinkisellä leijonanpäällä.

Käveleskelen vähän ja näen ruosteisen portin, jossa on vielä ruosteisempi kahva. Portti kitisee, kun panen sen perässäni kiinni. ”Kas vain.” Avatun päivänvarjon alta näkyy kaksi karvaista äijänjalkaa. Kumarrun sanomaan: ”Minä tässä, Muriel Blanc. Ette ehkä muista, että minun piti – ” En ehdi pitemmälle. Duvent tiuskaisee: ”Miksi en muka muistaisi!” ”Anteeksi, en tarkoittanut… En tajunnut, että tänne on niin pitkä matka… ” Professori katsoo minua, vaaleat huulet venyvät viivaksi. Sitten suu katoaa parran sekaan ja hän sanoo: ”Näytätte janoiselta. Odottakaa minua keittiössä.” ”Ei tarvitse, minä – ” ”Ei mitään muttia. Juomavettä tulee pienestä hanasta, jossa on musta kahva.” Duventin hanavesi maistuu paremmalta kuin kaupan pullovesi. Lasit ovat viivasuorissa riveissä, otan sellaisen jossa on vihreitä kuplia. Katson juodessani ympärilleni. Kaikki on puhdasta. Kattopalkeista riippuu koristeellisia yrttinippuja, ja jokaisessa nipussa on nimilappu.

Avaan lähimmän oven. Se voisi viedä ruokakomeroon, mutta sisustus on kummallinen – kapean käytävän seiniä peittävät kirjahyllyt. Hyllyjen takana on jonkinlainen koiranpeti, jossa on lampaantaljoja, vilttejä ja tyynyjä. Yläpuolella riippuu erilaisia lamppuja ja ehkä kuudet silmälasit. Panen oven nopeasti kiinni. Eteishallin pöydällä on suurennuslasi. Tutkin juomalasin kuplia linssin läpi. Ajattelen sinua, Ben. Miksi pienen ruumiisi solut kapinoivat? Ja miksi vikaa ei löydetä? Viimeisimmän hoitokerran jälkeen makasit yli viikon kalpeana ja rättiväsyneenä. Jaksoit tuskin nostaa päätäsi, kun kävin katsomassa sinua. Miten selviydyt seuraavasta kerrasta? Tuijotan lasia ja tunnen, että minun pitäisi olla siellä missä sinäkin. Professori seisoo yhtäkkiä ovella. Hätkähdän, ja lasi putoaa kolahtaen lattialle. Se on onneksi paksu, mutta viimeiset vesipisarat leviävät lattialankuille. Duventin otsa kiiltelee hiestä. ”Ruoka ja juoma nautitaan pöydän ääressä.” ”Anteeksi”, sanon ja aion lähteä etsimään jotain, millä voisin kuivata lattian. Professori kaivaa esiin nenäliinan, pyyhkii veden pois ja tulee perässäni keittiöön. Panen lasin pöydälle ja yritän hymyillä. Minulla on epävarma olo hänen lähellään.

Professori ottaa uuden nenäliinan, kuivaa otsansa ja sanoo: ”No niin, mademoiselle. Mitä haluatte oppia?” En ole valmistautunut niin henkilökohtaiseen kysymykseen. Pääni kaikuu tyhjyyttään kuin mummin kaivo heinäkuussa. ”Mistä te pidätte?” Pidätte, pidätte, pidätte vilistää aivopuoliskojen välillä. Pidän vaikka mistä, mutta en saa yhtään asiaa mieleeni. Pidän delfiineistä, mutta niin kai kaikki? Kestää ikuisuuden, ennen kuin muistan yhden asian Iirislaaksosta. Makaamme viltillä riippakoivujen alla ja kuuntelemme tuulta. ”Puista”, minä sanon. ”Pidän puista.” Professorin puutarha on puiston kokoinen ja jaettu kahteen osaan. Kuljemme pensaiden ja kukkaistutusten välissä. Hyönteiset surisevat. Perhoset kaartelevat, ja mehiläiset käyvät kierroksilla. Lasken ainakin puolenkymmentä erilaista linnunääntä: liverrystä ja sirkutusta, piipitystä ja hiljaista kujerrusta, jonka arvelen olevan metsäkyyhkysten ääntä. Professori kulkee edelläni, housut lököttävät takaa. Välillä hän sohaisee jotain kukkaa tai oksaa kepillään. Mutta ei sano mitään. Puutarha päättyy korkeaan muuriin, ja muurin vieressä on kivinen mökki. Talon erikoisuus on sen asu-

kas: kastanjapuu. Sen on täytynyt kasvaa paikallaan kauan. Runko on paksu, ja oksat ovat työntyneet katon ja seinien lävitse. Latvus kohoaa ylväästi muurin ylle. Alimmat oksat pistävät ulos entisen ikkunan paikalta. ”Istuin täällä usein lapsena”, Duvent sanoo. ”Ovi oli lukossa, mutta ikkunoista tuli sen verran valoa, että näin kirjoittaa. Kaikkein ensimmäiseksi piirsin aakkoset maahan. Luin kaiken mitä käsiini sain. Vanhempana raapustin maahan ajatuksiani. Eräänä päivänä minulla sattui olemaan kastanjoita taskussani, ja kaivoin ne maapohjaan sen sijaan, että olisin syönyt ne. Kuoppia kaivaessani esitin joka kerta saman toiveen.” ”Mitä te sitten toivoitte?” minä kysyn. ”Että murtautuisin jonakin päivänä ulos pimeydestä”, professori vastaa. Hän läimäyttää puunrunkoa kämmenellään ja hymyilee: ”Toivoessaan täytyy olla varovainen.” Minun tekee mieli kysyä, miksi hän on istunut lukkojen takana. Mutta professori ei ole niitä ihmisiä, joilta kysytään mitä tahansa. Palaamme taloon. Professori osoittaa erästä ovea eteishallin toisella puolella ja sanoo: ”Odottakaa tuolla, mutta älkää koskeko mihinkään.”

Kirjasto on isompi kuin meidän nykyinen kotimme. Kirjoja lattiasta kattoon aakkosjärjestyksessä ja aihepiireittäin järjestettyinä. Keskellä huonetta on nahkasohva, kaksi nojatuolia ja soikea pöytä. Peremmällä on vanhanaikainen pulpetti. Duvent on pannut käsineet käteensä ja kasaa hyllyistä kirjoja korkeaksi pinoksi. Hän ottaa munakellon, kääntää nuppia ja sanoo: ”Tunti itseopiskelua.” Hän lähtee ja jättää minut yksin. Kirjoissa ei ole mitään vikaa. Pulma on vain siinä, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä niistä pitäisi lukea. Selailen kirjoja umpimähkään, katson kuvia ja valitsen pinon viimeisen. Alkukantaiset uskonnot ja riitit. Paksun kirjan keskellä on valokuva puusta, jonka rungon ympärillä on nauhoja ja huiveja. Puun onkalossa makaa lapsi. Hän on kuollut, mutta vielä liian kevyt haudattavaksi. Vanha puu toimii lapsen sielunvartijana. Vasta kun lapsi on imenyt itseensä tarpeeksi voimaa puusta, sielu voi yhdistyä ikuisuuteen. Ilmeisesti siihen voi mennä monta vuotta, sillä kankaat rungon ympärillä ovat tuulen ja sateen kuluttamia. Lapsen perhe on varmasti surrut häntä. Sielu on vahvistunut puussa samalla, kun ruumis on maatunut. Ajattelen sinua, Ben, ja sitä kuinka voin antaa sinulle omaa

voimaani. Ehkä olen sinun sielunvartijasi niinä hetkinä, kun kehossasi myllertää. Munakello soi. Professori laahustaa sisään ruudullisissa tohveleissaan, kerää kirjat ja vie ne pois. Sanon että haluan pitää niistä yhden, mutta hän ei ole kuulevinaankaan. Syömme puhumatta mitään. Lounaaksi on parsaa voin kanssa, palanen kovaa leipää ja hyvänmakuista vettä. Katson professorin jauhavia leukoja ja sinisiä koukkukynsiä, jotka pitelevät leipää. Yleensä osaan tulkita ihmisiä helposti. Aavistan usein, mitä he aikovat sanoa, ja tiedän, milloin he valehtelevat. Enimmät asiat paljastuvat eleistä, äänensävystä ja ruumiinkielestä, eivät niinkään sanoista. Mutta professori on toista maata. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä hänen päässään liikkuu. Huuhtelen lautaset ja kerron samalla professorille mummin koivuista Iirislaaksossa. ”Rungot ovat valkoiset ja tuohi on aivan hohtavaa”, sanon ylpeästi. ”Sellaisia puita taitaa olla vain pohjoisessa.” Professori pyytää minua tekemään uuden kierroksen puutarhassa ja kirjoittamaan muistiin, mitkä puut tunnistan. En tiedä monenkaan nimeä, en varsinkaan ranskaksi. Puhun isän kanssa ranskaa, mutta hän ei ole

koskaan ollut kiinnostunut kasveista. Löydän hämmästyksekseni kolme hentoa koivua ja muutaman syreenipensaan. ”Onhan teilläkin koivuja!” sanon ja annan listan professorille. Professori kohottaa kulmakarvojaan. Hän tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä riittää tältä päivältä, sillä hän sanoo: ”Etsikää kotimatkalla kymmenen puuta. Poimikaa lehtiä, neulasia ja siemeniä. Kirjoittakaa muistiin nimet, pankaa merkille miten ja missä ne kasvavat ja kirjatkaa kustakin puulajista myös muita tietoja, niin jatkamme siitä ylihuomenna.” ”Entä huomenna? Enkö minä…?” ”En ole tavattavissa huomenna.” Sanon kiitos ja näkemiin. Professori viittaa torjuvasti, kun ojennan hänelle käteni. Kysyn, saanko lainata yhden kirjan kotiin. ”Sen jossa puhutaan alkukantaisista uskonnoista ja riiteistä.” Duvent häipyy ja tulee takaisin mukanaan Pikku prinssi. ”Lukekaa tämä sen sijaan”, hän sanoo.

TOIVOMUKSIA

”OLET KARANTEENISSA, kunnes tiedämme, miksi

nenäsi valuu.” Äidin äänessä on metallinen kajo. En mahdu nyt hänen maailmaansa. Hän on kiinnittänyt sinut syöttötuoliin, et suostu syömään. Käännät pään pois ja huidot käsilläsi. Haluan auttaa, mutta en saa tulla lähelle, joten jään kynnykselle ja vilkutan. Esitän hullua ankkaa ja pullistelen poskia. Avaat viimein suusi, nielaiset ja sanot: ”Mimi laulaa.” Alan laulaa Hämähämähäkkiä, mutta ehdin vain sateeseen, kun äiti jo keskeyttää: ”Mimi, lopeta. Sylki voi roiskua.”

Äiti heilauttaa kaaressa kättään. Olen hänen silmissään ärsyttävä kärpänen. Voin yhtä hyvin lentää pois. Mäkeä alas juokseminen auttaa hiukan, mutta vasta joki huuhtoo minusta viimeisenkin kärpästunteen. Kun vesi on tehnyt tehtävänsä, menen sillan yli vanhan tammen luo. Tuntuu siltä, että puu on odottanut minua. Tarvittaisiin ainakin kaksi meidän perhettä, jotta kätemme yltäisivät puun ympäri. Kahlaan heinikon poikki ja näen satoja pieniä tammentaimia, jotka ovat kasvaneet emäpuun ympärille. Maaperä on terhoista kuhmurainen, ja suurin osa niistä on puoleksi lahonneita. Kerään kourallisen ja poimin muutamia lehtiä puututkimuksiani varten. Sitten kierrän sille puolelle runkoa, jossa kaarna on ratkennut auki. Työnnän käden onkaloon. Minut ympäröi kummallinen lämpö. Aivan kuin joku hengittäisi puun sisällä. Pystyn työntämään koko käsivarteni tammeen, mutta kurotanpa kuinka pitkälle hyvänsä, sormeni eivät osu onkalon pohjaan. Potkaisen sandaalit jalasta, avaan repun ja repäisen vihosta sivun. Taittelen paperin neljään osaan ja kuulen samalla mielessäni Duventin sanat: Toivoessaan täytyy olla varovainen. Kirjoitan ensimmäiseen lappuun sinun nimesi, Ben. Tai nimesi on oikeastaan Benedictus, mutta siinä on

liikaa kirjaimia ihmiselle, joka on vasta täyttänyt kolme vuotta. Benedictus tarkoittaa siunattua, ja ehkä oletkin siunattu. Näin syntymäsi välähdyksenä sinä päivänä, jolloin synnyit. Varoitinkin isää ja äitiä ja sanoin, ettei heidän pitäisi lähteä Pariisiin. Eivätkä he lähteneetkään, sillä he eivät päässeet taksilla sairaalaa kauemmaksi. Synnyit kaksi kuukautta liian aikaisin. Ja tiesin heti, jo ennen kuin sairastuit, että sinä ja minä kuuluimme yhteen. Että sinä olit erityinen. Muistan, että kun sait ensimmäisen kohtauksen, oli helmikuu ja minä olin kahdeksannella. Kaikkien aikojen pahin hiihtoloma. Jouduit yhtäkkiä aivan suunniltasi, ja kohtauksen jälkeen olit täysin voimaton. Kesti kuukausia, ennen kuin mitään vikaa löydettiin. En ollut aina paikalla auttamassa sinua, sillä minulla oli oma kouluhelvettini. Tutkimukset seurasivat toistaan, vääriä diagnooseja, lääkkeitä annettiin ja lopulta suoritettiin leikkaus, jota seurasi infektio. Sen jälkeen immuniteetti alkoi pettää, ja samassa rytäkässä äiti sai tutkimusviran Ruotsista. Hän löysi uuden lääkärin auttamaan sinua. Spångan koulu oli ihan okei, sain ainakin olla rauhassa. Mutta sinun tilasi huononi, huusit melkein joka yö. Lääkäri suositteli Klinikkaa, ja koska isä on ranskalainen ja sai täältä sijaisuuden, me olemme nyt Ranskassa.

Tule terveeksi, minä pyydän. Ja pudotan tammen uumeniin lapun, jossa on sinun nimesi. Kirjoitan seuraavaan lappuun H2O. Kaikki elollinen koostuu pääosin vedestä. Kurkut, ihmiset, eläimet. Rakastan sumua, sadetta, lunta, jopa jäätä. Mutta parasta on meri. Ehkä siksi että olemme vedestä lähtöisin. Alun perin. Enkä puhu nyt lapsivedestä vaan siitä, joka oli jo paljon ennen. Ajasta, jolloin ensimmäiset eläimet nousivat vedestä. Kolmas lappu vie eniten aikaa. Sormeilen paperia ja ajattelen Pierreä. Näin hänet taas eilen. Isä lähti autolla kylään ostamaan sätkäpaperia. Niinpä niin, hän on alkanut taas polttaa. Olen lakannut nalkuttamasta, sillä isälläkään ei ole helppoa. Jäin autoon istumaan ja katsoin torille. Näin Pierren takaa, mutta tiesin heti, se on hän. Käteni alkoivat täristä. Painuin etuistuimella matalaksi. Halusin mutta en kuitenkaan halunnut, että hän kääntyisi. Kuin olisin koko ajan kaivannut lämpöä, jonka katseiden kohtaaminen aiheutti. Pierre käveli torin poikki, hitaasti mutta määrätietoisesti. Hän jatkoi matkaa sillan yli ja katosi toiselle puolelle. Uomassa virtasi ennen vesi, mutta nyt se on täynnä muovikanistereita ja rojua. Kun isä tuli autoon, kysyin häneltä mihin silta vie.

”Ei mihinkään”, hän vastasi. ”Miten on mahdollista, että silta ei vie mihinkään?” ”Siten että kylä loppuu siihen.” ”Oletko käynyt tuolla toisella puolella?” ”En”, isä sanoi ja teki torilla U-käännöksen. ”Mistä sitten tiedät?” minä kysyin ja panin turvavyön kiinni. ”Sen vain tietää”, isä sanoi. Minusta se ei kelpaa vastaukseksi. Kävelen jonakin iltana sitä polkua nähdäkseni, mitä sillan toisella puolella on. Pienessä kylässä ei tunnu olevan lapsia eikä nuoria. Ehkä he asuvat kaupungissa tai pysyttelevät piilossa. Kaikki paitsi Pierre. Haluan tietää hänestä enemmän ja piirrän kolmanteen lappuun kysymysmerkin. Neljännen lapun jätän tyhjäksi. Se tarkoittaa yllätystä. Viimeinen toivomukseni saa kadota tammen sisään.

JULIAN KAAPPI

ÄIDIN EI TARVITSE TIETÄÄ, että minulla on vapaata.

Istun hetken tammen luona ja kuuntelen joen solinaa. Kun tulen takaisin, olette jo lähteneet Klinikalle. Pöydällä on lappu. Muista syödä, äiti. Lautasella on puoleksi syöty banaanisi, alla pilkottaa ryppyinen kympin seteli. Tavallisesti minua ei haittaa olla yksin. En tunne itseäni yksinäiseksi, en oikeastaan koskaan. Paitsi juuri nyt. En halua olla minä. Haluan olla joku muu, tavallisen perheen tavallinen tyttö, joka tekee tavallisia asioita. Kuljeskelen vieraassa talossa, availen kaappeja ja katson laatikoihin. Laatikoihin, joissa on jonkun muun elämä.

Jään eteishalliin seisomaan ja tarkastelen peilikuvaani. Paita, joka on ollut joskus punainen, revityt farkut, joihin tullut tussin jälki ei ole lähtenyt pesussa. Tukka roikkuu vasemman silmän päällä, lähinnä siksi ettei karsastusta huomaisi. Niin ei käy aina ja joka kerta, mutta nyt peilin edessä vasen silmäni lipsuu mihin sattuu heti, kun lakkaan keskittämästä katsettani. En jaksa olla minä. Käsi kohoaa kohti vaatekaapin ovea. Kaapissa lukee Privé, ja isä on kieltänyt jyrkästi avaamasta sitä. Vedän ylimmän laatikon auki. Talonomistajan siististi laskostetut vaatteet ovat päällekkäisissä laatikoissa. Kolmannesta löydän hameita ja kahdet farkut. Sovitan punaista minihametta ja skottiruutuista, jonka sivussa on hakaneula, mutta päädyn lopulta romanttiseen pitsihameeseen. Seuraavasta laatikosta löydän hapsutopin ja mielettömän kirjavan paidan, jonka rinnassa on glitteriä, molemmat ovat minun kokoani. Vedän tukan poninhännälle, mutristan suuta. Haluan huulikiiltoa, jossa on säihkettä. Valittavana on kolme meikkipussia. Panen pään kallelleen ja katson peiliin. Hei, Julia, minä sanon. Ehkä perheen hemmoteltu tytär on nimeltään Julia, ainakin nimi sopii sellaiselle, jolla on glitteritoppi ja liehuva hame. Katson keittiön kelloa, ja minulle tulee kiire. Järjestän vaatteet ja panen kaapin

oven kiinni, mutta huulikiilto saa sujahtaa laukkuun. Matkalla kylään laulan Julista niityllä. Kaukana kasvaa koivu takana mäen, sen niittykukkien keskellä näen. Juli kulkee niityllä, Juli kulkee niityllä. Opin Juli-laulun mummilta. Laulamme sitä kaanonissa, kunnes mummi menee sekaisin. Olen kolmannessa säkeistössä, kun kännykkä soi. Soittaja on mummi. ”Mistä tiesit että – ” ”…että ajattelit minua juuri nyt?” mummi täydentää. ”Täsmälleen”, minä sanon. ”Vieläkö väität, että telepatia on pelkkää höpötystä?” ”Minäkö olisin väittänyt?” En jaksa ruveta kiistelemään. ”Lauletaanko?” minä ehdotan. Mummi aloittaa ensimmäisen säkeistön. Hän on aamukäheä. Näen silmissäni, kuinka hän seisoo keittiössä punaisessa kimonossaan. Kohta hän unohtaa maitokattilan kaasulevylle, maito kiehuu yli, mummi kiroaa ja minä nauran. Panen kaiuttimen päälle, ja laulamme niin että tiellä raikaa. Sillan kohdalla mummin laulu sekoaa kolmannen

kerran. Pyydän häntä kuuntelemaan jokea ja käännän puhelimen vettä kohti. ”Miltä siellä näyttää?” kuulen hänen huutavan puhelimeen. Yritän kuvailla näkemääni. ”Vesi on tosi kirkasta. Pohjan ja kivet näkee… Ei kaloja. Ja toisella puolella on viidakko, jossa on korkeaa heinää, paljon puita ja piikkipensaita. Puut ja taivas heijastuvat vedenpinnasta.” ”Entä eräs kaunis tyttö?” ”Just joo!” minä sanon ja huomaan lehden, joka leijuu vettä kohti. Uusi glitteritoppini peilautuu joesta. ”Heippa.” ”Ajattele minua taas pian”, mummi sanoo. Taustalta kuuluu ylikiehuvan maidon sähisevä ääni ja mummin kiroilu.

CHEZ MICHEL

AURINKO ON MENNYT PILVEEN, eikä minulla ole

kiire mihinkään. Michelin ravintolassa tarjoillaan lounasta kolmeen asti. Chez Michel on ruokapaikka, jossa on terassi. Ensimmäisenä iltana Ranskassa söimme siellä bouillabaissea. Piilotin simpukat lautasliinaan, jotta minua ei pidettäisi pilalle hemmoteltuna. Isä pyysi Micheliä huolehtimaan minusta, kun ilmaannun paikalle. Michel huolehtii siitä, että asiakkaat viihtyvät ja maksavat laskunsa. Liitutaululla tarjotaan lounasmenyytä kolmellatoista eurolla. Istuudun terassille ja otan kirjani. Chez Michel on täynnä, ihmiset juttelevat ja nauravat. On vaikea lukea. Mies, jolla on tatuointeja käsivarsissa ja kaulassa,

kysyy onko vastapäinen tuoli vapaa. Haluan sanoa ei. Jos pöydässä on vapaa tuoli, voin leikkiä odottavani jotakuta. Mies ottaa tuolin ja lähtee, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kun Michel tuo kanakeiton, kastan leivän liemeen ja ajattelen sinua, Ben. Sinäkin pitäisit keittoon kastetusta leivästä. Kun nostan päätäni seuraavan kerran, näen Pierren. Hän seisoo torin toisella puolella yhtä liikkumattomana kuin aiemmin huoltoasemalla. Michel tuo pääruoan: kalafileen, parsaa ja kellertävää kastiketta. Pelastan parsan kastikkeen alta ja piilotan kalan lautasliinaan. Katson samalla koko ajan Pierreä. Näen hänen kasvonsa nyt paremmin: valkoiset poskipäät ja kulmakarvat, jotka ovat kasvaneet nenänjuuressa yhteen. Tummat, melkein mustat huulet. Parsapala alkaa kasvaa suussa, sitä on vaikea nielaista. Näen, kuinka Pierre kumartuu hitaasti, ottaa jotakin maasta ja lähtee. Selkä on vähän kumarassa. Hän katoaa kapealle kujalle. Isä on varoittanut minua niistä. Kylässä on helppo eksyä, sillä talot on rakennettu sikin sokin satojen vuosien aikana. Päässäni on silti yksi ainoa ajatus: Minun täytyy nähdä hänet uudestaan. Heilautan kättä Michelille. Hän tuo uuden lautasen, jossa on päärynä suklaakastikkeessa. Pudistan päätäni ja pyydän laskun.

”Eikö jälkiruokaa?” ”Suklaa-allergia”, valehtelen ja pälyilen kujalle. Kestää monta minuuttia, ennen kuin Michel tuo laskun ja vadillisen mantelipikkuleipiä. Hän lähettää isälle terveisiä, toivottaa minut tervetulleeksi uudestaan ja haluaa puhua pikkuleivistä, jotka hänen vaimonsa on leiponut. Ranskalaiset rakastavat rupattelua ja kohteliaisuuksien latelemista. Minä en. Kiukku saa poskeni liekehtimään, tekee mieli huutaa ääneen. Mutta sen sijaan sanon ”kiitos, kiitos” ja ”oikein hyvää” ja työnnän viimeiset pikkuleivät lautasliinan sisään.

SILLAN TOISELLA PUOLELLA

PARSA HÖLSKYY MAHASSANI kun juoksen. Spurt-

taan kujilla kahdesti, mutta sitten kylkeen alkaa pistää. En uskalla jatkaa eteenpäin, olen jo seonnut laskuissani kadunkulmista. Pierreä ei näy missään. Luovutan kolmannen yrityksen jälkeen ja kävelen sillalle, joka vie kuivuneen joenuoman yli. Se on murheellinen paikka. Jään silti seisomaan kaiteen ääreen ja katson alas kasvustoon. Ruoho on kellastunut, roskat ja muoviastiat ovat sotkeneet uoman. Katson toiselle puolelle, sinne joka isän mielestä ei ole mikään. Aurinko pilkistää pilvien takaa. Siristän silmiä, ja juuri silloin kovakuoriainen lentää otsaani päin. Kovaa kopsahtaen. Kiljaisen ja painan käden otsalle. Kun avaan silmät, Pierre seisoo

takanani. Vedän kiivaasti ilmaa, ääni on kuin vaikerrus. ”Pelästyitkö?” Pierre katsoo minua silmiin. Hänen äänensä on tumma ja käheä. ”En. Kuinka niin?” ”Näytät siltä.” ”No kun kovakuoriainen lensi päähäni.” ”Sontiainen.” ”Mitä?” ”Se oli sontiainen eikä kovakuoriainen.” ”Mistä tiedät?” ”Tiedän vain”, hän sanoo. ”Esimerkiksi siitä, että se on nyt kuollut.” En pidä hänen tavastaan lausua sana kuollut. Enkä pidä ajatuksesta, että olen tappanut hyönteisen, vaikka vain satuin seisomaan sen tiellä. ”En kyllä usko, että se kuoli”, sanon happamasti. Katsomme alas ja näemme sen yhtä aikaa. Sontiainen makaa selällään. Uskon sen juuri liikuttavan etujalkojaan, kun Pierren musta miestenkenkä laskeutuu sen päälle. Pohjan alla risahtaa. ”Nyt se ainakin on kuollut”, Pierre sanoo. Hän näyttää surulliselta. Minulla on kumma olo. Päässä humisee, kun katson Pierreä. Otsassa tuntuu yhä

jälki sontiaisesta, joka vielä äsken lensi ja oli mitä suurimmassa määrin elossa. ”Oliko pakko?” minä kysyn. ”Ei pidä antaa niiden kärsiä turhaan”, Pierre vastaa ja painaa katseensa. Ehkä hän katuu, vaikea sanoa. Mutta hän on joka tapauksessa riistänyt hengen viattomalta luontokappaleelta. ”Itse seisoit sen tiellä”, hän sanoo kuin olisi lukenut ajatukseni. Hän on tavallaan oikeassa. Repäisen kirjastani viimeisen sivun, kyykistyn ja työnnän litistetyn ruumiin paperin päälle. Sitten taittelen paperin paketiksi ja panen sen laukkuun. Ajattelen sinua, Ben. Taas. Hermosäikeeni värähtävät. En halua että kuolet. Kuolema on kauhea ja ruma ja yhtä lopullinen kuin kuoriainen paperiarkussaan. ”Mitä aiot tehdä sillä?” Pierre kysyy. ”Ei kuulu sinulle.” ”Kyllä kuuluu. Tapettiin se yhdessä.” Hän ei käänny katsomaan, tulenko perässä. Hän vain menee, pää painuksissa, ja huomaan oikean lapaluun yläpuolella jonkinlaisen kohouman. Se on oudon näköinen. Onko möykky kiinteä, vai piilotteleeko hän

jotakin takkinsa alla? Hänellä on samat vaatteet kuin aikaisemmin huoltoasemalla, ja näin läheltä näen, kuinka likaiset ja risaiset ne ovat. Tahraiset housut pysyvät ylhäällä narun avulla. Toinen kengänpohja irvistää. Pierre kääntyy vasta mäen luona. Katse on välinpitämätön. Menen silti nopeasti sillan yli. Heinikossa ja polulla on lasinsiruja ja posliininpalasia. Mäen toisella puolella näyttää vielä pahemmalta: siellä on kokonainen vuori roskapusseja, autonrenkaita, hylättyjä jääkaappeja ja muita kodinkoneita, tuoleja ja jalattomia pöytiä, mytättyjä peittoja. Puikkelehdin rojun keskellä. Siellä täällä loistaa myrkynkeltainen kukka. Vähän matkan päässä polku loppuu, katoaa rojun sekaan, ja Pierre kulkee kahden ohuen puun välistä. Risuiset puut kasvavat tiheässä kuivassa heinikossa. Seuraan Pierreä jonkin matkaa, hidastan vauhtia ja sanon tiukasti: ”Ei. Jätän väliin.” Pierre pysähtyy. Hän näyttää miettivän, kääntyy ympäri. Hän katkaisee oksan, jää jonkin matkan päähän minusta ja sanoo: ”Kuule.” ”Niin.” ”Nähdäänkö taas?” Hän raapii kuivaa maata tikulla.

”Minkä takia?” Kuulostan vihaiselta. En mahda sille mitään. Kun hän ei vastaa mitään, kaivan esiin lautasliinan jonka sisällä on pikkuleipiä ja kysyn, onko hänen nimensä Pierre. Nakerran laiskasti pikkuleivän reunaa, ja näen että hänen suupielensä venyvät hiukan, kun hän kysyy: ”Miten niin Pierre?” ”Kun näin sinut ensimmäisen kerran, ajattelin, että nimesi on Pierre.” ”Ai koska?” ”Huoltoasemalla. Seisoit varjossa ja nojasit seinään. Tiedän, että näit minut.” Pierre potkaisee kiveä. Se lentää kaaressa ja putoaa heinikkoon. ”En kestä aurinkoa. Eikä nimeni ole Pierre”, hän sanoo. Hän pyyhkäisee kätensä likaisiin housuihin ja ojentaa sen. ”Voit sanoa minua Luciksi.” ”Okei, Luc”, minä vastaan. ”Pakko mennä.” ”Tiedän”, hän sanoo. Panen loput pikkuleivät Lucin ojennettuun käteen. Hän odottaa, ja kuulen esittäytyväni: ”Julia.” ”Ai Julia?”

Nyökkään silmää räpäyttämättä. Sillä hetkellä olen varma, että nimeni on Julia. Se ei ole valetta, se vain on niin. Muutun Lucin kanssa toiseksi. Minusta tulee Julia. ”Nähdään”, Luc sanoo. Yritän lähteä rennon näköisesti. Tunnen hänen katseensa selässäni. En käänny. Vasta kun olen päässyt sillan yli, painan kädet kuumottaville poskilleni. Kotona käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet. Panen Julian topin ja hameen takaisin kaappiin. Kengän alle rusentuvan sontiaisen rasahtava ääni kaikuu ja paisuu aivoissani. Ajattelen, etten halua ajatella Pierreä jonka nimi on Luc. Mutta mitä enemmän yritän olla ajattelematta häntä, sitä enemmän tilaa hän ottaa. Aivan niin kuin silloin kun joku sanoo: ”Mitä ikinä teetkin, älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, eikä sen jälkeen voi ajatella mitään muuta kuin juuri sitä, vaaleanpunaista elefanttia. Yhtä toisensa jälkeen, kunnes koko pää on räjähtämäisillään vaaleanpunaisista elefanteista. Luc kipunoi ja salamoi päässäni tuhat kertaa. Kunnes muistan sinut, Ben. Sinä ja äiti tulette pian kotiin, ja saan pitää sinua sylissä. Äiti ehkä kyselee päivästäni, ja isä kuulustelee minulta englantia. Ja minulle tulee yhtäkkiä kiire hoitaa kaikki se, mitä en ehtinyt tehdä ollessani Julia.

ZOMBIÄITI

AJATTELEN LUCIA HETI kun herään. Ajattelen häntä

jo ennen kuin avaan silmät ja isä tulee huoneeseen nostamaan rullakaihtimen ylös. ”Hei”, isä sanoo. ”Lähden nyt.” ”Meneekö taas myöhään?” Isä varmasti uskoo minun surevan sitä, että näemme niin vähän. Hän tekee töissä pitkiä päiviä ja ajaa yliopistolta suoraan Klinikalle. Hän menee vuorostaan Benin luo, jotta äiti saa levätä. Ja muistutan äitiä siitä, että hänen pitää syödä. Mutta en kysy isältä sen takia, meneekö hänellä myöhään. Ajattelen mitä Luc sanoi siitä, ettei kestä aurinkoa. Minun täytyy odottaa iltapäivään, sillä aamu on juuri niin aurinkoinen kuin aamu voi olla.

Isä silittää tukkaani. ”Harmin paikka, että on niin paljon kaikkea, varsinkin näin alussa”, hän sanoo. ”Entä Ben? Onko lääkitys aloitettu?” Isä pudistaa päätään. ”Ei vielä.” ”Minusta Ben vaikuttaa pirteämmältä”, minä yritän. Näen kuitenkin, että isällä on tummat renkaat silmien alla. Hän haisee tupakalta. ”Saapa nähdä”, hän sanoo. Kuuntelen isän askelia portaissa. Keittiön ovi avataan. Äiti mutisee, auto käynnistetään. Äitikin tuntuu olevan lähdössä. Nykäisen yöpaidan nopeasti päältäni ja pukeudun kukkamekkoon. Kysyn jo portaita laskeutuessani: ”Tarvitsetko apua?” Äiti tuijottaa minua. Sekunnin ajan näyttää siltä, että hän ei muista kuka minä olen. Sitten hän pudistaa päätään ja ottaa kulauksen kahvikupistaan. Hän on yhtä kalpea kuin angoravillapaita, joka hänellä on päällään. Hän on taatusti jättänyt taas aamiaisen syömättä. Katson appelsiinipäätäsi joka nojaa tyynyyn. Miten joku voi olla noin pieni ja silti kokonainen ihminen. Nukut sikeästi huudettuasi puoli yötä. Itse nukun ullakkokerroksessa, eikä ääni kuulu sinne kovin selvästi, mutta tilanteen näkee zombiäidistä.

”Saat pitää kiirettä, jos aiotaan ehtiä.” Äiti katsoo kelloa. ”Minulla ei ole kiire, voin kävellä”, minä sanon. ”Etkö tule mukaan sairaalaan?” äiti kysyy ihmeissään. En aina ymmärrä, miten äiti ajattelee. Kun halusin mukaan Klinikalle, hän sanoi ettei se käynyt. Ja nyt kun en voi lähteä sinne, koska Duvent haluaa pitää tunnit aamupäivisin, äiti näyttää surulliselta. ”Minulla on koulua. Kymmeneltä.” ”Entä jos tulen hakemaan sinut lounasaikaan?” ”Ehkä joku toinen päivä”, minä sanon ja avaan jääkaapin oven. En halua, että äiti katsoo minuun, jos minun on pakko valehdella. ”Mitä aiot tehdä tänään?” äiti kysyy. ”En mitään. Voin siivota ja käydä leipomossa, joten nähdään illalla.” ”Kiitos, olet niin kiltti”, äiti huokaa. ”Mitä minä tekisin ilman sinua?” ”Varmaan kuolisit”, sanon, otan maissihiutalepaketin ja kaadan siitä kulhoon. Sen takia en huomaa heti uusinta käännettä. Äiti on jäykistynyt, hänen silmänsä ovat tyhjät ja selällään. Hän on lakannut hengittämästä.

”Sori sori sori!” Juoksen äidin luo ja halaan hänet eloon. Se toimii. Hän halaa minua ja pyyhkäisee kyynelen poskeltaan. ”Olen niin väsynyt”, hän sanoo. Sitten hän kaivelee taskuaan, ottaa sieltä kourallisen kolikoita ja panee ne pöydälle. ”Muista syödä”, hän sanoo. ”Tulen viimeistään kuudelta.” ”Muista sinäkin”, minä sanon. Tänään syön murot ilman maitoa rouskeen takia. Näkkileipäkin rasahtelee kivasti, mutta sitä ei syödä Ranskassa. Kun rouske täyttää aivot, on helpompi ajatella sitä mikä on vaikeaa. Tai kiellettyä. Minun täytyy ajatella Lucia. Ja sitä miten voisin lähteä Duventilta aikaisemmin päästäkseni tapaamaan häntä. Hätkähdän, kun äiti ilmestyy taakseni ja taputtaa olkapäitäni. ”Soita, jos tulee jotain”, hän sanoo. En vaivaudu vastaamaan. Me molemmat tiedämme, että kännykkä täytyy sulkea sairaala-alueella. Aivan niin kuin lentokoneessa laskeutumisen ja nousun aikana. Ja sairaalaan meno onkin tavallaan samanlaista kuin matkustaminen. Siellä on omat säännöt, ja ihminen on eri paikassa kuin hänen pitäisi olla. En voi

väittää rakastavani sairaaloita, mutta sinun takiasi, Ben, olen käynyt aika monessa. Kun äiti menee pakkaamaan autoa, sujautan pieneen käteesi tammenterhon. Haluan, että tammenterho antaa sinulle voimaa täksi päiväksi. Mutta voin auttaa sinua oikeasti vain silloin, kun saan pitää sinua lähellä. Äiti säätää istuinta. Tammenterho putoaa auton lattialle. Parempi niin, olisit voinut panna sen vahingossa suuhusi kun heräät. Muutamaa minuuttia myöhemmin pakkaan reppuni ja tarkistan vihkoni. Minulla on vain kuusi puuta, joten parasta olla myöhästymättä.

