Timo Harakka – Suuri kiristys

Suuri kiristys

Timo Harakka

Suuri kiristys Tie ulos eurokriisistä

Schildts & Söderströms

Timo Harakan aiempi tuotanto: S – Markiisi de Salaman vuodet, 1986 Spagettivatikaani, 1995 Viemärirotta, 1999 Luoton loppu, 2009

© Timo Harakka 2014 Schildts & Söderströms Kansi: Timo Mänttäri Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale Ay Painopaikka: WS Bookwell, Porvoo 2014 Isbn 978-951-52-3360-8

Sisällys Johdanto................................................................................... 7

I Tuhkapilvi .......................................................................29 1. Odysseia.........................................................................31 2. Laajentava supistaminen............................................44 3. Jäävuori..........................................................................58 4. Machotalous..................................................................76

II Uusi normaali ...............................................................87

5. Pankkivaltio...................................................................89 6. Sadan miljardin euron lehmä...................................103 7. Finanssikriisistä tehdään velkakriisi.......................118 8. AAA-kerho ja sikolätti...............................................130

III Suuri kiristys ..............................................................145 9. Suuri kiristys...............................................................147

IV Monty Python Brysselissä ................................171 10.

11.

12.

13.

Pelkokerroin................................................................173 Luottamuskeiju...........................................................183 Ohjattu demokratia...................................................196 Käänne.........................................................................214

V Suomenlinna, 14.2.1919 ........................................233 14. Uusi Berliinin muuri..................................................235 15. Merkiavellismi............................................................248 16. Kontrolli hyvä, luottamus parempi.........................260 17. Liittoon........................................................................276 Sanasto.................................................................................295 Kirjallisuutta........................................................................299

Johdanto VASTA, kun Paul De Grauwe vastaa spontaanisti yleisökysymyksiin, oivallan, ketä hän muistuttaa.

Lievä innostunut änkytys, käsien jatkuva elehdintä, hintelän kuusikymppisen katse silmälasien yli: hän on kuin Woody Allenin pikkuveli. Luennon aikana belgialaisen taloustieteilijän vaatimaton habitus on unohtunut – kerronta ja tarinan kaari veivät vastustamattomasti mukaansa, puhuja soitti yleisöään kuin harmonikkaa.

Ja nyt huomaan, että harmaa puku on ryhdikäs, mittatilaus­ työtä.

Turun kauppakorkeakoulun entinen rehtori Paavo Okko ei intoillut turhaan: Mauno Koivisto -luennolla ei ole koskaan ollut niin paljon väkeä ja tiheää tunnelmaa kuin perjantaina, 13. syyskuuta 2013.

Leuvenin katolisen yliopiston professori, nykyään myös London School of Economicsissa vaikuttava De Grauwe kuvailee, miten euroalue on täysin väärin rakennettu ja nykyistä kriisiä hoidetaan tuhoisalla tavalla. Troikka – EU­komission, Euroopan keskuspankin (EKP) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kolmikko – pakottaa kriisimaat def­ latoriseen eli hintoja laskevaan, kysyntää pienentävään, tuotantoa supistavaan, kansaa köyhdyttävään politiikkaan, jossa ainoa nousu nähdään työttömyysluvuissa.

9

Luennon jälkeen De Grauwe ja puhetta kommentoinut Sixten Korkman, Aalto-yliopiston professori, entinen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Evan toimitusjohtaja ja pitkäaikainen EU-ministerineuvoston pääsihteeri, eivät saa rauhaa. Kymmenet kiihkeästi kiinnostuneet kuulijat pommittavat kysymyksillä.

Mutta yksikään sanomalehti ei ole vaivautunut paikalle, radiosta tai televisiosta puhumattakaan. Ainoastaan verkkolehti Taloussanomat tekee tilaisuudesta pienen jutun.

MINULLA on paljon mietittävää paluujunassa Helsinkiin.

Suomalainen media on vältellyt avointa, analyyttista ja kriittistä keskustelua eurokriisistä.

Muistelen Financial Timesin juttua kesäkuun lopulta, jossa ihmeteltiin, että Suomi on Euroopan ainoa maa, jossa kiristyspolitiikasta ei lainkaan keskustella*. Muissa kovan linjan maissa, aseveliakselillamme Saksassa, Hollannissa ja Itävallassa, on herännyt kritiikki ja jopa katumus.

Hollannin hallitus ilmoitti, ettei se yritäkään puristaa vuosittaisen budjettinsa alijäämää alle kolmen prosentin, kuten Emu-sopimus edellyttäisi. Kuuden miljardin euron vyönkiristys olisi liikaa tilanteessa, jossa talous supistuu ja työttömyys kasvaa. Itävallassa on ryhdytty jo varovaisiin elvytystoimiin, kun suuren rakennusyhtiön vararikko – maan historian suurin konkurssi – horjuttaa taloutta.

Mutta Suomessa, jota taantuma on kohdellut kaikkein kovimmin, ja työttömyys yltää 8,5 prosenttiin, suunnitellaan vain uusia leikkauksia.

En sano, etteikö Euroopassa keväällä 2010 aloitettua talouskuria olisi ollenkaan arvosteltu Suomessa tai etteivätkö * Kaikki lähdeviitteet löytyvät sivustolta www.suurikiristys.fi.

10

kriitikoiden yksittäiset kommentit olisi ajoittain ylittäneet valtakunnan välineiden uutiskynnystä. Sensuurista ei ole kyse.

Mutta väitän, että kiristyslinjaa ei ole analysoitu kriittisesti kokonaisuutena: mitä se on suoranaisesti saanut aikaan eteläisessä Euroopassa ja mitkä ovat olleet epäsuorat vaikutukset Keski-Euroopassa ja pohjoisessa. Eurojohtoa ei ole vaadittu tilille lupausten ja todellisuuden ristiriidasta, ei harhaanjohtavista tiedoista, tarkoitushakuisista tulkinnoista, ei edes suoranaisista valheista.

Yksioikoisen kiristyslinjan vaihtoehtoja ei ole edes haluttu etsiä.

Syy on tyly.

Emme edes halua tietää, mitä talouskuri saa aikaan Euroopassa, koska Emun jäseninä ja tiukan linjan kannattajina olemme suoraan vastuussa tapahtuneesta. Olemme lyöttäytyneet Saksan johtamaan rintamaan, koska Saksa on hyötynyt ja hyötyy nytkin kriisistä. Vaikka kylmäkiskoinen politiikka on johtanut euroalueen jyrkkään jakautumiseen, hyväksymme sen, koska ennen kaikkea haluamme päästä voittajan puolelle.

Suomalaisen ulkopolitiikan opportunistinen perinne jatkuu. YYA-Suomi otti kaiken hyödyn irti Neuvostoliitosta ja sulki silmänsä itänaapurin epäkohdilta. Emu-Suomi liittoutuu Saksan kanssa – mutta tällä kertaa Euroopan kriisi kurittaa myös meitä. Vienti on valtavissa vaikeuksissa. Teollisuuden yt-neuvottelut leviävät palveluihin ja kuntiinkin.

Euroopan kohtalo on Suomen kohtalo.

Miksi valittiin Suuri kiristys? Miksi euroalueelle rakennettiin uusi Berliinin muuri? Miksi komissio epäonnistui – yrityksessään hallita markkinoita, tervehdyttää jäsenmaiden taloutta, nostaa Eurooppa kasvuun?

11

Kenen etua pitkittyvä kriisi ajaa? Miten rahaliitosta saadaan oikea talousliitto? Miten taantumasta päästään ulos?

