Suomi on ruotsalainen by Schildts & Söderströms

Suomi on ruotsalainen

E s Ei ls ei lhethi et ni e kn a kr at ra t a t

1. Joan Blaeun kartta vuodelta 1662. Kansalliskirjasto. 1. Joan Blaeun kartta vuodelta 1662. Kansalliskirjasto. Gerardus Mercatorin kartta vuodelta 1616. Kansalliskirjasto. 2. 2. Gerardus Mercatorin kartta vuodelta 1616. Kansalliskirjasto.

uomi SSuomi onon

uotsalainen RRuotsalainen

 

MarjoVilkko Vilkko Marjo

Schildts Söderströms Schildts && Söderströms H eHl es il ns ikni k i

Suomi on ruotsalainen

©©Marjo MarjoVilkko Vilkko2014 2014 Schildts Schildts&&Söderströms Söderströms www.sets.fi www.sets.fi Suomi Suomiononruotsalainen ruotsalainen-kirja -kirjapohjautuu pohjautuusamannimiseen samannimiseenIntervisio IntervisioOy:n Oy:ntuottamaan tuottamaantv-sarjaan. tv-sarjaan. Kansi Kansijajaulkoasu: ulkoasu:Anders AndersCarpelan Carpelan Päälukujen Päälukujenkuvitukset: kuvitukset:Jussi JussiKaakinen Kaakinen Kartat: Kartat:©©Hannu HannuLinkola Linkola isbn isbn978-951-52-3419-3 978-951-52-3419-3 Painopaikka: Painopaikka:Bookwell BookwellOy, Oy,Porvoo Porvoo2014 2014

SISÄLLYS Alkusanat 9 Ruotsin ajan tärkeät vuosiluvut Johdanto 21

1. HIStorIa

Suomen historiaa kahdella kielellä 38 Fennomaanien suuret teemat: Paha Ruotsi – Nuijasota – Itsenäisyyden airuet 42 Ruotsinkielinen Suomen historia – sotaa kolmella rintamalla Mikä Suomi, mikä Ruotsi? 58 Ruotsin kruunun alamaiset 64 Ruotsi lähtee ja Ruotsi jää 69 Apropå: Ruotsinkieliset 74 Apropå: Viapori 79

2. USKoNto

Ruotsalaisten retket 86 Idän ja lännen taistelu 88 Lännen valta vakiintuu 89 Ruotsista tulee luterilainen kuningaskunta 92 Lutherin oppi – yksin sanasta, yksin uskosta, yksin armosta Kustaa Vaasa soveltaa 98 Ruotsista tulee puhdasoppinen… 100 …ja kansasta myös 102 Seksuaalirikosten luvattu maa 104 Kirkko, valtion pikku apulainen 107 Lukutaito tulee taapertaen 109 Kelvolliset ja kelvottomat 111

Suomi on ruotsalainen

Luterilaisuus ruotsalaisuuden säilyttäjänä venäläisessä Suomessa Luterilaisuus iskelmänikkarina 116 Luterilaisuus ja talouskuri 117 Hyvinvointivaltio – maallistunutta luterilaisuutta? 118 Luterilaiset ateistit? 119 Apropå: Viina 123 Apropå: Leijona 129

3. LaKI Ja DEMoKratIa

134

Säätyvaltiopäivät 136 Säädyt 137 Säätyvaltiopäivien toiminta 141 Demokratiaako? 144 Suomalaisten asema valtiopäivillä 146 Maailman paras hallinto 148 Oxenstiernan malliin 150 Unohdetut virkamiehet 152 Laki 154 Oikeudenhoito ruotsalaisessa Suomessa Laki aseena 158 Vanha Suomi 163 Poliittinen kulttuuri 165 Apropå: Suvaitsevaisuus 172 Apropå: Aateli 177 Apropå: Viipuri 186

4. KIELI

191

Lainasanat 191 Kieliolot Ruotsin valtakunnassa 196 Suomen kirjakieli syntyy 201 Ruotsinkieliset fennomaanit 204 Kielikiista leimahtaa 206 Kaksikielinen Ruotsi? 212 Muminsvenska 213 Apropå: Stadin slangi 216

156

112

Suomi on ruotsalainen

5. taLoUS

220

Kustaa Vaasa ja Luther 221 Suomi – Ruotsin siirtomaa? 225 Merkantilismin merkillisyydet 228 Modernin markkinatalouden alkusoitto Venäjän siunaus? 233 Jukolan Jussi hallintoportaassa 237 Talvisodan trauma 241 Hyvin menee vai meneekö? 244 Apropå: Meri 247 Apropå: Puu 250

6. HYVINVoINtIVaLtIo

231

252

Ruotsi – pyhä maa 254 Mistä on pohjoismainen hyvinvointivaltio tehty? 257 Luterilaisuutta ja sosiaalidemokratiaa 260 Suomalainen hyvinvointivaltio – suomalainen vai ruotsalainen? Pohjoismainen yhteistyö 265 Suomen omat tiet 267 Pohjoismainen malli kriisissä 268 Tämä hetki ja tulevaisuus 271 Apropå: Peruskoulu 278 Apropå: Pikkuveli ja isoveli 284 Apropå: Venäjä 289 Jälkisanat 301 Viitteet 307 Lähteet ja kirjallisuus 315 Henkilöhakemisto 319

263

aLKUSaNat

Kun tv-sarjaa Suomi on ruotsalainen alettiin esittää Yle TV1:llä

tammikuussa 2013, se herätti välittömästi voimakkaan reaktion. Ruotsin ja Suomen yhteinen historia sekä Ruotsin vaikutus Suomeen ja suomalaisuuteen oli yksi talven kuumimpia keskustelunaiheita, ja sarjan aiheuttama kohu noteerattiin Ruotsia myöten. Valitettavasti suurimmat otsikot syntyivät vihasta. Jo pelkkä sarjan nimi provosoi monia, joitakuita niin pahasti, että ensimmäiset tuomitsevat mielipiteet vuodatettiin verkkoon jo yhdeksän kuukautta ennen sarjan esittämistä, kun tieto sen tekemisestä julkistettiin. Otsikko luettiin helposti: Suomi on vain ruotsalainen. Sarjan uskottiin väittävän, että kaiken, tai ainakin kaiken hyvän, Suomi on saanut Ruotsista, ja että omin toimin suomalaiset eivät olisi osanneet koskaan nousta maakuopistaan sivistyneeseen elämään. Kun sarja sitten esitettiin, tiettyjen tahojen provosoituminen tv-sarjasta ei ollut yllätys – raivon alkukantaisuus, joissakin tapauksissa lähes sokean vihan intensiteetti, sen sijaan oli. Sarjan tekijät saivat tappouhkauksia, jotka törkeimmillään eivät rajoittuneet heihin itseensä, vaan uhkasivat heidän läheistensä henkeä. Sarjan nimi oli huolellisesti valittu. Olimme tekemässä historiasarjaa, mutta halusimme jo nimen kertovan, että näkökulmamme oli tiukasti nykyajassa. Tarkoitus ei ollut vain kerrata historiaa, vaan näyttää, kuinka nykyisyys on kiinni katkeamattomassa menneisyyteen johtavassa ketjussa. Lähtökohta oli kuitenkin se, että provosoivatkin väitteet piti voida perustella kriittiseen historiantutkimukseen tukeutuvilla faktoilla. Tästä syystä käytimme runsaasti ammattihistorioitsijoiden haastatteluja. Kun sarjaa tehdessämme kysyimme tavallisilta suomalaisilta, miten Ruotsin vaikutus näkyy tämän päivän Suomessa, suurin osa vastaajista alkoi puhua suomenruotsalaisuudesta ja ruotsin kielestä. Vastausten sävy 9

