Teoksen kirjoittamista ovat tukeneet
Suomen Kulttuurirahasto ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.
© Anja Portin 2023
Kustantamo S&S, Helsinki 2023
Kuvitus ja kannen kuva Paula Mela
Kansi Fredrik Bäck
Taitto Nora Kitinmäki
ISBN 978-951-52-5987-5
Painanut ScandBook, Liettua 2023
Puu on kahden maan asukas, ilman ja maan, valon ja pimeyden. Sen oksat ja lehdet kasvavat
kohti taivaan häikäisevää valoa, juuret kohti maan alla vallitsevaa pimeyttä. Juurien näkymätön eteneminen, niiden hiljainen matka maan alla, juurruttaa puun paikalleen ja mahdollistaa sen kasvun. Vain saattamalla juurensa matkaan ja antamalla niiden tunnustella pimeässä tietään puu voi kasvaa omaksi itsekseen. Vain näin se voi juurtua elämäänsä, joka ensimmäisestä valon ja pimeyden kohtaamisesta lähtien tallentuu sen runkoon.
Puiden kirja, Puuakatemian julkaisuja koululaisille, 1890
Keväällä minä jäin yksin. Silloin minun äitini jäi vuorelta vyöryvän maan alle ja kuoli. Sen jälkeen aika on mennyt kuin sumussa enkä enää tiedä, mikä päivä nyt on. Onko toinen vai seitsemäs kesäkuuta, tiistai vai perjantai, ei mitään hajua. Mutta päivät voi erottaa muillakin keinoilla kuin numeroilla ja nimillä, esimerkiksi tarkkailemalla valon ja varjon vaihtelua tai tuulen suuntaa. Tai sitä miten puut kantavat lehtiään. Kun on viettänyt tarpeeksi aikaa puiden kanssa, alkaa nähdä niiden yksityiskohdat tarkemmin. Silloin huomaa, että ne näyttävät joka päivä vähän erilaisilta.
Vaikka en ole enää selvillä päivistä, tiedän että kesä on jo alkanut. Sitä ei voi olla huomaamatta. Puissa on lehdet, joiden väri syvenee päivä päivältä. Ensin ne olivat vain
vaaleanvihreitä vahamaisia nuppuja, mutta nyt ne ovat jo yhtä tummia kuin yhdessä äidin maalauksessa, joka on,
tai oikeastaan oli, oli ennen kuin kaikki muuttui, minun huoneeni seinällä. Maalaus esitti jättimäistä puuta, jolla oli omituisen muhkeat juuret ja pienet tummanvihreät lehdet. Puun runko oli paksu ja muhkurainen. Juuret nousivat mullasta kuin maan alla piileskelevän olennon kuhmuraiset olkapäät, ja oksisto oli sokkeloinen kuin valtava päältä lyttyyn painunut tuulenpesä. Ehkä äiti oli saanut idean maalauk seensa siitä puusta, joka on kaiverrettu minun riipukseeni.