Näihin kysymyksiin yritän vastata.

TOSIASIA on tunnustettava heti kärkeen. Kun Kreikka joutui keväällä 2010 kestämättömään rahoitustilanteeseen, oli selvää, että mahdottomaksi paisunutta budjettivajetta piti supistaa. Kaikki maat, joiden vaje oli päässyt yli kaksinumeroiseksi (Irlanti, Portugali, Espanja) tarvitsivat uskottavan suunnitelman ja välittömiä toimia.

Euroopan keskuspankin johtokunnan entinen jäsen Lorenzo Bini Smaghi toteaa kirjassaan Death of Austerity (CEPS 2013), että valtioiden kannattaa noudattaa kurinalaista finanssipolitiikkaa (kuten Suomi on aina tehnyt).* Kriisin pakottamat äkkileikkaukset johtavat aina huonoihin tuloksiin – joista on helpompi syyttää sen hetkistä ulkopuolista pakkoa kuin aiempaa omaa kurittomuutta.

Maastrichtin sopimuksessa vuonna 1992 päätettiin perustaa talous- ja rahaliitto (Economic and Monetary Union, Emu), joka astuisi voimaan viimeistään 1.1.1999. Vuonna 1997 sovittiin Emu-säännöt.

EU-johtajat nimesivät sopimuksen samaan tapaan kuin amerikkalaiset omat Irak-hyökkäyksensä – Operaatio Vapaus ja sittemmin Uusi aamunkoitto. Niinpä edelleen puhutaan vakavalla naamalla Vakaus- ja kasvusopimuksesta (SGP, Stability and Growth Pact). Koska mikään sopimus ei takaa vakautta, saati kasvua, tässä kirjassa käytetään lakonista termiä Emu-säännöt. * Julkisen vallan taloutta koskevat toimet ovat fiskaalipolitiikkaa (fiscal policy). Jostain syystä Suomessa käytetään sanaa ”finanssipolitiikka”, mikä on hämäävää. Siksi puhun valtiontaloudesta (sisältäen kaikki julkisen vallan tulot ja menot).

12

Emu-sääntöjä on vain kaksi. Molemmat suitsivat julkista taloutta, eli valtion, maakuntien, kuntien ja julkisesti omistettujen yksikköjen menoja ja tuloja sekä niiden rahoitusta.

(Yksinkertaisuuden vuoksi jatkossa puhutaan valtiontaloudesta, kun tarkoitetaan koko julkishallintoa.)

Ensinnäkin julkisen talouden alijäämä ei saa olla suurempi kuin kolme prosenttia kansantuotteesta eli tuotannon määrästä. Menot eivät siis saa ylittää tuloja tuon enempää vuosittaisessa budjetissa. (Tätä nykyä ei hirttäydytä vuosittaiseen budjettiin, vaan tarkastellaan muutaman vuoden keskiarvoa.)

Toinen ehto rajottaa velkaantumista, joka ei puolestaan saa ylittää 60 prosenttia kansantuotteesta.

Koska useilla mailla, kuten Italialla, Belgialla ja Kreikalla velkasuhde oli jo alkuaan korkeampi, hyväksyttiin, että suunta oli uskottavasti kohti tavoitetta.

Sääntöjen järkevyyteen yleensä, ja kriisitilanteessa erikseen, palataan myöhemmin. Tässä yhteydessä riittää havainto, että säännöt osoittautuivat yhtä aikaa liiallisiksi ja riittämät­ tömiksi. Liiallisiksi siksi, että ne rajoittavat turhaan valtiontaloutta tilanteissa, joissa täytyisi voida käyttää harkintaa.

Riittämättömiksi siksi, että julkisten tulojen ja menojen vahtaaminen ei paljasta olennaista: onko koko kansantalous kestävällä tolalla vai ei.

Ihmiset kunnioittavat ”eksakteja” numeroita, jotka eivät ole yhtä tulkinnanvaraisia kuin sanat. Myös valtavirran taloustiede pyrkii esiintymään täsmällisenä mittausoppina kuten matematiikka tai luonnontiede. Siksi ei ole helppo uskoa, että kummallakaan luvulla ei ole minkäänlaista tieteellistä perustaa. Ne on valittu stetson-menetelmällä – kuten moni muukin talouden ”peukalosääntö”. Epäilemättä ministerit ja diplomaatit ovat vääntäneet yökaupalla kompromissia Emu-­säännöistä 13

ja päätyneet huutokaupalla numeroihin, jotka myöhemmin ovat saavuttaneet fetissin aseman.

Alijäämäsääntö jäi siis lopulta vain ohjenuoraksi, jota vastuulliset valtiot noudattivat omaksi edukseen. Velkaantumisrajan on ottanut vakavasti vain Suomi.

Kun joulukuussa 2013 näytti siltä, että Suomi ylittää 60 prosentin rajan – jonka jokainen varteenotettava Emu-­talous on jo ylittänyt ajat sitten – Taloussanomat vaikersi maamme ”ylivelkaantumista” ja Ylen uutiset ”kauhulukuja”. Samoihin aikoihin Olli Rehn kävi uhkailemassa, että Suomea uhkaa Italian tie. Koska Italian velka suhteessa kansantuotteeseen on noin kaksi ja puolikertainen, jäi kuulijan ymmärrettäväksi, että komissaari puhui sadan vuoden tähtäimellä.

Suomalaisia pelotellaan sanktioilla, joihin säännöt toki antaisivat mahdollisuuden, mutta jotka poliittisesti olisivat tietenkin mahdottomia.

Vain suomalaiset uskovat, että sääntöjä on noudatettava ilman poliittista järkeä. Olen ristinyt tämän surullisen harhaluulon Suomenlinna-syndroomaksi, ja siihen syvennytään luvussa 15.

KAIKKI markkinatalousvaltiot ovat velkaantuneita. Ne ovat tarvinneet menoihinsa enemmän varoja kuin ovat verottamalla kyenneet keräämään.

Kaikki ovat tietysti sitä mieltä, että liiallinen velkaantuminen on pahasta. Siihen yksimielisyys loppuu. Japanilla on velkaa yli 200 prosenttia kansantuotteestaan – siis jos se joutuisi maksamaan kaiken pois, summa vastaa kaikkea japanilaista tuotantoa yli kahden vuoden ajalta. Mutta ei joudu.

Onko suuri velka ongelma? Tokion pilvenpiirtäjät seisovat sijoillaan ja elektroniikkakauppa käy kuumana.

14

Oikeistossa konservatiivien velkapelko palvelee liberaalien tavoitetta valtion roolin supistamisesta – vaikka talous­ liberaalit yleensä ymmärtävät, että valtiontaloutta ei voi verrata kotitalouksiin, kuten konservatiivit usein tekevät.

Margaret Thatcher vakuutti britit ”perheenemännän lasku­ opillaan”. Suomessa Iiro Viinanen ja myöhemmin Sauli Niinistö hokivat, että ”ei voi syödä enemmän kuin tienaa” ja että ”suu on pantava säkkiä myöten”.

Valtion ei kuitenkaan tarvitse koskaan maksaa velkojaan pois, kuten kotitalouden. Velattomuus ei ole tavoitetila. Kosminen eräpäivä ei koskaan koita.

Sanonta, että meillä ei ole oikeutta siirtää velkoja tulevien sukupolvien maksettaviksi, on siinä mielessä hölmö, että juuri siihen tarkotukseen velkaa otetaan. Mikään yksittäinen sukupolvi ei joudu kuittaamaan edeltäjiensä velkoja, vaan siirtää velkaa eteenpäin.