VÄÄRÄ OVI

PROFESSORI OTTAA MINUT VASTAAN keittiössä.

Annan vihon hänelle ja sanon, etten ole saanut tehtävää aivan valmiiksi. Duvent täyttää teekuppinsa laihalla minttuvedellä ja menee yksin ruokasaliin. Seison yhä paikallani ja katson puutarhaan, kun Duvent sanoo: ”Voitte poimia sen aikaa kukkia.” Minusta on inhottavaa poimia kukkia. En ole ikinä tajunnut, mitä ideaa on kimpuissa, jotka joutuvat jo muutaman päivän päästä roskiin. Kasvit katkaistaan kesken kauneimman kukinnan. Sanon itselleni, että Duventilla on syntymäpäivä, tai hän odottaa tärkeitä vieraita. Poimin tienvarresta sinisiä ja vaaleanvioletteja luonnonkukkia, koiranputkia, joita äiti sanoo vihoviimeisiksi

rikkaruohoiksi, ja päivänkakkaran. Unikko kasvaa villinä joka paikassa, verenpunaiset terälehdet hohtavat pelloilla. Kun kimppu on valmis, sidon sen valkoisilla kellokukilla ja menen professorin luo. Odotan hymyä tai pientä kiitosta. Mutta Duvent vain ottaa kimppuni ja läjäyttää sen sanomalehden päälle. Kukat menevät rikki, osa putoaa lattialle. ”Aloittakaa siitä, että lajittelette kukat ja kirjoitatte niiden nimet paperille”, professori narisee. ”Sitten voitte jakaa ne yksi- ja monivuotisiin.” Unikko nuokkuu. Tyhjennän mintunlehdet altaaseen ja täytän Duventin teekannun juomavedellä. Asettelen kukat ja vien ne professorille. ”Jos minun pitää vain opetella nimet, olisin voinut googlettaa ne. Ei olisi tarvinnut tappaa eläviä olentoja”, minä sanon. Professori istuu hiljaa lehtensä takana. Koesurffaan kännykällä, mutta en löydä verkkoa. Duventilla ei tietenkään ole langatonta nettiä. ”Hyllyssä oikealla on kasvio”, Duvent sanoo. Joudun etsimään yksittäiset lajit, kirjoittamaan niiden ranskalaiset ja kasvitieteelliset nimet ja merkitsemään muistiin eri kasvinosat. ”Voitte jäljentää kirjasta, se on sallittua”, Duvent sanoo ja katoaa sanomalehtensä taakse.

Kasvien ja kuvien yhdistämiseen menee puoli päivää. Kun olen vihdoin ja viimein valmis, Duvent sanoo: ”Ja nyt mademoiselle saa kunnian ikuistaa ne.” ”Siis mitä?” minä sanon. ”Matkapuhelimella vai?” Professori pyytää minua hakemaan yläkerrasta värikynät. ”Iso kotelo makuuhuoneen ylimmässä lipastonlaatikossa. Ensimmäinen ovi oikealla”, hän selittää laahustaessani eteishalliin. Olen vielä alhaalla, kun kuulen professorin sanovan: ”Laitan meille sillä aikaa lounasta.” Eteishallista nousevat portaat yläkertaan. Askelmat narahtelevat. Etsin ylhäällä turhaan valokatkaisijaa. Päivä on aurinkoinen, mutta käytävä on pilkkopimeä. Avaan oven ja menen yhtä pimeään huoneeseen. Siellä ei ole sänkyä eikä sohvaa, ja korkeat hyllyt ja kaapit tuovat mieleen toimiston. Pöydällä on kirjeitä ja valokuva-albumi. Harmaiden verhojen raosta lankeaa valoa kirjoituspöydälle ja sivukaapille, jota luulen Duventin lipastoksi. Avaan ylimmän laatikon. Mutta kynien sijasta siellä on valokuvia, läjäpäin kuvia, niitä on varmasti yli sata. Jokaisessa kuvassa on ainakin yksi lapsi, joissakin kaksi tai useampi. Valokuvan takana on lapsen nimi, tähdellä merkitty syntymävuosi ja ristillä merkitty kuolinvuosi.

Otan nipun kuvia ja katson ne läpi. Lapset ovat syntyneet vuosien 1930 ja 1936 välillä, ja kaikki ovat kuolleet vuosina 1942–1946. Yksikään heistä ei ole elänyt aikuiseksi. Avaan seuraavan laatikon. Sekin on pullollaan lasten valokuvia. Kuolleiden lasten. Onko professori mielipuoli? Ovatko ennenaikaisesti kuolleet lapset hänelle pakkomielle? Onko hän ottanut minut ainoaksi yksityisoppilaakseen vain siksi, että tietää sinun olevan sairas, Ben? ”Mademoiselle?” professori huutaa eteishallissa. Lähden huoneesta ja panen oven perässäni kiinni. ”Tarvitsetteko apua?” hän huutaa. ”Oikeanpuoleinen ovi, ylin laatikko.” Avaan vastapäisen oven, haen värikynät ja menen alas. ”Näytätte kalpealta”, Duvent sanoo minut nähdessään. Kehoni tuntuu omituiselta, kuin hyytelöltä. En uskalla katsoa Duventia silmiin. ”Johtuu vain kukista”, sanon ja katson kimppua teekannussa. ”Saatan olla allerginen.” ”Aijaaha”, professori sanoo. ”Parasta siirtää ne ulos.” Professorin ääni kuulostaa yhtäkkiä kiltiltä. Entä jos hän ei pelkästään kerää kuolleita lapsia, vaan auttaa itse – ei! Duvent on ollut itsekin lapsi silloin, kun kuvat on otettu. Päässäni pyörii.

Vien kukkakannun varovaisesti ulos. Kukatkin kuolevat pian. Entä lapset? Ovatko he olleet sairaita, vai miksi heidän elämänsä on päättynyt, ennen kuin on ehtinyt kunnolla alkaakaan? Istuudun tuolille aurinkoon. Tuntuu kuin sormeni ja varpaani sulaisivat hitaasti. Minua nukuttaa. Herään siihen, että Duvent tulee valurautapannua kantaen. ”Bon appétit”, hän sanoo. Kun viimeinenkin munakkaan palanen on syöty, kysyn: ”Miten tullaan professoriksi?” ”Tutkimalla ja erikoistumalla tiettyyn aiheeseen.” ”Mikä on teidän erikoisalanne?” Professori ojentaa jäykät koipensa. Hän pyytää minua hakemaan päivänvarjon ja puuskahtaa. ”Siitä voidaan puhua enemmän joskus toiste. Kuulisin nyt mielelläni, kuinka luette ääneen.” Avaan Pikku prinssin. Kahlattuani kaksi kokonaista lukua hivuttaudun lähemmäksi professoria. Hän nukkuu suu ammollaan.

LUC

EN EPÄRÖI, ANNAN VAIN jalkojeni kuljettaa minut

kylään vievälle tielle. Pysähdyn sillalla, ennen kuin menen toiselle puolelle, ja levitän huuliini Julian huulikiiltoa. Se maistuu mansikalta. Annan tuulen vilvoittaa kainalot. Hienhajukaan ei saa minua empimään. Ylitän sillan, pujottelen muovipullojen, romukasojen, vanhojen kenkien ja rikkinäisten ämpäreiden välissä, kunnes tulen heiveröisten puiden viidakkoon. Kuljen kapeaa polkua ja olen tuntevinani Lucin läsnäolon. Mutta häntä ei näy, ja kuulen vain tuulen kahinan kuivissa lehdissä. Puut käyvät yhä risuisemmiksi, ja ne kasvavat yhä tiheämmässä. Olen kahden vaiheilla ja aion juuri kääntyä, kun näen talon. Vaikka talo

on turhan mahtipontinen sana. Kyse on pikemminkin entisestä talosta. Toinen pääty on pahoin palanut. Ikkunaruudut ovat rikki, ja aukot on peitetty jätesäkeillä. Korkean heinikon halki vie kapea polku. Joku on mennyt äskettäin talon ehjälle puolelle. Työnnyn heinikon läpi ja pysähdyn entisen keinun luo. Istuinlaudat ovat poissa, ja ketjut riippuvat velttoina tuulessa. Pukkaan toista ketjua, ja selkäni takana rapisee. Käännyn, ja Luc tulee viidakosta. Onko hän seissyt siellä piilossa koko ajan? Hän pysähtyy jalat harallaan eteeni ja kysyy: ”Mitä sinä täällä?” ”Katson vain.” ”Katsot mitä?” ”Jos vaikka olet kotona… tai sinulla on nälkä tai jotain”, minä sepitän. Otan äidin antamat rahat esiin ja sanon: ”Minä tarjoan.” Välissämme on monta metriä. Luc antaa minun mennä edellä. Ilma välissämme on magneettista. ”Mitä olet tehnyt tänään?” kysyn keventääkseni tunnelmaa. ”Miten niin?” ”Tuli vain mieleen.” Luc pysähtyy.

”Minähän sanoin, etten mene päivällä ulos.” ”Sanoit, ettet kestä aurinkoa”, minä vastaan. ”Oletko sairas vai?” ”Aurinko on liian voimakas, siinä kaikki.” Minulla on kuusitoista euroa ja neljäkymmentä senttiä. Panen kolikot baaritiskille ja kysyn Micheliltä, saako sillä rahalla kaksi ateriaa. ”Lounasaika on kolmeen asti.” Michel osoittaa rannekelloaan ja naputtaa lasia kynnellään. Kello on kaksikymmentä yli neljä. Useissa pöydissä ei ole ketään, joten painan leuan rintaa vasten ja katson Micheliä nöyrästi. ”Please… Ehkä lounaalta jäi yli jotain pientä?” sanon anovasti. ”Emme ole saaneet ruokaa koko päivänä.” Michel katsoo Lucia paheksuvasti. Sitten hän katsoo minuun ja osoittaa nurkkapöytää keittiön oven vieressä. Pöytä on ylimääräinen ja tarkoitettu henkilökunnalle. Olen nähnyt Michelin istuvan siinä espresson ja avoimen sanomalehden ääressä. Luc vetää minulle tuolin esiin. Lucin puolella on vain jakkara, joten hän ottaa tuolin viereisestä pöydästä. Istumme pitkään hiljaa, sitten avaamme suumme yhtä aikaa. Häkellymme, naurahdamme. Ihan kuin olisimme

pari. Treffeillä. Ja aivan kuin Luc osaisi lukea ajatukseni (osaako hän?), hän kaivaa taskustaan sytyttimen. Hän ottaa naapuripöydästä kynttilänjalan, sytyttää lepattavan steariinikynttilän ja panee sen väliimme. Michel tuo leipäkorin ja kummallekin oliiviöljykupin, johon leipää voi kastaa. Luc katsoo syliinsä, ehkä likaisia käsiään, sillä hän sanoo: ”Täytyy vaan – ” Tuoli kirskuu lattiaa vasten. Näen, kuinka Luc katoaa miestenvessaan. Sisä- ja ulkopöytien välisessä kohdassa istuu kolme äijää. He ovat tarkkailleet meitä siitä lähtien, kun tulimme sisään. Nyt he pälyilevät nurkkaani päin ja puhuvat toistensa suuhun. Olen nähnyt samojen ukkojen pelaavan boule’ta hiekkakentällä torin luona. Istuin autossa sivuikkuna auki. Kun äiti tankkasi autoa, yksi äijistä tervehti minua nostamalla mustaa baskeriaan. Nyt sama mies nousee ja tulee nopeasti luokseni. Hän kumartuu pöydän ylle ja sanoo rahisevalla äänellä: ”Annan neuvon, pysy kaukana tuosta.” Ukko vaikenee ja odottaa reaktiotani. Hän lemuaa punaviiniltä. Sieraimista kasvaa karvaa, silmät ovat pienet ja pistävät. Vetäydyn taaksepäin, mutta hän kumartuu lähemmäksi. ”Usko pois, poika on paholainen!”

Näen ukon hilseisen olkapään yli, että vessanovi avautuu. Luc on tulossa. ”Älä tule sanomaan, etten varoittanut sinua.” Mies sylkäisee sanat suustaan. Oliiviöljykuppiini putoaa sylkipisara. Siinä on pieni kupla. Minulle tulee yhtäkkiä huono olo. Oksettava olo. Ukko kääntyy ja katsoo Lucia, joka katsoo häntä. He mittailevat hetken toisiaan. Luc vetää ylähuulensa sudenirvistykseen. Hän hymyilee koko ajan tullessaan salin poikki, mies väistyy. Ravintolaan on tullut ihan hiljaista, kaikki tuijottavat Lucia. Michel tuo cassoulet’in. Työnnän oliiviöljykupin kauemmaksi. Minulla ei ole nälkä, vaikka pata höyryää tuoksuvasti. Luc mättää ruokaa sisäänsä tukka lautasen yläpuolella roikkuen. Kun hän on kaapinut leivällä viimeisenkin kastikepisaran, hän hymyilee taas ja kysyy, saako hän minunkin annokseni. ”Siitä vaan.” Työnnän lautaseni Lucille ja katson häntä. Hän syö syömästä päästyään. Hän ei nosta katsettaan suupalojen välillä, ja yllätän itseni etsimästä sarvia kasvot peittävän hiusmuurin alta. Pieniä sarventynkiä tai jotakin paholaisen merkkiä. Mutta en näe muuta kuin mustat, likaiset kiharat.

LUOTTAMUS

KUN LUC ON NIELAISSUT viimeisen lihapalan, hän

röyhtäisee ja siirtää tuolin vähän kauemmaksi pöydästä. Hän ojentaa laihat jalkansa ja sanoo: ”Te puhuitte minusta. Mitä haluat tietää?” Haluan tai sitten en. Vaikuttaa siltä, että kaikki ravintolassa olevat vilkuilevat pöytäämme päin. Michel on kuivaavinaan laseja baaritiskin takana, mutta yrittää varmasti salakuunnella. ”Tiedän, millaista… on olla erilainen”, sanon ja otan vähän vettä. Ajattelen itseäni ja sinua, Ben. Sen lisäksi että meillä on erityinen yhteys, näen joskus enneunia. Ensimmäinen enneuneni koski naapuriamme, rouva Vuorista. Olin yh-

deksänvuotias ja muistan vieläkin, miten äiti suuttui, kun kerroin onnettomuudesta. Samana iltapäivänä rouva Vuorinen jäi postiauton alle, ja äiti katsoi minua, aivan kuin se olisi ollut minun vikani. Pelästyin. En niinkään äitiä vaan uniani. Opin olemaan hiljaa. Opin jo ennen syntymääsi, että tietyt asiat on parasta jättää sikseen. ”Sattuuko sinullekin joskus outoja juttuja?” kysyn arkaillen. ”Sellaista mitä ei tajua itsekään?” Luc kääntää katseensa. ”Minusta tuntuu, että todellisuus ei ole vain se minkä näemme… Että on olemassa muitakin ulottuvuuksia”, minä jatkan. Luc kuuntelee koko kehollaan. Imee sanani yhtä ahnaasti kuin ruoan hetki sitten. ”Jotkut ihmiset ovat ehkä herkempiä kuin toiset… Tai sitten osa meistä kuuluu yhteen, heillä on side ja voimia, joita ei pysty selittämään. Tai todistamaan tieteellisesti… Siis ei ainakaan vielä”, lisään. Lucin keskittynyt hiljaisuus saa minut puhumaan enemmän kuin tavallisesti. ”Minä en usko”, Luc sanoo. ”Minä tiedän.” ”Ai mitä sinä tiedät?” ”Että on olemassa sellaista, mitä ei voi valita, vaan joka valitsee sinut.” Juuri niin on sinun kanssasi, Ben! Minä tuskin tunnen

Lucia enkä tajua, miten hän tietää niin tarkasti, mistä puhun. Usko pois, poika on paholainen! Avoimesta ovesta käy kylmä ilmavirta, ja minua puistattaa. Huomaan olevani peloissani ja painan katseeni. Samaan aikaan Luc avaa suunsa ja sanoo: ”Sinä ehkä pelkäät, mutta olet rohkeampi kuin useimmat muut.” Luc siirtää tuolin lähemmäksi pöytää, kumartuu eteenpäin ja odottaa, että katson häneen. Hänen silmissään on jotain merkillistä. Sokerinruskeat, tummanharmaat, sinimustat ja vähän vihreää silmäterän ympärillä… Meri tuulisella säällä. Häilyy ja lumoaa. Ulkona liikkuvat varjot heijastuvat Lucin silmäteristä. Sitten keskityn katseeseen, ohitan varjot ja pinnan, poraudun syvemmälle. Esiin nousee kuva kulkukoirasta. Koira kyyristyy nurkkaan ja muuttuu pojaksi. Poika on kietonut käsivartensa muhkuraisten polviensa ympärille ja uskaltaa tuskin räpäyttää silmiään. Pojan ympärillä leimahtelee valo, ehkä tuli. Yritän vasta jälkeenpäin ymmärtää, mistä kuvat ovat peräisin. Niin siinä käy aina. Ja se koskee myös sinua, Ben. Liu’umme toisiimme, sinä olet minä, ja minä olen sinä, eikä koskaan ole aikaa pohtia, miten tai minkä takia. Emme ole sanoneet sanaakaan pitkään aikaan. Sen

sijaan olemme vaihtaneet kuvia. Onko Luc nähnyt samat kuvat kuin minä? ”He eivät tiedä”, Luc sanoo. ”He eivät tiedä mistään mitään ja siksi pelkäävät.” Ajattelen Lucin tarkoittavan boule-ukkoja jotka tuijottavat meitä vieläkin. Luc jatkaa: ”Älä välitä, mitä he sanovat minusta.” ”Vaikka et tiedä, mitä mies puhui?” Luc tuhahtaa. ”Paskat minä heidän puheistaan. Niillä ei ole mitään väliä. Mutta jos haluat olla ystäväni, me kaksi voimme auttaa toisiamme.” Luc nousee ja ojentaa kätensä. ”Odota”, minä pyydän. Hänen kätensä on karhea, sormet ovat pitkät ja kapeat. Pidämme toisiamme kädestä lyhyen hetken, kun nousen ylös, sitten hän hellittää otteensa. ”Huomenna”, Luc sanoo. ”Odotan sinua silloin.” Menen tiskille ja kiitän Micheliä ruoasta. Hän lähettää isälle terveisiä, onkii leipäpussista patongin ja antaa sen minulle. ”Menehän kotiin siitä”, Michel sanoo painottaen sanaa kotiin. Kun käännyn, Luc on kadonnut.

AUTIOMAA SINUSSA

SEISON SÄNGYLLÄ HUONEESSANI. Sydän takoo,

mahaa nipistelee. Michelin patonki on keittiössä äidin avaamattoman ruokakassin vieressä. Äiti on jättänyt sinut sairaalaan. Muuta hän ei sanonut. En tiedä mitä sinulle tapahtuu, Ben, tai mitä sinulle tehdään. Ja kun kysyin äidiltä, kauanko joudut olemaan Klinikalla, hän vain kohautti olkapäitään. Se onkin ainoa liike, johon hän tuntuu nykyään pystyvän. Seinällä edessäni on taulu. Se oli siinä jo kun muutimme. Puutaulussa on köynnöksiä ja kukkia, jotka kohtaavat keskellä. Taulussa on kaksi puoliskoa, jotka voi avata niin, että siitä tulee kolmiosainen peili. Hopeointi peililasin takana on kulunut, ja kun peilaan itseäni, toinen

poski on poissa. Mutta kun seison sängyllä, reikä osuu sydämeen, rintojen väliin. Karsastusta ei juuri huomaa, ja pisamat nenässä vaalenevat. Olen kerrankin löytänyt peilin, josta pidän ja joka pitää minusta. Se saa minut näyttämään toisenlaiselta. Vanhemmalta, kalpeammalta, totisemmalta. Julialta. Tarkastelen Julia-minää ja ajattelen Lucia. En halua ajatella sinua, Ben. Viivyttelen Lucin tapaamisen lämmössä, siinä kuinka tärkeältä ja todelta se tuntui. Ei hetkenkään epäilystä eikä synkkyyttä. Työnnän käden paidan sisään ja mietin, miltä tuntuisi, jos käsi ei olisikaan omani. Katson peilistä takapuoltani. Julian farkut istuvat kuin valetut. Kun menen hiljaisesta huoneestani alakertaan, äiti istuu yhä samassa asennossa. Puran ruokakassin ja sanon, että minun on saatava uudet rintsikat. Punaiset. Äiti nostaa päätään. Hän nyökkää, ei kysy kenen farkut minulla on, tai miksi liivien täytyy olla punaiset. Hän ei kysy mitään. Äidin päähän mahtuu vain yksi lapsi kerrallaan. Ja vaikka sinä Ben olet pieni, viet kaiken tilan. Isä ja sinä tulette kotiin vasta kahdeksan jälkeen. Äiti ja isä laittavat ruokaa, minä tulen viereesi sängylle. Olet veltto ja aivan kalpea.

”Laulanko?” Et reagoi edes katseellasi. Silmäsi ovat lasittuneet, mutta sinulla ei ole kuumetta. Pikemminkin päinvastoin. Tunnut ikävän kylmältä. Haluan huutaa, purra tai nipistää sinua poskesta, mutta isä sanoo, että sinun on otettava rauhallisesti. Että olet saanut rauhoittavaa lääkettä. Hieron pieniä sormiasi, leikin että ne ovat prinssinakkeja ja aion syödä ne. Suupielesi värähtää hiukan. Sitten panet silmät kiinni ja kuiskaan: ”Päästä minut sisään. Annan sinulle voimaa.” Kevyt huokaus ja sulaudumme yhteen. Varovasti… Emmin hetken pimeässä ja nousen harmaaseen tyhjyyteen. Autiomaahan, jonka maaperä on halkeillut, jossa ei ole värejä, puita, vettä, elämää. Minun on vaikea hengittää, rintaa puristaa. Täytyy löytää lähde. Mistä löydän vettä, reitin lähteellesi? Ja sitten muistan – lähde on minussa. Ajattelen väliimme kanavan, avaan kaikki sulut ja annan valon virrata sinuun. Olen vuotava siivilä, joka ammentaa voimaa, ja kätesi tuntuu jo lämpimämmältä. Hengität raskaasti. Otat voiman vastaan, virta on niin voimakas, että minuakin alkaa väsyttää. Minunkin on pantava silmät kiinni. Tajuan nukkuneeni vasta, kun isä herättää minut. ”Missä Ben on?” minä kysyn. ”Hotkii tuolla kuin ei olisi koskaan perunaa nähnyt-

kään”, isä hymyilee. ”Jos et pidä kiirettä, jäät ehkä ilman.” Tarvitseeko minun sanoa sitä, Ben? Että olen onnellinen. Tänä iltana me kaikki olemme onnellisia.

ROMEO JA JULIA

”TULE!”

Luc kääntyy kapealle kujalle. Mitä kauemmaksi menemme, sitä rähjäisemmiksi talot käyvät. Vähän ajan kuluttua olemme oikeassa slummissa: sortuneita parvekkeenkaiteita ja särkyneitä ikkunoita. Lapsi parkuu täyttä kurkkua, mutta kukaan ei reagoi. Lapsen huuto kaikuu talojen välissä, horjahdan jalkakäytävän kuoppaan. Minua alkaa kaduttaa, että lähdin mukaan. Luc on päästänyt käteni ja kulkee edellä. Kujat muuttuvat kapeammiksi ja pissanhaju vahvemmaksi. Lasken vielä kaksi käännöstä vasemmalle, mutta sitten sekoan laskuissa. Minulla ei ole aavistustakaan, missä olen. Vihdoin Luc pysähtyy kapean oven eteen ja osoittaa.

”Mennään tänne.” Vinossa riippuvassa kilvessä lukee Valkoinen Lilja. Kirjaimet ovat haalistuneet, ja niistä on vaikea saada selvää. Luc avaa oven ja kello kilisee. ”Oletko varma?” kysyn ja astun vastahakoisesti kynnyksen yli. Silmät auringon sokaisemina astun samettiverhon sisään. Tuhkakupin ja pölyn haju saa minut aivastamaan. Luc vetää verhon sivuun, ja olen vähällä törmätä isoon kaappikelloon. Kellotaulun viisarit osoittavat varttia vaille yhtä. Luc laskee kätensä ristiselälleni ja työntää minua varoen eteenpäin. Hänen kätensä lämpö säteilee paidan läpi. ”Minne me olemme menossa?” ”Haluan näyttää sinulle yhden jutun”, Luc sanoo. ”Okei”, minä sanon. ”Mutta eikö tämä ole hotelli?” Luc nyökkää. Jalkani kieltäytyvät liikkumasta. ”Ei hätää”, Luc sanoo. ”Vannon.” ”Emmekö voisi palata takaisin?” minä pyydän. Luc näyttää pettyneeltä. Häpeän raukkamaisuuttani. Pelkoni on vahvempi kuin uteliaisuuteni. Vaikka halusin tietää, vaikka minulla oli paljon kysymyksiä. Hotellin eteisessä on yhä autiota. ”Eikö täällä ole ketään töissä?” minä kuiskaan.

Luc kohauttaa olkapäitään ja menee seurusteluhuoneeseen. Sitä valaisee kaksi himmeää lamppua. Toinen lamppu on lipastolla, jonka päällä on esitteitä ja vieraskirja. Toinen kurottaa kuluneen nojatuolin ylle kuin korppikotka. Luc pyytää minua istumaan. Hän laskeutuu polvilleen niin lähelle minua, että tunnen hänen kehonsa lämmön jalkojani vasten. ”Julia”, Luc sanoo, ”olet parasta mitä minulle on sattunut.” Se kuulostaa joltakin Romeon ja Julian repliikiltä. Tirskahdan, kunnes tajuan, että Luc todella luulee minun olevan nimeltäni Julia. Huoneessa on pimeää, mutta Lucin täytyy huomata punastumiseni. Hän hymyilee vinoa sudenhymyään. Sitten hän tarttuu minua leuasta ja luulen, ei vaan olen varma, että hän aikoo suudella minua. Sen sijaan hän kaivaa vapaalla kädellään housuntaskua. Kestää hetken ennen kuin hän löytää etsimänsä. Hän ei näytä sitä heti vaan sanoo: ”Haluatko olla oikeasti ystäväni?” Päässäni humisee. Nielaisen ja nyökkään. Luc pyytää minua ojentamaan käsivarteni. Hän kietoo ohuen hopeaketjun hoikilla sormillaan kolme kertaa ranteeni ympäri ja supattaa itsekseen. Sitten hän napsauttaa sydämen muotoisen lukon kiinni ja katsoo minuun. ”Julia ja Luc”, hän sanoo. ”Oikeasti.”

Ajattelen niin, että kallossani kiehuu. ”Voisimme ottaa toiset nimet”, minä ehdotan. ”Vaikka Pierre Lucin sijaan, ja minä voisin olla – ” ”Miksi?” Lucin sileä otsa rypistyy. ”Siksi että… se on kivaa!” ”Tämä ei ole leikki, Julia.” ”Luc ja Julia”, minä sanon. ”Oikeasti.” Huulemme painuvat vastakkain ehkä kolmeksi sekunniksi. Naksahtava ääni keskeyttää suudelman. Kuulostaa siltä kuin avainta käännettäisiin lukossa. Kuulemme selvästi, kuinka yläkerrassa avataan ovi ja joku liikkuu. Askelet lähestyvät portaita pitkin. Minä pomppaan nojatuolista, Luc kompastelee perääni, ja säntäämme ulos kujalle niin, että puolet verhosta tulee mukana. Luc yrittää vapautua kankaasta ja minua alkaa naurattaa. Kun hän viimein pääsee irti, hän hohottaa käheästi ja hiukan kuivasti. Hän köhii muutaman kerran, ja nauramisen alkuun päästyään paukuttaa reittä kämmenellä niin, että kujalla kaikuu. Se näyttää kummalliselta, aivan kuin Luc yrittäisi todistaa olevansa hauska. Alan nauraa sille. Käärimme verhon mytyksi ja heitämme ovesta sisään. Sitten pyyhällämme juoksuun. On ihana juosta, tuntea veren kohisevan jaloissa. Painelemme mukulakiveyksen yli ja säntäämme mäkeä alas. Kävelemme viimeisen pätkän sillalle ja haukomme henkeä.

”Saattaisin vähän matkaa”, Luc sanoo anteeksipyytävästi. ”Mutta en voi aina päättää itse.” En ole aivan varma, mitä hän tarkoittaa. ”Tapaan ne illalla tai keskiyöllä”, Luc jatkaa vieläkin hiukan hengästyneenä. ”Joskus ne etsivät minut käsiinsä, vaikka en halua.” ”Mitkä ne?” minä kysyn. Luc on hiljaa. ”Nekö, jotka viime kerralla saivat sinut häipymään mitään sanomatta?” Luc nyökkää. ”Pimeyden Herra kutsuu. Hän vaatii läsnäoloani. Vaikka nyt minulla on sinut. JuliaJuliaJulia”, Luc toistaa. Ymmärrän, että on liian myöhäistä. En voi enää paljastaa oikeaa nimeäni. ”Pitäisikö vaihtaa numeroita?” kysyn. ”Mitä numeroita?” Luc ei näytä käsittävän. Otan kännykän taskusta, valo tuikkii vastaamattomien puheluiden merkiksi. ”Ei minulla ole”, Luc sanoo. ”En tarkoittanut.” ”Hopeakoru on kalleinta mitä omistan. Jos et vielä tajunnut sitä.” Tunnen itseni tyhmäksi. Tekee mieli antaa kännykkä Lucille, mutta se tuskin auttaisi.

”Sitä paitsi kännykät ovat vanhanaikaisia. Otamme yhteyttä tällä tavalla”, Luc sanoo ja naputtaa ohimoa etusormellaan. ”Sinun pitää vain keskittyä ja ajatella minua, minun nimeäni.” ”Ajattelen Lucia”, sanon ja koputan otsaani. ”Ja minä Juliaa”, Luc sanoo. ”Vaikka nimiä ei enää tarvita. Ketjun kautta löydämme toisemme missä ja milloin tahansa.” Hopea kiiltelee ranteessani. ”Lupaa, ettet ota sitä koskaan pois”, Luc sanoo. ”Mutta – ” ”LUPAA.” Ravistan kättä, hopeasydän hohtaa ilta-auringossa. Suukotan Lucia ja sanon: ”Minä lupaan.”

LEVOTON YÖ

NÄEN UNTA, että olen kissanpentu. Joku sitoo käpälä-

ni puolapuihin. Olen koulun voimistelusalissa, ja minut aiotaan kivittää. Tappakaa, tappakaa, tappakaa! Huuto kiirii salissa. Ensimmäinen kivi lentää pimeästä. Se osuu etukäpälääni, käpälä muuttuu kädekseni. Jokainen kivi muuttaa minut enemmän ihmiseksi. Herään, kun viimeinen heitto osuu kasvoihini. On yö. Sytytän lukulampun ja näen, kuinka valo kiiltää taulupeilissä sängyn yläpuolella. Olen unohtanut kääntää peilin kiinni. Nousen ylös, pysähdyn ja pidätän hengitystäni. Joku on huoneessa, takanani. En uskalla kääntyä, mutta kohotan hitaasti katseeni peiliin. Julia, auta, minä ajattelen, ehkä siksi, että hän on rohkeampi

minäni. Kuva naarmuisessa lasissa muistuttaa enemmän häntä kuin itseäni. Panen luukut nopeasti kiinni ja sanon ääneen: ”Minä olen Muriel.” Samalla hetkellä tuo joku toinen häviää huoneesta. Muutoksesta ei voi erehtyä. Huoneessa on aivan hiljaista, kuin suriseva tietokone olisi sammutettu. Sytytän kattolampun ja katson ympärilleni. Ovi on kiinni, kaikki on samalla tavalla kuin aina. Äskeinen vieras on poissa. Ryömin takaisin peiton alle ja aion sammuttaa valon, kun huomaan että ranteeni on punainen ja turvonnut. Voiko hopealle olla allerginen? Työnnän sormen ketjun alle. Sivelen aristavaa kohtaa ja muistan lupaukseni. Kello on puoli kolme, mutta minua ei väsytä. Maha kurisee, ja minun tulee äkkiä ikävä mummia. Hän ei ehkä ilahtuisi, jos soittaisin yöllä. Otan kännykän ja menen sen valossa portaat alas. Löydän jääkaapista appelsiinimehua ja palan pizzaa. On harvinaista, että minä olen tässä perheessä valveilla yöaikaan. Äiti ja isä jättivät sinut sairaalaan, Ben. Menen raollaan olevan oven luo ja kuulostelen. He nukkuvat sikeästi. Myös äiti, joka sanoi ettei pysty nukkumaan niin kauan kuin olet Klinikalla. Isä vakuutti hänelle kerran toisensa jälkeen, että ranskalaiset sairaalat ovat maailman huipputasoa.

Äiti nukkuu äänettömästi, isä kuorsaa hiljaa. On pitkä aika siitä, kun he saivat edellisen kerran nukkua koko yön keskeytyksettä. Panen pizzan ja mehulasin lautaselle, nousen yläkertaan, avaan tietokoneen ja sähköpostin. Hei mummi, on kulunut vasta viikko, mutta olen jo alkanut tottua. Ben ei ole vielä kokeillut uutta lääkettä. Hänet tutkitaan ensin perusteellisesti, ja tämän yön hän on Klinikalla. Äiti on melkein koko ajan hänen luonaan, minulla on koulua professori Duventin luona. Se on kummallisin koulu jota olen käynyt. En tiedä ikinä etukäteen, mitä on tarkoitus tehdä. Eilen opiskelin monta tuntia ihan käsittämätöntä matikkaa. Muuten olen lukenut enimmäkseen kasveista ja puista. Yhtenä päivänä menin väärästä ovesta ja jouduin huoneeseen, jossa oli kuvia kuolleista lapsista. Se oli ihan sairasta, professorin laatikoissa ja albumissa oli ainakin tuhat valokuvaa. Ajattelin ensin, että hän on hullu tai joukkomurhaaja, mutta kaikki kuvien lapset olivat kuolleet toisen maailmansodan aikana (tarkistin sen kotona). Mutta silti! Ei ole ihan normaalia kerätä kuolleiden lasten valokuvia. Duvent on muutenkin outo. Hänellä on pihassa talo, jossa hän on istunut lukkojen takana. Nyt talon sisällä kasvaa puu.

Minulla on uusi kaveri. Hänen nimensä on Luc ja hän asuu Deletoin viimeisen rivin. Haluan pitää Lucin itselläni, vaikka mummi ei olekaan mikään juoruilija. Hyvää yötä tai huomenta, minä kirjoitan, lähetän viestin ja rupean nukkumaan, kun linnut alkavat heräillä.