Suomi on ruotsalainen

oli neutraali, jopa positiivinen, mutta jos vastaajan äidinkieli oli suomi, niistä kuulsi läpi ajatus, että kyseessä on jokin suomalaisuuden erityinen lisäosa, joka ei näy useimpien suomalaisten elämässä millään lailla. Tämä vahvisti haluamme tehdä sarja erityisesti suomenkielisille suomalaisille. Halusimme herättää keskustelua. Toivoimme saavamme katsojat oivaltamaan, hermostumatta, että ruotsalaisuus on yksi suomalaisuuden rakennusaineista. Työryhmälle sarjan tekeminen antoi jatkuvana virtana uusia oivalluksia: monet puhtaan suomalaisina pitämämme asiat olivatkin Ruotsin ajan perua – mutta osoittautui myös, että monet täysin ruotsalaisiksi uskomamme asiat eivät sitä olleetkaan. Jotkut sarjan kriitikoista huomauttivat, että monet Ruotsin kautta tulleista ilmiöistä – kristinusko ja luterilaisuus, lait, hallintojärjestelmä, tiede, pöytätavat ja niin edelleen – olivat tulleet Ruotsiinkin muualta. Tämä sarjassakin usein mainittu seikka on hyvä muistaa. Mielenkiintoisen paljon valitettiin siitä, että ohjelmassa ei käsitelty tasapuolisesti muiden maiden ja kulttuurien vaikutusta Suomeen. Erityisen hanakasti noustiin puolustamaan Venäjän merkitystä Suomelle, kaikkia niitä hyviä asioita, joita Venäjä on meille ”lahjoittanut”, etunenässä itsenäisyys. ”Suomi on ruotsalainen” oli kuitenkin tv-sarja Ruotsin – ei Venäjän, Saksan tai antiikin Rooman – vaikutuksesta Suomeen. Se että demokratian tai talonrakennuksen juuria ei jahdata alkulähteilleen, ei tarkoita, että muut vaikutteet olisi unohdettu tai että niitä vähäteltäisiin. Aihe vain asettaa omat rajansa, joita myös tämä kirja noudattaa. Nähdäkseen kunnolla Suomen ruotsalaiset piirteet muita ilmansuuntia ei sovi unohtaa, mutta niihin ei tarvitse lähteä harhailemaan. Sarjan esittämisvaiheessa oli hieman yllättävää, kuinka itsepäisesti sarjaa pidettiin suomenruotsalaisen eliitin markkinointitemppuna tai pakkoruotsipropagandana. Jos näkee läntisyyden ja pohjoismaisuuden historiallisesti tärkeiksi ja edelleen tavoiteltaviksi ominaisuuksiksi Suomelle – kuten itse näen – tulee varmasti myös ilmaisseeksi kantansa ruotsin kielen osaamisen tärkeydestä Suomessa. Tässä kirjassa ei kuitenkaan puututa ruotsin kielen nykyisestä asemasta ja koulujen ruotsin kielen opetuksesta käytävään keskusteluun. Enemmän olen huolissani historian tuntemuksen ja ymmärryksen tulevaisuudesta Suomessa. Jos tämä kirja siis kantaa jotakin lippua, olkoon se lippu historian opetuksen puolesta, ei kielipoliittinen banneri. Koska kiittäminen ja kannustaminen tuntuu aina vaativan suurempaa

ponnistusta kuin kritisoiminen ja halventaminen, suurin tv-sarjan tuottama yllätys oli minulle lopulta se, kuinka innokkaasti sarjaa kiitettiin ja puolustettiin. Erityisesti mieltä lämmittivät nuorten ihmisten, koululaisten, kiinnostuneet kommentit sekä sellaiset kommentit, joissa selvästi oli havahduttu tuoreeseen näkökulmaan. Näiden ihmisten ansiosta sarjan saama julkisuus ei jäänyt vain loanheittouutisoinnin tasolle, vaan saatiin aikaan oikeaa keskustelua. Tämä kirja on omistettu heille. Omat syvät kiitokseni menevät kirjoitustyötä tukeneille Alfred Kordelinin säätiölle ja Koneen säätiölle. Kiitos myös ajastanne ja arvokkaista kommenteista, Nils Erik Villstrand, Markku Kuisma, Henrik Meinander ja Jouko Nurmiainen sekä kaikki Suomi on ruotsalainen -tv-sarjalle haastatteluja antaneet. Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet tekstiä useaan otteeseen käsikirjoitusvaiheessa: Johanna Laitinen, kustannustoimittajani. Floora Ruokonen, akateeminen muusani. Antti Seppänen – ilman sinua en olisi päässyt tekemään tv-sarjaa Ruotsin vaikutuksesta Suomeen. Juhani Seppänen ja Risto Vilkko – ilman teidän kannustustanne olisin tuskin uskaltanut tarttua kirjan kirjoittamiseen. Kiitos isoäiti, Hilkka ”Twilight Zone” Käiväräinen, muistoistasi. Kiitos Olavi ja Aaro, yhteisistä hetkistä Ruotsin historian, kielen, ja Kentin musiikin parissa. Kiitos Niko, rohkaisusta epäuskon hetkinä. Oman vaativan työsi keskellä et koskaan sanonut, ettei sinulla ole aikaa. Münchenissä, Snellmanin päivänä 2014

Suomi on

ruotsalainen

rUotSIN aJaN tÄrKEÄt VUoSILUVUt KESKIaIKa

1054 n. 1150 1164

1239 n. 1249

1279

1292 1293 n. 1300 1323 1347

1389

Kristillinen kirkko jakautuu itäiseen ja läntiseen kirkkokuntaan. Ruotsalaisten väitetty ensimmäinen ristiretki Suomen alueelle, lounaisrannikolle. Sveanmaan sekä Itä- ja Länsi-Götanmaan muodostama kuningaskunta – Ruotsi – mainitaan ensimmäisen kerran kahdessa paavi Aleksanteri III:n allekirjoittamassa kirjeessä. Birger Jaarlin ristiretki Hämeeseen (eräiden tulkintojen mukaan). Birger Jaarlin Hämeen retki toisten tulkintojen mukaan; nykyisen Suomen eteläiset ja lounaiset alueet, Häme mukaan lukien, liitetään Ruotsin yhteyteen. Turun linnan rakennustyöt alkavat. Alsnön säädös takaa verovapauden niille, jotka varustavat ratsusotilaan kuninkaan palvelukseen: maallinen rälssi eli aatelissääty syntyy. Piispanistuin siirretään Koroisista Turkuun Aurajoen suulle. Ruotsalaisten sotaretki Karjalaan; Tyrgils Knutsson perustaa Viipurin linnan. Turun linna vihitään käyttöön. Pähkinäsaaren rauha – ensimmäinen virallinen rajanveto Novgorodin ja Ruotsin välillä. Magnus Erikssonin (Maunu Eerikinpojan) maanlaki – ensimmäinen valtakunnallinen ruotsalaisen lain koonnos; laissa mainitaan suomalaisten oikeus osallistua kuninkaan vaaliin Moran kivillä. Tanskan kuningatar Margareeta saa Ruotsin ja Norjan mahtimiehet hyväksymään tulevaksi kuninkaakseen 15

Suomi on ruotsalainen

Margareetan ottopojan Eerikin (myöh. Eerik Pommerilainen) – Kalmarin unionin alkusoitto. 1397 Tanskan Eerik kruunataan myös Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi – pohjoinen valtioliitto Kalmarin unioni saa virallisen sinettinsä. 1403 Viipuri saa kaupunkioikeudet. 1442 Kristofferin maanlaki; laki korvaa ne osat Magnus Erikssonin valtakunnallisesta laista, jotka koskivat oikeudenkäyttöä maaseudulla. 1470–1520 Sture-suvun valtakausi unionikauden Ruotsissa. 1495 Myyttinen ”Viipurin pamaus” karkottaa Viipurin linnaa piirittäneet venäläiset. 1520 Tukholman verilöyly – unionikuningas Kristian II murhauttaa kruunajaisiinsa saapuneet ruotsalaisen Sturesuvun kannattajat. 1500 - LUKU: KUStaa VaaSa Ja PoJat