Velka ei minkään luonnonlain mukaisesti aina lisäänny.

Hyvinä aikoina pitää lyhentää velkoja, joita on jouduttu ottamaan huonoina aikoina.

Velkaa ei tietenkään pidä ottaa huvikseen. Se on ajateltava investointina, jolle on kerryttävä suurempi tuotto kuin velan korko ja hoitokulut.

Valtion velkaa pitäisi pikemmin verrata yrityksen lainanottoon. Menestyväkään firma ei säästä ylijäämäänsä patjan sisään, vaan investoi tai maksaa osinkoja. Sen kannattaa olla jonkun verran velkaa, varsinkin, jos rahoitusta tarjotaan alle kahden prosentin korolla – kuten Suomen valtiolle vuoden 2013 lopussa. Yhtiö, joka ei pysty parempaan liiketoiminnan tuottoon, joutuu ennen pitkää vararikkoon.

Olennaista ei siis ole takertua johonkin prosenttilukuun, vaan arvioida velkakestävyys. Kuittaako lähivuosien talous15

kasvu lisääntyvät rahoitusmenot? Useimmilla EU-mailla ei pitäisi olla mitään vaikeuksia hoitaa velkojansa. Kääntöpuoli on se, että velan tai alijäämän supistaminen ei tuota tulosta, jos talouskasvu sen johdosta sakkaa pahasti. Liian ankara ja väärin ajoitettu leikkausohjelma johtaa entistä heikompaan velkakestävyyteen.

Myös velan ehdot vaikuttavat velkakestävyyteen. Kotimainen velka on kahdesta syystä ulkomaista edullisempaa.

Ensinnäkin maksettu korko pysyy omassa kansantaloudessa (varsinkin, jos se on kansallisessa valuutassa). Toisekseen säästeliäät kansalaiset eivät vaadi omalta hallitukseltaan suurta tuottoa eivätkä hevin siirrä sijoitustaan Cayman-­ saarille.

Koska Japanin valtion velasta yli puolet tulee kotimaasta, suurenkin velan hoitokustannukset jäävät kohtuullisiksi.

Myös Italian sinänsä korkeasta valtionvelasta kaksi kolmasosaa kuuluu kotimaisille velkojille ja peräti 11 prosenttia kotitalouksille. Olisi tosiaankin hyvä, jos Suomi seuraisi tässä saapasmaan tietä. Suomen valtionvelasta yli neljä viidesosaa on ulkomaisissa käsissä; suhdeluku on EU:n suurin.

Ongelma syntyy, kun alijäämä pitää kattaa velkarahalla, jonka hinta nousee kestämättömäksi juuri tuon alijäämän vuoksi.

Sijoittaja ei sinänsä kammoa yksittäisten vuosien menoylityksiä, vaan niiden mahdollisesti signaloimaa kansan­ talouden kannattavuusongelmaa. Saksahan salli Emu-rajoja koettelevat alijäämäiset budjetit 2000-luvun alussa, koska liittokansleri Gerhard Schröder oli pannut toimeen rajut työmarkkinauudistukset. Hetkellisellä menojen paisutuksella maksettiin pitkän tähtäimen parannus kilpailukykyyn – mikä osoittautuikin suurmenestykseksi.

16

Emu-sääntöjä oli kuitenkin rikottu, joten komissio vaati Saksalle sanktioita. Kun ministerineuvosto – perustellusti – painoi rikkeen villaisella, komissio haastoi jäsenvaltiot EY-tuomioistuimeen vuonna 2004. Hölmön operaation seurauksena sekä komissio että koko rahaliitto menettivät uskottavuuttaan. Komission puheenjohtaja Romano Prodi manasi julkisesti ”typeriä sääntöjä”.

Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät myös velan maailmassa. Hyvinvoivat maat saavat nauttia halvasta rahasta, vaikka niillä olisi varaa maksaa enemmänkin, korkea korko lisää vaikeuksissa olevien vaikeuksia.

Usein kestämättömän korkotason rajana pidetään 7 prosenttia. Sekään ei, tietenkään, ole mikään Mooseksen laintauluihin kaiverrettu pyhä luku. Se on kipuraja siksi, että velkavaltio on kivulle altis.

Mistä velan korko muodostuu?

Velan korko nousee, kun velkakirjan arvo laskee. Tämä johtuu siitä, että velkakirja eli obligaatio on kiinteätuottoinen (fixed income). Jos nimellisarvoltaan 100 euron velkakirjalle luvataan vuosittain kolmen euron tuotto, korko on siis liikkeelle laskettaessa 3 %. Vaikka sopimus olisi voimassa 10 vuotta (ja yksinkertaisuuden vuoksi kaikki tässä kirjassa esiintyvät korot viittaavat tähän yleiseen arvopaperiin), omistaja voi päättää tietyn ajan päästä myydä velkakirjansa eteenpäin jo ennen juoksuajan päättymistä eli maturiteettia.

Myyjällä on periaatteessa vain yksi syy myydä: hän toivoo parempaa tuottoa muualta. Jos omistuksen arvo on noussut, hän kuittaa voitot hyvän sään kestäessä. Jos omistuksen arvo on laskenut, hän rajaa tappionsa, ennen kuin käy vielä pahemmin. Ainakin periaatteessa. Käytännössä myyjä voi olla myös pakotettu tai painostettu luopumaan omistuksestaan, 17

tai markkinoilla vallitsee pessimismi tai jopa paniikki, joka ei suoraan liity kyseiseen arvopaperiin.

Jos velkakirjan myyjä tyytyy vaikkapa 95 euron hintaan, kiinteätuottoisen velkakirjan korko (3:95) nouseekin 3,15 prosenttiin. Tämä maallikon mielestä mitätön 0,15 prosentin eli 15 pisteen (basis point) liike herättää jo markkinoilla vipinää – tai herätti ainakin ennen eurokriisiä, jolloin yhdessä päivässä totuttiin kokonaisen prosenttiyksikön hyppäyksiin.

Esimerkissämme koron nousu kolmesta neljään prosenttiin edellyttäisi 100 euron nimellishintaisen velkakirjan arvon luhistumista 75 euroon. Arvosta on kadonnut neljäsosa – mutta velallisen on silti suoritettava alkuperäinen, kiinteä tuotto.

Kun jatkossa siis puhutaan koron noususta, se on aiheutunut velkakirjojen myynnistä jatkuvasti laskeviin hintoihin.

Sijoittaja, joka tässä tilanteessa ostaa, ottaa tietoisen riskin. Mahdollisuus tavallista parempaa tuottoon tietenkin houkuttelee, joten korkea korko on riskipreemio tai riskilisä (risk premium): hinta otetusta riskistä. Sitä samaa Veikkaus tarjoaa Kärpät–KalPa-ottelussa, vierasvoitolle roimasti korkeampaa kerrointa kuin kotivoitolle.

Kreikka, Portugali, Irlanti ja Espanja syyttivät valtionlainojensa koronnoususta ”ahneita sijoittajia”, ja myös euromaiden johtajat paheksuivat ”vahingollista keinottelua”.

Syytökset ovat sekä älyttömiä että totuudenvastaisia.

Jos ”ahneet sijoittajat” eivät olisi uskaltautuneet uhkapeliin, kukaan ei olisi ostanut kriisimaiden valtionvelkaa.

Keinottelijoiden ansiosta myyntipaniikki sentään pysähtyy johonkin hintatasoon. Pikemmin ongelma oli, että hullunrohkeita sijoittajia ei ilmestynyt markkinoille tarpeeksi.