KOKKIKOULU

ÄITI TÖMISTELEE PORTAITA YLÖS. Hän varmaan

kuvittelee minun aloittavan tänään myöhemmin, sillä hän nipistää minua varpaasta ja sanoo: ”Hei sitten, Mimi, nähdään.” Huomaan, että kello on puoli kymmenen, ja pomppaan ylös sängystä. ”Mikset herättänyt!” huudan ja kiskaisen mekon henkarista. ”Huomenta vain sinullekin”, äiti sanoo ja menee portaita alas. ”Minun olisi pitänyt olla Duventin luona jo puoli tuntia sitten!” kiljun. Viiden minuutin kuluttua istun auton takapenkillä ja

selvittelen tukkaani. Päivä on aurinkoinen, äiti on hyvällä tuulella. Hän jättää minut portin luona kyydistä ja sanoo: ”Tulen kolmelta hakemaan, käykö?” ”Minkä takia?” ”Ajattelin, että mentäisiin vähän shoppailemaan.” Luc, minä ajattelen, minun täytyy tavata Luc. Mutta pääni on vielä niin unenpöpperöinen, etten keksi mitään tekosyytä. Professori istuu keittiössä. Mutisen anteeksipyynnön, ja hän nostaa katseensa sanomalehdestä. Kroppaani kutittaa, ja haluaisin päästä suihkuun. ”Huono aamu, vai?” Duvent hymyilee hiukan. En jaksa vastata heti. ”Tässä ei ole järkeä”, sanon vähän ajan kuluttua. Professori panee lehden pois. Odottaa jatkoa. ”Tässä näin”, minä sanon ja levitän käsivarteni. ”Siinä että pänttään puiden nimiä ja kasveja ja sellaista matikkaa, johon en ole tottunut. Itseopiskelua ja lastenkirjoja – ” ”Mitä mademoiselle sitten haluaisi tehdä?” Duvent kysyy. Mahani kurisee vaativasti. Professori hymyilee. ”Siinä taisikin jo tulla vastaus”, hän sanoo ja menee jääkaapille.

Teen taikinan: kananmunia, maitoa ja jauhoja. Paistamme kokonaisen vuoren ohuita ranskalaisia lettuja, crêpes, ja syömme niitä ensin juuston ja sitten hillon kanssa. Kotitaloustunti menee hyvin, professori kehuu vispaustekniikkaani. Ja lopputulos on yksi parhaista joita olen maistanut. Neljännen crêpen jälkeen vyöryn keittiönpöydän äärestä olohuoneen sohvalle. Duvent sanoo, että tiski saa odottaa. ”Miksi te keräätte lasten valokuvia?” Kysymys vain lipsahtaa suustani. ”Kuinka?” Duvent sanoo. ”Erehdyin ovesta”, sanon punastuen. ”Ja valokuvat… niitä nyt ei voinut olla näkemättä.” ”Niinpä niin.” Duvent kuulostaa väsyneeltä. Hän nojautuu tuolissaan taaksepäin ja sanoo: ”Käykää hakemassa yksi albumi.” Sillä lailla minä saan tietää, Ben. Professori on eloonjäänyt. Valitsemassani albumissa lukee Varsova. Duvent alkaa kertoa. ”Juutalaisia salakuljetettiin pois kaupungista jo ennen toisen maailmansodan alkua. Etenkin lapsia lähetettiin muualle siinä toivossa, että joku pitäisi heistä huolta. Lapsia majoitettiin perheisiin, piilotettiin ulla-

koille ja luostareihin parempia aikoja odotellessa. Mutta ajat muuttuivat huonommiksi… Juutalaisia piilotettiin Englannissa, Ranskassa, Hollannissa, Ruotsissa, kaikkialla Euroopassa.” ”Esittävätkö kuvat heitä?” kysyn selatessani albumia. Kunkin valokuvan alle on kirjoitettu nimi ja syntymävuosi, ja niiden perässä on risti ja vuosiluku tai kysymysmerkki. ”Tässä on valitettavasti vain pieni osa heistä”, Duvent selittää. ”Eloon jääneet lapset olivat unohtaneet, keitä he olivat. Melkein kaikki heidän sukulaisistaan olivat kuolleet. Aluksi keräsin kuvia etupäässä itseni takia. Mutta kun sana kiersi, yhä useammat ottivat yhteyttä ja pyysivät minulta apua. Tein luetteloita ja laadin kortiston, ja pitkän aikaa olin hukkua kirjeisiin. Pystyimme jäljittämään eloonjääneitä eri organisaatioiden ja yksityishenkilöiden avulla, ja he saivat yhteyden sukulaisiinsa. Kuten esimerkiksi tämä Elena tässä”, professori sanoo ja osoittaa sormellaan. Tytöllä nimeltä Elena Fantlová oli paksut mustat hiukset, otsatukka oli kiinnitetty soljella sivulle. Hän painaa kangaskania poskeaan vasten ja katsoo suoraan kameraan. Kuvan alla lukee Lodzin ghetto (kuljetettu?), ja sen jäljessä on uudempi merkintä vuodelta 1989.

”Elena oli naimisissa ja hänellä oli jo lastenlapsiakin, kun löysimme hänen pikkusisarensa Yhdysvalloista.” Kääntelen albumin sivuja. Olen tietysti kuullut sodasta ja keskitysleireistä. Mutta tajuan vasta nyt, että kyse on ihmisistä. Pienistä ihmisistä. Samanlaisista kuin sinä, Ben. Jokaisella lapsella on kasvot ja oma tarinansa. Ja jokainen tarina koskettaa kokonaista perhettä ja useita sukupolvia. Kurkkuani kuristaa. ”Kuolivatko he sodassa?” ”Eivät suoranaisesti”, Duvent sanoo. ”Useimmat näännytettiin nälkään tai tapettiin kaasulla leireillä, ja osa joutui koekaniineiksi.” En halua tietää enempää. Kuvat muuttuvat sumuisiksi. Professori kääntää näkyviin ensimmäisen sivun ja osoittaa pikkuruista valokuvaa. Hänen sormensa tärisee. Mies ja pitkään takkiin pukeutunut nainen nojaavat kiiltävään autoon. He hymyilevät valokuvaajalle, nainen on raskaana. Emilie ja Hans Duvent 1936 . ”Minulla oli onnea onnettomuudessa”, professori sanoo. Hänen kasvonsa ovat valkoisemmat kuin paperi. Hän panee albumin kiinni. ”Mitä tapahtui?” ”Äitini oli juutalainen, ja seka-avioliitot olivat kiellettyjä. Kolme vuotta pikkuveljeni syntymän jälkeen

minut ja hänet salakuljetettiin pois. Näin vanhempani silloin viimeisen kerran.” ”Entä veljenne?” ”Meidät erotettiin toisistamme… Hän sairastui, mutta minun ei annettu lähteä hautajaisiin.” Professorin silmät ovat puoliksi kiinni, kun hän antaa albumin minulle. ”Vienkö tämän takaisin?” ”Kiitos.” Panen vessan oven lukkoon ja avaan hanat ääriasentoon niin, ettei Duvent kuule. Ymmärrän tietysti, että minä en ole tässä se jota käy sääliksi, Ben. Mutta kyynelkanavia ei aina pysty hallitsemaan.

KESKUSTELUYRITYS

KUN MENEN ALAKERTAAN, professori on nukah-

tanut. Siivoan keittiön ja pesen taikina-astian. Duvent mumisee, havahtuu tuolissaan ja menee sitten lepäämään. Yritän pysytellä mahdollisimman hiljaa. Kun keittiö on siisti, näen että Duvent on jättänyt ruokapöydälle karttakirjan. Kirjan päällä on käsin kirjoitettu lappu. Tehtävät – Piirtäkää Euroopan kartta ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen (käyttäkää voipaperia). – Kirjoittakaa aiheesta ”Mitä haluan mieluiten oppia”.

Avaan vihon ja ryhdyn kirjoittamaan aiheesta: Mitä haluan mieluiten oppia On asioita Monista asioista voi olla vaikea puhua Olen nähnyt lapsesta asti enneunia Pikkuveljeni Ben on sairas ja Yritän päästä puhumaan kielletystä. Vaarallisesta. Kuolemasta. Sielusta ja siitä näkymättömästä, joka tekee meistä ihmisiä. Valokuvakansion lasten kuvat häivähtävät silmissäni: mitä heille tapahtui, kun he kuolivat? Jääkö jotakin aina jäljelle? Haluan oppia siitä, mistä ei uskalleta tai haluta puhua. Haluan tietää, miten voin käyttää voimiani paremmin auttaakseni heikkoja. Kun pikkuveljeni Ben sairastui Olen täysin uppoutunut työhöni, kun äidin ääni keskeyttää minut: ”Mimi kulta, miten menee?”

Äiti on tullut huomaamattani sisään. Hän katsoo uteliaasti ympärilleen. ”Onko kello jo kolme?” Äiti nyökkää. ”Missä professori on?” hän kysyy. ”Lepäämässä.” ”Onko hänellä aina tapana jättää ovi auki?” Kerään nopeasti tavarani vastaamatta mitään. Autossa äiti panee aurinkolasit päähänsä ja käynnistää ilmastoinnin. ”Keskeytinkö jotain tärkeää?” Avaan ikkunan ja mutisen, että kaikki on ihan okei. ”Näytit kirjoittavan jotain”, äiti jatkaa. ”Ainetta.” ”Mistä aiheesta?” Äiti panee ikkunani kiinni. Käännymme moottoritielle. Vihreä neon-nallesi keinuu taustapeilin alapuolella, ja sanon: ”Muistatko rouva Vuorisen?” ”Benitanko? Hyvä että muistutit, täytyykin lähettää hänelle kortti.” ”Muistat sitten varmasti myös sen, että hän jäi postiauton alle ja joutui sairaalaan?” minä jatkan. ”Huh, muistan”, äiti sanoo nopeasti. ”Se oli kauhea juttu – ”

”…ja että minä kerroin jo ennen sitä, että näin unen onnettomuudesta? Enneunen.” ”Mitä ihmettä sinä höpötät!” äiti keskeyttää ja soittaa torvea autolle, joka yrittää ohi. ”Että minä näin – ” ”Kuulin kyllä mitä sanoit”, äiti kivahtaa. ”Ja kysynkin vain, mistä saat tuollaista päähäsi?” Äiti vilkaisee taustapeiliin ja jatkaa: ”Ei mielikuvituksessa mitään vikaa ole, mutta et ole enää lapsi, Mimi.” ”Mutta se on totta.” Poskiani polttelee. ”Lopeta jo”, äiti sanoo. Istumme hiljaa. Tiedän, että äiti ei halua puhua uskosta, ei Jumalasta eikä sieluista. Ei mistään sellaisesta, mitä ei voi todistaa. Hän uskoo lääkäreihin ja lääkkeisiin. Äiti mutisee, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni: ”Kaikki voidaan selittää tavalla tai toisella.” ”Mutta entä jos oletkin väärässä?” minä sanon. ”Jos on muitakin totuuksia tieteellisten lisäksi? Kuten esimerkiksi se, että minä näen enneunia ja minulla on voimia, jotka todella voivat auttaa Beniä?” ”Siinä tapauksessa olet Jumala”, äiti sanoo kuivasti ja kääntää auton Michelin ruokapaikan eteen. Äiti nousee autosta ja odottaa minua.

”Mutta sinähän et usko Jumalaan, et usko mihinkään”, sanon ja paiskaan autonoven kiinni. Vähän liian kovaa. ”Muriel...” äiti sanoo ja kääntyy poispäin. ”Minä yritän vain pysyä hengissä.” ”Samat sanat.” Lähden liikkeelle mutta vastakkaiseen suuntaan. Torille päin. ”Mimi, varttitunnin päästä lähdetään”, äiti huutaa perääni. Ehkä me kaikki olemme Jumalia, ajattelen ja nostan kättäni.

NEITSYT MARIAN SUUDELMA

HUOMAAN LUCIN MENNESSÄNI torin poikki. Hän

seisoo puoliksi piilossa kujalla, jolle käännyimme edellisellä kävelyllä. Varmistan, ettei äiti ole seurannut minua. Sydän hakkaa rinnassani. Painan otsani Lucin olkapäätä vasten. Siitä ei tule oikeaa halausta. ”On vain varttitunti aikaa”, kuiskaan. Luc ottaa minua kädestä ja vetää porttikäytävään. Katon muodostama holvi on kuin jossakin kappelissa. Takapihalla, holvin toisella puolella, on alttari ja Neitsyt Marian patsas. Joku on laittanut kukan hänen jalkojensa juureen. Luc seisoo vieressäni alttarin edessä. Mutta hän ei katso Mariaa vaan minua. Käännän kasvoni häneen päin. Hänen silmänsä tuikkivat ja houkuttelevat

lähemmäksi. Lucin sormenpää kutittaa huuliani. Kutittava tunne leviää ja valuu varpaisiin kuin juoksuhiekka. Kun avaan silmät, Neitsyt Maria näyttää hymyilevän. ”Mikä on?” Luc kysyy. ”Näin sinut ja äitisi auton luona.” ”Olen äidin mielestä outo…” Luc suutelee minua otsalle. ”Oletko koskaan kokenut sellaista, että sulaudut kokonaan johonkuhun toiseen?” ”Kaksi sekuntia sitten”, Luc vastaa ja sivelee nenääni sormellaan. ”Ei vaan ihan oikeasti”, minä sanon. ”Se on juttu, jota en käsitä, tai yksi monista. Ja sinä olet ainoa – ” ”…jota ajattelet yötä päivää”, Luc täydentää. Nauran. Lucin silmät tummuvat. ”Ainoa jonka kanssa uskallan tai voin puhua kunnolla.” Painan nopean suukon Lucin poskelle. ”Julia, luotatko minuun?” ”Luotan”, vastaan ja katson Lucia silmiin. Julia ja Luc. En saa räpytellä, en saa rypistää otsaa. Sen sijaan silitän Lucin käsivartta ja sanon: ”Täytyy lähteä.” ”Nähdäänkö huomenna?” Luc kysyy. Nyökkään. Suutelemme Neitsyt Marian edessä. Lucin samettihuulet saavat minut leijailemaan torin poikki.

Olen autossa jo ennen kuin äiti tulee ulos kaupasta. Illalla panen silmät kiinni ja muistelen suudelmiamme. Kerran toisensa jälkeen. Kroppaa polttelee ja kutittaa. Olen saanut poikaystävän, vaikka en tajuakaan, miten tai milloin. Poikaystävän joka on erilainen, jännittävä ja vanhempi. Mutta kuinka paljon vanhempi? En tiedä juuri mitään Lucista ja hänen elämästään. Meitä yhdistää vahvempi side. Aito kuin hopea ja varma kuin vuori, josta se on peräisin.

YSTÄVÄ NIMELTÄ JULIA

ON PERJANTAI. Duventin luona vietetyn ajan jälkeen

aurinko paistaa kirkkaalla taivaalla. Valo on sokaiseva ja uskon, että Luc pysyttelee sisällä. On kuuma. Poikkean nopeasti joelle ja asetun vanhan tammen varjoon. Lähetän Lucille ajatusviestin. Missä olet? Puhallan kysymykseni hopeaketjuun, suljen silmät ja odotan vastausta. Minulla on nyt kaksi elämää elettävänä. Omani ja Julian. Ainoastaan Luc tuntee Julian. Mutta koru ja suudelmat saavat aikaan sen, että Juliasta tulee elävä ja hän vaatii tilaa. Ja Julia haluaa tavata Lucin. Mieluiten heti. Minulla on ikävä sinua, kuiskaan ketjuun ja suutelen Julian hopeasydäntä.

Isä on kotona, kun menen vaihtamaan vaatteet. Radio huutaa keittiössä. En tiedä, minkä tekosyyn keksisin päästäkseni häipymään. Isä pyytää minua imuroimaan, ja siivoan hallin ja olohuoneen. Aion juuri ehdottaa, että kävisin kaupassa, kun sinä ja äiti tulette autolla pihaan. Olette jo käyneet kaupassa, ja auto on täynnä herkkuja. Yhtäkkiä onkin juhlat. Olemme taas onnellinen perhe. Isä sekoittaa juomat ja panee soittimeen cd:n, jolla on ranskalaisia lauluja. Katamme pöydän ulos. Ruoan jälkeen pelataan boule’ta. Kun isä lähtee sisään nukuttamaan sinua, äiti ehdottaa autoajelua. ”Vain me kaksi.” Äiti hymyilee salaperäisesti. Istuudun etuistuimella ja mietin, saiko eilinen keskustelumme hänet toisiin ajatuksiin. Ehkä hän haluaa selittää ja pyytää anteeksi. ”Isä ja minä olemme hiukan huolissamme”, äiti sanoo päästyämme tielle. ”Kuinka sinä oikein voit?” ”Ihan hyvin.” ”Miten opiskelu sujuu?” Kuulen, että kyse on jostain muusta. ”Ihan okei”, minä vastaan. ”Olemme tulleet siihen tulokseen, että sinun on sittenkin parempi vaihtaa Avignonin kouluun. Tapaat muita ikäisiäsi.” Minun tekee mieli huutaa. Mutta pidän ääneni vä-

rittömänä ja kuulostan melkein välinpitämättömältä sanoessani: ”Kiitti, mutta ei se ole tarpeen.” ”Isä on jo puhunut rehtorin kanssa, ja hän – ” Lasken käteni äidin olkapäälle ja sanon: ”Se olisi tosi iso vahinko nyt, kun olen viimeinkin löytänyt kylästä kaverin. Ajattelimme sitä paitsi ruveta lukemaan yhdessä.” ”Ai jaa”, äiti sanoo säyseästi. ”Mikä sen kaverin nimi on?” ”Julia.” Kuulostan niin vakuuttavalta, että alan melkein itsekin uskoa puheisiini. ”Mikset ole kertonut tästä Juliasta aiemmin?” ”Tutustuimme vasta äskettäin. Voi olla, että hänkin alkaa ottaa tunteja professorilta.” Äiti kääntyy pienemmälle tielle ja huokaa: ”No se tietysti muuttaa asian.” ”Puhuthan isän kanssa?” ”Totta kai.” Ohitamme liikennemerkin, jossa on aaltoviivoja. Äiti nyökkää takapenkille päin. Hän on ottanut pyyhkeet ja uimapuvut mukaan. ”Joen rannassa on hienoja kallioita”, hän sanoo. Juliaa koskeva valhe haihtuu, kun avaamme autonovet.

100

Juoksemme kumarassa pyöreiden kivien yli ja kilpailemme siitä, kumpi saa nopeammin uimapuvun päälle. Pyyhkeet putoavat, mutta rannalla ei näy muita. Vesirajassa ymmärrän syyn. Vesi on kylmempää kuin Iirislaaksossa toukokuussa. Mutta kiljuminen ja pärskyttäminen auttaa. Uimme kilpaa. Vastavirtaan. Äiti voittaa. Kun hän on saanut tarpeekseen, jään vielä veteen ja sukellan kohti pohjaa. En löydä simpukoita, mutta kuitenkin hienon kiven. Valkoisen ja sileän kuin saippua. Kun tulemme kotiin, panen kiven sänkysi viereen. Aurinko laskee, taivas hehkuu kuin laava. Äiti haluaa viettää elokuvaillan. Ei onnistu tänään, kuiskaan ketjuun.

101

SISÄINEN SOTAVYÖHYKE

HERÄÄN MAANANTAIN vastaisena yönä hiestä mär-

känä. Peilitaulu on auki, vaikka olen aivan varma, että taitoin kummankin puoliskon tiukasti kiinni, ennen kuin menin nukkumaan. Arvelen, että Luc on minulle vihainen, huoneen ilma on sähköistä. Pääni on kuin lyijypallo, jaksan tuskin nostaa sen tyynyltä. Anteeksi, kuiskaan ketjuun. Anteeksi-anteeksi-anteeksi. En päässyt tulemaan. Lupaan että tulen huomenna. Rannetta särkee. Puhaltelen ja nuolen ketjua kuin kissa. Kumma kyllä se auttaa. Paine päässä hellittää. Nousen ylös, panen peilinpuoliskot kiinni ja avaan ikkunan tuulettaakseni pahan pois. Yöilma on leppeää. Kaskaat sirisevät puissa. Heitän lentosuukon kylään päin ja toivotan Lucille hyvää yötä.

102

Kun menen aamulla alas, äiti on juuri saanut sinut puetuksi. Äidin otsa kiiltelee, hän vaikuttaa hermostuneelta. Mietin onko kaikki hyvin, ja hän sanoo: ”He haluavat, että joku uusi lääkäri näkee Benin. Nyt on kiire.” Isä on jo lähtenyt. En kysy enempää. Professori pyytää minua ottamaan kartat esiin ja vertailemaan Eurooppaa ennen sotaa ja sen jälkeen. Voipaperi on ruttaantunut laukun pohjalle. Duvent pakottaa minut piirtämään kartat uudestaan. Kirjoittamaan niihin kaupunkien, jokien ja vuorten nimet. Eurooppa ennen ja jälkeen. Työ kestää ikuisuuden, minua alkaa tympiä. Duvent on kameleontti, yhtenä päivänä kiva, seuraavana päivänä hirmuhallitsija. Viittaan kintaalla valtioiden rajoille ja kartoille, piirrän kuvan omista aivoistani ja kirjoitan sen alle Sisäinen sotavyöhyke. Sisälläni käydään koko ajan sotaa. Miinat räjähtävät, ja armeija repii perhosilta siivet. Duvent kurkistaa sisään ja kysyy, miten sujuu. ”Huonosti”, minä vastaan. Siitä ei ole apua, Duvent panee kirjaston oven kiinni. Väritän aivoihini keltaisia, punaisia ja vihreitä kenttiä. Ja perimmäiseen kohtaan, viimeiselle koskemattomalle

103

alueelle, piirrän lihaisan sydämen. En saa menettää toivoani. Ja minun täytyy tavata Luc. Pakkaan tavarani ja menen professorin luo keittiöön. ”Joudun tänään valitettavasti lähtemään aikaisemmin.” Duvent katsoo kelloaan. ”Minun täytyy hoitaa pikkuveljeäni”, valehtelen. Duvent nyökkää. Olen jo menossa, kun hän pysäyttää minut ja sanoo: ”Tätä tietä.” Menen hänen perässään pihalle. Puutalon seinää vasten nojaa polkupyörä. ”Ajattelin, että voisitte tarvita sitä”, Duvent mutisee. Pyörä ei ole kummoinen; halkeillut satula, ruostunut ohjaustanko, kolme vaihdetta ja jalkajarru. Ei mikään varashoukutin, mutta täydellinen minulle. Halaan professoria. Hän jäykistyy. Kihara parta kutittaa otsaani. Laskemme satulaa, ennen kuin kokeilen pyörää. Isä ei kutsu minua turhaan Mini-Mimiksi. Olen 165 senttiä pitkä, jos seison varpaillani. Mutta koipeni ovat nopeat kuin pantterilla, ja professorin pyörällä pyyhällän kylään seitsemässä minuutissa. Kotiin viidessä. Äiti ja isä vaativat taatusti, että käytän kypärää. Se ratkaisee asian – pyörä saa jäädä minun salaisuudekseni. Meidän salaisuudeksemme, Julia kuiskaa.

104

Piilotan pyörän ojaan bussipysäkin taakse ja kävelen kirsikkalehdon poikki. Ilma väreilee helteessä. Äiti ei ole vielä tullut, hän jättää auton lounasaikaan portin eteen. Kotona on haudanhiljaista. Teen pari voileipää ja ajattelen Lucia. Koko ajan. On paljon asioita, joista meidän täytyy puhua. Kirottu aurinko! Hypistelen hopeaketjua ja mutisen: Tule sillalle, tule sillalle, tule sillalle. Poljen kylään varttia vaille kaksi. Menen kuivuneen uoman luo ja odotan. Ja odotan. Mutta sisimmässäni tiedän sen. Luc ei tule.

105

PYHÄ HUONE

TEEN JOTAIN MITÄ MINUN ei pitäisi koskaan tehdä.

Talutan pyörän Lucin puolelle ja kuljen risukkoista polkua talolle. Odotan vähän aikaa rikkinäisen keinun luona, heiluttelen velttoa rautaketjua. Jos Luc on jossakin lähellä, hänen pitäisi kuulla ääni. Tuupin ketjua yhä kovempaa. Se kolahtaa tolppaa vasten. Kun mitään ei tapahdu, jätän pyörän ja kävelen lähemmäksi taloa. Katson mustaa kangasta oven lähellä olevan ikkunan sisäpuolella. Se ei liikahdakaan. Talon julkisivu on palanut mustaksi. Kaksi pitkää lankkua tekee ulkoportaiden virkaa. Kädensijaa ja ovikelloa ei ole, mutta oveen on isketty naula, ja vedän siitä.

106

Ovi on yllättävän painava. Sisäänkäynnin eteen on ripustettu viltti. Menen pimeään huoneeseen ja kompastun johonkin. Se on taskulamppu. Valaisen seinää oven vieressä. Pelkkää mustaa. Keskellä seinää on nojallaan iso peili, eikä huoneessa ole muita kalusteita. Lattia on peitetty ilmaislehdillä. Haisee homeelta ja pissalta. Olen jo lähdössä pois, kun taskulampun valo osuu peiliin. Se kimmeltää pimeässä. Menen lähemmäksi, mutta vältän katsomasta peiliin. Näen paksun kehyksen alla isoja kekoja jähmettynyttä steariinia ja tummanpunaisia tahroja. Veritahroja ja verijälkiä. Osoitan taskulampulla lattiaa ja seuraan verisiä jalanjälkiä lehtien yli kohti peiliä. Joku on muotoillut lasiin kömpelön sydämen, jonka keskellä on J-kirjain. Kaikki on tuherrettu verellä. Tiedän, että minun pitäisi lähteä. Mutta valaisen tietä eteenpäin ja huomaan peilin vieressä rivin kokoon taitettuja nyyttejä. Ne ovat kuin pieniä paketteja. Vaikka sydämeni takoo paniikissa, minun on pakko saada tietää. Avaan yhden paketin käsi täristen. Siinä on hiiri. Sen maha on avattu, harmahtavansiniset sisuskalut liimautuvat paperiin. Käännän valon kohti raadon mahaa ja tunnen, kuinka omaa vatsaani vääntää. Voihkaisen, pudotan nyytin ja näen pelästyneet kasvoni peilin verisydämessä.

107

Tajuan vasta ulkona, että taskulamppu on yhä kädessäni. Jalkani tutisevat. Aurinko porottaa, mutta minulla on hyytävän kylmä. Painelen lankkujen yli, korkean heinikon poikki. Ennen kuin ehdin pyörän luo, Luc tulee paljain jaloin puuviidakosta. Hän katsoo minuun, ja leuat liikkuvat niin kuin hän kiristelisi hampaitaan. En jaksa enää pelätä. Ojennan taskulamppua ja sanon: ”Onko tämä sinun?” Kummallinen kysymys. Mutta Lucin kanssa useimmista asioista tulee kummallisia. Huomaan, että hän on vihainen, mutta ulkona auringossa minua ei enää pelota. ”Kuinka vanha oikein olet?” kysyn sitten. Lucin ikä on minulle aivan samantekevä, haluan vain saada hänet avaamaan suunsa. Ottamaan taskulampun. Sanomaan jotakin. Mitä tahansa. ”Tuli vain mieleen, että miksi et ole koulussa tai töissä niin kuin normaalit ihmiset?” Kadun heti sanaa normaali. Itse asiassa inhoan sitä sanaa. Luc seisoo yhä vaiti. Vain leuat jauhavat. ”Vaikka ei sen puoleen, en minäkään ole normaali”, sanon ja yritän keventää tunnelmaa. Sanani jäävät roikkumaan ilmaan. Minun täytyy siirtää jalkaa toisen eteen. Luc laahustaa perässäni, kun menen pyörän luo.

108

”Sinulla ei ollut oikeutta mennä sisään.” ”Kuinka niin?” kysyn voittaakseni aikaa. ”Tiedät kyllä mitä tarkoitan.” Luc tarttuu minua tiukasti käsivarresta. Se sattuu, ja mahaani kouristaa. ”Luuletko, että tämä on leikkiä?” Luc kysyy käheällä äänellä. Pudistan päätäni, en halua paljastaa, kuinka tyhmäksi tunnen itseni. Kuinka pahasti minuun sattuu. Ei niinkään käteen vaan sisäisesti. ”Minulle tulee helposti mustelmia”, sanon viimein. Luc hellittää otteensa käsivarrestani. ”No anteeksi”, minä sanon. ”En tiennyt, että talosi on pyhä!” Luc perääntyy ja kääntää päätään. Aivan kuin olisin lyönyt häntä. ”Miksi et tullut?” hän kysyy katsomatta minuun. ”Koska… en voi lähteä noin vain”, vastaan ja hieron käsivarttani. Luc lähtee odottamatta minua. Kuulen hänen jalkojensa liikkeet heinikossa. ”Kerro ikäsi”, pyydän uudelleen. ”Seitsemäntoista”, Luc vastaa. ”Tai kahdeksantoista.” ”Minäkin olen seitsemäntoista”, valehtelen.

109

Todellisuudessa olen viisitoista, mutta ehkä Julia minussa on vanhempi. Ainakin yrittää olla. Kuljemme vähän aikaa hiljaa. Minä talutan pyörää ja Luc laahustaa perässä. ”Minne nyt mennään?” Luc kysyy. ”Teillekö?” Ajattelen avattua hiirtä ja verijälkiä. Minulla ei ole pienintäkään halua viedä Lucia meille. Ei edes pihalle. Lukitsen aina ulko-oven ja portin kun lähden ulos. Tiellä voi liikkua kaikenlaista epämääräistä porukkaa, isä sanoi, kun muutimme Villa Camilleen. Jos isä tai äiti löytää Lucin ja minut meiltä, saan kotiarestia loppukesäksi. Vilkuilen Lucia kulkiessamme, ja välissämme on pyörän lisäksi sata kysymysmerkkiä. Hän näyttää kummitukselta kirkkaassa auringonvalossa. Silmänvalkuaiset verestävät, otsa kiiltää. ”Voitko huonosti?” kysyn. Vastaukseksi Luc nakkelee niskojaan. Sylki lentää. ”Et tunnu käsittävän paskan vertaa”, hän tuhahtaa. Sitten hän tulee niin lähelle, että tunnen hänen hengityksensä nenässäni. Luc haisee pahalta. ”Kolme päivää! Vaikka lupasit. Jäit sen sijaan nyhjöttämään paskaperheesi kanssa, ja nyt kun sinulle sattuu sopimaan, työnnyt noin vain minun alueelleni.” Menetän tasapainoni ja horjahdan. Pyörä kaatuu. Maa keinuu. Katson alas punossandaaleihini ja haluan

110

vain juosta. Pois tai takaisin elämään, jossa ei ole Juliaa eikä Lucia. Mutta en tee sitä. Olen oppinut, Ben. Itseään ei voi paeta. ”Anteeksi”, sanon selkeällä äänellä. ”En voinut tulla tapaamaan sinua. Isä ja äiti olivat koko ajan kotona.” Luc mutisee jotakin, mistä en saa selvää. ”Äidistäkin tulee tuollainen, jos hän on unohtanut syödä”, sanon ja kaivelen taskuani. Mutta Luc ei ota rahoja. Heitän kolikot kädestäni ja näen niiden katoavan heinikkoon. Lounasrahat, jotka olen saanut syödäkseni Michelin ravintolassa. Mutta olen kaikkea muuta kuin nälkäinen. ”Entä huomenna?” Luc kysyy. Nostan pyörän maasta ja kohautan olkapäitäni. ”Voi olla parasta pitää vähän taukoa.” ”Ei”, Luc sanoo. ”Odotan sinua. Kunnes tulet.” Pyörä kolisee mukulakiveyksellä, liirailee hiekassa. Perillä ison tammen luona annan itkun tulla. Painaudun runkoa vasten, puristan kädet nyrkkiin, niiskutan ja kiroilen. Haluan kotiin. Pois täältä. Kauas sairaaloista ja sairauksista, joita kukaan ei osaa parantaa. Kun olen saanut pahimman ulos, laskeudun alas ruohikkoon. Joki kohisee ja kuvittelen, kuinka vesi virtaa lävitseni. Se ei ole Lucin vika. Se ei ole minun vikani.

111

Eikä ole sinun vikasi, että olet sairas, Ben. Se on elämän vika, eikä elämää pidä vihata. Sillä elämä saattaa olla ainoa joka meillä on. Nukahdan ruohikkoon ja herään siihen, että minua paleltaa. Muutaman minuutin kuluttua olen ajanut ojapiilolle. Menen moottoritien yli, ja kun näen äidin auton ylhäällä mäellä, juoksen minkä jaloistani pääsen.

112

ODOTTAESSA

”ONKO TÄNÄÄN TAPAHTUNUT jotain erityistä?”

kysyn äidiltä. Hän näyttää mietteliäältä. ”Kuinka niin? Koko ajan tapahtuu jotain, ja lääkäri toisensa jälkeen tutkii Beniä. Luultavasti he haluavat olla aivan varmoja, ennen kuin tekevät päätöksensä.” ”Minkä päätöksen?” Äiti pudistaa päätään. Sitten hän hengittää syvään ja sanoo: ”Mimi, sinä pohdit aivan liikaa.” Äiti ei halua vastata kysymykseeni. Voisin olla yhtä itsepintainen kuin Pikku prinssi ja toistaa kysymystä niin kauan, että saan vastauksen. Sen sijaan siirryn vastahyök-

113

käykseen: ”Ai liikaa! Kuka määrittelee, kuinka paljon on sopivaa pohtia? Vaikuttaa siltä, että olen tässä perheessä ainoa, joka ylipäätään ajattelee.” Äiti hymyilee hiukan, ja se suututtaa minua entistä enemmän. ”Kerro mieluummin siitä uudesta kaveristasi.” Minua kylmää. Miten äiti voi tietää Lucista? Onko Michel juorunnut? ”Sillä sen takiahan tulet taas näin myöhään, vai mitä?” äiti kysyy. ”Siksi että olet ollut tapaamassa Juliaa?” ”Juliaa”, sanon helpottuneena. ”Tietysti!” ”Puhuin isän kanssa, ja hänkin ilahtui. Kerro nyt, kuinka te tutustuitte? Kuinka vanha sanoitkaan Julian olevan?” Kysymyksiä satelee. ”En tiedä… Siis hänen ikäänsä”, minä sanon ja pitkitän vastausta. ”Hän vain ilmestyi yhtenä päivänä… Michelin luo. Söimme lounasta ja hän sanoi tarvitsevansa yksityisopettajan. Näytin hänelle sitten, mitä olen itse tehnyt, karttoja ja sen sellaista.” ”Käykö Juliakin nyt Duventin luona?” ”Hän saattaa aloittaa”, sanon ja lähden keittiöstä. ”Etkö voisi pyytää häntä joku päivä tänne?” äiti huutaa perääni.

114

Tiistaina pyydän Duventilta muutaman vapaapäivän. Sinä tulet kotiin keräämään voimia, ja äiti tarvitsee apua. Duvent naulitsee katseensa minuun ja kysyy: ”Onko mademoiselle miettinyt kysymystäni?” ”Mitä niistä?” ”Ainetta. Mitä haluatte mieluiten oppia.” Tällä kertaa en epäröi. Luen keskeneräisen aineeni ja lisään: ”Minun täytyy saada kuulla kielletystä. Salaisuuksista.” ”Salaisuuksistako?” professori toistaa. ”Sielusta, elämästä ja kuolemasta, ja siitä miten kaikki liittyy yhteen. Rinnakkaismaailmoista ja ajan ulottuvuuksista.” ”Vai niin”, Duvent sanoo. ”Saatte tehtäväksi kirjoittaa ensimmäisen luvun.” ”Niinkö?” ”Muotoilkaa kolme kysymystä, joihin haluatte vastauksen.” ”Mistä tahansako?” ”Salaisuuksien kirja, ensimmäinen luku. Käydään läpi perjantaina”, professori sanoo. En malta olla sanomatta ennen kuin lähden: ”Äidin ja isän ei ehkä tarvitse tietää. He ovat sitä mieltä, että pohdin liikaa.”