1517

Martti Luther julkaisee Wittenbergissä kuuluisat 95 teesiään, joita pidetään protestanttisen uskonpuhdistuksen lähtölaukauksena. 1521 Gustav Eriksson valitaan valtionhoitajaksi. 1521–1523 Ruotsin vapaussota – Ruotsi itsenäistyy Kalmarin unionista ja tanskalaisten ylivallasta. 1523 Vapaustaistelun johtaja Gustav Eriksson (myöh. Kustaa Vaasa) valitaan Ruotsin kuninkaaksi; viimeisetkin unionikuninkaan hallussa olleet Ruotsin alueet antautuvat; Kalmarin unionin aika päättyy. 1523–1560 Kustaa Vaasa kuninkaana. 1528 Kustaa Vaasan kruunajaiset; Kustaa Vaasa vihkii nimittämänsä piispat virkoihin ilman paavin siunausta ja sanoutuu näin irti katolisesta kirkosta. 1530 Augsburgin valtiopäivät: luterilaiset edustajat luovuttavat katoliselle keisarille Kaarle V:lle uskonpuhdistaja Philip Melanchtonin laatiman lausunnon; lausunnosta tulee luterilaisten päätunnustus, ns. Augsburgin uskontunnustus. 1544 Perinnöllinen kuninkuus astuu voimaan Ruotsissa. 1550 Kustaa Vaasa perustaa Helsingin. 16

Ruotsin ajan tärkeät vuosiluvut

1555

1560 1560–1568 1561 1562–1563 1568–1592 1570 1592 1593

1595

1596–1597 1597–1599 1604–1611

Augsburgin uskonrauha lopettaa katolisten ja protestanttien välisen vihanpidon; kuuluisan periaatteen cuius regio, eius religio (kenen maa, sen uskonto) mukaan maalliset ruhtinaat voivat tästä lähtien päättää oman hallintoalueensa uskonnosta. Kustaa Vaasa kuolee; kuninkaaksi vanhin poika Eerik. Eerik XIV kuninkaana. Valtakunnallisia säätykokouksia aletaan kutsua sanalla riksdag. Juhana-herttuan ja Katariina Jagellonican hovi Turussa. Juhana III kuninkaana. Ns. 25-vuotinen sota Ruotsin ja Venäjän välillä alkaa. Juhana III kuolee – kuninkaaksi nousee hänen katolinen poikansa, Puolan kuningas Sigismund. Uppsalan kokous julistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnan uskonnoksi – puhdasoppisen luterilaisuuden aika Ruotsissa alkaa. Sota Venäjää vastaan päättyy Täyssinän rauhaan: Ruotsi saa uusia alueita, kun raja vedetään pohjoisessa Varanginvuonoon ja etelässä Venäjä tunnustaa Ruotsin vallan Viron pohjoisosissa. Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle valtionhoitajaksi, vastoin kuningas Sigismundin tahtoa. Nuijasodaksi kutsuttu talonpoikaiskapina Suomen puoleisessa valtakunnanosassa. Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtataistelu – Ruotsi sisällissodassa. Kaarle IX kuninkaana (tosiasiallisena hallitsijana jo vuodesta 1600; kuninkaan titteli käyttöön vuonna 1604). 1600 - LUKU: SUUrVaLta - aIKa

1611–1632 1612–1654 1614 1617 1623 1627–1652 1632 1634

Kustaa II Aadolf kuninkaana. Axel Oxenstierna valtakunnan kanslerina. Svean hovioikeus perustetaan. Ruotsin ensimmäinen valtiopäiväjärjestys. Turun hovioikeus perustetaan. Isak Rothovius Turun piispana. Kustaa II Aadolf kaatuu Lützenin taistelussa. Axel Oxenstiernan laatima hallitusmuoto astuu voimaan. 17

Suomi on ruotsalainen

1637–1640 Per Brahen ensimmäinen kausi Suomen kenraalikuvernöörinä. 1640 Kuninkaallinen Turun Akatemia perustetaan; perustajana kuningatar Kristiina, taustavoimina Suomen kenraalikuvernööri Per Brahe sekä Turun piispa Isak Rothovius. Helsinki saa täydet ulkomaankauppa- eli tapulioikeudet. 1648–1654 Per Brahen toinen kausi Suomen kenraalikuvernöörinä. 1658 Skånen maakunnasta tulee ruotsalainen, kun Tanska luovuttaa alueen Ruotsille Roskilden rauhassa. 1693 Itsevaltius saavuttaa kulminaatiopisteensä: hallitsijan jumalallinen asema kirjataan Ruotsin lakiin. 1700–1721 Suuri Pohjan sota, jonka osapuolina olivat Ruotsi liittolaisineen sekä Venäjä, Tanska, Puola-Liettua ja Saksi. 1700 - LUKU: VaPaUDEN aIKa, HYÖDYN aIKa, ”SUoMEN aIKa ”

1703 Pietari perustetaan. 1710 Ruotsi menettää sodassa Viipurin Venäjälle. 1713–1721 Suureen Pohjan sotaan liittyvä venäläinen miehityskausi tunnetaan Suomessa nimellä isoviha; koko Suomen alue oli venäläisten hallussa. 1721 Uudenkaupungin rauha: Ruotsi menettää Venäjälle Viron ja Liivinmaan sekä Inkerin ja Laatokan Karjalan; Venäjän vastainen raja asettuu suunnilleen nykyisen rajan mukaisesti. 1719–1772 Ns. vapauden aika; säädyt käyttävät korkeinta valtaa Ruotsissa, kuninkaan valta on heikko. 1741–1743 Hattujen sota; sotaan liittyvä venäläinen miehityskausi tunnetaan Suomessa nimellä pikkuviha; venäläiset miehittävät Suomen jälleen Turkua myöten. 1743 Turun rauha: Ruotsin ja Venäjän välinen raja vedetään kaakossa Kymijoelle; Lappeenranta ja Savonlinna menetetään Venäjälle. 1748 Viaporin rakennustyöt alkavat; kuninkaana Fredrik I. 1771–1792 Kustaa III Ruotsin kuninkaana. 1772 Uusi hallitusmuoto tekee valtiopäivistä jälleen heikon ja palauttaa itsevaltiuden. 1776 Vaasan hovioikeus perustetaan. 1788–1790 Venäjän sota: Kustaa III:n aloittama sota Ruotsin suurvaltaaseman palauttamiseksi. 18

Ruotsin ajan tärkeät vuosiluvut

1788 1789

1808-09 1809

Anjalan liittokirja: joukko Ruotsin armeijan upseereja sanoutuu irti Kustaa III:n sotapolitiikasta. Yhdistys- ja vakuuskirja: laki parantaa erityisesti talonpoikien asemaa, ja sillä on tärkeä merkitys suomalaisen demokratian ja talouselämän kehitykselle. Ns. Suomen sota; Ruotsi menettää Suomen Venäjälle. Maaliskuussa Porvoon valtiopäivät: Venäjän keisari Aleksanteri I antaa hallitsijanvakuutuksensa Suomen säädyille luvaten säilyttää voimassa Ruotsin ajan lait ja hallintojärjestyksen. Maaliskuussa valtiopäivät Tukholmassa: Ruotsi saa uuden, kuninkaan valtaa rajoittavan hallitusmuodon, ja Kustaa IV Aadolf syöstään vallasta. Syyskuussa Haminan rauha: Ruotsi luovuttaa Venäjälle Kymen-kartanon, Uudenmaan ja Hämeen, Turun ja Porin, Savon ja Karjalan, Vaasan sekä Oulun läänit sekä itäosan Västerbottenin läänistä.