Velkakirjojen myyjiä puolestaan motivoi varovaisuus, ei ahneus. Eurovaltioiden velkakirjat luokiteltiin kaikkein 18

turvallisimmiksi arvopapereiksi, jollaisiin eläkesäätiöillä ja muilla arkanahkaisilla rahastoilla on lupa sijoittaa. Kun velan riski kasvaa ja luottoluokitus (rating) putoaa, moni joutuu jo sääntöjensä takia luopumaan sijoituksesta, tappiollisesti.

Kun markkinat alkoivat reagoida Kreikan vaikeuksiin ja euromaiden päättämättömyyteen kriisinhoidossa, lehdistö ryhtyi luonnollisesti selvittämään, minkä verran ”yhteisiä varojamme” on kiinni näissä vaarallisissa velkapapereissa.

Viimeistään julkisuuden häly, imagohaitta, pakotti monet Kreikan velkojat luopumaan sijoituksistaan.

Markkinoilla toteutuu usein itseään voimistava kierre, joka voi syvetä syöveriksi, kuten luvussa 3 kerrotaan.

TOINEN tosiasia on itsestäänselvyys, mutta silti se unohtuu päivittäisessä puheessa. Taloudella tehdään politiikkaa.

Taloudella vasta politiikkaa tehdäänkin.

Tämä unohtuu helposti, koska taloustiede esitetään usein luonnontieteenä, jota ohjaavat yleispätevät lait. Markkinat, jotka toimivat ”tehokkaasti”, johtavat ”optimaalisiin” lopputuloksiin. Poliitikoilla on suuri houkutus perustella toimintaansa objektiivisella tieteellisyydellä. Tällöin erimielisten näkemykset eivät ansaitse päästä keskusteluun, vaan ne osoittavat vain perehtymättömyyttä. Onhan poliitikkojen tärkein tehtävä jo pitkään ollut markkinoiden ymmärtäminen ja ohjaaminen.

Tästä toiveajattelusta on syntynyt talouspolitiikka, jota hallitsevat kolme voimaa. Talousteoria antaa oikeutuksen politiikalle, jolla pyritään markkinoiden hallintaan. Mutta voimat vetävät eri suuntiin.

Talousteoria ei osaa vastata politiikan tarpeisiin, eikä ennakoida markkinoiden liikkeitä. Politiikka vääristää talousteoriaa 19

omiin tarpeisiinsa ja ohjaa markkinoita vikaan. Markkinat toimivat toisin kuin teoria edellyttää ja politiikka toivoo.

Taloustiede on yhteiskuntatiede, ei luonnontiede. Siinä ei voi tehdä niin sanottuja luonnollisia kokeita laboratorio-­ olosuhteissa. Se nojaa mallinnuksiin, joista välttämättä joudutaan jättämään pois todellisuudessa jopa keskeisesti vaikuttavia muuttujia – kuten politiikka, jota on vaikea ennakoida, ja rahoitusmarkkinat, joita on mahdoton ennakoida.

Eikä siinä mitään, sillä todellisuus on iso paikka. Sitä ei voi ymmärtää, tulkita tai edes hallita ”sellaisenaan”, joten se on pelkistettävä malleiksi – sen mukaan, mitä ominaisuuksia valitaan tutkittavaksi ja mitä syy-seuraussuhteita halutaan selvittää. Taloustiede, ja yleensä tiede, voi antaa vastauksia vain itse esittämiinsä kysymyksiin.

Vastuullinen ekonomisti tunnustaa oman alansa rajat, eikä enemmistö suin surmin haluakaan esittää ratkaisuja ajankohtaisiin poliittisiin tarpeisiin. Mutta liian moni tahtoo tilaisuuden tullen paistatella valtiojohtajien mielisuosiossa ja kertoa juuri sen, mitä he haluavat kuulla. 15 minuutin kuuluisuus houkuttaa niin väkevästi, että akateeminen pyrkiläs on valmis yksinkertaistamaan tutkimusta ja vetämään päätelmissään mutkat suoriksi, jotta niistä tulee poliittisesti käyttökelpoisia. Juuri sitä päättäjät toivovat: tuloksia, joita voi suin päin soveltaa, jotta vallan ideologia voidaan kätkeä objektiivisen tieteellisyyden valeasuun.

Päättäjät eivät ole tarkoitushakuisuudessaan kovin vaativia. Yksi ainoa tutkimus voi määrätä talouspolitiikan suuren linjan, joka jättää tarkoituksella huomiotta mahtavan pinkan vastakkaista aineistoa, joskus jopa tieteellisen konsensuksen.

Taloustieteen politisoituminen ja vastavuoroisesti politiikan ekonomisoituminen ruokkivat pahimmillaan toisiaan 20

turmiollisesti. Molemmissa tapauksissa talousteoriat, tai jopa dogmit, korotetaan politiikan yläpuolelle, eikä niistä neuvotella. Jos vaikutukset ovat tuhoisat, vika ei määritelmällisesti ole opissa, vaan väärässä tai vajaassa toteutuksessa.

Vikaan osuneen talouslinjan korjaukseksi tarjotaan lisää samaa lääkettä.

Talousideologian vaihtoehdoksi jää vanha kunnon talous­ politiikka. Tarkoitan politiikkaa, joka huomioi ja kunnioittaa markkinoiden tarpeita – mutta ei itse imitoi markkinoita tai liikeyritysten toimintatapoja. Talous taloutena ja politiikka politiikkana. Kumpikaan välttämätön inhimillisen toiminnan sfääri ei pärjää ilman toista. Ihannemaailmassa numerotaitoiset poliitikot keskustelisivat jatkuvasti politiikkaa ymmärtävien yritysjohtajien ja ekonomistien kanssa.

Euroopan rahaliitto ei ole ihannemaailma.

(Virallisesti EMU on lyhenne sanoista Economic and Monetary Union, mutta itse käännän sen vain rahaliitoksi – koska väitteeni on, että rakennelmasta yhä puuttuu talous­ unioni.)

KUKA tai mikä yhteisvaluuttaa johtaa?

Ajattelen tätä valtaa käytettävän kolmella eri tavalla, kolmella tasolla.

Ensinnäkin rahaliittoa johdetaan johtamatta. Virallisesti Emu-sopimus jättää poliittisen päätösvallan jäsenvaltioille, joiden ohi EKP tai komissio eivät voi toimia.

Hyvinä aikoina tällainen autopilot on mahdollinen. Keskuspankin määräämä rahan määrä ja hinta sopii sekä pankeille että yritystoiminnalle koko euroalueella. Valtioiden talous pysyy kurissa pelkällä markkinaohjauksella, joka rankaisee alijäämästä ja ylivelasta sekä palkitsee vakaan kasvun. Jäsenmaa 21

ei voi velvoittaa toista jäsentä tai keskuspankkia lunastamaan omaa velkaansa, tämän estää sopimusten bail out -kielto eli vastuiden jakamisen rajoite.

Ikävä kyllä aina ei ole hyvät ajat.

Muodollisen vallan rinnalla touhuaa aina varjovalta. EU:n tasolla komissio täyttää tätä tehtävää. Rahaliitossa se on Euroopan keskuspankki. Molemmat ovat niin sanotusti epäpoliittisia teknokraattisia koneistoja, jotka toteuttavat näennäisesti puhtaan järkiperäistä yhteishyvää.