Äiti antoi riipuksen minulle talvella, kun täytin kaksitoista vuotta. Siitä asti olen pitänyt sitä kaulassani. Koru oli pakattu pieneen punaruskeaan rasiaan, joka tuoksui ihan metsänpohjalta. Rasia oli pehmustettu ohueksi hiutuneella, kellastuneella paperilla, jonka rypyt estivät riipuksen ketjua menemästä solmuun. Meillä oli äidin kanssa tapana kääriä syntymäpäivälahjat värikkääseen paperiin, jota sai Pinjalan postista, mutta korurasiaa äiti ei ollut paketoinut. Äiti sanoi, että se oli niin kaunis, ”pieni tuoksuva ihme”, ettei sitä tehnyt mieli peittää. Mutta jos minulta kysytään, rasia näytti pikemminkin vanhalta nahistuneelta suklaaleivokselta, joka on menettänyt värinsä. Ja vanha se olikin. Niin kuin korukin, jonka hopeapinta oli tummunut niin, että kuvio tuskin erottui. Äiti sanoi, että hän oli saanut korun samassa rasiassa kauan sitten omalta isältään. Tavallaan jonkinlainen sukumuisto, äiti lisäsi hiljaa ja
käänsi katseensa pois. Ei sillä, että minun äitini olisi ollut
mikään sukurakas ja sen takia säilyttänyt riipuksen. Ei, ei todellakaan! Eihän meillä edes ollut sukulaisia. Ainakaan äiti ei koskaan puhunut heistä, ellei lasketa äidin isää ja siskoa, joista kummankin äiti mainitsi tasan kerran – isän puhuessaan korusta, ja siskon sen jälkeen, kun minä tivasin yhdestä valokuvasta, joka putosi lattialle äidin siivotessa lipaston laatikoita. Siksi kai oli niin outoa kuulla äidin puhuvan jostain, mikä liittyi sukuun. Nyt kun ajattelen, niin sekin on ehkä outoa, etten koskaan oikein kysellyt äidin sukulaisista. Mutta me olimme aina olleet kahden, äiti ja minä, ja se riitti minulle.
”Kaksitoistavuotias on tarpeeksi vanha tutustuakseen puihin”, äiti sanoi syntymäpäivänäni ja ripusti korun kaulaani. ”Voit aloittaa tästä hopeariipuksesta. Tutki sitä rauhassa ja paina mieleesi, mitä siinä näet. Jonain päivänä se tulee sinulle tutuksi.”
Sitten äiti laski kätensä olkapäilleni ja katsoi minua pitkään niin kuin olisi halunnut kovertaa sanoilleen ikioman onkalon minun mieleeni. En ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti sanoessaan, että kaksitoistavuotias on tarpeeksi vanha tutustuakseen puihin. Ja miten puihin pitäisi tutustua? Pitäisikö niitä tervehtiä? Hyvää päivää, arvoisa Puu, hauska tutustua. Minä olen Magda Agdantytär Mustalintu, Poppelilaaksosta.
olla kyse. Olin nimittäin puhunut puille ja kiipeillyt niissä siitä asti, kun opin puhumaan ja kävelemään, siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Poppelilaaksossa ei asu taatusti yhtäkään lasta, joka ei olisi oppinut kiipeilemään puissa, sillä puita on kaikkialla. Laaksoa ympäröivissä tuuheissa metsissä kasvaa pyökkejä, tammia, lehmuksia, jalavia ja kastanjoita. Ja tietysti poppeleita. Ylemmillä rinteillä asustaa kapeita kuusia, käkkyrämäntyjä ja pieniä sitkeitä katajia. Poppelilaakson lapsista puhuminen on tosin nykyään vähän niin ja näin, sillä laaksossa ei ole asunut vuosiin enää muita lapsia kuin minä. Monet perheet ovat muuttaneet jonkin matkan päähän
Pinjalaan, koska siellä on koulu ja enemmän työpaikkoja, kauppoja ja kaikkea muuta sellaista, mitä ihmiset luulevat tarvitsevansa, kuten korkeita rakennuksia ja kauas näkyviä, kirkkaita valoja. Pinjalan kaupungissa minäkin kävin koulua ennen kuin lähdin laaksosta ja aloitin matkani. Sen, josta kohta kerron.
Yhtenä iltana vähän syntymäpäiväni jälkeen kysyin
äidil tä, mitä hän oli sillä puihin tutustumisella tarkoittanut ja miksi juuri kaksitoista oli sopiva ikä. Ja miten se liittyi riipukseen, suku muistoon. Ja jos meillä oli sukulaisia jossain, niin miksi en tiennyt heistä mitään. En tiennyt, keitä he olivat ja miltä he näyttivät. Oliko heillä paksu
tumma tukka ja terävä nenä niin kuin äidillä ja minulla?