JoHDaNto

Ensimmäiset tunnetut kartat, joista Suomi löytyy tunnistettavana

ja nimeltä mainittuna ovat peräisin 1500-luvulta.1 Suomen voi siis sanoa olleen maailmankartalla noin viidensadan vuoden ajan. Tästä ajasta lähes kolmesataa vuotta Suomi oli osa Ruotsia. Yhteinen historia Ruotsin kanssa ulottuu kuitenkin vielä pidemmälle menneisyyteen. Sveanmaan sekä Itä- ja Länsi-Götanmaan muodostama kuningaskunta – Ruotsi – mainitaan ensimmäisen kerran kahdessa paavi Aleksanteri III:n allekirjoittamassa kirjeessä elokuussa 1164. Hieman aikaisemmin, noin vuonna 1150, nykyisen Suomen lounaisille rannoille saapui Sveanmaalta sotajoukkoja, jotka mahdollisesti kantoivat aseiden lisäksi mukanaan myös ristin sanomaa. Tätä tapahtumaa on perinteisesti pidetty Suomen kristillistämisen ja Ruotsiin liittämisen ensimmäisenä näytöksenä. Suomen ja Ruotsin yhteiselle elämälle on kuitenkin hankala osoittaa selkeää alkuhetkeä. Kyseessä oli, kuten niin monessa parisuhteessakin, pikemmin monivaiheinen prosessi kuin salama-aloitus. Meritiet olivat kuljettaneet kulttuurivaikutteita Ahvenanmeren molemmin puolin jo myöhäiseltä kivikaudelta (n. 3000 eaa) lähtien. Lounais-Suomen alueella vallitsi jo 1000–1100-luvuilla vahva skandinaavinen vaikutus, ja alue oli läheisessä yhteydessä nykyisen Tukholman takamailla Mälarenin rannoilla sijainneeseen kulttuuriin. Kaupankäynnillä oli näiden yhteyksien muodostumisessa ja vahvistumisessa keskeinen merkitys. Pysyvää ruotsinkielistä asutusta Suomen alueella on ollut 1100-luvun lopulta lähtien, samoista ajoista kuin ruotsalainen yhteiskuntajärjestys alkoi tehdä tuloaan Suomen rannoille. Nykyisen Suomen eteläiset ja lounaiset alueet, Häme mukaanlukien, liitettiin Ruotsin yhteyteen noin vuonna 1249. Poliittista mahtia symboloimaan nousi vuosisadan loppuun mennessä kolme linnoitusta – Suomen ensimmäiset keskiaikaiset linnat Turkuun ja Hämeeseen, sekä Viipuriin, joka eteläisen Karjalan myötä tuli ruotsalaisen vallan itäisimmäksi tukikohdaksi vuonna 1293. Keskiajan Ruotsissa Turku ja Tukholma olivat kuin 21

Suomi on ruotsalainen

meren yli toisiaan katsovat kaksoset. Suomenlahden perukoilla sijaitseva Viipuri oli yksi Ruotsin tärkeimmistä kaupungeista – valtakunnan lukko idän suuntaan. Lopullisena sinettinä Suomen alueiden liittämiselle Ruotsiin voi nähdä suomalaisille 1300-luvun puolivälissä vahvistetun oikeuden osallistua kuninkaan vaaliin Moran kivillä. Näihin aikoihin asti Suomen alueista oli käytetty nimeä Itämaat (Österlanden), mutta nyt merentakaisten alueiden yhteisnimitykseksi vakiintui Itämaa (Österland). Aivan kuten Norlanti (Norrland) tarkoitti alueita Svean- ja Götanmaasta pohjoiseen, Itämaa tarkoitti valtakunnan keskuksesta itään olevia alueita. Koko tämä pitkä prosessi ja sen tuoma yhteiskunnallisen aseman muutos oli ensimmäinen kumouksellinen käännekohta Suomen historiassa, mutta se oli merkittävää kasvun aikaa myös Ruotsille: samalla kun Suomesta tuli osa Ruotsia ja kristikuntaa, Ruotsi valtakuntana syntyi. Sveanmaasta ei olisi tullut sitä mikä siitä tuli ilman Suomea.

Pitkän Ruotsi-yhteyden tärkeimmät vaikutukset voi tiivistää kahteen sanaan: olemme länsimaa. Meille nykysuomalaisille tämä on niin itsestään selvää, että emme helposti tule ajatelleeksi, miten onnekkaita olemme olleet. Ja jos tulemmekin, ei juolahda ensimmäisenä mieleen, että nimenomaan Ruotsilla olisi asian kanssa kovinkaan paljon tekemistä. Ruotsin ja Suomen yhteisistä ajoista on kulunut niin pitkä aika, että niiden merkitys nyky-Suomelle jää helposti läheisemmän historian varjoon. Ihmisten historiatietoisuus ei nykyisin useinkaan ulotu paria kolmea sukupolvea pidemmälle. Tämä ei ole mikään erityinen suomalainen synti. Ei tarvitse kuin katsoa kirjakauppojen historiahyllyjä ulkomailla liikkuessaan: niistä päätellen keskivertoeurooppalaista kiinnostava historia alkaa toisesta maailmansodasta ja oikeastaan rajoittuu siihen. Tosin vuonna 2014 erään toisen suuren sodan muistovuosi on tuonut hieman vaihtelua kauppojen hyllyille. Samalla suuren yleisön historiatietoisuus ehkä venyy, ainakin hetkellisesti, käsittämään koko viime vuosisadan, kun se tähän mennessä on ylettynyt juuri ja juuri toisen maailmansodan aattoon. Myös Suomen historiassa muisti on lyhyt, ja toisen maailmansodan painoarvo suuri. Perinteistä näkemystä sotien merkittävyydestä on kuitenkin rikottu viime aikoina. Tuoreehkossa suomalaisten historiatietoisuutta kartoittaneessa tutkimuksessa kävi ilmi, että muut kansalliset sankaritarinat,

Johdanto

kuten peruskoulun rakentaminen, ovat nousseet viime sotien rinnalle, jopa niiden ohi, arvotettaessa Suomen historian tapahtumia.2 Taistelu itsenäisyydestä on saanut rinnalleen hyvinvointivaltion rakennusurakan. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että on varmasti monia, joiden mielestä talvi- ja jatkosota ovat Suomen länsimaisuuden kannalta tärkeämpiä tekijöitä kuin kovin kaukaiselta tuntuva Ruotsin aika peruukkipäisine herroineen. Ilman Ruotsia meillä tuskin olisi kuitenkaan ollut länsimaisuutta, jota sodassa puolustaa.

Länsimaisuuteen liitetään yleisesti sellaisia määreitä kuin edistys, inhimillisen elämän asteittainen paraneminen ja laillisuuteen perustuva yhteiskunta. Meistä voi kuitenkin tuntua, että tavallisten ihmisten elämänlaadun koheneminen tai yleinen edistys oli vielä Ruotsin ajalla aivan liian hidasta, jotta sitä voisi ajatella minään länsimaisuuden alkufanfaarina. Todellisia harppauksia hyvään elämään tehtiin vasta 1800-luvulta lähtien, kun Suomi ei enää ollut osa Ruotsia vaan kuului Venäjään. Venäjä-vertaus onkin paikallaan. 1600-luvun Venäjällä kansan sivistystaso ylintä luokkaa myöten oli kaukana lännen tasosta, hallinto mielivaltaista ja maaorjuus vallitsi pitkälle 1800-luvulle. Ruotsissa talonpojat eivät olleet maaorjia; maa oli 1600-luvun Euroopassa parhaiten järjestetty ja toimivin valtakunta, ja sen hallintoa pidettiin yleisesti esikuvana.3 Jos olisimme kuuluneet Ruotsin sijasta vuosisatojen ajan Venäjään, meillä olisi – historioitsija Teemu Keskisarjan sanoja lainatakseni – rannaton byrokratia ja olematon demokratian kulttuuri.4 Olisimme todennäköisesti maaorjien jälkeläisiä ja kantaisimme kollektiivisessa muistissamme paljon voimakkaampaa alistumisen ja voimattomuuden kokemusta kuin mitä valtiopäivillä istuneet Ruotsin ajan talonpoikaiset esi-isämme ovat meille jättäneet. Ollaanpa länsimaisuuteen nykyisin liitettävistä arvoista mitä mieltä hyvänsä, ei ole sattumaa, että niiden varaan on rakennettu maailman toimivimmat ja oikeudenmukaisimpina pidetyt yhteiskunnat. Viime kädessä voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, että Suomen länsimaisuus on hyvä asia. Toinen Ruotsin ajalta periytyvä, Suomen olemassaolon kannalta olennainen seikka on latauksiltaan ristiriitaisempi: itäraja. Siihen liittyy usein toistettu ajatus Suomen alueesta Ruotsin ja Venäjän välisenä puskurivyö-