EU:n poliittisella areenalla komission ratkaisut ovat kuitenkin aina alttiina kyseenalaistavalle keskustelulle – usein myös epäreilusti, kun komission syyksi luetaan jäsenmaiden itsensä tekemät diilit, mikä ei taasen estä hallituksia arvostelemasta komissiota omille kansalaisilleen. Sen sijaan talousja rahapolitiikasta kansalaiskeskustelua ei juuri käydä, sillä siihen saavat osallistua vain ne, jotka katsotaan asiantuntijoiksi. Seuraus on se, että asiantuntijakeskustelu rajautuu taloustieteelliseksi debatiksi, jossa sekä keskuspankki että sen kriitikot jakavat yhteisen perusoletuksen: kyse on objektiivisesta ja mitattavasta järkiperäisyyden arvioinnista, ei poliittisesta, saatikka ideologisesta vallankäytöstä. Paino on sanalla talous, ei politiikka.

Kolmas vallan taso on yleinen, aatteellinen. Kun sekä jäsenmaiden poliittinen ohjaus että EKP:n taloudellinen ohjaus ovat kumpikin minimalistisia – rahan liikkeisiin puututaan mahdollisimman vähän – voi sanoa, että ideologisesti Euroopan rahaliitto on ulkoistanut päätökset markkinoille. Tässä katsannossa yleisvaluutta on uusklassisen taloustieteen tai uusliberalistisen politiikan ihanteiden ilmentymä (luku 4).

Silloin olisi luonnollisesti tärkeää, että talouden ja politiikan päättäjät ymmärtävät, miten markkinat toimivat.

22

MARKKINAVOIMIA syytetään kaikista planeettaamme kohtaavista onnettomuuksista, mikä on tietysti aivan oikein, mutta toivottoman ylimalkaista. Jo itse termi kokoaa tuhansia eri markkinapaikkoja ja miljardeja sijoitusliikkeitä yhdeksi subjektiksi, joka sitten mukamas saa aikaan yksittäisiä tekoja ja vieläpä havaittavien motiivien voimasta.

Markkina-metaforan merkillisyyksiin kuuluu, että se saa henkilön ominaisuudet. Se pelkää, hermostuu, innostuu, palkitsee ja rankaisee. Markkinahahmolla on osin jumalan piirteitä: sen jakamat tuomiot ovat lopullisia, sen antamat rangaistukset kohtalokkaita, sen kiitosta tavoitellaan. Samaan aikaan sillä on lapsen ominaisuuksia: se on kärsimätön, vaatii tarpeidensa välitöntä tyydytystä, sen tunne-elämä poukkoilee arvaamattomasti. Se on samaan aikaan sekä ylin järki että alin vietti – ja tietysti tällaisenaan kuvajainen koko ihmiselämän ristiriitaisuudesta.

Poliitikoiden suhdetta markkinoihin, lapsi-jumalaan, luonnehtii samanaikainen ylikunnioitus ja halveksunta. Markkinareaktiolla perustellaan politiikan onnistuminen. Samalla kuitenkin voidaan päivitellä markkinoiden irrationaalisuutta, kun vakauttavat ratkaisut eivät saa aikaan toivottua tulosta.

Markkinat ovat heijaste, politiikan peilikuva.

Markkinoiden ylivaltaan nähden voi tuntua hämmästyttävältä, että eurokriisiä ei useinkaan tarkastella markkinoiden näkökulmasta. Mitä markkinat ”ajattelivat” Euroopan vakausvälineestä ja vakausrahastosta? Mikä Euroopan velkakestävyydessä on markkinoiden ”mielestä” olennaista?

Yritän tarjota tuoreen näkökulman tulkitsemalla sijoittajien, rahoittajien, rahalaitosten näkemystä eurokriisin synnystä, syistä ja kehityksestä. Sitä ei voi toki ”tietää”, sillä se ei ole tiedettävissä.

23

Eurokriisin vuosina on toistunut kymmeniä kertoja asetelma, jossa EU-komissio tai Euroopan keskuspankki on julistanut suopean markkinareaktion osoittaneen valitun politiikan oikeaksi. Kun sitten markkinatilanne tuota pikaa huononee, se ei vastavuoroisesti osoita ratkaisuja vääriksi.

Syy löytyy aina muualta.

Talouspolitiikan valinnoista täytyy keskustella, ja siihen tarkoitukseen tämäkin kirja on tehty, mutta perimmältään ongelma on talouspolitiikan tarkoituksessa.

Edes akuutissa hädässä poliitikon ei pidä tavoitella markkinoiden välitöntä hyväksyntää. Kun politiikkaa tehdään rahakaupan ehdoilla ja perustellaan markkinoiden reaktioilla, on jouduttu tuhoisalle tielle.

Poliitikko tai virkamies, joka väittää tiettyjen ratkaisujen ”rauhoittavan markkinoita” ja johtavan ”luottamuksen lisääntymiseen” puhuu paksua pajuköyttä. Markkinat eivät toimi ”oikein”, eikä niiden hyväksyntä tai tuomio osoita politiikkaa oikeaksi tai vääräksi – edes poliitikon tarkoitushakuisilla tunnusluvuilla ja mielivaltaisesti valitulla aikajänteellä. Markkinoilla etsitään hinnoitteluvirheiden mahdollistamia tuottotilaisuuksia.

Niitä tarjoavat niin oikea kuin varsinkin väärä politiikka.

Mutta tätä tosiasiaa komissio ei tunnusta, vaikka työntäisi cocktail-tikkuja kynsien alle ja hiillostaisi hiljaisella tulella.

Aivan viimeiseksi komissio myöntäisi, että se on väärentänyt kaikkein keskeisimmän kysymyksen. Näet Euroopan kriisi ei ole velkakriisi, vaan pankkikriisi.

VUONNA 2009 finanssikriisi meloi Atlantin yli ja asettui Eurooppaan.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ryhtyi Batmaniksi ja Britannian pääministeri Gordon Brownista tuli 24

yli-ikäinen ja ylipainoinen Robin. Vuoden 2008 lopulla he värväsivät maailman rikkaimmat maat – G20-ryhmän – pumppaamaan ennennäkemättömät 500 miljardia euroa pankkimarkkinoille. Kovapintaisimmatkin markkinauskovaiset kiittelivät kyynelsilmin poliitikkoja kapitalismin pelastajiksi.

Rahalaitosten perikato johti Euroopassa sekä yksityisen sektorin että julkisen vallan rajuun velkaantumisharppaukseen.

Miksi siis puhutaan seurauksesta, eikä syystä? Miksei puhuta Euroopan pankkikriisistä?

Se, joka antaa asialle tai ilmiölle nimen, vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten se ymmärretään – minkä muotoisena ja kokoisena, mihin verrattavana ja missä yhteydessä. Se, joka määrittää käsitteen, määrää käsityksen.

Poliitikot ja varsinkin propagandistit ymmärtävät tämän, ja pyrkivät ohjaamaan yleistä ajattelua luomalla käsitteitä, joihin tiivistyy huomaamatta kokonainen kertomus. Dritte Reich eli Kolmas valtakunta oli natsien keksimä määritelmä omalle hallinnolleen, joka näin pyrki esiintymään Ensimmäisen valtakunnan (Pyhä roomalainen keisarikunta) ja Toisen valtakunnan (Saksan keisarikunta) luonnollisena jatkona.

Historioitsijat, jotka kammoavat Hitlerin rikoksia, yleensä omaksuvat enempää pohtimatta sanastoonsa natsien oman ylevän valtiokäsitteen. Ironiansa on varsinkin siinä, että syksyllä 2012 Ateenassa vieraillutta liittokansleri Angela Merkeliä vastustavat mielenosoittajat huusivat ”EI Neljännelle valtakunnalle!”

On siis olennaista määritellä, mikä kriisi Eurooppaa täsmälleen vaivaa. Etuliite osoittaa syyn, jonka seurausta kriisi on.