115

”Niinkö?” professori sanoo ja iskee silmää. En välitä läksyistä niin kauan kuin sinä, Ben, olet kotona. Rakennamme majan makuuhuoneeseen ja toisen pihalle. Piirrämme, katsomme Bamsea, luemme kaikki Mikko Mallikas -kirjasi. Laulan, kunnes ääneni käheytyy. Äiti puuhailee omiaan, mutta muistuttaa vähintään kerran tunnissa, että meidän on leikittävä rauhallisesti. Et saa juosta eikä hyppiä, et saa hikoilla. Poskesi ovat paisuneet lääkkeestä, jota sinulle annetaan. Odottaessa. ”Mitä odottaessa?” kysyn, kun olet nukahtanut. Äiti ei vastaa, mutisee vain jotain tärkeistä papereistaan. Yritän antaa sinulle voimaa. Olemme lähempänä toisiamme kuin pitkään aikaan, pidän sinua sylissä, ruokin, annan sinun pitää minua kädestä nukkuessasi. Mutta se mitä toivon ei kuitenkaan tapahdu. Jokin on tiellä, eikä voimani pääse perille. Johtuuko se lääkkeestä? Vai toivonko liikoja? Torkahdan ja yritän saada taas sen tunteen, yhdistymisen tunteen. Muistan sen, mutta en tavoita sitä. Kun herään, iho ketjun alla on taas turvoksissa. Välttelen siltaa. En mene käymään kylällä, vaikka voisin lähteä sinne helposti jonkin tekosyyn varjolla. Mutta

116

ajattelen totta kai Lucia. Ja olen varma, että hän ajattelee minua. Perjantaiaamuna kuulen isän huutavan alhaalla pihalla ”hei sitten”. Ikkuna on auki, ja kuuntelen auton ääntä, kun hän peruuttaa tallista. Isä vie sinut tänään. Äiti lähtee mukaan Avignoniin, tulette kotiin vasta myöhään, hän huutaa. Minulla on kokonainen päivä omaa aikaa. Kuuluu klonk-klonk-klonk, kun portti avautuu. Isä ajaa pihasta ja odottaa, että portti sulkeutuu ja menee lukkoon hänen takanaan. Surinaa ja kilahdus. Hiljaisuus. Sekunnit hidastuvat. Makaan liikkumatta sängylläni. Aika ojentautuu ja asettuu kehooni. Rouskuvan aamiaisen jälkeen käyn käsiksi Salaisuuksien kirjaan. Kirjoitan ensimmäiselle sivulle sitaatin Einsteinilta: ”Järki on palvelija, intuitio on lahja. Kulttuurimme on tehnyt palvelijasta herran ja unohtanut lahjan.” Ensimmäinen luku. – Mitä on intuitio? – Mitä on järki? – Mikä on lahja? Huomaan kirjoittaneeni jo kolme kysymystä, mutta jatkan silti. – Mikä sielu on?

117

– Jos sielu on olemassa, missä ja milloin se saa alkunsa? – Onko sielu ikuinen? Oppituntini alkaa puoli yhdeltätoista, mutta olen paikalla jo ennen kymmentä. Professori kitkee rikkaruohoja pihalla. Otan vihkoni esiin. ”Tiedätte, missä puutarhakäsineet ovat”, Duvent tervehtii töykeästi. Kitkemme vähän aikaa, mutta sitten en jaksa enää odottaa. ”Luin netistä, että on sukellettava syvälle sieluun tyydyttääkseen nälkänsä. Mutta mistä tietää, sukeltaako oikeaan paikkaan?” ”Mikä on mademoisellelle oikea?” Duvent kysyy. ”Se mikä tuntuu oikealta.” ”Tunteisiin ei pidä luottaa”, Duvent vastaa. ”Ne voivat viedä hakoteille.” Ajattelen Lucia. Hän saa minut pyörälle päästäni. Hän saa minut pelkäämään, mutta herättää samalla uteliaisuutta. Lucin ajatteleminen täyttää minut ikävällä ja halulla, jota en voi hallita enkä ymmärtää. Minun on pakko tavata hänet taas. ”Aloitetaan logiikasta”, Duvent sanoo ja vetää hansikkaat kädestään. ”Ei kai vain matikkaa!” minä valitan.

118

Tällä kertaa professori antaa minun laskea omalla tavallani. Kahden tehtäväsivun jälkeen pää tuntuu kirkkaammalta. ”Mutta en ole vieläkään saanut vastausta yhteenkään kysymykseen”, muistutan Duventille. ”Lounasta”, hän vastaa. ”Ja hyppysellinen kärsivällisyyttä.” Haudutan teen sillä aikaa, kun professori lämmittää kinkku-juustopiirasta. Quiche sulaa suussa. Ruoan jälkeen loikoilemme aurinkotuoleissa. ”Nytkö?” Duvent nyökkää. Otan vihkoni esiin. ”Määritelkää seuraavat sanat: sielu, intuitio ja järki.” ”Ne kuuluvat yhteen”, Duvent sanoo. ”Mutta aloitetaan sielusta.” Lupaan kuunnella keskeyttämättä. ”Sanojen ongelma on niiden rajoittuneisuudessa. Sana sielu on monessa mielessä epämääräinen, ja sitä viljellään hyvin erilaisissa yhteyksissä.” ”Mutta uskotteko, että se on olemassa?” minun on pakko kysyä. ”Sielu erottaa elävän ja kuolleen. Energia joka pitää sielun elossa on peräisin samasta lähteestä, joka sai maailmankaikkeuden aikoinaan räjähtämään, joka saa maa-

119

pallon pyörimään ja ihmisen esittämään kysymyksiä. Sielu on jatkuvaa liikettä eteenpäin.” ”Mutta onko meillä sielu jo silloin, kun tulemme maailmaan? Ja milloin se siinä tapauksessa syntyy? Ja voiko sielu kasvaa ja muuttua, vai miten – ” ”Tässä tulee nyt liikaa yhdellä kertaa”, Duvent keskeyttää. ”Teidän on tiedettävä, että jokainen vastaus synnyttää uusia kysymyksiä. Mutta mitä tulee siihen, jota te kutsutte sieluksi, käsittääkseni on kysymys energiasta, joka kiinnittyy kaikkeen elävään. Ja kun aine kuolee, energiakin vapautuu.” ”Tarkoitatteko, että sieluni oli olemassa jo ennen syntymääni ja jättää minut sitten kun kuolen?” ”Sinne päin, mutta unohtakaa minuus. Sielulla ei ole egoa. Kaikki elävä muuttuu jatkuvasti. Kehossamme kuolee soluja koko ajan, jotta uusia voisi syntyä. Emme saa pitää kiinni menneestä. Ja me kaikki olemme osa kaikkeutta, ja sekin on jatkuvassa liikkeessä.” ”Sehän kuulostaa aivan tarkoituksettomalta! Kuin kaikki tapahtuisi vain sattumalta – ” ”Päinvastoin”, Duvent sanoo. ”Mikään ei tapahdu ilman syytä. Mutta se ei tarkoita, että ymmärrämme tai voimme käsittää sen, mitä te sanotte tarkoitukseksi.” Päässäni pyörii. Ben, oliko tarkoitus, että juuri sinun piti sairastua? Tai että tulimme Ranskaan ja tapasin

120

Lucin? Odotan sinua kunnes tulet… Duventin selitykset alkavat yhtäkkiä väsyttää minua. Julia-minäni alkaa heräillä. Ja Julia viis veisaa vaikeaselkoisista tarkoituksista, hän haluaa ulos. Hän haluaa vaipua Lucin lämpöön, hukkua hänen suudelmiinsa. Rintoja kiristää liivien sisällä. Ja kun pyyhkäisen kielellä huuliani, ne ikävöivät Lucin suuta. ”Ehkä salaisuudet riittävät tältä päivältä”, minä sanon. Professori katsoo siristellen aurinkoon. ”Menikö liian vaikeaksi?” ”Ei missään nimessä”, valehtelen. ”Jatkan mielelläni huomenna… Mutta lupasin hoitaa Beniä iltapäivällä.” Puristan hopeaketjua oikean käden etusormella ja peukalolla ja lähetän Lucille kysymyksen. Oletko jo siellä? Hopeasydän on lämmin. Vai saako Julia vereni kiehumaan? ”Syventäviä puuopintoja maanantaina, huomenna on lauantai”, professori muistuttaa. Minulle tulee todella kiire.

121

LUCIN SALAISUUS

HIUKSET LIEHUVAT TUULESSA. Luc seisoo sillalla ja

nostaa kättään, kun ajan pyörällä torin poikki. Hänellä on päässään musta lierihattu. ”Auringonsuojaksi”, hän sanoo, kun kohotan kulmakarvojani. ”Oletko odottanut kauan?” Luc nyökkää. Hän katsoo ohjaustankoa puristavaa kättäni ja näkee, että hopeaketju on tallella. ”Pelkäsin jo että…” Luc jättää asiansa kesken. ”Tarvitsin vain aikaa”, minä vastaan. ”Mutta en petä lupauksiani.” Talutan pyörää, ja Luc laskee kätensä omani viereen ohjaustangolle. Hän sanoo melkein kuiskaten:

122

”En oikein osaa olla.” En ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, ja odotan jatkoa. Mutta Luc vaikenee. Panen pyörän porttikäytävään, ja Luc yrittää uudestaan. ”Luulin, ettet halua nähdä minua enää koskaan.” ”Anteeksi”, minä sanon. Kävelemme eteenpäin. Ajattelen, että Luc aikoo vaieta taas. Mutta olen väärässä, kuten aina Lucin kanssa. Sanat tulevat puuskittain. ”Silloin… kun minä… Siis siitä on pitkä aika, en muista kovin paljon, vain palasia… esimerkiksi sen että oli valoisaa. Tosi valoisaa vaikka oli keskiyö… Makaan majassa odottamassa… Odotan mutta kukaan ei tule. Vaikka Emmanuel on luvannut tulla hakemaan minua, hän ei tule… Ja sitten se valo. En tajua, mitä on tekeillä ennen kuin… Meillä oli tapana nukkua majassa, kun heillä oli vieraita. Talon täydeltä… Ja äiti huusi: Kakarat, ulos!… Veljeni Emmanuel rakensi majan jo paljon aikaisemmin. Meillä oli silloin paikka missä olla… Vaikka äiti ei ollut pahin, hän löi vain jos olimme tiellä. Helvetin kakara… tosin joskus hän sanoi minua pikku hiiruliksi, vaikka en ole nuorin… Tai en ollut… sillä majassa olimme vain Emmanuel ja minä… muut olivat sisällä… Ja jälkeenpäin oli vain mustaa… piha, puut, talo, kaikki mustaa… Tajuat varmaan.”

123

”En ole varma”, sanon. Luc pysähtyy, hän hengittää raskaasti. Haluan kääntyä mutta jatkan: ”Taloko? Syttyikö kotinne palamaan?” Luc nyökkää. Hän kävelee eteenpäin. Minun on pakko mennä perässä. ”Näin, kun ruumiita kannettiin ulos… tunnistin isän varpaista. Ruumiit oli peitetty vilteillä… neljä pientä ja kolme isoa… Jäljellä ei ole muita kuin minä.” ”Entä veljesi?” Luc pysähtyy, kuiskaa viimeiset sanat: ”Me vihasimme heitä. Emmanuel sanoi, että jos vihaisimme tarpeeksi, voisimme saada sen palamaan. Saavat palaa helvetissä, niin hän sanoi.” Menemme Neitsyt Marian takapihalle. Haluan, että Luc lopettaa hirveät puheensa, mutta hän vain jatkaa: ”Hän sanoi odota tässä. Mutta hiivin perään ja näin tulipalon… Se ei ollut… en uskonut sitä mahdolliseksi – ” Luc vetää olkapäitä sisään, ja kohouma pullistuu puseron alla. En tiedä, mitä sanoisin tai tekisin, kaikki on vain kauheaa. Luc nojaa talon seinään ja liukuu alas. Lasken käteni varovaisesti hänen käsivarrelleen. Toimin vaistomaisesti, samalla tavalla kuin sinun kanssasi, Ben. Avaan sydämeni päästääkseni hänet sisään. Luc säpsähtää kuin sähköiskun saaneena ja sähähtää:

124

”Lopeta!” Vedän käteni pois, jokin on pielessä. Luc ei halua apuani. Hän mutisee: ”Hänen kätensä olivat lämpimät silloinkin, kun hän löi.” ”Äitisikö?” Istun huonossa asennossa ja siirryn. Luc tarttuu minuun salamannopeasti. ”Älä mene!” Pakottaudun istumaan paikallani ja kuvittelen, että Lucin käsivartta sivelee Julian käsi. ”Odotin… monta päivää. Ja yötä. Varjot kasvoivat minussa. Pimeys alkoi puhua. Eri äänet sanoivat, mitä minun pitäisi tehdä. Ne sanoivat: Pirunpenikka, me autamme sinua. Ne ohjasivat minut taloon tai siihen, mitä kodistamme oli jäljellä. Ne antoivat minun nukkua ullakolla, joka oli säästynyt tulelta… ja aina kun heräsin, oli yö. Ne opettivat minut tekemään tulen, niin kuin äiti oli tehnyt. Erotin heidät liekeissä, näin koko perheen. Me opetamme sinua, he sanoivat. Ja yöllä uhrasin Pimeyden Herralle. Hän opetti minut näkemään ihmisten sisään. Kuulen mitä he ajattelevat, tunnen heidän tunteensa.” Ihokarvani nousevat pystyyn. Mutta annan käden olla paikallaan. Lucin ääni on muuttunut kovemmaksi,

125

ja hänen lauseensa liittyvät toisiinsa. Vaihdan asentoa, vedän polvet koukkuun ja hellitän samalla otteeni Lucista. Hän ei tarvitse minua enää. Samaan aikaan minulle tulee tunne, että emme ole yksin. Samanlainen tunne kuin silloin, kun joku oli yöllä huoneessani. En halua Lucin katsovan minuun. En halua häntä ajatuksiini. ”Pystyn kyllä jos haluan”, Luc sanoo. ”Mutta minun ei tarvitse siirtyä sinun sisimpääsi tietääkseni, että sinä, Julia, et luota minuun.” Lucin tarinan aiheuttama järkytys muuttuu epävarmuudeksi, peloksi. Kuka Luc on? Mihin oikein olen ryhtynyt? Luc on oikeassa, Muriel ei luota Luciin. Mutta Julia, rohkeampi minäni, sanoo vakaalla äänellä: ”Lopeta tuo höpötys. Missä veljesi on nyt?” ”Hän lupasi hakea minut, kun virta nousee.” ”Kuinka kauan olet ajatellut odottaa?” Luc kohauttaa olkapäitään. Kohouma tekee selvästi kipeää, sillä hän irvistää ja haukkoo henkeä. ”Tuliko tuo olkapäähäsi… siinä tulipalossa?” Luc tuhahtaa. ”Isä käytti halkoa kun suuttui.” Luc painaa pattia kädellään. ”Se kasvaa koko ajan, kohta en voi enää seistä suorassa. Minussa on joku, joka syö minua sisältäpäin.”

126

Lucin pitäisi mennä lääkäriin. Hän voisi saada apua. Mutta sanon vain: ”Tuskinpa kukaan haluaa syödä sinua.” ”Minulla ei ole paljon aikaa jäljellä, enkä tiedä – ” Luc vaikenee kesken lauseen. Kujalla puhaltaa kylmä tuuli. ”Emme voi tavata… On taas viikonloppu”, sanon kuiskaten. Lucin silmät välähtävät. ”Siksikö että sinun täytyy hoitaa sairasta pikkuveljeäsi?” ”Mistä tiedät, että minulla on veli?” Katson Luciin, hän kääntyy poispäin. Tiedän, etten ole puhunut mitään sinusta, Ben. En ainakaan siitä että olet sairas. ”Voin uhrata illalla sydämen hänen puolestaan”, Luc sanoo. ”Kiitos, mutta… ei se taida olla tarpeen”, sanon ja ajattelen avattua hiirenmahaa. Luc nousee. Hän pyyhkii kasvonsa paitaan, nostaa käteni huulilleen ja suutelee hopeaketjua. Haluan lähteä. Mutta Luc pitää minua kädestä ja vetää lähemmäksi. Annan hänen samettihuuliensa levätä sekunnin omillani. Parransänki pistelee ihoani.

127

DELFIINIPÄIVÄ

HERÄTESSÄNI ON NIIN PIMEÄÄ, etten tiedä, ovatko

silmäni auki. Hamuilen kännykkää. Sitten huomaan, että keittiöstä kajastaa valoa. Ovi on raollaan, ullakkohuone on kuuma kuin mummin sauna. Kuulen, kuinka huudat alakerrassa. Huutokohtausten välissä erottuu äidin tuudittava laulu. Tänään on tarkoitus mennä koko perheen voimin Antibes’hen katsomaan delfiinejä. Antaisit äidin olla. Viet huutamisellasi niin paljon tilaa, ettei kukaan muu voi hengittää. Ja jos jatkat tuohon malliin, emme pääse lähtemään mihinkään. Ehdin ajatella sen kaiken. Sitten minua kuumottaa häpeästä. Kukaan ei huuda huvikseen. Ihminen huutaa vasta, kun mikään muu ei auta.

128

Otan mp3-soittimeni. Mutta kuulen äänen kuulokkeet päässäkin. Rannetta pistelee. Sytytän lampun. Iho on taas turvoksissa hopeaketjun kohdalta. Katson ohuita lenkkejä ja puhallan ketjuun. Kuiskaan niin hiljaa, ettei kukaan kuule: Tee niin, että pääsen Antibes’ hen. Näen Lucin tummat silmät edessäni, muistan suudelmamme. Hän uskalsi kertoa minulle kauheimman salaisuutensa. Piirrän kämmeneeni sydämen, me olemme kaksi puolikasta, joista tulee jotakin kokonaista. Eikä kukaan koko maailmassa tiedä. Et edes sinä, Ben. Se tuntuu tärkeältä ja suurelta. Mutta myös surulliselta, sillä haluan sinun voivan hyvin. Mutta olet kaukana poissa, kivun maailmassa, johon en enää pääse. Olen varma, että retkestä ei tule mitään. En sano aamulla mitään siitä, että mahaani nipistelee, ja se onkin hyvä. Isä on nimittäin päättänyt, että lähdemme kahdestaan. Ajomatka kestää monta tuntia, isä on hyvällä tuulella. Hän pyytää minua kertomaan delfiineistä. ”Ne ovat nisäkkäitä”, minä sanon. ”Vaikka senhän sinä tiedätkin.” ”Ne eivät siis ole kaloja?” Tiedän isän tietävän, mutta minusta on kiva, että hän antaa minun olla tietävä. Ja jos olen jostain perillä, niin

129

delfiineistä, vaikken olekaan nähnyt niitä koskaan elävänä. ”Aivot muistuttavat ihmisen aivoja, mutta ovat isommat ja todennäköisesti kehittyneemmät kuin meillä. Delfiineillä on röntgenkatse, ja ne voivat paikantaa kasvaimen.” ”Se taitaa olla pelkkä myytti”, isä väittää. Osaan odottaa sitä ja kerron esimerkin. ”Delfiinejä käytetään usein kuntoutuksessa. Luin eräästä, joka alkoi tuuppia kuonollaan yhtä poikaa. He olivat vanhoja tuttuja, mutta sillä kertaa delfiini tuuppi samaa kohtaa kerran toisensa jälkeen. Ja kun poika myöhemmin röntgenkuvattiin, juuri delfiinin osoittamasta paikasta löytyi kasvain.” ”Voi olla sattumaa”, isä sanoo. ”Yhden teorian mukaan apina ja delfiini polveutuvat samasta lajista. Mutta delfiini oli fiksumpi ja tajusi olla nousematta kuivalle maalle.” ”Miksi se oli fiksua?” ”Meressä oli paljon ruokaa eikä juuri lainkaan vihollisia. Sen takia delfiinillä on kehittyneemmät aivot kuin ihmisellä. Ne eivät esimerkiksi tarvitse unta, vaan lepuuttavat yhtä aivopuoliskoa kerrallaan, niin että toinen pysyy valveilla.” ”Se ei olisikaan hullumpaa”, isä sanoo ja haukottelee niin, että leuat narisevat.

130

On vahinko, että sinä ja äiti ette näe esitystä. Kolme delfiiniä tekee temppuja, mutta neljäs, Will nimeltään, on kuriton eikä suostu noudattamaan käskyjä. Se hyppää miten ja milloin haluaa ja varastaa pikkukaloja. Lopulta se työntää hoitajan altaaseen. Kaikki nauravat, myös hoitaja, vaikka huomaan että häntä kismittää. Esityksen jälkeen menen lasiseinän taakse. Delfiinit uivat kohti altaan reunaa. Ne kääntyvät täydellisessä kulmassa ja vaikuttavat yhtä uteliailta kuin me. Kun Will huomaa minut, se pysähtyy ja katsoo minua silmiin, suoraan sydämeeni. Kyynelet valuvat poskiani pitkin, en mahda sille mitään. Haluan olla delfiini enkä ihminen. Haluan että asumme isossa meressä. En ikinä päästäisi haita enkä miekkakalaa lähellekään sinua, Ben. Niin delfiinit tekevät – suojelevat heikoimpia. Ja jos joku on sairas, parvi asettuu piiriin sairaan ympärille ja kaikki hoitavat sitä vuorotellen, kunnes se on taas terve. Olen iloinen siitä, että isä on mennyt tupakalle ja voin itkeä vapaasti. Kun hän tulee takaisin, hän on käynyt ostamassa täytetyn patongin eikä huomaa mitään. Myöhemmin poikkeamme merenrantaan. Isä juo kahvin, minä käyn sillä aikaa uimassa ja leikin, että sinä olet mukana. Sinä muriset, pärskytät vettä ja sukellat simpukan merenpohjasta.

131

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun tulemme kotiin. Ripustan simpukan kattoon niin, että näet sen pyörivän. Kerron vintiödelfiinistä, mutta sinä olet jossakin kaukana. Aivan toisessa meressä.

132

ON MUTTA EI NÄY

MAANANTAIN PUUOPPI on tappavan tylsää. Profes-

sori käy läpi puiden osat ja lisääntymisen ja alkaa sitten puhua kasvihuoneilmiöstä. Tukahdutan haukotuksen kerran minuutissa. Lopulta Duventin kurkkua alkaa kuivata, täytämme vesipullomme ja menemme ulos. Duvent haluaa näyttää minulle erään tietyn oliivipuun. Hän osoittaa yhtä mäkeä kepillään ja jatkaa opetusta kävellessämme. ”Tavallisesti näemme puusta vain yläosan, ja suurin osa on maan alla. Juuret muodostavat yhtä monimutkaisen ja laajan verkoston kuin Pariisin metro.” Kiemurteleva polku johtaa vuorelle. Professori hikoilee ja kuivaa otsaansa kymmenen askelen välein.

133

Lopulta hän pysähtyy näyttämään. Oliivipuu kasvaa jyrkänteessä, juuret ovat hakeutuneet pienimpäänkin rakoon saadakseen otteen. ”Tämä puu on yli tuhat vuotta vanha”, Duvent sanoo ja pyytää vesipulloa. Istuudumme varjoon. Hypistelen kuivaa oliivia ja saan kuulla, että puut myös kommunikoivat keskenään. ”Tutkijat ruiskuttivat yhteen puuhun erästä kemiallista ainetta. Seuraavana päivänä koko metsä osasi suojautua samaa ainetta vastaan. Altistunut puu oli lähettänyt varoitussignaaleja monen hehtaarin alueelle.” ”Samalla tavalla kuin eläimet?” minä kysyn. Professori nyökkää. ”Eikä se koske vain puita. Useimmat kasvit lähettävät varoituksia tai tiedottavat toisilleen, missä on saatavilla parasta ravintoa.” ”Mistä ne varoittavat?” ”Kuvitelkaa kasvi, johon iskee jokin hyönteinen”, professori sanoo. ”Emme kuule sitä ihmiskorvin, mutta tosiasiassa kasvi huutaa apua. Huuto on muuttunut näppärästi hajusignaaleiksi. Linnut reagoivat hajuhuutoon ja tulevat paikalle syömään tunkeilijat.” Päivän päätteeksi saan kotitehtäväksi kirjoittaa toisen luvun Salaisuuksien kirjaan.

134

Ajattelen kaikkea mitä ympärillämme tapahtuu ilman että tiedämme siitä mitään. Puut puhuvat juurillaan, kasvit huutavat apua. Ehkä jonain päivänä voidaan tutkia, millä voimilla minä autan sinua, Ben. Meidänkin yhdyssäikeemme ovat näkymättömiä, mutta ne ovat olemassa ja tuntuvat silloinkin, kun olemme kaukana toisistamme. Jätän lounaan väliin ja ajan suorinta tietä kylään. Luc odottaa sillan toisella puolella. Etsimme varjoisan paikan kaukana jätteistä ja palaneesta talosta. Levitän pyyhkeeni maahan, ja sen jälkeen vain makaamme hiljaa ja pidämme toisiamme kädestä. Pilvet purjehtivat taivaalla, ja kerron delfiinien kohtaamisesta. Luc on mestari narahtelemaan, vaikka ei ole koskaan kuullut delfiinin ääntä. Narahtelemme, kunnes saan kärpäsen kurkkuun ja alan nauraa. Luc makaa kyljellään. Näen, että hänen olonsa on paukaman takia hiukan epämukava. Hän yrittää panna laukkuni tueksi. Suljen silmät, jotta hän ei huomaisi minun huomanneen. Lämmin ilma tuntuu ihanalta iholla. Kuiva heinä kutittaa jalkoja. ”Ukkosta ukkosen perään mutta ei pisaraakaan vettä”, Luc sanoo ja katsoo taivaalle. Kuvittelen, millaista on sitten kun joki nousee takaisin. Kuinka sade kostuttaa maankamaran ja pehmentää sen ennen rankkasadetta.

135

”Kumma juttu”, sanon. ”Miten joessa on niin paljon vettä toisella puolella kylää, siellä missä minä asun?” ”Vettä säästetään. Emmanuel kertoi, että on sulkuja joita avataan ja suljetaan. Muistan, kuinka joskus kauan sitten sulut eivät toimineet kunnolla.” Luc kuulostaa iloiselta. ”Mitä tapahtui?” ”Vesi kohosi taloon asti. Emmanuel nosti minut olkapäilleen ja juoksi.” Käännyn Luciin päin. Hänen kasvonsa ovat tahraiset. Hiusrajassa on paksu likaraita. Hän väittää, ettei häntä haluta kouluun. Että hän on yrittänyt sinne, mutta hänen päälleen on heitelty kiviä ja syljetty. Voisin kysyä, miksi hän ei peseydy, mutta sen sijaan sanon: ”Muistutat kettua yhdessä kirjassa jota luen.” Luc ei kysy missä kirjassa. Hänen silmäteränsä kasvavat kasvamasta päästyään, aivan kuin silmät aikoisivat hotkaista minut. Luc hipaisee poskeani huulillaan, sipaisee korvaa ja edelleen leukaa. Se kutittaa. Suudelman aikana hänen kielenkärkensä liukuu hampaideni yli. Ajattelen ensi etanaa, mutta kun kieli rauhoittuu, se tuntuu hyvältä. Hänen kätensä ujuttautuu paitani alle. Sormet piirtävät ympyröitä vatsaani ja kiipeävät sitten ylemmäksi. Lisää ympyröitä. Ihoni nousee kananlihalle. Luc antaa kätensä levätä painavana oikean rintani

136

päällä, kuin rinta olisi linnunmuna. Munasta kuoriutuu pian tulilintu. Samalla hetkellä kun kuvittelen linnun, lävitseni kiirii huuto. Se kuulostaa sinulta, Ben. Kun heräät yöllä keskellä kipua, jolle äitikään ei mahda mitään. Luc keskeyttää suudelman ja sanoo: ”Jos et halua…” Haluan kyllä. Epävarmuuteni ei johdu Lucista vaan huudosta. Näen silmissäni, kuinka huudat minua apuun. Huidot käsilläsi, haukot henkeä. Huuto kuuluu nyt selvemmin. ”Se on Ben”, sanon Lucille. ”Veljesikö?” ”Jokin on vinossa.” Nousen istumaan. Tukassani on korsia, toppi lepattaa. Tungen sen housujen sisään. ”Jää”, Luc sanoo. Annan hänelle nopean suukon, ja hän sanoo: ”Voin auttaa veljeäsi. Tänä yönä. Voin tehdä sellaista, ettei häneen satu.” Luc ojentaa kätensä ja yrittää vetää minut heinikkoon. ”Älä mene.” Mutta minun on pakko. Äiti ja isä raivostuisivat, jos saisivat tietää. Ja minun on otettava selvää, mitä sinulle tehdään, Ben. ”Yritä saada hänet nukkumaan yöllä”, sanon.

137

”Viimeksihän meni hyvin, vai mitä?” Tuijotan Lucia. Ja muistan, miten kuiskasin toiveeni ketjuun: Tee niin että pääsen Antibes’ hen. ”Sinäkö se olit?” ”Kuka muukaan?” En tiedä mitä uskoa. ”Pane minut kokeeseen”, Luc sanoo aivan kuin lukisi ajatukseni. ”Hän nukahtaa useimmiten kymmenen maissa ja herää keskiyön jälkeen. Sitten hän jatkaa tuntikausia, huutaa niin että se tekee hulluksi…” ”Jos hän ei herää ensi yönä, mitä saan vastalahjaksi?” ”Piknikin. Huomenna.” ”Mikä on piknik?” Luc kysyy otsaansa rypistäen. Otan pyyhkeeni ja heitän lentosuukon. Käännyn mäen päällä vilkuttamaan, mutta Luc ei enää ole puun alla.

138

ENKELIMUURAHAINEN

OLEN KOTONA, kun äidin auto kääntyy pihaan. Pyö-

rämatkan jäljiltä olen vielä hiestä märkä, mutta olen ehtinyt pestä meikin pois ja vaihtaa vaatteet. Ja koko ajan olen kuullut huutosi päässäni, Ben. Äiti avaa oven, hän näyttää väsyneeltä. Istun avattujen kirjojen ja vihkojen edessä, aivan kuin olisin tehnyt koko ajan läksyjä. ”Hei”, sanon. ”Missä Ben on?” ”Klinikalla.” Haluan tietää, mitä on tapahtunut, mutta äiti on kalpeampi kuin Pikku prinssi, joten kysyn: ”Laitanko teetä?” ”Enkelimuurahainen”, äiti sanoo ja menee kylpyhuoneeseen.

139

Haudutan kokonaisen kannullisen teetä sillä aikaa kun suihku kohisee. Otan esiin leivän ja Kallen mätitahnan, jota isä on tuonut Ruotsista. Hän varastoi kaappiin kymmenen putkiloa, ja yli puolet on jo mennyt. Leikkaan maalaisleivästä paksuja viipaleita ja kuorin aamiaiselta jääneet kananmunat. Sitten puristan B-kirjaimen voileipien päälle ja mietin Lucin lupausta. Kokonainen yö ilman huutamista, yhtäjaksoista unta… Ajatella, jos Luc voisi auttaa. Äiti on käärinyt pyyhkeen turbaaniksi päähänsä. Poskille on noussut hiukan väriä. Kun hän näkee voileipävadin, saan märän halauksen. ”Mitä sairaalassa tapahtui?” minä kysyn. ”Et halua tietää.” ”Totta kai haluan.” ”Beniltä otettiin koepala”, äiti sanoo heikolla äänellä. ”Selkäytimestä. Puudutus ei tahtonut onnistua.” ”Ja sen takia hän huusi kuin pistetty sika. Ihan koko ajan.” ”Mistä sinä sen tiedät?” äiti kysyy. Kohautan olkapäitäni. ”Mutta tiedän myös, että ensi yönä hän nukkuu hyvin.” ”Toivotaan niin.” Äiti syö. Kaadan höyryävää teetä hänen lempikuppiinsa, ja sillä hetkellä todella tunnen itseni enkeli-

140

muurahaiseksi. Julia virnuilee ivallisesti, mutta en välitä siitä. ”Miten opinnot sujuvat?” äiti kysyy. Tuntuu kivalta, että hän sanoo opinnot. Äiti istuutuu pöytään ja näytän puututkimustani. Se tekee äitiin vaikutuksen. Kun hän mutustaa toista voileipää, kuvailen tarkasti Duventin puutarhaa ja kerron kastanjatalosta. ”Entä Julia?” äiti kysyy. ”Onko hänkin mukana tunneilla?” ”Valitettavasti hän matkusti pois.” ”Taasko? Ja minä kun ehdin jo toivoa, että olisit vihdoin löytänyt jonkun joka – ” ”Jonkun joka mitä?” ”Ystävän”, äiti sanoi, ja hänen silmänsä pälyilevät. Tiedän mitä hän ajattelee. Hänen mielestään olen kummallinen, koska en roiku Facebookissa ja chattaile tuhannen kaverin kanssa. ”Kaikki hyvin”, minä sanon. Äidin silmät kiiltelevät. Hän kuivaa kasvonsa nopeasti kylpytakin hihaan. ”Mitä?” ”Ei mitään”, äiti sanoo. ”Juuri niin. Minussa ei ole mitään vikaa”, minä sanon. ”Ei niin, Mimi, sinussa ei ole mitään vikaa”, äiti toistaa. ”Olen vain vähän väsynyt.”

141

Isä ja sinä tulette hetken kuluttua. Äiti on mennyt lepäämään. Teen lisää voileipiä. Kovaksikeitetyt kananmunat ovat loppuneet, joten paistan muutaman. Yhden sinulle, yhden minulle ja kaksi isälle. Istut turvaistuimessa, valitat välillä. ”Ben haluttiin pitää sairaalassa, mutta sain heidät uskomaan, että hän nukkuu paremmin kotona”, isä sanoo. En ole näköjään ainoa, joka valehtelee. Yhtäkkiä alat taas huutaa, Ben, ja tällä kertaa ääni ei kuulu vain minun päässäni. Ulvot täyttä kurkkua. Isä panee makuuhuoneen oven kiinni. Otan sammakkopallon, yritän rauhoittaa sinua sen avulla, mutta se ei auta. Päinvastoin. Huudat huutamasta päästyäsi. Isä vie sinut pihalle. Katson kelloa, puoli kymmenen. Huuto kuuluu varmasti puolitiehen kylää. Panen käden ketjun ympärille ja kuiskaan: Tee jotain. Ja silloin huuto loppuu yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. ”Mitä tapahtui?” kysyn, kun isä tulee sisään. ”Sanopa se”, isä vastaa ja laskee sinut lattialle. Leikimme hetken sammakkopallolla. Hellävaraisesti ja nätisti. Pallo vierii jalkasi, mahasi ja pehmeän poskesi yli. Pallo hyväilee otsaasi ja pientä nenääsi, kunnes silmäsi alkavat lupsahdella. Hymisen Juli-laulua. Viimeisen säkeistön aikana olet jo unessa.

142

AAMUONNI

”VOITKO KÄSITTÄÄ? Ei inahdustakaan ennen kuin

viideltä aamulla!” Äiti on aamutakkisillaan ja puhuu mummin kanssa. Laskeudun viltille viereesi. Saat kiinni hopeaketjustani ja alat vetää. Ketju on taas takertunut ja hiertänyt ihoa yöllä. Ranteessa on kolme punaista viirua. Et välitä naarmuista, haluat vain saada korun irti. Alat kitistä, kun sanon ei. Kaivan laatikosta puuhaarukan leikkikaluksi ja elehdin äidille, että minäkin haluan puhua. Vedän varmuuden vuoksi päälleni isän aamutakin, jonka hihat ulottuvat polviin. ”Heipähei”, sirkuttaa mummi puhelimeen. ”Kylläpä kaikki ovat iloisia.”

143

”Kuulin, että Ben nukkui koko yön, mahtavaa! Sinäkö käytit taikakeinoja?” mummi vitsailee. Nauru juuttuu kurkkuuni. Mietin, miten Lucin yö on mennyt. Onko hän kunnossa. ”Googlasin muuten sen sinun professorisi”, mummi jatkaa. ”Ehditkö puhua?” ”Kävisikö illalla?” Isä vaatii ehdottomasti, että syömme yhdessä päivällistä. Voin tavata Lucin vain heti Duventin jälkeen, se on ainoa mahdollisuus. ”Minulla on illalla menoa”, mummi vastaa. ”Entä huomenna?” Mummilla on taatusti taas treffit. Hänestä on tullut ihan hurja sen jälkeen, kun hän löysi netin kontaktisivuston. Äiti ei halua, että mummi juoksee ulkona vieraiden miesten kanssa, joten mummi ei enää kerro tapaamisistaan. ”Luksuskeskiviikko luksuslauantain tapaan?” mummi ehdottaa. Kun asuimme Helsingissä, menin joka perjantai mummin luo yöksi. Laitoimme lauantaisin luksusaamiaisen, johon kuului kaakaota, piparkakkutalon palasia, pikkelsileipiä ja marsipaaninpehmeitä munia kupeissa tonttulakki päässä. Murustelimme parisänkyyn, pelasimme samalla pelejä ja juttelimme, katsoimme elokuvaa tai keksimme tarinoita.