Suomi on ruotsalainen

hykkeenä – ajatus, joka aina sodaksi konkretisoituessaan (mitä se on tehnyt varsin usein) on tuottanut alueen asukkaille traumaattisia kokemuksia mutta antoi aikoinaan valtakunnan läntisessä osassa (nykyisessä Ruotsissa) turvallisen tunteen siitä, että vihollinen pysyy sopivalla etäisyydellä. Edelleen on paljon suomalaisia, jotka muistavat mainita, miten Ruotsi jätti meidät toisessa maailmansodassa taistelemaan yksin, oman itsenäisyytemme ja samalla (tosin tahtomattamme) Ruotsin rikkumattoman rauhan puolesta. Mutta olisimmeko me Ruotsin asemassa tehneet toisin? Ruotsilla on vuosisatojen kuluessa ollut suuri tarve ja yleensä myös korkea motivaatio puolustaa Suomen aluetta itään päin. Suomen maaperällä on vuodatettu yhteisen vihollisen torjumiseksi niin ruotsalaista kuin suomalaistakin verta. Historian valossa voikin ajatella, että Suomen itäraja on, ja on ollut, Suomen ja Ruotsin yhteinen asia. Aluksi sitä puolustaneen valtion nimi oli Ruotsi, sittemmin Suomi. Itärajan puolustamisesta on koitunut paljon kärsimyksiä, mutta ilman Ruotsia Suomen alueen olisi todennäköisesti imaissut Venäjän edeltäjämahti Novgorod, ja meistä olisi tullut osa Venäjän imperiumia, myöhemmin osa Neuvostoliittoa. Historiaa ei tarvitse tuntea kovin seikkaperäisesti ymmärtääkseen, että tämän vaihtoehdon toteutumattomuus on ollut hyvä asia.

Vahvimpia esimerkkejä Ruotsin ajan perinnöstä Suomessa ovat lainsäädäntö, luterilainen uskonto sekä paikallishallinto. Myös sillä, että venäläinen hallinto ei 1800-luvulla määrätietoisemmin pyrkinyt (eikä myöhemmin ehtinyt) kitkemään Suomesta ruotsin kieltä – ja että suomenkielinen Suomi myöhemmin halusi säilyttää ruotsin virallisena kielenä – on ollut kauaskantoiset seuraukset. Koska ruotsalainen poliittisen kulttuurin perintö vahvoine luterilaisine vaikutteineen on Suomessa ollut niin vahva, Suomi näyttäytyy eurooppalaisessa vertailussa varsin ruotsalaisena – tai ainakin ”puoli-ruotsalaisena”, kuten historiantutkija Pasi Ihalainen on sanonut. Suomalaista itseymmärrystä tämän päivän Euroopassa varmasti tukisi mukavasti tämän puoliruotsalaisuutemme tunnustaminen. Monien suomalaisten on kuitenkin vaikea hyväksyä ruotsalaisuutta osaksi identiteettiään, edes historiallisena kerrostumana. Vastustuksella on historialliset syynsä, jotka tiivistyvät käsiteparissa kieli ja kansallisuus. 1800-luvulla syntynyt suomalaisuusliike ”yksi kieli, yksi mieli” -iskulauseineen synnytti suomalaiskansallisen historiantulkinnan, joka saavutti

Johdanto

virallisen totuuden aseman ja väritti pitkään suomalaisten suhtautumista Ruotsin ajan historiaan. Kansallisista syistä Ruotsin ajan historia pyrittiin muokkaamaan Suomen historiaksi. Tässä prosessissa ei välttämättä kielletty kaikkea ruotsalaista vaan muokattiin omaksi, suomalaistettiin, kaikki mitä suinkin hyvällä omallatunnolla pystyttiin. Turun linnan kuvalla koristeltu sinappituubi sai vielä 2000-luvun alussa aikaan lähes isänmaallisen kansanliikkeen, vaikka linna oli ruotsalaisen esivallan ensimmäinen symboli ja vieläpä erittäin konkreettinen sellainen. Samalla periaatteella tehtiin Ruotsin armeijan sotakunniasta suomalaista sotakunniaa korostamalla suomalaisten ratsusotilaiden, hakkapeliittojen, merkitystä 1600-luvun Ruotsin suurvaltasodissa. Näin myös niin sanottu Viipurin pamaus – ruotsalaisen Viipurin hämmästyttävä pelastuminen venäläisten piiritykseltä 1400-luvun lopulla – muuttui toisen maailmansodan aikana Viipurista kamppailevassa Suomessa osaksi suomalaista eloonjäämistaistelua. Eräänlaista ruotsalaisen historiamme suomalaistamista edustaa myös harhaanjohtava termi Ruotsi-Suomi. Tällaista valtiota ei ole koskaan ollut, vaikka Suomen eduskunnan verkkosivuillakin yhä sellaisesta puhutaan. Oli vain Ruotsi, ja Pohjanlahden itäpuolella sijaitsi valtakunnan itäinen osa, joka tunnettiin aluksi nimellä Österland, sittemmin nimellä Suomi. Ruotsi-Suomi on 1920-luvulla suomalaiskansallisen historianopetuksen käyttöön luotu käsite, jonka tarkoitus oli korostaa Suomen asemaa Ruotsin valtakunnassa ja pönkittää nuoren vastaitsenäistyneen maan historiallista minäkuvaa. Erittäin tehokkaaksi suomalaistamiskeinoksi osoittautui nimien kääntäminen. 1800-luvun lopulla alkanut ruotsalaisten sukunimien suomalaistaminen kasvoi suoranaiseksi joukkoliikkeeksi 1900-luvun alkupuolella. Yksin vuonna 1906 sukunimensä vaihtoi lähes 25 000 suomalaista, ja 1930-luvun huippuvuotena nimenvaihtajia oli noin satatuhatta. Snellmanista tuli Virkkunen, Hellstenistä Paasikivi, Kihlmanista Kairamo, Jernbergistä Rautavaara, Heleniuksesta Helismaa ja niin edelleen. Myös historialliset henkilöt, jotka eivät varmasti koskaan olleet pohtineet nimensä suomalaistamista, saivat sellaisen: esimerkiksi kreivi Per Brahe, Suomen kenraalikuvernööri 1600-luvulla, tunnettiin kotoisasti Pietarina, ja lukuisat sukupolvet suomalaislapsia oppivat koulussa, kuinka Pietari oli ollut maahan ja maa häneen tyytyväinen. Nykyisin näkee suomenkielisissäkin yhteyksissä yhä enemmän nimen alkuperäistä muotoa.

Suomi on ruotsalainen

Muita esimerkkejä ilman asianomaisen suostumusta käännetyistä nimistä ovat 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tapahtumiin liittyvät Yrjö Maunu (Göran Magnus) Sprengtporten ja Kustaa Mauri (Gustaf Mauritz) Armfelt. Myös paikannimiä suomalaistettiin – ja samalla historiaa: Sveaborg oli jo aikaisemmin vääntynyt suomalaiseen suuhun sopivammaksi Viaporiksi, ja itsenäistymisen yhteydessä nimi käännettiin Suomenlinnaksi. Jostain syystä Itämeren annettiin pitää meidän ilmansuunnastamme katsottuna hieman kummallinen nimensä. Koska Ruotsia oli vaikea kokonaan häivyttää Suomen historiasta, turvauduttiin myös etäännyttäviin keinoihin. Perinteinen Ruotsin ajasta käytetty nimitys ”Ruotsin vallan aika” syntyi 1800-luvulla tarpeesta korostaa Suomen erillisyyttä Ruotsista. Taustalla piili ajatus, että Ruotsin aika oli ollut nöyryyttävä välivaihe, josta 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat – autonomisen aseman saavuttaminen Venäjän yhteydessä – olivat pelastus. Nimitys herättää vääriä mielikuvia alistetusta ja alistajasta tai siitä, että ennen Ruotsia olisi ollut olemassa poliittinen kokonaisuus nimeltä Suomi, ja siellä jokin vakiintunut valta. Näin ei ollut. Räikeimmillään Ruotsin valtaan liittyvät virheelliset käsitykset ovat synnyttäneet kuvitelman Suomesta Ruotsin siirtomaana, joka on kummallisimpia yhä elossa olevia Ruotsin aikaan liittyvistä harhaluuloista. Ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen tullessa tälle puolen Ahvenanmerta ei ollut olemassa mitään hallinnollisesti suvereenia aluetta nimeltä Suomi, joka olisi voitu alistaa jonkun valtaan. Mutta eipä ollut Ruotsiakaan. Ruotsi itse syntyi kuningaskuntana vasta siinä 1100-luvun lopulta 1200-luvun puoliväliin kestäneessä prosessissa, jossa Suomen eteläiset ja lounaiset alueet kristillistettiin ja integroitiin osaksi Ruotsia. Samassa yhteydessä Suomen asukkaille annettiin yhdenvertaiset oikeudet ja velvollisuudet valtakunnan länsipuolen asukkaiden kanssa. Suomen asema alkuperäisenä valtakunnan osana vahvistettiin myöhemmin, kun Ruotsi valloitti uusia alueita Itämeren ympäristöstä. Vuoden 1634 hallitusmuodossa määrättiin, että edustus valtiopäivillä kuului Suomen ja Ruotsin asukkaille, ja näin valtiopäivien ulkopuolelle suljettiin uusien Baltian ja Liivinmaan voittomaiden asukkaat. Tällaiset oikeudet eivät kuulu siirtomaapolitiikkaan, jossa keskeisenä periaatteena on isäntien ja siirtomaan alkuperäisasukkaiden välinen epätasa-arvo. Näin ollen puheet Suomesta Ruotsin siirtomaana ovat vailla uskottavaa pohjaa. Pakonomainen suomalaistaminen säilytti siis ruotsalaisuutta valepuvus-