Wikipedia antaa osviittaa, mikä on Euroopan talousvaikeuksien johtava kehystys. Sivustolta löytyy hakusana 25

”Euroopan velkakriisi” – mutta ei otsikkoa ”Euroopan pankkikriisi” tai ”Euroopan rahoituskriisi” tai ”Euroopan finanssikriisi”.

Kun tapahtumia pyritään jälkikäteen ja järkiperäisesti ymmärtämään, ne järjestyvät aina tarinoiden muotoon.

Hahmotetaan alkusignaalit, jotka jäivät aikanaan havaitsematta tai ymmärtämättä; aivan irrallisilta vaikuttaneet yksityiskohdat liittyvät toisiinsa, ja paljon myöhemmin esiin tullut tieto selittää kehityskulkuja tavalla, jota itse tapahtumahetkellä ei mitenkään voinut tajuta.

Jälkikäteisessä järkeistämisessä eri tarinat myös kilpailevat keskenään, ne ovat väkeviä politiikan välineitä. Ne ovat kehystyksiä – mahdollisimman suppeita, muutamaan askeleeseen tiivistettyjä syy-seurausketjuja. Jokainen kilpaileva kertoja valikoi tarpeisiinsa sopivan opetuksen: ”x tapahtui koska y, mistä seuraa z, mistä on opittava å”.

Tämäkään kirja ei ole poikkeus – se pyrkii kehystämään eurokriisin tavalla, joka haastaa EU-komission kertomuksen ja sillä perustellut toimet. Myös omat faktani, ja niiden tulkinnat, ovat valikoituja. Siitä ei pääse mihinkään. Paras tunnustaa suosiolla.

Kehystyksen voima on siinä, että valtava osa ihmisen ajattelusta perustuu rutiiniin, ja maailmankuvat yleisesti jaettuihin itsestäänselvyyksiin. Näiden selviöiden muodostama kokonaisuus – sisäisesti looginen tai useammin melko satunnaisesti kursittu – on ideologia. Martin Seligerin muotoilun mukaan ideologia on tapa ”esittää, selittää ja oikeuttaa yhteisen toiminnan päämääriä ja keinoja”.

Niinpä poliittisessa toiminnassa syyllistytään melkein aina anakronismiin. Koska Neuvostoliitto tuntuu tänään mahdottomalta, kaikki siihen vielä pari vuosikymmentä 26

sitten uskoneet vaikuttavat typeryksiltä, ja väkirynnäkkö Berliinin muurille täysin vääjäämättömältä.

Mutta koska inhimillistä toimintaa määrittävät yhteisesti jaetut selviöt, niiden murtuminen, muuttuminen on syytä havaita ja paikantaa. On vain pakko hyväksyä tosiasia, että lähes kaikki maapallon asukkaat uskoivat Neuvostoliittoon ja että lähes kaikki planeetan sijoittajat pitivät Kreikan lainoja lähes riskittöminä.

Maailmankuvan, yleisesti jaettujen selviöiden, hajoaminen ei tapahdu useinkaan silloin, kun selkeät faktat antavat siihen aihetta – vaan paljon myöhemmin. Tämä on tärkeä muistaa, kun jäljitetään eurokriisin vaiheita. Muutoin syyllistytään jälkiviisauteen, tai oikeastaan vielä pahempaan.

Paavo Haavikko näet muistutti kerran minulle, että myös jälkityhmyys on mahdollista. Tämän läksytyksen olen koettanut pitää mielessä.

NYT Paul De Grauwe kiihtyy. ”Jos Olli Rehn on keynesiläinen, niin… niin silloinhan kuka tahansa voi olla mitä tahansa”, hän huudahtaa Turun kauppakorkeakoulun aulan kahvilapöydässä. ”Siinä tapauksessa minä olen kommunisti!”

Olen muistuttanut, että Olli Rehn ja De Grauwe, entinen liberaalipuolueen senaattori Belgian parlamentissa, edustavat samaa puoluetta. Molemmat ovat omasta mielestään myös keynesiläisiä – John Maynard Keynesin klassisen suhdannepoliittisen opin kannattajia – vaikka ovat täysin vastakkaista mieltä Euroopan kiristyspolitiikasta. ”Myös Keynes oli liberaali”, De Grauwe lauhtuu. ”Vaikka nykyiset oikeistolaiset pitävät häntä jonkinlaisena sosialistina.”

27

Erikoista on, että Rehn julistaa Keynesin nimiin ja kannattaa markkinoiden sääntelyä – kun hän kuitenkin toteuttaa, vaatii ja markkinoi täysin vastakkaista linjaa. Keynesiläisyys ei automaattisesti tarkoita suurisuuntaista elvytystä, jollaiseen kriisimailla ei ollut varaa. Olennaista on huolehtia kokonaiskysynnästä, joka taantuman ja leikkausten johdosta heikkenee, tarvittaessa julkisen vallan keinoilla. Kriisivaltiot, joilla ei ole omaa keskuspankkia ja valuuttaa, olisivat tarvinneet komissiolta samanlaista aktiivista apua kuin se tarjosi jäsenmaille vuosien 2008–2009 finanssikriisissä. Sen sijaan sallittiin kysynnän romahdus ja jättiläistyöttömyys, joita Keynes olisi vastustanut kaikin keinoin.

Ristiriita jääköön Olli Rehnin itsensä selvitettäväksi.

Vaikka 2010–2014 EU-komission taloudesta ja rahoituksesta vastaava jäsen sattui olemaan suomalainen, tämä kirja ei ole suunnattu ketään vastaan. Eurokriisissä ei ole kyse Olli Rehnistä, siitä muistuttaa luku 9.

Voin lohduttaa komissaaria, että kukaan toinen suomalainen poliitikko ei saa nauttia yhtä myötäsukaisesta julkisuudesta kuin Miehemme Brysselissä. Vaikka linja, jota Rehn ajaa ja puolustaa, on aiheuttanut euroalueen haavoittuvimmissa maissa yhteiskunnallisen, sosiaalisen ja jopa taloudellisen katastrofin, EU-komission kiristyspolitiikkaa arvostelevat jutut ovat Suomen valtavirran mediassa peräti harvinaisia.

Toimittajaa tämä tietysti mietityttää.

Onko syytä pelätä Brysselin kostoa?

Koska rahoituskriisi henkilöityy suomalaiseen komissaariin, jota kansallistunteemme kannattelee, Euroopan tilanne ei ole Suomessa politisoitunut. Talouden linjoja ei analysoida, vaihtoehdoista ei väitellä, Euroopan poliittista tulevaisuutta 28

ei pohdita. Sekä Olli Rehnin että Timo Soinin etu on, että he asemoivat toinen toisensa kiistan osapuoliksi – ikään kuin vaihtoehtoina olisivat vain ehdoton sitoutuminen nykyisen pankkivallan tiivistämiseen tahi uskonvarmuus koko rakennelman vääjäämättömästä hajoamisesta.

Näiden ääripäiden sijaan olisi korkea aika keskustella siitä, minkälainen talous- ja rahaliitto pitäisi rakentaa kyvyttömyytensä osoittaneen järjestelmän tilalle, kenen ehdoilla, mihin tarkoitukseen, millaista kehitystä tukemaan ja millaisia vahinkoja välttämään. Jotkut hyötyvät, jotkut häviävät.

Johonkin panostetaan, jostain tingitään.