144

”Sovittu!” minä sanon. ”Täytyy ensin vain kysyä proffalta.” ”Skypekahvia ja croissanteja”, mummi vastaa. Piknik! Pakko ehtiä tapaamaan Lucia… Ajattelen häntä koko päivän professorin luona. Tunnen, että Luc odottaa minua. Mutta niin tekee äitikin. Hän odottaa minua tunnin jälkeen autossa Duventin talon edessä ja ehdottaa lounasta Michelillä. Sanon, että siellä on sotkuista, ja liikkeellä on pöpöjä. Se tepsii. Äiti ostaa grillatun kanan, ja odottaessani autossa loihdin eteeni Lucin kuvan ja puhallan tervehdyksen ketjuun: En pääse – en pääse – en pääse, huomenna, minä lupaan. Kauppa-asioiden jälkeen ajamme Klinikalle. Odotan ulko-oven luona. Alat huitoa innokkaasti käsilläsi heti, kun näet minut. Kotona katamme pöydän terassille, syötän sinulle kananpaloja. Äiti kysyy, voinko vahtia sinua vähän aikaa. Vieritämme palloa ja leikimme kävyillä. Kun sinua alkaa väsyttää, menemme sisään ja luen ääneen nälkäisestä toukasta, josta tulee perhonen. Mutta et työnnäkään pientä sormeasi kirjan reikään, niin kuin sinulla on tapana. Ja ilmassa välissämme on merkillinen usva. Olet jotenkin poissaoleva. Vai enkö itse ole läsnä?

145

Tuntuu kuin näkisin itseni ulkopuolelta. Aivan kuin Julia seisoisi sängyn vieressä ja hymyilisi ylimielisesti. Sanon ruoan jälkeen, että menen vähäksi aikaa ulos, mutta tietysti isäkin haluaa lähteä haukkaamaan raitista ilmaa. Kävelemme joelle ja luon kaipaavan katseen ojaan, jossa pyörä on piilossa. Kestää ikuisuuden ennen kuin nukahdan. Huone, vaiko oma pääni, on täynnä olentoja. Ne kuiskuttavat ja pitävät inhottavaa ääntä, enkä onnistu ajamaan niitä pois.

146

PARANTAVAT KÄDET

”NÄYTÄT PÖKERTYNEELTÄ.”

”Nukuin huonosti, näin itse asiassa kamalaa unta”, minä kerron. Mummi istuu keittiönpöydän ääressä villasukka ja parsinneula kädessään. Hän on ehkä koko pohjolan viimeinen ihminen, joka parsii sukkia. ”Anna kuulua”, hän sanoo iloisesti. ”Unessa oli Ben. Hän istui jalat ristissä pelkkä vaippa päällään ja piirsi. Hänen päätään peitti untuva, ja ripset olivat ihan lyhyet niin kuin ensimmäisen sairaalareissun jälkeen, jos muistat.” ”Muistan”, mummi nyökkää. ”Hän piirsi kuvan toisensa jälkeen, ja ne kaikki esittivät häntä itseään. Piirrokset olivat aluksi ylimalkaisia,

147

pyöreitä ukkoja, joilla oli pallosilmät ja viiva suun kohdalla. Mutta mitä enemmän hän piirsi, sitä selvemmiksi kuvat muuttuivat. Ja lopulta niistä näki ihan selvästi, että ne esittivät Beniä. Kun lehtiössä oli enää yksi arkki jäljellä, hän alkoi nauraa. Äiti ja isä olivat piirustushuoneen ulkopuolella. He eivät voineet tulla sisään, vaan kurkkivat salaa ovesta. He odottivat. He halusivat vain, että Ben nousisi ja juoksisi heidän luokseen. Mutta hän ei tehnyt sitä. Minä tiesin, kuinka kovasti isä ja äiti kaipasivat, mutta Ben ei välittänyt heistä mitään. Kun lehtiö oli täynnä, näin että viimeisen kuvan alla luki kiitos ja näkemiin. Sitten Ben nousi ja katosi huoneeseen, joka oli niin täynnä valoa, ettei sisälle nähnyt.” Käännän tuolin ja katson ulos ikkunasta. Kyynelet alkavat kohota silmiin heti, kun ajattelen unen valoa. ”Ymmärrän, että olet huolissasi”, kuulen mummin äänen. Minua suututtaa. ”Etkö tajua!” minä kivahdan. ”Kyse ei ole minusta ja minun tunteistani. Olen nähnyt enneunia ennenkin.” ”Kirkas valo voi tarkoittaa myös muutosta tai voimaa”, mummi yrittää. Kuulen, kuinka hän ottaa kulauksen kahvikupistaan. ”Oletko jo syönyt aamiaista?”

148

”Ei ole nälkä”, sanon. ”Haluan auttaa Beniä, ennen kuin on liian myöhäistä.” ”Hänhän nukkui edellisenä yönä hyvin.” Muistan taas Lucin. Hän on varmasti vihainen, koska jätin tälläkin kertaa tulematta. ”Saanko kysyä yhtä asiaa?” ”Ilman muuta”, mummi sanoo. ”Kun Ben sai aikaisemmin kohtauksen tai oli huonossa kunnossa, minä pystyin auttamaan häntä. Kun pidin häntä lähellä, pystyin antamaan hänelle voimaa, pystyin niin kuin – ” ”Parantamaan hänet, niinkö?” mummi keskeyttää. ”Miten niin?” Mummi on samanlainen kuin kaikki muutkin. Hän ajattelee, että keksin kaiken omasta päästäni. ”Tarkoitan vain, että sinä paransit hänet”, mummi selittää. ”Niin sanotaan, kun joku voi auttaa sairasta panemalla kädet hänen päälleen.” Tuijotan mummia. ”Keksitkö sen nyt?” minä kysyn. ”Vai tapahtuuko sellaista?” ”Se on mahdollista.” Mummi kuulostaa epämääräiseltä. ”Sanotaan, että sisarellani Martinalla oli parantavat kädet. Hän oli hiukan erikoinen, niin kuin äidillä oli tapana sanoa.”

149

”Miksi et ole kertonut aiemmin?” ”Et ole kysynyt”, mummi sanoo ja päättelee parsinlangan. ”Eikä sellaisten kykyjen kanssa ole leikkimistä.” ”Mitä tapahtui? Kerro Martinasta. Millainen hän oli?” ”Hän oli seitsemän vuotta minua vanhempi ja yksinäinen susi. En voi väittää, että tunsin hänet.” Mummi panee ompelutarvikkeet pois, katsoo kelloa ja ottaa kasvoilleen mummihymynsä, kuten aina ennen keskustelun päättymistä. Sitten hän sanoo: ”Eikö oppituntisi ala pian?” ”Kerro edes jotain”, minä sanon. Isoäiti pysyy vaiti. ”En kysy itseni takia. Etkö tajua, että minun on pakko saada tietää!” ”Mimi, sinulla ei ole mitään pakkoa”, mummi sanoo ankaralla äänellä. ”Jos saan antaa sinulle neuvon, harjoittele itsehillintää. Opettele pitämään ajatuksesi ja ennen kaikkea tunteesi kurissa.” Mummi kumartuu lähemmäksi ruutua ja sanoo jo pehmeämmällä äänellä: ”Mimi, onko tapahtunut muutakin? Sinulla on selvästi jotain sydämelläsi.” Tuli leimahtaa, poskeni karahtavat punaisiksi. Miten ihmeessä mummi voi tietää?

150

”Siis… Pakko lopettaa.” ”Älä vain tee mitään hätiköityä. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.” Inhoan joskus mummin sanontoja. Eikä hänellä ole mitään oikeutta puuttua asioihini. Murhaava katse saa hänet vaikenemaan. ”Minä en tiedä mitään!” mummi huudahtaa ja nostaa kätensä pystyyn. ”Jos sanot äidille sanankin, en anna sinulle ikinä anteeksi!” ”Mistä? Enhän minä tiedä mitään.” ”Hyvä”, minä sanon. ”Eikä asia ole sitä paitsi ollenkaan niin kuin sinä luulet.”

151

AURINGONLASKU

KELLO ON YLI YHDEKSÄN, mutta en halua mennä

kotiin. Aurinko maalaa pilvet persikankeltaisen ja punaisen sävyihin. Kävelen hiekkatietä. Pilvet hajoavat, liukuvat yhteen uusiksi muodoiksi. ”Tiesitkö, että Pikku prinssi voi nähdä 43 auringonlaskua yhden illan aikana?” minä kysyn. ”Mikä prinssi?” Luc sanoo siihen. ”Yksi tyyppi yhdessä kirjassa.” ”Ai jaa.” ”Hänen planeettansa on niin pieni, että kun hän siirtää tuolia pari metriä, hän näkee auringonlaskun yhä uudestaan.” Luc ei sano mitään, joten kaivan kännykän esiin ja

152

tekstaan isälle: Kohta kotona. En ole ajatellut, kuinka kaunista on, kun aurinko nousee tai laskee. Vaikka oikeastaan on tyhmää puhua auringonkierrosta, maapallohan se pyörii ja kallistuu. Aurinko on siinä missä on ja paistaa kunnes eräänä päivänä sammuu. Muutaman miljardin vuoden kuluttua. Siitä ei siis kannata huolestua. Minulla on sitä paitsi muita huolenaiheita. Uusi lääkitys on aloitettu, yksi annos aamuin illoin. Kotona sinua vain väsyttää, et halua leikkiä etkä halua minua lähellesi. Luc sai sinut nukkumaan kahtena ensimmäisenä yönä, mutta sen jälkeen olet valittanut öisin kahta kauheammin. Ben, en tiedä miten auttaisin sinua. En pääse perille asti. Enkä halua pyytää Lucia uhraamaan enempää. En halua Lucin puuttuvan asiaan, olitpa kuinka kipeä hyvänsä. ”Voin itse asiassa tehdä muutakin”, Luc sanoo aivan yhtäkkiä. ”Kuten? Peseytyä?” Lucin silmät kapenevat viiruiksi. ”Voin saada esineet nousemaan ja liikkumaan. Jopa palamaan.” ”Ei kai se ole temppu eikä mikään”, minä sanon. ”Sytytät vain tikun – ” ”Pystyn sytyttämään tulen ilman tikkuja”, Luc keskeyttää. ”Pelkällä ajatuksen voimalla.”

153

”Etkä pysty.” ”Kyllä pystyn.” ”Näytä sitten”, minä sanon. Jotakin tapahtuu. Luc jäykistyy. Aion juuri sanoa, ettei hänen tarvitse todistaa minulle mitään, kun hän tulee katumapäälle. ”Ei käy.” ”Mitä?” ”En aio tehdä sitä”, Luc sanoo. ”Miksi et?” ”Siksi”, Luc sanoo. ”Voidaanko puhua jostain muusta?” Vilkaisen Luciin. Otsatukka peittää puolet kasvoista, paidanhihassa on palojälkiä. Muistan talon palamisen ja Lucin puheet siitä, kuinka hän ja hänen veljensä olivat vihanneet. Ei kai Luc tosissaan usko, että heidän vihansa on sytyttänyt talon palamaan? Ehdin vain vetää henkeä, kun Luc jo sanoo: ”Älä kysy.” ”Okei…” ”Ehkä joskus toiste”, Luc toteaa. Olen sanonut Lucille mummin kanssa käydyn keskustelun jälkeen, etten halua hänen suutelevan minua. Minun täytyy nähdä, pystynkö hallitsemaan itseni ja tunteeni.

154

Unet ovat rauhoittuneet, mutta kehossani myllertää heti, kun olemme lähellä toisiamme. Kaipaan Lucin kosketusta yhä enemmän. Olen sanonut, etten ole valmis. Hämmästyksekseni Luc ei ole pannut vastaan eikä kysynyt syytä. Hän ei ole edes yrittänyt suudella minua. Sen sijaan olemme kävelleet pitkin polkuja hänen puolellaan. Kun kävelemme viimeistä pätkää ennen risteystä, jossa Luc yleensä kääntyy takaisin, hän sanoo: ”Luulen, että hän tulee pian.” ”Kuka?” ”Emmanuel.” Ymmärrän, että Lucilla on ikävä veljeään. Mutta hänen sanansa kuulostavat uhmakkailta, eivät kaipaavilta. Sanon Lucia lohduttaakseni: ”Tiedän, missä joki on täynnä vettä. Mennäänkö jonakin iltana uimaan?” Luc murahtaa. Ehkä hän ei osaa uida. Seisahdumme vastatusten ennen kuin eroamme. Lucin käsivarret roikkuvat pitkin kylkiä, ja lopulta halaan häntä. Luc vastaa heti. Sähköä on myös ilman suudelmia. Ja vähän aikaa, tai oikeastaan koko kotimatkan, minua kaduttaa, että olin sanonut etten ole valmis.

155

KUOLEMANENKELI

HERÄTESSÄNI KEHOSSA KIHISEE, jokin pyrkii ulos.

Äiti huutaa alakerrasta. Hän haluaa tietää, lähdenkö samaa matkaa Duventille. En halua kyytiä. Professorin täytyy mennä hammaslääkäriin, eikä minulla ole koulua. Mutta sitähän äidin ei tarvitse tietää. Eikä hän sitä paitsi välitäkään, mutisen itsekseni kun vedän housut jalkaan. Äiti ja isä eivät muuta ajattele kuin Ben, Ben ja Ben. Uusi lääke tekee sinut entistä herkemmäksi. Huusit koko yön. Mutta minä en noussut. En yrittänyt auttaa sinua, Ben. Se on hyödytöntä, en löydä perille asti. Jään pitkäksi aikaa pihalle seisomaan. Ruoho on märkää ja kutittaa varpaita. Kvit, kvit, kvit. Linnunsirkutus

156

käy hermoilleni. Menen sisään ja poimin hedelmäkorista aprikoosin. Annan mehun valua pitkin leukaa, otan toisen ja vielä yhden. Mutta nälkä ei ole vatsassa. Etsin tussit ja väritän vasemman käden kynnet keltaisiksi. Piirrän kynsiin kirjaimet J.U.L.I.A. Vaihdan kättä ja väritän oikean käden kynnet vihreiksi, kirjoitan M.U.R.I.EL. Tunnustelen silmät kiinni, kumpi on vahvempi. Julia-käsi voittaa. Julia avaa vaatekaapin oven ja valitsee kirkkaanpunaisen minihameen ja valkoisen topin. Hän ottaa mukaansa meikkipussin ja panee rintaliiveihin täytettä. Julia-käsi ottaa kaapista korkeakorkoiset juhlakengät, mutta Muriel-käsi panee ne takaisin. Niillä ei voi pyöräillä. Muuten Julia saa päättää: helmiäisluomiväriä, mustaa kajalia, mansikanpunaista huulipunaa. Pakkaan eväskoriin leipää, makkaraa ja persikoita. Harjaan tukkaa niin kauan, että se rätisee, ja sydän lyödä jyskyttää Luc-Luc-Luc. Kello on puoli yksitoista, ja ilma väreilee kuumuudesta. Luc ei varmaankaan odota vieraita. Tämä on yllätys. En halua mennä keittiön kautta vaan kierrän talon toiselle puolelle. Tai pikemminkin kahlaan villiintyneessä heinikossa, pujottelen ohdakkeiden, ränsistyneiden ruusupensaiden ja miljoonan nokkosen välistä. Poltan

157

käsivarret ja jalat. Täällä kasvaa myös jättiunikkoa, ja vaikka en koskaan poimi kukkia, kerään hetken mielijohteesta kimpun. Talossa on metalliset ulkoportaat. Tulipalo ei ole ulottunut päätyyn asti. Hieron sylkeä nokkosenpolttamiin, otan taskupeilin ja parantelen huulipunaa ennen kuin kiipeän askelmat ylös. Koputan ensin varovaisesti. Sitten kovempaa niin, että ovi aukeaa. Seison käytävässä, lattialankut ovat hiirenpaskasta mustat ja niissä on paljaiden jalkojen jättämiä jälkiä. Lucin jalanjälkiä. Sydän heittää kaksoisvoltin. Seuraan jälkiä käytävän päähän. Mustaksi maalattu ovi on raollaan, sen toiselta puolelta kuuluu kummallista ääntä. Parkua, huohotusta ja yhtäkkiä kovaa vaikerrusta. Pysähdyn kynnykselle. Huone on pimennetty, mutta ikkunoita peittävien kankaiden välistä tihkuu sen verran valoa, että näen eteeni. Vasemmalle seinälle on naulattu lintu siivet levällään. Se on ehkä varis. Pieni linnunpää lepää rintaa vasten, ja tuore veri on valunut seinälle. Joka paikassa on jälkiä aikaisemmista uhreista. Päätyseinä on täynnä nauloja ja raidoittunut kuivuneesta verestä ja linnunhöyhenistä. Lattialla viruu eläinten kalloja, luita ja kynttilöitä. Laiha Luc istuu lattialla ja huojuttaa paljasta yläruumistaan. Hän on selin oveen, valo lankeaa kelmeän

158

paukaman päälle hänen keinuessaan ja valittaessaan. Luulen hänen itkevän, mutta sitten huomaan kuulokkeiden johdot ja kuulen soittimen vaimean jyminän. En ole liikahtanut milliäkään, tuskin edes hengittänyt, mutta Luc kääntyy ja näkee minut. Hän nousee, musiikki pauhaa yhä korvissa, ja iPod on työnnetty kalsareiden vyötärön alle. Yritän olla katsomatta hänen vartaloaan, varsinkin kalsareita ja tikkumaisia valkoisia jalkoja. Sen sijaan pakottaudun katsomaan häntä silmiin. Se on melkein vaikeampaa. Hän on vetänyt otsaan ja nenän ympärille mustia viivoja. Silmät verestävät. Haluan paeta, vajota maan alle… alas Lucin pimeyteen. Ojennan käsi vapisten unikkokimpun ja painan katseeni. ”Uhri, ole hyvä.” Sisimmässäni pelkään niin, että voisin pissata housuun. Luc epäröi hetken, ottaa sitten unikkoni ja ojentaa vapaan kätensä. Tartun käteen, vaikka kynsissä on kuivunutta verta. Istumme lattialle lähekkäin, ja Luc antaa toisen kuulokkeen minulle. Hän kääntää äänen kovemmalle ja vilkaisen näyttöä. Angel of Death. Musiikki jymisee oikeassa korvassani. En katso Luciin vaan yritän uppoutua musiikkiin. Keinahtelen bassorummun tahtiin, annan huudon täyttää pääni. Mutta sydämen pidän kaukana. Olen varuillani. Kun kappale

159

loppuu, Luc sammuttaa soittimen ja katsoo minuun. ”Mitä sinä täällä?” Hän kuulostaa vihaiselta. ”Halusin vain…” Mutta jätän loput sanomatta – sillä en tiedä itsekään, mitä haluan tai miksi olen tullut – ja suutelen Lucia suulle. Hän perääntyy. Hänen hengityksensä haisee pahalta. Mutta sitten kuitenkin suutelemme, ja unohdan hetkeksi hajun ja kaiken muun. Lucin huulet ovat lämpimät ja nälkäiset. Kun avaan jälleen silmät, Luc katsoo minua kauniisti ja hellästi ja sanoo: ”Et saa tulla tänne.” ”Mutta minä haluan”, vastaan uudestaan. Vaikka en halua tippaakaan. Vai haluanko? Ainakin Julia minussa haluaa, vai onko hänkin alkanut katua? ”Minun täytyy saada tietää enemmän”. Luc nyökkää. Hän katsoo uhrausseinää kohti osoittaakseen, että emme ole yksin. ”Myöhemmin”, hän sanoo. Odotan jatkoa. Luc kiemurtelee vaivautuneesti. ”Ne sanovat, että sinun täytyy lähteä.” Katson Luciin varmistuakseni siitä, että olen kuullut oikein. ”MENE.”

Minua ei tarvitse kahdesti käskeä.

160

Nokkoset polttavat ja ruusunpiikit repivät sääriäni, mutta hädin tuskin tunnen sitä. Hyppään pyörän selkään enkä pysähdy ennen kuin olen päässyt toiselle puolelle. Tärisen kauttaaltani. Mahaani kouristaa. Sitten muistan eväskorin. Minne jätin sen? Lucin luoko? Näen edessäni ristiinnaulitun variksen, Lucin joka huomaa minut ovella. Hänen mustat silmänsä ja verisen kätensä. Kirottu kori! Laskin sen varmasti maahan kun aloin poimia unikoita. Lounas on piilossa jossakin korkean heinikon keskellä. Mutta mikään mahti maailmassa ei saisi minua kääntymään takaisin.

161

VALKOISIA VALHEITA

ÄITI SEISOO TERASSILLA. Minut nähdessään hän

puuskahtaa: ”Miltä sinä oikein näytät! Ja missä ihmeessä olet ollut?” ”Kylällä.” Pujahdan nopeasti äidin ohi, lukitsen kylpyhuoneen oven ja avaan hanat. ”Hei haloo!” Äiti koputtaa oveen. ”Kenen vaatteet sinulla on päälläsi?” ”Julian”, huikkaan vastaukseksi. ”Odota vähän, täytyy käydä suihkussa.” Käteni vapisee, kun pesen meikit pois. Ajattelen niin että päässä kipunoi. Kerronko Lucista? Tosi fiksua,

162

vastaa Julia minussa. Sanot vain, että tapailet satanistia. Yhtäkkiä mieleeni muistuu ukko, joka varoitti minua Michelin ravintolassa. ”Usko pois, poika on paholainen!” Mitä minä oikeastaan tiedän Lucista? Vain jotain pientä… Minun on otettava paremmin selvää. Ja äiti odottaa selitystä oven takana. Lainaan isän kylpytakkia, kiedon pyyhkeen pään ympärille. Menen keittiöön, istun rennosti jakkaralle ja heiluttelen jalkojani. ”Enkö sanonut aamulla, että tapaan tänään Julian?” ”Sanoit, että Julia on matkoilla!” Äiti ei ehdi tuohtua, sillä pistän heti väliin: ”Juuri niin. Julia lähti matkoille ja tuli takaisin.” Äiti ristii käsivartensa rinnalleen, ja minä jatkan: ”Hän ilmestyi tänään Duventille, ja menimme tuntien jälkeen lounaalle. Mutta oli niin kamalan kuuma, että menimme hänen kauttaan, ja sain lainata hameen ja topin.” ”Minnekäs Julia oli tällä kertaa matkustanut?” ”Isänsä luo”, sanon ja ihmettelen itsekin, kuinka vakuuttavalta onnistun kuulostamaan. ”Hänen vanhempansa ovat eronneet. Mitä kummallista siinä on?” ”Odotin Benin kanssa professorin talon edessä. Sitten kävin koputtamassa, mutta professori tai kukaan muukaan ei tullut avaamaan.”

163

Olen salamannopea, minun ei tarvitse edes valehdella. ”Duventin piti mennä hammaslääkäriin. Soita ja kysy, jos et usko. Siksi lopetimme tänään aikaisemmin… Julia ja minä menimme kylälle ja sitten… No, loputhan sinä tiedätkin.” Ben, olet pelastajani hädässä. Olet karannut kuulustelun aikana makuuhuoneeseen. ”Ben?” äiti huutaa. Lähden hakemaan sinua. Huomaan siteen kädessäsi. Sideharson alta kuultaa kulmikas kohouma. ”Kanyyli”, äiti sanoo. ”Ettei häntä tarvitse pistää joka kerta.” ”Tehoaako se?” ”Tarkoitatko lääkettä?” Minä nyökkään. ”Sen näkee sitten”, äiti sanoo. ”On liian aikaista sanoa.” Ja jos se ei tehoa, minä ajattelen ja harpon portaat ylös ullakolle.

164

KERÄÄNTYVIÄ PILVIÄ

ON LAUANTAI. Äiti käyttää sinut Klinikalla, jotta saat

lääkkeet, sen jälkeen koko perhe on yhdessä. Isä kysyy toisen kahvikupillisen jälkeen, lähdenkö mukaan leipomoon. Kieltäydyn ja menen omaan huoneeseeni. Avaan tietokoneen ja googlaan satanismin: Sekalainen kokoelma filosofisia ja uskonnollisia uskomuksia, jotka perustuvat aktiiviseen ajatukseen saatanahahmosta. Uskotaan, että ajatus paholaisenpalvonnasta on peräisin 1300-luvun lopusta, mutta jo Raamatusta ja kirkkoisien kirjoituksista löytyy mainintoja ihmisistä, jotka ovat palvelleet paholaista tai tehneet hänen kanssaan sopimuksia. Keskiajalta on olemassa ainoastaan

165

noitaoikeudenkäyntien todistajankertomuksia, ei empiirisiä todisteita minkäänlaisesta järjestäytyneestä paholaisenkirkosta. Arkipuheessa satanismia käytetään usein saatananpalvonnan synonyymina, mutta satanistit, tutkijat ja muut asiaan perehtyneet puhuvat mieluummin eriytyneistä ryhmistä kuin satanismista homogeenisena käsitteenä.

Löydän otteita saatanallisesta Raamatusta ja tutkin merkkejä: ylösalaisin olevaa ristiä, lukua 666 ja pentagrammia. Eläinuhreja lukuun ottamatta mikään ei tunnu liittyvän Luciin. Silmäilen satanistien sivuja. Eräs silminnäkijä kertoo: Musta messu alkoi kello 23, jotta se voitiin lopettaa tarkalleen keskiyöllä. Tunnelma huoneessa oli lähes sietämätön, vastenmielinen mutta samalla rentouttava. Jonkin aikaa paikalla oltuaan tunsi itsensä merkillisen kevyeksi. Mustissa kynttilöissä tuntui olevan pikeä, ja ne haisivat pahalta. Niiden haju sekoittui osittain suitsukkeeseen, joka paloi vadilla alttarin vasemmalla puolella. Suitsuketta oli terästetty hasiksella. Tunsin hajujen seasta alastomien ihmiskehojen lämpimän tuoksahduksen. Kaikkien oli jätettävä vaatteensa viereiseen huoneeseen ja oltava aivan alasti lukuun ottamatta mustia naamioita. Pappi oli vanttera, punatukkainen mies. Seurakunta

166

teki hänelle tietä, ja hän kulki ihmisten välistä alttarilla makaavan alastoman naisen luo. Pappi asettui naisen jalkojen väliin ja heitti painavan viittansa toiselle noviiseista, jotka seisoivat hänen molemmin puolin. Pappi suuteli naista alttarilla kolme kertaa – rintoihin ja alavatsaan – ja alkoi lukea messua. Se oli samanlainen kuin katolisessa kirkossa, mutta Jumalan nimi oli korvattu Saatanalla.

Huone pyörii, lattia keinuu. Teksti hyppii ruudulla. Panen silmät kiinni ja näen seinälle naulatun variksen edessäni. Lucin silmät kun hän sanoo, että minun täytyy mennä. Odottiko hän jotakuta? Ota rauhallisesti, kuiskaan itsekseni. Pelästyn omaa ääntäni. Sormet ovat kuin jääpuikot. Hengitän syvään kolme kertaa, lataan sivustot koneelleni ja luon niille kansion. Minun on pidettävä tauko, käytävä kävelyllä. En pysty ajattelemaan kirkkaasti, kun tunteet saavat vallan. Mummi oli oikeassa, minun on harjoiteltava itsehillintää. Kun isä tulee takaisin, istun pihalla odottamassa ja pyydän kaikkein kilteimmällä kissanpennun äänelläni: ”Voitaisiinko lähteä Avignoniin?” ”Armahda minua”, isä huokaa. ”Istun niissä riivatun autojonoissa joka ainoa päivä. Et tiedä, kuinka turhauttavaa se on.”

167

”Tarvitsen koulutarvikkeita”, minä keksin. ”Ja uimapuku on jäänyt pieneksi… Please.” Isä ei pysty sanomaan kissanpennulle ei. Teemme kompromissin ja lähdemme Uzésiin, kaupunkiin joka on lähempänä mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana Lucista. Isä odottaa ulkona ja tulee sisään vain maksamaan. Punaiset bikinit. Kermanvalkoiset rintaliivit ja samanlaiset pikkuhousut. Kauniisti kirjailtu mekko. Isä ostaa grillilihaa ja uusia perunoita, hän on hyvällä tuulella. Teen kaikkeni ollakseni ajattelematta Lucia, mutta mahassa on mustatahmainen paholaismöykky. Kuuntelemme autossa musiikkia. Yritän laulaa mukana, kunnes huomaan sormeilevani taas ketjua. Mutta en ota sitä pois, Ben. Lupaus on lupaus. Sunnuntai on kuuma, ja taivaalle kerääntyy yhä enemmän pilviä. Olemme ajatelleet mennä uimaan, mutta isä on kahden vaiheilla. ”Parasta odottaa sopivaa hetkeä”, isä sanoo. Hän on sitä mieltä, että minun pitäisi soittaa Julialle. ”Julialla on muuta tekemistä”, minä mutisen. Äiti on lepäämässä kanssasi, Ben. Et ole tehnyt koko viikonloppuna muuta kuin nukkunut. Et halua mitään, et edes syödä. Ja kun onnistuit nielemään muutaman lusikallisen keittoa, se tuli saman tien ylös. Ben, enkö

168

voi auttaa mitenkään? Et anna minun enää edes pitää sinua sylissä! Avaan tietokoneen ja terästäydyn: Satanistit harjoittavat rituaalejaan aina ryhmissä. He käyttävät aina naamiota. (Hiiliviiru Lucin otsassa näytti pikemminkin lialta.) Sitä paitsi hän oli yksin. Luc on aina yksin. Minä olen hänen ainoa ystävänsä. Emmanuel on toinen ihminen, jonka hän on maininnut. Etsin kappaleen joka oli Lucin iPodilla. Miten Lucilla on varaa paljon hienompaan soittimeen kuin minulla? Hänellä jolla ei ole rahaa edes ruokaan. Soitin on tietysti varastettu, kuiskaa Julia sisälläni. Se on Slayerin kappale. Panen kuulokkeet kiinni ja kuuntelen Burzumia, Thronea ja Mayhemia – bändejä jotka kuuluvat samaan joukkoon. Löydän Freezing Moonin live-esityksen. Solisti pitää paholaismessua täydelle katsomolle. Hän kuulostaa örkiltä kirjassa Taru sormusten herrasta, pitää rautaristiä ylösalaisin ja ulisee järkyttävästi. Kesken huudon kuulokkeista kuuluu paukahdus. Sitten tulee hiljaista. Ruutu salamoi ja pimenee. Vedän pistokkeen seinästä ja työnnän sen takaisin. Painan käynnistysnappia ja kaikkia muita mahdollisia nappuloita. Painan nappia kunnes sormenpäätä aristaa, mutta läppärini on eloton.

169

”Täytyy johtua ukkosesta”, isä sanoo, kun minun on pakko kertoa hänelle tietokoneesta. ”Otan sen huomenna mukaan, pojat saavat töissä katsoa, mikä siinä on vikana”, isä ehdottaa. ”Ei se ole niin tärkeää”, minä sanon. Oikeasti minun tekee mieli itkeä ja huutaa. Nyt minun on kaiken kukkuraksi selviydyttävä ilman läppäriä. Mutta en missään tapauksessa halua, että isä löytää kansion tai sivustot, joilla olen viimeksi käynyt. Ukkonen riippuu raskaasti kylän yllä koko sunnuntaipäivän. Päänsärkyni ainoa hyvä puoli on, etten jaksa edes ajatella. Illalla vääntäydyn ylös sohvalta, isä ja minä lähdemme kävelylle joelle. Olemme puolimatkassa, kun salamat äkkiä halkovat taivasta. Sitten jyrisee niin että kamara tutisee. Taivas antaa kaatamalla vettä, ja isä puristaa käteni melkein tohjoksi kun juoksemme.

170

KIVISYDÄN

MAANANTAINA PAISTAA taas aurinko. Kaskaat siri-

sevät puissa. Isä lähtee vähän ennen seitsemää, äiti myöhemmin. Sinä huudat takapenkillä. Minulla on tunti aikaa, ennen kuin lähden Duventille. Saatan teidät portille ja vilkaisen hajamielisesti postilaatikkoa. Laatikko on portin ulkopuolella, siinä lukee kiehkuraisin kirjaimin Villa Camille. Nimen alle on liimattu lappu, jossa lukee Blanc. Postilaatikon saa auki vain avaimella. Keltapeltisen laatikon päällä on kivi. Se on vaaleanharmaa, mutta muodosta ei voi erehtyä: sydän jossa on on lovi ja suippeneva pää. Kivi ei ole päätynyt postilaatikkomme päälle sattumalta. Luc tietää missä asun.

171

Piilotan kivisydämen nyrkkiini ja katson ympärilleni. Linnut laulavat, muuten on melkein luonnottoman hiljaista. Ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Ei ihmisiä. Yksinäinen etana ryömii tien yli ja jättää jälkeensä limaisen vanan. Vedän portin kiinni kivisydän kädessäni. Tarkistan, ettei äiti ole jättänyt mitään ikkunaa raolleen. Sitten lukitsen ulko-oven sisältä, mitä en yleensä tee kotona ollessani. Istuudun keittiönpöydän ääreen ja nostan kiven huulilleni. Nuolaisen sitä. Se maistuu suolalta. Ja Lucilta. Sydämeni takoo hurjasti. Ehkä Luc on suudellut kiveä ennen kuin pani sen postilaatikon päälle. Lämpö kohoaa kehossani tahdostani riippumatta, vastoin kaikkea järkeä. ”Voitaisiinko jatkaa Salaisuuksien kirjaa?” minä pyydän. Professori Duvent hauduttaa mintunlehtiä kannussa, ja hänellä on kuppi valmiina. ”Olen ehtinyt kolmanteen lukuun”, sanon ja otan vihkoni esille. ”Sopiiko, että esitän kysymykseni?” Professori vastaa tavalliseen tapaansa vastakysymyksellä: ”Entä toinen luku? Mitä se käsitteli?” ”Totuutta ja valhetta”, minä sanon. ”Mutta se ei ole kovin tärkeää. Tulin siihen tulokseen, ettei tieteellinen totuus kuitenkaan riitä minulle.”

172

Professori ottaa esille toisenkin kupin. Otan sen kohteliaisuudesta, en juodakseni. Minulla on tapana kaataa juoma viemäriin heti, kun professori lähtee keittiöstä. ”Voin toki ymmärtää, että mademoisellella on tiettyä kiinnostusta totuuteen ja valheeseen. Voimme palata siihen myöhemmin”, Duvent sanoo ja kaataa kannuun tulikuumaa vettä. ”Antakaa kuulua.” Viikonlopun muistiinpanot ovat tuhruisia, olen piirtänyt pentagrammin ja kirjoittanut Lucin nimeä monelle sivulle. Pidän vihkoa niin, että Duvent ei näe sitä. Käteni alkavat täristä. ”Numero yksi”, sanon ja nielaisen. ”Ovatko Saatana ja Jumala olemassa? Numero kaksi: Onko olemassa voimia, jotka ovat riippumattomia ihmisestä ja hänen uskostaan? Kasvi- ja eläinmaailmassa on lajeja, jotka ovat muita aggressiivisempia, jotka tappavat tappamisen takia. Mutta onko se pahuutta? Ja mitä on siinä tapauksessa hyvyys?” ”Ei hassumpaa”, Duvent sanoo ja laahustaa ulos keittiöstä. Hän istuutuu ruokapöydän ääreen ja odotan, kun hän hörppii juomaansa. Se tarkoittaa, että hän ajattelee. Kun kuppi on puolillaan, minä jatkan.

173

”Numero kolme: Tuoreen tutkimuksen mukaan yli puolet maailman väestöstä uskoo nykyään jumaliin ja enkeleihin. Miksi?” Duvent sivelee kaljua päätään ja sanoo: ”Informaatiotulvasta huolimatta ihmiskunta ei ole sanottavasti viisastunut viimeksi kuluneiden viidensadan vuoden aikana. Valitettavasti.” Huomaan tilaisuuteni tulleen. ”On niitäkin, jotka uskovat Saatanaan.” Duvent katsoo minua vastaamatta mitään. ”Vai kuinka?” sanon hetken kuluttua. ”Te tiedätte paljon ettekä varmaankaan usko saatanallisiin voimiin?” Yritin kuulostaa ihan tavalliselta. Professori hengittää raskaasti. ”Pahuudella kuten hyvyydelläkin on monta valepukua”, hän sanoo hitaasti. ”Paholainen muuttaa nimeä ja ulkoasua yhä nopeammin. Mutta haluatteko tietää, mitä minä todella ajattelen?” ”No?” ”Että usko on voimakkain käytössämme oleva ase. Pahimmat synnit tehdään jumalten nimissä. Mutta ihminen on myös yltänyt ihmeisiin ja pelastanut henkiä uskon avulla.” ”Entä se kaikki muu? Näkymättömät voimat? Ne joita ei voi selittää.”