Johdanto

sa, ja teki siitä hyväksyttävää, mutta ei riittänyt häivyttämään yliherkkyyttä Ruotsia ja ruotsalaisuutta kohtaan. Joidenkin suomalaisten edelleen potema käsittämätön Ruotsi-viha on suurelta osin seurausta siitä, että Ruotsi samastetaan yhä historialliseen Ruotsiin, josta on otettava äänekkäästi etäisyyttä ollakseen kunnolla suomalainen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kansalliset tarpeet ovat muokanneet historiantulkintaa myös Ruotsissa. 1800-luvulla siellä uskottiin vakaasti, että ruotsalaiset toivat sivistyksen suomalaisille pakanoille ja että suomenkielinen sivistys on ruotsalaisten (Suomessa asuneiden ruotsinkielisten) fennomaanien ansiota. Tällaisiin käsityksiin voi törmätä vielä tämänkin päivän Ruotsissa. Ruotsalaisten harhaluuloihin liittyy kuitenkin vähemmän tulehtuneita tunteita kuin suomalaisilla. Tämä ei johdu siitä, että ruotsalaiset tuntisivat paremmin yhteistä historiaa ja siksi osaisivat suhtautua siihen vähemmän intohimoisesti. Pikemminkin kyse on siitä, että kun ei tiedetä mitään Suomi-nimistä itäistä valtakunnanosaa koskaan olleenkaan, ei myöskään tiedetä, että Ruotsin historiaan kuului suomalaisia jo ennen 1960-lukua.

Ruotsin aikaan liittyvistä väärinkäsityksistä on hankala syyttää nykyistä historianopetusta, jonka taso on tunnetusti korkea. Opetuksessa kyseenalaistetaan klassisia suomalaiskansallisen historiakirjoituksen näkemyksiä, ja suomenkielisissä historian oppikirjoissa on jopa enemmän sivuja Ruotsin ajasta kuin suomenruotsalaisissa tai ruotsalaisissa vastineissa.5 Tutkimusten mukaan ne tämän päivän suomalaiset lukiolaiset, jotka valitsevat Ruotsin ajan historiaa käsittelevän kurssin, ymmärtävät hyvin todennäköisesti Ruotsin historiaa vuosilta 1150–1809 paremmin kuin lukio-opiskelijat koskaan aikaisemmin, Suomessa tai Ruotsissa.6 Suurin osa ylioppilaskokeissa historian kirjoittavista on myös lukenut valinnaisen Ruotsin ajan historian. Mutta historian kirjoittaa vain noin neljännes opiskelijoista. Ongelma ei siis ole tarjonnan laadussa vaan määrässä, joka on liian vaatimaton. Ruotsin ajan historiaa opetetaan suomalaisessa peruskoulussa viidennellä luokalla, eikä siihen sen jälkeen palata, ellei oppilas jatka lukioon ja siellä erityisesti valitse vapaaehtoista, Ruotsin aikaan keskittyvää Suomen historian kurssia. Suomalaisten ylioppilaiden enemmistön tiedot Ruotsin ajan historiasta ovat siis samaa luokkaa kuin peruskoulun viiden-

Suomi on ruotsalainen

nen luokan suorittaneen koululaisen. Itse asiassa ne ovat heikommat, sillä seitsemässä viitosluokan jälkeisessä vuodessa on jo ehditty unohtaa paljon. Tuoreiden tutkimusten mukaan suomalaisten historiatietoisuus on monipuolista ja valveutunutta ja suomalaiset ovat erityisen kiinnostuneita omasta historiastaan. Tällaisia tuloksia onkin mahdollista saada, jos haastatelluilta ei kysytä lainkaan itsenäisyyden aikaa edeltävästä historiasta. Sellainen historiatietoisuus ei kuitenkaan ole välttämättä kovin monipuolista, jossa tiettyä parinsadan vuoden takaista etappia edeltää humiseva epämääräisyys. Tästä huolimatta historian opetusta ollaan vähentämässä entisestään vuoden 2013 lopulla julkistetuissa Opetus- ja kulttuuriministeriön ehdotuksissa lukion uudeksi opetussuunnitelmaksi. Pahimmassa tapauksessa lukio olisi mahdollista suorittaa ilman ensimmäistäkään historian kurssia, ja saatamme muutaman vuosikymmenen päästä muistella kaiholla niitä aikoja, kun suomalaiset tunsivat edes itsenäisyyden ajan historiaa. Yleisesti ottaen satunnaisen suomalaisen tiedot Ruotsin ajasta ovat tyydyttävällä tasolla. Ainakin jos rimaa lasketaan niin alas, että tyydyttävään riittää, kun ylipäätään tietää Suomen olleen osa Ruotsia. Ei niin väliä, veikkaako sataa, kahtasataa vai kuuttasataa vuotta. Rimaa ei kuitenkaan saisi laskea niin alas. Historian, ja nykymaailman, ymmärtämiseksi on oleellista tietää, että on olemassa sellaisia syviä rakenteita, joiden omaksuminen ja juurtuminen kokonaiseen kansaan vaatii enemmän kuin pari kolme sukupolvea. Suomen historian, ja nykyisyyden, ymmärtäminen taas edellyttää sen hahmottamista, että Suomen ja Ruotsin yhteinen historia kesti noin kuusisataa vuotta, ei sataa vuotta kuten Suomen ja Venäjän yhteinen historia. Ruotsissa 1800-lukua edeltävää oman maan historiaa opetetaan peruskoulussa suunnilleen samanikäisille kuin Suomessakin, luokilla 4–6. Ymmärrettävästi tätä aikakautta ei kuitenkaan kutsuta Suomen ajan historiaksi, eikä sitä opeteta erillisenä kurssina lukiossa. Opetuksen painopiste on tuoreemmassa historiassa – kuten Suomessakin – ja siinä voi erottaa suuria teemoja, kuten puolueettomuus, hyvinvointi, demokratia, maahanmuutto ja tasa-arvo.7 Näiden avulla oppilaille kerrotaan modernin ruotsalaisen hyvinvointivaltion tarina. Tässä tarinassa Ruotsi esitetään moraalisena suurvaltana ja kunnollisuuden edelläkävijänä, jonka asukkaisiin oli jo historian hämärissä kylvetty vapauden ja tasa-arvoisuuden siemen.8