Olivatko he yhtä itsepäisiä kuin äiti? Tai yhtä itsekseenviihtyviä (äidin sana) kuin minä? Oliko joku heistä, äidin sisko esimerkiksi, elossa? Ja jos oli, missä hän asui?
”Myöhemmin”, äiti vastasi. ”Nyt ei ole oikea hetki, mutta kerron sinulle myöhemmin kaiken. Nyt minun täytyy jatkaa töitä.”
Töillä äiti tarkoitti maalaamista. Äiti maalasi maisemia, aina vain maisemia, ja myi niitä maisematauluja sitten joillekin, jotka halusivat katsella maisemia kotiensa seinillä. Ja niitä ihmisiä oli ihme kyllä aika paljon, joten äidillä riitti töitä. Äiti seisoi maalaustelineen takana otsa rypyssä, katse tiukasti kankaaseen luotuna. Talven aikana äidin otsarypyt olivat syventyneet, ihan kuin vuorten poimut olisivat painautuneet äidin ihoon liiasta katselemisesta. En tiedä, mikä sai äidin otsan sillä tavalla rypistymään, enkä viitsinyt kysyä, koska luultavasti äiti olisi vain sanonut, että puhutaan myöhemmin. Niin äiti sanoi, kun ei halunnut puhua jostain. Aina sama juttu: myöhemmin.
Kun kevätaurinko alkoi sulattaa pihan lumikinoksia, äiti kuitenkin muisti mitä oli luvannut. Silloin hän sanoi, että jonain päivänä lumien sulettua, ennen kesää, me tekisimme vuorelle pitkän retken ja silloin saisin kuulla kaiken kaikesta, mitä olin koskaan halunnut kuulla.
Mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Syyn minä jo kerroinkin.
Kun olin ihan pieni, äiti kertoi minulle tarinaa tytöstä, joka muutti puun alle asumaan. Tai oikeastaan se oli tarina puusta, jonka alle tyttö muutti asumaan. Ei ole ihan samantekevää, miten päin sanat asettelee, koska sanat osoittavat asioiden järjestyksen, niin kuin sen, mistä tarina alkaa tai kenestä se eniten kertoo. Äidin tarina alkoi puusta, tyttö tuli mukaan vähän myöhemmin. Näin se meni:
Olipa kerran puu, joka kasvoi korkealla tuulisen vuoren laella. Puun piti kasvattaa itselleen suuret ja vahvat juuret, jotta se pysyisi pystyssä tuulessa ja tuiskussa ja saisi ravintoa karusta maasta, jossa oikein mikään ei kasvanut. Puun juuret matkasivat maan alla ja päällä kauas vuoren laelta. Puun runko vahvistui ja oksat kurottivat aina vain kor-
keammalle, aina vain leveämmälle. Eräänä keväänä, kun lehdet olivat puhjenneet puuhun, vuoren yli lentävät linnut huomasivat sen tuuhean latvuksen. Linnut parveilivat mustana pilvenä puun ympärillä ja laskeutuivat lopulta sen oksille pesimään. Kevät vaihtui kesäksi ja puu puhkesi kukkaan. Kukkien tuoksu houkutteli puuhun hyönteisiä. Mehiläiset keräsivät kukista mettä ja varastoivat sen puuhun. Perhosen toukat ryömivät puunlehdillä ja rouskuttivat niitä. Linnunpoikasetkin kuoriutuivat. Ne olivat pieniä ja pikimustia ja hirmuisen nälkäisiä. Onneksi oli toukkia, joita popsia. Puu oli yhtäkkiä täynnä elämää. Kesän kääntyessä loppua kohti puun kukista kypsyi meheviä hedelmiä ja lehdet alkoivat vaihtaa väriä. Silloin paikalle saapui tyttö, joka piti vuorella kulkemisesta. Hänellä oli jalassaan siniset kengät ja taskussaan vihreä muistikirja, johon hän kirjoitti kulkiessa päähän kertyneitä sanoja aina sopivan paikan löytäessään.