Eurooppa, jossa vauvoja ei ole varaa rokottaa, jossa köyhyys lisääntyy, jossa nuorisotyöttömyys kasvaa, jossa uusfasistit järjestelevät poliittisia murhia, jossa demokratiaa halveksitaan, jossa kansat on lietsottu keskinäiseen vihanpitoon, ei ole kenenkään unelma, eikä sodan raunioista nousseen Euroopan yhteistyön historian arvoinen.

Ansaitsemme parempaa.

SAMOIN he, joiden apuun ja kommentteihin olen tukeutunut kirjoitustyön eri vaiheissa.

Lapseni olisivat ansainneet läsnä olevan isän. Vaimoni olisi ansainnut puolison. Riittämättömäksi, mutta silti vilpittömäksi kiitokseksi kirja on omistettu sinulle, Anu.

29

I

Tuhkapilvi

1.

Odysseia JUHO Romakkaniemi vastaa STT:n toimittajan soittoon sunnuntai-iltapäivänä 18. huhtikuuta 2010 jossain Keski-­ Ranskan maaseudulla. ”Kyllä Eurooppa on iso maanosa”, hän kertoo voipuneena. Takana on jo satoja ajokilometrejä, edessä vielä tuhatkunta, ennen kuin Jyrki Katainen ja Erkki Liikanen on saatu Barcelonasta Pohjois-Saksaan.

Girona, sitten Salvador Dalín kotikaupunki Figueres.

Perpignan, Narbonne, Montpellier, 1300-luvun paavien Avignon, Valance… Lyonissa joudutaan tunniksi harharetkelle, kun espanjalaiskuski ajaa kehätien sijasta keskustaan. Suomen Pankin pääjohtaja, Suomen valtionvarain­ ministeri ja hänen avustajansa ottavat kartan haltuunsa.

Travemündestä matkailijat pääsevät rahtilaivalla Malmöön.

Kolmikko yöpyy yhteisessä hytissä. Maanantaina he ajavat läpi Ruotsin ja astuvat autolauttaan, joka saapuu Helsinkiin tiistaiaamuna.

Suomen talouspolitiikan terävin kärki on tehnyt matkaa Madridista lauantai-iltapäivästä asti. Paluu, joka normaalisti kestäisi reilut neljä tuntia, on kestänyt lähes kolme vuorokautta.

Mutta nyt ei olekaan normaalitilanne. Huhtikuussa 2010 Eurooppa on ajautunut kaaokseen. Inhimillisiä tragedioita kaikkialla: vanhemmistaan eroon joutuneita pikkulapsia, saarroksiin 33

ja näännyksiin ajettuja vanhuksia, pakokauhua, hysteeristen ihmismassojen eloonjäämiskamppailu satamissa.

Epätoivoa pahentaa epätietoisuus: kauan tämä voi jatkua?

Yleiseen tilanteeseen nähden suomalaisten olosuhteet olivat sentään siedettävät. ”Istuimme autossa tunti tunnin perään. Kun olimme käyneet läpi ja kehuneet kaikki tuttumme ja puolituttumme ulkomailla ja Suomessa, rupesimme kehumaan toisiamme”, Katainen summasi Ilta-Sanomissa tuoreeltaan turvaan päästyään.

Mahdollista toki on, että he sivusivat keskusteluissaan myös juuri päättynyttä valtiovarainministerien epävirallista kokousta Madridissa, jossa pohdittiin, miten euroalue estää Kreikkaa uhkaavan vararikon, kenties koko rahaliiton yli vyöryvän vaaran.

TUHKAPILVI Euroopan yllä on turhankin ilmeinen vertauskuva ahdingolle, johon mantereen talous joutui huhtikuussa 2010, kun kansainvälisten sijoittajien epäily Kreikan maksukyvyttömyydestä alkoi muuttua varmuudeksi.

Sää näytti aivan tavalliselta, mutta ilmassa ei voinut lentää. Lentoliikenne oli pysähtynyt, kuin ennakoiden luottovirtojen seisahtumista. Lentoyhtiöt olivat menettäneet 1,3 miljardia euroa kuin alkusoittona tuleville talousvaikeuksille.

Ja vielä se, että tuho syöksyi Islannin tulivuoresta! Katas­ trofi, johon pankkikeinottelu oli turskasaaren johdattanut, oli nyt leviämässä koko Euroopan ylle.

Eyjafjallajökullin purkaus oli odottamaton luonnonilmiö, johon kukaan ei ollut varautunut. Se oli force majeure, ylivertainen voima, joka mainitaan sopimusteksteissä mikro­ skooppisena varaumana. Englanniksi termi on jylhempi: Act of God, Jumalan teko.

34

Markkinat palauttivat hetkeksi jumalan aseman Jumalalle.

Eurooppa pysähtyi, vaikka sen ei pitänyt pysähtyä, olla koskaan valmis, lopullinen ja riittävä. Jatkuva kehittyminen on suorastaan kirjattu perussopimukseen: ”aina tiiviimpi yhteisö” (ever closer union). Euroopan mikään olomuoto ei ole koskaan tyydyttävä, vaan yhteisen päätöksenteon alaa on itseisarvollisesti lisättävä.

Euroopan unioni on Virallinen Utopia, josta käydään ikuista poliittista taistelua.

Yleisellä tasolla kamppaillaan siitä, lisääntyykö yhteisöpäätöksenteko eli Brysselin eli komission valta, vai ohjaavatko jäsenmaat, 28 hallituksen ministerien neuvostot, Euroopan tärkeitä ja vähemmän tärkeitäkin ratkaisuja.

Vallankeskitystä perustellaan sillä, että EU:n toiminta tehostuu, ja vastustetaan sillä, että byrokraatteja ei kukaan ole valinnut vaaleilla valtaan. Vastaavasti hallitusten keskinäinen päätöksenteko edustaa kansalaisten tahtoa, mutta on arvostelijoiden mielestä liian hidasta, varovaista, poukkoilevaa ja suurten jäsenmaiden hallitsemaa.

Komission ja neuvoston välissä sukkuloi Euroopan parlamentti, joka oli alun alkaen pelkkä seinäruusu. Silti se voi väittää edustavansa sekä kansalaisten ääntä että monikansallista tahtoa. Parlamentti on onnistunutkin hivuttamaan itsensä yhä merkittävämpään asemaan.

Integraatiointo ja suurvaltojen valta ovat vuorotelleet Euroopan yhteisöissä.

1970-luvulla Saksa ja Ranska sanelivat, mitä tehdään.

Voimasuhde kääntyi komissiolle, kun sen johtoon tuli tarmokas ja taitava Jacques Delors vuonna 1985. Euroopan yhtenäisasiakirja (Single European Act, 1986) ja Maastrichtin 35

sopimus (Sopimus Euroopan Unionista, 1992) toivat Brysseliin huomattavasti valtaa.

Delorsiin henkilöityi Euroopan komission eetos: sen velvollisuus on viedä yhdentymistä eteenpäin. Komissiosta kasvoi ainutlaatuinen hallintoelin, ainakin itseään demokraattisiksi kutsuvissa maailmankolkissa. Se on johtovirasto, aktivistibyrokratia, jonka vallan ydin on aloiteoikeus.

Komission 30 pääosastoa syytää taukoamatta uusia laki­ ehdotuksia ja aloitteita, joilla se pyrkii lisäämään toimivaltaansa ja laajentamaan sitä alati uusille alueille. Brysselin eurokraatit ovat monesti saaneet tahtonsa läpi silkalla väsytystaktiikalla – vaikka jäsenmaiden diplomaatit, huippuvirkamiehet ja pontevat ministerit ovat tehneet kaikkensa kansallisten etujen eteen, he ovat kuitenkin olleet vieraskentällä, alivoimaisina, pelissä jonka säännöt kotijoukkue paitsi tuntee, myös laatii.