Johdanto

Ruotsalaisista on sanottu, että he ovat läntisen maailman historiattomin kansa: että suuren historiallisen trauman puuttuminen nykyruotsalaisten muistijäljistä on synnyttänyt tulevaisuuden ja edistyksen palvonnan, jonka edessä historiantuntemus vaikuttaa epäolennaiselta tai jopa vaaralliselta. Lundin yliopiston historian professori Dick Harrison allekirjoittaa väitteen. Hän on kuvannut ruotsalaisten historiantuntemusta etenkin Suomen kanssa jaetun historian osalta ”skandaalimaisen huonoksi”.9 Harrisonin mukaan monilla ruotsalaisilla ei ole mitään käsitystä siitä, että Suomi ja Ruotsi ovat joskus, vieläpä hyvin pitkään, olleet samaa valtiota. Tästä syystä suomalainen ruotsinkielisyys on monille ruotsalaisille mysteeri: jostain syystä nämä hassut suomalaiset vain haluavat puhua ruotsia. Ruotsi on koko olemassaolonsa ajan ollut Pohjolan merkittävin valtio, ja suurin osa sen kansalaisista asuu etelämpänä kuin mihin Suomi edes ulottuu. Niinpä ruotsalaisten on valtiojohtoa myöten ollut luontevampaa katsoa itä-koillisen sijasta etelään – kohti Eurooppaa. Ruotsin historian tunteminen eurooppalaisessa perspektiivissä tarkoittaa kuitenkin sen asian oivaltamista, että ruotsalaiset eivät aina ole katsoneet vain etelään, vaan hyvinkin kiinnostuneesti myös itään. Laajimmillaan Ruotsi hallitsi lähes koko Itämeren aluetta, ja merkittävä osa tätä herruutta lepäsi valtakunnan itäisen, Suomi-nimisen alueen varassa. Hyvä esimerkki Ruotsin Suomi-historiasta ja nykyisten Ruotsin rajojen ulkopuolella sijaitsevasta ruotsalaisesta menneisyydestä on vanha suomalainen, tai siis ruotsalainen, kaupunki Viipuri (Viborg). Useimpien ruotsalaisten käsitys Ruotsista on se pitkulainen maa-alue, jonka rajojen sisällä hän on syntynyt. Tässähän ei oikeastaan olisi mitään vikaa, ellei se olisi ruotsalaisen käsitys myös historiallisesta Ruotsista. Hänen mielikuvissaan Suomi on suomalainen ja Viipuri niin venäläinen kuin voi olla. Viipurin perustivat kuitenkin ruotsalaiset, ja kaupunki oli ruotsalainen yhtäjaksoisesti lähes 430 vuotta. Venäjälle Viipuri on kuulunut yli 700-vuotisen (721 vuotta vuonna 2014) historiansa aikana vain reilut 260 vuotta.10 Ruotsalaisten tietämättömyyttä omasta historiastaan voisi yrittää selittää parhain päin sillä, että koska he ovat olleet lähempänä Eurooppaa ja suunnannäyttäjiä suhteessa Suomeen, ei heidän tarvitsekaan olla niin tarkkaan perillä jaetusta historiasta heitä itseään vielä syrjäisemmän pikkuvaltion kanssa. Suomessa tilanne on toinen. Suomi oli se osa valtakuntaa, josta

Suomi on ruotsalainen

lopulta tuli ei-Ruotsi ja jolle siitä syystä osa oman maan historiaa on nykyisin hyvin rakastettavan mutta silti erillisen naapurivaltion historiaa. Yhteiseen historiaan ei törmää nyky-Ruotsissa niin vastaansanomattomasti kuin Suomessa. Ruotsalaisen pääkaupunki hallintoherroineen on koko ajan ollut Tukholmassa, mutta suomalaiselle ei riitä, että tietää Helsingin. Suomalainen joutuu ajattelemaan, mitä meillä oli ennen Helsinkiä, ja miksi. Ruotsalaistenkin voisi olla hyvä kysyä itseltään, miksi Tukholmasta tuli maan pääkaupunki – siinä saattaa olla osuutensa myös Suomella. Edelleen, jos suomenkielinen suomalainen haluaa ryhtyä tutkimaan sukupuutaan, hän joutuu ennemmin tai myöhemmin tavaamaan asiakirjoja, jotka eivät ainoastaan ole kirjoitetut erikoisella vanhalla käsialalla ja vanhanaikaisella kielellä vaan myös vieraalla kielellä – ruotsiksi. Jälleen suomalainen törmää kysymykseen, miksi näin, ja tietää: Suomi oli joskus ruotsalainen. Kolmas esimerkki, vaikka nykyisin jo vähemmän ilmiselvä, olkoon lainsäädäntö. Tämä monissa juhlapuheissakin ylistetty, suomalaisille niin merkittävä Ruotsin ajan perintö on ruotsalaisille itsestäänselvä asia. Yhdenkään elävän ruotsalaisen muistissa ei ole aikaa, jolloin tuon lainsäädännön varaan rakennettu yhteiskunta olisi ollut vakavasti uhattuna. Kun suomalaiset Ruotsista erkaannuttuaan ovat puolustaneet olemassaoloaan maailman kartalla, he ovat tehneet sen alkuperältään ruotsalaisten lakien nimissä. Yhteinen historia on ruotsalaisille ilmaa, ja ehkä tästäkin syystä suomalaisista voi tuntua vaikealta olla itse siitä kiinnostuneita, ainakaan positiivisella tavalla.

Olipa yhteisen historian tuntemus Suomessa ja Ruotsissa kuinka hunningolla hyvänsä, historialla yleensä ottaen tuntuu menevän hyvin. Ala on säilyttänyt kiinnostavuutensa, ehkä jopa kasvattanut sitä suuren yleisön silmissä ja niin ollen myös kirjakustantamoissa. Maailmansotien, ja varsinkin niistä jälkimmäisen, hallitsevuudesta huolimatta tuntuu, että lukijoille on tänä päivänä tarjolla suurempi kirjo ja laajempi valikoima historiaa kuin koskaan. Tämän mainion tosiasian kunniaksi yksi tämän kirjan luvuista on omistettu erityisesti historiankirjoitukselle. Siinä tutustutaan kielen merkitykseen Suomen historian tutkimuksessa, suomalaiskansallisen historianäkemyksen suuriin teemoihin sekä siihen, miten nykyhistorioitsijat niitä kohtelevat – kansan parissa muokkautuneita tul-

Johdanto

kintoja unohtamatta. Tärkeä aihe on myös kansallisten identiteettien – suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden – sekä sanojen ”Suomi” ja ”Ruotsi” historiallisen merkityksen selventäminen. Sekä Suomessa että Ruotsissa yhteisen valtakunnan historiaa kirjoitetaan edelleen pääasiassa oman maan perspektiivistä käsin. Tämä on ymmärrettävää. Suomalaisten lukijoiden kannalta olisi hämmentävää, jos Suomen historiaa alettaisiin yhtäkkiä, historiallisen totuudenmukaisuuden tavoittamiseksi, kutsua Ruotsin historiaksi. Ei kuitenkaan haittaa, jos silloin tällöin erikseen muistutetaan Suomen alueen kuulumisesta Ruotsin valtakuntaan. ”Suomi” ja ”Ruotsi” eivät merkinneet yhteisen historian aikana samaa kuin ne merkitsevät nykyään, kuten eivät merkinneet ”suomalaisuus” ja ”ruotsalaisuuskaan”. Suomi-nimitystä voidaan kuitenkin käyttää yleisnimenä yhteisen valtakunnan itäisistä alueista, tosin ei ennen 1500-lukua. Tätä ennen Suomen alueista puhuttiin yhteisellä nimellä Itämaa, ja Suominimeä käytettiin vain nykyisestä Varsinais-Suomen alueesta. 1500-luvulta lähtien Suomi-nimitys paisui tarkoittamaan Pohjanlahden koko itäpuolista aluetta. Tässä kirjassa sanalla ”Ruotsi” tarkoitetaan yhteisen historian ajasta puhuttaessa, noin 1300-luvulta lähtien, aina koko valtakuntaa. Kun haluan erikseen korostaa nykyisen Ruotsin aluetta Suomen alueeseen nähden, puhun valtakunnan läntisestä osasta tai ”Ruotsin puolesta”. Sanan ”Suomi” sijasta pyrin johdonmukaisesti käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin ”Suomen puoli”, ”Suomen alue”, joskus myös yksittäisten maakuntien nimiä. Saatan myös viitata nykyisen Suomen alueisiin Pohjanlahden itäpuolisina alueina tai valtakunnan itäisenä osana. Historiateeman lisäksi kirjan pääluvut käsittelevät kukin yhtä laajaa elämänaluetta, jolla Ruotsin ajan perintö tai Ruotsin vaikutus ovat selkeimmin nähtävissä: uskontoa, lakia ja hallintoa, kieltä, taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Uskonto kulkee lähes kielen veroisena punaisena lankana Suomen ruotsalaisuuden jäljittämisessä. Luterilaisuudella on ollut syvä vaikutus niin lakiin, hallintoon kuin suomen kieleenkin – jopa Kelan toimistoja voidaan pitää luterilaisuuden perintönä. Jos luterilaisuutta voisi sanoa ruotsalaisuutemme sydämeksi, lakia voisi kutsua sen selkärangaksi. Lain kunnioittamisesta ja siihen vetoamisesta tuli Venäjän vallan aikana suomalaisia yhdistänyt kunnia-asia ja kansallisen identiteetin tukipilari äidinkielestä riippumatta.