Hän oli vaeltanut vuorella koko pitkän kesän ja etsi nyt paikkaa, jossa voisi levähtää ja tyhjentää päänsä sanoista. Tyttö istui puun alle ja katsahti ylös oksistoon. Voi miten hieno puu, tyttö ajatteli.
Puu ilahtui kehuista ja pudotti tytön syliin kauniin hedelmän. Tyttö maistoi hedelmää, ja se oli
niin makea ja mehukas, että tyttö päätti jäädä puun alle kirjoittamaan. Tyttö rakensi puun alle majan, otti muistikirjansa esille ja alkoi kirjoittaa kaikesta, mitä matkalla oli mieleen kertynyt. Puun alla oli hyvä olla, siellä oli kaikkea mitä tyttö tarvitsi. Puu suojasi sateilta ja tuulilta ja antoi tytölle hedelmiä.
Välillä puu pudotti majan edustalle kuivia oksia, jotka tyttö keräsi talven varalle polttopuiksi. Puu antoi tytölle myös paljon ajateltavaa. Niin paljon, että kirjoittamisesta ei ollut tulla loppua. Syksyllä
puu ravisteli ikkunan takana lehtiä kuin olisi tehnyt suursiivousta. Tyttö katseli lehtien tanssia ja tallensi sen muistikirjaansa. Lintujen lähdönkin hän kirjoitti muistiin. Tyttö sai puulta niin paljon
että kysyi lopulta, voisiko hän antaa puulle jotain.
Mutta puu ei halunnut tytöltä kuin lupauksen, että tämä ei koskaan ottaisi puulta enempää kuin tarvitsi. Niin kauan tyttö saisi asua puun alla ja kirjoittaa. Se sopi tytölle, mitä hän enemmällä olisi tehnytkään. Vuodet vierivät ja puu kasvoi suuremmaksi. Tyttökin kasvoi. Hän kasvoi ja kirjoitti ja piti lupauksensa. Hän otti puulta vain sen mitä tarvitsi. Eräänä päivänä, kun tytöstä oli jo tullut
vanha nainen, hän laski kynän kädestään ja sulki muistikirjan, ties kuinka monennen, josta ei enää
tyhjää kohtaa löytynyt. Hän astui ulos majastaan ja istui puun alle muistikirja sylissään. Nyt minulla ei ole enää sanottavaa, kaikki on tässä kirjassa, hän ajatteli ja sulki silmänsä. Tuuli alkoi selata muistikirjaa. Sivut vain läpsyivät, kun sanat lähtivät lentoon. Ne lensivät pitkän matkan, vuoren toiselle puolelle, missä joku toinen kulkija keräsi ne talteen.
Äidin tarina loppui aina samalla tavalla, ärsyttävästi. Minusta se ei edes ollut mikään kunnon lopetus. Joku, joka nyt sattui vain kulkemaan vuorella, keräsi jonkun toisen kirjoittamat sanat talteen. Mutta entä sitten? Mitä sen jälkeen tapahtui? Joskus pyysin äitiä jatkamaan. Halusin
tietää, mitä se kulkija teki niillä sanoilla. Järjestikö hän ne jotenkin uudelleen, ihan toisella tavalla? Äiti vastasi, että sitä hän ei tiedä, se minun pitäisi selvittää itse. Ajattelin, että äidin vastaus oli hölmö. Miten kukaan voisi selvittää jotain sellaista, mikä oli pelkkää satua. Vain sadun kertoja voi tietää, mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Vain sadun kertoja, tässä tapauksessa siis äiti, voisi jatkaa tarinaa. Mutta nyt kun äiti ei ole täällä, minun on yritettävä itse. Minun on löydettävä sanat ja tehtävä niillä jotain. Minun on kerrottava oma tarinani.