Mutta kaikkivoipa komissio joutui vaikeuksiin 1999 – juuri rahaliiton aloitusvuonna. Delors’n seuraajan, Jacques Santerin komissio joutui eroamaan korruptioepäilysten takia.

Euroopan parlamentti osoitti, että jos sillä ei olekaan hampaita, myös terävillä ikenillä saa aikaan ilkeitä puremia. Voimansa tunnossa se päätti yksipuolisesti, että sillä on jatkossa oikeus hyväksyä komission jäsenet Yhdysvaltain senaattia jäljittelevissä virkaanastumiskuulusteluissa.

Jäsenmaat ottivat vallan jälleen itselleen.

Se oli Emun kannalta kohtalokasta.

RAHALIITTO syntyi Euroopan komissiossa, loogisena askeleena asteittaisessa, mutta vääjäämättömässä integraatiossa.

Euroopan unionia ei ole voinut suunnitella piirustuspöydällä valmiiksi. Kaikki kunnianhimoiset ohjelmat ovat 36

yksi toisensa jälkeen päätyneet paperisilppuriin. On voitu edetä vain lyhyin askelin. Suuren suunnitteluidealismin on syrjäyttänyt funktionaalinen yhdentyminen: ala kerrallaan, maa kerrallaan. Jos olosuhteet eivät suosi etenemistä, on odotettava kärsivällisesti.

Kun yhteistyö alkoi vuonna 1951, jäseninä oli kuusi maata, jotka perustivat hiili- ja teräsyhteisön. 20 vuotta myöhemmin se oli kehittynyt jo täyden palvelun vapaakauppaliitoksi, EEC:ksi, johon sotkeutumista Erkki Liikanen ja Erkki Tuomioja vastustivat voimaperäisesti.

20 vuotta myöhemmin solmittiin Maastrichtin sopimus, joka muutti talousyhteisön täysiveriseksi poliittiseksi liitoksi ja perusti yhteisvaluutan. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät viidentoista jäsenmaan Euroopan Unioniin vuonna 1995.

Paavo Lipposen hallituksen ohjelmassa jo ilmoitettiin, että Suomi aikoo täyttää tekeillä olevan rahaliiton kriteerit, ja samainen hallitus päätti sitten Emuun liittyä. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa järjestettiin kansanäänestys, joka sanoi Emulle nej tack. Lahden takana harva sitä varmaan tänään harmittelee.

Lipponen puolestaan esitti toiveen, että asiasta syntyisi ”laaja kansalaiskeskustelu”, mikä ikävä kyllä kertoo olennaisen poliittisesta kulttuuristamme: keskustelu on kannatettavaa, mutta päätökseen se ei saa vaikuttaa.

Se, että rahaliittoon ei menty kansanäänestyksellä, on kostautunut 15 vuotta myöhemmin. EU-jäsenyyden ovat nielleet reilusti nekin, jotka sitä aikanaan vastustivat, mutta rahaliiton tuomista tuskista voivat puhtain kauloin irtisanoutua väyryset, soinit ja koko kansa. Lipposen ja Niinistön omavaltaisuus on johtanut siihen, että suomalaiset eivät koe vähääkään 37

yhteisvastuuta rahaliiton kokonaisuudesta. Vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyn siemen kylvettiin 1997.

Euroaatteen miehet varmasti laskivat, että vaikka talousliitto toteutuu ensi vaiheessa muotopuolena – yhteinen valuutta ilman yhteistä talouspolitiikkaa – integraation vääjäämätön järki pakottaa ennen pitkää täydentämään rakennelman. Niin oli käynyt aina ennenkin.

Tarvittaisiin vain joko menestystä tai kriisi.

Eurooppa näet yhdentyy kahdella eri tavalla: vaivihkaa tai sykäyksittäin.

Vaivihkainen integraatio etenee jatkuvasti komission aloite­ oikeuden sysimänä. Kunhan luottamus rahaliittoon kasvaa, sitä täydennetään ”tarvittavilla” lisävaltuuksilla. Valtioiden budjetit, joita siis jo säänneltiin kahdella Emu-ehdolla, yhdenmukaistettaisiin pikku hiljaa. Perustettaisiin koordinaatio­ elin, Euroopan talousministeriö, jonka valvontaan tulisivat myös rahalaitokset.

Jotta jatkuva virkamiesprosessi saavuttaisi myös poliittisen hyväksynnän, tarvitaan integraation sykäyksiä, joihin pakottavat erilaiset kriisit – todelliset ja itse aiheutetut. Poikkeustilanteissa avautuu poliittinen pelitila, jota toimijat pyrkivät käyttämään parhaansa mukaan. Vielä eilen täysin mahdoton ratkaisu osoittautuukin tänään ainoaksi mielekkääksi vaihtoehdoksi. Useimmiten se löytyy, simsalabim, valmisteltuna tai ainakin luonnosteltuna komissiolta.

Komissio ei 2000-luvun alussa noussut entiseen asemaansa Romano Prodinkaan aikana. Suurella hartaudella ja juhlavin menoin valmisteltu liittovaltion perustuslaki kaatui kansanäänestyksissä vuonna 2005.

Tilalle puserrettu Lissabonin sopimus (2009) keskittyi jouhevoittamaan 27 jäsenvaltion yhteistä päätöksentekoa – 38

komission kustannuksella. Ministerineuvostolle valittu pysyvä puheenjohtaja nimettiin ”Herra tai Rouva Euroopaksi”, mikä sysäsi komission puheenjohtajan entistä syrjemmäs.

Omalaatuisella eurooppalaisella logiikalla tehtävään ei voitu valita valovoimaista Tony Blairia, vaan Belgian monista pätkäpääministereistä kaikkein harmain, Herman van Rompuy.

Britit saivat lohdukkeeksi ulkopoliittisen edustajan tehtävän Lady Catherine Ashtonille. Vaikka hänkään ei karismallaan uhkaa Ranskan ja Saksan johtajien paikkaa parrasvaloissa, ulkopoliittisen edustajan vakivirka korostaa jo olemassaolollaan komission vähäistä toimivaltaa diplomatiassa sekä sodan ja rauhan kysymyksissä.

Myös euroryhmälle nimitettiin jäsenmaiden joukosta oma puheenjohtajansa. Kriisivuosina tehtävässä toimi Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker.

Lissabonin sopimusta valmistellessa valta oli jälleen valunut Saksalle ja Ranskalle. Saksan liittokanslerin ja Ranskan presidentin tandemia kutsuttiin nimellä Merkozy.

Huippukokoukset ja kriisipalaverit keskeytyivät yleensä siksi aikaa, kun kaksikko vetäytyi keskinäisiin neuvotteluihinsa. Saliin palattua Merkozy teki muille tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Kerran, kun duo oli jälleen poistunut paikalta, Juncker äänestytti piloillaan, pitäisikö muidenkin valtionjohtajien häipyä kokouksesta. Nicolas Sarkozyn vaalitappio ei muuttanut tilannetta: uusi presidentti François Hollande pysyttäytyy tiukasti Angela Merkelin kyljessä.

Hyvinä aikoina integraatio – niin poliittinen kuin taloudellinen – on helppoa ja suosittua. Eurokriisi on sen sijaan osoittanut yhdentymiselle rajat ja komissiolle paikkansa. Nurkassa.

Euroopan rahaliittoa ei siis luotu typeryyksissään epäkeskoksi. Sen perustaneet valtiomiehet eivät olleet varautumattomia 39