Suomi on ruotsalainen

Kieli on aivan oleellisella tavalla vaikuttanut siihen, miten Suomen historiaa on kirjoitettu. Tänä päivänä kielikysymys ei jaa suomalaisia historiantutkijoita eri leireihin, mutta ruotsin kielestä on tullut toisella tavalla polttava kysymys Suomen historian tutkimuksessa: ruotsin kieli oli satojen vuosien ajan suomalaisen hallinnon, koulujen ja oikeuslaitoksen kieli, ja historiallisten lähteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä osata ruotsia. Ruotsin ajan tutkimuksen suosio saattaa kuitenkin tulevaisuudessa hiipua, kun kiinnostus ruotsin kielen opiskeluun vähenee eikä nuorten tutkijoiden ruotsin taito enää riitä. Päävastuu Suomen historian kirjoittamisesta saattaakin siirtyä Pohjanlahden yli, sen läntiselle puolelle. Ainakaan sitä pätevyyttä ei ole pelkästään englantia opiskelleilla suomenkielisillä tutkijoilla. Suomen taloushistoriasta on kirjoitettu lukuisia teoksia, joissa aiheen käsittely aloitetaan keskiajalta ja hieman kauempaakin. Tästä huolimatta mitään erillistä ”Suomen taloutta” ei tarkalleen ottaen ollut olemassa ennen kuin Suomesta tuli erillinen hallinnollinen alue Venäjän imperiumin sisällä. Talouselämää käsittelevässä luvussa otan kantaa niihin väitteisiin, joiden mukaan Venäjän aika olisi ollut siunauksellinen Suomen taloudelle – ja Ruotsin aika lähinnä kirous. Pyrin osoittamaan, että myös sellaisina myöhempinä aikoina, jolloin kauppayhteydet Ruotsin kanssa ovat olleet vähäpätöiset, muu taloudellinen kanssakäyminen on ollut kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Mielenkiintoisia ovat myös suomalaisen ja ruotsalaisen yrityskulttuurin erot ja niiden mahdolliset historialliset taustat. Ruotsin vaikutusta Suomeen on mahdotonta ymmärtää, ellei vastaa kysymykseen milloin, miten ja miksi Ruotsista tuli kansainvälinen hyvinvoinnin mallivaltio. Suomalainen hyvinvointivaltio on hyvin monella tapaa ruotsalainen. Tämän päivän suomalaisen sosiaalipolitiikan peruspilarit ovat osa sitä huoltojärjestelmää, joka luotiin Ruotsin ajalla. Siellä sai myös alkunsa tehokas väestönlasku- ja veronkantojärjestelmä, tämän päivän julkisten hyvinvointipalvelujen edellytys. Myöhemmin Ruotsi on ollut Suomelle malli tai varoittava esimerkki monissa sosiaalipoliittisissa päätöksissä. Hyvinvointivaltiota käsittelevässä luvussa tarkastelen suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä Ruotsin rinnalla sekä osana niin sanottua pohjoismaista mallia. Päälukujen lomassa nostan esiin yksittäisiä paikkoja ja ilmiöitä, joilla on ollut erityinen merkitys Suomen ja Ruotsin yhteisessä historiassa ja joissa yhteisen historian vaikutus Suomeen havainnollistuu erityisellä tavalla: Viapori eli Suomenlinna yhtenäisyyden ja eron symbolina, Viipuri

Johdanto

ja sen lähiseudut ruotsalaisen Suomen itäisimpänä ulokkeena sekä Venäjä, jonka kohtalot linkittyvät vastaansanomattomasti sekä Ruotsin että Suomen historian käännekohtiin. Suurennuslasin alle ovat päätyneet muun muassa myös alkoholikulttuuri, kielen merkitys kansallisen identiteetin muodostamisessa ja nuorison kanssakäymisessä sekä vanhan ruotsalaisen mahtisuvun vaakunasta ponnahtanut Suomen leijona. Nimestään huolimatta kirjan tarkoitus ei ole kertoa vain siitä, mikä Suomessa on ruotsalaista perintöä tai Ruotsin vaikutusta – eikä varsinkaan väittää, että kaikki Suomessa olisi ruotsalaista. Yhtä tärkeää on nähdä myös se, mikä Suomessa ei ole ruotsalaista. Tällaiset piirteet korostuivat ymmärrettävistä syistä itäisessä Suomessa, sekä tietysti 1800-luvun suomalaisuusliikkeen ja Suomen itsenäistymisen myötä. Esimerkiksi hyvinvointivaltion kehitystä seuratessa löytää helposti esimerkkejä siitä, miten Ruotsin mallista on poikettu hyvinkin tietoisesti. Hauskaa on tietysti se, että tällaisissakin tapauksissa taustalta löytyy usein Ruotsin vaikutus: erilainen tapa toimia on valittu nimenomaan Ruotsin esimerkin pohjalta.

On tärkeää muistaa, että Ruotsin vaikutus Suomeen ei rajoitu yhteiseen valtiolliseen historiaan. Oikeastaan on hieman ongelmallista puhua Ruotsin vaikutuksesta yhteisinä vuosisatoina, koska Suomi oli itse osa Ruotsia. Siksi kuulostaa järkevämmältä puhua siitä, miten Ruotsin ajan perintö on vaikuttanut (ja vaikuttaa) Suomessa, kun puhutaan ajoista ennen vuotta 1809. Tämän rajapyykin jälkeen Suomi ja Ruotsi ovat olleet erillisiä valtiollisia kokonaisuuksia, joten silloin on luontevaa puhua erillisen valtion, Ruotsin, vaikutuksesta – ensin autonomian ajan Suomeen ja myöhemmin itsenäiseen Suomeen. Yhtä tärkeää on muistaa, että ruotsalainen vaikutus nykyisen Suomen alueella alkoi jo ennen valtiollisen yhteyden alkua. Itämeren alueella purjehdittiin ympäriinsä kaupan, maahanmuuton ja väkivallankin merkeissä kauan ennen kristinuskon tuloa. Yhteydenpidosta ja kulttuurien kohtaamisista kertovat arkeologiset löydöt ja muinaisskandinaaviset sekä muinaisruotsalaiset lainasanat. Pysyvää ruotsalaista asutusta Suomen alueella on ollut 1100-luvulta lähtien, kun nälän ja liikakansoituksen kierre nykyisen Ruotsin puolella synnytti monissa perhekunnissa tarpeen vaihtaa maisemaa. Erityisesti näiden vanhempien aikojen tutkimuksessa on korostunut ajatus eri Itämeren

Suomi on ruotsalainen

alueiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta, ei niinkään jonkun dominoivan alueen vaikutuksesta heikompiin. Viime aikoina näkemys on noussut enemmän esille myös Suomen ja Ruotsin yhteisen ajan mutta myös sodan jälkeisen Ruotsin historian tutkimuksessa. Kysymys mitä Suomi olisi ilman Ruotsia voidaankin aivan aiheellisesti esittää myös toisin päin: mitä Ruotsi olisi ilman Suomea?