174

”Mademoiselle”, professori sanoo ystävällisesti. ”Minulla on sellainen tunne, että kierrätte jotakin kuin kissa kuumaa puuroa.” Duvent on oikeassa niin kuin yleensä. Haluan tietää, ovatko Lucin demonit vaarallisia. Mutta ehkä Duvent väittää, ettei niitä olekaan. Ja entä se parantava voima, jota pystyin ennen antamaan sinulle, Ben, eikö sitäkään ole olemassa? En tiedä enää itsekään, mihin uskon. Päässäni kaikuu äidin ääni: Tietyt asiat on parasta jättää sikseen. ”Pahuus ja hyvyys ovat aina seurausta omista valinnoistamme ja teoistamme. Nykyään useimmat ajattelevat omaa etuaan. Mutta en istuisi tässä ilman kaikkia niitä urheita ihmisiä, jotka vaaransivat henkensä pelastaakseen muiden elämän. Oikean valinnan tekeminen vaatii rohkeutta”, professori päättää ja menee ulos puutarhaan. Menen perässä, odotan jatkoa. Mutta sen sijaan Duvent alkaakin puhua yrttimaastaan. Yrttien nimistä, käyttötarkoituksesta, kuivaamisesta. ”Mummini siskolla oli parantavat kädet”, minä sanon. ”On tärkeää kitkeä rikkaruohot, ennen kuin niiden juuristo kasvaa liian vahvaksi.” Professori antaa minulle käsineet. ”Hän pystyi parantamaan sairaita sisäisillä voimillaan”, minä jatkan.

175

Professori nykäisee maasta muutamia korsia, jotka versovat taimien välissä. ”Hän näki myös enneunia.” Duvent tarjoaa minulle rikkaruohoämpäriä. En ota sitä. Silloin hän sanoo: ”Mademoiselle, omistaudumme nyt maallisille asioille. Ja jos jossakin on henkimaailma, teemme viisaimmin, kun emme herätä turhaan sen huomiota.” Turhaan? Olenko minä kutsunut voimia turhaan? Ehkä myös Luc, joka jätettiin yksin tulen tuhoamaan taloon, tarvitsi demoneitaan selviytyäkseen hengissä. Tunnin jälkeen menen pyörällä joelle ja istahdan tammen alle. Hypistelen kivisydäntä. Haluan tavata Lucin, mutta toisaalta en kuitenkaan. Lopulta soitan mummille. ”Onko jokin hullusti?” mummi kysyy heti. ”Haluan tietää, mitä vanhemmalle siskollesi tapahtui.” Mummi huokaa. Hän tietää, etten aio antaa periksi. ”Martina oli yksinäinen susi, niin kuin jo sanoinkin. Hänestä oli aina huolta. Äiti syytti hänen heikkoja hermojaan, naistenvaivoja ja yliherkkyyttä. Martina oli monta kertaa mielisairaalassa, ja kuulin myöhemmin, että hän löysi parantajankykynsä juuri siellä.

176

Hän pystyi parantamaan muita, mutta valitettavasti ei itseään.” ”Mitä sitten tapahtui?” ”Martina hukkui. En tiedä, oliko se onnettomuus vai ei.” Kuulen mummin äänestä, ettei hän halua puhua enempää Martinasta. ”Mitä sille sinun professorillesi kuului tänään?” mummi kysyy vaihtaakseen puheenaihetta. ”Ihan hyvää.” ”Entä itsellesi?” ”Mikäpä tässä”, mutisen ja kaivelen kaarnaa. Mummi rikkoo hiljaisuuden sanomalla: ”Onko kyse siitä mistä en saa puhua? Siitä uudesta ystävästäsi.” ”Haluan kysyä yhtä asiaa.” Kerään rohkeutta. ”Jos pelästyy eikä tiedä, haluaako nähdä tyyppiä enää… mutta ei kuitenkaan pysty ajattelemaan mitään muuta ja saattaa tarvita tyypin apua, mistä tietää, mitä pitäisi tehdä?” Kuulen itsekin, kuinka kummalliselta se kuulostaa. Mutta mummi tuntuu pysyvän kärryillä, sillä hän vastaa: ”Ja on rakastunut, mutta ei halua edetä liian nopeasti. Sitäkö sinä tarkoitat?”

177

”Suunnilleen.” ”Ole rehellinen. Kerro hänelle mitä tunnet. Älä missään tapauksessa suostu sellaiseen, mitä et itse halua.” ”Mutta jos en tiedä mitä haluan?” ”Siinä tapauksessa odotat. Seuraa enemmän intuitiotasi kuin ruumiisi haluja.” Mummi luulee, että on kyse vain haluista. ”Siinä sattui jotain… Minulle tuli yhdestä jutusta inhottava olo ja ajattelin, etten halua nähdä häntä enää koskaan. Mutta tänä aamuna postilaatikon päällä oli kivisydän. Ja hän antoi minulle aiemmin hopeakorun.” ”Lahjat ovat hienoja”, mummi sanoo. ”Mutta sinä olet hienompi.” ”Pitäisikö puhua hänen kanssaan?” ”Mitä sanot vanhemmillesi? Tietävätkö he, että sinulla on poikaystävä?” En sano siihen mitään. ”Ymmärrän.” Mummi huokaa. ”Heillä on juuri nyt vähän muuta ajateltavaa”, totean kuivasti. ”Muriel, puhu heidän kanssaan.” ”Ehkä”, minä sanon. Mutta jos jostain olen varma, niin siitä etten aio ikinä kertoa äidille ja isälle Lucista.

178

”Monesti auttaa että nukkuu yön yli”, mummi sanoo. ”Ja vielä yksi juttu, kuuntele enemmän omaa sydäntäsi kuin sitä kiveä.” Kotona voitelen ison leivän Kallen kaviaarilla. Menen pihalle istumaan ja narskutan näkkileipää. Yritän kuunnella sydäntäni. Sitten laskeudun pitkäkseni nurmikolle ja mumisen hopeaketjuun: Tule sillalle – tule sillalle – tule sillalle. Päivä on pilvinen. Tuuli tuivertaa hiuksissani ja puhaltaa otsatukan silmille. Kello on kolmea vaille kolme, kun jätän pyöräni Lucin rikkinäisen keinun luo.

179

KUMMALLINEN ENKELI

LUC TULEE JA KUMARTAA. Paita on hohtavanval-

koinen ja aivan liian iso niin laihalle. Housunlahkeet on kääritty polviin. Luulen, että hän on jopa pessyt tukkansa, se kiiltää kuin korpinsiipi, kun hän kääntyy ja sanoo: ”Tule.” Polku viettää alaspäin, ja joissakin kohdin on melkein mahdotonta päästä eteenpäin. Luc pitää oksia sivulla, jotta en repisi itseäni. Tulemme ison kuusen luo, Luc nostaa oksia ja – ”Voilà!” Luc sanoo. Maja on niin monen pensaan ja puun takana, ettei yksikään ihminen löytäisi sitä. Emmanuelin maja. Luc asuu siis täällä eikä talossa. Näkösuojana on oksakasa.

180

Majassa on kuitenkin tilaa tulisijalle ja korituolille. Luc nostaa lastulevyn sisäänkäynnin edestä ja pyytää minua ryömimään peremmälle. Maapohja on peitetty hienoilla matoilla, joita on kerroksittain. Sisällä ei pysty seisomaan suorana, joten istuudun tyynylle. Luc sytyttää kynttilän ja panee sen keskelle majaa. Kynttilä on samanlainen kuin uhraamishuoneen kynttilät. Yritän olla ajattelematta sitä. Katon pressu kahisee kodikkaasti. Luc ottaa paperipussista viinipullon. Hän nostaa lähemmäksi unohtamani korin, jossa on makkaraa ja patonki. Minulla ei ole nälkä. Luc juo suoraan pullon suusta, antaa sen sitten minulle ja sanoo: ”Pidät minua sairaana. Hulluna.” En sano mitään ja otan sen sijaan kulauksen pullosta. Olen maistanut viiniä ruokapöydässä, mutta se on ollut aina vedellä jatkettua. Viini maistuu happamalta ja polttelee kurkussa, kun nielaisen. ”Miksi sinun täytyy tehdä sellaista?” minä kysyn. Luc kaivelee palojälkeä matossa. ”Pimeyden Herrako sinut pakottaa uhraamaan viattomia eläimiä?” ”Eivät ne ole viattomia”, Luc sanoo. ”Mitä ne sitten ovat? Syyllisiä vai?” minä tivaan. Toinen kulaus viiniä maistuu jo paremmalta.

181

”Kuolleita”, Luc sanoo kuivasti, ottaa pullon ja juo. ”Löydän niitä tieltä, ja ne ovat melkein aina ehtineet kuolla ennen kuin – ” ”Ennen kuin naulaat ne seinälle!” Kuulostan vihaiselta, ja muisto veren tahrimasta seinästä puistattaa minua. ”Herra on luvannut suojella minua niin kauan kuin odotan täällä”, Luc sanoo. ”Entä jos veljesi ei tulekaan? Kuinka kauan olet ajatellut piileskellä?” kysyn ja taitan itselleni palan patonkia. Luc ojentautuu matolle ja mutisee: ”Ota makkaraa.” Vedän kuoren pois ja haukkaan pienen palan makkarasta. Luc katsoo minua tarkasti ja sanoo: ”Sinun vuorosi. Haluan nyt kuulla sinun salaisuutesi.” Sanon niin kuin asia on. Että pystyn menemään Benin sisään ja ajattelin, että minulla on voimia auttaa häntä. ”Miten se tapahtuu?” Luc kysyy. Kohautan olkapäitäni. Luc ei päästä minua vähällä. ”Jakaudutko sinä osiin?” Ajattelen ensimmäistä välähdystäni sinusta, Ben. Sitä kuinka meillä on ollut aivan erityinen yhteys syntymästäsi saakka. Sitä ettei se ole asia jonka olisin valinnut tai päättänyt. ”Niin vain tapahtuu. Ilman että olen valmistautunut

182

tai pyydän sitä. Mutta toisinaan ei tapahdu mitään, vaikka yritän kuinka.” ”Äiti osasi ennustaa kädestä”, Luc sanoo. ”Tai ehkä hän vain keksi omasta päästään.” ”Minua pelottaa, että olen menettämässä kykyni. Benin vointi huononee päivä päivältä, ja näin unta, että hän katosi valoisaan huoneeseen… Minua pelottaa kauheasti että… En halua että hän…” Luc ojentaa kätensä. Painan huuleni hänen kämmentään vasten. Hän tuoksuu savulta ja hiukan tervalta. Työnnän kuvasi mielestäni, Ben. Hengitän Lucin tuoksua ja suukotan käsivarren tykyttävää suonta paidanhihaan asti. Painan korvani hänen rintaansa vasten. Hänen sydämensä laukkaa kuin villihevonen. ”Luc”, minä kuiskaan. ”Miltä sinun oikein täytyy suojautua?” ”Kaikilta niiltä jotka ovat perässäni”, Luc sanoo. ”Koulun ihmisiltä, sosiaaliväeltä, mitä niitä nyt on.” ”Muistatko, kun tapasimme”, muistutan Lucia, ”kun sanoit, että me kaksi voimme auttaa toisiamme?” ”Muistan… ehkä”, Luc sanoo ja mottaa minua patongilla mahaan. ”Jos en kuole nälkään sitä ennen.” Kuori ratisee, kun syömme leipää vastakkaisista päistä. Matto muuttuu muruista pilkulliseksi. Makkaran ja leivän kanssa viini on melkein hyvää.

183

”Mistä saat ruokaa?” minä kysyn. Luc kohauttaa olkapäitään. ”Varastatko sitä?” ”Tietysti”, Luc virnuilee. ”Luuletko, että joku muu kuin sinä antaisi minulle jotain ilmaiseksi?” Lucin silmät tuikkivat kauniisti. Nauran hänen kanssaan. Luc heittäytyy kesken naurun taaksepäin ja lyö päänsä kiveen. Pamahdus on kova, mutta Luc vain irvistää niin, että kaikki hampaat näkyvät. Ne näyttävät aivan tavallisilta. Eivät lainkaan rumilta, toisin kuin Luc on väittänyt. Hän silittää hiuksiani. Sitten suutelemme niin pitkään, että unohdan kaikki puheet siitä, etten ole valmis. Kehoni liekehtii. Lucin on vedettävä henkeä, haluan hänen jatkavan. Mutta Luc katsoo minuun ja sanoo käheästi: ”Sinun täytyy nyt lähteä.” ”Onko jokin huonosti? Etkö halua?” Luc katsoo maahan ja sanoo: ”Tiedät että haluan.” ”Miksi sitten lopetat?” kysyn ja vedän alas hameen, jonka helma on noussut mahaan asti. ”Johtuuko se siitä, etten ole tehnyt sitä ennen?” En tiennyt, että Luc osaa punastua. On hetki hetkeltä todennäköisempää, että äiti tulee

184

kotiin ja ihmettelee, missä olen. Pahimmassa tapauksessa joudun keksimään lisää valheita Juliasta. Mutta minun on saatava tietää. ”Vai onko taas kyse niistä?” Luc pudistaa päätään. ”Olenko minä sinusta ruma tai kummallinen? Senkö takia sinä et – ” Luc painaa kätensä suuni päälle. Hänen silmänsä ovat isot ja vakavat. ”Et saa ajatella että…” hän aloittaa, mutta katuu heti. ”Kerron syyn. Huomenna.” ”Mutta – ” ”Julia, sinä olet une ange étrange”, Luc sanoo ja pudistaa päätään. Ange étrange tarkoittaa kummallista enkeliä. Se kuulostaa vielä kauniimmalta ranskaksi: ange ja étrange rimmaavat. Kuin jossain vanhanaikaisessa runossa. Ben, en mahda sille mitään. Elämä on epäoikeudenmukaista. Äiti sanoo, että teillä kahdella on ollut rankka päivä. Et halua, että laulan sinulle. Olet kaukana kivussasi ja minä säkenöivässä onnessani. Otan parhaan puupiirustukseni ja taittelen sen lennokiksi. Ripustan sen huomenna sänkysi yläpuolelle.

185

Tuli hehkuu minussa koko yön. Riittää, kun ajattelen Lucin huulia ja hänen ääntään, joka sanoo une ange étrange. Suutelen hopeasydäntä peiton alla.

186

TULE TAKAISIN

OTAN LENNOKIN MUKAANI ja löydän sinut äidin

sängystä. Nukut sikeästi. Nenäsi punoittaa, ja poskesi ovat niin pehmeät, että niitä on pakko suukottaa. Silmäripsesi ovat kasvaneet ennalleen, untuvaiset hiukset kihartuvat lämpimässä. Menen isän puolelle sänkyä, työnnän sormeni pieneen käteesi ja odotan. Sinä puristat. Kanyyli kiristyy laastarin alla. Olet repinyt sideharson pois niin kuin aina, mutta laastari pitää putken paikallaan. Taas yksi levoton yö. Kuulin, kuinka huusit ja äiti lauloi. Lopulta tulin alas ja kysyin, kuinka kauan ajattelit jatkaa. Uusi lääke aiheuttaa kouristuksia, äiti kuiskasi. Miksi sinun muka pitäisi puhua kuiskaten, minä sanoin. Sitten menin yläkertaan ja panin oven kiinni. Anteeksi.

187

Painan huuleni pehmeää poskeasi vasten. ”Tule takaisin”, minä kuiskaan. Äiti käy hakemassa vaatteesi ja puemme sinut. Tunnen pelon hiipivän mieleeni, sillä muutut päivä päivältä heikommaksi. Kun vedän sinulle sukkia, avaat silmäsi ja katsot minuun. ”Hei, vesseli”, minä sanon. Et reagoi. Katsot totisilla sinisillä silmilläsi. Ei naurun häivääkään. Ei edes silloin, kun pullistelen poskiani. Äiti vie sinut autoon, minä vilkutan portilla. Sitten juoksen kirsikkalehdon läpi koko matkan pyöräpiilolle asti. Ja kun poljen sora rahisten eteenpäin, tunnen että pian tapahtuu jotain kamalaa. Et jaksa enää kauan. Vaikka olet maailman urhein pikkuveli. Olen vähällä ajaa siilin yli, käännyn jyrkästi ja kaadun. Siili ei huomaa mitään, jatkaa vain matkaa maata nuuhkien. Sen täytyy olla kuurosokea. ”Oletko sinäkin eksynyt?” minä kysyn. Sillä siltä se tuntuu. Viidentoista minuutin kuluttua istun Duventin keittiössä kirjoittamassa harjoituskirjettä. Professori on hapan. Minuakaan ei huvita puhua. Kirje täytyy muotoilla ranskalaiseen tyyliin niin, että siinä on päivämäärä, puhuttelu ja lopetusfraasi. Ranskassa rakastetaan

188

kohteliaisuuksia ja mutkikkaita lauseita. Minun täytyy keksiä lähettäjä ja vastaanottaja itse, joten kirjoitan Julia Riggolotilta Pierre de la Garelle. Julia ilmoittaa Pierrelle, että hänelle on tullut este, eikä hän voi tulla päivälliselle. Hän muistaa kiittää sydämellisesti kutsusta. Kysyn professorilta, onko tärkeää kertoa, millaisesta esteestä on kysymys, mutta hänen mielestään sillä ei ole väliä. ”Sen sijaan on hyvin tärkeää, miten Julia lopettaa kirjeen”, Duvent korostaa. ”Paljon terveisiä. Pusuja ja haleja”, minä ehdotan. Duvent kohottaa pensasmaisia kulmakarvojaan. Hän sanelee, mitä minun täytyy kirjoittaa: Veuillez agréer, Monsieur, l’expression de mes sentiments distingués, mikä tarkoittaa kutakuinkin olkaa hyvä ja ottakaa vastaan mitä parhaimmat toivotukseni. Sanon, että kirje on vanhanaikainen, suorastaan antiikkinen. ”Nykyään chattaillaan, skypetetään ja lähetetään tekstiviestejä.” Professorin silmälasit liukuvat alemmaksi. ”Niin kauan kuin ihmiset ovat olleet luku- ja kirjoitustaitoisia, kirjeet ovat olleet ja OVAT edelleenkin yksi tärkeimmistä dokumenteista, joita jälkimaailma tutkii. Kirjeet opettavat meille maailmasta. Historiasta. Ja mitä nykyään tapahtuu?” Duvent sanoo ja levittää käsivartensa.

189

Lasit luiskahtavat nenältä, mutta se ei estä häntä jatkamasta: ”Twitter ja chat saavat ihmiskunnan kadottamaan kielensä. Itse kirjoittamisen idean.” ”Minkä idean? Ei jokaista lausetta tarvitse koristella ilmoittaakseen, että ei pääse päivälliselle.” ”Idea”, Duvent sanoo keskeytyksestäni piittaamatta, ”ei ole tosiasioiden välittämisessä. Nykyajan ihmiskunta tarvitsee sanoja olemassaololleen. Arvoitukselle jota sanomme elämäksi. Liittämällä kirjaimia toisiinsa voimme välittää ajatuksiamme ajasta ja paikasta riippumatta. Voimme olla yhteydessä kuolleisiin tai niihin, jotka syntyvät sadan tai tuhannen vuoden kuluttua. Sanojen ansiosta voimme luoda itsellemme historian.” Olin jo ehtinyt kuvitella, että tämä oli yksi professorin harvasanaisista päivistä. Hänen lauseensa ovat pitempiä ja mutkikkaampia kuin koskaan, enkä tiedä, pystyisikö edes isä seuraamaan niitä. Itse olen lakannut kuuntelemasta jo kauan sitten. Tarkkailen sen sijaan Duventin kasvoja. Hän nuortuu lause lauseelta. Korvat hehkuvat. Kuvittelen, miltä hän on näyttänyt nuorena poikana. Kuinka hän istuu vajaan teljettynä, kaivaa maata ja puhaltaa toivomuksen kastanjaan, joka eräänä päivänä särkee katon. ”Oliko teillä pienenä punainen tukka?” suustani livahtaa yhtäkkiä.

190

”Huominen läksy”, Duvent huokaa ja panee lasit päähänsä. ”Kirjoittakaa kirje. Sen pitää olla henkilökohtainen, ja siinä täytyy olla yllätys.” Kirje jossa on yllätys, minä kirjoitan muistiin ja ajattelen Lucia. Mahaa kipristelee. Mutta kello ei ole vielä yhtäkään, on liian aikaista ja aurinkoista Lucille.

191

IKÄVÄ KESKUSTELU

TEEN KOTONA lettutaikinan. Pakkaan eväskoriin

pyyhkeet, bikinit ja hillopurkin. Suunnitelmani on, että Luc ja minä syömme ensin crêpejä ja käymme sitten uimassa. Olen löytänyt tammen läheltä polun, joka vie tasaiseen paikkaan joenrannassa. Vesi näyttää syvältä ja virta on voimakas, mutta minua ei pelota. Ja jos Luc ei halua uida, hän voi katsoa rannalta, kun minä pulahdan jokeen. Haaveilen siitä, kuinka Luc pitää minulle pyyhettä. Hän auttaa minut ylös vedestä, hieroo lämpimäksi ja… Ensimmäinen ohukainen palaa pilalle ja lentää roskiin. Olen juuri pukeutunut Juliaksi ja meikannut toisen silmän, kun kännykkä soi.

192

”Isä!” vastaan iloisesti. ”Nyt kuuntelet tarkasti.” Ääni on kireä. Käsitän, että jokin on vinossa. Ja luulen että kysymys on sinusta, Ben, kun isä alkaa vaahdota. ”Mitä sinulla on meneillään, Mimi!” ”Teen läksyjä.” ”Älä yritä”, isä sähisee korvaani. ”Puhuin juuri äsken Duventin kanssa. Olet valehdellut minulle. Ja äidille. Ja taivas yksin tietää, millaisia valheita olet suoltanut professorille. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mistään Juliasta. Tai siitä että hänellä olisi yhden sijasta kaksi oppilasta. Minä vaikutin täydelliseltä idiootilta!” ”Julia siis…” minä yritän, mutta isä ei anna suunvuoroa. ”Ja niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, pyysin apulaisiani töissä vilkaisemaan tietokonettasi.” ”Ai”, minä sanon. ”Saivatko he sen korjatuksi?” ”Nyt ei ole kysymys siitä”, isä sanoo. ”Vaan?” Tekeydyn tietämättömäksi. Kuulen, kuinka isä menee toiseen huoneeseen, miestenkenkien kovat korot kaikuvat käytävässä. Sitten hän vetää henkeä. ”Tiedän, että tämä on vaikeaa aikaa”, isä aloittaa. ”Tämä on raskasta meille kaikille. Emme ole ehkä antaneet sinulle tarpeeksi huomiota. Mutta helvetti sentään,

193

Muriel!” hän korottaa ääntään. ”En edes tiedä, mitä sanoisin tästä!” ”Mistä?” minä vinkaisen. ”Metallicaa, saatananpalvontaa, irvokkaita kuvauksia paholaisrituaaleista. Naisia jotka parittelevat paholaisen kanssa! Mitä sinä oikein touhuat? Ja kuka on Julia? Onko se peitenimi?” ”Minä vain… On siis yksi juttu joka…” Tyhjää. Täysin autiota. Sitten päässäni alkaa kiehua. ”Sitä paitsi et voi ottaa konettani noin vain kysymättä!” ”Tästä puhutaan, kun tulen kotiin.” ”Milloin?” ”Sen kyllä huomaat.” ”Mutta minun täytyy – ” ”Sinun ei täydy yhtään mitään”, isä keskeyttää. ”Etkä mene ovesta ulos, ennen kuin minä olen kotona. Tuliko selväksi?” Poljen niin lujaa kuin jaksan Lucin puolelle. Etsin häntä talon ympäriltä, huudan häntä. Hän ei vastaa. Otan paperin, kirjoitan siihen: EN VOI TULLA. HE TIETÄVÄT. Jätän viestin kiven alle keinun luo. Olen kotona ennen isää. Illasta ei tule kovin mukava. Kaiken muun lisäksi isä on ajanut kotimatkalla Michelin ravintolan kautta. Ja Michel on kannellut. En tiedä, onko hän sanonut muu-

194

takin kuin sen, että olen ollut siellä huonossa seurassa, kylän pahiksen kanssa. Enkä tiedä, osaako isä yhdistää satanismikansion Luciin. Sanon keksineeni Julian siksi, että he eivät huolestuisi. Isä harppoo ympäri keittiötä, kysymyksiä sataa: ”Mimi, miksi? Halusitko suojella sellaista retkua? Luulitko, että emme huomaisi? Ja niin kuin olet pukeutunut ja meikannut, maleksinut kuin mikäkin…” ”Kuin mikäkin teini, niinkö?” minä täydennän. ”Ettekö te jauha koko ajan, että minun täytyy olla juuri sellainen? Normaali!” ”Mutta miksi sinun piti valehdella meille? Kuinka usein olet tavannut sitä tyyppiä?” Sanon, etten edes tunne Lucia kunnolla. Että hän ei ole poikaystäväni, vaan tapasimme Michelin ravintolassa sattumalta. ”Yhden kerran. Hän ei tiedä edes nimeäni.” (Sehän on totta.) Kun isä on rauhoittunut, selitän että olen ladannut sivustot erästä projektia varten. ”Salaisuuksien kirjaa varten, ja se on professorin oma idea.” Isä istuutuu ja laskee otsansa käsien varaan. ”Mimi, etkö ymmärrä, että meillä on tarpeeksi rankkaa ilman, että sinäkin heittäydyt hankalaksi.”

195

Isä kuulostaa pikemminkin surulliselta kuin vihaiselta. Hän komentaa minut omaan huoneeseeni. Hän lukitsee minut sisään. Sitä hän ei ole tehnyt vielä koskaan. Kun sinä ja äiti tulette kotiin, istun ullakkohuoneessa kuin vanki. Ilman ruokaa. Ja ilman tietokonetta ja kännykkää, sillä isä on ottanut ne. Yritän saada Luciin yhteyttä hopeasydämen avulla, uskon näkeväni hänet takaapäin. Hän katoaa kapealle kujalle eikä käänny. Harkitsen oven murtamista ja jyskytän paneelia, mutta kukaan ei tule avaamaan. Huudan olevani surullinen. Itken. Lopulta nukahdan, ja herään siihen, että minun on mentävä vessaan. Isä on avannut lukon nukkuessani. Vessa on alakerrassa, ja olen puolimatkassa, kun kuulen tukahdutettuja nyyhkäyksiä. Ne kuuluvat olohuoneesta, ääni tulee sohvalta. Pysähdyn. Äiti ei itke usein. Isän on täytynyt kertoa Lucista ja Juliaa koskevista valheista. Äiti ei tullut edes sanomaan hyvää yötä. Oletan, että hän haluaa olla rauhassa, ei tahdo nähdä minua. Silloin askelma narahtaa allani. ”Mimi, sinäkö siellä?” Menen alas ja ryömin sohvalle. Äiti levittää yöpaitaansa ja näyttää, että voin panna pääni hänen syliinsä. Niin kuin silloin, kun olin pieni, kauan ennen sinun syntymääsi, Ben.

196

Me vain istumme sohvalla. Äiti silittää tukkaani ja hypistelee korvaani. Hän itkee taas vähän. Haluan pyytää anteeksi, mutta minulla on niin kova hätä, että rakko tuntuu halkeavan. Kun en pysty enää pidättelemään ja nousen lähteäkseni, äiti sanoo: ”He aikovat jäähdyttää hänet.” ”Mitä?” ”He jäähdyttävät hänet ensiksi niin, että hänen sydämensä pysähtyy hetkeksi. Ja kun hän herää, JOS hän herää, vereen ruiskutetaan uusia soluja.” ”Mutta miten, siis mitä?” sopertelen, kun minulle valkenee, että äiti puhuu sinusta, Ben. ”Ihminenhän kuolee, jos sydän pysähtyy, eikö niin?” ”Tai siitä selviytyy. Sitä sanotaan myös pieneksi kuolemaksi.” ”Pieneksi kuolemaksiko? En nyt ymmärrä, hänhän on niin pieni ja – ” Äiti tarttuu roikkuvaan käteeni ja sanoo paksulla äänellä: ”Mutta se on Benin ainoa ja viimeinen mahdollisuus, ymmärrätkö.” Tunnen, kuinka jotain valuu jalkojani pitkin. Samaan aikaan kyynelet valuvat silmistä. Matolla leviää tumma lammikko. Äiti huomaa sen ja huutaa: ”Kulta pieni!”

197

”Anteeksi”, ehdin sanoa ennen kuin juoksen vessaan. Pissa vain tulee, en mahda sille mitään. Äiti on käärinyt maton rullalle ja kuivannut jälkeni. Hän ei vaikuta ollenkaan vihaiselta, vaan halaa minua. Minua hävettää ja piiloudun hänen kylpytakkiinsa. ”Anteeksi”, äiti sanoo. ”Tein ehkä tyhmästi kun kerroin.” ”Ethän”, minä sanon. ”Minäkin autan – ” ”Mimi kulta”, äiti sanoo. ”Toivon todella, että voisimme tehdä jotain.” ”Mutta ehkä on jokin muu keino”, minä sanon, ”niin ettei häntä tarvitse ahtaa täyteen lääkkeitä ja jäähdyttää! Ette saa suostua siihen, se on aivan sairasta.” ”Kyllä lääkärit tietävät – ” äiti aloittaa, mutta keskeytän hänet. ”Lupaa, että saan olla mukana. Että sanotte minulle, ennen kuin Benille tehdään mitään.” ”Totta kai.” Äiti taputtaa käsivarttani. Mutta hän on jo sadan kilometrin päässä, omaan pelkoonsa käpertyneenä.

198

KOTIARESTI

EN NUKU KOKO YÖNÄ. Havahdun todellisuuteen

aina, kun olen nukahtamaisillani. Joku on huoneessani ja tarkkailee minua. Näen uhratun variksen silmissäni. Se herää eloon ja muuttuu Luciksi. Kahdeksalta raahaudun keittiöön. En tiedä, kuinka paljon isä on puhunut minusta äidin kanssa. Jotain hän joka tapauksessa on sanonut, sillä he ovat sopineet kotiarestista määrittelemättömäksi ajaksi. Saan käydä tunneilla Duventin luona, mutta minun täytyy tulla suorinta tietä kotiin ja soittaa isälle lankapuhelimesta niin, että hän näkee mistä puhelu tulee. Sen jälkeen on äidin vuoro olla vahdissa. Äiti tietää ainakin sen, että Juliaa ei ole olemassa. Sen sijaan he eivät tiedä, että minulla on

199

pyörä. Mutta ensimmäisenä arestipäivänä en uskalla ottaa riskejä vaan annan pyörän olla piilossa. Kotona sattuneen myrskyn jälkeen en ole muistanut kirjoittaa läksykirjettäni. Duvent on ainoa, joka ei tunnu olevan minulle vihainen, ehkä siksi että uskallan olla rehellinen. ”Meillä oli perhekriisi”, ilmoitan, kun hän tulee ovelle. Duvent nyökkää. Hän ehdottaa, että teen kotitehtäväni kaikessa rauhassa sillä aikaa, kun hän käy kaupassa. Istun monta minuuttia tyhjän paperin edessä. Tuntuu omituiselta olla yksin professorin isossa talossa. Ajattelen kuolleiden lasten kuvia hänen työhuoneessaan. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat joskus olleet olemassa ja sitten… eivät enää koskaan. Hyvä Martina, Duventin mukaan voi kirjoittaa myös kuolleille, joten käännyn puoleesi muutamassa asiassa. Ei ole kovin todennäköistä, että tapaisimme, sillä sinä kuolit, kun mummi oli kolmetoistavuotias. Mietin vain, missä minä olin silloin. Minulla on monta kysymystä: Miten sinä kuolit? Oliko se onnettomuus? Mummi sanoi sinun hukkuneen, mutta ei halua kertoa enempää. Ehkä hän ei tiedä.

200

Missä olet nyt? Mitä on ennen syntymää ja kuoleman jälkeen? Onko elämä vain olotila? Vaihe joka nivoutuu johonkin suurempaan, universaaliin voimaan (oma ilmaisuni, mutta luulen sinun ymmärtävän). En halua sanoa sitä Jumalaksi enkä energiaksi, sanat ovat hyvin rajoittavia. Sinä ehkä tiedät, mutta et voi tai et halua vastata. Ehkä meiltä ihmisiltä puuttuu kieli, jolla sen voisi selittää. Arvoituksen. Ehkä salaisuuden salaisuus on se, että heti kun se ratkaistaan, sen täytyy säilyäkseen ottaa jokin uusi muoto? Pikkuveljeni Ben on vakavasti sairas. Luulin voivani auttaa häntä silloin, kun hän sai kohtauksia. Mutta nyt en enää ole varma. En tiedä mitään. En osaa mitään. Minua pelottaa. Mummin mielestä sinä ja minä muistutamme toisiamme. Ehkä olen perinyt sinun parantavan voimasi. Ehkä sinäkin tunsit olevasi erilainen. Jos satut vastoin kaikkea todennäköisyyttä lukemaan tämän, anna minulle merkki. Mikä tahansa. Benin auttamiseksi. Ottakaa vastaan mitä parhaimmat toivotukseni ja hei sitten! Muriel Blanc

201

APUA, APUA, APUA

KESKIVIIKKONA SYÖDÄÄN MYÖHÄÄN. Isä ilmoit-

taa aivan rauhallisesti, että sinut leikataan perjantaina. Hän puhuu leikkauksesta, mutta me kaikki tiedämme, että kysymys on pahemmasta. ”Tarkoitatko ylihuomenna?” ”Tarkoitan”, isä vastaa. Sanon, että haluan mukaan. Että heidän on pakko ottaa minut sairaalaan niin, että voin olla lähellä sinua. ”Olen jo puhunut Duventin kanssa, olet yötä hänen luonaan”, isä sanoo. ”Leikkausta ei tehdä Klinikalla vaan toisessa sairaalassa kauempana”, äiti selittää hiukan anteeksipyytävästi.

202

”Sinne ei voida majoittaa kokonaista perhettä, ja professorin luona – ” ”Sinä lupasit!” minä huudan ja pomppaan pystyyn niin, että tuoli kaatuu kumoon. Heräät kolahdukseen ja alat huutaa. Äidin katse muuttuu tyhjäksi, ja isä passittaa minut omaan huoneeseeni. Tyhjään huoneeseeni, josta puuttuu edelleen tietokone ja joka tuntuu vankilalta. Olen sentään saanut kännykkäni takaisin. Sillä ehdolla, että isä saa halutessaan tarkistaa kaikki puhelutietoni. Olen onneton ja raivoissani, Ben. Olen odottanut merkkiä kolme päivää. Olen ollut kärsivällinen, kuuliainen ja tarkkaavainen. En ole yrittänyt käyttää voimiani. En ole ottanut yhteyttä Luciin. En mitään. Yritän soittaa mummille, mutta hän ei vastaa. En tiedä, kuinka paljon hän on kuullut leikkauksestasi. En halua lähettää tekstiviestiä enkä jättää mitään tyhmää viestiä vastaajaan. Lopulta panen maata, puristan hopeaketjua ja lähetän taukoamattoman viestin: Apua, apua, apua, apua, apua, apua, apua. Sen jälkeen lähetän yläkerrasta äidille tekstiviestin: Tulen mukaan. Ben tarvitsee minua. Usko, kun sanon että se on tärkeää! Kuulen portaiden narahtelevan. Sitten äiti koputtaa oveeni. ”Se ei yleensä ole lukossa sisäpuolelta”, minä sanon.

203

Äiti istuutuu huokaisten. Pudistaa päätään. Näen, että he ovat jo päätöksensä tehneet. Asia ei enää muutu, sanoinpa tai teinpä mitä tahansa. Olen luvannut, etten enää tapaa Lucia. Olen luvannut tulla tunneilta suoraan kotiin ja ilmoittaa aina, minne menen. Kun saan torstaina sekä isältä että äidiltä tekstarin, jossa he sanovat olevansa myöhässä, tulkitsen sen merkiksi. Tunnin kuluttua tulee uusi merkki. Professori kiittelee kirjettäni Martinalle. ”Vaikka hän ei vastaakaan, voitte liittää kirjeen omaksi luvukseen Salaisuuksien kirjaan”, Duvent sanoo ja pyyhkii suupielensä ja partansa. ”Entä nyt?” minä kysyn. ”Minun puolestani voimme lopettaa tältä päivältä.” On kuin olisin aavistanut sen, sillä olen tullut pyörällä. Minun täytyy olla rohkea ja tarttua tilaisuuteen. Poljen vastatuulessa kylää kohti. Ilma on kylmennyt, tuuli on navakka. Päässäni on yksi ainoa ajatus, kun jätän pyörän Lucin keinun luo ja työnnyn pensaikkoon. Pysähdyn vasta majan luona.

204

SIRPALE SIELUA

”BEN AIOTAAN JÄÄHDYTTÄÄ!”

Luc torkkuu majan pimeimmässä nurkassa. ”Sinun täytyy auttaa minua”, sanon. ”Minua ei oteta mukaan sairaalaan, ja ilman minua Ben…” Ääneni särkyy. En pysty enää edes sanomaan sitä sanaa. Päästän pressun putoamaan ja lysähdän korituoliin. Luc ryömii ulos puolen minuutin kuluttua, räpyttelee hermostuneesti aurinkoon päin ja sanoo: ”Tule sisälle.” Minulla ei ole paljon aikaa selityksiin. Mutta Ben, Luc on ainoa joka ehkä voi auttaa minua auttamaan sinua. Hän antaa minun puhua keskeyttämättä. ”Hänet jäähdytetään, ja hänen sydämensä pysäyte-

205

tään. Hänet pakastetaan niin kuin hauki, tajuatko! Ben ei ole mikään kala, ja hän on maailman pienin pikkuveli. En tiedä, mitä äiti ja isä ajattelevat, ovatko he seonneet. Miten he voivat kuvitella Benin selviytyvän siitä? Miten joku niin pieni ja heikko voisi virota sen jälkeen, kun sydän on pysäytetty? Minun on autettava häntä tavalla tai toisella. Aikaisemmin Ben pystyi ammentamaan voimaa minusta, mutta enää se ei onnistu. Enkä tiedä mitä teen!!!” minä annan tulla mitään ajattelematta. Luc kuuntelee. Ryppy otsassa syvenee. Vaivun hänen viereensä ja odotan. Lucin kanssa puhuminen auttaa vähän, hän ei kyseenalaista jokaista sanaani. ”Se voi onnistua, yhteisvoimin”, Luc sanoo. ”Sinullakin on lahjoja.” ”Juuri tällä hetkellä minulla ei ole mitään”, minä mutisen. ”Ja olen istunut koko viikon huoneessani kuin mikäkin vanki. Löysitkö lappuni kiven alta?” Luc kohauttaa olkapäitään. ”Lähetin sinulle viestinkin – ” ”Apua, apua, apua”, Luc hymyilee vinosti. ”Olin tulossa, mutta ajattelin että on parempi odottaa.” ”Voi helvetti”, sanon ja alan itkeä. Luc imeskelee ylähuultaan, siitä syntyy maiskahtava ääni. Hän panee päänsä mietteliäästi kallelleen ja kat-

206

soo minuun. ”Yhtä asiaa en käsitä. Joskus sinun ajatuksiasi on ihan helppo lukea. Toisinaan taas tulee täydellinen stoppi. Sinä tukit reitin jollain lailla, mutten tiedä miten.” ”Niinkö?” sanon ja yritän olla ajattelematta mitään. Mutta vastaus on sisimmässäni. Julia. Luc pääsee käsiksi hänen ajatuksiinsa. Mutta omat sisimmät ajatukseni saan yhä pitää omana tietonani. ”Ehkä se on yksi sinun lahjoistasi”, Luc sanoo mutkattomasti. ”Että voit hallita yhtettä minuun. Mutta tarvitsen kaikki tiedot. Miten ja milloin autat veljeäsi, pienimmätkin yksityiskohdat. Kerro.” ”Nytkö?” kysyn ja vilkaisen kännykkääni. Luc nyökkää. Ymmärrän, että hän on oikeassa. ”Muistatko, kun sanoin, että voin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Pystyin auttamaan Beniä, kun hän sai kouristuksia. Pitelin häntä tiukasti sylissä, liukenin sisään ja annoin voimaa, kun hänen ruumiinsa räjähti kivusta.” ”Mutta miten?” Luc pistää väliin. ”Se tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi ajatella”, minä selitän. ”Minua ei päästetä sairaalaan, mutta jos pääsen Benin luo muuta kautta, voin ehkä suojella ja varjella hänen sieluaan sen aikaa, kun sydän on pysähdyksissä.” Luc katsoo minua tarkasti. Sitten hän tarttuu vasempaan käteeni, puristaa hopeaketjua sormillaan ja panee

207

silmät kiinni. ”Ongelma on siinä, etten tiedä miten – ” Luc vaientaa minut ja vilkaisee minua nopeasti. Sitten hän panee taas silmät kiinni ja alkaa mumista. En saa sanoista selvää. Sitten ymmärrän, että Luc puhuu jotakin vierasta kieltä. ”Haluatko todella auttaa veljeäsi?” Luc kysyy aikansa mumistuaan. ”Teen mitä tahansa, kunhan Ben saa elää.” ”Oletko valmis uhraamaan sirpaleen sieluasi?” ”Mitä?” Luulen kuulleeni väärin. ”Minun täytyy keksiä, miten pääsen Benin luo, ettei hän – ” Luc nyökkää ja sanoo: ”Ymmärsimme sen.” ”Sinun pitää vain näyttää minulle tie Benin luo ja huolehtia minusta sen aikaa, kun olen hänen luonaan.” ”Eikö muuta?” Luc sanoo. ”Ja herättää minut sitten, kun olen valmis.” ”Teen mitä voin. Mutta vastineeksi vaaditaan uhri.” ”Mikä uhri?” kysyn hiukan ärtyneenä. ”Maksu”, Luc sanoo. ”Hinta heidän avustaan.” ”Kenen heidän?” Luc nostaa kättäni ja puhaltaa lämmintä ilmaa kämmeneeni. ”He auttavat minua näyttämään sinulle tien. Mutta

208

vain jos lupaat.” ”Lupaan mitä?” kysyn ja vedän käteni pois. ”Uhrata koskemattomuutesi.” ”Olet seonnut.” ”Niin he sanovat”, Luc vastaa ilmeenkään värähtämättä. ”Sinä autat veljeäsi, ja minä autan sinua. Me olemme samaa maata, sinä ja minä. Minuakin pelottaa, mutta yhdessä olemme vahvoja.” Puren peukalonkynttäni niin että natina käy. Kynnestä lohkeaa pala, ja haavasta tihkuu pisara verta. Kynsien pureskelu hävettää minua, olen luvannut itselleni ainakin sata kertaa, että lopetan sen. Mutta kun hermostun tarpeeksi, sormia on mahdotonta pitää aisoissa. Yritän painaa peukaloa ja etusormea vastakkain, kun Luc ottaa minua kädestä ja nostaa haavaisen peukaloni suuhunsa. Hän nuolee veren ja katsoo minua samalla syvälle silmiin. Hänen suunsa on lämmin, ja kieli on pehmeämpi kuin muistin. Näen kapeassa valojuovassa, että Lucin ylähuuleen on kasvanut uusia mustia karvoja. Hänen ihonsa on niin kelmeä, että pahaa tekee. Jos uskoisin vampyyreihin, Luc olisi epäiltyjen kärjessä. Vedän käteni vaistomaisesti pois ja piilotan peukalon nyrkkiin. ”Kun olin täällä edellisen kerran… minä halusin sitä,

209

mutta sinä käskit minun lähteä.” ”Siis ei sillä tavalla!” Luc sanoo kiivaasti. ”Et uhraa ruumiillista neitsyyden, vaan sen osan sielua joka – ” Luc keskeyttää ja nostaa käden rinnalleen. ”En saa sanoa enempää. Mutta lupaan valvoa ruumistasi ja suojella sinua sen ajan, kun olet poissa.” Olen pyörällä päästäni. En tiedä, puhummeko samasta asiasta. Tiedän tietysti, mitä neitsyyden menettäminen tarkoittaa, mutta minulle on uutta, että sielukin voi olla koskematon. Mitä tapahtuu? Onko sielun kipu verrattavissa ruumiilliseen tuskaan? ”Tekeekö se kipeää?” minä kysyn. ”Siis kun menettää sirpaleen sielua?” ”En osaa sanoa”, Luc vastaa. Uskon että hän on rehellinen. Ymmärrän, että hän on jo kauan sitten menettänyt paljon enemmän. ”Voin pyytää, että he eivät aseta ehtoja. Ja he sanovat auttavansa vain, jos uhraat vapaaehtoisesti”, Luc sanoo lopuksi. Katson kelloa. ”Okei sitten”, kuulen oman ääneni vastaavan. ”Hyvä”, Luc sanoo. ”Milloin voidaan tavata?” ”Äiti ja isä lähtevät aikaisin. Äiti uskoo, että toimenpide tehdään iltapäivällä. Ehkä illansuussa.” ”Menemme Valkoiseen Liljaan.”

210

”Siihen hotelliinko? Emmekö voisi olla täällä tai meillä?” ”Liian vaarallista”, Luc sanoo. ”Minä järjestän huoneen. Pidä vain huoli, että tiedät ajankohdan.” Ryömin ulos majasta. Luc saattaa minua vähän matkaa. Aurinko on mennyt pilveen. ”Ota selvää ajasta”, Luc sanoo. ”Ja tarvitsen kännykkänumerosi.” Katson Lucia kummastuneena. ”Mutta sinähän sanoit että – ” ”Soitan ja kerron tarkemmin”, Luc keskeyttää. Revin vihosta sivun, kirjoitan numeroni ja olen juuri aikeissa kirjoittaa nimeni, kun muistan. Kirjoitan isoin kirjaimin Julia ja annan paperin Lucille. ”Soitan sinulle.” Suukotan Lucia nopeasti poskelle, ennen kuin eroamme. ”Kiitos.” ”Älä vielä kiittele”, Luc vastaa. Taivas muuttuu aina vain tummemmaksi, ja raskaat sadepilvet purjehtivat valkoisella taustalla. Ilma tuntuu viileältä, tuulessa on pistävä, metallinen haju. Katson peukaloani, ennen kuin nousen pyörän selkään. Haava on lakannut vuotamasta, mutta Lucin kielen tuntu on

211

jäljellä. Yritän ajatella jotain kivaa. Mitä tahansa. En sinua, Ben. En huomista päivää enkä sitä, millaista kotona on. Äidin kanssa ei pysty puhumaan ollenkaan. Mummi, minä ajattelen. Ehkä onnistun keplottelemaan tietokoneeni takaisin.

212

TERVEHDYS MARTINALTA

MUMMI HEILUTTAA PAPERIA.

”Joskus kannattaa siivota”, hän sanoo. ”Kirje Martinalta.” Ihan kuin hän olisi vastannut minulle, Ben! ”Martina lähti Englantiin lapsenlikaksi”, mummi selittää. ”Lue”, minä pyydän. ”Kiitos sukista, ne tulivat tarpeeseen. Älkää olko huolissanne, pärjään hienosti. Minulla on tapana käydä vanhan tammen luona, ennen kuin muu perhe herää, ja rukoilen siellä puolestasi, isä. Ja pikkusisko Kerstinin puolesta. Sano hänelle sellaisia terveisiä, että hevosilla on kaikki hyvin. Mimmo ja Hopeatähti ovat laitumella ja kasvavat vahvoiksi.”

213

”Mitkä Mimmo ja Hopeatähti?” minä kysyn. Mummi kohauttaa olkapäitään ja jatkaa lukemista. ”Tim, poika jota hoidan, on nokkela ja uskomattoman taitava piiloutumaan. Hän ei puhu sanaakaan, ja Kerstin olisi varmasti sitä mieltä, että hän kuolaa kamalasti. Hän voi istua tuntikausia katsomassa perhosten tanssia. Olemme paljon pihalla. Tunnen niinä hetkinä, kuinka omatkin voimani palaavat. Tänne tulon jälkeen en ole nähnyt näkyjä enkä painajaisia. Luulen että – ” Mummi vaikenee, pyytää anteeksi ja katoaa kuvasta. Kuulen oven käyvän. Keittiön ikkuna on raollaan, lehdet ovat puhjenneet Iirislaakson koivuihin. Menee monta minuuttia, ennen kuin mummi tulee takaisin. ”Mitä tapahtui?” minä kysyn. ”Sain roskan silmääni.” ”Tarkoitan, että mitä siskollesi tapahtui?” Mummi panee kirjeen pois. Sitten hän alkaa hypistellä nenäänsä niin kuin aina ollessaan epävarma. ”Oletan, että näyt tulivat takaisin. Sotkivat hänen elämänsä.” ”Mutta sanoit, että Martina hukkui.” ”Laivalla Englannista kotiin”, mummi sanoo. ”Anna anteeksi, Mimi, en ymmärtänyt… Tein tyhmästi lukiessani kirjeen sinulle. Sinulla on muutakin ajateltavaa.” Istumme hiljaa, mutta kumpikaan ei lopeta puhelua.

214

”Haluatko puhua siitä?” mummi kysyy. Nyökkään, mutta minulla ei ole sanoja. Haluan kertoa mummille. Jospa hän osaisi neuvoa minua? Mutta on olemassa riski, ettei hän kykene pysymään hiljaa suunnitelmistani. ”Et sano mitään?” mummi kuiskaa. Ymmärrän, että suunnitelmani on vaarallinen. En halua edes ajatella, mitä tarkoittaa, että ihminen uhraa sirpaleen sieluaan. ”Haloo! Voinko tehdä jotain?” Mummi vilkuttaa. Pudistan päätä ja puren huultani. Pelon ja ahdistuksen takana on varmuus. Pidän kiinni päätöksestäni. Riippumatta siitä, mitä mummi tai joku muu sanoo. ”Okei”, mummi sanoo. ”Okei”, minä vastaan.

215

PERJANTAIAAMU

KATSOT MINUA SUURILLA silmilläsi, Ben. Aavistat-

ko jotain? En ole puhunut mitään siitä, mitä sinulle tehdään. Eivät myöskään isä ja äiti. Leikimme, että kaikki on niin kuin aina ennenkin. Kutitan sinua leuan alta, kun isä ja äiti laittautuvat valmiiksi. Lopulta saan sinut nauramaan. Luemme isoa lintukirjaa ja kirjaa pikku Annasta. Pikku Annan jälkeen äiti huutaa, että teidän täytyy lähteä. Vedän pipon untuvaisen pääsi peitoksi ja kuiskaan: Älä pelkää, me löydämme luoksesi. Olen nukkunut huonosti. Luc soitti puoli kolmelta yöllä. Hän kuulosti hengästyneeltä pyytäessään, että kirjoittaisin muistiin, mitä pitää ottaa mukaan: kynttilöitä, tulitikkuja, neula, maitoa, terävä veitsi, tietty kivi.

216

Luc meni hiljaiseksi, kun kysyin, täytyykö minun tuoda kuva sinusta. Okei, hän vastasi vähän ajan kuluttua. Sitten hän sanoi, että jokin vaatekappalekin riittää. Hän lopetti puhelun sanomatta hyvää yötä tai hei. Otan mukaan taivaansinisen pyjamasi, jossa on pilvien yli hyppiviä lampaita. Tarkistan listan viimeisen kerran. Äiti ja isä haluavat viedä minut autolla professorin luo, mutta sanon mieluummin käveleväni. Puen päälleni äidin angoravillapaidan ja varmistan, että Lucin kivisydän on farkkujen taskussa. Viimeiseksi sujautan laukkuun soittorasiasi, sen joka soittaa Kauas kauas vuorten taa. Varmuuden vuoksi. Nostan koululaukun olalle, enää on lukittava ovi ja portti. Onneksi minulla on pyörä. Työnnän hotellikassin laukkuun, jossa on ylimääräinen vaatekerta, ja köytän kaiken tarakalle. Matkan varrella, vähän ennen professorin taloa, kasvaa rivissä kolme villikirsikkapuuta. Auringon puolella kirsikat ovat kypsiä. En ole kiinnittänyt niihin aikaisemmin huomiota, mutta nyt oksat ovat täynnä tummia terttuja. Työnnän kirsikan suuhun ja ajattelen kaikki menee hyvin. Sitten poimin kourallisen marjoja, puristan käden nyrkkiin ja annan tumman mehun valua sormien välistä.

217

”Saanko tehdä henkilökohtaisen kysymyksen?” Duvent seisoo jalat harallaan ja kumartuu parsapenkin ylle. ”Kysykää toki, kunhan sormet eivät lakkaa tekemästä työtä.” Olen päättänyt, että en ajattele sinua, Ben. En vatvo. Kysyn: ”Kuinka paljon muistatte lapsuudestanne?” Kiskon ison heinätuppaan juurineen maasta osoittaakseni, että pystyn tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Duvent keskeyttää ja katsoo minua ruudullisen puutarhalakkinsa alta. Ravistelen juuria. Multa varisee. Professori ei käännä katsettaan. Luulen, että olen vetänyt maasta parsan rikkaruohon sijasta. Painelen tuppaan nopeasti takaisin maahan. ”Anteeksi.” Professori oikaisee selkänsä ja sanoo: ”Siitä on yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta on asioita, joita ei unohda.” Hän ottaa lakin päästään ja raapii otsaansa. ”Hajut, pikkuveljeni, se kuinka istuimme täyteen ahdetussa junassa… Harmaapukuiset nunnat jotka ottivat meidät vastaan. Mutta valitettavasti minulla ei ole mitään muistikuvaa vanhemmistani.” On vaikea käsittää, että se on todella tapahtunut.

218

Sota. Että kyse on oikeista ihmisistä. ”Mikä onni että pelastuitte”, minä sanon. ”Vaikka en voi ikinä käsittää, miten sellaista saattoi tapahtua.” ”Tarkoitatteko juutalaisvainoja?” ”Niitä”, minä vastaan. ”Ja natseja, heidän ajatusmaailmaansa.” ”Natsismin suosion ymmärtämiseksi täytyy muistaa kaksi asiaa”, Duvent sanoo ja puhuu nyt opettajanäänellään. ”Talouskriisi joka huipentui pörssiromahdukseen ja saksalaisten halu saada hyvitys.” ”Mutta kysehän oli tavallisista ihmisistä, vai mitä?” ”Saksa oli nöyryytetty ensimmäisen maailmansodan menetysten jälkeen. Kansa kaipasi vahvaa johtajaa. Ja ihmiset tarvitsivat jonkun, jota syyttää vaikeuksista. Sillä sellaisia me ihmiset olemme. Etsimme aina syyllistä. Se synnyttää ’meidät’ ja ’ne muut’. Natsit sanoivat itseään valituksi roduksi, arjalaisiksi, ja olivat sitä mieltä, että muut – juutalaiset, mustalaiset ja homot – piti tuhota.” ”Tarkoitatte tuhoamisella siis tappamista.” ”Kaasukammioissa tapettiin järjestelmällisesti miljoonia ihmisiä. Keskitysleirejä sanottiin myös tuhoamisleireiksi.” Mahaani kipristää. ”Sielläkö teidänkin vanhempanne…?”

219

Professori ei vastaa. ”Mutta te saitte apua. Ja aikuisena halusitte puolestanne auttaa muita.” Duvent kumartuu alemmaksi ja mutisee maata kohti: ”Vaikeinta on ollut hyväksyä, että minä sain elää, vaikka niin moni muu…” Syömme omenapiirakkaa oliivipuun varjossa. Kun lautanen on tyhjä, teen Duventille viimeisen kysymyksen. ”Miksi kukaan ei pysäyttänyt natseja?” ”Ihminen on laumaeläin. Useimmat haluavat ummistaa silmänsä. Meillä on kehittyneet aivot, mutta mieltämme on helppo manipuloida. Natsismi on vain yksi maailmanhistorian esimerkki ihmisen kyvystä järjestelmälliseen julmuuteen.” Farkkujen taskussa tärisee. Pyydän anteeksi ja menen keittiöön. Vieras numero. ”Saitko tarkan ajan?” Luc kysyy. ”Heti kuuden jälkeen. Äiti lähettää minulle tekstiviestin, ennen kuin he aloittavat.” ”Nähdään Neitsyt Marian takapihalla. Älä unohda tavaroita ja pukeudu valkoiseen”, Luc sanoo.

220

HUONE 209

VALKOISEN LILJAN KYLTTI riippuu yhä vinossa. Luc

pyytää minua odottamaan ulkopuolella. Jään seinustalle ja yritän tekeytyä näkymättömäksi. Se ei ole kovin helppoa, kun päällä on hohtavan valkoinen mekko. En tiedä, onko väri Lucin toivomus, vai ovatko ne pyytäneet sitä. Luc avaa oven. Kello kilisee hotellin aulassa. Painan laukkua mahaani vasten ja valmistaudun tapaamaan hotellinomistajan. Mutta eteisaula on yhtä autio kuin edelliselläkin kerralla, ja kaappikello näyttää edelleen varttia vailla yhtä. Luc on menossa puolivälissä portaita. Toinen kerros, huone 209. Kännykän kello on 17.48. Ben, pelottaako sinua yhtä paljon kuin minua? Onko

221

sinut viety osastolle, vai nukutko äidin sylissä? Sairaala on monen tunnin ajomatkan päässä täältä. Välissämme on satoja kilometrejä maantietä. Tiedän, että sairaalaalueelta ei voi soittaa. Mutta saan äidiltä tekstiviestin, ennen kuin sinut nukutetaan. Punaisenkirjava kokolattiamatto. Hiivimme hiljaa ohi ovien, joissa on soikeat messinkikilvet: 201, 203, 205, 207. Huone 209 on käytävän perällä. Luc työntää avaimen lukkoon, ja ovi aukeaa. Pienen huoneen päätyseinällä on parisänky. Annan taluttaa itseni sängylle. Sapenvihreä päiväpeite on liukas ja haisee oudolta, mutta en uskalla ottaa sitä pois. Uskallan tuskin liikkua. Luc tarttuu minua leuasta, pakottaa katsomaan itseään silmiin. Näen, että hän on rauhallinen, en ole koskaan ennen nähnyt häntä yhtä rauhallisena. Hänen katseessaan on jotain aikuismaista ja päättäväistä. Luc pyytää minua istumaan. Kaivan laukusta pyjamasi, painan sen nenääni vasten, hengitän tuoksuasi. Samalla hetkellä kännykkä piippaa. Luc ja minä jäykistymme. Yksi ainoa sana äidiltä. Nyt. Kuinka kauan kehon jäähdyttäminen kestää? Kauanko menee, ennen kuin pieni sydän pysähtyy? En tiedä, miten onnistun irrottautumaan ruumiistani ja löytämään sinut, kun hetki koittaa. Pakko uskaltaa. Ja pakko uskoa, että voimani riittää pitämään sinut hengissä.

222

Nyökkään Lucille ja panen puhelimen äänettömälle. Meidän täytyy luottaa Luciin. Hän ei tunne sinua, Ben, mutta keneen muuhun me voimme luottaa? Luc välittää minusta. Tai oikeastaan Juliasta, mutta sille asialle ei enää mahda mitään. Ajattelen hetken häntä, salaista minääni. Julialla ei ole pikkuveljeä. Julia on kiinnostunut etupäässä siitä, miltä hän näyttää, ja siitä, että Luc pitää hänestä. Hän miettii, onko Luc huomannut uudet liivit, jotka erottuvat paidan alta. Ja tajuaako Luc, että Julia on föönannut tukkansa hänen takiaan. Onko Lucillakin salainen minä? Vai ovatko ne pyytäneet häntä vaihtamaan päälleen puhtaan paidan ja kampaamaan tukan? Sillä Luc näyttää paremmalta kuin ikinä. Ja hän tuoksuu hyvältä, ei rasvalta ja noelta niin kuin tavallisesti. Ei. Julia ei saa nyt tilaa. En ole täällä hänen takiaan. Olen täällä pelastaakseni sinun henkesi, Ben, ja Luc on täällä auttamassa minua. En halua ajatella, minkä hinnan joudun tästä maksamaan. Luc on mennyt toiselle puolelle huonetta, ikkunan eteen. Selkä näyttää keskittyneeltä. Kohouma paidan alla nousee ja laskee hengityksen tahdissa. Luc järjestelee tavaroita kassista. Hän sytyttää kynttilät kolmella tikulla ja panee ne paikoilleen. Kaksi sängyn vastakkai-

223

sille puolille ja yhden ikkunan eteen. Hän kaataa maitoa lasiin ja sanoo: ”Missä neula?” Luc kääntyy minuun päin. Pudistan päätäni. Hän kääntää kassin ylösalaisin, mutta sieltä putoaa vain murusia ja rypistynyt kuitti. Olen unohtanut neulan. ”Ota minun korvakoruni”, sanon ja irrotan Ressukoirat. ”Mutta yritä olla rikkomatta niitä.” Ressut ovat lempikorvakoruni. Clara ja minä laitatimme reiät kuudennella luokalla, pelkäsimme naurettavan paljon kahta pientä pistoa. Aluksi emme uskaltaneet mennä salonkiin, ja kun heitimme kolikkoa siitä, kumpaa pistettäisiin ensimmäisenä, Clara hävisi. Hän alkoi mököttää. Sanoin, ettei se ollut mikään ongelma, että minä voisin uhrautua. Samana iltana Clara antoi minulle kiitokseksi omat Ressu-korunsa. Luc katsoo korvakoruja, sormeilee koukkuja ja panee ne pöydälle. ”Otetaan mieluummin veitsi”, hän sanoo. Keittiöveitsi on pyyhkeen sisällä. Luc pitää veistä valoa vasten ja painaa kärkeä sormella. ”Aika tylsä”, hän sanoo. ”Mutta saa kelvata.” Nopea viilto Lucin sormenpäähän. Hän pyydystää ensimmäisen veripisaran maitolasiin. Toisen veitseen. Luc katsoo veistä, joka värjäytyy hitaasti punaiseksi, ja

224

mumisee vieraalla kielellään. Se kuulostaa rukoukselta, jossa on monta s-äännettä. Sitten hän lakkaa mumisemasta, tarttuu kaksin käsin veitsenkahvaan ja kääntää terän kohti lattiaa. Luc kiertää kolme kertaa sängyn ympäri ja pysähtyy joka kerta seinän kohdalla. Hän kääntyy, palaa takaisin, sylkäisee veitsenterään ja pyyhkii sen housuihinsa.

225

MYRSKYNSILMÄ

”SINUN TÄYTYY ANTAUTUA kokonaan, et saa katsoa

taaksesi, sinun on luotettava minuun.” Luc istuu minua vastapäätä. Kynttilöiden kajo valaisee hänen otsansa ja varjostaa poskipäät. Yöpöydällä palava liekki heijastuu hänen silmistään. Ajattelen sinua, Ben. Kaikkea mitä olet joutunut kärsimään lyhyen elämäsi aikana. Ja kun Luc ottaa veitsen ja pyytää minua ojentamaan käteni, ajattelen kaikkia niitä kertoja, joina lääkärit ja sairaanhoitajat ovat omin luvin työntäneet neuloja ja kanyyleja ihoosi. Kuinka sinut on altistettu säteilylle ja lääkkeille, jotka ovat saaneet sinut oksentamaan verta. Kun Luc painaa veitsellä sormenpäätä, panen silmät kiinni. Kipu kulkee nuolena lävitseni.

226

”Riittää”, Luc sanoo ja pitää lasia pisaroivan sormeni alla. Kun vuotaminen on päässyt alkuun, siitä ei ole tulla loppua. Luc puristaa sormeani ja työntää sen suuhunsa. Lämpimään ja kosteaan. Ajattelen, miten vereni sekoittuu hänen vereensä. Minussa on Lucin sylkeä. ”Juo”, Luc sanoo, kun vuoto on tyrehtynyt. Hän pitää lasia huulillani. Juon ja irvistän, en ole koskaan ollut maidon ystävä. Luc hymyilee vinosti ja ottaa takataskustaan hopeisen taskumatin. Hän kiertää korkin auki ja tarjoaa. ”Vie maun ja rauhoittaa hermoja.” Kurkussa polttelee. Lämpö leviää nopeasti koko ruumiiseen. Luc silittää nenääni, otsaani ja hiuksiani. Näen hänen huuliensa liikkuvan, kun hän mumisee. Yhtäkkiä huone alkaa pyöriä. Seinät, katto, kaikki kalusteet pyörivät kuin karusellissa. Luc on ainoa, joka ei pyöri, ja kiinnitän katseeni häneen. Luc pyytää minua menemään lakanoiden väliin. Hän riisuu paitansa, mutta jättää farkut jalkaan ja tulee viereeni. Vihreä päiväpeite liukuu lattialle. Käännymme nenätysten, katson Lucia koko ajan silmiin. Olemme saarella. Maailma jatkaa pyörimistään saaremme ympärillä. Kaikki kiertää ympärillämme. Makaamme myrskynsilmässä, maailman navassa, keskellä ydintä. Tunnen yhtäkkiä Lucin kylmät kädet

227

käsivarrellani. Hän pyytää minua kääntymään selälleni ja sivelee käsivarttani niin, että iho nousee kananlihalle. Hän tarttuu käteeni ja puristaa sitä kolme kertaa. Meidän merkkimme. Minun täytyy tehdä samoin, jos jokin menee vinoon. Kolme painallusta, ja Luc on luvannut kutsua minut takaisin. ”Oletko valmis?” Nyökkään. Luc panee kivisydämen toiseen käteeni ja pyytää minua keskittymään heihin. ”Sano, että he saavat tulla, että toivotat heidät tervetulleiksi.” ”Miten?” ”Sanot vain”, Luc toistaa. ”He odottavat merkkiä.” ”Okei”, minä mutisen. Tervetuloa. Tässä minä olen. Ensiksi ei tapahdu mitään, mutta karusellin pyöriminen hidastuu. Tunnen Lucin hengityksen korvaani vasten. Hänen kätensä omassani. Sydämeni rauhoittuu, kun kuuntelen Lucin syvenevää hengitystä. Kuulostaa siltä kuin hän olisi nukahtanut. Ajattelen, kuinka merkillisiltä meidän täytyy näyttää ylhäältäpäin. Kaksi jättisänkyyn käpertynyttä hahmoa keskellä lepattavia kynttilöitä, keittiöveitsi jalkopäässä. Minun tekee mieli kutittaa Lucia varpaiden välistä. Mutta sitten muistan sinut, Ben, ja sen että saatat jo odottaa minua.

228

Kivi on toisessa kädessäni. Luc on sanonut, että kivi johdattaa minut takaisin, etten saa hukata sitä matkan varrella. Pudota tai heitä kivi, kun haluat takaisin. Kolme painallusta käteen, jos jokin menee pieleen. Ehdin pelätä, että joku hotellin väestä saa päähänsä katsoa huoneeseen. Luc ei ole varmaankaan maksanut sitä. Imu tulee sisältä yhtäkkiä ja odottamatta, aivan kuin pudotessa. Kierre tai vesipyörre joka vetää minua alaspäin. Vajoan lattian läpi, vaikka ruumiini makaa edelleen sängyssä. Koukistan pikkusormeani varmistuakseni, että olen vielä tässä. Tunnen kylmät jalkani lakanan alla. Suljen silmät ja ajattelen sinua. Ehkä sinut nukutetaan juuri nyt. Ehkä se tuntuu juuri tältä. ”Irrota ote”, Luc kuiskaa. Hänen äänensä ei kuulu enää vierestäni vaan sisältäni. Pääni sisältä. Päätän totella ääntä, ja pyörre tarttuu taas minuun. Putoan pimeään tunneliin. Et saa katsoa taaksesi, Luc sanoi. Puristan hänen sormiaan tiukasti. En tiedä, tunteeko hän sen. Hänen kätensä on veltto ja eloton. Ei, minä ajattelen. En saa avata silmiä. Ja sitten olen taas pyörteessä.

229

MANALA

LASKEUDUN METSÄÄN. Aika on toinen, ja metsä vai-

kuttaa vieraalta. Luc on edessäni. Ainakin hän näyttää Lucilta, mutta olkapään kohouma on poissa, ja pikkutakin tilalla on pitkä ulsteri. Yritän kulkea samaa tahtia Lucin kanssa, mutta olen paljain jaloin ja kompastelen puunjuuriin. Minulla on yhä mekko päälläni. Iho on valkoinen, se melkein hohtaa kuutamossa. Näen talon vasta, kun olemme sen ovella. Tunnen, että jotakin puuttuu, että olen unohtanut jotakin. Katson kahvaa, ja ovi avautuu. Hän johdattaa minut sisään, ei käänny, ja kuitenkin tuntuu siltä että olen talutettavana. Aivan kuin joku olisi pannut väliimme magneetin. Nousemme portaita. Askelmat

230

ovat kylmät ja liukkaat. Mitä ylemmäksi pääsemme, sitä pimeämpää on ympärillämme. Portaat muuttuvat yhä jyrkemmiksi ja livettävämmiksi. Menemme ylimmän kerroksen huoneeseen. Seuraan kuuliaisesti Lucia vanhanaikaiselle kateederille. Huone on eikä kuitenkaan ole koululuokka. Leveät pöydät voisivat olla kaksoispulpetteja. Siellä täällä on penkkejä, en näe huoneen perälle. Silmät tottuvat vähitellen pimeään, ja erotan jotakin, joka liikkuu pöytien yläpuolella. Liikkuvia varjoja, ihmishahmojen näköisiä. Luc siirtyy eteenpäin. Näen hänestä edelleen vain selän. Hän katsoo huoneen poikki. Huoneen yli pyyhkäisee levoton aalto, varjot heräävät eloon ja alkavat vaikeroida. Luisevat kädet ojentuvat meitä kohti. Erotan käsivarsia ja sääriä. Pistävä rikin ja palaneen karvan haju saa minut perääntymään. Minun on päästävä ulos. Et saa katsoa taaksesi. Unohdan Lucin varoituksen ja käännyn kohti ovea, josta tulimme. Luokkaan virtaa lisää pimeydenolentoja, ja vielä useampi on tulossa portaita ylös. Valitus ja vaikerrus yltyvät, kun Luc levittää kätensä. Hän taivuttaa päänsä taakse ja huutaa vieraalla kielellä. Kuulen toisen nimeni, Julia. Luc messuaa, ja pimeyden joukko toistaa juliajuliajulia, kunnes se on levinnyt salin perälle asti. Kaikki mumisevat ja ääntelevät kuin haavoittuneet eläimet.

231

Kun pilvet hajoavat ulkona ja kuu heittää valonsa huoneeseen, jähmetyn kauhusta. Näen ne nyt selvästi: palaneet ruumiit, korventuneet käsivarret jotka kurottavat, yrittävät tarttua kiinni. Ne lähestyvät koroketta joka puolelta. Ne ovat niitä rikkinäisiä ja runneltuja, jotka eivät ole saaneet rauhaa. Yritän piiloutua Lucin taakse, mutta hän siirtyy sivuun. Minulla ei ole mitään pakopaikkaa. Olennoilla on huput, ja osa niistä piilottelee rääsyjen alla. En halua nähdä niiden kasvoja. Mutta heti kun se on käynyt mielessäni, yksi naisista nostaa kangasta ja näen silmänaukot. Lucin äiti. Tiedän, että se on hän, vaikka mitään nähtävää ei enää ole, ei katsetta jonka voisi kohdata. Vain kuolema ja oma kauhuni. Käännyn ympäri avun toivossa. Silloin näen sen. Se ei olekaan Luc, vaan joku hänen näköisensä. Vanhempi muunnos Lucista, mutta liian nuori ollakseen Lucin isä. ”Emmanuel?” ”Nimeni.” ”Mitä sinä täällä teet?” kysyn. ”Pikkuveljesi odottaa sinua.” Sana pikkuveli aiheuttaa piston sydämeeni, jokin on pielessä. Enempää en ehdi ajatella. Emmanuel puhaltaa tulta kätensä yli. Hän nauraa. Liekit leimahtavat, ja tajuan yhdessä kirkkaassa hetkessä, miten kaikki on käynyt.

232

”Sinä sytytit talon palamaan!” Emmanuelin katse on jääkylmä. ”Mutta Luc… Hän luulee että… Minkä takia?” ehdin sanoa, ennen kuin joku nykäisee jalkaani. ”Ehkä minä halusin säästää hänet”, Emmanuel virnistää. Menetän tasapainoni ja kaadun taaksepäin. Ne ottavat kiinni joka paikasta. Ne tarttuvat paitaan je repivät kankaan. Kylmät kädet tunnustelevat kehoani, pitkät kynnet raapivat ihoani. Rikin haju on huumaava. Joku tai jokin tarttuu jalkoihini, ja minut raahataan pois. Silloin muistan kiven. Kiven jonka on määrä viedä minut takaisin. Huudan, kun kivi putoaa kädestäni. Huudan, ja mielessäni on vain yksi ajatus: Vie minut kotiin!

233

LAPSET JOTKA EIVÄT EHTINEET MAISTAA ELÄMÄÄ

HUUTO ON KOVA ja raivokas. Se kantautuu todelli-

seen maailmaan asti, maailmaan, jossa ruumiini on. Makaan hotellin sängyssä ja odotan itseäni. Lucin käsi on lämmin ja tuoksuu saippualta. Hän hyväilee otsaani ja hiuksiani. Avaan silmäni ja katson häntä silmiin. Luc näyttää huolestuneelta. Hän sipaisee varovaisesti leukaani. ”Löysitkö hänet?” Luc kysyy. En ymmärrä kysymystä heti. Sitten muistan sinut, Ben. ”Ei ei ei”, vaikerran ja heitän peiton päältäni. Huone on kylmä, mutta kehoni kiehuu. Paljonko kello on? Kuinka kauan olen ollut poissa? Säntäilen ympäri huonetta ja etsin jotakin, en edes tiedä mitä.

234

Pysähdyn ja katson Luciin, tunnen raivon kumpuavan sisälläni. ”Miksi?” minä huudan. ”Luulin, että meidän piti lähteä yhdessä.” ”Jonkun täytyi valvoa sinua matkan ajan”, Luc sanoo kuin se olisi itsestään selvää. ”Tarkoitat siis, että et ollut siellä, niinkö? Että et tiedä?” ”En tiedä muuta kuin sen, että olen maannut koko ajan tässä vieressäsi. Näytit nukkuvan, mutta sitten aloit yhtäkkiä valittaa ja huitoa käsilläsi.” ”Minä lähden nyt”, sanon ja etsin kassiani. Kassissa on äidin angoravillapaita. Vedän sen pääni yli ja huomaan, että mekkoni on repeytynyt monesta kohdasta. Pisin repeämä ulottuu helmasta napaan asti. Mahassa ja vasemmassa käsivarressa on kynnenjälkiä. Myös Luc näkee ne. En ehdi kysyä mitään, kun hän jo sanoo: ”Nuo tulivat silloin, kun huidoit ja huusit. Ketju tarttui kiinni, en minä niitä tehnyt.” ”Ei olisi pitänyt ikimaailmassa luottaa sinuun”, minä sanon. ”Olet pahempi kuin isoveljesi!” ”Emmanuelko? Mitä sinä hänestä?” Luc tuntuu olevan täysin tietämätön, mutta minulla ei ole mitään halua säästää häntä. On aivan samantekevää,

235

valehteleeko hän vai ei. Haluan, että häneen sattuu. Haluan, että kipu musertaa hänet. ”Isoveljesi oli ainakin rehellinen ja tunnusti syyllisyytensä”, sanon kylmästi. ”Oletko tavannut Emmanuelin?” ”Lupasit auttaa minua löytämään Benin luo. Sen sijaan johdatit minut helvettiin tapaamaan omaa veljeäsi.” Olen hetken hiljaa nähdäkseni, tehoavatko sanani. Luc vain tuijottaa. ”Juuri niin”, minä sanon. ”Emmanuel sytytti talon palamaan. Sinun oma sankariveljesi. Hän pyysi sanomaan terveisiä, että halusi säästää sinut.” ”Mutta… mutta… Miksi?” Luc sopertelee. ”Mistä minä tiedän”, sanon katsomatta häneen. ”Ehkä siksi, että yksinäisyytesi on kuolemaakin pahempi.” Sitten vain lähden. Jätän Lucin sanomatta edes hei. Viiletän käytävän päähän ja portaita alas. Kuja on yhtä autio kuin tullessamme, mutta osaan omin neuvoin takaisin. Haen pyörän takapihalta. Otan kännykän esiin vasta joelle vievällä hiekkatiellä. Äiti tai isä ei ole soittanut. Yritän soittaa heille, mutta kummankin puhelin on kiinni. Kolmannen yrityksen jälkeen jätän äidin vastaajaan viestin. Minä täällä… Mietin vain, miten siellä meni ja… Ääneni on ohut ja kummallinen.

236

Hämärtää. Aavistan, että Duvent on huolissaan ja miettii, missä olen. Huljutan silti jalkojani joessa ja vedän soittorasiasi narusta. Laulan kerran toisensa jälkeen laulumme viimeisen säkeistön: Neljännestä oksasta tulee balalaikka jota soittelen kotimatkalla. Juli, Juli kohta kotona, Juli, Juli kohta kotona. ”Ei enää koskaan Juliaa”, sanon ääneen. ”Julia on kuollut.” Kun vihdoin ja viimein nousen, jaloistani on mennyt tunto. En näe tietä edessäni kunnolla, mutta reilun kuukauden jälkeen tunnen reitin kuin omat taskuni ja tiedän, missä kuopat ovat. Vastaan ei tule yhtään autoa koko matkalla Villa Camilleen. Resuinen mekko liehuu tuulessa, mutta minä vähät välitän siitä. Isän sängyllä on avattu kirja. Hän lukee runoja silloin, kun ei saa unta ja tarvitsee lohtua. Painan kirjan rintaani vasten ja menen olohuoneeseen. Sytytän lampun, käperryn sohvannurkkaan ja vedän viltin jalkojen päälle. Sitten leikin, että isä avaa kirjan ja lukee minulle ääneen:

237

Lapset jotka eivät ehtineet maistaa elämää kerääntyvät usein pilvien reunamille kertomaan mahdottomia unia elämästä maan päällä

238

ODOTTAMATON VIERAS

REAGOIN VASTA KUN ASKELET lähestyvät sorakäy-

tävällä. Jokin aivojeni syrjäinen osa on pannut merkille mopon äänen samoin kuin sen, että se on pysähtynyt porttimme eteen. Mutta pihalle tulijalla on oltava avain tai kaukosäädin. Jollei sitten hyppää aidan yli ja – En ehdi ajatella loppuun, kun ovi jo avataan. Istun paikallani, sammutan lampun ja pidätän hengitystä. ”Mademoiselle?” Professori jää kynnykselle ja tähyilee ylös portaisiin. Hänellä on päässään jonkinlainen nahkahuppu, jossa on roikkuvat korvaläpät. Korvat eivät ole suostuneet alistumaan, ja läpät sojottavat ulospäin. Professori sytyttää taskulampun ja suuntaa valokeilan viistosti huoneen

239

poikki. Valo paistaa ikkunasta ulos ja osuu pihalla kasvavaan sitruunapuuhun. Duventilla on korkeavartiset saappaat, mutta hän liikkuu hämmästyttävän notkeasti. Hän antaa valokeilan pyyhkiä olohuoneen kalusteita, ja lopulta se osoittaa kasvoihini. ”Jaaha”, Duvent murahtaa. Vedän viltin rintaan asti. ”Miten pääsitte sisään?” ”Äitinne oli niin kaukokatseinen että antoi minulle avaimen.” Professori sammuttaa taskulampun ja sytyttää kattovalon. ”Mademoiselle Muriel”, hän sanoo jo hiukan ystävällisemmin. ”Olen etsinyt teitä joka paikasta. Täältä päin, talostani, kylästä, naapureiden luota ja lopulta Michelin ravintolasta, mutta kukaan ei ollut nähnyt teistä jälkeäkään.” ”Ovatko he soittaneet?” kysyn piipittävällä äänellä. ”Isänne otti yhteyttä vähän aikaa sitten ja ihmetteli, miksi ette vastaa puhelimeen, ja minä – ” ”Voi piru!” Kaksi vastaamatonta puhelua. Olen unohtanut puhelimen äänettömälle. Olen jo soittamassa takaisin, kun professori kieltää.

240

”Sanoin, että olette nukkumassa.” ”Ihanko totta?” vastaan kummastuneena. ”Ei olisi tarvinnut – ” ”Aiheuttaa vanhemmillenne vielä lisähuolia, niinkö?” Duvent keskeyttää. En sano siihen mitään, valmistaudun pahimpaan. Professori ottaa tuolin ja alkaa vetää saappaita hitaasti jalastaan. Kuuntelen ikuisuuden hänen rohisevaa hengitystään. Lopulta en voi enää hillitä itseäni. ”Mitä isä sitten sanoi?” ”Pikkuveljenne on yhä nukutuksessa. Itse prosessi meni suunnitelmien mukaan, joten lupaavalta näyttää.” ”Prosessi? Siis jäähdyttäminen, sydämen pysäyttäminen ja se kaikki? Sekö onnistui? Hänkö on elossa?” minä latelen. ”Kyllä vain”, Duvent vastaa hymyillen. Tuntuu siltä kuin kääntäisi kylmä- ja kuumavesihanoja. Ensiksi itken kylmästä niin että tärisen, sitten itku muuttuu ilonkyyneliksi, jotka saavat minut nauramaan. Mutta kun yritän nousta sohvalta, haavaan sattuu ja muistan taas hotellihuoneen. Saan uuden itkukohtauksen ja piiloudun viltin alle. Professori istuu ja katsoo ikkunaan päin. Kun pahin on ohi, hän käy hakemassa vessapaperirullan. Niistän ja yritän hengittää taas normaalisti. Ben, tärkeintä että olet hengissä! Että

241

olit vahvempi kuin pieni kuolema, vaikka minä petin enkä suojellut sinua. Duvent keittää vettä pienessä keittiössämme. Kun höyryävät kupit ovat sohvapöydällä, hän kysyy, olenko ajatellut kertoa, missä olen ollut koko illan. Olen väsynyt valehtelemaan. ”Kylällä, yhdessä hotellissa.” Professorin pensasmaiset kulmakarvat kohoavat otsalle. ”En ole edes tiennyt, että kylässä on hotelli.” ”Jos se nyt on vielä toiminnassa. Valkoinen Lilja, kuulostaa paremmalta kuin näyttää. Itse asiassa hirveä loukko.” ”Vai niin”, Duvent sanoo. ”Ja saako kysyä, mitä teitte siellä, siinä hirveässä loukossa?” ”Tapasin yhden pojan.” Duvent on hiljaa. ”Asia ei ole niin… tai siis ei ollut niin kuin te ehkä luulette. Luc ja minä… Tarkoitus oli, että hän auttaisi minua yhdessä asiassa.” Duvent istuu liikkumatta. Hän tuskin räpäyttää silmiään. ”Halusin auttaa Beniä”, minä selitän. ”Meidän oli määrä pitää istunto suojataksemme häntä jäähdyttämisen ajan. Suunnitelma oli, että minä ottaisin Benin vastaan,

242

kun hänen sydämensä pysähtyy. Tiedän teidän ajattelevan, että se kuulostaa oudolta, mutta olen pystynyt auttamaan Beniä ennenkin. Olen ottanut hänet vastaan, kun hän on saanut kohtauksia. Mutta voimani ja yhteys Beniin ovat heikentyneet koko ajan. Sen takia tarvitsin Lucin apua.” Huomaan, että mitä enemmän puhun, sitä enemmän minun on pakko kertoa. Mutta kerrankin minulla on tarve selittää kaikki juurta jaksaen, ehkä siksi että ymmärtäisin itse, mikä meni pieleen. ”No... siis”, aloitan ja mietin, kuinka kauas ajassa taaksepäin minun on mentävä, jotta professorilla olisi mahdollisuus pysyä kärryillä. ”Siitä lähtien kun Ben sairastui, olen pystynyt parantamaan häntä ja antamaan hänelle voimia pitämällä häntä sylissä. Mutta minua ei otettu mukaan sairaalaan. Ajatus oli, että Luc vartioisi ruumistani, jotta minä puolestani voisin suojella Beniä operaation ajan.” Katsahdan Duventiin. Hän hypistelee partaansa ja nyökkää, joten jatkan: ”Jokin meni pieleen. Onnistuin kyllä irrottautumaan ruumiistani, mutta laskeuduin väärään paikkaan, keskelle Lucin pimeyttä. Tapasin hänen veljensä omani sijasta. Oli liian myöhäistä kääntyä, ja ymmärsin, että Luc oli suunnitellut koko jutun. Että hän oli odotta-

243

nut veljeään aivan liian kauan ja käytti minua välineenä.” En sano mitään Juliasta. Duventin ei tarvitse tietää kaikkea. ”Olen idiootti”, lopetan lyhyesti. ”Minun olisi pitänyt käsittää, ettei Lucin ollut tarkoituskaan auttaa, ei minua eikä Beniä.” Duvent hellittää hyppysensä parrastaan ja sanoo: ”Varsin mielenkiintoinen tarina.” ”Ajattelette että valehtelen?” ”Tällä hetkellä on yhdentekevää, mitä minä uskon. Ja haluan mielelläni kuulla enemmän kyvystänne, mutta ensiksi meidän on saatava käsiimme tuo konnamainen Luc.” ”Mitä väliä sillä enää on?” ”Tiedättekö, missä hän asuu?” Duvent keskeyttää. ”En halua nähdä häntä enää ikinä!” minä kiljun. ”Hän on pirujensa vallassa ja piileskelee varmasti majassaan. Hän ei tajua edes sitä, että hänen veljensä on huijannut häntä! Ja Emmanuel, isoveli, on vielä pahempi. Hän sytytti talon palamaan. Murhasi oman perheensä.” Professori katsoo kattoon. Hän vetää henkeä ja puuskahtaa: ”Vai hän. Nyt minä ymmärrän, kenestä puhutte. Se oli kauhea tapaus, perhe paloi talon mukana. Luulin, että poika oli lähtenyt kauan sitten. Mutta”, Duvent jatkaa ja

244

naulitsee katseensa minuun, ”kuinka voitte tietää, että hänen veljensä sytytti tulipalon? Muistaakseni syyllistä ei saatu koskaan selville.” ”Hän kertoi minulle itse. Kun jouduin väärään paikkaan ja tapasin Emmanuelin siinä talossa.” ”Kerroitteko sen Lucille? Siis sen mitä koitte. Toistitteko hänelle, mitä veli sanoi?” ”Totta kai”, sanon käsittämättä, mihin Duvent pyrkii kysymyksillään. ”Luc on uskonut kaikki nämä vuodet, että Emmanuel on joku sankari.” Kun pahin järkytys alkaa hellittää, tunnen kuinka raivo nostaa päätään. ”Se on hänen oma vikansa”, minä sanon. ”Hän on aivan sekaisin päästään!” Haluan esittää siitä lisätodisteita, joten vedän viltin pois ja näytän mahaani. Professori ei vähästä säikähdä. Ainakaan hän ei reagoi havaittavasti, sanoo vain: ”Puhdistakaa haava. Tulen takaisin niin pian kuin voin.” Kuulen kylpyhuoneeseen, että professori on puhelimessa. Hän sanoo monta kertaa Lucin nimen. Hän puhuu talosta, tulipalosta, majasta ja hotelli Valkoisesta Liljasta. Katson itseäni ja muistan, kuinka lupasin, etten ikinä paljastaisi Lucia enkä hänen piilopaikkaansa. Hän puolestaan lupasi auttaa minua.

245

Tärkeintä on kuitenkin että sinä olet elossa, Ben. Yritin parhaani mukaan auttaa sinua, mutta pärjäsit yksin. Irvistän ja puren hammasta, sillä haava kirvelee kuin tulessa, ja samassa minulle valkenee, mikä hinta minun oli maksettava. Sielun koskemattomuus, sirpale sieluani. Luotin Luciin ja annoin huijata itseäni. Kuvittelin, että valo voittaa pimeyden. Mutta pahinta kaikessa: Kuvittelin, että Luc ja minä rakastimme toisiamme oikeasti. Ulko-ovi käy taas. Professorin määrätietoiset askelet loittonevat sorapolulla. Mopo käynnistetään, se lähtee päristen kylään päin. Vajoan itsesääliin. Ainoa lohtu on tieto siitä, että olet selviytynyt omin neuvoin, Ben. Sen sijaan en ikimaailmassa voi aavistaa, että olen juuri pelastanut Lucin hengen.

246

MUSTA PÄIVÄ

MUSTARASTAS IKKUNAN TAKANA herättää minut.

Kello on vartin yli viisi. Aurinko paistaa huoneeseen, olen unohtanut laskea rullakaihtimen. Avaan ikkunan ja tunnen ilman värisevän lämmöstä. Isän ja äidin makuuhuoneen ovi on kiinni, ja pidän itsestään selvänä, että professori on tullut takaisin ja nukkuu. Keitän teetä ja paistan kaksi kananmunaa, avaan radion. Professori saa mielellään herätä. Leikkaan leipää ja tarkistan kännykän. Ei mitään. Lasken vettä tiskialtaaseen, kolistelen astioita ja aion mennä avaamaan makuuhuoneen oven, kun kännykkä soi. ”Chérie Mimi”, isä kuiskaa. ”Onko Ben herännyt?” minä kysyn. ”Kuinka hän voi?”

247

Isä vitkastelee. Kuulen, kuinka hän hengittää nykäyksittäin nenän kautta. Jos yhden kerran elämässä saisi painaa pysäytysnappulaa, painaisin sitä nyt. Juuri ennen kuin kysyn ”Onko kaikki hyvin?” ja isä vastaa: ”Ei ole, Mimi, kaikki ei ole hyvin.” Ääni särkyy, painan puhelinta korvaa vasten. Isä ei sano hetkeen mitään. Sitten hän ottaa itseään niskasta. ”Ensin sanottiin, että kaikki oli mennyt hyvin… mutta kun Ben heräsi, hän huusi koko ajan äitiä, vaikka äiti seisoi aivan vieressä. Laura piti häntä sylissä ja yritti ymmärtää, mikä oli vinossa. Sitten ymmärsimme, että Ben ei nähnyt häntä. Että hän ei nähnyt mitään.” ”Mitä tarkoitat? Sinähän sanoit, että kaikki meni hyvin!” ”Tiedän, chérie, tiedän, niin mekin ajattelimme, mutta…” Isän ääni muuttuu taas tukahtuneeksi. Olen jääkylmä. Olen niin vihainen, niin raivoissani, etten tiedä mitä tekisin. Kuulen isän äänen: ”Lääkärit tutkivat Beniä parhaillaan. He sanovat, että aivoissa on revennyt verisuoni. Näkökeskuksessa. Ja se on kuulemma vahingoittanut toimintoja…” ”Kaikki on siis pelkkää mustaa?” kuulen melkein huutavani. ”Luulen niin, Mimi… On olemassa riski, ettei sitä

248

voida korjata... tai en minä tiedä!” Isä itkee taas, niiskuttaa kuin lapsi. Lasken kännykän pöydälle, en jaksa kuunnella. Seison pihalla ja katson omilla silmilläni kukkia, sinisensinistä taivasta, puiden paksuja oksia jotka heittävät varjoja talon seinille. Katson katsomasta päästyäni, mutta en käsitä. Miten kaikki voi olla pelkkää mustaa? Avaan portin ja lähden. Sanon sitä mustaksi päiväksi, Ben. Kun tulen vanhan tammen luo, mustarastas on jo odottamassa minua. Ajattelen yhtäkkiä mummin siskoa, Martinaa. Hän kirjoitti kirjeessään käyvänsä tammen luona. Ja hän rukoili muiden puolesta, juuri niin kuin minäkin. Mustarastas seuraa minua katseellaan, ja sanon: ”Anteeksi, rakas pikkuveli.” Toivon että kuulet sen, Ben. Ja lupaan että autan sinua näkemään, kun tulet kotiin. Kerron sinulle kaikesta, kerron miltä maailma näyttää ja kerron näkymättömästä, jonka näkemiseen ei tarvita silmiä. Kirjoitan tikulla maahan Ben. Painan käden nimen päälle, hopeaketju polttaa. Se on kuin muurahaisen purema, pistävä kipu muuttuu jomotukseksi. Käännän kämmenen ylöspäin. Punainen viiru kulkee vinottain valtimon yli. Tempaisen ketjun pois yhdellä nykäyk-

249

sellä. Näkemiin Julia. Pudotan ketjun vanhan tammen sisään. Lintu hypähtelee sivummalle. Nojaan puunrunkoon. On kuin päästäni nostettaisiin painava kansi, ja lennän ajatuksissani luoksesi tuulta nopeammin. Minut ympäröi kirkas valo. Sinä istut paikallasi ja taputat molemmin käsin pientä koiraa. Se on sinun koirasi, ja me kumpikin tiedämme, että se odottaa sinua. Kuiskaan: Minäkin odotan sinua. Etkä näytä yhtään surulliselta, päinvastoin. Avaan silmäni. Olen löytänyt takaisin luoksesi. Musta päivä ei olekaan pelkästään musta.

250

SE TEKEE KIPEÄÄ

PROFESSORI PYYTÄÄ MINUA istumaan. Hän kaataa

kuppiin minttuvettä ja antaa sen minulle. ”Kuulin Benistä”, Duvent sanoo. ”Mutta tilanne ei ehkä ole niin paha kuin miltä se kuulostaa.” Otan ison lusikallisen hunajaa ja valutan sen minttulitkuun. Se maistuu paremmalta kuin olin kuvitellut. ”Tärkeintä on, että veljesi on selviytynyt pahimmasta ja paranee kaikesta huolimatta”, Duvent jatkaa. ”Voimme käydä siellä saman tien, jos haluatte.” Pudistan päätäni. Se vie aikansa, mutta en ole enää huolissani sinusta, Ben. Kun kuppi on tyhjä, minua alkaa nukuttaa. Professori puuhailee valokuviensa parissa, tutkii niitä suu-

251

rennuslasilla ja lajittelee pinoihin. Yhtäkkiä hän huudahtaa: ”Tässä hän on!” Professori näyttää kuvaa. ”Hän vaaransi henkensä pelastaakseen minut ja satakunta muuta lasta.” Katson mustavalkoista valokuvaa. Nainen on nuori, ehkä kahdenkymmenenviiden. Kampaus on lyhyt ja nykyaikainen. Mutta hänen katseensa saa minut säpsähtämään: hän karsastaa samalla tavalla kuin minä. ”Ette muistuta toisianne ainoastaan ulkonaisesti”, Duvent sanoo. ”Myös Irina de la Gard oli jääräpäinen ja rohkea, jopa tyhmänrohkean rajoilla halussaan auttaa muita. Sodan jälkeen kävi ilmi, että hän oli yksi salaisen vastarintaliikkeen, Sub Rosan, perustajajäsenistä.” ”Mikä liike se oli?” ”Sub Rosa, se itse asiassa toimii vielä nykyäänkin.” Se alkaa kiinnostaa minua. Mutta professori nousee ja avaa ulko-oven. ”Kyllä sekin aika koittaa, jolloin saatte tietää enemmän”, hän sanoo vain. Menemme ulos, ja hämmästyksekseni Duvent ottaa minua kädestä. Se tuntuu aika kummalliselta. Mutta ei pahalta. Aivan kuin kädessä olisi lämmin ja karhea

252

patakinnas. Ison kastanjan luona professori rykäisee ja sanoo: ”Minun on kerrottava teille eräs asia. Olen pahoillani, mademoiselle, mutta se tekee kipeää.” Painajaiskuvat välähtävät päässäni. Niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että sinä olet menettänyt näkösi! Hamuilen vaistomaisesti kännykkää. Professori pysähtyy. ”Kysymys on Lucista.” Professori pysähtyy, etsii katsettani. ”Ystävänne yritti riistää itseltään hengen viime yönä. Kun löysimme hänet, hän oli tajuton, ja hänet vietiin päivystykseen.” Tuijotan Duventia. Hänen vasenta korvaansa. Se näyttää epätodelliselta, aivan kuin se olisi tehty vahasta. Miten kenelläkään voi olla noin isot korvat? Professorin suu liikkuu, huulet muodostavat nimen. Luc. Hiljaisuus. Muistan, miten säntäsin ulos huoneesta. Suomatta Lucille ajatustakaan. Miettimättä miltä hänestä täytyi tuntua sen jälkeen kun minä… Päässä humisee, painan kädet suulle, kunnes Duvent sanoo: ”Mademoiselle, hengittäkää.” Puhallan ilman keuhkoista, paine hellittää. Mutta aivot ovat yhä pysähdyksissä.

253

”Mutta missä? Miten?” minä takeltelen. ”Tarkoitan siis, että mitä tapahtui?” ”Löysin hänet talosta. En aio mennä yksityiskohtiin.” Sanat uppoavat hitaasti tajuntaani. Mitä Lucille tapahtui sen jälkeen kun häivyin? Mieleen nousee muistikuva siitä, kuinka sanon, että kaikki on hänen syytään. Ja että Emmanuel on syyllinen murhapolttoon. Että Lucin yksinäisyys on kuolemaakin pahempi. Tajuan julmuuteni koko laajuuden vasta nyt. ”Miten?” minä kysyn. ”Tarkoitan… Selviytyykö hän?” ”On selvää, että hän ei voi tällä hetkellä hyvin”, Duvent sanoo. ”Mutta huolehdin henkilökohtaisesti siitä, että hän saa tarvitsemansa hoidon.” Se on minun syytäni. Katson professorin harmaisiin silmiin ja näen, että hän on lukenut ajatukseni. ”Ei, mademoiselle. On teidän ansiotanne, että ehdimme sinne ajoissa, ennen kuin hän oli ehtinyt vuotaa kuiviin.”

254

VIERAILU

ISTUN DUVENTIN PÄRISEVÄN mopon tavaratelineel-

lä. On mukava huristella eteenpäin ohi loistavien auringonkukkien ja neonvihreiden viininrankojen. Unohdan hermoilemisen hetkeksi. Sairaala on Avignonin keskustan ulkopuolella. Ovella täytyy näyttää henkilöllisyystodistus ja tyhjentää taskut ja laukku pöydälle. Mutta kun olemme päässeet sisään, vanha rakennus vaikuttaa melkein viihtyisältä. Siipirakennusten keskellä on iso puisto. Nurmikko on leikattu hiljattain, ja kukkapenkit ovat komeita. Professori näyttää, mihin suuntaan minun on mentävä. ”Ettekö te tule mukaan?” minä kysyn. ”Hän odottaa sisäpihalla ison plataanin alla”, Duvent

255

sanoo ja lähtee. Luc seisoo ison puun varjossa ja polttaa tupakkaa. En tunnista häntä heti. Tukka on kynitty lyhyeksi ja hän on, jos mahdollista, vielä kalpeampi kuin muistikuvissani. Mustan T-paidan alta näkyy side. Huomaan, että paukama on kutistunut, mutta päätän olla kysymättä siitä mitään. Mitä sanotaan ihmiselle, joka on yrittänyt muutamaa päivää aikaisemmin tappaa itsensä? Onko hän se sama Luc, joka on suudellut minua? Joka on saanut minut kipunoimaan kaipauksesta? Duvent on hokenut, etten ole syypää. Päinvastoin. Luc on ollut pitkään sairas, jotain olisi todennäköisesti tapahtunut ennemmin tai myöhemmin. Ja jos en olisi puhunut mitään, he eivät olisi ehtineet paikalle ajoissa. Lucia ei enää olisi. Mutta silti… Minä petin hänet. Pihalla ei ole suoranaista tungosta. Vanha mies torkkuu aurinkotuolissa lähellä ovea, kyyhkyspari kujertaa. Seison portaalla ja puristan laukkuani. Lähden hitaasti Lucia kohti. Minut huomatessaan hän pudottaa tupakan ja tallaa sen hiekkaan. Hän ottaa muutaman askelen ja istahtaa lähimmälle penkille. Kun olen suunnilleen viiden metrin päässä, Luc sanoo käheällä äänellä: ”Varo, minä olen sairas.” ”Tiedän”, minä sanon.

256

”Tarkoitan, että minulla on flunssa.” Luc nostaa käsivarttaan ja yskii paidanhihaan. ”Parasta ettet tule liian lähelle.” ”Okei.” Penkki on kolmenistuttava. Istuudun toiseen päähän, Luc istuu toisessa. ”Niin ettet saa tartuntaa”, hän sanoo. ”Etkä tartuta sitten kotona pikkuveljeäsi.” ”Olet siis kuullut?” Luc nyökkää. Hän kumartuu ja sohii sormella sandaaliaan. ”Professori kertoi. Hän käy täällä melkein joka päivä.” ”Sepä hyvä. Hänen aikansa ei tule sitten niin pitkäksi, kun lähden kotiin”, minä sanon. Hyönteiset surisevat puistossa. Istumme hiljaa. Kovakuoriainen kamppailee lehden päällä edessämme pysyäkseen pystyssä. Kun se kellahtaa kolmannen kerran, avaamme yhtä aikaa suumme. ”Halusin vain – ” ”Olinko sen minä joka – ” Kumpikin vaikenee. Vilkaisen Lucia. Ei sudenvirnistystä eikä edes hymyä. Kaksi viikkoa sitten olisimme purskahtaneet nauruun. Nyt ei ole juurikaan naurun aihetta. ”Kun olit häipynyt silloin hotellista”, Luc aloittaa.

257

Nyökkään, jotta hän jatkaisi. ”En käsittänyt ensin, mistä puhuit, mutta muistin sitten. Hän sanoi lopuksi: He saavat palaa helvetin tulessa. Odota majassa. Mutta minä tietysti hiivin hänen peräänsä.” ”Emmanuelko?” ”Kuvittelin aina, että meidän vihamme sai tulen syttymään. Mutta lähtösi jälkeen aloin muistaa. Näin, kuinka Emmanuel kaatoi ensin bensaa ja sytytti sen sitten palamaan. Miten hän häipyi ja jätti minut yksin… Se oli vaan niin…” Luc etsii oikeaa sanaa. Mutta oikeaa sanaa ei ehkä ole. ”Olen pahoillani siitä, että häivyin noin vain”, minä sanon. ”Olin vihainen ja järkyttynyt siitä, että kaikki meni pieleen.” ”Ja minä olen pahoillani siitä, etten voinut auttaa pikkuveljeäsi.” Lucin käsi lepää penkillä välissämme. Hänen laiha käsivartensa, suonet kiemurtelevat luunvalkoisen ihon alla. Ja valtimo tykyttää kuin linnunsydän. Tunnen suurta hellyyttä. Se vyöryy ylitseni kuin aalto. Luc nostaa kättään pyyhkäistäkseen pois hiussuortuvan, joka valahtaa aina silmäni päälle. ”Se ei johdu siitä että…” minä nyyhkytän. Sitten minun on pakko nauraa, osoitan hassua mustaa

258

kuoriaista, joka on kellahtanut selälleen. Taas. ”Kaikki on vain niin pirun… surkeaa.” ”Tiedän”, Luc sanoo. Unohdan tartuntavaaran, en piittaa siitä, tuleeko kurkkuni kipeäksi. Halaamme toisiamme. Pitkään. Tunnen Lucin sydämen lyövän omaani vasten. ”Anteeksi”, kuiskaan Lucin niskaan. ”Samat sanat.” Halaamme niin kauan, että käsivarret puutuvat. Painan pääni Lucin sidettä vasten, ja nyt hän vuorostaan lohduttaa minua. Hän silittää tukkaani niin kuin vain hän osaa. Näpelöi korvaani. Sitten hän pyytää minua kertomaan, mitä todella tapahtui matkallani manalassa. Kerron kaiken, mutta en puhu tapaamisesta hänen kuolleen äitinsä kanssa. ”Etkö tosiaan tiennyt mitään?” Luc pudistaa päätään. ”Et ole ainoa jota huijattiin. Minä halusin suojella sinua ja luulin, että voisimme yhdessä auttaa pikkuveljeäsi.” ”Et kai sinä sen takia yrittänyt – ” ”Uhrata itsenikö?” Luc täydentää. Hän kohauttaa olkapäitään. ”Ei kai sillä enää ole mitään väliä?” ”Lopeta!” minä sanon. ”Ben on hengissä! Ja sinä olet hengissä. Sitä paitsi lääkärit sanovat, että Ben selviytyy.” ”Niin, sokeana.”

259

”On pahempaakin pimeyttä”, minä totean. Kello soi jossakin rakennuksen sisällä. ”Lounasaika”, Luc sanoo. ”Täällä täytyy syödä koko ajan.” Tiedän, että minun pitäisi lähteä, mutta istun paikallani. ”Saanko kysyä vielä yhtä asiaa?” ”Minä varmasti arvaankin”, Luc sanoo. Hänen poskensa muuttuvat hehkuvanpunaisiksi. Minun tulee ikävä Lucia. Yleensä minun täytyy ajatella vain alkua, ja hän osaa arvata loput. ”Ei sinun tarvitse sanoa, kunhan vain ajattelin”, minä aloitan. Luc päästää käteni, katsoo poispäin. Minua on jo alkanut kaduttaa. ”Tai… ei sittenkään”, sanon ja otan kirjeen esiin. ”Ei tarvitse sanoa.” Lasken kuoren hänen polvensa päälle. Luc tuijottaa yhä sandaalejaan. ”Sinulle”, minä sanon. ”Jotta muistaisit, ettet ole ainoa erilainen.” Edellisenä iltana luin kirjeeni professorille ääneen. En kokonaan vaan ne kohdat, joissa kirjoitan sinusta ja minusta, Ben. Enneunista, valkoisesta huoneesta johon näin sinun katoavan. Duventinkin on myönnettävä,

260

että minulla saattaa olla epätavallisia ominaisuuksia. Mutta ennen muuta hän kiitteli kykyäni välittää ja auttaa muita. Olen ajatellut jatkaa Salaisuuksien kirjaa. Ja kun kysyin Duventilta, oliko mahdollista, ettei hän päätynyt opettajakseni aivan sattuman kautta, hän mutisi: ”Mahdollisesti, mutta se ei tarkoita, että mademoiselle on muita parempi.” Luc ottaa kirjeen ja sormeilee kuorta. Olen kirjoittanut etupuolelle hänen nimensä ja piirtänyt siihen sydämen. ”Nyt minulla on ainakin yksi syy”, hän sanoo. ”Älä sano noin!” minä puuskahdan. ”Sinulla on tuhat syytä elää. Sinulla on valtavasti mahdollisuuksia – ” ”Syy opetella lukemaan”, Luc keskeyttää minut. Mykistyn. Luc ei lakkaa koskaan yllättämästä minua. Miten on edes mahdollista, että joku ei osaa lukea? Luc ottaa kirjeen ja nousee penkiltä. Kirjeessä on sähköposti- ja postiosoitteeni. Mutta menee varmasti aikaa, ennen kuin saan vastauksen. Emme enää halaa, seisomme vain kasvotusten ja katsomme toisiimme. Luc tulee kanssani sisään. ”Ai niin”, minä sanon ennen kuin eroamme. ”Minä en ole Julia. Oikeasti ja tästä eteenpäin nimeni on Muriel.”

261

262

EPILOGI

Mademoiselle Muriel Blanc, Minulla on kunnia vihkiä Teidät salaisuuteen, jonka taustan tunnette jo yli vuoden takaa. Tämän kirjeen myötä Teidät, Muriel Blanc, kutsutaan Sub Rosan jäseneksi. Järjestö on perustettu vuonna 1943, se on kasvanut jatkuvasti ja käsittää nykyään maailmanlaajuisen verkoston. Toiminnan kasvamisesta huolimatta Sub Rosan tavoite on pysynyt samana, ja tarkoitus on auttaa äärimmäiseen hätään joutuneita lapsia. Järjestön pyrkimys on toimia anonyymisti, ilman voiton, tunnustuksen tai maineen tavoittelua, ja siitä syystä siitä ovat perillä vain valitut henkilöt. Se on järjestömme tärkein arvo. Edellytämme, että Te uutena jäsenenä kunnioi-

263

tatte mainittua periaatetta täydellisesti. Nautitte myös hallituksemme luottamusta minun, opettajanne ja ystävänne, kautta. Edellytämme siis, että säilytätte salaisuutemme. Kun olette painanut mieleenne salasanan ja henkilökohtaisen tunnuksenne, pyydämme teitä hävittämään tämän kirjeen. Lisätietoja saatte seuraamalla verkkosivulla annettuja ohjeita. Toivotamme Teidät täten tervetulleeksi Sub Rosaan. Ottakaa vastaan mitä parhaimmat toivotukseni. Professori Alfred Duvent

264

265

266

TAHDON KIITTÄÄ miestäni ja kollegaani Mårtenia kaikista pitkien kirjoitusaamujeni luksusaamiaisista, ihania poikiamme Johannesta ja Danielia vilpittömyydestä ja kannustuksesta, äitiäni Christinaa, joka on inspiroinut minua pienestä pitäen mielikuvituksellisilla tarinoillaan ja positiivisella elämänasenteellaan. Erityiskiitos sisarelleni Marialle tarkasta lukemisesta, kielen viilaamisesta, kannustuksesta ja rakentavasta palautteesta. Kiitos myös innostuneille lukijoille, jotka ovat seuranneet kirjan syntymistä ja kommentoineet tekstiä kirjoitusprosessin eri vaiheissa: Annina Claessonille, Annika Forstenille, Nadja Anderssonille, Tatjana Andersson-Samopjanille, Åsa Stenvall-Albjergille sekä toimittajalleni Sara Ehnholm-Hielmille. Kiitos tuesta Svenska kulturfondenille ja Finlands svenska författareföreningille sekä Lärkkulla-säätiölle, joka tarjosi minulle majapaikan ja rauhan kirjan viimeistelyyn.

267